"Takkirauta" -blogissa otettiin kantaa transsukupuolisuuteen. Kirjoitus irtautui niistä kaikista lukkiutuneimmista näkemyksistä. Kuten esimerkiksi fundamentalistien suosimaa ajatusta, transsukupuolisuus olisi jokin ideologinen valinta jossa tehdään jotain hyvin naurettavaa ja väärin. Että siitä että sukupuoli on vain sosiaalinen konstruktio.
Takkiraudassa korostettiin näkemystä jonka mukaan koettu sukupuoli on synnynnäinen. "Ihmisellä sukupuoli-identiteetti ei ole syväkoodattu pippeliin eikä pimppaan. Se on syväkoodattu aivoihin, tarkemmin sanottuna aivokurkiaiseen ja siellä BSTc:hen (Bed Nucleus in Stria Terminalis). Tämän yhteyden havaitsivat ensimmäisenä Zhou ja Gooren et al vuonna 1995. Miehillä BSTc on noin tuplasti isompi kuin naisilla. Zhou ja Gooren tutkivat kuolleiden transseksuaalien aivoja ja havaitsivat, että kaikilla tutkituilla vainajilla BSTc oli vastakkaisen sukupuolen kaltainen. Kontrolliryhmässä oli homoja, lesboja, ja syövän tms vuoksi kastroituja tai hormonihoitoa saaneita, ja heillä BSTc oli normaalikokoinen. Tutkimuksen tulokset vahvistettiin Kruijver, Swaab et al tutkimuksesa 2000." ... "...transsukupuolisuus ei ole mikään kiva mutta hiukan eksentrinen elämäntapa. Se on oireyhtymä, joka hoidettuna johtaa pysyvään hedelmättömyyteen ja hoitamatta joko psykoosiin tai itsemurhaan tai molempiin." Ja sellainen että siihen liittyvää asiaa ei voi korjata. "Miksi sitten kosmeettista kirurgiaa, sukupuolenvaihdoksia ja hormoneja harjoitetaan? Siksi, että se on kokemuksen mukaan ainoa tapa hoitaa transseksualismi oireettomaksi. Emme kykene peukaloimaan BSTc:tä "normaalikokoiseksi"; ainoa keino on muuttaa ruumis vastaamaan sukupuoli-identiteettiä."
Tässä ei toki ole minulle mitään hirveän uutta. Pidän Matt Ridleyn kirjoista ja hän on niissä useissakin tuonut esille sitä miten "sukupuoleltaan epämääräisten" sukupuolta on aiemmin valittu jo aivan vauvana. Ikään kuin ihminen oppisi sukupuoleensa kuin rooliin. Ja tässä on ollut ikäviä seurauksia. Ridley korostaa sitä että sukupuolikokemus on jotain jota ei voi muuttaa. Teoksessaan "The Red Queen" hän kertoo "Sex is not about reproduction, gender is not about males and females, courtship is not about persuasion, fashion is not about beauty, and love is not about affection. Below the surface of every banality and cliche there lies irony, cynicism, and profundity." Lausunto vaikuttaa postmodernilta feminismiltä mutta se ei ole. Sillä feminismissä on suuntauksia joissa sukupuoli on enemmänkin rooli. Ridley kannattaa käyttäytymisen, asenteen ja luonteen evoluutiivista pohjaa. Jota monet feministit pitävät rajoittavana ja jonkinlaisena valtaintressinä. Ridley esittää nature-nurture -kiistan siinä muodossa jota pidän "suunnilleen ainoana järkevänä". "There is no nature that exists devoid of nurture; there is no nurture that develops without nature. To say otherwise is like saying that the area of a field is determined by its length but not its width. Every behavior is the product of an instinct trained by experience."
Toki tämä ei koske kaikkea feminismiä. Jos otetaan esimerkiksi Luce Irigaray, hänellä on monia näkemyksiä joita konservatiivi voisi pitää hupsuina ja postmoderneina. Mutta hänen kirjoituksissaan on kuitenkin korostettu sitä että naiset ja miehet ovat erilaisia. Ja että samanlaistaminen on naisten epäautentisoimista. Tässä mielessä on väärin puhua että tässä on kovin laajamittainen ongelma. ; Tämän voi toki huomata jo siitä että moni feministi kannattaa myös homoseksuaalien avioliittoa. Ja tässä keskusteluyhteydessä ei korosteta homoseksuaalisuutta valintana vaan nimenomaan jonain johon synnytään. Feministeistä moni varmasti uskookin että transsukupuolisten sukupuolikokemus on synnynnäinen ja irrottamaton osa heitä itseään. Joten olisi liioiteltua väittää että tämä probleema koskisi feministejä ja kaikkia feministejä. Tai edes enemmistöä.
Kohtuullisuus on tässäkin maltillista.
Ongelmana onkin enemmänkin se, että kun puhutaan aivoista ja sukupuolesta, on olemassa kaksi väärää ajattelumallia jotka ovat sellaisia että niillä on äänekkäitä kannattajia. (1) Ensin ovat ne jotka ajattelevat että mitään sukupuolieroja ei ole ja ne kertovat enemmänkin harjaantumisesta rooleihin ja (2) ne jotka tiivistävät tilastollisuuden samaksi kuin jokin irrottamaton piirre joka kuvaa enemmistöä.
Tähän liittyen en viitsi kuin muistuttaa
1: "Helsingin Sanomien" tiedeartikkelista. Se otsikoitiin, että "Ihmisen aivoilla ei ole sukupuolta". Siinä tutkijat tosin totesivat arkijärkeistyksen jossa sanottiin, että "Aivoissa on sukupuolieroja, mutta aivoilla ei ole sukupuolta." Tutkimus on mielestäni hieno. Se näyttää mitä tilastollisuus tarkoittaa monen muuttujan kohdalla. Tutkittiin miesten ja naisten aivoja. "Kuvista ilmeni joitakin keskimääräisiä eroja sukupuolten välillä." Sitten otettiin sukupuolierot tarkasteluun. "Tutkijat keskittyivät niihin aivoalueisiin, jotka erosivat miehillä ja naisilla eniten toisistaan. Osoittautui, että otoksesta riippuen 23–53 prosentilla koehenkilöistä oli aivoissaan vähintään yksi vastakkaiselle sukupuolelle tyypillisempi rakenne.Toisaalta tietylle sukupuolelle ominaisempia hermosoluryppäitä kasautui harvoin paljon yksiin aivoihin. Vain 0–8 prosentin aivot olivat järjestelmällisesti ”miesmäiset” tai ”naismaiset”." Eli sukupuolisuus on käytännössä jotain joka näkyy vain tilastollisesti. Kuitenkin arjessa analyysiä käytetään kuin se olisi jokin sukupuoleen liittyvä tunnusmerkki jolla voitaisiin lähestyä ihmisiä ja ihmisryhmiä ja ihmisyksilöitä.
2: Toisaalta on huomioitava että oppimistakin tapahtuu. Esimerkiksi kun puhutaan vihasta, on syytä huomata että tilanne on "Psychology Todayn" jutun mukaan se, että vihaiset miehet saavat aikaan tulosta mutta vihainen nainen menettää uskottavuutensa. Vihainen mies on dominantti ja käyttää auktoriteettiaan kun taas nainen on hysteerinen ja tunteilee. Vaikka tosiasiassa viha on vihaa. On selvää että jos aggressiolla saa tuloksia, se toimii kannustimena olla aggressiivinen jatkossakin. Ja toisaalta jos aggressiolla menettää uskottavuuttaan, on syytä lopettaa se. Tämä toisaalta vihjaa että tasa-arvoisuuskysymykset eivät tältä osin ole vielä täysin reiluja. Eli feministiselle keskustelulle on vielä asiallistakin tilaa.
Kuitenkin feminismiin mahtuu transsukupuolisuusongelmaa.
Olen itse blogissani pyrkinyt jakamaan feminismin ja telaketjufeminismin erikseen. Ihan sen vuoksi että feminismiä on niin monenlaista että sen piiriin mahtuu keskenään ristiriitaisia näkemyksiä. Feminismi ei ole mikään tietty ismi vaan sateenvarjotermi. (Jossain mielessä sitä voisi toki kutsua myös sateenkaaritermiksi. Mutta en jatka tästä tämän enempää.)
Tästä mielestäni hyvää demonstraatiota saa "Tämä Päivä" -blogin kirjoituksesta. Siinä aiheena oli se, miten feministit olivat suuttuneet feministisestä komediasta. Hän nostaa tässä esiin termin joka on sisällöltään samansuuntainen mutta kohteliaampi kuin oma käyttämäni termi. Terminä on "loukkaantumisfeminismi". "Ja niin tämä loukkaantumisfeminismi tulee tuhoamaan itsensä, sen luonne on itsetuhoutuva. Emme koskaan tule löytämään sellaista tilannetta jossa etsimällä etsivä ei voisi keksiä miten jokin asia on loukkaava ja ikävä, joten loukkaantumisia tullaan näkemään jatkossakin, aina. Ihmiset eivät kuitenkaan jaksa sitä loputtomiin. Jo nyt näkyy miten yhä useampi on tietoinen loukkaantumisfeminismin myrkyllisyydestä ja aktiivisesti vastustaakin sitä. Itseasiassa feminismistä on tullut varsin epäsuosittua juuri näistä syistä ja se on karkoittamassa kansan syvät rivit ja vetääkin puoleensa enää sitä radikaalimpaa äärilaitaa." Ihmiset väsyvät puhtaaseen uhriutumispuheeseen. Haasteena onkin se, että esimerkiksi asiallinen kritiikki muistetaan huomioida mutta ohitettaisiin turha väninä. (Tai murhe osattaisiin vähintään priorisoida sen vakavuusasteen mukaan.) Se on tietenkin vaikeaa kaikissa aiheissa. On helppoa vain ohittaa kaikki tai lietsoutua.
Mutta "Tämä Päivä" -blogin kirjoituksen mielenkiintoisin sisältö koskee kuitenkin niitä esimerkkejä. "Feminist Comedy Night with Jamie MacDonald #2-tapahtumassa. Tämä feministinen komediailta tuotti joukon mielensä pahoittajia, joiden mielestä tapahtuma oli seksistinen ja rasistinen ja transmisogyyni." ... "Kommentaattori haukkuu Jamie MacDonaldia transmisogynistiseksi setämieheksi. Mitä ilmeisimmin tämä ei tiedä Jamien olleen aiemmin Johanna. Jos joku saa kertoa trans-aiheisia vitsejä, tässä on koomikko jolla on kyllä paperit siihen. Olen itseasiassa tavannut kyseisen koomikon useaan otteeseen, enkä pysty hänestä kuvittelemaan seksistiä tai transmisogynistiä millään ilveellä." Syynä on varmasti osittain juuri se, että sukupuolenkorjausleikkauksiin ja muihin prosesseihin meneminen on haasteellista ja prosessin läpikäyminen on hirvittävä mylly. Ihminen joka ryhtyy sellaiseen vapaaehtoisesti kokee sen verran paljon haasteita että normaali "loukkaantumisfeministi" saisi siitä vänisemistä seuraavaksi 10 000 vuodeksi. Ja tälläiseen prosessiin mennään lähinnä jos sukupuolen kokemus on niin syvä että sitä ei voi valita. Eli se on biologinen. Tämä asennoituminen varmasti näkyy siinä että sukupuolta pidetään enemmän kuin roolina. Ja tämä heijastuu vitseihin. Ja vitsit taas tulkitaan tätä kautta. Kun niissä on sukupuoli-binäärisyyttä, niin ne tulkitaan heteronormatiiviseksi setämieheilyksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti