Teoreettisen viitekehyksen puuttuminen

On melko tavallista että uskovaiset puolustavat teismin rationaalisuutta viittaamalla fysikaalisiin ilmiöihin joihin on uskottu vaikka niitä ei nähdä. Näissä tilanteissa on kysymys epäsuorasta havaitsemisesta. Malliesimerkkejä tästä ovat mustat aukot ja neutriinot. Mustat aukot sitä kautta että valo ei pääse pakenemaan niistä. Ja neutriinot siksi että vaikka niitä nykyään onkin havaittu, ei niitä oltu havaittu silloin kun niistä luotiin teoria. Jumala olisi siis samanlainen kuin nämä asiat.

Vertaus ontuu kuitenkin melkoisen vahvasti. Ja karkeasti syy on se, että Jumalaa ei käytetä selitysmallina. Eron voi tiivistää siihen että miettii fysiikkaa. Koska mustat aukot ja neutriinot ovat fysiikkaa, ei tämä tulkinta ole kovinkaan mielikuvituksellinen. On siis mietittävä mitä tieteenteossa tehdään. Ja fysiikan kohdalla tässä keskiössä ovat yhtälöt.

Mitä yhtälöt ovat fysiikan kannalta?

Fysiikan tieteenfilosofian kannalta yhtälöt ovat induktioita. Toisin sanoen niihin on tiivistetty kuvaus jossa on takana ääretön määrä väitelauseita jotka koskevat tiettyjä asioidentiloja ja niiden välisiä suhteita.

Otetaan melko tärkeä ja kohtuu yksinkertainen Diracin yhtälö. Yhtälö joka on spin-½ -hiukkasten, kuten elektronien, kvanttimekaaninen kuvaus.

Siinä on useita muuttujia ja yhtälön molemmin puolin on asioita. Tätä kautta yhtälöä voidaan muokata jopa alakoulusta tuttuun tyyliin. (Matemaattisesti sama tilanne voidaan kuvata ja järjestellä useilla erilaisilla tavoilla ja tätä kautta yhtälö pitää yhtä paikkaansa kunhan sitä käsitellään oikein.) Lisäksi muuttujat voivat olla muissa yhtälöissä ja niiden kautta muuttujia voidaan korvata toisilla asioilla jos ollaan ovelia ja kekseliäitä. (Jos E=mc² ja jossain kaavassa on johonkn väliin heitetty E, se voidaan korvata tällä mc²:lla.) ; Jos muut muuttujat tiedetään voidaan arvioida mikä se ei-tunnettu muuttuja on. Tämä vaatii tietenkin erilaisia järjestelyjä. Näistä järjestelyistä voidaan sitten hakea monenlaisia asioita. Esimerkiksi luoda kuvaus jossa haetaan hiukkasen gyromagneettista suhdetta:
μ=(2q)/(mc) Tässä kaavassa ja tilanteessa q on hiukkasen sähkövaraus, m on sen massa ja c on, kuten kaikki tietävät, James Clerk Maxwellin aaltomaisten sähkömagneettisten kentän häiriöiden etenemisnopeus tyhjiössä. Muitakin muuttujia voidaan hakea. Mutta tämä on hieno. Sillä muiden muuttujien mittaustavat ovat vakioituneet ja niiden suuruusluokat tunnetaan hyvin suurella tarkkuudella. Gyromagneettisen suhteen tutkiminen on ollut aiemmin vaikeaa joten tätä kautta ollaan saatu ennuste. Tämä ennuste on ollut sellainen että sen tutkiminen on ollut vaikeaa joten se on ollut ennuste joka on jäänyt tulevaisuuteen. Tosin nykyään tätä asiaa voidaan tutkia ja mitata.

Ideana onkin se että tämä yhtälö on teoria. Siitä voidaan erilaisilla kikoilla eliminoida joitain muuttujia jos tutkitaan tiettyjä ilmiöitä ilman että yhtälö lakkaa toimimasta. (Näitä poissieventämisiä tehdään jo peruskoulussa matematiikassa kun käsitellään yhtälöitä.) Yhtälöt ovat siitä käteviä että kun näitä ennusteita tehdään suuri osa niistä koskee sellaisia suureita joita voidaan mitata nykyään. Voidaan katsoa ovatko nämä päteviä. Kaava saa tätä kautta kokonaisuutena vahvistusta niistä asioista joita voidaan testata. Nämä vahvuudet korroboroivat koko kaavaa. Näin ollen vaikka aiemmin hiukkasen gyromagneettisen suheten tutkiminen oli haastavaa ellei mahdotonta, niin silti sen suuruusluokat voitiin ennustaa koska muu osa kaavasta oli niin vahva.

Arkijärjessä tätä ei välttämättä heti osaa ajatella. Sitä miettii vaan että "asian voi havaita tai eihavaita". Tosiasiassa fysiikassa yhtälö on se teoria. Ja tieteessä teoria on pienin tutkittavissa oleva yksikkö. Moni arkijärjellä ajatteleva esittää että teorioista voidaan nostaa deduktiivisesti hypoteeseja jotka ovat pienenpiä kuin tämä teoria. He ovat oikeassa että isosta teoriasta voidaan vetää tämänlaisia ennusteita. Kuitenkin on syytä tiedostaa että näillä hypoteeseilla testataan teorioita. Jos teoria ennustaa jonkin yksittäistapauksen, kuten vaikka gyromagneettisen suhteen kun kohteen massa on määrätty. (Valon nopeutta tyhjiössä on paha käsitellä muuttuvana muuttujana koska se on vakio.) Tällä testataan esillevääntämääni yhtälöä. Joka taas koettelee Diracin yhtälöä. ; Toisin sanoen hypoteeseja ei testata, vaan hypoteesien osuvuus ennusteen kanssa testaa teoriaa. Jonka malli yhtälö on.

Toisaalta omituisuuksilla suojellaan vakiintuneita yhtälöitä.

Jumalalla ei ole tämänlaisia piirteitä. Ja syy on siinä että Jumalaa ei käytetä selittämään havaittuja ilmiöitä. Jos mietitään mihin neutriinoteoriaa tarvittiin, syynä oli se, että betahajoamisen tutkimuksessa havaittiin piirteitä jotka rikkoivat liikemäärän säilymislakia. Koska tämä säilymislaki oli vahva, tätä suojeltiin falsifioitumiselta. Wolfgang Pauli näki että oli keino jolla liikemäärän säilymislakia ei rikottaisi. Tämä vaati sen että oletettiin jotain muuta joka liikkui ja jossa oli tätä mystistä säilymislakia haastavaa liikemäärää. Toisin sanoen neutriino suojasi vahvasti muun todistusaineiston tukemaa teoriaa. Generoimalla neutriino synnytettiin tilanne jossa liikemäärän säilymislakia ei rikottu. Tämä vaati ylimääräisen hiukkasen jonka havaitsemisesta tuli tulevia fyysikoita koskeva ennuste. Tätä ei pidetty ideaaliratkaisuna josta oltiin ylpeitä. Ennen kuin neutriinot todella havaittiin.

Jumalaa käytetään usein nimenomaan aukoissa. Eli on jotain selittämättömäksi koeteltua. Ja Jumalan perustoimintamalli on uskovaisten omissakin sanoissa "yksittäistapaus" ja "ainutlaatuiset tapahtumat". Eli Jumala on anomalia jolla peitetään anomaalisuuksia. On hyvin vaikeaa tietää mikä vahva fysiikan teoria jouduttaisiin falsifioimaan jos Jumalamuuttujaa ei olisi olemassa. Lisäksi uskovaiset eivät ole tekemässä tutkimusohjelmia joissa yritetään havaita "jumalaneutriinoa". He ovat myös tyytyväisiä tähän "voi olla" -tilanteeseen.

Asiaa mutkistaa se, että Jumala joko toimii luonnonlakien ulkopuolella tai saa rikkoa niitä yksittäistapauksissa. Näin ollen Jumala ei selitä mitään ilmiötä vaan on olemassa näiden ulkopuolella. Tätä kautta epäsuora havaitseminen ei ole ollenkaan samanlaista kuin tieteessä. Muu osa testatusta kaavasta ei sano että ei-tutkittavissa oleva muuttuja olisi tietyn suuntainen. Joten muuta kaavanosaa vahvistamalla ei saada varmuutta tähän ei-tutkittuun. Jumalan kohdalla epäsuora havaitseminen ei pidä sisällään teoreettista viitekehystä vaan jotain tunteilua siitä kun katsoo maalauksia ja reagointeja omaan sisäiseen puheeseen oman pään sisällä rukoiluprosesseissa.

Multiversumi ja kristittyjen Pelisilmä.

"Journeyman Philosopher" -blogissa oli kiinnostava teksti fysiikasta. Se käsittelee tällä hetkellä auki olevaa kysymystä siitä miten kvanttifysiikan ja suhteellisuusteorian välinen ristiriita olisi paikattava. "Last week’s New Scientist’s cover declared SPACE versus TIME; one has to go. But which? (15 June 2013). This served as a rhetorical introduction to physics' most famous conundrum: the irreconcilability of its 2 most successful theories - quantum mechanics and Einstein’s theory of general relativity - both conceived at the dawn of the so-called golden age of physics in the early 20th Century."

Kysymys iskee tietyllä tavalla oleellisesti omaan ajatteluuni mutkan kautta. Sillä siinä esitetään muutamia vaihtoehtoja. Joista osassa ajalle käy erikoisesti. "In a much earlier publication of New Scientist on ‘Time’ Rovelli is quoted as claiming that time disappears mathematically: "For me, the solution to the problem is that at the fundamental level of nature, there is no time at all."" ... "In a more recent post (May 2013) I quoted Paul Davies from The Goldilocks Enigma: ‘[The] vanishing of time for the entire universe becomes very explicit in quantum cosmology, where the time variable simply drops out of the quantum description.’" Tämä tietysti tavallaan sopii siihen että irtaudun aikaan ja ajallisuuteen keskittyneestä - kulttuurimme kaikkialle tunkemasta - kulmasta jossa aika on jotenkin erityisen oleellinen ihmiselämän kannalta. Ja olen siirtänyt sitä kohti paikkaa ja tilallisuutta koskevaan suuntaan. Sillä mitäpä avaruuden fysiikka on kuin maantietoa joka ulotetaan planeetasta koko universumiin. En kuitenkaan ole rakentamassa omaa pseudotiedettä jossa tämänlainen fysiikka jotenkin todistaisi enemmänkin humanistisen tavoitteeni. Ja tämänlaiset maailmanselitykset olisivat muutenkin kovin suureellisia ja mahtipontisuudessaan rikkoisivat niitä syitä jonka vuoksi maantieteen suuntaan alkujaankin koen tarpeelliseksi.

En myöskään puutu lähteen laskelmiin. Ne ovat hienoja, mutta ne eivät koske tätä blogausta. Otan sen sijaan esille multiversumin ; Kuten linkkini kertoo, suurin osa fyysikoista hakee ratkaisua suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan yhdistämiseen säieteorioista. Eli samasta paikasta mistä kosmoksen syntymisen syytäkin haetaan. (Mikä ei ole huonosti yhdeltä teorialta.) Sen heikkoudet ovat myös hyvin tunnetut. "Most scientists and science commentators seem to be banking on String Theory to resolve the problem, though both its proponents and critics acknowledge there’s no evidence to separate it from alternative theories like loop quantum gravity (LQG), plus it predicts 10 spatial dimensions and 10⁵⁰⁰ universes. However, physicists are used to theories not gelling with common sense and it’s possible that both the extra dimensions and the multiverse could exist without us knowing about them." Linkkini tietysti korostaa muiden näkemysten esilletuomista ja se on täysin asiallista.

Sillä tuomani asia ei oikeastaan koske sitä että mitä teoriaa pitää puolustaa. Vaan sitä, että miten apologetiikassa suhtaudutaan fysiikkaan ja miten samanlaiset ajattelut voitaisiin soveltaa muualle.

Karkeasti sanoen säieteoria ja multiversumi nähdään ateistisina ja pahoina. Sen puutteet ovat apologetiikassa toistuva elementti. Sitä pidetään epäuskottavana ja huonona ja metodin heikkoudet ovat juuri ne jotka tuodaan esiin. Ne tiivistyvät karkeasti ylläolevaan listaan. Ja minulla ei ole rehellisesti sanoen aivan kamalasti ongelmia tämän kanssa. Ongelmat ovat tunnettuja. Kysymys on siitä, riittävätkö ongelmat vai eivätkö.

Apologeetat eivät ole yksimielisiä suhteellisuusteoriasta ja kvanttifysiikasta. Osa korostaa että suhteellisuusteoria on hyvä teoria ja esimerkiksi (YEC) Russell Humphreys käyttää sitä jopa tuottaessaan selityksiä sille miten maan 6000 vuotta voisi olla sama kuin ulkoisen universumin miljardit vuodet ; maan keskiössä oli vain valkoinen aukko jonka tuottama aikadilataatio on vaikuttanut. (Humphreys myös viittaa kvanttifysiikkaan selittäessään miten tähtien valo ehtii maahan ; Vallitsevat teoriat esitetään hänellä periaatteessa positiivisella asenteella.) Osalle Einstein on saatana. Osa korostaa että kvanttifysiikka on epäintuitiivista. Ja toiset käyttävät sitä hyvinkin samaan tapaan kuin monet kvanttimystikot. Heille se on kaiken hengellisen ja maagisen peruslähde joka viittaa suoraan Jumaliseen vuorovaikutukseen ja toimintaan. Kuitenkin käytännössä apologeetat unnioittavat Newtonia ja tämän teorioita. Ja tämä on tärkeää.

Sillä jos mietitään mikä on selvää, on se että suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan väliset yhteensovittamisvaikeus on hakusessa. Sille voi hyvin olla naturalistinen ratkaisu, mutta sitä ei ole vielä kokeellisesti vahvistettu. Uskovaiset tunnistavat että tässä on tilaa denialismille samalla aukkojen jumala -logiikalla joka on heille tuttu evoluutiokriittisyydestäkin. Eli luodaan mysteeri ja sitten selitetään että mysteeri on perimmiltään asian selittämättömyyttä eikä sitä edes ollenkaan voida ratkaista tieteen keinoin. Ja sitten selitetään että kun ongelman ratkaisua ei tiedetä niin tiedetään että se on Jumala. Evoluution kohdalla mysteerejä pitää usein rakentaa sinne missä niitä ei ole. Mutta fysiikan kohdalla tälläiseen ei ole tarvetta.


Kuitenkin tässä innosta toimiessaan kristittyjen pitäisi tunnustaa että jos mysteeri on ohittamaton, ongelma olisi relevantti ja oleellinen todiste että suhteellisuusteoria että kvanttiteoria ovat väärin, valehtelua, huijausta ja että niistä tulisi luopua. Jälkimmäinen tuottaa nikottelua osalle. Mutta nikotus iskee viimeistään siinä vaiheessa kun tämä osoittaisi Newtonin fysiikan roskaksi. Newtonin fysiikasta on luovuttu, mutta apologeetat korostavat sen olevan hyvä approksimaatio ja silti hyvää tiedettä. Vastaavaa meriittiä he eivät suostu antamaan evoluutioteorialle.

Kysymyksen asettelutapa muistuttaakin siitä että tosiasiassa fyysikot eivät yrittäisi tälläisellä strategialla kumota mitään teoriaa. Sillä ennen Einsteiniäkin oli ongelmia. Einsteinin teoriaa ennen oli ristiriita Faraday ja Maxwell toivat esiin erilaiset vahvat maailmanselitysteoriat, vastakkain oli gravitaatiopohjainen ja sähkömagnetismiin perustuva selitys. Molemmat olivat vahvoja ja molemmat olivat keskenään yhteensovittamattomia. Einsteinin teoria ratkaisi ongelman synteesillä. Molemmat olivat vahvoja koska ne olivat enemmän "hyviä approksimaatioita" kuin "lopullisia teorioita". Sähkömagnetismin historiassa sähkö ja magnetismi nähtiin eri ilmiöiksi mutta niiden välille tuli omituisuuksia jotka johtivat synteesiin. Debunkkaus toimii ihmispsyykelle mutta fysiikka ja muut luonnontieteet harvemmin tekevät niin. ; Uusi nouseva paradigma selittää aina sen minkä aikaisempikin plus jotain muuta.

Jos itse olisin kristitty apologeetta, lähtisin juuri toista tietä liikenteeseen. Kehuisin säieteoriaa ja korostaisin etät huippututkijat pitävät siitä. Sitten kertoisin että siinä on heikkouksia, mutta ne eivät ole ratkaisevia ongelmia. Sillä tieteessä on joskus tyydyttävä siihen mitä voidaan tehdä ja mihin on mittareita. Tämä antaisi hitusen enemmän metodista pelitilaa apologeetoille itsellelleen.

Onkin huvittavaa että jos nitpickaa yksityiskohdista ja vaatii vihollliselta kovia ehtoja, niin itse asiassa tekee demarkaatiokannanoton jota oman teoriankin pitäisi noudattaa - muuten argumentoija ei olisi sisäisesti koherentti vaan vaatisi muilta jotain johon ei itse kykene. ; Tarkkuus onkin jotain jota vain toimivat teoriat uskaltavat ja voivat vaatia, sillä he pärjäävät niin tiukoista ehdoista että vastapuoli ei niistä selviä. Kun on heikoilla pitäisi ymmärtää että haetaan hyväksyttävyyttä sieltä mistä aita olisi matalin eikä rynnätä suoraan laittamaan tavoitetasoa niin ylös että edes parhaat tämän hetken teoriat eivät niitä kykene täyttämään.

Mutta itse tavoittelenkin tieteellistä tai filosofista hienoutta. Apologeetat hakevat käännynnäisiä. Sillä vaikka heitä kenties kiinnostaa totuus, he haluavat kuitenkin ns. pelastaa ihmisiä vielä enemmän. Eli jos tiede on niin kesken että ei löydä sitä Jumalaa ja oikeaa mielipidettä mitä apologeetta kannattaa, sen kertominen ihmisille ei tulisi kysymykseenkään. Sillä kysymys on ihmisten pelastamisesta. Lying for Jesus on monista ei_niin_fanaattisista_äärikristityistäkin nähtävissä jonkinlaisena erittäin perverssinä ja omituisen vääristyneenä eettisyytenä. Mutta se on kuitenkin apologeetoille itselleen juuri etiikan ydinmehua.

Apologeetat harvemmin mietivät metodia. Heitä kiinnostaa aihe ja mielipide. Siksi säieteoria on heille paha ja kuuluisa ja pelottava vihollinen jonka debunkkaaminen tuo epäilystä tieteeseen ja emotionaalista vetoa ... sanotaan paremman sanan puutteessa "hieman mystisemmille" ... näkemyksille. Jos heitä kiinnostaisi tiede, he tajuaisivat että tämä rajoittaa heidän omaa pelitilaansa jos he haluavat todella tehdä omasta näkemyksestään tiedettä ja saada sille suosiota sellaisena. Mutta eihän heitä kiinnosta. Kysymyksessä on debattistrategia jossa hyökätään vihollista vastaan, ja tavoitteena on lytätä kaikki sellaiset teoriat jotka omaan Jumalakäsitykseen eivät sovi. Apologeetoilla on vihollisia ja vääriä maailmankuvia, joita vastaan heitetään mitä tahansa argumentteja satutaan saamaan. Ja oma jota tuetaan mitä satutaan saamaan. ; Metodiikka ei heitä kiinnosta koska se olisi neutraalia, se ei suoraan ja varmasti asettaisi vastausta siihen mikä siitä halutaan saada.

Siksi kristityillä ei filosofin silmään ole pelisilmää multiversumin suhteen. He eivät korosta miten samanlainen ja miltei yhtä hyvä heidän oma näkymätön Jumalaulottuvuutensa on.

Tämä on siitä hauskaa, että he kuitenkin hyväksyvät multiversumiin liittyvää logiikkaa antrooppisessa periaatteessa. He tykkäävät kertoa miten epätodennäköistä on että juuri meidän universumimme kaltainen universumi syntyisi. Tässä logiikkana on sama mikä multiversumissakin (Pahoittelen että latistan asian äärimmäisen banaaliksi ja aidon fysiikan mutiloivaksi vertaukseksi joka riittänee idean esilletuomiseen. Mutta ei oikein muuhun) ; Maailmassa on variaatiota ja voidaan kuvitella että variaatio johtuu joko siitä että emme ymmärrä maailman deterministisyyttä, tai siitä että maailma on indeterministinen. Tai siitä että oikeasti jokainen vaihtoehto toteutuu jossain universumissa ja vain yksi realisoituu nyt. (Asiaa voisi kuvata miltei sillä että "Jokainen voittaa lotossa jossain multiversumissa".) Antrooppisen periaatteen kohdalla luonnonlakien kohdalla joudutaan joustamaan hieman enemmän jotta arviot saadaan esille. Sillä luonnonlait ovat ... luonnonlakeja. Eivätkä ne niin olennaisesti eroa havaitussa, gravitaation voima on tietty - ja koko tieteemme perustuu universalismin ajatukseen joten jos gravitaatio vaihtelisi, voisimme ajatella että teoriassa on jokin virhe. (Antrooppiseen periaatteeseen haetaan arvioita hieman vaikeammin havaittavista ja esoteerisimmista ja spekulatiivisemmista teistä. Mutta ei niitäkään täysin hatusta vedetä!) Moni teologikin selittää että jos Jumala on vaihtoehto hän ikään kuin toteutuisi hieman vastavalla logiikalla. Tässä heillä ei tosin ole pohjalla enää mitään arviointikeinoa ; Mielikuvituksen kuvittelema määritetään mahdolliseksi, joka on kyllä aika voimakas filosofinen hyppy ; (Voidaan varsin hyvin kuvitella että minä en voi saada noppapelissä nopan silmäluvuksi 7 jos siinä on tarjolla luvut 1-6. Voin kyllä mielessäni kuvitella siihen vaikka miljoonan, mutta se ei muuta sitä reaaliseksi.)

Mutta kysymys on sielujen voittamisesta, joten tämä on ymmärrettävää ja odotettavissa.

Maxwellin enkeli.

Maxwellin demoni on tärkeä fysikaalinen ajatuskoe, joka on esitelty vuonna 1867 ; Siinä kuvitellaan demoni, jolla on hallussaan seinä johon hän voi avata ja sulkea portteja. Molemmilla puolilla liikkuu hiukkasia. Kun nopea hiukkanen lähestyy toiselta puolelta, se päästää sen portista läpi. Toisella puolella hidas hiukkanen päästetään läpi. Hiukkasiin ei kosketa missään vaiheessa, joten niiden liikemäärä ei muutu. Kuitenkin toisesta puolesta tulee kuuma ja toisesta kylmä, joten systeemin lämpötilaero nousisi. Ja tätä kautta termodynamiikan toinen päänsääntö rikkoutuisi ; Se, että molekyylit kasautuisivat lämpötilaeron mukaan on mahdollista mutta niin epätodennäköistä, että demoni kykenisi tekemään hyvin epätodennäköisen asian tavalliseksi.

Moni pitäisi tätä hyvänä esimerkkinä siitä, että älyä ei sido luonnonlakien rajoitukset, eli että henki voisi tätä kautta rikkoa energian säilymislakia. Huomio toki on siitä mielenkiintoinen, että tätä kautta voidaan saada argumentti, jonka mukaan esimerkiksi eifysikaalinen mieli voitaisiin osoittaa ; Jos ihmisessä on henki tai sielu joka olisi muuta kuin aivotoimintaa ja muuta fysikaalista toimintaa, se näkyisi helposti aineen ja energian säilymislain rikkoutumisena.
1: Tätä kautta Maxwellin demoni mahdollistaisi esimerkiksi ikiliikkujan tekemisen - jotain, jota pidetään nykytieteen pohjalta mahdottomana. Jos demoni voi rikkoa termodynamiikan toista pääsääntöä, ei universuminkaan tarvitsisi välttämättä ajautua kaaokseen. Tämä herättää mielessä tietysti toisenlaisia mielikuvia "ikuisista valtakunnista".

Tämänlaiselle demonille löytyi kuitenkin eksorsisteja ; Szilard kehitti tähän työkalun vuonna 1929. Hänestä demoni joutuisi jotenkin havaitsemaan hiukkaset jotta se osaisi toimia oikein. Tämä mittaustilanne vaatisi jotain joka itsessään kuluttaisi energiaa. Demoni tarvitsisi aistinelimen, joka toimisi esimerkiksi lähettämällä fotoneja. Näiden fotonien synnyttäminen vaatii tietysti energiaa, joille tarvitaan voimanlähde. Kun näiden entropia otetaan mukaan, kokonaisentropia kasvaisi.
1: Mielenkiintoinen yksityiskohta olisi myös muistuttaa demonin mittaustilanteen mahdottomuudesta ; Voidakseen avata portin sen täytyisi osata arvioida hiukkasen nopeus ja sijainti samanaikaisesti, joten Heisenberkin epätarkkuusperiaate rikkoutuisi jotta demoni voisi toimia. Tämä aihe ei kuitenkaan ole suoraan termodynamiikkaa ja veisi siksi syrjään itse aiheesta..

Yllä olevan argumentin kiersi Landauer. Hän lähestyi asiaa informaationkäsittelyn kannalta. He havaitsivat että hyvin monet asiat voitiin tehdä reversiibilisti ; Reversiibelissä prosessissa asiat voivat tapahtua myös päinvastaiseen suuntaan, ja asioita saadaan syntymään ilman että sillä on vaikutusta entropiaan. Landauer ajatteli että tälläistä prosessia käyttämällä demoni voisikin tehdä jotain ilman että tekee tähän työtä. Tämän jälkeen onkin mahdollista että demoni tekee mittauksen ja lajittelun ilman että toiminta kuluttaa energiaa ja vaikutta entropiaan. Se vain vaatisi sen, että informaatioteoria otettaisiin mukaan kuvioihin. Lajittelutilanteen mahdollistaminen vaatisi sen, että kerättyä informaatiota kerättäisiin eikä hävitettäisi. Toisin sanoen hiukkasen nopeutta katsoessaan demonin olisi tallennettava tieto mittaamastaan nopeudesta. Jos tietoa ei hävitettäisi, se lisäisi informaatioteoreettisesti tietoa saman verran kuin demoni lajittelee molekyylejä termodynaamisessa mielessä. Tallentamattomuus hävittäisi informaation, jolloin systeemi olisi mahdollinen.
1: Tämä vaatisi demonille kaiken kaikkiaan äärettömän tallennuskapasiteetin. Moni pitäisi tätä ongelmana, paitsi tietysti ne teologisesti suuntautuneet jotka pitävät äärettömistä tietoisuuksista. Tämä tietysti eräällä tavalla sinetöi Maxwellin demonin epäfysikaalisen essenssin... Ja itse asiassa yhdistää sen ajan kanssa toiseen ajatuskokeeseen, Laplacen demoniin, joka tietää jokaisen hiukkasen paikan ja nopeuden ja osaa tätä kautta tietää kaiken mitä tulevaisuudessa tapahtuu.

Earman ja Norton ovat kuitenkin huomauttaneet että Szilardin ja Landauerin laskelmat nojaavatkin molemmat siihen että termodynamiikan pätevyys oletetaan pitäväksi, näin ne ovat pohjimmiltaan kehäpäätelmiä - melko mutkikkaita ja vaikeita, mutta kehäpäätelmiä yhtä kaikki.

Jännitteinen uskontokeskustelu.

"Tietenkin meidän on tehtävä voitavamme juutalaisten suojelemiseksi, mutta kukapa ei olisi antisemitisti"
(keisari Frans Joosef tyttärelleen, Edmonds & Eidinow "Wittgensteinin hiilihanko" -kirjan mukaan, sivu 105)

Nyt vellovassa uskontokeskustelussa uskontoja puolustetaan vahvasti historiallisuuteen ja ideologiseen valtapeliin vetoavilla, sosiologisilla, argumenteilla. Tätä keskustelua suosivat lähinnä kreationistit fundamentalistit. Tässä teemassa on kaksi lankaa.

Lanka 1: Viisaiden miesten ja perinteen argumentti.

"Monet tieteen historian merkittävimmistä tieteentekijöistä kuten Francis Bacon, Johannes Kepler, Robert Boyle, James Clerk Maxwell, Michael Faraday ja Isaac Newton olivat luomisteorian kannattajia. He lähtivät tieteellisessä työssään liikkeelle siitä, että Jumala on luonut maailman ja että juuri siksi sitä on mielekästä tutkia tieteellisesti. Heille olisi ollut täysin vierasta ajatus, että luomisteorian varaan rakentuva tieteenharjoitus määriteltäisiin tieteen ulkopuolelle kuuluvaksi. He näkivät tieteellisen tutkimuksen saavan mielekkyytensä nimenomaan ajatuksesta, että Jumala on luonut maailman ja että hän on luonut ihmisen omaksi kuvakseen."
(Tapio Puolimatka, "Luomisteoria ja modernin tieteen vallankumous", 2007)

Ensimmäinen niistä on melko perinteinen. Pinnallisesti katsoen se muistuttaa perinteistä auktoriteettiin vetoamista. Eli luetellaan tiedemiehiä jotka ovat olleet uskovaisia ja sanotaan että tämä on koko totuus. Tämä ei välttämättä ole kovin hyvä strategia. Newton uskoi okkultismiin ja alkemiaan. Todistaako tämä että ne ovat yhteensopivat tieteen kanssa? Tai että ne ovat yhtä hyviä kilpailevia totuudenselitysmenetelmiä? Eivät. Muun väittäminen on siis vähän sama, kuin väittäisi että evankelisti Ted Haggardin homoseksuaalinen tempaus huoran kanssa osoittavat että huumeiden vetäminen ja maksullisen miesprostituoitujen ostamiset olisivat yhteensopivia ja ristiriidattomia heteroseksuaalisessa kristityssä parisuhteessa elämisen kanssa. Tai että on ristiriidatonta olla katolinen pappi ja pedofiili. (NOT)

Kuitenkin tästä on hienostuneempia ja on vaikeasti huomattavampia malleja, koska siinä keskitytään provenienssiin ja historiallisen perinteen pituuteen yksilöiden sijasta. Eli alkuperä ja tradition pitkäikäisyys yhdistetään mukaan kuvioihin. Käytännössä tässä kohden tieteenhistoriasta tehdään sosiologinen päätelmä ja lopputulos esitetään kuin se olisi tieteenfilosofiaa.

Tästä saa hyvän idean ottamalla seuraavan lainauksen:

"Vastoin yleistä oletusta moderni kokeellinen luonnontiede ei syntynyt maallistuneen naturalistisen tiedekäsityksen vaan kristillisen luomisteorian pohjalta. Tieteellisen vallankumouksen keskeiset toteuttajat 1500-1700-luvuilla tekivät tieteellistä tutkimustaan sen uskon varassa, että äärettömän älykäs, kaikkitietävä ja kaikkivaltias Jumala on luonut koko maailmankaikkeuden, niin että on mielekästä etsiä maailmankaikkeudesta kokonaisvaltaista järjestystä. Koska Jumala on luonut ihmisen kuvakseen, on perusteita luottaa ihmisen älyllisten kykyjen kuten havainnon ja järjen luotettavuuteen. Vaikka kreikkalaiseen filosofiaan sisältyi ajatus älyllisestä alkuperästä ja siten myös tarkoituksenmukaisen toiminnan käsite, moderni luonnontiede ei päässyt kehittymään pelkän kreikkalaisen älyllisen perinnön varassa, vaan sitä varten tarvittiin joitakin perustavia olettamuksia juutalais-kristillisestä maailmankatsomuksesta."
(Tapio Puolimatka, "Luomisteoria ja modernin tieteen vallankumous", 2007)

Tämän diskurssin ydin liimautuu käytännössä siihen että tieteen kehitys kytketään luomisuskoon, ja sitten tehdään toisin kuin sijoitusneuvojat sanovat, eli menneisyyden traditio oletetaan ikuiseksi ja muuttumattomaksi totuudeksi.

Toinen diskurssi : Galileosyndrooma.

Tämä keskustelu taas perustuu siihen, miten uskovaiset ovat väheksyttyjä toisinajattelijoita. Tässä korostetaan sitä miten tiedemaailmaa hallitaan ideologisesti. Tässä viitataan siihen tosiasiaan että tutkimustulokset voivat olla ideologioista riippumattomia, mutta tutkimusideat syntyvät usein omasta maailmankatsomuksesta. Ja tutkimuksen tekoa inspiroi usein se, että tiedemies haluaa päteä jossain omassa kannassaan ja tehdä omasta suosikkiparadigmastaan suositun. Ja ihmiset tekevät tutkimusta saadakseen kultaa ja kunniaa ja rahaa.

Usein muistutetaan että on vastuutonta ottaa tätä huomioon.

Tässä kannanottona on se, että uskovaiset ovat altavastaajia. Esimerkiksi ID -kreationistien teksteissä kerrotaan usein siitä miten heidän työtään vaikeutetaan ja heitä vainotaan. Vastavoimaksi pitää kompensoida heikkoja. Tiedemaailmaa ja tutkimusta hallitsevat ateistit/naturalistit/darwinistinen salaliitto.

Yhteenpano:

Molemmissa keskustelupiireissä viitataan faktoihin ja ilmiöihin jotka ovat sinällään tosiasioita. Niitä vain tulkitaan melko luovasti. Tärkeintä on kuitenkin se, että ne ovat keskenään ristiriitaisia. Ensimmäisessä korostetaan sitä miten vaaditaan kristillisyyttä jotta voidaan tehdä paljon tiedettä. Ja selitetään miten kristityt ovat päässeet mukaan tekemään tiedettä pitkän aikaa ja isoilla määrillä. On nimekästä tyyppiä jos jonkinlaista. Tämä taas tarkoittaa sitä että toisen linjan tutkimuksessa pitäisi muistaa antaa kompensaatiota eiuskovaisille.

Nykytiede taas tunnetusti tuottaa tutkimusta hyvinkin paljon, joten selvästi nykyaika on "hedelmällistä tutkimukselle", ja jos tämä diskurssissa yksi tarkoittaa sitä että asia on hyvä, on sen sovittava tähänkin hetkeen. Mielenkiintoista tässä kohden on se, että tilastojen mukaan suuri osa tavallisista ihmisistä on uskovaisia, mutta mitä huippututkimuksemman suuntaan mennään, sitä suurin prosenttiosuus tutkijoista on ateisteja. Tämä kertoo hedelmällisyydestä.

Tuon nämä asiat esiin lähinnä sen vuoksi että diskurssit ovat itse asiassa keskenään ristikkäiset. Jos onnistut ensimmäisessä, mokaat jälkimmäisessä. Jos olet dominoiva, voit olla ideologista valtaa käyttävä julistajataho jonka ideologia tahraa koko tieteenteon ja joka tätä kautta vaatii ehdottomasti vastavoimaa. Tai sitten se on merkki siitä että maailmankatsomus on tutkimuksellisesti ja tieteellisesti hedelmällinen. Se, kumpi, valitaan tietysti sen mukaan miten itse saadaan olla oikeassa. Tätä kautta syntyy pakosti mietteitä siitä että fundamentalisteilla on selvästi kova halu ja tarve olla oikeassa (totuuden sijasta), tai sitten he muuten vain valitsevat aina juuri sen argumenttivaihtoehdon jolla erimieliset saadaan näyttämään syyllisiltä.

Siksi samanaikaisesti voi tapahtua niin että kakkosdiskurssin valossa vaaditaan reiluutta ja tasa -arvoisuutta, jossa kaikille maailmankuville annetaan mahdollisuus. Ja samanaikaisesti seuraava sitaatti sai kohdakseen sellaisia lausuntoja kuin "kaunista" ja "runollista".

"Alkukristityt pitivät ihmissydäntä petollisena. He hylkäsivät ajatuksen, jonka mukaan ihmiset voisivat saada luotettavan kokonaiskäsityksen todellisuudesta irrallaan Jumalan ilmoituksesta. Profeetta Jeremiaan mukaan ihmisen on vaikea edes tuntea itseään, koska ihmisen sydän on petollinen. Näin ollen objektiivisen tieteen harjoittaminen irrallaan Jumalan ilmoituksesta ja Kristuksesta on illuusiota. Tämän aiheuttaa (peri)synti, joka tuli mukaan kuvioihin aikojen alussa. Tämä on tiedollinen ongelma. Jokaisen ihmisen sydämessä voidaan todeta piilevä viha Jumalaa ja Kristusta vastaan. Tämän seurauksena kehittyvät vääristyneet motiivit ja ennakkoluulot vääristävät ihmisen havaintoja ja ajattelua. Tällaisen voimme nähdä raamattukritiikin historiasta ja ihmisen mieltymyksestä sellaisiin tutkimustuloksiin, jotka halventavat Kristusta."
(Tapio Puolimatkan "Usko, tiede ja Raamattu")

Jos alkuateistit sanoisivat että uskonto on harha ja illuusio jossa toiveajattelu sumentaa todellisuudentajun ja saa tavoittelemaan olemattomia Helvetinpelon ja pelastusporkkanan vuoksi, ja että tietyt näkemykset tulkitaan jopa synniksi jolloin kriittinen ajattelu kuihtuu (jos evoluutioon uskominen on syntiä, on näin uskovan helppo ajatella että sille ei tarvitse osoittaa tilaa minään vaihtoehtona, koska hän tietää jo totuuden valmiiksi, ei empiriaa tarvita, jolloin tutkimuksen ainut tehtävä on vain varmistaa mitä jo tiedetään, mikä ei edistä tutkimusta) - ja muistuttaa tässä sen faktan miten maailmankuva voi harhauttaa tutkijan pahastikin - ja sitten sanoisi että kukaan kreationisti ei voisi tehdä hyvää tiedettä, että heidän tekemisensä on vain illuusio. (Omilla lähtökohdilla tämä on tietysti helppo. Siksi Puolimatkakin viittasi puhtaasti kristilliseen konseptiin, perisyntiin..) Tätä kutsuttaisiin sen oikealla nimellä "ad hominem". Tai vaan "hitto mitä evopaskaa". Ja tässä oltaisiin ihan oikeassa.

Somethingelseism

"No, This Isn't a Joke, You're the Only One Laughing."

Tietomme ovat rajoitetut. Voimme tietää vain olevamme olemassa ja että havaitsemme jotain jotenkin. Havaintomme ovat tosia, mutta emme tiedä ovatko ne unta tai hallusinaatiota. Tämä tarkoittaa sitä, että emme vain "saa tyhjöstä varmana tietona" todistusta, joka todistaa logiikan. Logiikka on siksi vain oletettava. Ennen Kurt Gödeliä ajateltiin, että matematiikka saataisiin tehtyä täydelliseksi, mutta hänen löytönsä todisti toiveen vääräksi:

Aksiomaattista järjestelmää ei voida todistaa ristiriidattomaksi sen omien aksioomien avulla. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että matematiikkaa ei voida osoittaa ristiriidattomaksi matematiikan keinojen avulla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että järjestelmää ei voida osoittaa ristiriidattomaksi. Osoittaminen onnistuu, mutta sitä ei voida tehdä omista aksioomista lähtien. Valitettavasti tämä muodostaa vain uuden aksiomaattisen kokonaisuuden, jota ei voida osoittaa ristiriidattomaksi. Toisin sanoen, jos uskominen tai irrationaalisuus on luottamista asioihin joita ei voida todistaa rationaalisesti, Gödel osoitti "aksiomatiikan" olevan sellainen. Tosin sanoen, meillä ei voi koskaan olla täydellistä loogista järjestelmää joka olisi täysin todistettu. Aina on se "ulkopuolinen aksiooma", joka voidaan "vain uskoa". Ja koska meillä ei ole olemassa logiikkaa ilman loogista järjestelmää. Tätä ajtusta onkin käytetty paljon postmodernismissa. Jokaikinen malli, kuten tiede, on jonkinlaista logiikkaa, filosofiaa siitä kuinka jokin asia on pätevä ja toiset asiat eivät. Todistusjärjestelmä on aina jonkinlainen subjektiivinen luottamus systeemiin. Luottamus voidaan perustella lopullisesti korkeintaan intuitiolla, rohkealla mielipiteellä ja arvauksella. Hypyllä tuntemattomaan.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita täydellistä heikkoutta. Voimme käyttää tietoa myös hyväksemme;
Koska järjestelmä on rationaalinen jos ja vain jos sillä on logiikka, voimme tietää myös sen, että jos jollain substeemillä ei ole logiikkaa jota se seuraa, se ei ole rationaalista. Tämä tarkoittaa sitä, että jokaisella systeemillä täytyy olla jonkinlainen selityssysteemi.

Siksi esimerkiksi naturalismin logiikka tarkoittaa sitä että olet jonkinlainen empiria -uskovainen, kun luotat havaintoihisi ilman että voit lopullisesti todistaa niitä. Mutta se tarkoittaa myös sitä, että naturalisti on rationaalinen juuri niin paljon kuin voi olla. Sillä on systeemi, joka informoi meitä asian tiloista. Tämä taas tarkoittaa sitä, että se rajaa mahdollisuuksia. (Tieto on pohjimmiltaan sitä että meille rajataan jonkinlainen ominaisuus tai tapahtumajoukko. Rajaaminen kertoo mitä asia on, ja samalla mitä se ei ole.) Rationalisti on aina jollain tavalla "rajoittunut". Ja itse asiassa mitä rajoittuneempi hän on, sitä yksiselitteisempi, eksaktimpi ja tietoa tuottavampi se kykenee olemaan.

Toisaalta tämä tarkoittaa myös sitä, että erilaiset selityssysteemit, jotka eivät oikeastaan kerro miten ne selittävät jonkin asian, eivät ole rationaalisia. Tälläisestä malliesimerkkinä on "somethingelseism", jolla tarkoitan väitettä, jossa jokin määritellään "joksikin muuksi" ilman tarkempaa systeemiä. Tätä sovelletaan usein esimerkiksi erilaisten henkisten ulottuvuuksien kannattajilla, jotka väittävät että heillä on tieteellinen teoria tästä henkisyydestä. He tyypillisesti vaativat perusteluja muilta, itse he tyytyvät vain tietämään, ottavat näkemyksensä nollahypoteesina.

Empiriassa näitä sitten sovelletaan, matemaattisella lailla X+1 ei ole suoranaista vastinetta todellisuudessa, koska kyseessä on aina kahden asian tai esineen laskeminen yhteen : Mutta mittauslaitteilla ja muilla tavoilla jotka muuttavat jonkun järkähtämättömän periaatteen mukaan maailmaa numeroiksi, voimme käyttää sitä apuvälineenä: Kun ensin otamme Korhosen Kehä III seen jonoon ja alamme tämän jälkeen ohjaamaan kaikki Korhoset jonoon kehä 3:selle yksitellen tahdissa N, meillä on aina X+1 N Korhosta jonossa. Tällöin voimme abstrahoida, eristää, tästä tapahtumasta lukumäärän ja unohtaa yhteenlaskettavien asioiden todellisuuden, "Korhoseuden". Näin saamme numeraalisen yhtälön, jonka avulla voimme sitten blogiviestissä käsitellä vaikkapa laajempia Korhosjoukkoja, todellista taloustiedon opettajaani yhtään vaivaamatta. Maailma ei kuitenkaan ole sama kuin siitä tehty abstraktio. Numeroita ei sinällään todellisuudessa ole - ainakaan havaittavassa mielessä. On vain asioita ja esineitä - ja Korhosia. Ja tietenkin aivan samoin sattuman ominaisuuksilla selitetään asioita: Sattuma ei ole mielivaltaisuutta, irrationaalisuutta, koska sen avulla voidaan käyttää tilastollisuutta: Esimerkiksi sattumaan perustuvalla Monte Carlo -menetelmällä voidaan selvittää piin arvoa. Sattuman ominaisuuksista siis tiedetään jotain. Sen sijaan pseudotieteellisistä ilmiöistä, kuten hengen ulottuvuudesta tai muusta vastaavasta ei tyypillisesti ole tälläistä kuvausta. Ja sitä tieteelliseksi esittävät kertovat korkeintaan sen ominaisuuksista sen verran, että se on erilainen ja "vaihtoehtoinen", kun taas normaali tieteellinen näkemys, on sitä tavanomaista ja dogmaattista. (Onko tiedemies dogmaattinen, kun sitoutuu tiedeyhteisön hyväksymään tieteen teon metodiin, eikä suostu joustamaan siitä? Jos on, maailmassa on pelkästään irrationalisteja ja dogmaatikkoja.) Mutta se ei kerro kuinka paljon, missä kohden ja millä tavalla se on erilainen. Se ei kerro selityssysteemiä, eikä tyydy selittämään, se tyytyy ainostaan "kritisoimaan", ja olemaan haukun jälkeen tyytyväinen. (Toinen osapuoli joutuu tekemään työt, siltä vaaditaan tuloksia, samalla kuin sen itsensä kannalta jotenkin muka riittää se, että se vain intuitiivisesti tiedetään ja päätetään.) Tällöin asia tiivistyy pohjimmiltaan siihen että he väittävät että on olemassa jotain, jonka ominaisuuksista he eivät voi tietää, mutta että se on vaihtoehto, koska he ovat määritelleet sen jollain lailla erilaiseksi. Heillä ei ole selityssysteemiä eikä kuvausta tälle, joten se ei ole perustelu, johtopäätös. Näkemys ei ole rationaalinen siinä mielessä, että se olisi tulos joka perustuisi jonkin tietyn logiikkan sääntöihin. Tällöin jää jäljelle vain se, että se oletetaan ; Se ei siis ole johtopäätös, vaan premissi. Se ei ole sitä rationaalista osuutta, joka muistuttaa esimerkiksi fysiikan atomiteoriaa, vaan se on sitä irrationaalista osuutta, jota ei voida todistaa.

Entistä ongelmalliseksi tämä muuttuu sillä, että ei voida ajatella kyseessä edes olevan mikään laajennus, koska laki ja sattuma ovat perustelusysteemeitä koska niillä on ne määrätyt ominaisuudet, joiden sisällä voidaan sanoa totteleeko joku havaintojoukko teoriastamme nostettuja sattuman ja lain sääntöjä. "Somethingelseismin" kohdalla tälläistä ei voida tehdä, koska sillä ei ole vastaavia ominaisuuksia. (Henkiin uskovatkin myöntävät että heidän "jostain muusta" koostuva essenssinsä määrittyy lähinnä "mielivaltaisuutena", sellaisena piirteenä, joka jotenkin ihmeellisesti kiertää kaiken rationaalisen käsittelyn. Se siis eroaa sattumasta siten, että sille ei ole annettu mitään rationaalisesti käsitettävissä olevia ominaisuuksia.)

Empirian kannalta tälläinen tulos on tietysti fiasko. Koska se vaatisi empiirisen todistamisen aksioomien muuttamista. Yleensä empiiriseksi kun on katsottu tieto, joka seuraa jo valmiita empirian aksioomia. Ja vaikka teoriat ovat muuttuneet paljonkin, nämä menetelmät ovat muuttuneet yllättävän vähän aikojen saatossa. Maxwellin yhtälöt perustuivat väärälle eetteriteorialle, mutta niiden yleistykset ja todellisuuden matematiikakan tiivistäminen toimivat yhä nykyisessä systeemissä. Samoin Galilei olisi "laskenut Korhosia" aivan samalla tavalla kuin me.

"Karavaani kulkee, koirat haukkuvat"