Tämän päivän "Metrossa" oli kolumni "Oikeutta elämälle". Sen kirjoittaja oli Anne Viljamaa. Hän oli huolissaan eläinten hyvinvoinnista. Aihe on tietysti sekä ajankohtainen että tärkeä. Juttu oli kolumniksi "riittävän looginen". Mutta silti mieleni minun tekevi hieman sanella saagoja.
Viljamaa käyttää "elämän kunnioittamista" idealisoinnin lähtökohtana. Näkökanta on perinteinen eläinsuojelun harjoittama kannanotto, jossa eläimen oikeudet katsotaan ihmisten oikeuksien kautta. Eli sääntönä on että eläin = ihminen, kun puhutaan arvoista ja asioista.
Viljamaa käyttää mukavasti jännitteitä. Otan pari esimerkkiä. "Ihminen saa kyllä tappaa vaikka huvikseen, mutta jos susi syö nälkäänsä lampaan, se on aina uutisen paikka. Tai jos pentujaan puolustava karhuemo haluaa päästä eroon tunkeilijasta, kyse on "häirikköeläimestä", joka on pamautettava hengiltä." Jännitteet toimivat tietenkin nekin sen oletuksen alla, että eläin tässä kohden ihminen. Tämä on tietysti tavallaan vahvuus. Sen ainut ongelma onkin siinä että se toimii vasta kun itse tilanne on jo hyväksytty. Se ei siis perustele että eläin = arvoasioissa ihmisiin sovellettava, vaan sanoo että jos näin on, siitä on seurauksia. Tämä on tietysti ihan hyvä juttu. Asiaa jäsennetään omalta kannalta. Se ei vain toimi diskurssissa erimielisten kanssa. (Tämä ei ole ongelma, vaan enemmänkin "toimivan keskustelun raja".)
Toinen ongelma ainakin karhuesimerkissä on tietysti se, että jos yksi karhu häiriköi, ei kaikkia karhuja lähdetä tappamaan. Tosin tämä yksilö ollaan ylenmääräisellä innolla teilaamassa. Tätä kautta voidaan miettiä että miksi ihmeessä kaikkia sikatiloja ollaan kieltämässä ja vastustamassa muutamien vuoksi. Tätä kautta korostuu se näkemys, että ihminen ei olisikaan eläimiin verrannollinen. Tästä seuraa se, että eläimet ovatkin erilaisia kuin ihmiset, joten idealisointiin tulee särö. Pitääkin miettiä että "missä kulkee raja". Kun tuossa on ero, onko ero tuossakin. Kaikissa analogiapohjaisissa idealisoinneissa ongelmana onkin tälläinen "poikkeuksen ongelma". Poikkeus samanlaisuuden käsittelyssä avaa helposti tien epäanalogialle muuallakin. (Eroavaisuuksien kautta voidaan tehdä listauksia samaan tapaan kuin samanlaisuuksienkin kautta.) Epäilys vähintään herää.
Toisaalta erilaisuuden mukaan ottaminen ei välttämättä ole kritilaalia : Jos eläin nähdään pelkästään ihmisen kautta, syntyy se että eläin otetaan ihmisenä, ja ihminen käyttää silloin näkemystä itsestään pohjana. Silloin itse eläimyys jää itse asiassa pois, on vain erilaista ihmisyyttä. Tästä taas seuraa se, että eläin on vain suhteessa ihmiseen ja ihminen määrittelee eläimen ja asettaa sen raamit täysin omilla ehdoillaan. Tällöin kyseessä on ehdoton vallankäyttö eläimen puolesta. Eläin on tällöin vain ihmisen jatke. Eläimen olennainen piirre on myös se, että ne eivät ole ihmisiä, eikä tätä kannata jättää näkemättä.
1: Erityisen mielenkiintoiseksi tilanne muuttuu siinä vaiheessa kun uhripuhe nostetaan keskiöön. Tässä eläimestä tehdään säälittävä olento, joka on vain ihmisen armoilla. Tämä on pohjimmiltaan säälillä toiseuttamista. Eläimestä tehdään alempi, ja ihminen nähdään sen kiistattomana valtiaana. Tässä itse asiassa halveksitaan eläinten ominaisuuksia. Toisaalta tässä on takana myös vahva "ihminen on luomakunnan kruunu" -ilmiö. Toki olemme melko kyvykkäitä, mutta tosiasiassa olemme kuitenkin polvillamme luonnon edessä, olipa kyseessä sikainfluenssaviruksesta borrelioosia levittävään punkkiin tai autotiellä eteen pongahtavaan hirveen (tai lenkkipolulla vastaan tulevaan säkähtäneeseen karhuun, joka on harvinaisuutensa vuoksi vähän typerä, joskin "populistisesti kiehtova" esimerkki).
Viljamaa ottaa esiin myös tärkeän asian. Sikojen huonoa kohteluahan on selitetty sillä että viljelijöillä on mielenterveyden ongelmia. Viljamaasta tämä on rinnastettavissa ihmisten toimintaan, perheeseen ja kasvatukseen "sikatilallisia on puolusteltu sillä, että maatalousyrittäjillä on nyt vaikeaa - burn out on vienyt voimat ja ilmeisesti järjenkin. Kukahan uskaltaisi käyttää samaa perhe-elämän ongelmia ratkottaessa? Kun vanhemmat ovat puhki uupuneita, onko heillä oikeus lyödä laimin jälkikasvunsa hoito. Onneksi ei ole tälläistä argumenttia näkynyt eikä kuulunut."
Ilmeisesti Viljamaa ei ole törmännyt kasvatuskeskusteluihin juuri missään. Sillä juuri yllä olevaa perustelua käytetään toistuvasti. Yhteydet ovat tosin toisia. Ne keskittyvät lasten pahoinpitelyyn aka. piiskaamiseen. Kun esimerkiksi hakee vastausta sellaiseen asialliseen kysymykseen, kuin miksi naiset antavat lapsilleen enemmän selkään kuin miehet, saa vastaukseksi sen asiallisen vastauksen että naiset ovat enemmän lasten kanssa. Lapset vievät järjen ja voimat, eikä puoliso arvosta.
Itse asiassa esimerkki on siitä erinomainen, että se on selitys, mutta ei oikeutus. En usko että minä tai kukaan muukaan on tarkoittanut tuolla viittauksellaan mielenterveyden häiriöön, että sikojen piiskaus olisi oikein. Se on vain aivan ehdottomasti selittävä syy miksi niin tapahtuu. Itse asiassa tätä kautta voidaan ihan asiallisesti vetää tiettyjä kysymyksiä : Esimerkiksi jos maatalouden tila on epäeettinen ja ihmiset ja eläimet kärsivät (no pun intended) siitä, se ei ole syy "antaa asian olla". Se on mielestäni päin vastoin isompi syy käydä muuttamaan asiaa! Se on siis pohjimmiltaan tärkeä selittävä elementti, ei oikeuttaja. (Voidaan jopa sanoa että se toimii päin vastoin kuin oikeuttajana : Sehän vihjaa että asiat on epäeettisesti monessa tasossa.)
Tähän liittyen minulla on tarina, johon liittyy lihakirves. Sain sellaisesta lapsena. Kun olen yrittänyt saada selityksiä asiaan, olen kuullut paljon kiertelyitä. Sekä yhden kerran olen saanut esiin maininnan "Olin vihainen". Tämä lausunto tuntui pitkään aika inhottavalta, koska se ei antanut tekoon mitään moraalista syytä. Se ei tehnyt lapsen pieksemistä teräaseella eettisemmäksi ratkaisuksi. Jossain vaiheessa sitä vain tajusi että sellaisen löytymisen odottaminen, siis ihan vakavissaan, on pohjimmiltaan aika naurettavaa. Kaikki selitykset ja mielenliikkeet olisivat samanlaisia. Tuo tunne oli luultavasti juuri se syy tapahtumaan. Burn out tekee ja aikaansaa ihmisissä jännittäviä asioita. He alkavat tekemään epäeettisiä tekoja joita eivät muuten tekisi, haluaisi, tai edes ajattelisi mielessään.
Burn out vain tekee tapahtuneet asiat selitetyiksi. Se ei tee niistä väistämättä edes eettisesti oikeutetumpia kuin saman teon tekeminen ilman selitystö. "Lieventävä asianhaara" -ajattelutapaa soveltamalla se tosin voi saada sellaiseksi. Burn out on asiantila, jolla on tiettyjä seurauksia. Sen kautta asiantila (is) voidaan selittää. Se, että siitä saadaan eettinen kannanotto (ought) pitää liittää "jokin etiikkahärpäke mukaan" ja tämä prosessoi siihen sen hyvyyden tai pahuuden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti