Ilmestys, Kirja. Nyt.

"Once upon a time we had a lot to fight for. / We had a dream, we had a plan. / Sparks in the air, we spread a lot of envy. / Didn't have to care once upon a time. / Remember when I swore / my love is never ending / and you and I will never die. / Remember when I swore. / We had it all. / We had it all. / I'll sail away, it's time to leave. / Rainy days, are yours to keep. / Fade away, the night is calling my name. / You will stay, I'll sail away."
(Rasmus, "Sail away")

Ilmestykset, eli uskovaisten henkilökohtaiset kokemukset, ja henkeyttämiset eli esimerkiksi Jumalan inspiraation alla tehdyt kirjat ja lausunnot ovat aina olleet tärkeitä kristinuskossa. Samoin tarinat. Raamatussa on käytetty paljon kertomusmuotoa, esimerkiksi silloin kun on puhuttu Jeesus nimisen herran edesottamuksista. Näihin tarinoihin on ollut useita suhtautumistapoja.

Skeptikko ja apologeetikko : Totuusarvon kautta.

Apologeettojen tavoitteena on ollut todistaa Jumalan olemassaolo. Ennen on käytetty logiikkaa ja sitten on siirrytty kohti tieteellistä todistamista. On itse asiassa mielenkiintoista huomata, miten esimerkiksi Platonin ideamaailmasta ja demiurgeista on vaikutteita kristinuskossa : Georges Minoisin mukaan Platon on vaikuttanut merkittävästi nimen omaan käsityksiin Helvetistä.

Yksi syy tässä on tietysti se, että käyttämällä paikallista todistamiskulttuuria, saa uskonto vaikutusvaltaa. Sillä kun se käyttää niitä tapoja joita siinä kulttuurissa arvostetaan, sen ei tarvitse perustella miksi perustelumenetelmä on hyvä. Nyt riittää että käyttää. Siksi kun kreikassa oli filosofialla vaikutusvaltaa, kokivat kristityt tarvetta käyttää hyväkseen vallitsevaa perustelutapaa.

Tässä on laajemmin katsoen kaksi tapaa:

Ensimmäisessä ikään kuin a priori tiedettäisiin ilmiöiden todennäköisyydet valmiiksi. Jos sitä pitää erittäin todennäköisenä, mikä tahansa "voi olla" vakuuttaa. Koska todennäköinen ei vaadi paljoa todistamista. Jos asiaa taas pitää epätodennäköisenä se vaatii vahvempia todistuksia. Laadukkaimmissa versioissa keskitytään toistettavuutta arvioiviin kokeisiin. Eli yritetään saada ilmiötä aikaan ja arvioidaan kuinka usein se tapahtuu, ja tällöin aineisto painottaa sitä kuinka todennäköinen asia on. Tämä ei tietysti onnistu asioissa joita ei saada jotenkin konkretisoiduksi.

Toinen tapa suhtautua asiaan on heittää ilmiön todennäköisyysarviot pois. Silloin keskitytään siihen miten tieto asiasta on saatu. Eli mietitään että mikä on ilmiöstä saadun tiedon uskottavuus : Ilmestyksissähän meillä itse asiassa on henkilö joka väittää saaneensa ilmestyksen tai henkeytyksen. Toisin sanoen jos minä väitän saaneeni Jumalalta viestin ja tämän henkeyttäneenä kirjoittaneeni Pyhän Kirjan jota on seurattava, on kirja yhtä luotettava kuin mitä minä olen. Tätä ilmestyksen aitoutta tulisi jollain tavalla testata. Koska muuten palattaisiin jälleen siihen alkuperäiseen todennäköisyyskysymykseen. Pitää kysyä : "Mikä tekee tästä tiedosta luotettavan?" Tämä metodologinen tapa keskittyykin siihen miten tieto on hankittu.

Kun ilmestyksiä ja ihmeitä tarkastellaan historiallisella tasolla, niistä on helppo koota kertomuksia. Jumalaa on nähty ja kuultu ja ihmeitä on tapahtunut. Niistä löytyy kuvauksia. Tästä päästäänkin siihen, että kuinka luotettava tämä lähde on? Avuksi voidaan ottaa nykyaika. Jos ihmetarinoita on paljon se tarkoittaa sitä että ihmeitä pitäisi olla helppo tehdä. Törmäisimme siihen toistuvasti ja jatkuvasti. Tämä tietysti korostuu jos puhutaan nykyajasta, koska dokumentointivälineemme ovat nykyisin yleisiä.

Ilmiöissä on tarkasteltava "kuinka helppoa sellainen olisi väärentää" "kuinka usein sitä esitetään tapahtuvaksi" ja "kuinka usein se on dokumentoitu". Tästä saadaan arvioitua luotettavuutta tavalla joka ei vaadi nerojen aivoja tai tietoa tuonpuoleisen luonteesta. Sillä tässähän testataan sananvälittäjäihmisen luotettavuutta. Tästä saadaan kaksi kohtaa.
1: Jos jokin asia on helppo väärentää, se vaatii vahvemmat todisteet. Tästä hyvänä esimerkkinä on puolisoni esitys, jossa jos hän kuulisi spiritistisessä istunnossa ääniä, hän epäilisi ensin nauhuria koska sillä se on helppo tehdä.
2: Jos jokin asia esiintyy tarinoissa usein ja toistuvasti, se tarkoittaa sitä että joko ilmiö on yleinen, sitä tapahtuu koko ajan. Tai sitten ilmiö on harvinainen tai olematon ja siitä huijataan. Ero näiden välille on helppo tehdä: Jos ilmiö on yleinen sen toistettavuuden pitäisi olla helppoa. Sen kun ottaa ja menee ja tekee.

Mystikon tapa : Harjoite (rituaali) ja tunne.

Mystiikassa ei tämänkaltaiseen perusteluun ja todistamiseen painotuta. Tässä on korostunut platonismin sijasta uusplatonismi. Yksi suosituista versioista on se, että varsinaisen Jumalan alijumala on luonut maan. Ja tämä on virheellinen. Tämä maailma on siis vain epätäydellinen heijastuma, suorastaan vähän saastainen. Tässäkin Platonistinen ideamaailma on keskiössä mutta toisella tavalla kuin "siinä toisessa perinteessä".

Mystikkoja on tietysti nykypäivänäkin. Esimerkiksi Karen Armstron on kirjoittanut "Case for God" -kirjan. Hänen perusargumenttinsa on se, että "desert dogmien" (Juutalaisuus, Kristinusko ja Islam) apologeetat "eivät osaa". Armstrongista heille homma on yllä olevaa "tieteellistä todistamista", joka on lähtökohtaisesti väärä tapa. Armstrong luottaa silti Jumalaan kuin sarviinsa, sillä hänestä 1600 –luvulta eteenpäin uskonto on muuttanut perusluonteensa ja muuttunut stressireaktioiksi joissa rationalisoidaan asioita liikaa. Apologeetat ovat siis hänestä ikään kuin uskonnon "sairaustila". Siinä olemassaolon perustelu vie liikaa aikaa. Tässä prosessissa keskeisin saia, eli uskonnollinen tarinaperinne, myytti ja narratiivi latistuu historialliseksi faktuaaliseksi perustaksi.

Armstrongista sellaiset kysymykset kuin "Kävelikö Jeesus oikeasti vetten päällä" eivät ole merkityksellinen asia. Edes se, oliko hän puuseppä vai kivenhakkaaja on turha mietinnän kohde. Neitsyt Marian sukupuolellinen kokemattomuus on asiaa väärille uomille ohjaava miettimisen kohde. Edes sillä onko yksi, kaksi vai kaikki vai ei yhtään Raamatun henkilöistä elänyt koskaan ei ole ratkaisevaa.

Tämä tietysti kertoo vain siitä mitä uskonto ei hänen mukaansa ole.

Tästä saadaan kuitenkin avainymmärrys siihen miten uskonto hänestä on ; Tulkinta on mystistä ja moniselitteistä ja fundamentalismi on kirjaimellisuutta ja tulkintojen kieltämistä.Tämä jako pitää sinällään paikkaansa. Ei ole ihme että kreationistit ovat fundamentalisteja ja apologeetteja eivätkä mystikoita.

Armstrongin mielestä uskonto on harjoittamista (praxis). Kun ihminen ei mieti lainomaisuuksia vaan harjoittaa uskontoa, tästä seuraa se että ihminen tuntee ja kokee asioita. Ja tätä kautta hän esimerkiksi tuntee "pienuutta hyvällä tavalla". Tästä saadaan henkilökohtainen asian ymmärtäminen. Pelkkä analyysi on hänestä kylmää ja tämä kokemus jää puuttumaan. Siksi apologeettojen tapa onkin taitamatonta harjoittamista "unskillful practise".

Armstrongista Jeesuksen esimerkit ja opetukset tähtäävät käytännön uskonnon harjoittamiseen eikä siihen että tehtäisiin mitään todellisuutta koskevia väitteitä. Hänestä metafyysiset väitteet uskonnoista pitää tulkita etiikan kautta. Tämä tarkoittaa juurikin sitä että yhdistää uskonnon ja etiikan yhdeksi ja samaksi asiaksi.
1: Tämä on tietysti tuttua myös protestanteille; Heistähän uskonnon ulkopuolella ei ole etiikkaa joten ne ovat yksi ja sama asia. Josta seuraa se, että erimieliset ovat samanaikaisesti pahoja että väärässä. Tästä taas seuraa luonnollisesti ylemmyysasema muihin verrattuna. Ihmisellä on arvoa vain uskonnon kautta, joko kääntyneenä tai mahdollisena käännynnäisenä. Tätä korostetaan Helvettikertomuksilla joissa rangaistus on todellista. Kaikkihyvä Jumala voi hajoittaa tätä ihmisillä jos ja vain jos heillä ei tässä vaiheessa enää ole mitään arvoa.
Armstrongin kohdalla jako ei ole yhtä tiukka. Uskonnollinen metafysiikka voi olla vain yksi vaihtoehtoisista etiikan harjoittamisen muodoista. Armstrongin näkemys on siitä erikoinen että hän voi määritellä että "Jumala on rakkaus" ja sitten kun ihminen tuntee rakkautta, tämä on rakkauden aktualisaation muoto. Armstrongista tämä tulee vain olemassaolosta joka itsessään on rakkaus.

Minusta uskonto taas on ilmiö joka ei voi latistua pelkkään harjoittamiseen tai perususkomuksiin. Se on instituutio jolla on sääntöjä ja periteitä ja sen kannattajilla on tunteita. Koko tämä soppa yhtenä on uskonto. Yhden osan tarkastelu on sama kuin leikkaisi ihmiseltä jalan irti ja tarkastelisi tätä "ihmisenä".

Armstrong on tavallaan hyvin perinteinen mystikko. ; Hän ei mieti sitä että mysteerin kokemus voikin johtua siitä että ihmisen aivot, tarkkailuvälineet ja muut eivät olisikaan erehtyväisiä. Tämä on melko vahva alkuoletus. Se on juurikin samantapainen oletus, kuin että väittää että Raamatun kirjoittajalla on varma tieto tuonpuoleisesta. Itse olen suorastaan huvittunut siitä että nykyään on yllättävän paljon sellaisia ihmisiä, joiden mielestä uskovainen on yhdessä kokemuksessa erehtymättömänä mukana.

Tästä saadaan aihe kokonaiseen loppukaneettiin ja lukuun. Sillä monista eroistaan huolimatta takana on yhteinen asennoituminen. Ja tämän kautta niihin pitää rakentaa suhtautumisensa.

Arroganssia.

Mystikko ja apologeetta ovat tässä hyvinkin samanlaisia: Ensimmäinen olettaa varmaksi sen että hänen lävitseen virtaa totuus, jonka hän kykenee täysin erehtymättömästi tulkitsemaan, eikä suinkaan että hän on filtteri, jonka läpi kulkee kaikenlasta. Toinen olettaa että hän voi lukea Raamatun tarinat "Totuutena" ilman kirjan ja tarinantulkinnan tulkinnanvaraisuuksia. Kun maailmassa on erilaisia uskomuksia joissa kaikissa uskotaan eri kohdilla samalla tavalla, käy niin että molemmat esittävät olevansa pieniä erehtyväisiä ihmisiä. Mutta käytännössä he olettavat että juuri heidän oma tapansa on oikea ja muiden väärä. Ja he kuluttavat aika paljon voimavaroja siihenkin että he näyttävät miten erilaiset uskomukset eivät heidän omista lähtökohdistaan ole uskottavia. "Sinun uskosi on väärä ... tässä on minun, joka on oikein" on itsensä idolisointia (self-idolatry), jossa Jumala on vain oman itsen ja oman egon projektio. Se tietysti hivelee itsetuntoa, kun Jumalalla onkin samat mielipiteet kuin itsellä.

Jopa Descartes teki tämän virheen, jota kutsutaan nimellä kartesiolainen kehä : Hän oletti Jumalan ja saaneensa tältä täydellisen järjen. Ja hän kuvitteli itselleen täydellisen järjen josta hän oletti seuraukseksi Jumalan.

Tätä kautta on selvää että self-idolatry on sitä että esioletuksilla rakennetaan uskomuksella itselle erehtymättömyyden oikeus ja tällä erehtymättömyydellä rakennetaan uskottavuutta tälle uskomukselle. Se on pohjimmiltaan vetoamista eikä perustelua.

Erojakin saadaan, ja tätä kautta pääsen pistämään"rant"taliksi.

Olen sitä mieltä että apologeetikkojen yritys redusoida uskonnollisia kertomuksia totuusarvoihin on vain viittaus siihen sosiaaliseen tapaan joka kulttuurissa on. Se on vaatinut ja odottanut todistamista auktoriteettejen ja tunteiden sijaan. Tämä on työlästä ja vaatii ajattelua ja prosessointia. Tässä todistamistarvetta ja perustelua ja työtä ollaan valmiita tekemään. (Olipa sen laatu sitten vaikka miten huonoa, se onkin oma asiansa se.)

Armstrongin tapa tuntuu vielä ikävämmältä, koska se sisältää ignoraatiota. Kriittiset mielipiteet ja perusteleminen nähdään "turhana" : Arroganssia mystiikkaan tulee siitä että henkilö olettaa tietävänsä mitkä uskonnolliset tulkintatavat ovat oikeita ja mitkä vääriä. Tunteet ovat oikein ja todistustamiset ja perustelut ovat vääriä. Toisin päin ei saa olla. Ja ignorantteja siinä että pitävät tämän alkuoletustilanteen perustelemista turhana.
1: Yhtenä vallitsevina syinä ignoraatioon voi olla "pettymys". Eli kun apologeetoille esitetyt todisteluodotukset eivät ole vuosisatojen mittaisesta työmääristä huolimatta ole saaneet rakennettua mitään vakuuttavaa, on reagointina "Happamia sanoi kettu". Eli kun ei onnistuta, niin on kuin ei olisi haluttukaan.
2: Toisena, vielä vakavampana asiana, ignoraatioon taas liittyy koko ajattelun ja miettimisen arvon hylkääminen, se on "liian työlästä" ja "tylsää". Siksi sille ei nähdä mitään arvoa. Mielestäni juuri tämä on erityisen vakava asia.

Hauskinta tässä kaikessa on tietysti se että Armstrongin lähestymistapa ei ole modernia, vaikka sitä sellaisena myydään. Se on hyvinkin vanhoillista, kuin mystiikkan perinteeseen upotettua, eikä "uutta". Se on myös viite laajemmasta sosiaalisesta dekadenssista. Kaiken pitää olla niin helvetin helppoa ja asiatkin ovat vain "itsestäänselvyyksiä". Tälläisiin perusteluihin tutustuttua sitä alkaa ihmeesti kunnioittamaan perinteisiä flame-trolli-fundamentalistejakin.