Kiinnostavat keskustelut.

"As Humpty Dumpty said to Alice: "There's glory for you!"
"I don't know what you mean by 'glory' " , Alice said.
Humpty Dumpty smiled contemptuously. "Of course you don't - till I tell you. I meant 'there's a nice knock-down argument for you!' "
"But 'glory' doesn't mean 'a nice knock-down argument'", Alice objected.
"When I use a word", Humpty Dumpty said in rather a scornful tone, "it means just what I choose it to mean - neither more nor less."
"The question is", said Alice, "whether you CAN make words mean so many different things."
"The question is", said Humpty Dumpty, "which is to be master - that's all."
(Lewis Carroll, "Alice in Wonderland")

Mielenkiintoisen keskustelun määrittely on vaikeaa. Siihen liittyy sekä itse keskustelun sisältö, että keskustelijoiden suhteet.

Keskustelun sisältö:

Tärkein niistä on tietysti aihe. Jos olemme filosofeja, meitä kiinnostaa viisaus. Ja jos perusteleminen, meitä kiinnostaa tieto. Tämä tarkoittaa sitä, että ollakseen filosofisesti mielenkiintoinen keskustelunaihe, sitä olisi voitava jotenkin käsitellä. Metafysiikka, joka ei nouse mielipiteen yläpuolelle on vain saivartelua. Saivartelun määritelmäni kun on "metafyysistä voi ollaa ilman testausmahdollisuuksia". Koska emme voi tietenkään paeta metafysiikkaa, meidän olisi minimoitava se mahdollisimman paljon. Voidaan siis sanoa että pyrkimys minimointiin poistaa saivartelun. (Saivartelun määritelmäni on siis kaksiosainen.) Suhtaudun saivarteluun siis samalla tavalla kuin John Wilkins kielenkäyttöön tieteessä:

"Words are not the master of science; science is, or should be, the master of its words. But we can inquire how scientists use their words, and whether they use them consistently. And having done that, we can inquire whether others who are not scientists read too much into them, or use them in a totally different way."

Lisäksi mielenkiintoisessa keskustelussa on tärkeää perustelutavat. Pelkkä aihe voi olla kiinnostava, mutta jos sitä käsitellään huonosti, lopputulos ei ole mielenkiintoista, vaan roskaa. Se ei tarjoa tietoa.

Tässä kohden mukaan astuvat päättelyvirheet. Ludwig Wittgensteinin "Tractatus logico-philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma" -teoksessa pätemättömille argumenteille esitettiin kaksi luokkaa, jota käytän pohjana. Toki tiedän että Wittgensteinin varhaistuotantoa on muutettu, mutta juuri tämä osa on sitä, joka on säilynyt lähes kaikessa : Evidentialismin todennäköisyyteen perustuvat lähtökohdat ovat tämän kehitelmiä. Samoin fallibilismin kumoaminen ja hypoteettis-deduktiivisen metodin teoriasta nostetut hypoteesit seuraavat tätä seuraavaa luokitustapaa, koska se perustuu informaation käsitteeseen: Jotta voitaisiin sanoa jotain jostain, sen täytyy painottaa jotenkin todennäköisyyttä. Bitti sanoo että "jokin on jotenkin eikä toisin". Karkeasti voidaan sanoa, että jos teoria ennustaa jonkun yksittäistapahtuman jollain todennäköisyydellä, se sisältää "murto -osa bittejä". Ja deduktiivinen ennuste sanoo että jokin tapahtuma on jokin eikä muu, jolloin siinäkin on bitti tai bittejä teoriasta. Samoin tietysti fallibilismissa joka kieltää jonkun tapahtuman, jolloin sen vastatapahtuma tietenkin samalla ennustetaan. Olen toki esittänyt Wittgensteinin jakoa alaluokkiin, jotka toimivat esimerkkeinä erilaisista tapauksista jotka täyttävät ehdon:
1: kontradiktio, joka tarkoittaa sitä että esitetty tapahtuma ei voi tapahtua koskaan. Niissä esitetyt tapahtumat ovat mahdottomia, koska ne sotivat toisiaan vastaan. Tässä tapauksessa näkemys siis tuottaa ristiriidan. Kun tekee tälläisen päätelmän, tietää että se on väärin. Virhe voidaan tehdä kahdella tavalla:
___1.1: Ristiriita suoraan. Tässä näkemyksessä väitetään esimerkiksi että 1+1=3, tai että Pekka on samanaikaisesti pidempi kuin Matti että lyhyempi kuin Matti.
___1.2: Ristiriita taustaselitysmallin vaihdolla. Tätä tapahtuu yleensä pitemmissä debateissa: Henkilö yrittää selvitä yksittäisistä ongelmista ja keksiikin näihin vastaukset, mutta käyttää niihin logiikkaa jotka ovat keskenään ristiriitaisia. Toisin sanoen hän yrittää pysyä veneessä eikä huomaa että vene keikkuu, ja elää tämän siten kuin vene olisi koko ajan ollut paikallaan. Tätä on vaikeampi huomata, hyvänä esimerkkinä on esimerkiksi se, että toisissa oloissa hyväksyy että asiasta ei ole suoria havaintoja, ja toisaalla vaatii ankaraa koettelua. Tai että väittää että Jumalasta ei voi puhua eikä tätä tutkia, mutta toisaalta esittää sitä ja tämän olemassaoloa koskevia väitelauseita.
2: tautologia, ne ovat perusteettomia, koska niihin sopivat mitkä tahansa tapahtumat. Mikään asia ei ole niiden vastaan ja kaikki mahdollisuudet ovat yhtä todennäköisiä. Ne eivät siis itse asiassa kerro asiasta yhtään mitään, eikä niiden pohjalta voida tietää mitään, ne eivät selitä mitään. Ne sanovat aiheesta jotain ja toimivat kannan perusteluna vasta kun oletamme niin. Ne ovat mahdollisia, mutta eivät koskaan perusteltuja.
___2.1: Kehäpäätelmät, joissa johtopäätös löydetään premisseistä.
___2.2: Päätelmät, joissa "samat havainnot, eri tulkinnat", mutta tulkintamalli taustalla on sellainen, että se pohjaa "voi ollaan", joka sallii kaikki vaihtoehdot. Tällöin kannanotto on pohjimmiltaan mielipide. Tämä luokka on erittäin keskeinen, koska erittäin monet virhepäätelmät ovat virhepäätelmiä siksi, että niiden käyttö on arationaalista. Eli ne eivät itse asiassa sano kiellä hänen kannanottoaan. Jos niiden kohdalla siis väittää että "ei rajaa päätelmää poiskaan", ei voi toimia kovin rationaaliselta pohjalta. Ne virheellisiä, koska niiden totuusarvoa ei voida testata. Tämä virhepäätelmä on itse asiassa sitä, että jos aihe ei ollut tähän asti saivartelua, tätä argumentointitapaa käyttävä yrittää tehdä siitä sellaista. Siksi, jos henkilö perustelee argumenttivirhettä ja saivartelua vetoamalla siihen että se ei suoraan sano, että hän on väärässäkään, hän taatusti menettää kunnioitukseni. Eikä siltä mikään hymiöiden perään laittaminenkaan pelasta. Sillä tälläinen päätelmä ei ole väärä vaan arationaalinen. Ja vaikka en ihan tarkasti tiedä pitäisikö arationaalisuuden edessä itkeä vai nauraa (eli en tiedä ovatko ne surkuteltava irrationaalisuuden osa -alue, vai vain huvittavaa sekoilua johon ei voi suhtautua lainkaan vakavasti.) Tiedän kuitenkin että evidenssipohjaista, perusteltua - saati tieteellistä - tämä ei missään suhteessa ole.
_____2.2.1: Argumentum ad Hominem, eli argumentin esittäjän pilkkaaminen ei ole virhepäätelmä siksi että se aikaansaisi ristiriitoja, vaan siksi että se on aiheen kannalta irrelevanttia.
_____2.2.2: Argumentum ad Baculum, eli voimakeinojen käytöllä uhkailu ei ole virhepäätelmä siksi että se aikaansaisi jonkun ristiriidan, mahdottomuuden tai virheen, vaan sen takia että se on irrelevanttia.
_____2.2.3: Humen giljotiini kieltäää naturalistisen virhepäätelmän, eli sanoo että siitä miten asiat ovat ei saa sanoa mitä sen pitäisi olla. Ei siksi, että tietäisimme, että "se miten asiat ovat kertoo miten asioiden pitää olla" on väärässä vaan siksi, että tiedämme, että tämän väittäminen on perustelematon metafyysinen mielipide, jota ei voida perustella, se voidaan vain päättää a priori. Perustelu on sama kuin sanoisi että on koska tuntuu siltä että on.
_____2.2.4: Argumentum ad consequentiam, eli päätelmän ikäviin lopputuloksiin vetoaminen ei ole virhe siksi, että voitaisiin sanoa että ikävät lopputulokset todistaisivat ilmiön, vaan siksi että se ei sano asiasta yhtään mitään, ennen kuin ihmisen mielipide vetoaa siihen.
_____2.2.5: Red herring, eli savusilli, eli ison irrallisen datakasan heittely hämmentämistarkoituksessa ei ole virhepäätelmä siksi että se osoittaisi että päättelyn takana olevan asian olisi pakko olla väärä, vaan se on virhepäätelmä siksi että se on asian kannalta totaalisen irrelevanttia.
_____2.2.6: Jos joku vetoaa intuitioonsa tai tunteisiinsa jonkin asian takana, se ei tarkoita sitä että vaistottu ja tunnettu asia olisi väärin, vaan siitä että tämä ei ole evidenssipohjaista ja perusteltua. Niihin vetoaminen on virhepäättelyä koska ne ovat luotettavia vain mielipiteellä perustellen.
_____2.2.7: Aukkojen Jumala eli GODDIDIT ei ole virhe siksi, että takana ei voisi olla Jumalaa tai että asioiden tietämättömyys tarkoittaisi että takana pakosti olisi tuntematon luonnonlaki, vaan sen takia että sen käyttäminen ei perustele asiaa mitenkään. Tuntemattoman takana voi olla vaikka mitä, eikä siksi ole mitään syytä uskoa että siellä olisi Jumala. Aukkojen Jumala -argumenttivirheen käyttäjä ainoastaan yrittää kääntää todistustaakkaa nurin, ja väittää tämän pohjalta jotain todistetuksi, ilman että mikään tilanne itse asiassa olisi todiste hänen väitettään vastaan: Se, että jokin tapahtuma tunnetaan ja sillä on luonnollinen selitys kun ei tarkoita että sen takana ei voisi olla Jumala. (Sen sijaan fossiilirekordissa meidän ei tarvitse välittää aukoista, koska meillä on fossiilistojen järjestykseen liittyvälle teorialle jo sopivia löytöjä, kuten Archaeopteryx, jolla on jo lintumaiset höyhenet ja kuitenkin vielä hyvin matelijamainen häntä - eihän kaikkien muutoksien voisi olettaa tapahtuvan samanaikaisesti, kun evoluutiolla ei ole mitään ennakkosuunnitelmaa. Ja fossiiliaineiston kautta voitaisiin myös kumota evoluutioteoria - kuten esimerkiksi Kambrikauden jänisfossiililöytö tekisi - joten tässä on selvästi kyse eri asiasta: Fossiilirekordiin liittyy ennusteita -muutenhan mitään "aukkoa" tai ei voisi olla, kun kaikki mahdollinen eliöstö sopisi ennusteeseen. Eli Kaikkialla ei välky koettelematonta "voi ollaa", vaan sieltä nousee "aukkoja", jotka eivät tuota ristiriitoja teorialle, vaan suuntaavat tutkimusta siihen mikä alue voisi olla kiinnostavaa, näitä voidaan toteuttaa ja taustateoria jolla selitetään voi jopa kumoutua. Kyseessä ei siis ole tautologia tässä Wittgensteinin virhepäätelmämielessä, ja aivan eri asiasta kuin Aukkojen Jumalassa. Asiasta voisi vinoilla esimerkiksi seuraavalla tavalla "Ne aukot, joihin selitetään "aukkojen fossiileja" syntyvät havaittujen fossiilien välille, mutta aukot joihin "aukkojen Jumalaa" sovitetaan eivät rakennu havaituista Jumalista..")

Sosiaalinen puoli.

Sitten päästäänkin itse keskusteluun. Tämä on tärkeä asia, koska keskustelu on myös sosiaalista aktiviteettia. Keskustelulle on tärkeää diskurssi logiikan asetelmista. Tämä tarkoittaa sitä, että on oltava yhteiset ehdot, joilla päätetään että jokin asia on pätevä tai ei ole pätevä. Tämän yhteisen säännöstön hyväksymisen jälkeen tällä ehdolla voidaan olla rajustikin erimielisiä. Tämä on valitettavasti parasta mihin kykenemme, koska erilaisten logiikoiden yhteismitattomuus, vertailtamattomuus, estää eri logiikoista lähtevän keskustelun täysin. Ilman yhteistä diskurssia tulos voi olla vain tyhjää inttämistä. (Tieteellisyys on hyvä rajaus, koska tieteenfilosofiassa on jonkinlaisia suuntaviivoja siitä mikä on tieteellistä. Juttujen on täytettävä tietyt ehdot ollakseen tieteellisiä. On huomattava että tämäkin on hieman eri asia kuin totuudesta puhuminen.) Keskustelun tulisi olla jollain lailla järkevää. Tässä käytän John Rawlsin määrittelmää "järkevyydelle". On kahta mahdollista vaihtoehtoa, joista molemmat on täytettävä:
1: "rational" -ehto. Tässä on ajatuksena järjen, eli logiikan jonka molemmat puolet hyväksyvät -tai jos puhe on siitä onko jokin tiedettä, niin sellainen jonka tiede hyväksyy- käyttö yksilön omien päämäärien tavoitteluun.
2: "reasonable" -ehto. Tässä ideana on halu reiluun sosiaaliseen yhteistoimintaan toisin ajattelevien osapuolten kesken. Tämä näkemys vaatii erilaisten näkemysten hyväksymistä, mutta toisaalta se voidaan nähdä myös sillä tavalla että se ei hyväksy niitä jotka eivät hyväksy erilaisia, koska ne eivät täytä "reasonablen" ehtoja. Näin monet eri loogiset järjestelmät hyväksyvä menettely kieltäisi esimerkiksi natsismin tai fundamentalistisen uskon, koska sellainen usko ei hyväksy moniarvoista(pluralistista) keskustelua, vaan päin vastoin yrittää haitata sitä. Tällöin tämänkaltaiset näkemykset eivät ole reasonableja, vaan sen vihollisia, sen vastakohta.

Lisäksi keskustelijoiden välillä täytyisi minusta olla side. Kohdallani korostuu kunnioitus. Samaa mieltä ei tarvitse olla, mutta kunnioittaa täytyy. Kuten eräs työntekijäkumppanini sanoi epäkohtelijaille tutkimushaastateltavalle: "Vastata ei tarvitse ja haastattelun saa lopettaa kesken jos haluaa. Mutta tämä ei tarkoita että voisi olla epäkohtelias. Minullakin on tunteet." Jos en kykene arvostamaan toista väittelijänä tai ihmisenä, en osallistu hänen kanssaan keskusteluun, toki voin vinoilla ja härnätä tätä. Samoin käy, jos huomaan että hän ei kunnioita muita vaan tämän sijaan korostaa omaa egoaan ja erinomaisuuttaan. Heitäkin pilkkaan koko sydämen kyllyydestä ja avoimesti. Mutta en enempää. Asiallinen kommunikaationi on tältä osin ansaittava. Tämän saamisessa kohdallani eniten vaikuttaa se, miten kritiikkiin reagoidaan. Sillä, onko ihmisellä tietoa kuinka paljon ei ratkaise läheskään yhtä paljon. (Toki jos jollakulla ei ole tietoa jostain aiheesta, en lähde häntä jyräämään sillä, koska haluaisin kuitenkin selvittää asioita sen suhteen mitä tiedetään tietämättömyyden sijasta. Jos tiedoissa on virhe, se viittaa siihen että henkilö ei tiedä, ei siihen että hänen kannattamansa asia on väärä.) Samoin sanomisten kohteliaalla muodolla ei ole merkitystä, koska kyseessä on asenne -asia. Jos henkilö on selvästi valmis kehittymään, hänen kanssaan kannattaa jutella. Sillä silloin keskustelu ei ole turhaa. Jos henkilö taas on lähtökohtaisesti "oikeassa" eikä reagoi vastaamalla kritiikkiin vaan jatkaa linjaansa, eli mielipiteensä ja näkemyksensä opettamista muuttumattomana, keskustelu tuskin kannattaa. Eli kuten Ken Alstad on sanonut: "Älä lähesty sonnia edestä, hevosta takaa äläkä idioottia mistään suunnasta."

Sitten onkin kritiikkiin suhtautuminen: Reagoinnissa luokittelen neljä vaihtetta. Vaihetta ei diagnosoida yksittäistapauksilla, vaan kokonaisuutta katsoen. On katsottava minkä tasoista keskustelua hän yleensä harjoittaa.
1: Ad hominemin käyttö, auktoriteettiin vetoaminen ja vastaaviin pakeneminen. Henkilö vastaa kritiikkiin korostamalla omaa asiantuntemustaan ja osaamista ja vähättelemällä kritisoijan persoonaa. Hänestä asia muuttuu vääräksi jos sille esittää appeal to ridiculea, eli sanoo että ei jaksa selittää kun vastakeskustelukumppani on tyhmä ja itse niin osaava, että välissä on ylittämätön kuilu. Siksi itse argumentin sisältöön ei puututa. Korkeintaan kerrotaan nimi, joka on jotain sanonut, mutta ei esitetä mitä hän on sanonut. Itse ajattelen, että jos älykkyys ja tietotasoerot todella ovat niin suuret, palataan asiaan sitten kun ollaan samalla tasolla, enhän minä tai kukaan voi keskustella asiasta josta en mitään ymmärrä. - Koska tyhmä, joka on tässä tapauksessa kuulemma minä, ei voi leikkiä tyhmää mutta viisas, joka tässä tapauksessa on itseoikeutetusti kiistakumppani, voi alentua tyhmän tasolle ja selittää, minä en voi tehdä tilanteelle mitään. Joten Ja jos en ymmärrä, eikä toisella ole aikaa tai voimavaroja alentua selittämään, en voi tietenkään järkevästi vakuuttuakaan, kun en tajua kuin että on hienoja merkkejä. Aito vakuuttuminenhan syntyy vain jos asian ymmärtää, muutoin syntyy vain fiilis vakuuttumisesta ja mahdollisesti kääntymys tämän fiiliksen pohjalta, mikä onkin jo eri asia.
2: Virheestä vaikeneminen. Tälläisen henkilön kanssa keskustelu ei onnistu koska hän vain jättää kommentoimatta asiaan. Näiden tekstejä lukiessa ei enää välitä mitä he kirjoittaa, vaan totuuden debatin takaa hakee siitä, mihin asia -argumentteihin hän jättää kommentoimatta, mitä hän ei huomaa ja mihin hän ei tarjoa vasta -argumentteja. Vaikka tätä esitetään hänelle kerran toisensa jälkeen.
3: Virheen myöntäminen, mutta reagoinnin unohtaminen. Tälläiset ihmiset ehkä myöntävät että "kysymystä ei ole vielä ratkaistu" tai että "kritiikki on ollut asiallista". Tämä ei kuitenkaan vaikuta mitenkään hänen toimintaansa. Henkilö tyypillisesti joko vaihtaa palstaa ja/tai nimimerkkiä ja/tai pitää taukoa ja palaa tämän jälkeen toistamaan samaa virhettä, joka on jo aikaisemmin osoitettu virheelliseksi ja jonka kritiikkiin hän ei ole reagoinut.
4: Virheen myöntäminen, ja siihen reagoiminen. Henkilö muuttaa asennettaan, eikä toista kyseistä virhettä enää toiste. Tai vaihtoehtoisesti keksii miksi se ei olekaan virhe, ja kertoo tämän perustelun käyttäessään tätä seuraavan kerran.

Mielestäni vasta vaiheessa 4 syntyy keskustelua. Siihen asti keskustelu on vain "Kaikilla on oikeus kuulla mitä julistan". Toki halveksuntani kasvaa käänteisen eksponentiaalisesti taulukossa. Mitä pienempi numero, sen suurempi hyöky tunnetta siitä että henkilön kanssa ei voi käydä hyviä keskusteluja.