Virheet ja oppiminen.

Ihmiset keskimäärin vihaavat virheitä. Tietämistä haluavat ihmiset luultavasti vihaavat virheitä vielä muita enemmän. Kuitenkin virheillä on selvä arvo. Daniel Dennett on kirjoittanut tähän liittyen jutun "How to Make Mistakes". Hänestä virheitä ei suinkaan tule pelätä.

Syynä on se, että ilman virheidentekoa ei voida oppia yhtään mitään.
1: Tätä kautta näkemys eroaa olennaisesti vanhahtavasta näkemyksestä, jossa saavuttaakseen tietoa, pitäisi jotain uhrata. Tätä näkemystä ovat edustaneet sellaiset tahot kuin viikingit, joiden jumala, Odin, sai tietoa uhraamalla itsensä itselleen, roikkuessaan maailmanpuussa hirtettynä. Ajatus on muutenkin suosittu. Esitetään esimerkiksi että vain luopumalla omasta näkemyksestä voi oppia toisen näkemyksen ja tätä kautta saat mistä luovut. Itselläni on tähän kohtaan samansuuntainen suhde, kuin mitä James Richardsonin aforismi sanoo "Ne, jotka vaativat hyvitystä uhrauksistaan, tekivät sijoituksen, eivät uhrauksia."
2: Toisaalta eroa on paljon myös "suorasta tiedonhausta", jossa totuudet saadaan suoraan ja kritiikki -immunisoituna esimerkiksi jostakin Pyhästä Kirjasta tai Mestarin suusta. Tässä tieto on jotain valmista, jotain jota ei etsitä ja löydetä, vaan joka vain omistetaan ja siirretään.

Sen sijaan Dennett lähtee siitä että jos me tiedämme jotain, voimme kopioida sitä mutta olemme tällöin vain "opetettuja". Jos haluamme löytää uutta, on otettava riski ja astuttava tuntemattomille korpimaille. Tällöin "opimme". Tämä näkemys sopii tietysti erinomaisesti tieteenfilosofiaan, koska tiede on ensisijassa tutkimisprosessi, uuden tiedon hakemiseen keskittyvä projekti, jonka sivutuotteena tulee tutkimuksia joita taas kutsutaan tiedoksi. (Objektiivinen tieteenteko ei itse asiassa tarkoita lopullista tietoa, tämä rinnastus tehdään valitettavan usein.)

Dennett arvostaa arvaamista osana prosessia. Hän ottaa esimerkiksi matematiikan, jossa tietoa voidaan saada sillä että tehdään arvaus jonka antamia tietoja käytetään avuksi toisessa arvaamisesssa. "At its simplest, this is a technique we learned in grade school. Recall how strange and forbidding long division seemed at first: you were confronted by two imponderably large numbers, and you had to figure out how to start. Does the divisor go into the dividend six or seven or eight times? Who knew? You didn't have to know; you just had to take a stab at it, whichever number you liked, and check the result. I remember being almost shocked when I was told I should start by just "making a guess". Wasn't this mathematics? You weren't supposed to play guessing games in such a serious business, were you? But eventually I came to appreciate the beauty of the tactic. If the chosen number turned out to be too small, you increased it and started over; if too large, you decreased it. The good thing about long division was that it always worked, even if you were maximally stupid in making your first choice, in which case it just took a little longer."

Ei tässä tietenkään halata tyhmyyttä. Takana on itse asiassa hyvin tuttu "kriittisen avomielisyyden" asenne. Dennett esittää asian seuraavasti "Of course people do not enjoy correcting the stupid mistakes of others. You have to have something bold and interesting to say, something original to be right or wrong about". Eli ihmiset eivät iloitse tyhmien virheiden käsittelystä. Arvauksessa olisi oltava jotain rohkeaa, mielenkiintoista ja originaalia sanottavaa, joatin joka on sellainen että sen suhteen voidaan olla väärässä tai oikeassa. Eli sanomalla on oltava sisältöä. Tiede ei ole edistynyt sillä että joku saa päähänsä samaa virhettä, joka on jo aikaisemmin tehty. Siksi flogistonteoria on ammuttu pois, eikä sen käsittelyssä ole mitään järkeä, vaikka sille ilmenisikin ideolgisia puolustajia jotka vaikkapa poliittisista syistä olisivat siitä innostuneita. Pelkkä erimielisyyden ilmaisu ei tarkoita että erimielisyys olisi järkevää.

Itse asiassa tieteen kehityksessä on koko ajan joko kokonaan kumottu tai vähintään uudelleeneditoitu teorioita. Tässä on nimen omaan korjattu virheitä. Dennett näkeekin esimerkiksi vertaisarvioinnin ja tutkimusten julkaisussa myös sen puolen, että siinä virheet näytetään kaikille. Jos niistä löytyy virhe, niistä tulee julkisia virheitä.

Dennettin mukaan virheissä on ensin opittava virheistä, eikä piiloteltava niitä muilta. On olemassa loogisia kikkoja joilla sanomaa voidaan epämääräistää. Tämä strategia, rationalisointi, ei toimi pitkässä juoksussa. Toinen, vaikeampi asia, taas liittyy siihen että yrittää vain unohtaa virheensä. Ihmisen normaali reaktio virheeseen on suuttumus ja häpeäkin. Näiden ohittaminen on vaikeaa. Sen sijaan on mietittävä mikä ajoi tähän virheeseen. Kun tämä on tehty, voi jättää virheessä märehtimisen ... "you can cheerfully forget them, and go on to the next big opportunity."

Tästä on oikeastaan helppo päästä siihen miksi tieteellistä skeptismiä on vaikeaa harjoittaa. Siihen liittyy virheentekoriski. On nimittäin olemassa toinen tapa, sellainen jonka piirissä on mahdollista olla myöntämättä virhettä. Se nimittäin nojaa intuitioon. Mystiikan ystävistä löytyy paljon sellaisia ihmisiä joiden mielestä asioita ei tarvitse testata, koska oikea tie ei ole kriittinen testi vaan intuitio. Intuition luonne taas on siitä erikoinen, että siihen vaikuttavat paitsi mystikkojen korostamat tiedot, taidot ja harjoittelu (ja väitetty suora linja kosmiseen tietoon). Se myös korostaa omia ennakkoluuloja. Mystisen mietinnän kautta syntyy helposti häikäistymisiä, jotka ovat ikään kuin tunnetiloja, jotka tulevat kun oivaltaa jotain tunteistaan. Tälläinen oivaltaminen voi kuitenkin olla vain sitä että näkemys sopii omiin ennakkoluuloihin, ja tätä kautta kokemus syventää niitä. Näin ihmisen ei koskaan tarvitse kohdata virhettä ja omaa erehtyväisyyttään. Hän saa kokemuksia oppimisesta, häikäistymisiä. Tätä tunnetta voidaan varsin hyvin kutsua ymmärrykseksi, koska se tuntuu siltä. Eli käy juuri kuten koko prosessissa : Emootio muuttuu totuudeksi.
1: En siis väitä että kaikki mystiikan harjoittajat ovat omassa egossaan lilliviä olentoja jotka ajautuvat erilaisiin hulluuksiin syventämällä omia ennakkoluulojaan, toiveitaan ja käsityksiään. Mutta riski tähän on olemassa, ja tästä riskistä ei koskaan kuulla niiltäkään jotka näyttävät järkevämmiltä kuin muut eivät.

En silti pidä intuitiota tai edes meditaatiota huonona välineenä. On kuitenkin hyvä muistaa intuition paikka. Intuitio on erinomainen keino löytää uusia teitä. Se tarjoaa arvauksia, emotion=hunch. Tunne tuo aavistuksia. Osa näistä on oikeita, osa näistä on vääriä. Osa näistä on uusia ja osa niistä on vanhoja. Ja ennen kaikkea osa niistä on akateemisia arvauksia ja toiset ennakkoluulojen kiteytymisiä. (Nämä voidaan erotettaa toisistaan vasta jälkikäteen, analysoimalla.) Epäkiinnostavat ja huonot "tulee tuhota".

Kun järjellä testaaminen otetaan mukaan kuvioon, saadan testi. Tässä vaiheessa mukana tulee erehtymisen ja virheen olemassaolon vaihtoehto mukaan kuvioihin. Tätä kautta samalta näyttävästä ennakkoluulosta ja näkemyksestä voidaan erottaa kumpi on kumpaa. Ihanteessani intuitio ehdottaa, järki valitsee. Tämä on kuitenkin emotionaaliesti erittäin raskas Tie.

Pahinta ja parasta on tietysti se, että Siinä Kulkiessa tehdään koko ajan virheitä.