"Pyhyyden ytimessä, tutkimus suomalaisten arvoista ja pyhyyden kokemisesta" julkaistiin mukavasti näin joulun alla. Siitä myös keskusteltiin aika paljon. Tutkimus kiinnosti myös uskonnollisia tahoja Esimerkiksi "Kotimaa" kuvasi, että "Kirkko ja uskonto edustavat pyhää joka kuudennelle suomalaiselle".
Tämä on hyvin mielenkiintoinen tulos, sillä olemme tottuneet kuulemaan puheita siitä miten Suomi on kristillinen maa. Samoin olemme tottuneet kuulemaan että joulujuhlien ja kevätjuhlien uskonnollinen sisältö kuuluu asiaan ja että vähemmistöjen ei pidä tuputtaa omia arvojaan enemmistön arvoiksi.
Tässä mielessä tutkimus tuotti minulle mitä aidointa iloa, vahingoniloa.
Olen puhunut vuosia krisitinuskon jäsenmäärän romahduksesta. Näkemykset ovat saaneet lähinnä väheksyntää. On kerrottu, että ateismin suosio ei yleisty vakaasti. On kerrottu lisäksi että uskonto ei ole uhattuna koska ihmiset uskovat aina johonkin. Tässä kontekstissa ei ole yleensä haluttu alleviivata sitä että ateismin uhka voisi olla relevantti sitä kautta että toteutuisi se kristittyjen vakioveikkaus siitä että ateismi on uskonto.
Muutos on ollut nopea. Vielä 2012 Kari Enqvist näki relevantiksi kirjoittaa "Uskomaton matka uskovien maailmaan" -kirjaansa siitä miten kirkko vetoaa jäsenmääriinsä ja kannatukseensa oikeuttaessaan erikoisasemaansa ja privileegoioitaan. ; Itse sanoisin näin että vähänkö se ei kristittyä varmasti ilahduta että uskonnolla menee hyvin jos se on jokin muu uskonto kuin kristinusko. Joten olisi kenties kannata kuunnella. Muutos arvoissa on ollut tosin siitä yllättävä, että se on ollut nopeampi kuin olen ennustanut. Omissa ennusteluissani perustana on ollut vain ajatus siitä että jo poistuneet ihmiset pysyvät poissa. (En siis ole olettanut että ideologiat yleistyvät pysyvästi ja ikuisesti, joten en ymmärrä miksi kriitikkoni ovat tämänlaisia asioita käyttäneet argumentteina..) Ja että he ovat nuoria jotka jättävät lapsensa liittämättä kirkkoon myöskin. Ja toisaalta kristityt myös kuolevat useammin vanhasta päästä. Joten ei ihne että hyvin maltillinen arvioni on ylittynyt.
Tappion tuulet ovat tuoneet myös asennemuutoksia. Kun 2012 Jolkkosen suulla kerrottiin, että uusateismi on päihitettävä vihollinen joka osuu hutiin, nyt saadaan kuulla piispa Keskitalon kertomana että uusateismi haastaa kirkon älyllisesti. Toki tässä on ymmärrettävä että Jolkkosen lausunnot uusateismista eivät ole perustuneet ainakaan kovin syvään osaamiseen. Jolkkosen analyysit Dawkinsin ajattelusta ovat olleet sekä olkiukottavia että asenteellisia. Kirkossa on huomattu että vastineet saavat vastineita ja näin ollen olkiukot näyttävät uusateistien silmään siltä että kriitikko ei edes ymmärrä uusateismia saati että olisi päihittänyt sen. Ei ole vastauksia ja valehdellaan päälle että vastaukset on annettu. Tämä ei herätä luottamusta. Kirkkolaiset ovat tajunneet että väheksyntä ja pilkka ei saa ihmisiä puolelle. Ateistin älyn halveksunta ja snobbailu ei palauta heitä kirkon pariin. Eikä vakuuta sellaisia nuoria ihmisiä jotka saavat uskovaisten "vastauksiin" vastaukset ateisteilta hyvinkin nopeasti internetissä. (Olenpa itsekin taatusti antanut oman panokseni tähän asiaan.)
Kirkon vähentyneet verorahat - ja vielä tätä huomattavasti heikompi merkityksellisyys ihmisten elämässä - ovat pakottaneet heidät olemaan kohteliaampia. Tämä on jotain johon olen tyytyväinen. Lisäksi oikeassaoleminen hivelee. Lisäksi tämä joulunaika on herättänyt myös ironisen huvittuneita hetkiä kristillisyyden parissa.
Joulun ironiatwistejäkin on ollut tarjolla.
Tässä yhteydessä voitaisiin puhua siitä miten uskonnosta oltiin tavallaan erkaantumassa jo minun lapsuudessani. Meidän ala-asteenopettajamme Heli Alaja oli hyvinkin uskonnollinen. Minua tämä ei haitannut koska olin tuolloin itsekin kristiaani. Opettajani ilahtui kun joulunaikaan piirsin Jeesus ja seimiasetelmia. Hän antoi valita jouluisia aiheita vapaasti ja suurin osa jo tuollin, 1990 -luvulla, piirtelivät joulupukkeja ja muita vastaavia asioita.
Minua ei vieläkään harmita se, että ilahdutin opettajaani. Alleviivaan tässä vain sitä että tuohon aikaan "kaupallinen joulu" oli jotain jota tavallaan tuli vähän väheksyä. Kaupallinen joulu joulupukkeineen edusti tietenkin pinnallista ja maallista kilpailevaa asiaa tuolloin. Kristityt silloin - kuten nykyäänkin - saattavat esimerkiksi muistaa sarjakuvapiirtäjä Karin klassikkoteoksen. Jossa Helsingin joulukadulle oli piirretty Jeesus "kuokkavieraana omilla syntymäpäivillään".
Näiden viesti oli että kaupallisuudessa olisi vähintään vivahde jostain syntysyydestä ja epäkristillisyydestä. Ja sitten kristityt jotenkin ilmeisesti uskoivat että ihmiset silti valitsisivat Jeesuksen. Kuitenkin lapset odottivat pukkijoulua. Arvatkaa voittaako sarjakuvapiirtäjä vai omien lasten ja perheen ilo?
Nyt tällä hetkellä tämä tilanne on sitten sen verran hankala että esimerkiksi Hannu Kiuru "kotimaassa" blogaa jo otsikossa kysyen että "Kauanko vielä kestää, ennen kuin Jeesus-lapsi on täysin vieroitettu irti tavastamme viettää joulua?" Sen parissa hän tekee minusta hyvin ironisen tilanteen. Hän kertoo vieneensä edellämainitsemaani Karin piirrosta kouluihin. "Kuva tunnetaan nimellä Kuokkavieras omissa juhlissaan. Tämän kuvan raahautin useina jouluina Vanhaan kirkkoon koululaisten hämmästeltäväksi." Hän korostaakin moittineensa ja kritisoineensa kaupallista joulua. Nyt hän sitten on pahoillaan siitä, että kaupoissa ei ole kristillisiä asetelmia. "Totta kai minun piti mennä esittelemään ideaani parille kassakoneen takana piileskelevälle myyjälle. Kysyin, olisiko mahdollista lähempänä joulua muuttaa yksi noista kojuista seimeksi, kun tuossa vieressä olevassa jouluikkunassakaan ei ole mitään Jeesukseen viittaavaa. Sain vastauksen, että somistajalla on omat suunnitelmansa jo useammaksikin jouluksi eteenpäin. Ja ikään kuin varmemmaksi vakuudeksi kaiuttimista alkoi samaan aikaan kuulua R.E.M-yhtyeen biisi Losing my Religion. Minä siihen hiljaa mielessäni, että aha, näin ovat siis päreet." Eli ensin on sanottu että kaupallisuus ei kuulu kirkkoon, kauppamiehet on ikään kuin haluttu ajaa kauppamiehet paitsi pois temppelistä niin myös laajemmin yhteiskunnasta. Ja nyt sitten kaupallisuus olisi niin ei-ristiriidassa kristillisyyden kanssa että kirkko pitäisi saada kauppohin.
Mutta olen myös pettynyt.
Itse olen aina tavoitellut lähinnä arvostusta (dignity). En välttämättä kunnioitusta (honor). Kun olen moittinut on ideana ollut se, että jos jokin on pilalla niin kerron mikä siinä ärsyttää. Jotta voivat sitten halutessaan korjata. Tämä on toki mennyt siihen mitä uusateismillekin aluksi tapahtui. Uhkaa ei pidetty relevanttina. Samoin kuin yksityisihmisen pahaa mieltä ja oloa ei ole nähty muuksi kuin debatin kohteeksi, voitettavaksi ja päihitettäväksi. Tässä yhteydessä on tullut selvästi esiin se, miten he haluavat että enemmistö kohtelee vähemmistöjä. Kristittyinä heidän voisi olettaa noudattavan kultaista sääntöä elämässään. Tai vaikka eivät niin minä oletan heidän noudattaneen joten älkää ihmetelkö jos tulevaisuuden retoriikkani näyttää tietynlaiselta.
Ja tähän liittyy se pettymyksen syvin ydin. Sillä tajusin jotain. Tajusin hyvin erikoisessa kontekstissa. Kuuntelin nimittäin youtubesta jotain Jordan Petersonin esittämiä puheita luovista ihmisistä. (En osaa linkittää kyseiseen videoon koska ajatukset sen tiimoilla kasvoivat vasta myöhemmin.) En yleisesti pidä Petersonista ja kuuntelin toisella korvalla jos sieltä löytyisi vaikka jotain vastustettavaa. Mutta sieltä löytyikin jotain puolustettavaa.
Peterson nimittäin puhui kauneuden merkityksestä ihmisille. Hän aloitti sen puhumalla siitä miten luovien ihmisten on pakko luoda koska muuten he tavallaan kuolevat henkisesti. Ja miten tästä ei usein tule hirveästi rahaa koska luovuutta ja tuloja on vaikeaa yhdistää. Sen jälkeen hän puhui siitä, miten kristityt ennen ovat panostaneet kauneuteen. Ja pitkäjänteisesti. Jättimäisen kauniita katedraaleja on rakennettu jopa kolmesataa vuotta. Ja miten näissä rakennuksissa on tavallaan rakennettu kivestä metsiä. Joiden oksistosta lasimaalaukset tuovat valoa. Ja miten lopputulos on niin kaunis, että leuat loksahtavat. Ja miten tämänlaisten taloudellinen arvo esimerkiksi turismin kautta on valtava. Ja miten kauneutta tuottaneet asiat itse asiassa kasvattavat arvoaan koko ajan. Ja miten nykyään ajatellaan kvartaaleittain eikä kauneutta enää tuoteta.
Tästä heräsi aika paljon. Itse muistan kirkosta erään seikan joka lienee ilmiselvä. Se oli tylsä paikka. Kirkolliset usein korostavat perinteitä. Mutta tässä he lähinnä tavoittelevat nostalgiaa menneistä kokemuksista. Kirkko on minun koko elämäni ajan ollut syvässä epäluovuuden tilassa. Laulamme "Enkeli taivaan" virttä kouluissa. Se on kirjoitettu Lutherin kynästä 1535. Silloin kristillisyys kelpasi uusien asioiden luomiseen. "Suvivirren" yhteyteen on virsikirjassa merkitty vuosiluku 1697. Tuolloin voitiin vielä luoda klassikkoja osaksi kulttuuria.
Olin itse aika ahkera kirkkokuorolainen vuosia. Ja tässä yhteydessä pääsimme laulamaan monia klassikoita jotka olivat kristittyjen tekemiä ja nerokkaita. Pidin Bachista sen verran, että musiikkiopistossa halusin läpikäydä hänen tuotantoaan vaikka olinkin opiskelemassa sähkökitaransoittoa. Hän eli 1600 -luvun lopulta 1700 -luvun puoliväliin. Musiikkiopistossa opin myös että Bach oli uusintanut musiikinteoriaan uusia innovaatioita jotka olivat "tosi jazzmaisia". Kuorot kykenevät tuottamaan näistä mestariteoksista toisintoja. Niissä on usein paljon iloa. Kuorolaiset tekevät musiikkia suurella sydämellä ja rakkaudella musiikkiin ja lopputulos on parhaimmillaan eräänlainen ilmaan heitetty katedraali.
Mutta samalla on selvää että kristinusko ei edusta taiteen ja luomisen huippua. Konservatiivit näkevät että he ovat kristillisempiä. Taidetta arvostetaan usein aika matalalle - kuten näkyy tuosta tuoreesta pyhien asioiden kartotuksestakin. Ja sen kyllä huomaa.
On melko varmaa että minun olisi helpompaa pysyä kristittynä Firenzessä. "Duomo" on mahtava paikka jota on rakennettu kauan. Ja sen näkee. Jos ymmärtää yhtään mitään arkkitehtuurin historiasta - tai jos ei osaa niin jos osaa salakuunnella turistioppaita - oppii pian että kirkon alaosa on keskiaikaisempaa mallia mutta kupoli on kuitenkin ehtaa renessanssia. Suhtautuminen rakentamiseen ja koristeluun muuttui kirkon ralentamisen aikana. Ja tämä huomioitiin niin että rakennusta muutettiin pitkin matkaa. Lopputulos on kauneinta ikinä.
Nykyään eletään kvartaaliaikaa eikä kirkko ilmeisesti itsekään luota tai luotaa tulevaisuuteen vaan eropiikkikriiseistä selviämiseen. Kirkko ei aloita prosesseja jotka päättyvät sadan vuoden päästä. Ja tämän huomaa. Suurin osa kirkkorakennuksista joissa olen käynyt Suomessa ovat enemmänkin mallia "ihan kiva". Selvästi tässä ei olla luovuuden eturintamassa. Tästä ei voi syyttää uusateisteja koska tämä on ollut "maamme tapa" jo hyvin kauan. Ei aina. Esimerkiksi Turun tuomiokirkko on erinomaisen hieno. (Etenkin sisältä jota kautta sitä kai toivotaankin koettavan.) Itse asiassa pidän monista vanhemmista kirkoista. Ja tyypillistä onkin, että nautin niitä parhaalla mahdollisella tavalla. Eli silloin kuin niissä ei ole mitään seurakuntatoimintaa.
Sillä vaikka periaatteessa jumalanpalveluksiin pistetään uusia saarnoja, niin ne ovat yleensä varsin kitchisiä. Niiden viestit ovat "klassikoita". Ja tyylilajina on matalimmalle tasolle pyrkivä kitch. Tämä jotenkin alleviivautuu kun puhumme edellämainitsemistani kahdesta Suomalaisille symbolisesta virrestä jotka lauletaan koulussa. Luther ei tietenkään ollut primaaristi säveltäjä. Eikä se Suvivirsikään oikeasti mitään musiikillista neroutta ole. Itse asiassa tyylillisesti virsiä vaivaa tietty äärimmäinen tylsyys. Ja sen tylsyyden syy on tavallaan hyvin helppoa ymmärtää. Kun musiikinteoriassa musiikkiopistossa opetetaan klassisia sointukiertoja, niitä sellaisenaan mallintaen syntyy musiikkia joka kuulostaa äärimmäisen virsiltä. Kristillinen kulttuuri on tietenkin oivallisesti löytänyt nämä sointukierrot. Ja tätä kautta voinut "omia ne" ansioikseen. Valitettavasti tästä on kuitenkin tullut "perinnettä" ja ne ovat muuttuneet tylsiksi ihan toisteisuuttaan.
Vika ei ole vain kirkossa. En minä jaksa aina sitä "Lumiukkoakaan" katsoa jouluna. Kaipaan uusia asioita koettavaksi ja tehtäväksi. Kirjoitan ja teen paljon asioita. En ehkä hyvin. Mutta ainakin niitä haukutaan vaikeatajuisiksi ja omituisiksi ja sekaviksi. Joka kertoo siitä että ne eivät ole klassisessa helpostitajuttavan kitchin sisällä tuottamassa tuttuja konventioita. Kirkko kuoli esteettisesti ja henkisesti jo kauan aikaa sitten.
Ja mitä tämä tekee elämälle?
Karkeasti ottaen kirkko ja uskonto näyttäytyvät elämälle hyvin samanlaisena kuin minä se minun nuoruuden ajan jouluun tuntui vaikuttavan. Eli jonkinlaisena ilonpilaajana ja tylsimyksenä joka tarttuu kivoihin asioihin ja tuo tilalle tylsyyttä. Kirkon suurin ongelma ei ehkä olekaan se, että se pitää sisällään pahoja ihmisiä. Vaan nimenomaan se, että uskonto tarkoittaa tylsyyttä. Kristinuskonto ei anna mitään mutta joku tulee ja kieltää kaiken.
Pahinta on että ei vain keskenään ja itseltään. Vaan ennen kaikkea muilta. Vaikuttaa vahvasti että esimerkiksi kouluissa virsilaulun yksi tärkein funktio on näyttää että kuka omistaa kulttuurin jolle kaikkien on alistuttava. Signaali on "Suomi on kristillinen maa ja jos et ole kristitty niin et oikeasti kuulu täysin joukkoon". Epäsuomalaista ja pikkumaista olisi valittaa virrestä. Olisikin jos näitä tälläisiä symbolisointeja ei koskaan tapahtuisi. Mutta niitä tapahtuu. Ne ovat jopa yleisiä.
Tällä on syvä humaani vaikutuskin. Ja tämän olen kokenut aika omakohtaisesti.
Olen depressiivinen ihminen. Minulla on myös aika usein itsetuhoisia ajatuksia. Tämä ei ole minulle heikkoudeksi. Itsetuhoisuus on rehellisintä itsekritiikkiä. Ihminen joka ei koskaan ole halunnut tehdä itsemurhaa eikä ole ikinä edes miettinyt sitä ei ole joko kokenut elämässään oikein mitään tai sitten vaihtoehtoisesti on sen verran tunnetasolla kuollut että ei ihastuta minua myöskään. (Ihmisen aito hienous tuntuukin olevan suoraan verrannollinen sen kanssa kuinka usein ja vahvasti hän on paininut nimenomaan tämän itsemurhan kysymyksen parissa. Ehkä siksi, että vähemmät ovat valinneet kuoleman jo aikaisemmassa vaiheessa. Ehkä siksi että ihminen joka sulkee oman itsemurhansa totaalisti pois on aika itseriittoinen. En ota kantaa tähän tässä nyt.)
Tähän liittyen sitä saa kuulla "kliseitä". Kristityillä on katsos viisautta joka opettaa kohtaamaan ja käsittelemään kuolemaa. (Näin ateisteille kerrotaan mielellään. Ja usein.) Viestit ovat hyvin erikoisia. Sellaisia että näkee että ihmisen samastumiskyky itsetuhoiseen on nollassa tai sen alle. Uskonto jonka keskiössä on Jeesuksen kärsimys ei kykene ymmärtämään vähäisempien ihmisten kärsimyksiä. Mutta tämä ei estä mestaroimasta ja teeskentelemästä. Juuri samalla tavalla kuin uusateisminkin kohdalla; Kristitty itse on vaikuttunut omasta viisaudestaan koska ei ole kokenut tilannetta jota kuvaa. Mutta se joka on kokenut tilanteen tajuaa miten pihalla tämä kristitty on.
1: Esimerkiksi he voivat korostaa että elämä on lahja. Johon suisidaalinen on varmasti erimielinen. Tätä kautta vastineeksi ei voi sanoakaan oikein muuta kuin että "ai, minne voin palauttaa"? Itsemurhatilastot näyttävät että sinne voi joutua jonottamaan.
2: Toinen suosittu on viitata tarinaan jonka kertojia olen alkanut kutsumaan jälkikristillisyydeksi. Siinä kerrotaan yksistä ja kaksista jalanjäljistä. Ja miten oikeasti Jeesus on kantanut. Tämä on hyvin omituinen kertomus kertoa ihmiselle joka tasan tarkkaan tietää kävelleensä itse.
3: Itsemurhaa hautovalle ei ole välttämättä uskottavaa mennä kertomaan että Jumala ei koettele ketään yli voimiensa. Ei vaikuta tältä. Joten onko uskontosi nyt sitten falsifioitu evidenssin edessä vai onko tuo oikea tosiasiaväite joka uskontoonne kuuluu?
4: Lisäksi tuskalle annetaan merkityksiä. Että kärsimys opettaa erilaisia asioita ja vastaavaa. Aika sadistinen opettaja. Ei taida ansaita palvontaamme. Lisäksi opettavaisuus voi johtaa siihen että vastaavia "opetuksia" voi olla vielä lisääkin tulossa. Mikä ei ole kovin toiveikas tila. Merkitys tuskassa ei poista ongelmaa vaan pahentaa sitä. Merkityksetön tuska vain tapahtuisi. Mutta tarkoitus ja merkitys johtaisi siihen että joku operoi ja mestaroi tälläisiä tahallaan ja häntä pitäisi kutsua Kaikkihyväksi ja Rakastavaksi? Harvoin on teodikea ollut yhtä vahvoilla kuin tälläisten selitysten äärellä.
5: Kristinuskon optimistinen sisältö ja merkityksellisin lahja tuntuu olevan ikuinen elämä ja pelastus. Se ei ole kovin ihana juttu jos painit sellaisten kysymysten kanssa että onko elämä ensi viikon jälkeen liian pitkään. Että äärettömästi pitäisi mennä. Ja kristitty on juuri sitä ennen kertonut että miten hyvyyttä kärsimys ajaa. Ja miten se ei ole mitenkään ylitsepääsemätöntä. Tämä ei kontekstoi kristittyjen ihanuutta kovin uskottavalle tasolle.
6: Kristityt voivat kertoa että julmat kristityt ovat luonteva osa kirkkoa koska sairaalassakin nähdään pahoja ihmisiä. Siksi "Mahdollisuus Muutokseen" tyypeiksi eivät kelpaa kiltit seurakuntanuoret mutta sen sijaan moninkertaisia murhaajia kuunnellaan ja korotetaan sankareiksi. Muutenkin maailmaa kuvataan sellaiseksi, että sen ei pidäkään olla mikään helppo ja mukava reissu. Ihan kuin haluaisitte kertoa että itse asiassa itsemurhalle olisikin ekstrasyitä..
7: Helvetti se vasta kauhea paikka onkin. Eli se teidän Rakastava Jumala joka kuulemma ei koettele yli voimien jatkaa tätä piinaamista ikuisesti. Mikä opetus siinä sinne Helvettiin on annettavissa sitten enää?
8: Kaikki kääntyy vielä hyvin. Ai, että tämä on vain jokin vaihe? Todista että tiedät että näin ei ole? Minulla on nyt jo alkanut menemään kymmeniä vuosia tämän "vaiheen" kanssa: Koskas tämä "vaihe" viimeistään loppuu? Todista että tämä on tietoa.
Käytännössä jos sinulla on masennus ja suisidaalisuutta sinun käsketään jatkaa kärsimistä. Itsemurha on itsekkyytä ja synti. Pro life -kristitty ei kuitenkaan osaa poistaa tuskaa tai tehdä elämästä elämisen arvoista. Itse asiassa juuri siinä olevan tämänhetkisen kauneuden puutteen takia. Itse asiassa huomattavaa olikin, että koin aikanani "Taru Sormusten Herrasta" teoksen kuvausta valtasormuksesta osuvana tunteena omaan uskonelämääni sinä aikana kun vielä olin kristitty mutta olin pian kääntymässä pois siitä. Kirjassa kuvataan miten valtasormus pidensi elinikää niin, että sormuksenkantaja koki että hän oli ikään kuin liian pieni voipala liian suuren leivän päällä.
Kun minulle annettiin järkevä tapa käsitellä masennusta se oli se, että hankin jotain mielekästä joka viikolle. Juuri pidemmälle ihminen ei masennuspäissä jaksa tähdätä. Seurakuntaelämä ja jumalanpalvelukset eivät tätä tilannetta täyttäneet. Koska ne olivat niin epäluovia. Kristinusko on lakannut tekemästä kauneutta jo aikaa sitten. Se on myymässä itseään yhteiskunnan tukipilarina jossa Luterilainen työmoraali kannustaa ahkerasti menemään neljännesvuosityöpaikkaan kvartaalitasolla toimimaan ja kiittämään tästä. Se haluaa ottaa joulusta "kaupallisen ja pinnallisen" ja muun nautittavan pois. Kvartaalitaloudessa on kuitenkin lakannut kyky visioimaan asioita lapsille ja kauemmas tulevaisuuteen. Ensimmäisenä kärsivät kauneusprojektit jotka vaativat pitkäjänteisyyttä. Musiikkikappaleet ja muut lyhytaikaisemmat ilmaan tehdyt katedraalit seurasivat pian perässä. Nyt taiteet ja kauneus ovat "humpuukia" koska "rahaa ei tule seinästä". (Ei muuten tule ihmisoikeuksiakaan. Niihinkin uskottiin yllättävän vähän tietyissä piireissä. Kuten pyhyystutkimus paljastikin. Ihmisarvo ei ole enää mikään suuri jaettu asia. Paitsi ehkä liberaaleilla. Tältä pohjalta kristitty voi helposti tehdä "kovia ratkaisuja" joiden perusydin on se, että "rahaa ei tule seinästä".) Kristinusko tarjoaa jonkin verran pikakriisiapua. Mutta pysyvä ja luova kauneus siitä on kaikonnut jo kauan aikaa sitten.
Lopuksi voisin kertoa Joulun Ruman Tarinan.
Laitan tähän loppuun asian joka olisi tärkeä muistaa. Meille usein kerrotaan että "Joulun tarina on niin kaunis, että ateistikin voi siitä nauttia". Tämä vaatinee omituista mieltä. Sillä tarkemmin katsellen joulun tarinassa kaunista on vain seimiasetelma. Lampaat ovat kivoja. (Ja olihan niillä paimenilla jotain eläimiäkin.) Toisaalta juuri tästä voisi minusta saada jotain sellaista jolla on humaanimpi, mutta silti kristinuskon kanssa jollain tavalla yhteensopiva, ydin. Joka olisi voinut auttaa minua pysymään kristittynä kriisini hetkellä enemmän kuin "et sä oikeesti kärsi niin paljoa, teologisessa ylemmyydessäni tiedän että Herra ei oikeasti koettele sinua yli voimiesi".
Joulun tarinassa Jumala harjoittaa lajienvälistä seksiä teini-ikäisen kanssa. Tämä joutuu synnyttämään aisankannattajamiehensä kanssa eläinsuojan saastaisissa oloissa. Liljan ja ruusujen sijaan tallissa on mitä ilmeisemmin ollut sontaa ja virtsaa.
Vauvaa tulevat töllistelemään paimenet jotka eivät hyödytä tai haittaa syntynyttä lasta mitenkään. Viisaat tuovat ironisesti lahjoja jotka pelastavat Jeesuksen katastrofilta jonka nämä samat viisaat itse aiheuttavat. Herodes tietää etsiä kilpailijaa viisaiden ansiosta ja näiden lahjat parahultaisesti avaavat keinon selvitä hengissä. Valtava lastensurma tapahtuu ja Jumala ei estä sitä. Myöhemmin tämä sonnan keskelle syntynyt tyyppi hurrataan koska Kansan Tahto fanittaa symboleja. Ennen kaikkea kulkuneuvoratkaisuja. Parin päivän päästä sama Kansan Tahto tahtoo vapauttaa mieluummin Barabbaan.
Jeesus tuli maan päälle koska oli yksi asia jota hän ei kaikkivoipaisuudessaan voinut tehdä. Juuri sen takia että kaikkivoipaisuus estää sellaiset. Jeesus tuli elämään maan päälle. Ei siksi, että elämä on kaunis ja ihana ja kallisarvoinen lahja jossa ketään ei koetella yli voimiensa. Vaan pikemminkin juuri päinvastoin. Jeesus tuli maan päälle koska vain maan päällä hän voi kärsiä. Ei niinkään puolesta, vaan kanssa. Ja sitä Jeesuksen imitoijienkin pitäisi. Ei "pelastaa" vaan kärsiä yhdessä. Sillä let's face. Jos elämä on lahja, niin se ei ole sellainen kiva joululahja joka olisikin kauhean materialistinen. Se on sellainen lahja, jossa on ironinen twisti. Ovathan matkalaukkusi varmasti pakatut?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti