Juuri hieman aikaisemmin kirjoitin siitä, miten nykyajan pinnallinen on entisajan syvällinen. Tällöin muistutin siitä, miten hyvä ja positiivinen asia typerä hömppä on. Toisaalla nakutin siitä, miten ilmestykset ja muut asiat ovat yllättävänkin pinnallisia, ja sävyni oli paljon vastahankaisempi.Tämä sopii tietysti yleiskuvaani uskonnosta. Sehän ei ole mikään pysyvässä tilassa oleva asia. Jos uskontoa katsoo klönttinä voi huomata että olen välistä puolesta ja välistä vastaan. Tarkemmalla tarkkailulla huomaa että olen kriittinen uskonnon instituutiota ja nimen omaan jumalatodistuksia vastaan. Käännytystyö ei siis ole mieleeni. Tätä kautta voi huomata että olenkin itse asiassa Jumalaa itseään kohtaan melko neutraali, olen agnostikko. Mutta olen samalla vahvasti uskonnoton. Tässä minulla on selvä vastakarvaisuus.
Ja hieman yllättäen, en vastusta kirkkoa tai uskontoa sen takia että se on epätotta. Syynä on se, että uskonto astuu ratkaisevan kukonaskeleen verran eteenpäin "hassutteluasiasta kohti huijausasiaa". Sitä myydään Totuutena, ja sen ajatellaan sopivan kaikille ihmisille. Tätä kautta suhtautumiseni uskontoon on sama kuin nokkahuiluun. En suinkaan vihaa musiikkia, ja soitan jonkin verran kitaraakin. Mutta nokkahuiluun liittyvä pakottaminen on tehnyt niin, että koko kykyni nauttia mistään huilumusiikista on yhä tähänkin päivään asti vaikeutunutta. En siis väitä että nokkahuilu olisi paska soitin. Mutta väitän että nokkahuilu ei sovi kaikille. Eikä nokkahuilunsoiton tunkeminen pakolla kenenkään ohjelmistoon lähennä häntä nokkahuilumusiikkiin, vaan etäännyttää siitä. Tätä kautta suhteeni teologiaan määrittyy miltei automaattisesti.
Kaikenkattava merkitysjuntta -aika.
Ennenmuinoin, "aikana ennen tiedettä" uskonto määritteli universumin rakenteesta lähtien kaiken. Tätä kautta uskonto tarjosi todellisuuskuvan. Ja kuten Leinivaaran kommenttiraidan puolelta opimme, tämä on saanut monin paikoin hieman korneja yksityiskohtia. "Paavali väittää "luonnon opettavan, että pitkät hiukset ovat miehellä häpeäksi". Tässä apostoli ilmeisesti viittaa antiikin aikana muun muassa Hippokrateen vaalimaan käsitykseen, jonka mukaan naisen pitkät hiukset kapillaari-ilmiön avulla vetivät siemennesteen miehen päästä sukuelinten kautta naisen päähän. Pitkät hiuksen miehillä ehkäisivät siis hedelmöitymisen ja olivat näin luonnon vastaiset. Nykyinen käsitys hedelmöitymisestä poikkeaa tästä." Toisin sanoen, luonto ei sitten opettanutkaan. Kapillaari -ilmiötä tässä asiassa ei tapahdu. Ulkonäön kontrolli, miesten lyhyt tukka ja naisten pitkä tukka, perusteltiin tosiasialla joka ei ollutkaan tosiasia.
1: Kun faktat tarkentuvat ja väärinkäsitykset muuttuvat, tätä on tietysti edessä kaikelle inhimilliselle tiedolle. Tuhannen vuoden päästä moni nykyajan fakta on kriittisessä empiirisessä koetteluprosessissa osoittautunut epätarkaksi ellei suorastaan virheelliseksi. Se, miksi tämä sama koskee erehtymättömän - ja huhupuheiden mukaan rehellisen ja eivalehtelevan - Jumalan ilmestyksiä jää sen sijaan arvoitukseksi. Minä syytän sitä että ilmestyksen saanut ei olekaan (a) saanut ilmestystä tai (b) on tumpeloinut koska on itse erehtyväinen ihmien. Molemmissa tapauksissa meidän edessä oleva ilmoitus ei kuitenkaan ole mitenkään erityisen luotettava, joten lopputulos on tätä kautta ihan yks ja sama.
Uskovaisia on monenlaisia.
Moni teologi ja uskova (valtaosa) on astunut ulos tästä näkemyksestä ja antaa tieteen tehdä tieteen. Kuitenkin osa teologeista (yllättävän moni) esittää että se, mikä on rationaalista ja järkevää määrittyy kulttuurin kautta. Tätä kautta luonnontiede muuttuu relativistiseksi sopaksi jossa ei puhuta faktoista. Tämä tulkinta sanoo että Paavalin tulkinta hiuksista on tosi jossain toisessa kulttuurissa.
Sitten on vielä niitä harvoja, fundamentalisteja, kreationisteja, illuminatisalaliittolaisia ja muita erikoisia härömielisiä tahoja, jotka ovat jääneet uskonnon todellisuuden määrittävään tilaan : Heille on niin että jos faktat ovat ristiriidassa Raamatun kanssa, sen pahempi faktoille. Tiedemiesten salaliitot ja valehtelu ovat tällöin syynä epämieluisille tuloksille. Heidän määränsä on vähäinen, mutta äänensä suuri. Siksi heillä on lukumääräänsä enemmän vaikutusvaltaa ja merkitystä maailmassa jossa esimerkiksi minä yritän kärvistellä.
Määrittele uskonto tärkeäksi tai tuhoudu.
Kuitenkin vaikka tieteelle on annettu valtavasti tilaa (näin yleisesti ottaen), on teologia silti ensi sijassa pönkittämässä omaa arvovaltaansa. Teologiaa ja uskontoa käytetään paljon perustelemaan sitä miksi uskonto on tärkeää. Tässä pyritään yleistettävyyteen, jolloin lopputulos on tilanne, jossa väitetään että uskominen on kaikille tärkeää.
Syntyy tilanne jossa teologian tärkein, keskeisin ja vaivaa nähdyin osio on keksiä syitä sille miten teologia antaa ihmiselle ymmärrystä uskonnosta, ja miten uskonto tarjoaa ihmisille jotain jota ilman uskontoa ei voi oikein mitenkään saada. Käytännön toiminnan tasolla uskontoa käytetään hyvin paljon siihen että uskova muotoilee oman -tai jopa keksimänsä - jumalankaipuunsa jumalatodistukseksi ja rakentaa tästä järjestelmän jonka yleistää kaikkia ihmisiä koskevaksi Jumalan ja jumalatodistuksen kaipuuksi. Näin syntyy väkisinkin järjestelmä, jossa väitetään että ihmiskunnan ihanteet olisivat jotenkin riippuvaisia konsepteista nimeltä Jumala, usko ja uskonto. (Ja usein myös seurakunta.)
Tämä on tietysti vahvasti lientynyt siitä vanhasta perinteestä, jossa teologia keskittyi todistamaan että ilman teologiaa ei voi olla ihmiskuvaa, ei maailmankuvaa eikä älykästä asioiden tutkimista. Tässä kohden juntta on menettänyt runsaasti valtansa tieteessä ja yhteiskunnassa. Minäkin uskallan kirjoittaa tätä ilman että minulle kävisi kuten jumalanpilkkalaissa muinoin määrättiin, eli kuolemalla. Asiat ovat siis paremmalla tolalla. Se on kuitenkin eri asia kuin sanoa että asioita ei voisi enää parantaa. Tai että vikaa ei olisi.
1: Toki nykyäänkin löytyy ihmisiä, kuten Tapio Puolimatka, joiden mielestä ateisti joka miettii asioita on sisäisesti ristiriitainen. Ja joista ilman uskontoa ei ole moraalia. Heistä uskonto antaa kaiken ja ilman sitä ei ole mitään.
Entisestä on poistuttu, mutta perusta on pidetty samana. Uskonto yrittää perustella jollain tavalla itsensä erityisen merkittäväksi. Näin tehdessään se rakentaa jonkinlaista brändiä. Näin tekee esimerkiksi kirkko kun se esittää itsensä "koko kansan kirkkona".
1: Joku voisi kysyä että "Jos en kuulu kirkkoon en siis ole kansaa?" Hänen kyselylleen naurettaisiin. Mutta se kertookin juuri siitä että kirkko ei ole koko kansan kirkko. Tämä herättää kysymyksiä joko kirkon epäonnistumisesta tai sen tavoitteiden huonoudesta. Kun mielikuva ei vastaa todellisuutta ja ihmiset ei haekaan mielikuvaa on hyvä kysyä ollaanko epäonnistuttu toteutuksessa vai sukkaavatko jo itse tavoitteet.
Nykyisin kirkko myy itsensä uskomiseen uskomisen kautta.
Uskomiseen uskomisella tarkoitetaan sitä, että uskonnon totuus ja tieteellisyys hylätään irrelevanttina, ja keskitytään siihen että uskonto tarjoaa iloa ja lohtua ihmisille. Ja että uskonto (ja sen sisällä olevat monenlaiset käsitteet kuten usko ja Jumala), tarjoaa yhä ihmisille jotain, jota ei voi saada ilman uskontoa (ja siihen laitettua materiaalia).
Tässä perusongelmana on se, että uskomiseen uskomista käytetään yhä ensi sijassa siihen että uskonnon hömppä -status kielletään. Sitä ei yhäkään myydä viihteenä, vaan uskomiseen uskomis -argumentaatiota käytetään sellaiseen johon se ei kovin hyvin osu ; Eli sitä käytetään osoittamaan että uskonto olisi enemmän. Sillä, että kerrotaan ja viitataan siihen miten uskonto tarjoaa asioita joita juuri pinnallinen ja hömppä tarjoaa, sanotaan että uskonto olisi hömppää enemmän, että se olisi elämää ja kuolemaa suurempaa.
Moni ihminen on jollain tasolla huomannut tämän. Nyt, "homoillan" tuoman massaeron jälkeen, on esimerkiksi uskovaisten televisiokanava TV7 on pursunnut riemukasta ohjelmaa. Siellä on useassa otteessa kauhisteltu sitä että takana olisi jokin vallankumous jossa olisi järjestelmällinen salattu agenda. Salaliittoteoretisoinnilta maistuva tilanne on kuitenkin - ja kanavan tuotantoon tutustuvalta vaadittava rankan liioittelun ja slippery slopen ja muiden argumenttivirheiden runsaan karsimisen jälkeen - jää jäljelle pelottelupuheen torso jossa on totuuden siemen.
Kyseessä nimittäin on eräänlainen vallankumous.
On tapahtumassa vallankumous. Ja siinä on agendoja ; Kun vaikkapa Dawkins mainitsee että uskovaisten tekemä lasten kristillinen kasvatus on identiteettivarkaus ja aivopesua, hän tekee paitsi sosiologisen vöitteen, myös liittää siihen moraalisen kannanoton. Kristitty kokee että hän antaa lapselleen identiteetin tai kouluttaa tästä kristityn. Se, mitä näissä erilaisill sanoilla väritetyissä tilanteissa tapahtuu on pohjimmiltaan sama asia. Lapsesta muokataan aktiivisella kasvatuksella jotain joka tämä ei ollut aikaisemmin. Lapsesta tulee enemmän toisenlainen kun hän on samalla vähemmän jonkin toisenlainen. Tätä tapahtuu aina kasvattamisessa. Kysymys on pohjimmiltaan siitä, mikä on hyvää kasvatusta ja mikä ei. Ja Jokainen myöntää että on hyvää ja huonoa kasvatusta. He vain määrittelevät sen hyvinkin eri tavoin. Moni tietysti jopa kulkee mukana miettimättä. Etiikka onkin usein tunnetta.
Se, mikä asiassa on kornia on se, että kukaan uskova - ei fundamentalisti eikä riviuskova - ei näytä huomaavan sitäkin vaihtoehtoa, että esimerkiksi "homoilta" ei oikeastaan muuttanut mitään paitsi tasasi jäsenluetteloja sille asteelle jolla ne ovat olleet jo kauan "ennen kriisiä". Mediapläjäys oli enemmänkin "korsi joka mursi kamelin selän" ; Keskustelussa on tätä kautta kyse oikeastaan kaikesta muusta kuin homoista -heidät on vain pistetty asian keulakuvaksi. Heidät usein laitetaan.
1: Tämä ei ole typeryyttä. Tämänlainen hairahtuminen on yleistä muutenkin historiantutkimuksessa. Usein esimerkiksi jokin yksi tapahtuma halutaan liittää sodan alkamiseksi. Tämä toki herättää mielikuvaa jossa yksilö voi vaikuttaa paljon ja jossa maailmassa on paljon asioita joissa pienet muutokset aikaansaavat yllättäviä lopputuloksia. Näiden vain unohdetaan olevan myös arvaamattomuuselementtejä. Ja samalla unohdetaan että tapahtuma ei ole toiminut missä tahansa sosiaalisessa kontekstissa. Näin syntyy liiallista varmuutta jossa lähinnä tapahtuman dramaattisuus korostuu. Se, että historia syntyy myös arkisin ja pienin teoin ja että siihen liittyviä asioita on vaikeaa ymmärtää unohtuvat.
Takana oleva taistelu on eräässä mielessä "jo hävitty". Tappio tuli siinä vaiheessa, kun enemmistö ihmisistä lopetti käytännössä uskomisen. Tästä seurasivat tyhjyyttä kumuavat kirkot, jotka ovat jo vuosia olleet vakiotavaraa.
Vain erikoisjuhlapäivinä kirkoissa riittää tungosta. Siinä missä ennen arki ja pyhä sekoittuvat, uskonnollisuus väritti arkea, on uskonto lokeroitunut siten että pyhää pidetään juhlanomaisena erikoistapauksena. Pyhä on siis erotettu arjesta. Samalla kirkko etääntyy arjesta, se muuttuu erikoispalveluntarjoajaksi.
Moni kirkon jäsen onkin vain tätä ; He ehkä kysyttäessä vastaavat teologisen korrektiuden mukaisesti "uskovansa omalla tavallaan". Mutta he eivät arjen tasolla esimerkiksi rukoile vakavissaan edes kerran viikossa. Kirkon väkikato ja eropiikki olikin homojen puolesta närkästymisen vuoksi enemmänkin siitä että kirkossa oli ollut vuosia jäseniä, jotka eivät ole saaneet uskonnoltaan oikeastaan mitään. He ovat maksaneet ksoka ovat ajatelleet että "kirkko nyt ei tee mitään pahaa". Pienikin lovi, mitätön särö, voi tälläisessä tilassa saada erovirrat liikenteeseen.
1: Lopputulos voi näyttää mittasuhteiltaan naurettavalta. Mutta tilanne on kuin lumivyöry joka lähtee siitä että joku heittää lumipallon. Älä katso lumipalloa, vaan niitä lumimassoja.
Tätä kautta en kykene ottamaan vakavasti - esimerkiksi tämänkaltaisia - kirkkoa puolustavia puheita. Siinä sanotaan että aggressiiviset ateistit ja kiihkomieliset uskovat haluavat että kirkko on "tuuleen huutava kääpiö". Fundamentalisteille kirkko ja enemmistö on jotain jolle kauhistellaan ja vapaa -ajattelijoille kirkko edustaa harhaa nimeltä uskonto josta tulisi vapautua. Hän kirjoittaa että "Kirkko on koko kansan kirkko ja sen olemukseen kuuluu moniääinsyys ja monimuotoisuus. Meitä yhdistää se, että kumarrumme yhdessä alttarille ehtoolliselle ja annamme Kristuksen palvella meitä. Sen jälkeen ryhdymme tappelemaan taas arjessamme muun muassa naispapeista ja homoista. Näin on aina ollut, eikä kinailussa ole näkyvissä loppua. Lienee ymmärrettävääkin, jos ja kun meitä on 80% koko kansasta samassa paatissa soutamassa."
Tosiasiassa homoliitto ja muu asia jolle ei näy loppua kertoo siitä että vaikka kirkko myy listoillaan "maailmankuvaa" ja "etiikkaa", se ei tarjoa kumpaakaan. Moniäänisyys tarkoittaa loputonta eimihinkään johtavaa kinaa, joka näyttäytyy ainakin minulle sekä stressaavana että epäeettisenä että totaalisen turhana ja tyhjänpäiväisenä. Löpinä jossa on arvoja ja muka jotain tärkeyttä, mutta joka ei johda muutokseen. Tämä sekavuus johtaa siihen että kirkko on tuuleen huutava kääpiö. 80% ovat vain jäsenmaksuja. Soututoimeksi tästä ei saa.
1: Kirkko vertautuu enemmänkin kuntosaliin jolla on vuoden jäsenmaksut ja joka elää siitä että joku kaltaiseni ruippa tekee uudenvuodenlupauksen - tai oikeastaan hänen puolisonsa tekee uudenvuodenlupauksen ja levittää nunnapäisyytensä koko perheeseen - ja käy kaksi (2) kertaa punttaamassa ja tässä vaiheessa venäyttää kätensä liioitellessaan painojen kanssa eikä häntä enää koskaan nähdä. (Tämä on tositapaus. Tein sen itse!)
Kirkon omasta uskomiseen uskomisen voimasta tietysti kertoo osansa jopa se, että ateistit ja vapaa -ajattelijat maanitellaan kirkkoon - heidän vakaumuksestaan huolimatta. Tästä löytyy esimerkki linkittämäni kirkon puolustuspueesta, joka nimeltä mainiten toivottaa vapaa -ajattelija aktiiville että hän "on tervetullut kirkkoon ja jäsenyyteen kaikkine kysymyksineen ja kriittisine äänenpainoineen. Kirkossa on vissi tila älylliselle epäuskolle ja siitä kumpuaville kysymyksille."
1: Tässä teologialle määritetään keskeisyys jopa ateisteille. Tosiasiassa ateistit joutuvat suhtautumaan ja tietämään teologiasta ja uskonnosta - loppujen lopuksi hemmetin paljon, "haastamisten" vuoksi jopa enemmän kuin moni aktiiviuskova - vain sen takia että kirkon uskomiseen uskominen on värittänyt yhteiskunnan ja keskustelun kaikki osa -alueet. Sellaisetkin joita ei luulisi. Esimerkiksi kantasolututkimus ja aborttikeskustelu sekä homojen avioliittokysymys (kirkon ulkopuolisenakin ilmiönä) on uskonnon läpitunkemaa. Tätä vastaan taistellaan, ja kirkko ajaa tätä.
Vaihtoehtoina on se, että kirkko olisi rehellisesti "turhake", jokin jolla ei ole oikeastaan mitään arvoa tai merkitystä ellei sitä siihen itse liitä. Tätä se ei tule myöntämään. Sillä minusta kuitenkin saisi ystävän.
1: Ja tämä on Ihan Oikeasti. Minut voisi kenties saada jopa pitämään nokkahuilusta. Kuuntelen nykyisin mielelläni esimerkiksi poikkihuilua. Joskus jopa ajattelen että nokkahuilu ei olisi niin kauhea. Mutta sitten kuuntelen "ostakaa makkaraa" -lurituksen ja korvani haluavat muuttua jalkapohjikseni.
Eromäärät kertovat että "samassa paatissa" ei suinkaan seilata. Ja jo se, että erilaiset pyrkimykset vetävät eri suuntiin kertoo nimen omaan siitä, että kirkko ei oikeastaan aja monenkaan asiaa. Moni "lähinnä kuuluu" kirkkoon. Se ei kuitenkaan ole heille (1) erityisen oikea tai (2) erityisen väärä paikka. Se vaan on, kun tapana on ollut eikä asiaa ole oikein miettinytkään, tai viitsinyt muuttaa kun televisiosta tulee kivaa ohjelmaa.
Tekeminen ja yhteistyö puuttuvat monelta. Jos keskiverto jumalanpalvelus ja muu aktiviteetti jota keskivertu uskova kirkossa tekee olisi soututoimenpide, kirkko ei kovin paljoa liikkuisi. Merkittävää on, että jopa homokeskustelu ja muu kirkkoa käyvä puhe käydään ensi sijasa kirkon ulkopuolella, media on sen pohjana. Kirkolla ei ole roolia edes tässä koko kinastelussa. Tätä kautta se ei edusta edes keskustelua asiasta, kinastelu on ulkoistettu. Kirkko ajaa siis hiljaisuutta. Kääpiö onkin siis tavallaan hiljaa.
Uskon silti että moni pitää nokkahuilusta. Kirkossakin on tyytyväisiä jäseniä. Olisi itse asiassa kivaa jos niitä olisi enemmän. Nykyinen tilanne jossa niitä tuntuu olevan aika vähän mutta jossa kirkolle määritellään erityinen arvo on vain kontrastissaan sellainen että menee into. Kun tosiasiat ja määritelty ideaali ovat ristiriidassa, ei ongelmaa pidä lakaista maton alle passiivisuudella, kuten suvaitsevaisto on tehnyt.
Perusongelmana tässä saattaa olla se, että kirkko esittää samanaikaisesti hajanaisia ja keskenään ristiriitaisia asioita. Teologiaa tarjotaan modernina ja avarana pohdiskeluna joka elää arjessa. Tällöin se tarjoaa pohdiskelun eväitä etiikkaan, elämänvalintoihin, ei välttämättä vastauksia. Samalla se kuitenkin näyttäytyy muuttumattomana ja joustamattomana ritualistisena systeeminä jossa valtaa pitää perinteisiin nojaava ja jäykkä tapakokoelma, joka tukee instituutiota ja jota instituutio tukee. Näin ollen homokeskustelullekin "annetaan tilaa" mutta mikään ei muutu suuntaan tai toiseen, ellei tähän suoraan pakoteta. Keskustelu ja mietintä on turhaa, koska vastaukselta viedään merkitys. On turhaa miettiä vaihtoehtoa joka ei voi toteutua.
Tosin ainakin minulle teologialla on jonkinlaista arvoa. (En kai muuten kirjoittaisi aihepiiristä näin paljoa?) Tätä kautta se ei selvästi ole pelkkää turhuutta. (Kenties sittenkin pidän nokkahuilusta, mutta annan tilaa sille että joku muu ei?) Tässä ongelmana on kuitenkin se, että tämä tärkeys kumpuaa lähinnä mainitsemastani epäbalanssista. Kirkkoa esitetään kansan kirkkona, mutta kansa ei kunnolla "koe sitä omakseen". Mitä nyt vaan maksaa vuosimaksut.
Kuvassa on kuuluisa krusifiksi. Fransiskaanien nettisivuilta siitä saa mukavasti tietoa. Kuvan on sanottu inspiroineen monia. Lähitarkastelussa voi kuitenkin huomata kuvan tarjoavan varsin vaihtoehtoisen tulkinnan sille miten vahva ja jumalallinen rakkaus kohoaa korkeuksiin. Minun kantani on "Mahtava boner, Jesse".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti