Provokaatio.

Provokaatio on sanana liitetty olennaisesti responssin hakemiseen. Jopa lääketieteellisenä terminä se tarkoittaa sitä että esimerkiksi allergian kohdalla immuunijärjestelmää kokeillaan ja katsotaan reagoiko se. Kommunikaatiossa se tarkoittaa ärsyttämistä jotta toinen reagoi.

Otan tässä esille oman lähestymistapani ja ajatelmani tästä aiheesta. Koska kyseessä on pohjimmiltaan etiikka ja kohtaaminen ihmisen kanssa : Provokaation takana on aina jonkin verran "tarkoitus pyhittää keinot" -henkeä.

Hyvä provokaatio.

Surrealistina luonnollisesti pidän provokaatiota, sekä siihen liittyvää ironiaa ja sarkasmia erittäin tehokkaina kommunikatiivisina strategioina. Kuitenkin on hyvä muistaa että tämä surrealismi johon itseni liitän ei ole irrationalismia, vaan enemmänkin sitä että tavallisesta löydetään absurdeja asioita. Tämä tapa on hyvinkin lähellä Sokrateen alkuperäistä tapaa. Logiikan tai keskustelun kautta kaivetaan esiin erilaisia hupsuja, joita ihmiset eivät välttämättä itsekään tiedä aluksi heillä olevankaan. Rikotaan uskomuksia, tehdään dekonstruktioita. Maailma paljastuu hupsummaksi kuin luulemme, ja vähintään tästä opimme jotain olennaista itsestämme ja maailmasta sekä siitä miten maailma toimii. Ja tämä tapahtuu juuri loogisuutta apunakäyttäen. (Ihmisten kanssa tämä onnistuu mainiosti. Emme ole rationaalisia yksilötasolla emmekä laumatasolla katsottuna.)

Provokaatiolla voidaan ihminen saada reagoimaan. Tätä kautta provokaation perimmäinen luonne on keskustelun avaus. Tätä kautta se on parhaimmillaan kun se "rikkoo jään". Toinen hyvä tapa provokaation käytössä on se, että toinen saadaan paljastamaan jotain näkemyksiä, jotka sitten saadaan esille jossain muualla. Tätä kautta löydetään helposti jännitteitä. Henkilö vakaasti uskoo sekä A että B -asiaan vaikka nämä ovat selvästi ristiriitaisia. Tämän esiintuonti tarjoaa kysymyksiä joiden ratkaiseminen on joskus tärkeää. (Lillukanvarret ovat tässä riskinä.)

Hyvä provokaatio ei välttämättä ole pohjimmiltaan ilkeää, tai edes ilkeänsävyistä. Sitä kautta voidaan saada aikaan myös hupia ja vitsejä.

Huono provokaatio.

Kuitenkin tähän liittyy myös vakavia ongelmia. Sillä provokaatiota käytetään paljon väärin. Ensinnäkin provokaatio voi olla vain sekoilua, häiriköintiä tai puhdasta ilkeilyä. Ensimmäinen ei aja asiaa joskin se voi olla hauskaa. Toinen estää muita ja on rasittavaa. Ja se kolmas...

Lisäksi provokaatiota käytetään tekosyynä, jos argumentti epäonnistuu tai joku nappaa asennevammasta voidaan sanoa että se on provokaatiota. Silloin esitys sanoo että se ei ole totta, eikä sitä ole tarkoitettukaan. Takana on "vitsi", ja silloin reagoijaa syyllistetään huumorintajuttomuudesta.

Provokaatio muistuttaa monesti sitä leikkiä missä lapsena huudetaan "turva, turva". Itse asiassa monesti tämä onkin vain sivistyssana jolla korvataan se lapsena huudettu "leikkiä, leikkiä" -juttu, joka tulee esiin aina viimeistään siinä vaiheessa kun on vittuillut toiselle kakaralle liikaa ja tämä on lyömässä turpaan. Siihen ei oikeasti uskota edes lapsena, vaikka sitä käytetään paljon. (Paitsi ehkä tyhmimmät uskoo. Mutta miten tyhmät? Jopa minä olen tiennyt että "se ei koskaan ole totta".) Osa kuitenkin jatkaa sitä aikuisuuteen. (Yllättävän moni.)

Toinen asia mikä provokaatiossa on, on tietysti se, että sen kautta keskustelu voidaan siirtää syrjään. Tällöin toiminta on katsottavaksi red herringin erityistapaukseksi. Yleensähän red herring on asioiden esille nostamista, joka vie huomion pääasiasta mutta on sen kannalta irrelevanttia. (Hyvä provokaatio taas voi päin vastoin tuoda esiin asioita olennaisesta asiasta, eli kaikki provokaatio ei ole harhaanajamista.)

Tämä on ehkä helpoin tuoda esiin kahden argumenttivirheen kautta.
1: Ad hominem -syytöksessä toisen argumentin väitetään olevan herjaus vaikka se ei ole. Tällöin keskustelu siirtyy siihen miksi kyseessä ei ole loukkaus. Varsinaiseen aiheeseen ei useinkaan jakseta palata. Provosoija on alun perinkin välttyä kiusalliselta aiheelta, ja kommentoijalta aihe on joko unohtunut kun puolustautuminen on vienyt ajan, tai sitten toisen loukkaava vittupäisyysasenne on vienyt halut olla kontaktissa moiseen olentoon.
___1.1: Tähän sopii eräs tarina samuraisoturista. Fukushū (復しゅう) verikosto, on erittäin tärkeä osa samuraikulttuuria. Verikoston keskiössä on kostaa kuolema. Tätä kautta samurain kuolema saattoi johtaa siihen että syttyi sukusotia, kun kaikki kostivat jonkun läheisen kuolemia. Ripeyttä arvostettiin, ja esimerkiksi "Hagakure" -kirjassa osoitetaan pientä närkästystä tapaukselle, jossa hyvällä suunnittelulla onnistunut tehtiin onnistunut kosto. Hommaan olisi pitänyt ryhtyä väistämättä. Soturithan olisivat voineet vahingossa kuolla ennen kuin ovat yrittäneet. Yritys ja epäonnistuminen nähtiin ansiokkaampana. Kuitenkin toisaalta arvostettiin myös tarinaa, jossa samurai jahtasi henkilöä, joka kiinni jäätyään sylki tämän silmille. Samurai ei voinut tappaa kohdetta heti, koska olisi tehnyt sen itsekkäässä vihassa. "Joskus ihmisten silmiin ei pidä sylkeä, koska sylki saastuu."
2: "Olkiukosta" eli straw man -argumenttivirheestä syyttäminen on toinen strategia. Tämän jälkeen nimittäin keskustellaan siitä miksi toinen joko on tai ei ole esittänyt toisen asiaa oikein. Tästä päästään metakeskustelun puolelle, ja ne ovat tavallisesti jälleen sellaisia että niistä palaaminen aiheeseen "ei tule tapahtumaan".

Toisin sanoen myös argumenttivirheestä syyttäminen väärin perustein on turhaa. Pitäisi aina joko liittää mukaan miksi asia on olkiukko tai kyetä tämä kätevästi osoittamaan. Herjauksen kohdalla tilanne on usein yksinkertainen. Kuitenkin tiedän että on mahdollista tuottaa loukkaavaa tekstiä ilman kirosanoja ja suoria herjasanoja. Sillä loukkaus on pohjimmiltaan esitysasenteissa ja sen konnotaatioissa. Samoin on mahdollista käyttää kirosanoja asiallisesti. Itse asiassa jos esittää loogisen argumentin jota ryydittää sanomalla "olet tyhmä koska A", kaksi ensimmäistä sanaa ovat muodoltaan irrelevantteja. "Koska A" on asian ydin.
1: Hyvässä provokaatiossa loukkaus aikaansaa sen että A:ta tarkastellaan. Huonossa provokaatiossa saadaan aikaan se, että A:ta ei käsitellä vaan juttu pyörii sen loukkauksen ympärillä. Tämä vaatii tilannesilmää.

Tilannesilmää taas on helppo verrata huumorin kautta. Tästä hauska esimerkki löytyy "Kaikki rakastavat Raymondia" -sarjasta. Tässä Debra ja Raymond tekevät vanhempiensa ystävien juhliin sketsin joka pilkkaa Rayn vanhempien piintyneitä tapoja. Hänen vanhemmistaan se on hauskaa. Kun vanhemmat sitten vääntävät samantapaisen esimerkin heistä, ja Ray ja Debra loukkaantuvat, on selvää että heistä tilanne ei ollut hauska. Tässä on esillä yksi huumorin vaikeimmista asioista. Pohjimmainen syy oli siinä että Rayn vanhemmat olivat sinut mokiensa kanssa. He tiesivät ne, etä eivät hyväksyneet niitä Ray ja Debra sen sijaan eivät joko myöntäneet niitä tai sitten eivät pitäneet sen esilletuomisesta, eli he eivät olleet sinut asian kanssa.
1: Provokaatiossa on aina muistettava "kommunikaation pyhä sääntö" : Kommunikointi on aina kaksisuuntainen tie. Netti on tietysti tältä osin erityisen mutkikas, koska siellä on myös yleisö, joka sekin usein saa mahdollisuuden osallistua tilanteeseen.

Ihmiset ovat tässä kohden usein aika tyhmiä. Esimerkiksi olen ihmetellyt että miten sitä että tehdään rajua pilkkaa pitäisi automaattisesti johtaa siihen että asialle nauretaan. Että "tuossa vitsissä niin hauskasti nostettiin esiin se, että minua ei saa kutsua kaksimetriseksi paskaksi, koska olen niin lyhyt. Että kutsukaa vain kääpiöpaskaksi." Että lisää, kiitos! Ihmiset kuitenkin tuntuvat odottavan encoré -huutoja vitsailun kohteelta, ainakin jos tämä on julkisuuden hahmo. (Tietenkin sensuroinnin vaatimus muuttaisi tätä kenttää. Siinä missä minä kerään itsestäni tehtyjä vitsejä, Stalin keräsi henkilöitä jotka tekivät hänestä vitsejä.)

Provokaatioon reagoiminen.

Vanhan aforismin mukaan "ei pidä provosoitua jos provosoidaan". Tai modernilla kielellä "älä ruoki trollia". Sääntö toimii tietyissä rajoissa. Mielestäni tässä on puutteita.
1: Esimerkiksi trollaus, joka on mallia "I'm attentionwhore" on hankala, koska toinen hakee selvästi kontaktia keinolla millä tahansa. Ignoraatio on psyykkisesti julmaa. Trollikin on ihminen.
2: Osa provosoinneista on loukkaavia. Tässä kysymys on oikeasti kyse siitä että koulussa esiintyisi sanallista kiusaamista. Tähän ei suhtauduta siten että asia jätetään silleen. (Tai siis oikeasti se jätetään siihen, mutta ei pitäisi jättää.) Jos joku provosoi loukkaavasti, on selvästi nostettava esiin se, että vaikka kaikki trollit ovat ihmisiä, osa trolleista ei ansaitsisi olla ihminen.
3: Hauskaan ja terävään provokaatioon on vastattava.
___3.1: Joskus törmää siihen että joku esittää provokaatiota. Kun tähän reagoidaan sanotaan että se on vain provokaatiota. Kun sitten kysytään miksi hän provoili, perusteluksi tulee se että reagointi avaisi keskustelua ja johtaisi miettimään asioita. Tämä on loogisesti ajatellen sama asia kuin olisi lakimies joka sanoisi että "Asiakkaani ei tappanut uhria ja hän teki sen itsepuolustukseksi". Provokaatio voi toimia perustellusti jos ja vain jos siihen vastataaminen on arvokasta jossain mielessä. On selvä että tämä "provokaation käyttäjä" käytti provokaatiota vain koska ei parempaan pystynyt. Jos tilanteesta tehtäisiin sitcom voisin kuulla sen ääniraidan "leikkiä, leikkiä, turva, turva *päts*".
___3.2: Toinen tähän liittyvä asia koskee provokaation tunnistamista. Jos esitetään että jokin provokaatio on vain väärinymmärretty, sanotaan itse asiassa että toinen ei ole ymmärtänyt asian henkeä. Tähän voi joissain tapauksissa soveltaa sitä että sanoo että tajusi tämän ja että vastaprovoili. Jos siis provokaation tajuamattomuus johtui siitä että "toinen koetaan vastustavana" niin sama huumorintajuttomuus laajenee tietysti koskemaan provokaation aloittajaa.

Tässä olen ottanut rajaksi vallankäytön ja huumorin. Eli jos huomaan että diskurssilla yritetään rakentaa statusta, otan sen keskiöön. Samoin jos on selvää että kyseessä ei ole pilailu ja vitsailu. Tällöin puhutaan pahantahtoisuudesta, these guys are plainly mean. Minulla on tässä yksi ainut toimintatapa. On reagoitava.

Mitä vaihtoehtoja reagoinnilla sitten voi olla?

Yleiset ja tavalliset reagointitavat on jaettavissa ainakin seuraavasti:
1: Ignoraatio, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tämä on joskus jaloa, se vaatii itsehillintää. Ja estää harhaanjohtamisen. Jos toinen yrittää kätkeä mokiaan tuottamalla red herringvanan, ei pidä hämääntyä. Päin vastoin, silloin on katsottava että mikä on tuolla raukalla niin heikolla tolalla argumenttirintamalla että joutuu tuollaiseen roskaan vastaamaan. Kun pysytään asiassa, toinen ajautuu ns. kuseen ja joutuu aidosti että julkisesti kohtaamaan sen, mitä yritti piilotella.
2: Suuttuminen, joka on terapeuttista mutta se yleensä ajaa provosoijan asemaa. Jos alat räyhäämään, syntyy helposti "se koira älähti johon kalikka kalahti" -esitys. Vaikka suuttumiseen on itse asiassa monia muitakin syitä kuin se, että asia osui hyvin. Esimerkiksi jos minua rinnastetaan natseihin, niin suutun koska en näe että yhteys on muuta kuin valtapelissä pahat ja ilkeät mielessä rakennettu pilkka. Koulukiusaajatkin käyttävät valheiden kertomista tälläisenä. Jos et reagoi annat heille valtaa ja jos reagoit, muut näkee että kiusattu onkin paha ja ne puheet on totta, "kun ei se muuten olisi".
3: Loukkaantuminen. Täsä ei ole kyseessä aggressiivisuus tai raivoaminen, vaan se, että suorasanaisesti esittää sen että toisen esitys on sekä (1) argumentatiivisesti heikolla tasolla, jolloin hänellä ei ole loogista pohjaa että (2) eettisesti kyseenalainen koska hyökkää persoonaa vastaan kuin tämä olisi jokin paha asia. Ilkeästi provosoiva menettää ottamansa valta -aseman sekä rationaalisella että moraalisella tasolla.

Yleisesti ottaen provokaatio on ehkä olemassaolevista menetelmistä vaikein. Sen osuminen ja onnistuminen on vaikeaa. Silti sitä käytetään aika paljon.