Kehänkiertäjät.

Hermeneutiikka on tärkeä filosofinen suuntaus, jota olen käsitellyt melko vähän. Siihen liittyi mystiikasta tuttu mediumin idea. Siinä kielessä on yhteys todellisuuteen. Sitä käytettiinkin alun perin lähinnä uskonnollisen ja hengellisen tekstin tulkintaan. Myöhemmin sitä on käytetty kaikenlaisessa tulkinnassa, sen sovelluspiiri on laajentunut.

Vaikka mediumin ideana on välittäminen, tämän ottaminen sellaisenaan olisi hieman harhaanjohtavaa. Hermeneutiikkaan liittyvässä keskustelussa nimittäin keskittytään käytännössä poikkeuksetta siihen että puhutaan tulkitsemistilanteesta. Tämä on tärkeää, koska hermeneutiikan keskiössä on se, että informaatiota ei koskaan nähdä suoraan, vaan siinä on aina mukana tulkintaa. (Ja siihen on liitetty tulkintaa jo kirjoittaessa.) Eräällä tavalla voisi sanoa että maastosta puhuminen on aina jonkinlainen kartta, joka ei ole koskaan sama asia tai edes ihan samanlainen kuin itse maasto.

Tätä kautta korostuu se, että tulkinta on aina suhde, jossa merkitys ilmenee. Taustalla on siis voimakas ajatus suhteesta tulkittavan ja tulkitsijan välillä. Tämä eroaa perinteisestä loogisesta kielenkäytöstä siten että siinä pyritään objektisoimaan, jolloin henkilökohtaisuus pyritään poistamaan ja tästä pyritään irrottautumaan. (Pyritään näkemään oikeita tietoja maastosta kartalta lukien ja pyritään tuottamaan mahdollisimman yksiselitteisiä ja tarkkoja karttoja.) Puhutaankin "kalkyylistä", joka jo sanana tuo mieleen laskemisen.

Hermeneutiikan synnyttämää tulosta kutsutaan mahtipontisesti ymmärtämiseksi (verstendiung).

Hermeneuutikot katsovat että ymmärrys syntyy hermeneuuttisessa kehässä. Siinä tulkitsija ja tulkittava kohde vaikuttavat toisiinsa. Tulkitsija ja tulkinta kasvavat yhtä aikaa. Tätä kautta keskiössä on tutkijan näkökulma ja tämän suhde aiheeseen, sekä se miten aihe muuttaa tätä näkökulmaa.

Kehän idean saa hyvin esiin "tarinana". (Ja tämä kuvaustapa sopii eräällä tavalla hyvin hermeneutiikkaan.) Kun joku tutkii jotain asiaa, hän lisää tulkintaan pakosti jotain itsestään. Hänellä on ennakkokäsityksiä, tuntemattomia oletuksia ja muuta vastaavaa. Näin kohde muuttuu, siitä ilmenee vain tietty näkökulma. Saadaan vastauksia vain mitä älytään kysyä ja vastaus on vain sellainen joka voidaan ymmärtää. Tässä tulkinnassa tulkitsija saa jotain, ja tulkitsijan näkemys muuttuu. Hän huomaa jotain, ja kokee mahdollisesti jopa oivallusta. Jokin on siis muuttunut. Näin syntyy kehä, jonka ajatellaan muistuttavan ikään kuin spiraalia. Kumpikin liikkuu ja tutkimuksen jatkuessa "kehä laajenee". Hermeneutiikassa tärkeää on tajuta se, että syntytapahtumaa voidaan kuvata tämänkaltaisena prosessina, mutta ei toistaa identtisenä. "Jokaisen kehä samasta aiheesta" on erilainen. (Tosin jo aiheen rajaus on yksi kysymys, jolloin tästäkin on erilaisia kehiä ja erilaisia ymmärtämisiä.)

Samalla tavoitteena on ymmärtää alkuperäinen sanoma. Ja tämä on se outo juttu hermeneutiikassa. Tämä korostuu siinä kun puhutaan oppimisesta virheiden kautta.

Sillä hermeneuttisessa kehässä on ongelma. Eräällä tavalla se on se, että sillä ei ole jarrumiestä. Se on enemmän toisin ymmärtämistä kuin paremmin ymmärtämistä. Siinä ei nimittäin ole kriteeristöä.

Selitän tätä hieman. (Mielestäni rakenne etenee tässä järjestyksessä mukavasti pomppien.)

Lähtökohtani lähtee seuraavasta : Hermeneutiikan kannattajat moittivat aika usein analyyttistä filosofiaa. Tämä ei sinällään ole ihme, koska analyyttisen filosofian kieli on korostetusti kalkyyli, ei mediumi.
1: Kalkyylimuotoinen kieli sisältää informaatiota jos siinä on vähän tulkinnanvaraisuutta. Eli mitä pienemmän alueen kieli rajaa "kaikista vaihtoehdoista", sitä enemmän tietoa se sisältää. Symbolit ja runot sisältävät tätä kautta usein melko vähän tietoa, koska niitä voidaan tulkita todella monella tavalla. Sen sijaan tarkkarajaiset esitykset sisältävät paljon tietoa. Jos esimerkiksi jotain teoriaa voi kritisoida paljon se tarkoittaa että se kieltää asioita epätodennäköisinä tai jopa mahdottomina. Tälläisissä on paljon tietoa ; Se voi paljastua vääräksi tiedoksi. Mutta rajauksen kannalta se on informatiivinen, ja jos teoria pitää paikkaansa/pitäisi paikkaansa, sen esitys kertoisi paljon siitä mitä maailmassa tapahtuu ja mitä ei.
2: Hermeneutiikassa taas tulkintojen runsaus on arvossaan. Hermeneutiikot korostavat sitä että yksiselitteinen tieto on mahdotonta. Sen kannalta symboli tai runo sisältää paljon erilaisia tulkintoja joten sitä kautta voidaan saavuttaa paljon erilaista ymmärrystä asiasta.

Hermeneutiikoista analyyttinen kaikenkattava kieli on myös mahdottomuus, koska esimerkiksi Gödelin epätäydellisyysperiaate, eli kuuluisaa ja melko vastaanpanematonta matemaattista todistusta siitä että mitään aksiomaattista systeemiä ei voi osoittaa ristiriidattomaksi oman itsensä kautta. Tarvitaan aina lisää aksioomia, ilmaisukyvykkäämpää kieltä, jotta näin voitaisiin tehdä. Mutta kun tämä olisi aksiomaattinen systeemi, on jälleen jotain jota ei ole aksiomatisoidusti selitetty, ja tämän selittäminen taas vaatisi jälleen laajemman ja ilmaisurikkaamman kielen. Tätä kautta päädytään ikuiseen pakojuoksuun. He ovat tässä erittäin oikeassa.

Ja analyyttisellä puolella tämä (tietysti/yllättäen) myönnetään. Mutta toimitaan enemmänkin kuin matemaatikot. Hekin ovat -saman tuloksen vuoksi- myöntäneet että matematiikkaa "ei saada valmiiksi". Mikään määrä aksiomatiosintia ei tule riittämään. Tämä ei tarkoita sitä että systeemiä ei voitaisi kehittää. On vain hyväksyttävä kesken oleminen. Analyytikoistakin haave yksiselitteisyydestä on toteutumaton haave, jota vain kannattaa tavoitella. (Harva ammatti on kyennyt todistamaan että sen parissa on ikuisesti työtä tarjolla!)

Serkä hermeneutiikassa että analyyttiseesä onkin yhteistä se, että molemmissa ymmärtäminen on eräänlainen raja -arvo, jota lähestytään. Aina puuttuu jotain. Analyytikko voi miettiä aksiomatisointeja ja hermeneuutikko voi aina kulkea spiraaliaan kohti uusia ymmärtämisiä.

Mutta tästä on jo aika siirtyä siihen oppimiseen johon viittasin.

Hermeneutiikkojen korostavat sitä, miten tulkinnanvaraisuutta ei saa kieltää koska ihmien oppii vain virheiden kautta. Tätä voidaan lähestyä kahtaa kautta. Molemmissa viitataan yhteen outouteen tässä perustelussa.
1: Analyyttisessäkin filosofiassa erilaiset tulkinnat ovat tietysti tuttuja. Mutta siellä niiden paremmuuden arviointiin nähdään vaivaa. Siellä ei siis kielletä niinkään tulkintoja, kuin asetetaan niitä vertailuun. Oppimisen kannalta on saatava ideoita. Eikä tätä kielletä missään.
2: Voidaan kuitenkin vakavasti kysyä että mikä olisi "hermeneuttinen virhe". Hermeneuttinen oppiminen on nimittäin perusluonteeltaan muuttumista. Nimittäin jos puheen alla on oppiminen jossa mainitaan sana "virheet", on taustalla vihjeitä suunnasta kohti parempaa tai huonompaa. Mutta jos muuttuminen onkin sellaista että se tapahtuu "väärään suuntaan"? Koska hermeneutiikka itse perustuu tulkintojen sallimiselle, siitä olevat erilaiset tulkinnat on pakko sallia. Hermeneuuttisen kehän rakenteessa ei ole mitään varmistusta siitä että tämä etenisi kohti ymmärtämistä eikä poispäin siitä. Oppiminen huonoon suuntaan tarkoittaisi sitä että tulkitsijan maailmankuva vääristää tilanentta, ja tästä vääristymästä syntyy väärä tulkinta, joka muuttaa ihmistä kohti huonoa. Ja tätä jatketaan. Tällöin hermeneuuttinen projekti voisi aivan täysin etäännyttää koko ajan. Tähän ei ole suoraa vastausta.

Joku voisi sanoa että se, että muotoiltuja ja esitettyjä kriteerejä ei olisi ei tarkoittaisi sitä että mitään kriteerejä ei olisi.
1: Tässä päästään kuitenkin siihen että jos kriteereitä on, kieli alkaa muistuttamaan enemmän analyyttisessä filosofiasta tuttuja "käsittelysääntöjä", joita taas on tavallisesti moitittu, ja jos kritiikki niihin pätee, se on täysin sovellettavissa myös hermeneutiikkaan.
2: Toisaalta esitys "muotoilematon kriteeri" on sinällään ad hoc -esitys. Se on sama, kuin jos minä väittäisin että "minua kiusataan", ja tästä ei löytyisi mistään mitään todisteita. Päin vastoin, kaikki näyttäisi olevan ystävällistä ja asiallista. Edes kahvipöydästä ei rajattaisi ja juttuihin suhtauduttaisiin positiivisesti. Ja silti sanoisin että "kiusaavat sillei piilevästi". "Niiden kaunat ovat salaisia kaunoja". Mitä siihen nyt oikein voisi sanoa?

En siis missään suhteessa "varsinaisesti moiti" hermeneutiikkaa. Hermeneutiikan kannattajat myöntävät usein auliisti nämä asiat. Heistä asiaa pitää voida lähestyä omalla tavallaan. Ja jopa tuo virheen mahdollisuuden olemassaolo itsessään yksi näkökulma, joka voi olla uudenlainen ja mielenkiintoinen. Ja että hermeneutiikkaa itseään pitää saada lähestyä eri tavoin, myös esittämälläni tavalla. Sehän se on sen henki. Samalla sallitaan tietysti myös niiden toiminta joista se johtaa johonkin tiedon laajentumiseen. (Jos ei muuta kautta niin sitä kautta kun tulkitsee näkemykseni huonoksi. Sitten tietää ainakin sen.)