(Nietzsche)
Eksaktin Elämän Utopia -blogissa on kirjoitetty kyynisyydestä. Se hipoo omia näkemyksiäni asioista. Tuossa esityksessähän kyynikko on äärimmäisen rehellinen henkilö, joka poistaa maailmasta ylevät kuvitelmat. Kun totuus "nähdään ilmialastomana", naívit kuvitelmat karisevat. Kuitenkaan kyynikko ei ole vapaa naiveista harhoista, koska häntä kiusaa se, että totuus ei ole naivien kuvitelmien mukainen. Eli totuudessa paljaimmillaan on kyynikolle häpeällistä ja säädytöntä. "Kyynikon armottoman realismin ja jäyhän illuusiottomuuden takana onkin usein - hieman paradoksaalisesti - pettynyt idealisti ja romantikko, joka on erehtynyt ottamaan totuuden liian vakavasti. Hänellä on tavallaan ollut luonnettaan suuremmat periaatteet."
Mielestäni kyynisyys onkin vasta ensimmäinen askel. Jos alimmalla askeleella on naivius, on kyynikko askeleen pidemmällä, mutta kesken. Hänelle maailman luonne on ongelma, ei olotila. Kun ihminen ymmärtää että kyynikon maailma on tosi, ja ymmärtää että ihanteessa ja pumpulissa elämisen sijasta on selviydyttävä tässä julmassa maailmassa sen sijaan että vajottaisiin synkkyyteen, on tuloksena jotain jolla tekeekin jotain.
Tämä vertautuu ehkä helpoiten parisuhteeseen. Jos pitää yllä yltiöromanttisia kuvitelmia rakkauselämän helppoudesta, tulee esiin helposti valtava kuilu todellisuuden välille. Koska naivi ihminen ei myönnä että vika on todellisuudessa, hän pitää mieluummin kiinni ideaalistaan ja vaihtaa kumppania. Kyynikko taas huomaa eron ja tajuaa että kukaan aito ihminen ei täytä ideaalia, ja siksi hän jättäytyy yksineläjäksi. On kuitenkin kolmas tapa. Ja jos jotain olen oppinut elämäni aikana ihmisten kanssa olemisesta, mikä on toki vähän, on se että tämä kolmas tapa on "se oikea tapa". Se joka toimii pitkässäkin tähtäimessä.
Jos tätä soveltaa tieteeseen1 asiaa voidaan käydä vaikkapa seuraavalla tavalla.
Kyyninen porras.
Kyynistä porrasta taas voisi edustaa postmoderni filosofia. Tästäkin Eksaktin Elämän Utopia kertoo. Luonnontieteiden ja humanististen tiedeiden välissä on valtava kuilu, jonka yksi suurimmista syistä on se, että humanistiset tieteet ovat postmodernisoituneet ja tätä kautta ne vihaavat luonnontieteellistä selittämistä. Biologia esimerkiksi enemmänkin "ei saa" kuin "ei voi" selvittää vaikkapa ihmisten tunne -elämän luonnetta. Postmodernismiin liittyvästä kielellisestä käänteestä blogi mainitsee seuraavasti; "Kielellisen käänteen opit eivät menesty marginaalisen yliopistoporukan muodostaman todellisuuskuplan ulkopuolella, oikeassa elämässä niitä ei voi soveltaa menestyksekkäästi (johtuen paljolti niiden löyhästä yhteydestä todellisuuteen)" Se, että kyseessä on juuri kyynisyys selviää viimeistään kun lukee blogissa lainattua Kivivuorta: "Kielellinen käänne johti myös siihen, että muiden tieteenalojen näkökulmia alettiin tutkia "diskursseina" ja valtakäytäntöjen heijasteina. Näin muut tieteen haluttiin leimata pahaksi, moraalittomaksi tiedoksi. Jos tällaisen asenteen luomisessa onnistuttiin, se oli karhunpalvelus ajatellen nykymaailmassa tarvittavaa monitieteellisyyttä." Postmodernismissahan on kyse oikeastaan siitä, että totuudelle asetetaan suurimmat mahdolliset vaatimukset ja tätä kautta päädytään johonkin joka muistuttaa relativismia. Ja valitettavasti myös jokainen postmoderni idea on jonkinlaista valtapeliä. Usein tässä korostetaan hegemonioiden vastustamista, mutta tämäkin on "itsessään" valtapyrintö. Eli hän on kuten kyynikko, joka näkee ihanteiden romahtamisen mutta silti haikailee niiden perään.
Naiivi porras.
Naivius on ehkä kaikista helpointa löytää uskonnoista. (No fence, uskovaiset.) Ja kun tieteestä on kyse, keskiöön otetaan tietysti uskonnon ja tieteen yhteinen historia. Tässä keskiössä on uskontojen suhde kuolemaan. Se, että uskonnot kaikkialla maailmassa perustuvat lähes poikkeuksetta kuoleman kiistämisen ympärille : Tuonpuoleinen, pelastus ja muut ovat keinoja kuoleman kiistämiseen. Tässä suhteessa malliesimerkkinä on tietysti muinainen egypti, jossa muumiointi ja kaikki muu vastaava toiminta rakentui juuri kuoleman ja etenkin sen jälkeisen elämän ympärille. Tämä kuoleman kiisto on tietysti naivia. On ideaali jossa eitoivotun asian ydinluonne kielletään vain sen vuoksi että se on ikävä.
Kuolemasuhtautumistapa selittää sen miksi kristillinen alkuseurakunta ei tehnyt tieteellisiä löytöjä vaan keskittyi
Esimerkiksi tieteen tekeminen lähti vauhtiin. Arkhimedes oli mielestäni ensimmäinen kokeelliseen tutkimukseen keskittynyt "ehta" tiedemies. Sen ajan tieteentutkimus oli hyvinkin kehittynyttä, minkä esimerkiksi "Antikytheran kone" näyttää. Tälle kulttuurille "tapahtui kuitenkin Rooma". Sillä vaikka roomalaiset olivatkin hyviä rakentelemaan akvedukteja ja kylpylöitä, tosiasiassa suuri osa heidän aikansa kulttuurista perustui toisten keksintöjen varastamiseen ja sotimiseen. Suuria roomalaisia matemaatikoita ei ole, koska se oli heistä turhaa. Vain sotilaallinen ja arkkitehtoorinen mahti kiinnosti. Kulttuuri oli stoalainen, siinä korostettiin että vaikeudet pitävät Rooman eheänä ja voimissaan.
Usein tieteelliseen kehitykseen liitetään kuitenkin kristillinen kulttuuri. Tämä on puoliksi totta. Eurooppa oli kristillinen, mutta tosiasiassa kristillisyyden sijasta tieteen kehitykseen liittyi puhtaan ja perinteisen kristinuskon sijasta enemmänkin deismi. Toisin sanoen samaan aikaan tieteellisen kehityksen kanssa liittyi myös kristillisen maailmankuvan muutos. Nyt oli elämää ennen kuolemaa. Ja se ei ollut hyvä maailma, mutta siihen ei tarvinnut vain sopeutua, vaan asialle voitiin myös tehdä jotain. Ja tätä tehtiin selvittelemällä asioita. Sielun pelastuksen miettiminen korvattiin käytännön tutkimustyöllä ja myös sen sovelluksia arvostettiin.
Tässä vaiheessa totuutta joudutaan etsimään, eikä vain varmistamaan jo olevia ennakkoluuloja ratinalisoinneilla. Auktoriteetin ja valmiin tiedon varmistamisen sijasta oli syytä kääriä hihat. Ei oltu naiveja ja uskottu että totuus tipahtaa taivaalta, ja että tämä totuus on ihanin mahdollinen. Mutta ei jääty kyynisesti elämäänkään, vaan ajateltiin että asioille voidaan tehdä jotain.
Tämä on oikeastaan hyvin olennainen kysymys. Kristinuskosta kehittyikin tieteen kehityksen alun aikoihin uusi versio, jossa voitiin keskittyä tämänpuoleiseen. Muutos ei ollut kristinuskon sisäinen, vaan se oli reagointi yleiseen ilmapiirin muutokseen koko muussa kulttuurissa. Tämä Jumalan epäolennaisemmaksi siirtävä deistisyys ei ole salaisuus, mutta jostain syystä ne joiden mielestä tiede saa kiittää kristinuskoa ja kristillisyyttä menestyksestään jättävät sen poikkeuksetta mainitsematta. Tätä kautta kuitenkin syntyi "ahneuden uskontoa", joka salli tämänpuoleisessa elämässä. Tähän liittyy tietysti myös luterilainen työmoraali, joka kannustaa ahkeruuteen. Tämän suhtautumistavan etu näkyy myös juutalaisissa: Heillä on paljon Nobelin palkintoja suhteessa heidän määräänsä ihmisistä. Juutalaisuudessa tuonpuoleisuus on jätetty tyypillisesti Jumalan hommaksi, sen sijaan he ovat keskittyneet tämänpuoleiseen elämään.
Sama pätee tietysti myös muuhun tieteentekoon. Ideologiathan ovat helposti jarruja tutkimuksessa. Esimerkiksi geenitutkimuksessa on esitetty kannanottoja siitä saako "perimmäisiin elämän koodin kysymyksiin hakea vastausta". Bioetiikassa tätä kysymystä käsitelläänkin aika paljon. Niissä asetetaan jotain kieltoja, aiheita joita ei saa tutkia vaikka voitaisiin. Tämmöiset rajoitteet eivät tietenkään lisää tiedon saamisen tehokkuutta. Ne eivät silti ole välttämättä turhia. Niillä on eri tavoitteet, jotkut asiat ja arvot pistetään tietämisen edelle.
Kuitenkin rajoitteissa on kaksi puolta. Ja mielestäni tieteeseen suhtaudutaankin tässä suhteessa todella erikoisesti. Otan esimerkiksi Oppenheimerin. Hän kehitteli fysiikan tietojen pohjalta atomipommia. Syntyi hyvää tiedettä jolla oli kauheita vaikutuksia. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta: Jo mainitsemani Arkhimedeskin herätti roomalaisissa kauhua: Hän kun kehitteli teorioidensa pohjalta myös hirmuisia sotakoneita. Hyvä tiede on käytännöllistä mutta tulokset ovat juuri niin eettisiä kuin on ympäröivä kulttuuri joka soveltaa tiedeyhteisön tuottamia tuloksia. Tässä ei ole pelastusta edes uskonnossa : Kristillinen oikeisto, joka on leimallisesti "Jeesuksen Kansaa" ei vastustanut kylmän sodan asevarustelua ja kilpailua. Atomipommiakin oltaisiin voitu hyvällä mielin käyttää kommunisti -ateisteja vastaan. Heistä Jeesus olisi pitänyt siitä, hyvin paljon.
Tietenkin tässä yhteydessä pitää ottaa esiin hieman ateismiakin. Sillä nykyään tiedemiehistä yllättävän iso osa on ateisteja. Ja prosenttiosuudet kasvavat huippututkijoihin mennessä. Heilläkin keskitytään tämänpuoleiseen. Heillä ei ole lainkaan "naivia kuolemankulttia". Tästä hauskana esimerkkinä on tämän päivän "Metro" -lehden tekstiviestikommentoija. Hänestä "Ateistin toivo on sitä että "mihin puu kaatuu siihen se maatuu."" Kommentoija on selvästi kuolemafantasioija, koska hän ei voi miettiä muuta vaihtoehtoa kuin että elämänkatsomuksen hyvä ja positiivinen voima olisi sidottuna kuolemaan. Toivon on hänestä pakko liittyä vain kuolemaan, muu on vähempiarvoista ja irrelevanttia. Siksi ateisti joka uskoo että elämä loppuu kuolemaan on ikävä ja masentava oppi. Implisiittisesti hän viittaa myös että tämä tarkoittaisi samaa asiaa kuin väärä. Ikään kuin totuus olisi pakotetusti naivin mukava.
Ateistin toivo on, ainakin heidän puheidensa perusteella, kuitenkin juurikin elämässä. Kuolema ei korostetusti väritä ateistin elämää. Elävän kannalta kuollut on muistoissa. Ja kuollut ei koe omaa kuolemaansa, joten sitä on turha pelätäkään.
Tämä ei tietenkään tarkoita arvottomuutta. Moraaliabsoluutti ehdottomuuksineen toki muuttuu sävyltään enemmänkin keskustelevaksi ja neuvottelevaksi asioiden hoitamiseksi. Minkä esimerkiksi Sartre myönsi. Vapaus ja vastuu on ihmisessä, yksilössä. Jopa silloin kun seuraamme uskontoa, seuraamme itse asiassa sitä mitä joku väittää Jumalan pitävän hyvänä kirjan pohjalta jota tämä väittää Jumalan kirjoittamaksi. Melko hyvä vertaus tähän löytyy "Pirates of the Caribbean: At World's End" -elokuvasta. Siinähän Will Turner, seppäpiraatti, pistetään kyntämään meriä niin että vain maissa saadaan käydä vain yhtenä päivänä kymmenen vuoden aikana. Tilannetta valitetaan kovaksi, johon vastaus on "riippuu siitä yhdestä päivästä." Sama koskee tietysti ateismiakin. Siksi mainittu moite kertoo vain siitä että kritisoija ei osaa vapautua omasta harhakuvastaan ateismista ja lyö tätä olkiukkoa. Tätä kautta koko lausuntoa ei tarvitse ottaa vakavasti minään muuna kuin lausujansa ennakkoluulojen ja tämän vihankylvämisen tavoitteiden konkreettisena osoituksena. Osoituksena siitä että joku on jäänyt naiviin portaaseen koska pelkää sitä kyynistä porrasta ja luulee että niissä on kaikki.2
On kuitenkin hyvä muistaa, että asenteen tehokkuus ei välttämättä kerro totuusarvosta. Jos gnostilaiset ovat oikeassa, tieteentekeminen on vain irrelevanttia, epätäydellisen ja saastaisen penkomista. Riippumatta siitä saadaanko sillä toimivia johdannaisia vai ei. Usein asenne ja totuusarvo kuitenkin sekoitetaan. Tästä arkijärjellä ymmärrettävän esimerkin saa uskovaisten innostuksesta tehdä arkeologiaa Israelin lähialueilla. Innostus kumpuaa Pyhästä Kirjasta ja se tuottaa tutkimusta olipa itse Pyhä Kirja tapahtumineen ja viittauksineen sitten totta tai ei. Onhan Homeroksenkin tuotannon pohjalta tehty onnistuneita kaivauksia, eikä kukaan silti usko että tämä todistaa Olympoksen jumalat.
Kaiken kaikkiaan tämä kuitenkin antaa negatiivisesta sävystään huolimatta hyviä asioita: Tiedettä tuottamattomat ideologiat ovat keskittyneet muihin asioihin, sellaisiin jota pitävät tärkeämpinä. Samoin ei tarvitse olla oikeassa tuonpuoleisesta voidakseen olla innostunut tekemään asioita. Keskiössä on se että kykenee motivoimaan itsensä. Se ei tarkoita että oikeassaolo paljastuisi. Sillä maailma ei ole reilu. Tämä ei ole ongelma, vaan olotila, jonka kanssa on mietittävä elämisen tapoja.
1 Käsittelen kyynisen ja naivin portaan "väärässä järjestyksessä", koska tässä järjestyksessä sain sen rakenteen sujuvaksi. Kertokoon rajoitteistani kirjoittajana.
2 Kirjoittaja ei ole ateisti, ei kyynikko eikä etenkään postmodernisti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti