"Jalompaa onko hengen kärsiä Kaikk' inhan onnen iskut sekä nuolet. Vai käydä miekkaan tuskain mertaa vastaan, Lopettain kaikki?" ... "Jos puukon tutkaimella suoran tehdä Vois elämästään? Ken nuo haitat kärsis Ja hikois, voihkais elon kuorman alla"
(William Shakespeare, "Hamlet")
Otin alkuun sitaatteja kohdasta, jonka aloittaa Hamletin "liiankin tutuksi tullut" kysely olemisesta ja olemattomuudesta. Kysymyksessä on vakava itsemurhan miettiminen. (Siinä on tietysti miekkoja ja puukkoja, joten jo sellaisenaan kohdan täytyy olla erityisen ansiokas ja sen taiteelliset ansiot niiden sanojen kautta ainakin kymmenkertaistuivat.)
Mistään eettisestä kannanotosta kyseessä ei voi olla.
Koska Hamlet voi hyvin tappaa muita prosessissa joka tästä seuraa. Hän tuskin mietti jaloja tai ikuisuuskysymyksiä. Näitä eettisiä esityksiä kun rakentavat aina tulkintoja mukavasti (usein hengellisen) ideologian pohjalta mukavasti nojatuolissa. Jalo tulkinta syntyy aina jossain muualla kun puukko ranteilla samalla kun miettii että "miten päin se piti tehdä että siihen kuolee". Itsemurha ja kuolema kohdataan käytännössä hyvin eri tavalla kuin mitä sitä muuten kuvataan. Tästä mielenkiintoisen näkemyksen saa tutustumalla Havi Carelin tilanteeseen. Hän on vakavasti sairas. Sosiaalinen tilanne muuttuu. Jokainen tietää kuolevansa, mutta vain häneltä, jolle on annettu elinaikaennust, kysellään että miten hän selviytyy sen kanssa. Tauti muuttaa ulkoista asennoitumista paljon enemmän kuin pitäisi. Ja toisaalta omakohtainen kokemus painottaa näkemyksiä ja mietintöjä uusille suunnille.
Eräällä tavalla voisi sanoa että Epikuroksen "kuolemankielto", eli tapa ajatella että ihminen ei koe kuolemaansa itse, koska siellä missä hän kokee, hän on elossa, on sohvaideaali kuolemasta. Se sanoo "älä mieti turhia". Diagnoosi kuitenkin herättää ja pistää asiat lähemmäs Heideggeriä, jonka mukaan mukaan ihmisen elämä kulkee vääjäämättä kohti kuolemaa, ja hän voi ymmärtää elämää vain tätä kautta. Ihminen voi käytännössä elää vain määräaikaisena olentona. Tämän kanssa on opittava elämään. Siinä missä Epikurokselle kyseessä on ongelma joka pitää peittää piiloon, on se Heideggerillä olotila, jonka kanssa on elettävä.
Mistä on kysymys tarinatasolla?
Hamletilla oli kova työ. Hänen olisi kostettava isänsä murha. Itse kosto ei miellytä häntä hirveästi. Aluksi hän ei tappanut Claudiusta koska siihen liittyisi Helvettiä. Poloniuksen tappaminen taas tapahtui eitarkoitetussa raivossa ja vahingossa. Rosencrantz ja Guildenstern lähtivät aktiivisesti, mutta Hamlet tunnustaa kuitenkin Horatiolle että se tapahtui pikaisesti. Laertes taas kuoli enemmän omaan myrkkyynsä, ja on epäselvää aikoiko Hamlet vain haavoittaa tätä.
Myös kaikenlaiset pelot vaivasivat. Hamlet elää epävarmassa maailmassa, ja ainakin itselleni tuli tunne siitä että sama koskee myös tuonpuoleista. Helvettikin on tätä kautta enemmän mahdollisuus kuin uskottu tosiasia. Tätä vahvistanee "kuolla, nukkua" -kohta, joka eräällä tavalla vihjaa että itsemurha olisi "se leppoisampi tapa". Hän pelkää myös että painajaiset piinaavat häntä koko elämänsä ajan.
Jännitteenä on siis tavallaan kaksi asiaa. Itsemurha vai kosto. Valinta ei ole elämästä tai kuolemasta. Ei oikeastaan edes kahdesta perisynnistä (murha vai itsemurha). Asian voisi "nykyaikaisesti" kysymällä että mistä vastuu tulee prosessiin. Hamlet ei ole murhaaja, eikä salaliittolainen. Hän joutuu kuitenkin maksamaan kovimman hinnan tästä rikoksesta. Murhaaja selviää kuolemalla. Jonka Hamletkin saa.
Hamletille jää vain kunniansa. Hänhän pyytää lopuksi Horatiota että tämän tulee elää ja kertoa Hamletin tarinaa. Muutenhan Hamletilta jäisi jälkeen "haavoitettu nimi" - Eihän ollut ollenkaan yleisessä tiedossa että Claudius oli paha. Kuninkaanmurhaajan nimi, etenkin kun esimerkiksi Hamletin surmaamaksi tiedettiin myös Laertes, joka oli suosittu veikko, ei välttämättä ole se asia, jonka kautta haluaa historiankirjoihin jäädä.
Mistä on oikeasti kyse?
Shakespeare halusi rahaa. Ihmiset kaipasivat viihdettä. Välissä oli teatteri, joka tajusi että myymällä jälkimmäiselle se voi maksaa hieman ensimmäiselle ja tienata rahaa siinä sivussa paljon. Shakespeare huomasi että jos kirjoitetaan tarina emopojasta, joka näytelmän alussa tappaa itsensä, ei ole yhtä viihdyttävä kuin tarina jossa tämä sama emopoika ensin leikkii itsemurha -ajatuksilla ja sitten vasta lopuksi kuolee - kaksintaistelussa. (Kaksintaistelu miekoilla tietenkin lisää kulttuuriarvoa moninkertaiseksi!
Kirjoittajan valinnan syynä oli nostalgia. Hän on harjoitellut lukiossa Hamletin roolia. Tosin tarvittiin vain esittelyluonteinen pätkä, joksi valikoitui loppukaksintaistelu. Siinä oli kuitenkin liikaa vuorosanoja ja liian vähän miekkailua. Toki menneisyuydessä omakohtaisesti koetut itsemurha -ajatukset sekä kostonhimo ovat "muistissa", ja tätä kautta tämä tarina vaikuttaa enemmän kuin mitä moneen kertaan mainitut 90 senttiä terää kahvassa voi antaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti