Looginen empiristi Hans Hahn kävi spiritistisissä istunnoissa. Toinen looginen empiristi Otto Neurath moitti häntä taantumuksellisuudesta. Kolmas looginen empiristi Wittgenstein taas moitti Hahnia koska spiritismissä tulleet viestit olivat tylsiä.
Tämä muistuttaa siitä, että empirismi ei itse asiassa a priori ota kovin selvää kantaa paranormaaleihin ilmiöihin. A posteriori sitten aika paljonkin. Nykyajan maailmassa moni uskoo että empiristi torjuu suoralta kädeltä supernaturaalin. Mutta tämän takana ei ole oikeastaan muuta kuin sanojen vääntely; Ajatus siitä että naturaalin vastakohta on supernaturaali. Paranormaalit ilmiöt voitaisiin kuitenkin hyvinkin periaatteellisella tavalla havaita. Tätä vain ei tapahdu.
Ja tästä seuraa erikoinen tilanne. Koska kaksi ajatusta sekoittuu keskenään. Syntyy ajatu siitä että tiede on umpimielistä, vaikka umpimielinen helposti löytyy siitä joka ei tee tutkimiusta joka pakottaa hänet a posteriori olemaan tilanteesta riippuen erimielinen. Syntyy narraatio jossa perussävynä on että "Kyllähän minä tieteestä tykkään vaan en tieteisuskosta". "En vastusta tiedettä vaan sitä että skientismi on mennyt liian pitkälle".
Niinhän sitä kuulee. Kaikessa. Mukaanlukien nimenomaan aihealueet jossa skientismi ei ole mennyt riittävän pitkälle. (Rokotekattavuus, ilmastonmuutoskysymys...) Nimenomaan skientistejähän ei kuunnella "juuri missään" jos on erimielisyys. (Eli tiede kelpaa validoimaan mitä halutaan mutta se ei sanan täydessä mielessä vaikuta niin paljoa kuin toivoisi.) Mitä tähän enää voi sanoa? Että Ai teistä skientismi menee liian pitkälle? Minusta se ei mene riittävän pitkälle. Esimerkiksi minä joudun lukemaan tietoa mallia "varo kahdeksaa pikkuhousumokaa" jostain naistenlehdistä. Koska skientismi ei ole vallannut alaa riittävästi niin että saisin lukea tästä popularisointeja "Tieteen kuvalehdestä" tai "Tieteessä tapahtuusta".
Mutta esimerkkini on hyvin tärkeä. Sillä usein höpöuskomukset ovat näennäistiedettä tai pseudotiedettä. Ja ne sekoittavat hyvin vahvasti pakkaa nimenomaan sitä kautta että sen koko tuotantologiikka kasvaa kaiken tuon yllämainitun ympärillä. Ja se tulee toimeen vain niin kauan kuin asioita ei oikeasti katsota tarkemmin.
Tässä ongelmana on nimenomaan se, että mitä pidetään mahdottomana tutkia ja mitä pidetään mahdollisena tutkia. Ja mikä on maailmankuvallista. Perusongelma on tavallaan alleviivaava; Näennäistieteilijä samanaikaisesti rakentaa tarinaa kilpailevista koulukunnista joista vahvempi sortaa toisinajattelijaa. Ja tässä korostetaan hyvin vahvasti sitä että koulukuntakysymyksissä on kysymys maailmankuvista. Tätä tavataan usein jopa korostamaan sillä että tiede ei kykene ratkaisemaan maailmankuvien ongelmaa. Joko kaikki tieto on maailmankuvallista tai sitten a priori tämä aihe on määriteltu sellaiseksi että mikään tiede koskaan missään ei voi niitä selvittää.
Tässä on hyvä miettiä Kuhnia. Kuhn on moittinut vahvasti Popperia joka näki aika selvän rajan tieteen ja ei-tieteen välille. Popperilla oli myös ajatuksia falsifioinnista ja korroboraatiosta jotka korostavat että tiede oppii sitä kautta että falsifioivat testit ampuvat huonoja ideoita pois ja toisaalta sitten antaa korroboraatiota niille jotka eivät ole falsifioituneet. Ja näin tiede edistyy.
Kunh oli kova Popperkiriitikko, mutta Kuhn itsekin esitti, että erimielisyys ei oikeastaan koskenut näennäistieteen ja tieteen rajaa vaan muita kysymyksiä. Tätä ei ole välttämättä tiedostettu kun maailmakuvakiistaa ja vainonarraatiota muutetaan akateemiselta kuulostavaksi käyttämällä Kuhnin termiä paradigma.
Asian ydinero on siinä että kun Popper puhuu tieteestä, tarkastelukohde on teoria. Yksittäinen teoria kumoutuu, yksittäinen teoria on testin perusyksikkö ja tieteen pienin yksikkö. Maallikot usein ajattelevat että hypoteeseja testataan, mutta Popperilla on nimenomaan niin että teoriasta nostetaan esiin hypoteeseja joiden kautta luodaan testijärjestelmä jolla testataan teoriaa. Hypoteesia ei testata, se on vain looginen rakenne joka nostetaan teoriasta. : Kuhn näki, että teoriat kytkeytyvät toisiin teorioihin ja syntyy erilaisia paradigmoja joiden sisällä tutkijat ymmärtävät toisiaan ja toistensa käsitteitä. Eri paradigmojen kanssa vastaava ei oikein onnistu. Kuhnille paradigmat olivat yhteismitattomia. Siksi kun paradigma vaihtuu tapahtuu yleensä paljon muitakin asioita; Koko tutkimisen konseptointi muuttuu hyvinkin laajasti. Kuhnin mallissa mielenkiintoista on se, että huonoa paradigmaa ei korvata paremmalla vaan ne ovat yhteismitattomia. Väitteitä ei voi verrata toisiinsa. Ja näinollen hänelle paradigmanmuutos ei koske mitä tahansa maailmankuvaa. Kuhnilla on selvästi teorioita jotka ovat vain huonoja. Ja sitten on sellaisia jotka ovat vain aivan eri näkökulma jäsentää samanarvoisia asioita. Tieteen paradigmaa ei siis Kuhnilaisessa mielessä voi puhua jonain jossa Totuus voittaa. Tieteen edistymistä voitiin puhua vain paradigman sisällä. Kun paradigman teorioita hiotaan.
Kuhnin ja Popperin kiista koski siis ennen kaikkea sitä, että jos maailmankuvanmuutos aurinkokeskiseen maakeskistyyteen oli Popperille tiedettä edistävä asia, Kuhn näki että episyklien kanssa pelaavat tuottivat laskennallisia malleja jotka kuvasivat samaa ilmiötä yhtä tarkasti, mutta oleellisesti erilaisista näkökulmista. Molemmat olivat esimerkiksi loogisesti ehyitä sisäisesti ja ne mittasivat asioita ja korjasivat teoriaa havaintojen niin vaatiessa.
Imre Lakatos otti tähän asiaan kantaa kiinnostavasti; Hän ei puhunut paradigmoista vaan tutkimusohjelmista. Hänellekin tutkimusohjelmissa on aina kysymys teoriaa suuremmista kokonaisuuksista. On ydinteorioita ja metodologioita. Tämän vuoksi yksittäisiä teorioita ei oikein mitenkään falsifioida. Koska vikaa voi korjata monella tavalla. Lakatos kiinnitti huomiota siihen että edistys tapahtuu nimenomaan sitä kautta että tiiviin ytimen ympärille kertyy muutakin tauhkaa. Ja tällä tauhkalla on tietynlainen perustelurakenne. Ja tutkimusohjelman hedelmällisyys heikkenee tämän tauhkan vuoksi. Lakatos puhui apuoletuksista ja niiden korjauksista. Toisin sanoen kriisissä oleva teoria korjaa virheitä monesti siten että se tuottaa erilaisia ad hoc oletuksia. Nämä sitovat teorian havaintoihin mutta samalla kärsii teorian ennusvoima. Ja kun teoria ei enää sano että ”asia on todennäköisemmin näin kuin toisella tavalla ei” se ei enää tuota asetelmia joita voitaisiin koetella. Eli heikko tutkimusohjelma on vain loogisesti ehyt mutta sen avulla ei voi tutkia mitään. Sen jäsenet keskittyvät suojelemaan teoriaa eivätkä tekemään tutkimusta. Näin ollen maailmankuvan muutos voisi Lakatokselle olla Totuuden voitto.
Nyt on konseptuoitu riittävästi. Sovelletaan.
Kun tarkastellaan pseudotieteellisiä väitteitä ne voivat olla hyvin monenlaisia. Usein kyseessä on näkemys josta ei itse asiassa käydä kiistaa tiedeyhteisön sisällä. Ne tuottavat eivät ollenkaan tai hyvin vähän tutkimuksia. Tällöin ei oikeastaan voida tavallaan puhua edes tieteen paradigmojen välisestä kinasta sanan täsmällisimmässä mielessä.
Valta on siitä kiinnostava asia että sehän ei kerro totuudesta mitään. Voidaan ajatella että valta-asemaan voi liittyä tiedollisuutta koskevia ongelmia kahta päälinjaa pitkin
1: Hegemonistinen arrogantti tiede heikentää vuorovaikutusta. Kritiikki on helppo ohittaa. Tämä voi jarruttaa edistystä.
2: Militantti antihegemonisti taas on toisinajattelija toisinajattelijuuden vuoksi tai ideologi sodassa kun tiede ei anna hänelle mieluisia tuloksia. Tässä ongelmana on myös jo hankitun tiedon menettämisen riski; On helppoa luoda karrikarityrisoituja hyökkäyksiä joissa lähinnä pilkataan ja syytetään vallitsevaa tieteenalaa.
Tämä siirtyminen tiedolliselta tasolta toimijoiden intressitasolle on hyvin tärkeä huomattaa. Sillä se ei ole tiedollinen vaan tutkimuseettinen kannanotto. Sitä kuitenkin käytetään monesti nimenomaan episteemisten argumenttejen sijaan.
On täysin mahdotonta että samanaikaisesti maailmankuvat olisivat aina maailmankuvallisia ja tätä kautta akateeminen vapaus ja mielipiteenvapaus koskisivat teoriaa. Ja sitten samanaikaisesti myös että maailmankuvien väliset erot olisivat jotenkin tiedettyjä niin että toiset olisivat parempia kuin toiset. Joko ytimessä on paradigma jolloin tutkimusohjlemat ovat yhtä hyviä ja voidaan puhua erilaisista näkökulmista joilla on erilaiset loogiset sitoumukset. Tai sitten voidaan puhua tiedosta ja totuudesta jossa toinen näkemys on tiedetysti ja tieteellisesti parempi kuin toinen.
Onkin aina syytä kysyä että onko tämä asia jotain joka oikeasti tiedetään tieteellä vai onko se tieteen tutkimuksen ulkopuolella vai ei. Koska muutoin huomaat että vaikka ensin tyyppi puhuu miten asiiaa ei voi tutkia, voi seuraavaksi väittää että tieteellisesti on havaittu että he ovat oikeassa. ; Ja toisaalta jos he puhuvat maailmankuvallisuudesta jonain ylittämättömänä asiana niin sieltä kuitenkin jostain putkahtaa se ajatus siitä että maailmankuvien välinen ero on ero totuuden ja valheen välillä ja että tämä ero on tiedetty ja tieteellinen. ; Väistelyssä huomiota herättääkin taktinen asioiden väistämättä jonkinasteiseen selvittämättömyyteen vetoava maailmankuvallisuusneutraalius yhdistettynä intressikeskeiseen vainoargumentointiin ja sitten samalla korostetaan miten asia on oikeasti tiedetty ja maailmankuvallisuudesta on turhaa puhua koska esimerkiksi evolutionisti joka ei ole kääntynyt kreationistiksi kreationistien aineistoon tutustumisen jälkeen voi olla vain rahan vuoksi valehteleva, seurauksia pelkäävä tai muuta sillä tavalla että maailmankuvallisuus ei tässä kontekstissa enää olekaan neutraaliutta jolle on annettava tilaa koska ilman oletuksia ei selvitä vaan sitä että joku on todistetusti väärässä mutta pitäytyy väärässä mielipiteessä koska rakastaa ideologiaansa.
Näkisinkin että näennäistieteen tunnistaakin siitä että
1: kun en episteemisistä perusteista puhutaan, niin se puhuu maailmankuvista ja sorrosta. Eli siirtyy episteemiseltä tasolta kommentoimaan intressejä ja niihin liittyviä salaliittoja. Siirtyy aiheesta keskustelijoihin. Samalla se kuitenkin toisaalla usein korostaa miten kilpaileva koulukunta on kakkaa, eli itse asiassa tutkimusalan sisäisen falsifiointi ja korjausprosessivaatimuksen alla.
2: Toinen huomio on tietenkin se, että usein näennäistiede ei tee kunnon tutkimusta. Se panostaa enemmän viestintään ja julkiseen debatointiin. Itse asiassa skepsiksen puolelle tulevia asioita seurailleena olen huomannut että pseudotieteilijät haluavat väkeä vastapuoleksi joihinkin julkisiin debatteihin mutta eivät oikein halua kuvata tutkimusprosesseja joiden avulla voitaisiin koetella asioita. Näkyvyyttä haetaan akatemian sijaan myös tavallisesta kansasta.
+: Siksi mieluummin puhuisinkin siitä, että vallan sijaan pitäisi käyttää tiedolisia kriteereitä jos haluaa puhua muusta kuin vallasta. Eli vaikka totuudesta tai tiedosta tai siitä miten asiat ovat ja mitkä maailmankuvat ovat epätosia. Totuus joka on sortajan kädessä on silti totuus. 2+2=4 ei muutu epätodeksi vain sillä että minä sanon sen ääneen. Kreationismi on epätosi vapausasteisesti sen tosiasian kanssa että Tapio Puolimatka on moraalisesti kyseenalainen ihmisperse, joka otti osaa Eric Piankan vainoamiskampanjaan.
Aina kun tutkimusohjelma ei ole paradigma vaan yksittäinen teoria, aina kun se kuvaa mieluusti sitä miten tiedemaailma vainoaa sitä – eli sillä on selitys tutkimuksen vähyydelle mutta ei tutkimuksia – syntyy aika jouheva päätelmä. Aina kun sen alan seuraaminen vaatii sitä että seuraa poliittisia uutistahoja tai blogeja. Saa aikaan aika vahvan yleiskuvan.
Ja pahinta on että pseudotiede ei ole tavallaan tässä se kritiikkini ydin. Vaan se on paljon laajempi. Useinhan ajatellaan että tieteellä on hirveästi merkitystä ja valtaa. Mutta oikeasti sitä arvostetaan hyvin taktisesti valikoivalla tavalla. Ja pseudotieteilijät menevät tässä vain pari askelta pidemmälle kuin suunnilleen jokainen meistä.
Viitteet:
Thomas Kuhn, ”Logic of Discovery or Psychology of Research?” (1970)
Thomas Kuhn, ”The Structure of Scientific Revolutions” (1962) [suom. ”Tieteellisten vallankumousten rakenne”]
Imre Lakatos, ”Science and Pseudoscience” (1947)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti