Filosofia ja itsestäänselvyydet.

Filosofia nähdään usein sekä kyseenalaistamisena ja perusteluna. Valitettavasti tämä käytännön filosofian opetuksessa vaikuttaa olevan se, että ensin opetetaan että kaikkea pitää kysellä ja kyseenalaistaa ja sitten sen jälkeen pitää vain muistaa käyttäytyä luokassa kuten opettaja haluaa.

Oikeastaan kaikki filosofia on joko ensimmäistä tai toista. Parhaimmillaan molempia.

Epävarmuuspuolesta on helppoa löytää esimerkkejä. Descartes aloittaa epäilyllä, jossa hän miettii että jos kaikki olisi kyseenalaista, olisiko mitään mitä hän voisi tietää. Lopputulos on, että vain oma olemassaolo on varmuus. Hume taas löytää induktion ongelman. Nyt on syytä epäillä jatkuvuuksia ja sellaisia totuuksia kuin jos huomenna tiputan kiven, se ei välttämättä putoakaan maahan. Humen kautta voidaan synnyttää paranoidiamaa, jossa esimerkiksi huominen auringon nousu voidaan kyseenalaistaa. Ja kyseenalaistihan Russellkin pöydän olemassaolon.

Filosofia ei ole kuitenkaan pelkkä rikkova ja repivä voima. Itse asiassa valtaosa filosofiasta onkin jonkinlaisia systemointipyrintöjä. Tavoitellaan tietoa, ei hämmennystä.

Descartes muistetaan epäilystään, mutta hän itse varmasti pitäisi keskeisempänä ajatustaan siitä että "Jumala ei valehtele". Eli että Jumala takaa sen että ajattelemme fiksusti ja löydämme totuuksia. Descartes veti tämän tietysti siihen että nojatuolifilosofia on fiksua, emmehän voi erehtyä! Hän tekikin erilaisia selityksiä erilaisiin ilmiöihin niitä testaamatta. Jumala siis antoi tälle epäilijälle sen että ei tarvinnutkaan epäillä yhtään mitään. Päättely oli tietysti kehäpäätelmäistä, syntyi Kartesiolainen kehä jossa Jumala todistaa aistit ja aistit Jumalan, ja kaikki riippui olettamalla että ne ovat ehdottoman luotettavia eivätkä voisikaan huijata. (Mutta Descartes ei huomannut tässä mitään vikaa.) Hume taas oli enemmän sitä mieltä että etiikkaa voidaan tutkia aivan yhtä varmasti kuin mitä induktioita voidaan käyttää maailmaa tutkittaessa. Eli tiettyjä ongelmia ja oletuksia on, mutta se ei estä niitä olemasta hyviä työkaluja. Russell tietenkin päätteli lopulta että oli rationaalista ajatella että pöytä oli olemassa.

Mielenkiintoinen filosofia on helposti molempia. Tietenkin kulttuuri vaikuttaa sekä siihen mitä saadaan kyseenalaistaa (tabut) että mitä selityssysteemejä sallitaan. Tätä kautta kulttuuri ja ideologiat vaikuttavat. Kuitenkin hyvässä filosofiassa osataan iskeä myös (ei pelkästään) näihin ajan itsestäänselvyyksiin, hegemonioihin.

Jonkin asian kutsuminen itsestäänselvyydeksi on "epäfilosofista". Viisaus ei ole sitä että luullaan tiedetyksi vaan että tiedetään. Näissä on erona varmisturprosessi. Tästä hauskana esimerkkinä on tietysti Sokrates, joka lähti siitä että hän ei tiedä mutta oli silti sitä mieltä että keskustelulla voidaan lähentyä tietoa ja että jotain kuitenkin voidaan tietää. : Paikoin mahdollisesti ärsyttävänkin keskustelun jälkeen ihmiset olivat synnyttäneet jotain tietoa, heidän näkemyksensä oli diskurssin kautta monipuolistunut ja tarkentunut. Ja jos ei nyt tiedetty ihan tarkalleen miten asia oli, niin ainakin tiedettiin että "noin se ei ainakaan ole", kun siitä paljastui virhe.

Sokrates on kuitenkin tavallaan huono esimerkki. Sillä hän tavoitteli "vedenpitävyyttä". Tosiasiassa tieto on ikään kuin öljyä astiassa. Haluat pitää sitä soihtuna, mutta jos se vuotaa, se valuu käsille. Jos tavoitellaan vedenpitävyyttä, niin silloin rakennetaan kupu josta tuli polttaa pian hapen ja sitten tavoite ei enää toteudu. Tähän liittyy olennaisesti Duhemin-Quinen teesin ajatus siitä miten yksittäinen näkemys voidaan aina suojata rakentamalla erilainen yhteyksien verkko sen tueksi, tekemällä muutos jonnekkin muualle. Samoin Imre Lakatoksen näkemys siitä epäonnistuneet teoriat saavat kannattajansa rakentamaan näkemyksen ympärille suojaverkkoa ja loppuunkaluttu tutkimusohjelma vain rakentaa tätä "protective beltiä". Samoin tämä on mukana Kuhnin näkemyksessä paradigmoista, jossa vanha teoria paikkaa itseään ad hoc -oletuksilla kunnes sille ilmenee laadukkaampi korvaaja, uusi teoria tarvitaan vanhan kaatamiseen koska itsekseen se "ei mene mihinkään" koskaan.

Tästä on tiettyjä seurauksia.

Esimerkiksi luonnontiede on tästä näkökulmasta erityisen laadukasta ja kriittistä toimintaa. Koejärjestelyissä asioita testataan. Toinen tärkeä huomio on siinä että fysiikka on miltei aina jonkinlaisessa ristiriidassa arkiajattelun kanssa. Fysiikaalisesti miekka ei mikään yksittäinen objekti, vaan atomeista koostuva, alati muuttuva, fysikaalisten mikroprosessien kokonaisuus. Siihen tarttuu atomeja sormestani ja sormeeni atomeja miekasta.Ilmakehä ruostuttaa ja pintaan jää naarmuja ja hitusia hiomakivestä. Poliisikin voi melko helposti löytää miekasta etsautuneita sormenjälkiäni. Sekä miekka että minä varisemme ympärillemme atomeja ja otamme ympäriltämme atomeja. Miekka ei ole yksi kappale, vaan fysikaalinen tarkastelutapa ja taso.

Tämänkaltainen on "kovaa tavaraa". Luonnontieteessä vakioasia on aloittaa jostain tutusta. Lopulta päädytään maailmoihin, joita on vaikeaa ymmärtää. Kun Einsteiniläinen ihminen tarkastelee autoa ja tämän kulkemista, hän tietää että aika ja pituus tekevät jännittäviä ihmeitä sen kanssa. Ihminen ajattelee että auto on vakaa kappale ja aikakin vain yksinkertainen jatkumo jossa ei ole mitään mutkia ja kiemuroita.

Sen sijaan useat filosofit eivät pärjää yhtä hyvin. Etenkin ne, joista tiede ei "vastaa niihin mielenkiintoisimpiin kysymyksiin" ovat tämänkaltaisia. Eli esimerkiksi kun kvanttifysiikassa opettaja opettaa kaavoja ja testejä, hän antaa työkaluja joilla tutkimusta voidaan jatkaa. Monista tämä on "ikävystyttävää" koska heillä on erityisen perinteinen näkemys siitä "mitkä ovat tärkeitä kysymyksiä" ja "minkätyyppisiä vastauksia niihin halutaan".

Filosofejen kannattaisi tässä kohden olla enemmän asenneltaan tieteenkaltaisia.

Ongelmana tässä on helposti se, miten sana "ymmärrys" liitetään ihmisten ideologisiin pyrintöihin. Toki ymmärrys sinällään on hieno asia, ja olen sitä mieltä että sekä laadullinen että määrällinen tutkimus ovat asiallisia.

Ongelmia on kuitenkin helpommin "ymmärtäjillä", koska heille tilanne on haasteellisempi - ja helposti tässä oiotaankin, jolloin tulos on "mahdollisimman huono". Se, mikä todistamisen ja ymmärtämisen suurin ero on, on se että perustelussa esitetään alkuoletukset ja johtopäätökset, jolloin ei välttämättä "todisteta" asiaa vaan esitellään että "oletuksemme ovat ihan konkreettisesti nämä" ja osoitetaan että "jos tykkäät tästä oletusjoukosta, niin on tosi fiksua sanoa että näin on". Argumentaatio tässä muodossaan siis enemmänkin tuo esiin kannanottoja. Ymmärtämisessä tämä ei ole välttämätöntä.

Usein ymmärtämiseen liitetään ajatus mysteeristä. Mutta samalla siihen liitetään sellaisia heinolta kalskahtavia sanoja, kuin kohtaaminen. Ehkä arrogantein ja erikoisin tilanne minulla oli erään fenomenologian ystävän kanssa. Hän selitti miten "skientistit" ovat arrogantteja koska induktiokin on vain oletus, ja tätä kautta ideologinen kontrollipyrkimys maailmasta. Induktio edusti hänelle hallitsemisen harhaa pahimmillaan. Tätä kautta on selvää että kaikki luonnontieteeseen liittyvä oli hänestä paha asia. Samoin esiin nousi miten ihminen konstruoi näkemyksiä eikä löydä totuuksia. Tilanne päättyi siihen että hän selitti miten fenomenologiassa ei induktioihin turvauduta vaan havaitaan todellisuus suoraan. Tätä ei kuulemma tarvitse perustella. Apuvälineenä tässä voidaan käyttää erilaisia hallusinogeenisia aineita. Hän oli shamaani. On luultavasti yhä. Viimeisimpien tietojeni mukaan vaikuttaa jossain Länsi -Espoon puolella.

Mielestäni tässä asenteessa oli tiettyä arroganssia. Asenne oli pohjimmiltaan "Te jotka väitätte tietävänne ja tutkitte juttuja olette ihan tyhmiä, koska minä tiedän tutkimatta". On selvää että kyseessä on ylpeys. Tai ainakin se, että se kritiikki joka sovelletaan induktioon ei sovelleta siihen mahdollisuuteen että "hei, voi ollakin niin että näkyni ovatkin harhoja, näkyni hallusinaatioita, kokemukseni kemiallisia virhereaktioita." Sekin on vaihtoehto, mutta sitä ei mietitä. Tässä on siis selvästi kriittisyyden kohdalla aukko. Tätä kautta on luultavaa että on rakennettu vain hieno vedenpitävä kulho. (Joka tässä tapauksessa btw. haisee meksikolaisilta sieniltä.)

Tämä on osa laajempaa. Ymmärtäjä ei aina tavoittelekaan kohtaamista vaan hallintaa. Siksi sen piirissä analyyttistä ymmärtämisen halua kohdellaan kylmänä, mekanistisena ja vangitsevana. Ihmisten tai ilmiöiden lokerointia vastustetaan kovasti. Kuitenkin aivan samoilla ihmisillä on kuitenkin repertuaarissaan kannanottoja vaikkapa siitä miten sairaaloita pitää hoitaa tai miten passiivisten tupakoijien tulisi suhtautua tupakoihiin. Tai miten lainsäädännön tulisi suhtautua tiettyihin huumekasveihin.

Yleisesti voisi sanoa että filosofinen itsestäänselvyys on oksymoroni. Asioita vain käsitellään kuin ne olisivat itsestäänselvyyksiä. Silti kommentti itsestäänselvyydestä sinällään on mielenkiintoinen asia. Koska juuri sieltä voi helposti ja nopeasti löytää ne piilo -oletukset joita asiassa on mukana. Ja sitä kautta löytyy helposti jännitteitä, eli epätasapainoa sanomiskokonaisuudesta. Tätä kautta jos toinen ei osaa itse olla kriittinen, heitä voi ohjata tämän prosessin suuntaan. Sana "sehän on itsestäänselvyys" voi arkiajattelussa olla perustelu. Filosofille se on kuitenkin suunnilleen samanlainen signaali kuin mitä tappajahaille on puukotettu surffaripoika. Sieltä löytyy, aina.