Mimicry -ilmiössä on jokin laji joka näyttää joltain toiselta lajilta. Mimicry oli, ehkä hieman yllättäen, yksi varhaisimpia todisteita, jota käytettiin evoluution tukemiseksi. Esimerkiksi A. R. Wallace kirjoitti siitä jo vuonna 1866 "On the phenomena of variation and geographical distribution, as illustrated by the Papilionidae of the Malayan region". Muutenkin se on saanut huomiota merkittäviltä evoluutiotutkijoilta: Müller kirjoitti siitä "Ituna and Thyridis; a remarkable case of mimicry in butterflies" ja R. A. Fisher kirjoitti "On some objections to mimicry theory; statistical and genetic".Yksinkertainen kuvaus.
Mimicryn takana on mielenkiintoisia prosesseja. Esitän alkuun yksinkertaistetun version: Jos meillä on eliö, jolla on suojaväri. Se on hyvä ominaisuus ja suojaa sitä. Kuvitellaan sitten että tämä muuttuu myrkylliseksi joko erittämällä myrkkyä itse, tai sitten siirtämällä ravintoaineksessaan olevan myrkyn siten että se on itselle harmiton mutta syöjälle ikävä. Tässä vaiheessa syövien eläinten kannattaa alkaa varoa sitä: Samaan tapaan kuin ihmiselle on haitallista sekoittaa puolukkaa ja kielonmarjaa, eli näiden erottaminen toisistaan on tärkeää. Tässä vaiheessa myrkyllisen eliön kannattaa muuttua helpommin tunnistettavaksi. Koska tunnistaminen tarkoittaa syömättä jättämistä, on sen fiksua olla helposti huomattavissa ja tunnistettavissa. Näin tunnistaminen ja varoitusvärit muotoutuvat yhteen. Tässä sivussa muuttuu tietysti kannattavaksi näyttää kyseiseltä myrkylliseltä eläimeltä. Sen imitointihan tarkoittaa syömättä jäämisen todennäköisyyden kasvua. Samalla syöjän kannattaa tietysti tarkentaa tunnistamista. Näin on yhä parempia imitoijia että parempia imitoinnin tunnistajia että vahvistuvaa varoitusväriä.
Yleensä keinona on näyttää vaaralliselta eläimeltä. Esimerkiksi mustekala joka itsessään on myrkytön ja herkullinen, saa rauhaa näyttämällä merikäärmeeltä. Samoin myrkkykäärmeeltä näyttävä tavallinen käärme saa helposti olla rauhassa häirinnältä, joka voi olla luonteeltaan muutakin kuin saalistavaa. Sitä ei ajeta pois.
Saalistuksen ulkopuolellakin ilmiötä esiintyy: Esimerkiksi orkideoista useat pölyttyvät siten että niiden ulkomuoto muistuttaa hyönteisnaarasta. Koirasta kiinnostaa tietysti läheisyys, ja näin kukka pääsee leviämään, kun saman lajin toinen yksilö huijaa samaa hyönteistä. Tietenkin moni kasveista käyttää hajuja, jopa raadonhajua, houkutellakseen hyönteisiä, mutta tämä tietysti ajaa "saman asian". Hyötyä tästä voi olla vaikkapa siten että se sallii geenien leviämisen laajalle alueelle : Syynä on se että hyönteisillä on tapana hakea parittelukumppania kauempaa kuin ruokaa. Näin naarasta imitoiva kukka välttää sisäsiittoisuutta.
Dawkins on korostanut mitten mimicry voi lähteä käyntiin pienestäkin. Koska riittää että saalistajaa tai hyönteiskoirasta huijataan huonossa valaistuksessa tai vain joskus. Tämän jälkeen tilanne onkin nopeutuvassa asevarustelussa, koska mitätarkempaa mimicryä on, sitä tarkemmin saalistajan kannattaa tunnistaa "huijarit" "aidoista".
Astetta hienostuneempi kuvaus.
Yllä olevat olivat enimmäkseen "havainnollistavia esimerkkejä". Sitä kautta saa "jonkinlaisen kuvan" asiasta, mutta yleensä määrittelyssä arvostetaan sitä että kuvailua ei jätetä sille tasolle että sitä osoitetaan sormella ja sanotaan "tuo".
Tarkemmin katsoen voidaan sanoa että mimicryssä on kyseessä vähintään kolmen osapuolen viestintäpelistä: Yksinkertaisimmillaan mimicryssä on yksi "vastaanottaja" (esimerkiksi saalistava lintu) ja kaksi "lähettäjää" (myrkyllinen hyönteinen ja tätä matkiva hyönteinen.) Mimicryä syntyy kun molemmat lähettäjät hyötyvät samasta vastaanottajan responssista. Tästä seuraa jonkinasteista samanlaisuutta, joka käsittelee juuri tätä tiettyä reagointitapaa.
Esimerkiksi kimalaisen varoitusväri antaa signaalin vastaanottajalle. Toinen laji hyötyy siitä että se ei joudu hyökätyksi kun se näyttää samalta. Müller korosti että tässä sama aposemaattinen signaali on yhteinen hyöty. Vastaanottajalla ilmiöstä ei välttämättä ole juurikaan haittaa: Hyönteisiä riittää syötäväksi. Tilanne tietysti voi muuttua, jos ravinnonlähteitä on vähän, tai jos mimikoiva laji yleistyy runsaasti. Silloin muuttuu yhä vähemmän haitalliseksi iskeä "sen näköiseen kohteeseen." Tässä vaiheessa korostuu tietysti sen voima, jos vastaanottaja kykenee erottamaan paitsi signaalin, myös sen lähettäjän luonteen. Tämä tapahtuu aika usein "signaalinlukua tarkentamalla", eli samankaltaisuuden pitää olla tarkempaa.
Mimicryn tehokkuutta puoltaa kuitenkin se, että imitoitavan kohteen ulkonäkö ei välttämättä ole kovinkaan muuttuva maali. Sille ei ole erityistä hyötyä näyttää erilaiselta kuin imitoiva laji. Imitoivan lajin kannattaa näyttää samalta. Saalistajan tarkkuus erottelussa on ainut joka vaikuttaa signaalin luonteeseen "aktiivisesti". Kuitenkin tässä vaikuttaa pieni etäännyttävä voima, jonka Dixey on esittänyt : Nimittäin kun saalistaja on napannut "tunnistimeensa" piirteen joka on matkijalla, mutta ei vaarallisella, jokainen vaarallinen jolla on tämä matkijan piirre, on sille taatusti haitallinen. Näin mutaatiot jotka tekevät erinäköisiksi kuin matkija, ovat näihin verrattuna edullisia. Tästä seuraa se, että geneettisen ajautumisen vaikuttaessa ulkonäkö tietysti muuttuu hieman, ja muutoksella on trendi. Tällaisessa tilanteessa etäisyys kasvaa, mutta hitaasti. Fisher ei pitänyt tätä eriyttävää voimaa kovin suurena, ja esittikin että "selection will tend to modify the model so as to render it different from the mimic and as conspicuous as possible".
Mimicryn sovellus "meemimaailmaan".
Jos ajatellaan että meemit olisivat ideoita tai kulttuuriolentoja jotka joko muistuttavat toisiaan tai eivät muistuta toisiaan, ollaan tietysti vähän eri asiassa kuin mitä evoluutiossa käsitellään. (Varovaisuutta!) Mutta jos asiaa lähdetään vertaamaan yllä olevan kanssa, voidaan ehkä oppia jotain sekä ihmisistä että mimicrystä. (Kyseessä on siis pedagoginen, ei faktuaalinen, toiminto.)
Kun ihmiset ovat kyseessä, me tiedämme että vaikutelmat voivat vaikuttaa ajatteluun ja mielipiteisiin. Tätä kautta ihmisillä on "laajennettuna fenotyyppinä" (extended phenotype) vaikkapa olkatoppauksia tai silikonirintoja. Ne antavat "huijaavan vaikutelman", ne imitoivat oikeita ominaisuuksia joita pidetään (liian?)usein toivottavina. Tässä katsoja on kohde, ja lähettäjiä ovat sekä ne joilla on isot rinnat tai leveät hartiat, ja ne jotka laittavat toppauksia. On yksi vastaanottaja ja kaksi lähettäjää. Tosin ihmisillä ne ovat kontekstisidonnaisessa verkossa toisiinsa. Mimicryä voi tapahtua moneen suuntaan, ja sitten eräänä kauniina iltana olkatoppauspoika tapaa silikonirintatytön ja he saavat yhdessä ihanan kapoisia kakaroita jotka voidaan piilottaa heinäseipäiden taakse. (Ja jotka sitten ehkä aikanaan kuluttavat erinäiset pennit vaattureille ja kirurgeille.)
Ihmisten toiminnassa on tietysti muitakin vastaavia. Tähän voidaan liittää esimerkiksi luokkayhteiskunta. Pierre Bourdieu on esittänyt että "ylemmät luokat" pyrkivät erottautumaan keskiluokasta tietyllä elitistisellä muodilla. Ja että ylempi keskiluokka pyrkii erottumaan alemmasta keskiluokasta, jotka yrittävät erottautua alemmista sosiaaliluokista. (Joilla ei sitten ole varaa erottautua). Mimicry vertautuu tässä niihin jotka "pukeutuvat hieman yli varojensa", eli teeskentelevät olevansa paremmin toimeentulevia kuin ovat. (Lienee iso osa ihmisistä tätä.)
Myös puheet voivat huijata, ja tätä kautta saadaan paljonkin etuja. Tavoitteita ja ideologioita piilottamalla voidaan saada poliittista menestystä ja tätä kautta rahaa, jolla taas saa "naisia ja miehiäkin". Ilmeitä matkimalla voidaan saada muitakin etuja, sinua pidetään mukavana, tuettavana. Ja jokainen tietää että naisia voidaan saada tietynlaisella käytöksellä (enkä tarkoita tässä pelkkiä romanttissävyisiä filosofisitaatteja, jotka sinällään tietysti tehoavat, kuten myös vaikka ranskankielisen puhelinluettelon lukeminen ääneen. Fyysisempiäkin konsteja on ja niitäkin voidaan imitoida. Ja niin "naiset rakastuvat renttuihin".)
Tätä kautta taas päästään pseudotieteisiin.
Sillä mitä muuta pseudotieteet ovat kuin mimicry -ideologia joka yrittää näyttää tieteeltä. Tästä seuraa tietysti se, että vastaanottajana voi olla skeptikko, joka saalistaa heikoimpia argumentteja useammin kuin vahvempia. Ja samalla he saalistavat myös muotoseikkoja. Myös eikriittinen lukija kiinnittää huomiota tiettyihin asioihin. Itse asiassa tästä on se seuraus että pseudotieteet muuttuvat paremmiksi. Paremmuus tarkoittaa sitä että niitä on vaikeampi erottaa aidosta tieteestä.
Joku voisi sanoa että jos ideologia onnistuu olemaan tiedettä, se tietysti on tiedettä, olipa sen historia missä tahansa taikauskossa tahansa. Ja tämä on totta. Sillä jos tarkennukset parantavat pseudotieteen argumentteja, itsekriittisyys parantaa sitä ja työn jälkeen siitä saattaa tulla "ihan oikeaa tiedettä". Kuitenkin pseudotieteet voivat muuttua paremmiksi kahta kautta, jotka eivät poista sen pseudotiedeluonnetta:
1: Se voi parantaa uskottavuuttaan panostamalla sisällön sijasta ulkoisiin tekijöihin. Tämä tarkoittaa jossain tapauksissa sitä että humanoidi-avaruusaluksista paasaava ajaa partansa ja lopettaa kuolaamisen. Hänen uskottavuutensa paranee. Hän rekisteröi liikkeensä "instituutioksi" (Yleistä USA:sta peräisin olevissa pseudotieteissä.) Hän voi hankkia antropologian professuurin tai ystäviä jotka ovat antropologeja, jolloin hänen uskottavuutensa paranee vaikka todisteet eivät. (Vaikka antropologian opinnot unohdettaisiin heti tutkinnon saamisen jälkeen ja vaikka antropologien työtapoja ei sovellettaisikaan.) Hän voi myös kirjoittaa siistimmin, ja käyttää asettelua, fontteja. Ja viitata viisaisiin miehiin sulussa. Laittaa lähdeviitteitä toisien UFOjen kannattajien kirjoihin sivun loppuun. Asian perustelutaso ei parane, mutta ulkonäkö on parempi.
2: Epämääräistämällä väitteitä. Tässä olennaista on se, että aluksi väite voi olla hyvinkin konkreettinen "Avaruusolennot kävivät minun pihalleni piirtämässä ympyrän kello 23.31" Se voi myöhemmin muotoutua malliin "Maailmassa on paljon tunnistamattomia lentäviä kappaleita eikä niitä kaikkia voida tuomita automaattisesti vääriksi. Ehkä yksi, vain yksi, niistä on oikein." Tässähän ei todisteta että yksi niistä olisi todella oikein, ja siinä ei ole mitään konkreettista. Sen kumoaminen vaatisi sen verran valtavasti työtä että se on työmäärältään mahdoton tai ainakin hyvin lähellä sitä. Tälläinen maalin siirtäminen (Moving the goalposts) -argumentaatiotapa, etenkin jos se yhdistetään sanasaivarteluihin tuottaa hyvinkin helposti "retorista voi ollaa". Tämä ei tee siitä parempaa tiedettä, vaan ainoastaan niin saippuaista pseudotiedettä että sillä on käytännössä kritiikki -immuniteetti.
Kuvassa kimalaiskuoriainen (Trichius fasciatus). Se muistuttaa kimalaista. Yksi melko suosittu teoria samankaltaisuudesta vetoaa juuri mimicry -ilmiöön. Asiasta on kuitenkin erimielisyyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti