Kompetenssitesti

Tulin miettineeksi annettavuuskysymyksiä ja keskustelua ja onnistuin luomaan omaan käyttööni riittävän hyvän testin. Testin siitä onko mielekästä kuluttaa aikaa kyseisen ihmisen kanssa keskusteluun aiheesta. Kysymys on siitä onko tästä ihmisestä jotain opittavaa. Moni toki haluaa valita keskustelukumppanikseen niitä joiden kanssa on helppo päästä pätemään. He voivat haluta tässä testissä epäonnistumista. Mutta itselleni ihmiset ovat välineitä filosofiseen projektiini tai huvituksenkohteita. (Joten järisytän maailmaani mielelläni joskus, kunhan sitä ei tapahdu liian usein.)

Jos keskustellaan jostain aiheesta, tulisi ilman googlen apua tai muuta vastaavaa tuottaa lista jossa on 10 tutkimusta tai keskeistä tutkijaa juuri siitä aiheesta. Tässä ei ole aikarajaa, eikä niiden tarvitse tulla "lonkalta". Että jos parin minuutin miettimisellä saa tuollaisen listan aikaan niin se riittää.

Tässä ei riitä että mainitsee jotain "kiinnostavia blogeja" tai "tyyppejä joilla on omasta mielestä kivoja mielipiteitä". Nämä tosin voivat tuottaa viittauksia joissa on tutkimuksia joten varmasti näiden seuraamisesta voi olla apua tässä haasteessa selviämisessä. Vaan on mainittava nimenomaan vertaisarvioituja tutkimuksia tuottaneita tyyppejä tai tuotoksia.

Tässä en sano että namedroppaus on tärkeämpää kuin konseptit. Ne eivät ole. Konseptit ja niiden rakenne ja tuntemus ovat oleellisempia osia taitoja. Mutta tämänlaisessa muistiinpalautustestissä yritetäänkin mitata epäsuorasti sitä tietomäärää joka takana todennäköisesti on. ; Kun tein asian parissa vaatimattomia testejä itselläni eri aiheista, huomasin että konseptilistoista tulee helposti paljon pidempiä kuin nimi-tutkimusöistoista. (Sitä voi listata ties mitä aidosti relevantteja juttuja kiinalaisesta huoneesta jne. mielenfilosofiassa. Mutta Chalmersin tapaisia nimiä tulee vaikeammin.) Toisin sanoen ihmiset muistavat todennäköisesti toisia asioita helpommin. (Esim ihmisten kasvot muistetaan keskimäärin useamin kuin nimet.) Ja siksi toisten takana on keskimäärin isompi taustatietoaineisto. (Jos laitetaan luettelo jossa pitää muistaa onko tavannut tyypin ei ole sama asia luetella nimiä kuin muistaa kasvoista.) Tämä on tärkeähkö asia.

Tämä ei ole kovin vaativa testi. Ja sen selvä heikkous on se että siihen voi harjoitella. Varmasti jo yhden iltapäivän aikana voi ulkoladella 10 kohdan listan pysyvään muistiin. Mutta jos sen sijaan asian hengessä menee kirjastoon ja antaa sille aiheelleen 40 tuntia harjoittelua on varmaa että luku väliaikaisesti nousee yli 10. Ja pitkällä jänteellä nousee ehk 2-3 yksiköllä. (Kunnon asiatekstikrjoissa on usein useita viitteitä joka sivulla joten lähteiden määrä teoriassa nousee hirmu isoksi. 10 vaatii suunnilleen sen että joku vajaa prosentti jää helpohkosti haettavissa olevaan pysyvään muistiin.)

Tässä kohden ei testata aihetta, vaan sitä onko yksilöllä potentiaalia sanoa siihen mitään kiinnostavaa. Joten esimerkiksi jos rokotefani osaa Wakefieldin hän saa 1 yksikön eikä se riitä mihinkään. Mutta jos tämänlaisia aiheesta kuitenkin julkaisseita puoskareita saa kasaan sen 10kpl niin rokotehörhönkin kuuntelu on aivan järkevää. Hän on sentään asiaan relevantilla tavalla paneutunut.

Tämä erottelu on siitä hyvä että se erottaa "olen kuluttanut paljon aikaa asian parissa" siitä että todella on harjoitellut sitä. Miekkailunopettajani Guy Winsdsor on pitänyt relevanttina sitä että ei vaan käy tunneilla vaan harjoittelee päämäärätietoisesti. Harjaannustunnit eivät ole vain sitä että olet haaskannut asian kanssa paljon aikaa. Harjaannus tulee siitä että miettii mitä tekee.

Toki tässä on se että voi olla taitava pistooliampuja vain sillä että harjoittelee sitä ampumista. Mutta ilman referenssejä ei asiasta silti voi keskustella. Joten näissäkin asioissa testi toimii : Se katsoo onko sinulla annettavaa keskusteluun aiheesta. Se on joskus eri asia kuin se osaako toimia asian kanssa hyvin. (Olet harjoitellut päämäärätietoisesti vaikka pistooliammuntaa, etkä siitä keskustelua. Onneksi olkoot hyvästä ratkaisusta. Mutta...)

Tässä mielessä jokainen voikin haastaa itsensä vaikka nyt siitä omasta pakkomielteen/mielenkiinnon kohteestaan. (Joita jokaisella toivottavasti on, ne tekevät elämästä mielekästä helposti.) Että jos puhut vapaudesta ja autonomiasta ja itsenäisyydestä niin tuleeko mieleen jotain kansainvälisen oikeuden oikeudentutkijaa joka käsittelee vaikka valtion itsenäisyyttä tai sitä mitä vapaus ja itsenäisyys tarkoittavat määritelmällisesti? Osaatko terrorismiaiheisia tutkimuksia vaikka profiloinnista?

Yllättävän usein voi vastaan tulla se, että osaa enemmän kuin luulee. Joskus tulee vastaan sitten niitä juttuja joissa huomaa että aikaa onkin haaskattu hukkaan, mitään referenssejä ei oikein tule.. Tässä mielessä sitä voi testata itseään ja jos huomaa että ei osaa, on tulos "ei osaa vielä". Sen voi korjata menemällä kirjastoon. (Kirjasto on siitä hyvä että jos lukee ei-omakustannekirjoja niin tietomäärä kasvaa nopeammin kuin siinä että vierailee messevissä helppolukuisissa kiinnostavien tyyppien blogeissa. Sanon näin vaikka pidänkin sellaista. Jos unohdetaan messevyys, helppolukuisuus, kiinnostavuus ja persoonallisuus.)

Oliko Marx sittenkin (jossain) oikeassa?

Karl Marx on tunnettu kommunismin kehittäjänä. Hänen eräs keskeisimmistä teorioistaan asiaan liittyen on kuitenkin jopa hämmentävän vähällä huomiolla julkisessa keskustelussa. Nimittäin se, mitä jonkun esineen arvo todella on.

Marxin mukaan esineen arvo nojaa perimmiltään työhön.

Työ ja luokka liittyvät tuotantoon. Tarvitaan tuotannon syyt ja resurssit, lahjakkuus ja aika. Usein ihminen omistaa vaikka taitonsa. Mutta hyvin usein mukana on elementtejä jotka tekevät siitä kapitalistista tuotantoa. Kapitalistinen tuotanto vaatii jotain tuotantovälineitä jotka eivät ole työläisten itsensä omistuksessa.

Tämänlainen omistus voi olla vaikka tehdas. Tai jokin niinkin abstrakti kuin blogipohja jonne joku kirjoittaa omistamallaan ajalla ja hiomillaan taidoilla. Tätä kapitaalia käytetään jotta saadaan voittoa. Ja tämä voitto ei välttämättä ole mitään sellaista joka olisi sidottu siihen että tehtaanomistaja tai datapaikan omistaja itse tekisi työtä tai yhtään mitään. Marxin mielestä arvo on jotain joka kasvaa vain työllä. Laiskuudella ja ahkeruudella ei voida vaikuttaa arvoon sinällään. Marxilla on tavallaan "reilu arvo" jonka takana on ajatus siitä että olisi jonkinlainen yleinen tuotantotahti. Jos laiskottelet ja teet yhden tunnin työn kahden tunnin aikana et kasvata arvoa "oikealla arvolla" kahden tunnin edestä. Samoin jos posotat harvinaisen tehokkaasti, niin sitten saatat tehdä "normityötä" useammankin tunnin yhden työtunnin aikana. (Silti: Aika on rahaa.)

Marxin ajatus oli että kapitalistisessa järjestelmässä vaikkapa nyt jonkin esineen hinta ei usein seuraa tätä esineen arvoa. Kapitalistit voivat rakentaa erilaisia järjestelmiä jotka hakevat voittoa joka ei ole enää sidottu työhön ja työtehoon. Siksi automatisaatio Marxin mukaan vähentää esineiden arvoa. Se iskee suoraan siihen että tuotantoa voidaan tehostaa ilman työtä.

Kapitalisti etäännyttää.

Marx näki että tuotannon tehostamisessa saman työn tekemiseen tarvitaan vähemmän työtä. Näin saadaan lyhytaikaisesti kasvaneita voittoja. Mutta pian edistys kattaa koko ympäristön ja tehokkaammasta tavasta tulee "uusi normi". Tämä laskee tuotteen "reilua arvoa" koska siihen on sitoutunut vähemmän työtä. ; Kapitalisti joutuukin taistelemaan tätä voittojen pienenemistä vastaan erilaisilla tempuilla. Joista tärkein on etäännyttäminen. Etäännyttämällä luodaan kiilaa tuotteen arvon ja hinnan välille.

Ihmset vieraantuvat maailmasta siten että he eivät tunne asioita jotka ympäröivät heitä. Tästä hyvänä esimerkkinä voisi olla kalliin brändin merkkikenkiä koko ajan ompeleva työläinen jolla ei ole varaa käyttää em. brändin vaatteita. Vaikka hän tekisi sata vaatetta, hänellä ei ole varaa pukeutua itse sellaiseen. Toisaalta kapitalisti voi vieraannuttaa työläisiä toisistaan siten että toiset työläiset nähdään kilpailijoina jotka uhkaavat toisen työläisen työpaikkaa. Ja näin kilpailutus vähentää työstä maksettavaa palkkaa.

Teknologistuminen

Marxin kohdalla on ymmärrettävä että kommunismin takana on "aimo annos viktoriaanista englantia". Osittain takana on Dickensin sävyinen humaani sääli sen ajan tehdastyöläisiä kohtaan. Toisaaalta teollistuminen prosessina, ilman eettis-sosiaalipornahtavia ulottuvuuksia, oli sekin tärkeä aihe.


En itse pidä Marxin arvoteoriaa hirveän osuvana ; Esimerkiksi kalleimmat tuotteet eivät yleensä ole sellaisia jotka ovat erityisen paljon käsityötä ja toimenpiteitä vaativia. Kuitenkin hän ennusti jotain hyvin oikein. Osittain syynä on se, että jossain määrin Marxin arvon määräytymisen teoria vaikuttaa enemmän "reilulta eettisen maailman periaatteelta" kuin joltain joka toimii sellaisenaan yhteiskunnassa. (Toki tämä voi johtua siitä että kapitalistien etäännyttävät vaikutukset ovat tehokkaita ja pätevät niin usein että työn mukaan hinnoittuminen on harvinaista: Eli suurin osa yhteiskunnasta olisi "kuplayhteiskuntaa" joka vain odottaa taloudellista romahtamista.)

Teknologia on arvoa siinä mielessä että se vaatii resursseja joiden esiinkaivaminen vaatii työtä. Sen rakentaminen ja suunnittelu ovat myös vaatineet työtä. Tässä mielessä tehdaskone on innovaatio jolla on arvoa koska sen valmistuksen takana on työtä. (Kuten tavallaan myös modernin ajan algoritmikin.) Marxin mielessä tämä on se arvo jonka tehdaskone voi asiallisesti siirtää "reiluna arvona" tuotteeseen. Sen jälkeen se ei voi tätä tehdä. Ja näin ollen tehdaskone jakaa sisältämään arvoa nopeasti. Mikä laskee huomattavasti tuotteen arvoa. ; Marx näki että taistelu hinnan kohdalla voi murtua. Kun suojausmenetelmät pettävät, hinta romahtaa arvon tasolle.

Kapitalismin moottorina on se, että se hakee voittoa. Teollistuminen uhkaa laskea tuotteiden hintoja. Marxin ajatus oli että kommunismissa koneita käytetään vähentämään työnteon tarvetta, mutta kapitalismissa odotetaan jokaisen omaa työpanosta. Kapitalisti ei näe että joku "jäisi asiallisesti työttömäksi". Teknologia ei siis vähennä työtarvetta vaan työtä järjestellään uusiksi. Samoin työn teosta voidaan tehdä velvollisuus johon ei ole positiivisia tunteita. Työtä tehdään jotta voidaan tehdä jotain muuta. Näin palkkaa voidaan polkea hintoja kiristämällä vaikka nälkäisyydellä tai perustarpeilla.

Luddiitit ; anti-kommunistiset marxilaiset...

Olen seurannut miten konservatiivien parissa on iso klimppi uusluddiitteja. Luddiitit pelkäsivät että teknologia olisi "tavallaan kommunistista" siinä mielessä että he näkivät että kone vähensi työnteon tarvetta. Teollistuminen ei johtanyt valtavaan työttömyyteen. Itse asiassa tähän asti teknologia on pikemminkin lisännyt työtä. Ihmiset joutuvat ponnistelemaan ahkerasti työtuntitasolla teollistuneella kaudella. Teknologia on johtanut lähinnä työn luonteen muuttumiseen ja tehdyn työn mittakaavan muuttamiseen suuremmaksi.

Modernissa maailmassa tekoäly kuitenkin on alkamassa valtaamaan alueita joita on pidetty erityisen vahvasti ihmisten työnä. Teollistuminen onkin hämmentävissä määrin iskenyt moniin palveluammatteihin. (Tosin se on poistanut niistä sosiaalisen elementin ; Pankkiautomaatit ovat todellakin muuttaneet asioita.) Tälläisessä maailmassa on todellakin mahdollista että teknologia vähentää työntarvetta. Ja tätä kautta syntyy työttömien joukot.

Erikoista on että moni luddiiteista on konservatiiveja. Ja sellaisia konservatiiveja joiden mielestä Marx on suunnilleen läpeensä paha ja täysin epäonnistunut. Kuitenkin he noudattavat ajatustapaa jonka Marx itse varmasti alleviivaisi.

Onkin syytä vain muistaa, että vallankumous on Marxin mukaan tarpeen koska kapitalismin sisäiset menetelmät eivät voi korjata kaikkia sen ongelmia. (Toisin sanoen ; Näkymätön käsi ei ole totta.) Marx myös näki että talouden romahtaminen on sisäinen osa kapitalismia. Moni ajattelee että vallankumous olisi väkivaltainen mutta tätä ei itse asiassa ole määritelty ehdoksi. Voidaankin nähdä että kasvavat työttömien määrät voivat vaikuttaa kapitalismin tuhoavalla tavalla. Onkin hauskaa nähdä miten aika monet konservatiivit pelkäävät taantumaa ja sitä että koneistaminen vähentää työntarvetta ja romauttaa työttömyyden käsiin. Ja joista Marx on likimain täysin väärässä.

Laatikkoni sisällä, Omissa ympyröissäni (Joita ei ole paree sotkea...)

Olen pitänyt omaa blogiani jonkinlaisena "opiskelublogina" tai "harjoittelublogina". Tämä erottaa sen vahvasti ns. asiantuntijablogeista. Asiantuntijablogeissa on yleensä hyvin rajattu aihe, ja sen kirjoittaja kirjoittaa omasta erikoisalastaan. Minä olen harrastelija. Kun kirjoittaa joka päivä, tulee harjoitelleeksi. Kun rastit ovat julkisia, ne vaikuttavat vaikka kukaan ei katsoisi. Toisaalta tästä samasta syystä en ole yhtä kommunikatiivinen kuin ne pätijäblogistit jotka haluavat vaikuttaa asioihin. Niihinkin blogillani on ero. (Ainakin minun päässäni.)

Mielestäni olen rytmittänyt harjoitteluni hyvin. (Ja harjoitteluasioihin joudun kiinnittämään huomiota sillä en tässä usko valtavan eron tekeviin sisäsyntyisiin kykyihin näissä asioissa. Älynlahjat tuntuvat annettuna tulleilta niistä jotka eivät mieti mitä taitojen hankkimiseen vaaditaan ja heille on varmasti helpompaa ulkoistaa kunnia harjoittelun sijasta johonkin jonka puutteeseen he eivät ole voineet aktiivisesti vaikuttaa.)

Kun katsotaan John Danaherin ajatuksia syvän tekemisen rytmittämisestä, näkyy että tekeminen voidaan jaotella kahtia On syvää (aivo)työtä (Deep Work) jota kuvaa häiriötön ja keskittynyt tekeminen jossa taitoja viedään äärimmilleen: "...activities performed in a state of distraction-free concentration that push your cognitive capacities to their limit. These efforts create new value, improve your skill and are hard to replicate." Sen vastakohtana on pinnallinen (aivo)työ (Shallow Work) jossa ei olla yhtä rasittuneita. Näitä voi tehdä kiireessä ja häirittynä. "Non-cognitively demanding, logistical-style tasks, often performed while distracted. These efforts tend not to create much new value in the world and are easy to replicate." Teen molempia. Danaher luokittelee erilaisia tapoja rytmittää tekemistä näiden eri työasenteiden kautta. Ja oma "filosofiointiasenteeni" on "The Journalistic Philosophy". Olen toki strategiassani tavoitellut jotain muuta, olen yrittänyt olla "The Rhythmic Philosophy". Etenkin viime aikoina minulla on ollut elämässäni varsin erikoisia haasteita ja se on itse asiassa vahvistanut.

Olen tietenkin pyrkinyt täydentämään tietojani. Ja tietojani nimenomaan sanan episteemisessä mielessä. Sellaisessa mielessä jossa voi olla erikoistakin lähestyä esimerkiksi Kari Turusen "Tieto ja Tiede" -kirjaa jossa tieto karkeistetaan kolmeen lokeroon joita teos esittelee tiedon kolmijakoisena. Tieto voi hänestä olla positivistista, fenomenologista ja hermeneuuttista. Ja näitä pidetään samanarvoisina, ei kilpailijoina vaan yhtä tärkeinä eri näkökulmina samaan asiaan. (Pidän tätä luokittelua moottorisahalla tehtynä, osittain virheellisenä, mutta on siinä kuitenkin monia hyviä ajatuksia. Ja koska kyseessä on populaariteos ymmärrän että moottorisahakäsittely on helposti tarpeen. - Se tosin helposti muuttaa teoksen "pinnalliseksi (aivo)työksi...

Tässä mielessä en ole ehkä täysin hyvä filosofina. Filosofi joutuu helposti hyvin erikoiseen tilanteeseen. Kuten em. Danaher muistuttaa siitä miten naturalistina tunnettu Daniel Dennett on nostanut esiin ajatuksia "faustisesta sopimuksesta". Filosofin rooli eroaa jossain määrin tiedemiehen roolista siinä mielessä että filosofit eivät tee empiirisiä löytöjä vaan enemmänkin vastaavat kysymyksiin. Ja tässä dilemmana on se, haluaako filosofi olla Totuudessa vai Vaikutusvallassa. Syntyy dilemma "(A) You solve all the major philosophical problems of your choice so conclusively that there is nothing left to say (thanks to you, part of the field closes down forever, and you get a footnote in history) (B) You write a book of such tantalizing perplexity and controversy that it stays on the required reading list for centuries to come." Filosofit voivat pärjätä pelkästään sillä että ovat kontroversiaaleja, provokatiivisia, ärsyttäviä ja haastavia. Itse asiassa Dennettin mielestä juuri näin tapahtuu.

Olen toki itsekin provokatiivinen, ärsyttävä ja haastava vähintään persoonana. Silti katson että esimerkiksi vakiintuneet tieteenalat ovat usein vakiintuneita syystä. Toisin sanoen kaikki uudet paradigmat ovat mullistavia. Mutta kaikki mullistava tideat eivät ole uusia nousevia paradigmoja. Itse asiassa suurin osa ei ole. (Jokaista neroa väärinymmärrettyä Uus-Galileita kohden on ainakin tuhat aivan oikein ymmärrettyä jästipäätä.) Tässä mielessä voinen unohtaa vähintään maineen ja kunnian. (Joka tietenkin on oikea paikka harrastefilosofiblogaajalle.)

Mutta toisaalta Turunen näkee että tiedon kannalta tieteen ymmärtäminen vaatii hyvin laajan kulttuurin ymmärtämistä. Ja tässä mielessä tieteellisestä ajattelusta tulee perinteitä jotka lähestyvät hermeneutiikkaa. Jotain jossa jokainen oppi vahvistaa merkitystä. Sen mitä minä psykologiasta tiedän, tämä vaikuttaa jopa uskottavalta. Kun jokin tukee omaa näkemystä se vahvistaa omia tunteita ja omaa maailmankuvaa. Jos ei, sitä helpommin selittää parhain päin. Tässä mielessä pitää kenties eniten haastaa itseään. Mutta toisaalta tämä voi olla vaikeaa koska on kuitenkin itse sisällä siinä laatikossa jonka ulkopuolelta pitäisi ajatella.

Kenties blogeissa on tämän vuoksi toinen laatikko. Kommenttiboksi. Sen hyödyntäminen on ainakin itselläni heikkoa. Koska en halua vaikuttaa enkä väitä olevani asiantuntija, minulta puuttuu näihin liittyvät sosiaaliset ambitiot. Enkä oikein jaksa välittää muista. Kenties siksi että he eivät elä minun elinpiirissäni eivätkä tätä kautta kuulu minun laatikkooni.

Miksi en voi palkata seksiorjaa?

Otsikon kysymys on muotoiltu provokatiiviseksi. Yhteiskuntamme kieltää orjuuden. Se ei kuitenkaan sentään puhu seksiorjan ostamisesta. Eli ihmisen ostamisesta. Sen sijaan se kysyy palkkaamisesta. Moni näkee että orjuuden kohdalla tässä kohden on oleellinen ero. Orja omistetaan, kun taas ammattilaiset palkataan. Ja tässä kontekstissa seksiorjakin määrittyy hieman muuksi kuin orjaksi.

Jos otetaan sadomasokistinen kulttuuri, jokainen on kuullut siitä miten on olemassa dominanaisia joiden palveluksia ostetaan. Aiheestä löytyy aineistoa pornografiassa. Mutta näitä dominaluolia tuskin voi pitää pornografiana. Ne ovat liian "konkreettisia" ja liian vähän "virtuaalista kuvamateriaalia" ollakseen pornografiaa. Niitä ei toisaalta voi kutsua prostituutioksikaan sanan täysimmässä mielessä. Ainakaan monien intuitioissa. Näitä dominaluolia on. Ja itse asiassa sellainen on eräässä elämäni vaiheessa ollut työmatkani varrella. En kuitenkaan ole itse vieraillut sellaisissa.

On hyvä huomata mitä on ja mitä ei ole ; Tarkalleen ottaen sitä että sadomasokisteilla on dominoiva (dominant) ja alistuva (submissive) osapuoli. Ja kun katsoo näitä luolia, palvelut ovat dominoivan puolen palveluja. Itse asiassa submissiivisiakin palveluja on, mutta ne ovat todella harvinaisia verrattuna dominoiviin paikkoihin. Ja tämä epäsuhta on kiinnostava.

Kysymys on kiinnostava. Sillä jos ajatellaan vapaata markkinataloutta, niin voisi luulla että jos moni haluaa olla dominoiva niin silloin olisi vähän kysyntää palveluille. Sitä löytäisi helpommin itselleen hyvän alistajan. Työlle riittäisi toki tekijöitä mutta sen haluajia ja tarvetta olisi vähän. Jos taas moni haluaa olla alistettuna niin dominoivista olisi pulaa ja he voisivat tehdä asiasta ammatin.

Tätä kautta voitaisiin huomata, että takana voi olla todellakin ihmisluonne. Moni pitää ihmistä ennen kaikkea raakana ja julmana olentona joka tarvitsee kulttuuria etääntyäkseen perusolemuksesta. Tällöin ajatellaan että ihminen on itse asiassa huono ja paha ja että valtaosa ihmisen toiminnasta on vain kulttuurin konstruoimaa. (Mikä on erikoinen huomio sillä kulttuurin, erityisesti uskonnon, tarvetta perustelevat ovat usein konservatiivisia kristittyjä. Ja he taas suhtautuvat kulttuurirelativismiin kielteisesti ja korostavat että jokin ihmisessä on suoraan syväkoodattua...) Tämä kyseenalaistuu vahvasti. Näyttää olevan niin että satuttaminen on suurimmalle osalle ihmisistä niin vaikeaa että he joutuvat etsimään harvinaislaatuisen ammattilaisen ratkaistakseen ongelman.

Toki tässä on muutakin.

Vastakkainen selitysmalli joutuu korostamaan sitä että dominointi on taito. Kun menet ammattidominalle niin tosiasiassa et saa vain ruoskintaa vaan sitä että sinulle tehdään asioita joihin liittyy kipua ja alistamista mutta hyvin pieni onnettomuusriski. (Esimerkiksi pallejasi rääkätään tavoilla joissa et kastroidu.)

Taitonäkökulmassa alistettuna olemiseenkin liittyy myös kasvanut riski. Se että joku ruoskiikin väärällä tavalla, sellaisella jossa teloudutaan vahvasti. Näin ollen alistavalla ja alistuvalla osapuolella olisi oleellisesti erilainen työturvallisuus.

Ja lisäksi normaalissa sadomasokismissa keskustellaan aika paljon siitä kummalla on enemmän valtaa ; Domilla vai subilla. On helppoa nähdä aggressiivinen sadisti aktiivisena ja valtaa käyttävällä. Kuitenkin masokistilla on käytössään turvasanoja. Ja tilanteeseen asettuminen vaatii jonkinlaista luottamusta. Toisin sanoen kaikki tapahtuu submissiivisen rajoissa. Submissiivinen määrää raamit joiden sisällä toimitaan ja dominoiva taas sitä mitä näiden rajojen sisällä tarkalleen ottaen tapahtuu.

Maksusuhteessa tilanne on tässä kohden helposti niin että on helppoa olla submissiivinen asiakas. Maksat palvelusta. Ja ammattitaitoinen domina vastaa siitä että hän hoitaa oman hommansa kunnolla. Alistetulla on asiakkaalle sopivaa valtaa.

Submissiivinen ammattilainen ei ole yhtä onnekkaassa asemassa. Hän ei saa turvallisuutta vaan hänelle tavallaan maksetaan siitä että hän ottaa riskejä. Sadomasokistiseen kulttuuriin tavallisesti liittyvä alistettua suojeleva valta katoaa ostoprosessissa hyvin helposti.

Hyviä juttuja

Kun puhutaan mestareista, tulee mieleen helpostikin tyypitys jota David Galenson on kuvannut kirjassaan "Old Masters and Young Geniuses". Tämä on siitä kiinnostavaa että ihmiset ovat menestyneet eri ikäisinä. Osa osoittaa lahjansa nuorena ja toinen vanhempana Jos katsotaan vaikkapa taiteilijoita niin Picasso menestyi nuorena mutta Cézanne menestyi vanhana. ; Ja usein tätä kuvataan nimenomaan siten että nuoren neron osaaminen tulee ominaisuudesta kun taas vanhan mestarin taito tulee tottumuksesta.

Malcom Gladwell esittää "Outliers" -kirjassaan hieman tästä poikkeavan kannan. Hänestä on hyvin vaikeaa ennustaa kuka menestyy nuorena, kuka vanhana ja kuka ei ollenkaan. Kuitenkin hänen mallissaankin kokemuksella on merkitystä, nimittäin siihen nähden miten mestariteokset kehitetään.

Gladwellin mukaan vanhana menestyvät ja nuorena menestyvät menestyvät kuitenkin hyvin eri tavoilla. Tämä ei ole ehkä ominaisuus vaan asenne joilla näitä asenteita ohjaillaan. (Yhteydet ovat kuitenkin tilastollisia eivätkä kiveen hakattuja.)
1: Nuorena menestyvät menestyvät ovat konseptuaalisia (conseptual). Heillä on yleensä yksi "rohkea" ja poikkeuksellinen idea. He ajattelevat laatikon ulkopuolelta ja toteuttavat tähtiaineksensa melko ripeästi. He kykenevät kuvaamaan mihin ovat menossa. Heillä on visio.
2: Vanhana menestyvät ovat kokeilullisia (experimental). Heillä ei ole rohkeita ideoita vaan he hiovat, kokeilevat ja mahdollisesti epäonnistuvat runsaasti prosessissa. Heidän mahtinsa ei ole siinä että he luovat uusia konsepteja vaan siinä voimassa ja laadussa jolla he toteuttavat niitä.

Tämä on siitä kiinnostava huomio, että sitä kautta voidaan esimerkiksi ennustaa, että minä en hyvin varmasti harjoita tällä blogilla menestysreseptiä. Ja että omassa elämässäni toteutan tätä blogini epämenestysreseptiä. Sillä "experimentalistit" ovat hyviä spesialisteja. (Esimerkiksi mielikuvien vanhat ninjamestarit ovat vanhoja syystä. He ovat spesialisteja.) Nuorena menestynyt taas hyötyy yleissivistyksestä siinä mielessä, että hän kykenee näkemään laatikot kyetäkseen kiertämään niiden ulkopuolelle. Tai kykenee yhdistelemään eri asioita joita ei ole aiemmin yhdistetty ihan sillä että tietää ne.

Minun ideaalinani on olla generalisti aikana jolloin tietoa on valtavasti. Tämä vaatii työtä ja lähestymistä. Olen hyvin visioton ja enemmänkin pakerran ties minkä aiheen parissa. Toisaalta en halua tehdä asiaa millään muulla tavalla. Joudunkin tässä mielessä hylkäämään terveet perfektionismin asenteet ja kirjoittamaan pelkkiä "hyviä juttuja". Mestariteoksiin ei riitä pitkän tähtäimen generalistilla aikaa.

Koneiden ja ihmisten suoritustehoista

Yleensä kun kirjoitan tekoälystä, aiheena ovat sen tyyliset kysymykset kuin "onko se aidosti tietoinen tai älykäs". Tämä on tärkeä kysymys ennen kaikkea etiikan kannalta. Jos esimerkiksi pitää miettiä voiko tekoälyllä olla oikeuksia ja olisiko ihmisillä velvollisuuksia niitä kohtaan, on relevanttia katsoa ovatko ne tietoisia. Asialla on kuitenkin myös toinen kulma. Pragmaattisuus. Jos meillä olisi käsillä Turingin testeissä ja vastaavissa pärjäävä algoritmi, joka kykenisi suorittamaan inhimillisiä suoritteita, olisi paljon pragmaattisia kysymyksiä jotka ovat tärkeitä. Ja niiden kannalta sillä onko ohjelma todella älykäs vai ei ei olisi hirveästi merkitystä. Toisaalta koneet voivat tässäkin tapauksessa opettaa jotain meistä itsestämme. Ihminen nyt on, kuitenkin, myös mekaaninen puurtaja ja suorittaja. Jota yhdistää tekoälyyn se, että molemmat eivät yleensä onnistu suoritteissa mitenkään kovin ilmiselvästi.

Vaikeita ja helppoja taitojamme

Hans Moravec on esittänyt tähän mielenkiintoisen huomion, ns. Moravecin paradoksin (Moravec's paradox). Siinä ytimessä on huomio siitä, miten monet ihmisille helpot taidot ovat todella vaikeita. Mutta sivistyneet taidot jotka hankitaan harjoittelulla ja työllä ovat sitten monesti hyvin helppoja. Esimerkiksi looginen ajattelu vaatii melko vähän laskentaa. Mutta jopa arkiset motoriset suoritteet vaativat hirvittävän paljon tehoja. Kuten Moravec itse asian asetteli "it is comparatively easy to make computers exhibit adult level performance on intelligence tests or playing checkers, and difficult or impossible to give them the skills of a one-year-old when it comes to perception and mobility."

Tähän ilmiöön on haettu selitystä. Moravec itse näki että evoluutio on hionut synnynnäisiä kykyjä, refleksejä ja automaatioita. Ja mitä vanhempi ja perustavanlaatuisempi toiminto on, sitä enemmän evoluutio on ehtinyt hioa sitä paremmaksi. Ja tämä sitten tarkoittaa sitä että perustavissa biologisissa taitojen kuvautumiseen on kertynyt enemmän ja parempaa ja tarkempaa suorittamista. Joka on samaa tai oleellisesti samaa kuin vaikea laskennallisuus. Toisaalta tuoreus voi vaatia harjoittelua ja ponnistelua.

Myös Marvin Minskyn näkemys on kiinnostava ; Hän on esittänyt, että osittain vaikeus johtuu siitä että ihmisten monet toiminnot ovat alitajuisia. Emme ole tietoisia niiden toiminnasta. Joten sekoitamme vaivattomuuden yksinkertaisuuteen "we're more aware of simple processes that don't work well than of complex ones that work flawlessly".

Tämä kaikki on siitä kiinnostavaa, että usein ihmiset liittävät tekoälyn shakkiin ja muihin ihmisen "tuoreisiin taitoihin". Ne kun ovat ihmisten ominaisuuksia niitä pidetään parempina ja oleellisempina kuin niitä taitoja joita jaamme vaikkapa apinoiden tai koirien kanssa. Ihmiset kiinnittävätkin tässä osin huomiota "vääriin asioihin".

Taitoerot ovat usein esillä siten, että ne osoittavat että ihmiset ja tietokoneet ovat jotenkin oleellisesti epäanalogisia. Tuon tyylinen argumentti ei itse asiassa ole heikko tai huono. Kuitenkin nykyään tekoälyjen avulla voidaan suorittaa mitä ihmellisempiä toimintoja. Tätä kautta tekoälyn eräs kysymys onkin, että voidaanko kaikki ne taidot mihin ihmiset simuloimaan mekaanisesti. (Joka on eri kysymys kuin se, onko tämä tekoäly tietoinen.) Teknologinen työttömyys pelottaa monia nykyajan luddiitteja. (Itse olen teknofoobikko ja negatiivinen ihminen, joten koen sympatiaa tätä ihmisryhmää kohtaan.) Ja koneet marssivat nimenomaan niillekin alueille jotka ovat ennen olleet esimerkkejä niistä "vaikeista asioista".

Asiaan voidaan liittää ihmismäisempikin puoli.

Michael Polanyi on kuvannut paljon hiljaista tietoa (tacit knowledge). Hänen teesinsä oli se, että ihmiset voivat luottaa taitoihin jotka eivät täysin saavuta tietoista arvosteluamme. "We can know more than we can tell." Tätä pidetään usein jonain joka jotenkin osoittaa että teknologia ei voi saavuttaa ihmisyyttä. Tämä on sidottu melko voimakkaasti kvalioita koskeviin argumentteihin ; Esimerkiksi Frank Jacksonin "The Knowledge Argumentin" tyylisiin ajatuskokeisiin. Jackson esitti että Mary joka ei ole koskaan nähnyt punaista ei voisi saavuttaa punaisen kokemusta pelkästään sillä että hänelle kerrottaisiin fysikaalisia tietoja aivoista, silmistä ja punaisen värin ominaisuuksista. Josta seuraa se, että tietoisuus ei voisi olla mekanistista.

Tässä kuitenkin helposti sekoitetaan alitajuinen ei-mekaaniseen. Tämä piilo-oletus on toki mukana monessa. Onhan jopa Dreyfusin "What Computers Still Can't Do":ssa on korostettu sitä että ihminen ei ole kone koska ihminen on usein valinnoissaan harkitsematon ja mielivaltainen. Dreyfus kuvaa tätä ei-algoritmisena. Tilanne on siitä erikoinen että tavallisesti esitietoinen refleksi nähdään nimenomaan algoritmisena ja ei-tietoisena. Vapaa tahto ja tietoinen valinta sitten olisi se joka rikkoisi algoritmien vallan. Joten tätä kautta voidaan kenties jopa sanoa että kaikista vaikeimmat asiat ovat kenties niitä kaikista laskennallisimpia.

Miekkailussa tämä on hyvin vahvasti mukana

Miekkailukoulussamme perusajatuksena on se, että siellä ollaan hyvin analyyttisiä, etenkin aluksi. On syytä ymmärtää mekanismien taustat. Kuitenkin tässä on syytä huomata että ihmisen tietoinen käsittely on aika pientä. Meillä on tietoisessa toiminnassamme "varsin maltillinen" hrair -raja. Tarkkailemme vain muutamaa muuttujaa kerrallaan. Tietoinen havainnointi kattaa 4-7 yksikköä.

Toisaalta ihmisten kyky havaita on kaiken kaikkiaan tätä suurempi. Siksi kokeneemmille oppilaille opetetaan asioita myös "vain näyttämällä". Tämä ei toimi aloittelijoilla koska he eivät tiedä "miltä asiat tuntuvat" ja "miltä niiden pitää tuntua". Kun perustaso on kunnossa, sitä saadaan syvennettyä. Syynä ovat esimerkiksi peilineuronit. Ihmiset kykenevät oppimaan motorisia taitoja apinoimalla. (Kunhan heillä on se jonkinlainen perusta asiasta.)

Tätä kautta voidaan myös ymmärtää Herrigelin "Zen ja jousella ampumisen taito" -kirjassa esitetty. Se, miten aluksi harjoitellaan aivan kaikki välivaiheet jousen vetämisestä nuolen pitelyyn. Ja miten lopuksi harrastetaan "suoraa tiedonsiirtoa" jossa ei ole suusanallista opettamista.

Tilanne onkin niin että "The Knowledge Argument" ei todista kovin aukottomasti tai edes hyvin sitä että miksi emme koe punaista lukemalla fysiikkaa paperilta. Tilanne on siinä että tietoisen käsittelyn kaistanleveys on varsin kapea. Ja se on kuin yrittäisi katsoa videota pätkivällä nettiyhteydellä. Vika ei ole siinä että lähetetty video ei koostuisi biteistä. Vaan siitä että käsittelykapasiteetti ei vastaa tarvittavaa määrää. Esitietoinen prosessointimme on olemassa. Joten tosiasiassa se miten prosessoimme on aina laajempi kuin pelkkä tietoinen käsittelymme. On vaikeaa tiivistää ilman hävikkiä tietoisuus+esitietoisuus ja pakottaa se tietoisuuden kaistanleveydelle sellaisenaan

Luettu - so what?

Uuden Suomen puolelle blogaaminen on tarjonnut mielenkiintoisia elämyksiä. Syynä on se, että siellä kommentteja tulee eri tavalla kuin täällä. (Osittain siksi että tämän paikan kompetenssia vaativa kommenttinegatiivinen asenne on rakennettu työllä ja vaivalla. Ja toisaalta olen rakentanut aivan tietoisesti uuden suomen puolelle ympärilleni erilaisen eetoksen. Se ei ole yhtään sen valheellisempi kuin eetokseni täälläkään. Mutta se on silti erilainen.)

Se miten tiivistäisin asian, on kontekstittomuus. Tästä saa esimakua katsomalla vapaavuoron huumoriartikkeliani. Siinä leikitään zombieilla ja Schrödingerin kissoilla ja oikeilla kissoilla. Terve ihminen voisi käsittää että jos joku puhuu siitä miten zombiearmeija rakentuu simiemme alla, niin you must be joking. Kuitenkin kommentoija näkee asian sitä kautta että olen jotain jonka hän on lokeroinut "filosofiksi". Ja tähän ihmisryhmään hänellä on selvä kanta "Maailma on täynnä filosofien höpöä fysiikasta." Mikä tarjoaa minulle la-wut -elämyksen. Kommenttiin liittyy toki aivan asiallista kvanttimekaanista kritiikkiä. Mutta konteksti ällistyttää. Miksi korjata tiedevirheitä vitsistä?

Tämä on kenties vielä ymmärrettävää. Maailmassa riittää idiootteja ja maailma on joka tapauksessa vajonnut tilaan jossa lähinnä Poen laki vallitsee. Jossain varmasti on joku hullu joka tosissaan esittää tuonlaisia ajatuksia. Minulle vitseissä on kuitenkin yleensä jokin vinksahtanut sisäinen logiikka, joten kenties joku mielenterveyspotilas jolla on filosofian harrastuneisuutta todella rakentaa jonkin samanlaatuisen ad hoc -verkoston.

Mutta asia ei jää tähän. "Asiapuolella" puheenvuorossa kirjoitin nihilismin filosofisista määritelmistä ja siitä miten sitä käytetään arjessa väärin, epäselvästi ja monella eri tavalla. (Tämä tietenkin leimaa minut "filosofiksi" monien silmissä.) Korostin että arkikäytön määritteet etäännyttävät koko asian rationaalisuudesta. Ja että se on lähinnä muuntunut joksikin jota käytetään kun halutaan pilkata vastustajaa mutta tavalla jossa ei jouduta luopumaan omasta älyllisyydestä. Sain kuitenkin kommenttiin lähteistämättömän väitteen sanan "oikeasta" merkityksestä "Nihilisti ei ehkä suhtaudu kriittisesti moraalijärjestelmiin vaan hylkää ne. Vähän kuten ateisti suhteessa agnostikkoon. Nihilisti voisi olla sellainen henkilö, joka sanoo esimerkiksi noudattavansa jotain moraalista järjestelmää mutta ei oikeasti välitä siitä lainkaan eikä toisaalta korvaa sitä millään muullakaan. Ts. ihminen, joka ei oikeasti välitä tai ota vastuuta mistään vaan ajelehtii eteenpäin väliinpitämättömänä. Myös äärimmäisessä relativismissa on nihilismiä silloin kun ei enää ajatella, että on useita "oikeita" tai "hyviä" moraalisia järjestelmiä vaan että ne kaikki ovat turhia ja hyödyttömiä tai vaikka irrationaalisia." Tässä ei tietenkään ollut muuta sanottavaa kuin "Määritteli kuka, missä, milloin? Lähteet? Nihilismi tuollaisessa käyttötavassasi ovat sitä epä-älyllisyyttä ja asenteellisuutta jonka moittiminen oli jutun keskiössä. Mutta hyvä että tulit opettamaan. Kun kommenttisi näyttää enemmän ongelman laajuuden - ja sen korjaamisen vaikeuden - demonstrointi kuin jokin jossa tulee tiukka ja näppärä määritelmä käytetylle filosofiselle termille." & "Erityiset ansiot kommentin asiayhteydestä. Enhän tässä blogauksessa yhtään käsitellyt "Nihilismi" -termin sisältöä siten kun se on asiallisesssa kontekstissa määritelty. Ja korostanut että muitakin lähestymistapoja - halpamaisia, epä-älyllisiä ja latteita - on tarjolla jättimäinen kasa, käytännössä jokaiseen mahdolliseen tarpeeseen. (Josta seuraa se epämääräisyys.)"

Ja toisaalta kun kirjoitin eutanasiasta, sen sisältönä oli argumenttianalyysi. Eli otin eutanasiaa vastustavia argumentteja, ja sen sijaan että katsoisin että ovatko nämä määritelmät oikein vai väärin, katsoin mikä tematiikka niitä yhdistää. Kirjoitin jopa itse artikkeliin disclaimerin "Toisaalta se mitä mieltä minä olen ei ole kovin tärkeää. On sen sijaan kenties tarpeellista siirtää asia niin että subjektiivinen tunteiluni voidaan käsitteellistää. Muuttaa filosofiaksi. Silloin kysymys ei ole ehkä enää siitä olenko oikeassa ja pitääkö maailman miellyttää juuri minua. Silloin kysymys on enemmän siitä minkälaisia teemoja itsemurhan (ja myös eutanasian) puolustamisessa on. Kysymys on enemmän siitä että haetaan se mistä ollaan erimielisiä. Ja tämä voi vähentää ohipuhumista. Lopputulos on enemmän käsitenalyysiä kuin kuvaus siitä miten toivoisin eutanasian toteutuvan. Tai millä ehdoin saa tehdä itsemurhan. Tai miten nämä prosessit pitäisi käytännössä järjestää jotta se olisi hyväksyttävää. Tai onko itsetuho ylipäätään oikein tai väärin. Kyse on pelkästään siitä mistä asioista ollaan samaa tai eri mieltä." Täsmensin asiaa myös kommenteissa "Ongelma on siinä että tämän tekstin ideana on olla argumenttianalyysi eikä kannanotto siitä onko eutanasia oikein tai väärin. Ideana on siis ottaa tietyn aiheen argumentit, tässä tapauksessa eutanasiaa vastustavat argumentit, ja kasata mitä yhdistäviä perusoletuksia, ominaisuuksia ja attribuutteja näillä on. (Kyse ei siis ollut edes siitä että mikä on oikea autonomisuuden määritelmä vaan tarkastelu ns. attribuuttien tasolla.) Eli löytyykö jokin teema joka yhdistää itsemurhaa ja eutanasiaa koskevia argumentteja. Nämä teemat voivat olla oikein tai väärin. Se ei ole argumenttianalyysissä tärkeää. Koska siinä ei yritetä tehdä poliittista arvokeskustelua jossa valitaan "oikea mielipide" ja sitten juntataan sitä keksimällä syitä miksi tämä valittu mielipide on oikea." Silti kommentit olivat täynnä arvokeskustelua jossa korostettiin että olisin erityisesti eutanasian puolella. "Ehkä itse haluaisit elää yhteiskunnassa jossa eutanasiaa suositellaan monenlaisissa tilanteissa, mutta tuskin olen ainoa joka ei sellaisessa halua elää." (Mikä ansaitsee kyllä jotain pisteitä kun eutanasiaa vastustava kertoo minkälaisessa yhteiskunnassa ei haluaisi elää. Mutta tämä on tietysti vain "kielivitsi" eikä sanoma.) "Olisi kummaa jos samaa ei tapahtuisi eutanasian kohdalla esim joku vaatisi eutanasiaa kun naapurin koira räksyttää tai ettei aamulla ollut kaupassa suosikki olutta." ... "Mietippä entä jos kaksivuotias pikkupoika haluaa "etutaninaa" kun sukka ei mene ensiyrittämällä jalkaan tai kun ekaluokkalainen ei keksi ratkaisua matikan pulmatehtävään (molemmissahan tapauksissa vanhemmat normaalisti tulisivat tuputtamaan optimismia lapsilleen ja kannustavat jatkamaan). Itse asiassa on tosi höhlää kun yrittämiselle tarjotaan kuolemaa nopeammaksi ja helpommaksi vaihtoehdoksi (pahinta olisi kun euta-jonot venyisivät 14-16 vuotiaiden nuorien, opiskelijoiden ja amislaisten takia)"

Tekstiä ei siis nähty arvokeskusteluteeman ohi. Ihmiset ovat ilmeisesti niin tottuneet ideologiseen arvokeskusteluun, että he eivät tiedosta muunlaisia asioita olevankaan.

Mitä demonstroin?

Ei ole ollenkaan tavatonta että ihmiset ovat hyvin asenteellisia. He mielellään tekevät asiavirheitä esimerkiksi Nietzschen filosofiassa. Ja muutenkin heittävät vastapuolen maailmankuvan sanovan sitä ja tätä. Näissä on usein hirvittävän syviä virheitä. Ja kun näistä sitten kertoo, on kommentti jotain sen tyylistä kuin "Olen itse lukenut Nietzschen kirjan". Ja tämä sitten tarkoittaa sitä että heistä asia on loppuunkäsitelty. He kyllä tietävät olevansa oikeassa ja kritiikki väärässä.

Lukeminen ja lukemisen ymmärtäminen ovat kuitenkin hyvin eri asioita. Dawkinsin "jumalharha", Nietzschen filosofia ja evoluutioteoria ovat kenties kolme väärinymmärretyintä mallia. Ne ovat sellaisia että kaikki tuntuvat tietävän mitä nämä tarkoittavat. Ja silti sisällön ja sanoman välillä on valtavia eroja. Tämä johtuu siitä että jos aiheeseen liittyviä teoksia ylipäätään on luettu - suuri osa hankkii näkemyksensä "Jumalharhasta" lukemalla vain Dawkinsia kritisoivia kirjoja sen sijaan että lukisivat itse teoksen - niin se ei tarkoita kovin paljoa. Myös nuo minun blogiteksteihin vastanneet ihmiset ovat lukeneet itse tekstin. Blogitekstini ovat kuitenkin sekä lyhyempiä että sisällöltään yksinkertaisempia että helppotajuisempia kuin vaikkapa Nietzschen mikään teos. (Hän on itse asiassa todella vaikeatajuinen kirjoittaja.) Jos jo minun blogitekstini väärinymmärretään karusti lukemisen jälkeen niin miten näiden teosten ymmärtämiseen olisi jotenkin paremmat edellytykset?

Itse asiassa väitän että Ayn Rand ja Pekka-Eric Auvinen ovat varmasti lukeneet Nietzschen kirjoja, mutta ovat tulkinneet niitä yhtä heikolla tasolla kuin mainitsemani blogiteksteihini kommentoineet ihmiset. Eli teksti on luettu mutta ei ymmärretty. Mainitsmani ihmiset eivät ole varmasti olleet idiootteja. (He ovat tosin olleet vastenmielisiä ääliöitä. Mikä on eri asia kuin idiotia, valitettavasti.) Ja ovat kenties jopa innostuneet lukemastaan. Mutta heidän tulkintansa ei vastaa Nietzschen tekstien tutkijoiden kantoja siitä mitä Nietzsche on sanonut.

Oma kantani onkin se, että on hyvä jos kirja on luettu. Koska sitten Nietzschen sanomisen merkitystä voi perustella lainauksilla kyseisistä kirjoista. Kun asia on tuttu ja materiaali hanskassa niin sitten tämän pitää olla helppoa. Kun kerran on ymmärrys ja kompentenssi hallussa. Tässä tilanteessa vaatimustaso nostetaan siihen mihin se laitetaan kun keskustellaan osaajien kanssa. Tekstiä ymmärtämätön voi tehdä vahingossa virheen. Se on ymmärrettävää. Mutta jos korostaa omaa auktoriteettiaan sanomisiin, niin sitten ei riitä se että ottaa lukukokemuksen auktoriteettiasemaksi. Auktoriteettiasema saadaan kompetenssilla ja kompentenssi demonstroituu perusteluilla, kuten sisäisellä logiikalla ja lähteistetyillä lainauksilla.

Filosofia on taito. Perusteluprosessin ohittaminen viittaamalla siihen että on lukenut teoksen viittaa siihen että ei ole ymmärretty edes sitä mitä tämä taito ylipäätään tarkoittaa. Ja tämä on hyvin loukkaavaa niille jotka ovat kuluttaneet erinäisiä satoja tai tuhansia tunteja siihen että ovat miettineet, harjoitelleet ja treenanneet asioita. Se, että ykskantainen kritiikin torppaaminen toimii tällä tavalla ei tietenkään psykologisesti yllätä. Se muistuttaa Dunning-Kruger -efektistä. Kun on riittävän huono kokee itsensä mestariksi. Ja kun ei ymmärrä omaa huonouttaan ei ymmärrä edes sitä että pelkän lukukokemuksen olemassaoloon viittaamisen sijasta pitäisi demonstroida osaaminen jotta sillä olisi mitään arvoa tai merkitystä. Koska jo tämän tiedostaminen vaatisi jonkinlaista taitoa. Ja sitä ei saa jos asenteellisesti on joskus nuorena tullut lukaistua joku kirja ja tulkittua se väärin. Ja josta ei sittemmin enää muista edes sitaatteja.

Olemmeko taskulaskinten turmelemia?

Nuorempana kun työskentelin bingossa, käsittelimme käteistä rahaa kassavastuulla. Laskimia ei ollut ja työt kannatti tehdä vähintään kohtuullisen ripeästi. Tämä hioi päässälaskutaitoja sen verran että normaaleimmat yhteen-vähennyslaskut ja muut vastaavat sujuivat melko hyvin. Nykyään lasken yksinkertaisetkin laskutoimitukset laskimella. Jos minulle annetaan ihmisen syntymävuosi, tarkistan tarvittavan miinuslaskun laskimella. Toisaalta nykyään hallitsen huomattavasti mutkikkaampia matemaattisia ideoita ja konsepteja kuin nuorena. Jossain määrin perinteinen laskutaito on minulle vain "suorittavaa työtä" kun taas aito ja puhdas "ideoiden matematiikka" tehdään ennen tätä suorittavaa työtä. ; Minulle on myös palkitsevampaa keksiä miten ongelma ratkaistaan kuin oikeasti ratkaista tätä.

Nähdäkseni tämä on kaikki mitä tarvitaan kun mietitään teknologian rappeuttavuutta. Jos mietitään vaikka Nicholas Carrin ajatuksia rappeutumisesta, hän esittää että automaatio tekee meistä tyhmiä. Toisaalta Alfred Whitehead voidaan nähdä henkilönä joka näkee että teknologia itse asiassa vapauttaa meidät miettimään relevantimpia asioita. Tästä debatista voi sitten lukea vaikka ihan kiinnostavaa analyysiä "Philosophical Disquisitions" -blogissa. Jossa argumentisto asetetaan toisiaan vastaan. Siinä nähdään että Carr esittää argumentin ja Whiteheadia voidaan käyttää heikentämään tai jopa kumoamaan tätä argumenttia.

Kuitenkin tuo matematiikkakulma on siitä kiinnostava että jossain määrin se näyttää että molemmat voivat olla oikeassa. Kysymys on siitä mikä nähdään relevantiksi. Jos päässälaskutaitoa pidetään relevanttina niin taskulaskin todellakin rappeuttaa.

Itse näen että Wikipedia ja kirjahyllyni voidaan nähdä rappeuttavana voimana aivan kuten taskulaskinkin. Tosiasia on, että minulla ei ole kovin hyvää muistia. Sen sijaan olen lukenut paljon kirjoja ja minulla on yleisnäkemys mistä löydän mitäkin. Minulla on kirjahylly jossa jokaisen kirjan välissä töröttää kirjanmerkkejä. Kun samassa kirjassa voi olla kymmenenkin merkkiä on selvää että ne eivät näytä kohtaa jossa olen kirjassa vaan jotain johon on kätevää palata. Se mitä teen on että tarkistan yksityiskohtia kirjoista tilanteen mukaan. Vaeltelen karkkipaperista revityillä siivuilla tuettua ulkoistettua muistia.

Tämä on oleellisesti erilaista tietoa ja taitoa kuin sen tyylinen viisaus jota kunnioitetaan islamilaisissa maissa. Sellaista jossa opitaan "Koraani" ulkoa. Myös Suomessa voidaan korostaa miten vanha kansa osasi "Kalevalan" runoja hirveitä määriä ulkoa. Nämä ovat kieltämättä upeita kognitiivisia saavutuksia. Jotain sellaista joka vaatii joko syvää harjaantumista tai jonkinlaisen idiot savant -autistin. Minä taas näen että tarkistaminen on jopa hyve. Sillä sitä kautta lähteen sisältö tulee vielä viime hetken tarkistettua. Tämä johtaa sellaiseen itsekriittisyyteen johon omaan muistiinsa ja itseensä täysin luottava voi helposti unohtaa. Mutta joka on silti tarpeellista.

Toisaalta on hyvä huomata että ihmiset eivät nykyäänkään ole keskimäärin kovin viisaita tai hyviä. Eivät edes ei-diginatiivia edustavat ihmiset. Kun olen keskustellut internetissä voidaan huomata että täällä on vanhempaa ja nuorempaa keskustelijaa. On kenties hyväkin huomata että nykyajan nuoret ovat idiootteja. Mutta niin ovat aikuiset, vanhat ja keski-ikäisetkin. Suurin osa ihmisistä on. Sen sijaan ei ole havaittavissa että ne aikuiset jotka internetissä peuhaavat että tiki-tiki eivät selkeästi osaa esimerkiksi perustelurakenteita sen paremmin kuin nuoremmatkaan. Koulutus ja harrastuneisuus painaa, ei se mihin ikäryhmään kuuluu. Mielestäni tämä vihjaa siihen että "rappeutumisesta" on kenties liiallista puhua. Suuri osa ihmisistä on unohtanut valtaosan yleissivistyksestään lukion jälkeen. Taidot on hankittu ylioppilaskirjoituksia varten. (Ja jollain ikäryhmillä tämäkin koulutustaso on voinut olla harvinainen. Eikä sitä ole oltu motivoituneita hankkimaan myöhemmälläkään iällä.)

On selvää että jotkin taidot ovat heikkoja. Ja tämä voi vaikuttaa. Esimerkiksi asioiden yhdisteleminen todellakin vaatii sitä että myös on jonkinlainen käsitys näistä tosiasioista. Ja tätä kasaumaa ei helposti hanki jos tiedon vain helposti lataa internetistä. Tämänlainen kaavamainen tiedon hakeminen voi kankeuttaa. Mutta toisaalta mukana voi tulla uudenlaisia taitoja.

Perimmiltään teknologian rappeutumisasia liittyykin vahvemmin siihen että elämmekö sellaista aikaa jona teknologia voi hoitaa kaikki ihmisen tehtävät. On mahdollista että jossain vaiheessa teknologinen kyvykkyys on niin hyvä että ihmiselle ei jää toimea. Ja silloin on hyvinkin mahdollista että meidän ei tarvitse harjoitella mitään. Ja silloin kaikelle voi käydä kuten minun yhteenlaskutaidolle. Toisaalta onko tällä relevanssia kun koneet jo hoitavat nämä asiat. Se on sitten toinen kysymys. Ja sillä on oikeastaan relevanttia tämän keskustelun kannalta vain siksi että kun Carr ja Whitehead käsittelevät rappeutumista, he itse asiassa arvottavat taitoja toisten yli tai alle perimmiltään eettisesti. Se että jotain nähdään "aitona sivistyksenä" ja toista taitoa "turhanpäiväisenä ajanhaaskuuna" koostuu muustakin kuin taidosta, suoriintumisesta ja onnistumisprosenteista. Siksipä teknologiafobiaa onkin niin helppoa liittää moralismiin.

Miksi postmoderni taide ärsyttää monia?

Postmoderni taide nostattaa usein tunteita. Siihen reagoidaan. Kuitenkin samanaikaisesti sitä pidetään jotenkin eitaiteena jossa on merkityksettömiä tahroja. Se, miten turha voi herättää paljon tunteita onkin jossain määrin ällistyttävää. Mutta kenties tämä katoaa kun asiaa katsoo "epäfilosofisesti" ja näkee asiat tavallisen ihmisen perspektiivistä. Taiteilijat ja taidefilosofit voivat jopa ylpeillä vieraantuneensa. He ovat eksentrikoita ja kokijoita jotka nousevat banaalin massan yläpuolelle. Mutta jos me todellakin katsomme että taiteen tehtävä ei ole toimia egotrippinä tälle ryhmälle voidaan asiaa lähestyä banaalistakin tasosta.

Luultavasti syynä on se, että kun normaali -ihminen katsoo taidetta, hän kiinnittää huomiota seuraaviin piirteisiin:
1: Se, miten paljon harjoittelua vaatii se, että kykenee vaikkapa käyttämään pensseliä niin että teoksen saa ylipäätään tehtyä.
2: Se, miten paljon aikaa ja vaivaa teoksen valmistaminen vie.
3: Kuinka esteettisesti miellyttävää se on.
4: Onko teoksessa jokin idea tai sanoma. Sellainen joka joko rapsuttaa katsojan maailmankuvaa tai kenties joskus harvoin haastaa tämän jotenkin. (Ihmiset pitävät siitä että heitä miellytetään tai yritetään miellyttää.)

Tämä johtaa tietenkin varsin konventionaaliseen makuun. Usein estetiikka kiedotaan konventioihin jolloin saadaan kitchiä. Mutta tässäkin tapauksessa on huomattava että tosiasiassa kitchiä ei kenties arvosteta juuri siksi että se ei itse asiassa täytä kaikkia tai edes useimpia ylläolevista ehdoista.

Ja kun ihminen menee katsomaan modernia taidetta, eteen tulee usein teoksia joissa näitä elementtejä ei ole.
1: Maalari maalaa suuria yksinkertaisia kuvioita tai tahroja. Sillä teoksessa ei ole kysymys tekniikasta vaan ilmaisusta.
2: Teokset ovat vaivattomasti tehtyjä tai ne näyttävät sellaisilta. Moni teos näyttää suorastaan siltä että on kasattu kasa roskaa, väännetty tahroja tai laitettu jokin kone valuttamaan ja roiskuttamaan maalia.
3: Teokset ovat usein esteettisesti neutraaleja tai sitten ne ovat jopa rumia.
4: Ne ovat myös kryptisiä siinä mielessä että ne eivät edes yritä kertoa jotain tiettyä sanomaa tai asiaa. Kenties sanoma pitää katsojan ikään kuin itse keksiä jolloin merkityksenteko sysätään taiteilijalta katsojalle.

Itseäni on ärsyttänyt se, että monesti isoin vaiva on nähty mainonnan ylisanoihin. Olen nähnyt parikin sellaista näyttelyä joissa mainonta oli korkeatasoisempaa käsiterunoutta kuin itse näyttely. Näyttely ei ole antanut mitään paitsi ällistystä siitä että tätäkö varten on otettu kulkuväline ja kulutettu aikaa. Aikaa jona voi tehdä jotain rakentavampaa.

Mainonta asettaa kuitenkin lähinnä standardin, riman joka luvataan ylittää. Joten tämä tuntuu petokselta. Voi olla että maalari on hieman kuin kirjailija. Derridakin esitti että taiteilija on kuollut. Mutta jos sitä joutuu tämänlaisen kohtaajaksi, voi henkenä olla tuohtunut you wish. Ja tätä petetyksi tulemisen tunnetta ei pelasteta sillä että kerrotaan että katsoja on vain niin banaali ja typerä että ei mitenkään kykene kohoamaan taitelijan sfääreihin. Tämänlaatuinen tarina irtoaa toki "Keisarin uusista vaatteistakin". Petetyn olo ei poistu sillä että saa mollaamista. Vaikka kritiikki olisi osuvaakin, tästä seuraa kiukkuisuutta, turhautumista ja muuta vastaavaa.

Minulla on näihin asioihin melko Montaignelainen katsantotapa. Hänhän korosti filosofiaan ja lukemista niin, että jos hän lukee joskus filosofia jota hän ei ymmärrä, hän ei väkisin lue sitä vaan jättää lukemisen kesken. Koska joko filosofi on itselle liian vaikea. Tai sitten filosofi on liian vaikeaselkoinen. Montaignella ei ollut vaikeutta tiedostaa niin omaa kuin muiden ihmisten rajallisuutta. Hän oli epäonnistumisen ja saastan elämään kuulumisen visionääri joka ei arastellut arjen yököttävien ilmiöiden tarkastelua. Montaignen kanta oli hyvin pragmaattinen. Ei ole mitään tarvetta taistella siitä onko ei-ymmärretty filosofi nero vai humpuukimaakari. Ei ole tarvetta miettiä onko lukija liian tyhmä vai onko hän niin viisas että tiedostaa luetun onttouden. Koska jos katsotaan sitä onko syytä lukea tuota filosofia on joka tapauksessa sama. Jos filosofi on liian fiksu, kannattaa lukea jotain yksinkertaisempaa tai jotain muuta, sellaista jota ymmärtää. Ehkä joskus myöhemmin palata asiaan kun taidot ovat karttuneet. Ja jos filosofi on ympäripyöreä haahuilija, ei tätä siltikään kannata lukea.

Väitän että postmodernin taiteen galleristit vihaavat kaltaisiani ihmisiä. He kenties toivovat että asiakas on kuollut, eikä taiteilija. (Taiteilijan kuolema näkyy tiettävästi hintalapussa. Vaikka luulisi että hinta halpenisi kun galleristi ei edes myy omaa teostaan, eikä toisaalta joudu jakamaan myyntituloja kenenkään kanssa.)

---

Arki-ihmisen vaivannäön ja taidon ja sisällön vaatimus minulla on muuten blogini kommenteissakin. Ja tunnen itseni petetyksi jos tätä alitetaan. Että kommenteissa ei ole ideaa, vaivannäköä eikä se osoita oikein harrastuneisuuttakaan. Samoin minua tosin inhottaa se, jos minua ei oikein ymmärretä. Kenties olen liian supernerokas ja muuten vaan niin maan etevä ajattelija heidän ymmärrettäväkseen. Tai sitten he ovat niin neroja että en ymmärrä miten heidän kommenttinsa onkin äärimmäisen relevantti kaikkeen sanomaani. Molemmissa tapauksissa on varmasti järkevintä että he poistuvat paikalta. Koska tämä on minun asuinpaikkani, minä en voi poistua. Samoin kuin tyytymätön asiakas poistuu galleriasta ja galleristi jää katsomaan tyhjää palkkakuittia.

Ja kaikki kauniit muodot mun tulee mielehen

Nightwishin uusi levy on menestynyt hyvin. Levy on yltänyt myyntilistoilla hyvin korkealle useissa maissa. Kiinnostavaa on se, että levy "Endless Forms Most Beautiful" on evolutionistinen. Ja siinä vierailee Richard Dawkins. Olen itsekin hankkinut kyseisen levyn. Se on myös ensimmäinen Nightwish -levy jonka olen ostanut "Oncen" jälkeen. (Olen toki kuullut kappaleita myöhemmistäkin levyistä.)

Se, mihin tässä voisin ottaa kantaa on käsite "ammatimaisuus". Ja se on oleellista kyseisen yhtyeen kannalta. Holopainen on ottanut tuoreesti kannanottoa Tarja Turusen eroon yhtyeestä. (Ero tapahtui "hyvin kauan sitten".) Holopaisen lausunto oli "Tarjan kanssa hoidimme asian äärimmäisen ei-ammattimaisesti. Asiat meni niin kuin niiden piti mennä, mutta tapa millä se tehtiin, oli huono. Sen voivat meistä kaikki myöntää." Pidin siitä miten "niin kuin niiden piti mennä" -tilanteesta yhdistettynä "ei-ammattimaisuuteen". Sillä - kuten jo levyostoksistani voi päätellä - rinnastan jossain määrin "Nightwishin" nimenomaan Tarja Turus -kokoonpanoon.

Tarja Turusen laulusta voi olla montaa mieltä. Yleinen ajatus varmasti on se, että hän kollotti. (Makuani on moitittu tässä kohden edellämainittua sanaa käytäen.) Myöhemmin yhtye on myös luonut taiteellisesti korkealentoisempia kappaleita. Ja myös soittajien taidot ovat kohentuneet. Myöhemmän "Nightwishin" vierellä "Angels Fall First" -levy on suorastaan kotikutoinen.

Ja tavallaan tässä onkin se ongelma. Jossain määrin Nightwish on koko ajan muuttunut yhä ammattimaisemmaksi ja ammattimaisemmaksi. Mutta se ei ole korkeakulttuuria vaan populaarikulttuuria. Ja siinä ammattimaisuus voi olla jopa ongelma. Tarja Turusen ero ja laulajan vaihtaminen muutti bändin yhä vahvemmin Tuomas Holopaisen alle. Ja myöhemmät laulajat ovat kenties olleet jopa esteettisesti järkevämpiä ratkaisuja. Mutta Tarja Turusen "kollotus" oli toisaalta jotain joka teki "Nightwishistä" omanlaisensa. Ilman sitä se on "vain" tavallista metallia.

Samoin se, että bändin ero oli täydellisen banaali, eettisesti kyseenalainen, lapsellinen, kiukutteleva ja huonolla siihen sopimattomalla menettelytavalla toteutettu teki siitä jollain tavalla aidon. Se oli ikään kuin viimeinen puhtaan aitouden osoitus. Jonka hiipumisen jälkeen tarjolla on vain taidokasta ammattimaisuutta. Joka on ongelma kun kyseessä on populaarikulttuuri.

Siksi, vaikka "Angels Fall First" on kaikkea muuta kuin evolutionistinen pidän siitä jotenkin enemmän kuin tästä uusimmasta tuotoksesta. Jännittävää tässä onkin se, että jossain määrin Evoluutio-Dawkins -tematiikassa tuntuu olevan jopa laskelmoinnin makua. Jokin on oikeasti muuttunut vuodesta 1997 (Jolloin "Angels Fall First" ilmestyi.) Silloin levymyyntiä kasvatettiin ilmoittamalla kääntymisestä uskoon. Sillä saatiin kohulehdet innostumaan. Nyt tilanne on jotenkin muuttunut siihen että myyntilukuja kasvatetaan lopettamalla kaappiateisteilu.

---

En jaksa tarjota teille jeesustelua. Kelpaisiko sen sijaan darwinistelu?

Descartesin mitta täyteen - ja muita detaljeja

Filosofiaa pidetään usein kynäniskojen puuhana. Jopa sellaisena joka näivettää. Se ei toki olekaan mitenkään fyysinen harrastus. Jotkut filosofit, kuten Michel de Montaigne (1533-1592), onkin korostanut sitä että hän oli huono miekkailija ja ratsastaja.

Mutta toisaalta ei voi olla huomauttamatta että Platon (427-347 eaa.) tunnettiin paitsi filosofina niin pankrationin taitajana. Ja se laji oli nykyajan mittapuihin verrattuna raaka. Ja osa filosofeista on myös ottanut kantaa itsepuolustuksellisiin asioihin. Mikä ei tietenkään yllätä siinä mielessä että miekkailutaitoja on pidetty osana kunnon sivistyneen gentlemannin kansalaistaitoja.

Ja kun filosofit eivät ole mitenkään erityisen yksimielisiä mistään, ei pidä yllättyä että ohjeet ovat hyvin kaukana toisistaan.
* René Descartes (1596-1650) tunnettiin miehenä joka kantoi miekkaansa mukanaan. Hän oli myös kuuluisan ranskalaisen miekkailusuuntauksen opettajan, Besnardin, opissa. Nuorena päivinään hän kävi myös kaksintaistelun niistä harvoista aiheista joissa se on kenties aiheellista, naisen vuoksi. Descartes voitti kaksintaistelun ja säästi vastustajansa hengen, joka on kenties hienoin tapa lopettaa kaksintaistelu. Descartesin ohjeena oli se, että hän piti aseen pituutta tärkeänä. Hänen ajatuksensa oli se, että etäisyydenhallinnan avulla se jolla on pidempi ase on etulyöntiasemassa. Miekkailussa ja rakkaudessa geometrian ja mitan ystävä tiesi että koolla on väliä.
* Tämän vastakohtaa edustaa sitten John Locke (1632-1704) joka korosti lähitaistelun ja painitaitojen merkitystä. Hänestä taitamaton miekkailuja jolla on painitaidot kohtuullisen hyvässä kunnossa pärjää kyllä huonolle tai keskinkertaiselle miekkailijalle. Hän korosti sitä, että hyviä miekkailijoita on vain hyvin vähän. Miekka oli Lockelle lähinnä väline jonka avulla pääsi miekkailuetäisyydeltä painietäisyydelle.

Luonnollisesti molemmissa näkemyksissä on puolensa. Eivätkä ne toki ole täysin toisensa poissulkevia, voihan painiin mennä hieman pidemmänkin aseen kanssa. Erityisesti taidon vaikutus siihen mikä on kannattavaa on kuitenkin se mihin kannattaa kenties eniten kiinnittää huomiota.

E(rinomaisuus)myytti

Mannerheim, tuo libertaristinen yli-ihminen,
erinomainen harvinaislaatuinen lumihiutale,
kuin Gandalf - yksi harvoista,
komentaa kuuliaisia terrakottarobottiammattilaisiaan
kohti suuruutta ja erinomaisia suorituksia
ja riskialtista maksimikilpailutettua palkkaa.

Kirjoitin vähän aikaa sitten puolillaan vitsin vuoksi väännetyn tyhmän pienen blogauksen johon kuitenkin sain kiinnostavia kommentteja. Joskus tekstejä täytyy kirjoittaa tunteiden purkamiseksi. Sain siihen liittyen kuitenkin vihjeen siitä miten armeijan testituloksia on (toki anonymisoidusti) käytetty kansantalouden tutkimuksessa. Linkkinä oli Roope Uusitalon "Essays in Economics of Education". Esseet olivat periaatteessa kiinnostavia. Kommentoija oli kuistenkin myös Kysyjä. Kysyjä halusi minulta siihen liittyen jotain, mahdollisesti metodologista kommentointia. En pidä referaattien tekemisestä, joten siinä mielessä suosittelen lukemaan itse tekstin. Lisäksi valittu aihe haiskahti sen verran politiikalta, että kaltaiseni "luottavainen persoona" alkoi haistelemaan ansaa. Joka tietenkin motivoi tarttumaan asiaan entistä vahvemmin. (Palkalla minua ei motivoi yhtä hyvin kuin ansalla. Joitain kärpäsiä ei pyydetä hunajalla vaan heitä pyydetään blogikommenteilla.)

Siinä on ytimessä sellainen poliittinen kulma että miten paljon koulutuksella saa rahaa takaisin. En ole lähestynyt tietoasiaa sillä tavalla. Olen siinä mielessä idealisti. Tai oikeastaan en ole. En vain ole riittävän markkinahenkinen ja rahanahne. Pidän muita tavoitteita kiinnostavimpana. En myöskään kuulu niihin ihmisiin joiden mielestä yhteiskuntaa pitäisi ylipäätään ohjailla kuin se olisi "Monopoli". (Joskin ymmärrän jollain tasolla että on syytä miettiä että valtio ei mene konkurssiin.) En kuitenkaan näe ongelmaa siinä että joku tutkii asiaa ja tekee siitä päätelmiä. On vaikeaa olla eri mieltä esimerkiksi seuraavan lausuman kanssa : "Nature allocates people with different amounts of talent and opportunities. Nature has no need to be fair. Using such natural experiments and economic theory, some inferences on the causal relationships can be drawn." Minua ei myöskään ihmetytä osa sanotusta "In the second essay we take seriously the Becker schooling model, which states that people decide on the schooling investments based on the marginal costs and marginal benefits of education. We note that if the marginal returns vary across individuals, there is no single parameter for the return to schooling. Instead, the appropriate model is a variant of a random coefficients model."

Mutta esseiden joukosta on tietenkin vaikeaa seuloa yhtä asiaa. Päätin tarttua yhteen detaljiin. (Koska kun minulta pyytää jotain, ei koskaan tiedä saako. Ja jos tietää että saa niin ei tiedä mitä saa ja haluaako tätä.) Siinä käsitellään taidon ja palkan suhdetta. Tässä havaitaan että instituutioilla on vaikutusta. Ammattiliitot ja muut taistelevat palkkojen nousulla tavoilla jotka eivät liity taitoihin. Taitojen ja palkan suhde onkin selittänyt joskus enemmän kuin nyt. "Single-skill model performs best in explaining changes in the period from 1983 to 1989." Toisaalta vaikka nykyään korostetaan ammattitaidon merkitystä "Most interestingly, very little evidence of increasing demand for skills is found in this study. At least changes in the demand for skills do not show as widening skill related wage differences." Tämä johti minut sivupoluille. Ja tämän sivupolun tulen tarjoamaan.

Maailmassa on nimittäin muutamia myyttejä joista en pidä. Kun olin nuori, kysyin isältäni että mikä on hänen mielestään nykyajan myytti. Hän lähestyi asiaa mielenkiintoisesti. Sillä moni korostaa että uskonnonvapauteen ja vastaaviin liittyisi myyttejä. Tai että seksiin liittyy myyttejä. Mutta tosiasiassa nämä eivät ole erityisen vahvoja myyttejä koska (a) ne eivät oikeasti ohjaa elämäämme niin paljoa (b) ja niistä puhutaan aika paljon. Hänestä aikamme myytti oli se, miten tehdä rahaa. Ajatus on kiinnostava, koska yhteiskunnassamme kaikessa puhutaan rahasta. Itse asiassa jopa paljon puhuttu uskonto on puolustuksissaan uskomiseen uskomista, eli ajatusta jossa yhteiskunta tai yksilö hyötyy siitä että on uskovainen. Hyötyajattelussa on kyse rahasta tai siihen rinnastettavista asioista. Sen lisäksi jos rahan tekemisestä keskustellaan, on selvää että asiasta loukkaannutaan syvästi poliittisin syin. Joko siksi että on epäkohteliasta kertoa yrittämisestä kommunisteille. Tai kertoo siitä että sukupuolikiintiöt ja ammattiliitot johtavat siihen että palkkaa ei saada oikeastaan enää "tehdystä työstä" tai "taidoista" sanan vahvimmassa mielessä. Tai siksi että libertaristi itkee kun hänelle kerrotaan että tilastojen mukaan varmin keino rikastua ei olekaan yrittää ahkerasti ja työskennellä ja yrittää. Vaan se, että valitsee isovanhempansa ja vanhempansa joilta saa pesämunan jolla opiskella ja sosiaalisen verkoston ja siihen sopivat käyttäytymismallit.
1: Minulla oli muuten hirvittävästi hyötyä siitä että isäni on hyvä vartija. Ei pelkästään siksi että hänen nimellään saisi työpaikkoja, vaan sen takia että hän on kertoillut jonkin verran työjuttuja jotka ovat itse asiassa välittäneet tietotaitoa ja hiljaista tietoa siitä millä metodein ja millä asenteella työt tulevat hyvin tehdyksi. Vartijan hommista ei vain saa palkkaa. Ja duuni on perseestä ja sopii vain ihmisille joilla on jotain pahemman kerran vialla päässä. Kaikella kunnioituksella isälleni tämä. Idea on kuitenkin sama.

Tässä kohden mielestäni tärkeimmät myytit eivät kuitenkaan ole poliittisesti kiinnostavia. Uusitalon aiheet varmasti kiinnostaakin niitä joilla on jonkinlainen puoluepoliittinen asenne. Ei siksi että hän esittelisi poliittisesti vääristeltyä aineistoa ja pseudotiedettä. Vaan siksi että aiheet ovat niitä joita puoluepoliittisesti miettivät miettivät. Minulle tämä on hieman vierasta. Ja siksi otankin esille toiset myytit.
1: Ensimmäinen on essentialismi. Tässä on monta osa-aluetta. Ensimmäinen niistä on "älykkyysmyytti". Siinä ajatellaan että älykkyys tarkoittaa suunnilleen samaa kuin toteutuneet taidot. Lahjakkuus on kuitenkin hyvä erottaa taidosta. Niiden välillä on usein ahkeruuden kokoinen kuilu. Lahjakkuus auttaa mutta ei vie perille. Ja ilman lahjakkuuttakin voi usein päästä perille. (Joskin jalattomat amputoidut eivät voi voittaa juoksukilpailuja paitsi joissain erityisissä paralympialaisissa.) Tätä sitten levitetään sen tyylisissä sarjoissa kuin "Skorpion". Toisaalta olen ollut havaitsevinani että sama henki ympäröi myös MBTI -luokituksia. Niiden tuloksista luetaan ikään kuin suositus. "Olet INTJ joten sinulla varmasti olisi lahjoja tiedeuralle". Tämä ei kuitenkaan ole edes itse testin tarkoitus. Sosiaalisissa piireissä tämä jatkotulkinta ikään kuin liimataan päälle. Aivan samoin kuin älykkyydenkin kohdalla. Ajatus ihmisen essenssistä, joko aidosta tai kuvitellusta ominaisluonteesta, muuttuu taidoksi kuin simsalabim. Potentiaalinen muuttuu aktuaaliseksi vaikka nämä ovat eri konsepteja.
2: Toinen on taitomyytti. Michael Gerber on kirjoittanut kirjan "The E Myth" joka käsittelee sitä miten moni pieni yritys kaatuu. Syynä ei ole välttämättä se, että niissä tehtäisiin työt huonosti. Mutta aina se ei johdu myöskään ammattiliitoista tai muusta kommunismista. Usein yrittäjät tekevät bisnessuunnitelmia joissa ollaan liian sitoutuneita myyttiin siitä että jos yrittäjä ja hänen palkkaamansa työntekijät osaavat tehdä jotain, niin se tarkoittaisi sitä että he myös osaavat tehdä siitä bisnestä. Eli jos osaat kirjoittaa, osaat kirjoittaa tavalla josta tulee rahaa.

Pelottavaa onkin, että usein älykkyysmyytti kombinoidaan erinomaisuusmyytin kanssa. Silloin syntyy jotain sellaista jonka eetos on liiaksikin nykyaikaa. Esimerkiksi itse varmasti hämmästytän joitakuita ihan sillä miten hienosti ja kaikenkattavasti osaan alisuoriutua rahallisesti. Minulla toki on työpaikka josta tulee ihan palkkaa. Mutta toisaalta on huomioitava että kirjoitan hyvin paljon sellaista josta tulee lähinnä miinusta tilille. (Vähintään siten että työ pitäisi tuntipalkkaistaa jotenkin.) Puolisoni esimerkiksi kävi kuuntelemassa stand-uppia ja selitti että ei se oikein eronnut siitä mitä meillä on kotona koko ajan. (Hän ei korostanut sitä että olisin erityisen hauska, vaan nimenomaan sitä että stand-upin ammattilainen itse asiassa pärjää rahallisesti varsin "kohtuullisella" tai "inhimillisellä" taitotasolla.) Mutta olihan siinä valtava ero. Minä en elä paskanjauhannallani, teen sen ikään kuin omalla kustannuksellani. Minulla ei ole bisnesmallia enkä voi vain kuvitella että voisin vitsailemalla muuttaa tilanteen niin että simsalabim rahaa alkaa tulemaan ovista ja ikkunoista.

Pieni ajatus "nuorisotakuun" seurannaisvaikutuksista

Nykyään työmarkkinat ovat hyvin erikoisia. Jopa kaupan kassalle aletaan vaatimaan koulutusta. Työttömyys taas on ongelma. Siksi yhteiskunta on nähnyt että asiaa on syytä korjata ajamalla jonkinlaista nuorisotakuuta. Kun nuoret ovat koulutettuja niin heillä on edes jotain jolla saada jotain työtä jostain, ehkä.

Järjestelmässä on tosin sellaisia jännittäviä kulmia jotka konkretisoitunevat vahviten ammattikoulujen puolella. (Aikana jolloin kenties erikoisin ongelma on se, miten suuri prosentti lukee ylioppilaaksi sen sijaan että menisi suoraan tuottavaan työhön, likaiseen työhön, tylsään työhön.) Sillä osa nuorista jotka eivät koulutu ovat ihmisiä joilla ei ole motivaatiota. (Ammattikouluihin menee kuitenkin ihan oikeasti myös fiksuja ihmisiä. Tätäkin on hyvä muistuttaa.) Ja kun puhutaan nuorisotakuusta, tämä ihmisjoukko on se johon päätökset vahviten vaikuttavat. Motivaatiottomat päätyvät "opiskelemaan".

Yhteiskunta on jossain määrin järkevästi rahoittanut tätä asiaa siten että ammattikoulut saavat rahaa oppilaasta joka tulee sisään. Tämän ongelmana on tietysti se, että oppilaitoksen kannattaa ottaa sisään sikana oppilaita, ja jättää heidät sitten heitteelle. Valtio periaatteessa kannustaa tähän sillä että se kannustaa vapaavalintaisuuteen kurssituksissa, ja yhdistää tämän sitten siihen että koulutukseen ei anneta oikein varoja. Yksityisopetus on hinnakkain koulutuksen muoto ja siksi kurssit saadaan täyteen ja systeemi toimii edes säällisellä budjetilla vain jos on satojen oppilaiden koulu.

Tämä heitteellejättösysteemi, ei haittaisi jos kyseessä olisi aktiivinen ihminen, mutta kun nuorisotakuu koskee eniten juuri tätä motivoitumatonta kansanosaa. Mutta systeemi johtaa siihen että drop outteja tulee. Joko kouluissa norkoillaan tai sitten koulu lopetetaan kesken. Koska valtio ei pidä siitä että rahaa lypsetään ilman että tämä tarkoittaa isoa määrää oikeasti valmistuneita laskelmointiin vastavetona on sitten luontevasti se, että vaaditaan rahoitukseen muutosta niin että rahaa tulee vain valmistuneista.

Ja koska koulu ei edelleenkään saa enempää budjettia jolla drop-outteja ei saataisi ulos ja samalla siltä vaaditaan nuorisotakuun toteuttamispyrkimyksiä se voi tehdä enää sen ainoan osan jonka se voi tehdä. Eli helpottaa kursseja ja päästää mitättömistäkin suorituksista läpi. Kun koulu tarvitsee valmistuneen, niin riittää että on kirjoilla. Ja jos vaihdat lampun niin saat opintopisteen. Tämänlainen johtaa sitten siihen että tutkintojen arvostus vähenee. Sillä työmarkkinoissa maine leviää sillä että tietyn koulutuksen omaavat tekevät. Osaamattomista perseilijöistä jotka ovat "kolme vuotta opiskelleet tutkintoa" saatu kokemus vaikuttaa siihen että tutkinnolla ei ole väliä. Ei edes niille jotka ovat käyneet koulutuksen kunnolla ja ovat oppineetkin. (Koska tutkintopaperi on kuitenkin sama kuin niillä motivoitumattomilla perseilijöillä.)

Ja tämän seurauksena on se, että kaupan kassallekaan ei tahdo päästä niillä papereilla. How this is a solution? Yhteiskunnan kannattaisi kenties ymmärtää sitä että mitään ei saa ilmaiseksi. Koulutusta ei saa ilmaiseksi. Tutkintoja jotka auttavat työllistymisessä ei saada ilmaiseksi. Kannettu vesi ei kaivossa pysy. Joten oikeasti joko koulutukseen pitäisi hassata rahaa tai sitten pitäisi muuttaa työhönottorakenteita siten että esimerkiksi peruskoulusta oikeasti olisi relevantti mahdollisuus päästä vaikka kaupan kassalle tekemään työtä jolla voisi maksaa vuokransa ja elää edes jotenkin.

Pikaisia tökkäyksiä pikajousiammunnasta

Lars Andersenin jousella ampumisen taitoa kuvaavasta videosta on tullut nettihitti. Itse asiassa sellaisella volyymilla että jopa Helsingin Sanomat uutisoi siihen liittyen. En ole missään nimessä ampuja, mutta uskallan kuitenkin kommentoida asiaan jonkin verran. Olen hieman provokatiivinen, mutta en kuitenkaan itse asiassa suhtaudu tämänlaiseen toimintaan negatiivisesti.

Andersen ampuu niin tarkasti ja nopeasti, että ainakin minun ensimmäinen ajatukseni oli se, että kenties olen ymmärtänyt jotain väärin. Kenties pian jostain tulisi tummapukuisia miehiä jotka kutsuisivat häntä "Mr. Andersoniksi". Sillä temput olivat juuri sellaisella tasolla hienoja että on aivan uskottavaa että takana on valtava määrä trikkikuvausta, iso määrä otoksia joista parhaat onnistumiset on otettu itse suoritukseen sekä tietysti tärkeintä itsepuolustuksellista taitoa jonka tarjoaa Photoshopin voima.

Epäilyksen tärkeimmät syyt olivat siinä että tekniikat kuvataan sekä erityisen nopeina että tarkkoina. Joka ihmetyttää lähinnä sitä kautta että minkä vuoksi olympia-ampujat sitten käyttävät niitä tästä poikkeavia tekniikoita. Syy on tietysti siinä että tarkkuusammunnassa on aivan erilaiset vaatimukset. Ja niissä ei voi ottaa useampia otoksia.

Lars Andersen ei kuitenkaan ole, ainakaan suurimmaksi osaksi, huijausta. Nuolen halki ampuminen on tietenkin jotain johon voi suhtautua Myytinmurtajien hengessä. Mutta nuolen ampuminen ilmasta on tietyllä tavalla mahdollista. (Ainakin jos sallitaan useampia ottoja.) Kuitenkin samalla myös Helsingin Sanomiin aiheesta myöhemmin haastateltu asiantuntija on hyvin vakaalla pohjalla kritiikissään. (Tosin nuoliviinikysymyksessä uskon hänen ylitulkinneen Andersenia. Andersen puhuu hollywood -tyylisestä selässä pidettävästä kotelosta ja suosii nuolien pitämistä kädessä. Jotka ovat tosin olleet historiallisesti käytössä, mutta ne eivät ole nopeita. Mutta uskoisin että jopa Andersen myöntää että sivussa pidettävät nuoliviinit ovat olleet tärkeitä esineitä.) Eikä Andersenin tyyli ole teknisesti ottaen mitenkään uusi - siis siinä mielessä missä hän viittaa historiaan kuten kuviin. (Tosin video painottaa nopeuskysymyksessä näitä paremmin perusteltuja kohtia. Kuitenkin kun hän ampuu, mukana on koko mekaniikka. Myös se jota ei lausuta ääneen. Ja joilla on valtavasti vaikutusta niihin numeroihin joita videossa sitten esitetään.) Videon viraalisuus on tietenkin johtanut siihen että asiallisia kritiikkejä aiheesta on tehty paljonkin.

On kuitenkin syytä tiedostaa että Andersenin sinänsä upeat suoritukset menevät hyvin tiettyyn kategoriaan. Ne ovat nopeusammuntaa ("speed shooting") eivätkä tarkkuusammuntaa ("olympic archery"/"sharpshooting") tai jousen käyttämistä sota-aseena ("military archery"). Ero on monella tavalla tärkeä. Ja sitä kautta uskallan heittää pari nopeaa kohtaa asiasta;
1: Ensimmäinen asia on se missä ei tarvitse moittia Andersenia lainkaan. Hän tekee asioita helpon näköisesti (ja kenties jopa hieman typerällä ilmeellä). Mutta tämän ei pidä hämätä. Kyseessä on oikeasti vaikea taito. Joka tarkoittaa sitä että se vaatii paljon harjoittelua. Se voi siis sopia ammattimaisille metsästäjille tai sotilaille. Tämä rajoittaa sen sotilaskäyttöä jonkin verran.
2: Toinen asia koskee sitten jousen ja ammuntatekniikan kohdalla tehtyä huomiota. Andersen keskittyy ampumaan nopeasti. Hän ampuu hyvin kevyellä jousella ja selvästi voi huomata, että hänen jännittämistapansa on sellainen että hän ei jännitä jousta hirveän pitkää matkaa. Itse asiassa kaikki mitä hän tekee on äärimmäisen hyvin perusteltua ja loppuun asti hiottua. Nopeuden kannalta. Joka on johtanut siihen että jousen iskuvoimasta on isketty pois kaikki mahdollinen. ; Ilkeämpimielinen voisi jopa sanoa että Andersen on hyvin luova siinä mielessä että hän ampuu jousella hyvin innovatiivisella tekniikalla jossa osansa on annettu myös sille että määritellään uusiksi niin se mikä lasketaan jouseksi kuin se mikä määritellään ampumiseksi.
3: Kolmas asia koskee kohtausta jossa ammutaan nukkeihin joilla on päällä rengashaarniskaa. (a) Ensimmäinen asia on se, että luultavasti kyseessä on ns. historianelävöittämiseen tarkoitettu rengaspanssari jonka renkaita ei ole niitattu. Niistä ampuu kohtuu helposti läpi. Ja siksi niiden kaltaisia ei käytetty historiallisina aikoina. Nykyisin moni ostaa niitä koska se on hirveän paljon halvempaa kuin ostaa niitattu. Ulkonäkö ja paino ja muut asiat ovat hyvinkin samanlaisia. (b) Toisaalta nuolien kanssa toimiessa rengaspanssari ei ole se suurin ongelma. Suurin ongelma on rengaspanssarin ja gambesonin yhdistelmä. Eli jotain jota tässä testiammunnassa ei näytetty. Gambesonin kohdalla on tosin huomattava, Mr. Andersenin eduksu, huomautettava että ristiretkien alkupuolella eurooppalaiset ritarit herättivät hämmästystä. Sillä pienempipaunaisilla jousilla ammutut nuolet eivät lävistäneet panssarointeja ja ritarit näyttivät siileiltä, kuolematta. Pienempipaunaisilla jousilla on siis konkreettiset haittansa, joita on kohdattu historiallisina aikoina. Jolloin asia ei toimi mutta perustuu historiaan, samanaikaisesti.

Itse tosin ajattelen että jos haluaa kikkailla nopeilla mutta eitappavilla esineillä, on syytä aloittaa veitsenheittely. Mutta tämä on enemmän esteettinen tyyliä koskeva lausunto. Ja muistutus siitä että veitsenheitossakin on yrityksiä luoda "joustavuudella" sotilaallisuutta. Kuitenkin samanaikaisesti veitsenheittoon ei saa sen tyylistä impaktia että se olisi kovin luotettavasti letaali. Veitsenheitto on taistelussa häiriöntuoja, ei mikään varsinainen ihmisen tappamisen väline. Samassa mielessä se että olet tiiviisti purkitettu ritari joka ammutaan siiliksi luonnollisesti häiriintyy. Veitsenheitto on luonteva vertaus koska siinäkin on hiottu tyylisuuntia joita mainostetaan hyvin samalla tavalla kuin Andersen.

On hyvä katsoa huonoa

"Saadakseen äänensä kuuluviin pitää jakaa persettä. Tunteakseen maailmaa pitää joskus uida sen saastassa. "
(CMX, "Kysymykset ja vastaukset", 21/12/2014)

Renessanssiajasta ja sen taiteesta saa helposti sellaisen kuvan että kaikki olivat kuuluisia mestareita. Tämä sitten tulkitaan helposti kahdella tavalla ; Joko ajatellaan että sen ajan suhde taiteeseen oli erityisen nerokas. Tai sitten syntyy sellainen ajatus että tosiasiassa renessanssiajan taide oli helppoa. Koska eihän sitä olisi muutoin syntynyt niin paljon.

Ilmiössä on kuitenkin enemmän kysymys siitä mikä säilyy ja siitä mitä halutaan katsoa ja mitä halutaan näyttää kuin renessanssin toistuvasta erinomaisuudesta. Tämän voi muistuttaa mieleensä vaikkapa katsomalla renessanssiajan uncanny valleysta repäistyjä maalauksia vauvoista. Epäonnistumisen läsnäolo on tärkeä. Eikä pelkästään siksi että voidaan nauraa näiden kuvien maalareille vielä hautaamisen jälkeenkin ylenkatseellisesti. Vaan juuri siksi että nämä toimivat tärkeänä kontrastina niille totutuimmille ja nähdyimmille teoksille.

Tämä sama koskee tietenkin myös alkuun laittamani videota huonosti täytetyistä eläimistä. Ne muistuttavat siitä että eläinten täyttäminen on taito. Ja taidot ovat usein nimen omaan suhteellisia. Jos kaikki tekisivät hienoja täytettyjä eläimiä, sen täytyisi olla todella todella helppoa. Ja olisi todella kyseenalaista olisiko kyseessä todella mikään taitokaan. Myös nämä eläimet näyttävät olevan uncanny valleyssa.

Tämä tuo mukaan näkökulman jota voi olla rakentavaa laittaa myös pseudotiedeasioihin. Jos nimittäin mietitään miten pseudotiede eroaa muista typerehtimisistä, on asiaan helppoja ja vaikeita vastauksia. Helppo tapa on sanoa että pseudotiede väittää olevansa tiedettä. Mutta kenties oikeampi tapa lähestyä asiaa onkin nähdä pseudotiede jonkinlaisena kompleksina ideana jossa yhdistyy kahden hyvin erilaisen pääteeman sekoituksia. Ne eivät siis ole vain hörhöilyä vaan ne ovat itse asiassa hörhöilyä joka lähestyy tiedettä tavalla joka pahimmillaan näyttää yhtä karsealta kuin mikä tahansa "uncanny valleyssa oleva robottikyhäelmä". Tämänlaiset erikoisuudet ovat poikkeavia ja jäävät mieleen. Ja kenties siksi pseudotieteet ovat kiinnostavia myös ei-tieteellisistä syistä. Ja ne muistuttavat siitä miten tiede on todellakin taito. Jos kaikki vain onnistuisivat koko ajan, niin eihän se voisi vaatia koulutusta ja harjoitteluakaan...

Kaksi sekuntia

Kun joku ihminen piirtelee jotain vihkoon, hyvin usea ihminen yrittää katsoa. Noin kahden sekunnin vilkaisu vihkoon on vain ajan kysymys. Usein vain lyhyen ajan. ; Itseäni häiritsisi jos minun muistiinpanojani tai kyhäelmiäni yritettäisiin samalla tavalla kurkistella. Minua häiritsisi se, että kun jotain asiaa kyhäillään se on harjoitelma ja siksi väistämättä erityisen huono.

Toisaalta piirtämisessä voi olla järkeäkin katsoa piirtämis prosessia. Taitavimmat piirtäjät voivat katsoa mihin suuntaan teos on muotoutumassa. Ja jokin ratkaisu voi aluksi olla omituinen ja ällistyttävä, mutta lopulta paljastuu että piirtäjä onkin osannut katsoa valmiiseen teokseen ennakolta hyvin montaa välivaihetta aiemmin.

Suurin osa katsojista ei kuitenkaan ole hyviä piirtäjiä mutta he katsovat silti. Itse kiinnitin tähän huomiota koska olin samassa tilassa ihmisen kanssa joka on merkittävän hyvä piirtämään. Hän esimerkiksi kykenee pelkällä mustekynällä luomaan hienoja muotokuvia varjostuksineen. Ja kun taidot yleensä vaativat harjoittelua joten tämäkin ihminen piirtelee hyvin usein ja paljon. Näin olin tilassa jossa hän piirteli. Ja ihmiset todellakin kurkistelivat. Itseäni tämä kävi ärsyttämään. Ihmettelin lisäksi että miksi kaikki ihmiset tekevät niin.

Mutta sitten kun oli pari minuuttia tyhjää odottelua, huomasin että omat silmäni menivät katsomaan sitä mitä hän oli piirtelemässä. Enkä tullut hullua hurskaammaksi sillä en tiedä miksi katsoin.

---

Tästä huolimatta: Ne jotka yrittävät kurlistella minun suttujani ja käsin piirrettyjä käsiteympyröitäni saa turpaan. Tai ei saa, mutta saa. Sillai henkisesti.

Yliopistolaisista ja innovaattoreista

Takkiraudassa kirjoitettiin taannoin siitä miten osasta yliopistotutkinnosta on tullut Veblenin hyödyke. Tämänlainen hyödyke olisi sellainen jonka hinnan kasvattaminen lisäisi niiden kysyntää. Tämä viittaa yleensä jonkinlaiseen statusesineeseen, joka ostetaan juuri sen vuoksi että se on kallis.

Toki tuossa tekstissä oltiin hieman yksioikoisia. Yliopistotutkintojen määrän kasvu ja yliopistotutkintojen hinnan kasvu liitettiin yhteen lähinnä ajallisesti. Tutkintojen hinnat ovat kiistatta sekä nousseet että yliopistotutkintojen määrät kasvaneet. Ja samanaikaisesti työmarkkinoilla on ylitarjontaa koulutetuista ihmisistä. (Minun lapsuuteni aikana oli ilmeisesti vielä rationaalista uskoa että kun kouluttautuu niin saa hyvän työpaikan. Nykyään asia ei ole näin yksinkertainen.) Mutta toisaalta autismidiagnoosien määrä on kasvanut samaa tahtia ilmastonmuutoksen kanssa, mutta korkeat lämpötilat eivät silti suoraan korreloi keskenään.

Mutta ajatus kuvaa jotain oleellista nykyajasta.

Nassim Taleb on "Antihauras" -kirjassaan lähestynyt tätä täsmälleen samaa aihetta korostaen että nykyaikana yliopistotutkinto on muuttunut hyvin suuresti statusesineeksi. Etenkin nimekkäistä yliopistoista saadut tutkinnot ovat kuin Vuittonin laukkuja. Tutkinto on kallis, ja sen hankkiminen on osoitus siitä että päivisin on aikaa tehdä muutakin kuin kääntää McDonaldsin purilaisia vuokransa ja ruokansa eteen käytännössä kaikki valveen tunnit. Joten siitä on tullut statusesine. Tutkinnoilla voidaan pröystäillä vaikka se ei hyödyttäisikään yhteiskuntaa tai edes omia palkkasaatavia.
1: Mikä nähdäkseni korostaa sitä että yliopistotutkintoa ei enää haeta (a) klassisen sivistysihanteen mukaisen tiedon (b) työelämän tarvitsemien taitojen (c) alalle oleellisien ihmisten kanssa verkostoitumisen vuoksi. Eli niistä syistä joilla yliopisto on perinteisesti ollut kannattavaa käydä. Status on todellakin tullut mukaan kuvioihin. Ja nimenomaan yliopistojen maksullisuus on ajanut niitä tähän.

Siinä missä Takkiraudassa humanismi on se tärkein vastustettava asia, Taleb ottaa kuitenkin tärkeimmäksi moitteen kohteekseen jotain aivan muuta. Osansa saa tietenkin taloustieteet. Mutta osansa saavat myös fysiikan ja insinööritieteiden suhde. Talebin ajatukset tieteen kehittymisen historiastakin ovat varsin omanlaisiaan. ; Karkeasti sanoen Taleb on sitä mieltä että "teoriat ovat hauraita". Viisaus ja tieto voi kasautua virheistä ja näin tiede voi olla hyvinkin "antihauras" tai ainakin "elinvoimainen".

Ja Taleb on tässä kohden hyvin pragmaattinen. Hän korostaa että yhteiskunnan taloudellinen hyöty ja toimivien inovaatioiden määrä on se mihin pitää keskittyä. Teoreettinen totuus on tässä prosessissa sivutuote, jos sekään. Ja tässä kohden hän tekee sen jota useimmat pragmaatikot eivät tee. Vaikka se oikeastaan on pragmatismin kanssa se kaikista koherentein ja järkevin tapa toimia. Hän korostaa että kysymys ei ole mistään Perimmäisestä Totuudesta. Taleb ei jaa maailmaa "toden ja epätoden" kautta vaan ottaa ytimeksi vastakohdat "käytännöllinen ja jymäytettävä". ; Usein pragmatisti ei tee näin vaan hän ajattelee että Totuus on kätevää. Ja oikea maailmankuva on siis paitsi kätevä niin myös tosi. Talebin mukaan tämä ei ole ilmiselvää. Mutta jokainen joka tietää miten lapsia ohjaillaan pelottelemalla näkistä tietää että pragmaattisesti se että lapsi ei huku ei tarkoita että näkki olisi todellinen olento. Näkki vain tehoaa paremmin koska ihmisaivot luonnostaan käsittelevät riskejä eri tavoin, eivätkä aina kovin hyvin.

Tieteen norsunluutorni edelläkävijänä eikä edelläkävijöiden jälkien selittäjänä

Hän korostaa että teoreettiset fyysikot ovat usein vallanneet tieteen narratiivin tarpeettoman laajasti.
1: Hän kaivaa esille esimerkiksi lentokoneiden moottoreiden keksimisen. Usein kuvataan että kaavat olivat ensin ja näiden pohjalta sitten mietittiin lentokone. Kuitenkin tosimaailmassa ensin oli moottoreiden esiversioita, ja ne toimivat vaikka ei tiedetty miksi. Insinöörit tekivät kokemuksellaan korjauksia ja säätöjä joiden avulla moottorit rakennettiin ja hienosäädettiin toimimaan. Ja vasta kun tämä piti selittää, kaavat astuivat mukaan. Käytännöllisyyden kannalta fysiikka on siis aina jälkijunassa. Teoria voi falsifioitua havaintoaineistolla joten se on haurasta. Sen sijaan tiede ja koneet ovat jotain joita kehitetään vasta kun joko opitaan virheistä tai tehdään toimiva muutos vahingossa. Ja näin tiede on vahvempi kuin hauras teoria. Taleb nostaakin tärkeiden temppujen kärkeen innovaattorit jotka ovat ottaneet riskejä ja kokeilleet.
2: Toisaalta Taleb korostaa että tämä vaatii vapaa-aikaa. Ja siksi teollisen vallankumouksen takana eivät olleet teoreettisesti ajattelevat tiedemiehet vaan usein takana oli enemmänkin joku pastori jolla oli pöydässä aina hentusia, varallisuutta riittävän mukavaan elämään ja elämässä riittävästi vapaa-aikaa. Talebin selitys on siitä kiinnostava että hän nostaa esille kirkonmiesten suuren osuuden tuolloin, mutta tekee tämän viittaamatta uskontoon ideologiana. Samalla tulee selitettyä se miksi kirkonmiehet nykyään eivät yleisesti ottaen ole niitä jotka useimmiten kehittävät uutta huipputeknologiaa tai "pragmaattisia tieteellisiä sovelluksia".
3: Taleb huomauttaa että islamilainen tiede pärjäsi vain lyhyen aikaa ja se ajautui syvään epäonnistumiseen. Syyksi Taleb näkee sen että siinä nojattiin liiaksi teoriaan. Tärkeimmäksi muutokseksi tarvitaan syvää asennemuutosta. Esimerkiksi lääketieteessä hän mainitsee että lääkehoitoja empiirisesti kokeilleet olivat klassisessa sivistyksessä vaarallisia puoskareita, koska parantumisen keinojen oli sovittava lääketieteen teorioihin. Humoraalioppi oli kuvaus ihmisen toiminnasta ja hoidon oli sovittava tähän muottiin ennen kuin lääkettä edes kannatti kokeilla. Nykylääketieteessä onkin sitten käytössä asenteellisesti tärkeämpiä ajatuksia kuten kaksoissokkokoe, jossa teho on se joka ratkaisee. Selitys lääkkeen toimintaperiaatteesta voi tulla myöhemmin.

Minusta Talebin ajatus on huikea ...

Koska se sopii nähdäkseni siihen että kaikenmaailman puoskareilla on aina teoria. Homeopaateillakin on teoria jossa oireiden samanlaisuus ja laimentaminen ovat mekanismi, teoria, johon parannuksen on sovittava. Kaikki puheet veden muistista ja vastaavista ovat heille tärkeitä, koska he kertovat tarinaa miten heidän lääkkeensä voisi toimia teoriassa. Mutta kaksoissokkokokeita ja niistä selviämisiä sitten pidetään todellakin irrelevantteina. Samalla rationalismi, teorian ja sen sisäisen koherenssin ylipainottaminen, on varsin läpitunkevaa esimerkiksi jos katsotaan kreationistien suosimia näkemyksiä tieteen kehittymisestä. Selityksissä jää vaivaamaan yleensä se miksi tieteen vallankumous ei tapahtunut varhaiskeskiajalla ja miksi nykyajan kreationistit eivät oikein saa tehtyä valtaisan hedelmällistä tutkimusohjelmaa.

Samalla korostuu sekin että postmodernismissa korostuva intressi on oikeastaan hyvin väärässä. Korostaessaan maailmankuvia ja intressejä huomio on aina teoriassa. Joka on väliaikainen ja kumoutuva ja hauras. Tiede on kuitenkin oppimisprosessi jossa kaikki maailmankuvat ovat pidemmän päälle jarru. Teoria auttaa korkeintaan keksimään uusia ajatuksia. Niiden varmistaminen tekee asiasta tiedettä. Ja kun ideologian perusideat on kierrätetty on yhä vaikeampaa ja  vaikeampaa lypsää tästä ajatuksesta jatkossa tiedettä. Se, että teoria toimi menneisyydessä hedelmällisten juttujen lähteenä ei tarkoita että se olisi hedelmällinen huomenna ja ikuisesti. Ideologian assosiaatioita tuottava keksintöpooli kutistuu oivallus oivallukselta ja se voi estää uusien ajatusten kehittelyä. Tutkimusohjelman hedelmällisyys, ei maailmankuvan dogmejen rationalistinen tulkinta on tärkeintä. Ja jokaisen maailman pienen kreationistin pitäisi ymmärtää tämä selittäessään sankaritarinaa kristillisistä tieteen supersankareista jotka muka jotenkin takaavat sen että nykyID:n starat olisivat jotain muutakin kuin informaatiotieteen Paris Hiltoneita. Talebin ajatus on siis suurelta osin mainio.

... mutta tietyin varauksin.

Tosin otan Talebin ajatukset kuitenkin tietyllä varovaisuudella. (Vaikka pidän hänen usein moititusta tyylistään. Miehen retoriikka on asenteeltaan sellaista että sitä olisi piristävää nähdä enemmänkin.) Sillä tosiasiassa muuttujia yhteiskuntatieteiden kohdalla on aina paljon. Ja Taleb, vaikka ei pidäkään teorioista, on tässä esittämässä uudenlaista mallinnustapaa, eräänlaista "yhteiskuntatieteiden kaiken teoriaa".
1: Ensinnäkin Talebin tekniikkaa koskevat esimerkit ovat siitä jännittäviä että niissä on syviä historian kaikuja. Jos mietimme entisaikojen innovaattoreita voimme oppia että nykyään ei esimerkiksi uusia kännyköitä keksitä innokkaasti jossain takapihan verstaassa. Syynä on nähdäkseni juuri se että on tapahtunut oleellinen muutos. Nykyään se, että voi tehdä parannuksen vaatii hirvittävästi paljon enemmän informaatiota. Toki tämän kaiken voisi keksiä itse, mutta se olisi hirvittävän työlästä. Olen hieman ihmeissäni että Taleb ei nosta tätä puolta esiin. Sillä hänen esimerkkinsä ovat selvästi hyvinkin vanhoja. Ja hän toisaalta koko ajan korostaa sitä että epäonnistumisista ja yrittämisistä opitaan. Ja hän kirjassaan levittää tietoa joka vihjaa että tätä opittua voi välittää esimerkiksi kirjoittamalla teorioita tai tekemällä kuvauksia laitteista. Siksi amatööri voi päästää alan alkuun mutta ei tekemään pitkälle vietyä tutkimusohjelmaa. Alan aloittava innovaattori ei ole se joka hioo perustieteen sen hienoimpaan ja täsmällisempään loppumuotoonsa. Tieteen historia toki tässä onkin hämännyt meitä. Se palvoo kieltämättä innovatiivisia aloittajia neroina ja sankareina. Valtaosa oppimisesta on hidasta, työlästä ja tylsää perustieteen puurtamista.
2: Toisaalta jos puhutaan teoreettisesta tiedosta, ei sovellus ole välttämättä se mitä tässä ensisijassa edes haetaan. Toki norsunluutorneissa jotain fyysistä ongelmaa ratkova ei ole kovin käytännöllinen. Mutta toisaalta hän ei ole jymäyttäjäkään. Ja jymäytettävä hänestä tulee vain vaikeasti jos hän on kiinnostunut vain teoriasta ja on itsekriittinen ja pedantti. Poliittisessa järjestelmässä voidaan toki tuottaa rahalla tuettuja koijareita kuten Lysenko. Mutta tieteen kohdalla tilanne
3: Ja jos mietimme atomipommia, voimme huomata että se syntyi siksi että haluttiin rahoittaa tieteen soveltamista. Ennen radioaktiivisen hajoamisen tuntemista ajatus olisi tuntunut perin naurettavalta. Aineen ja energian säilymislaki olisi kertonut tämänlaisen olevan houkan hommaa, ellei oltaisi huomattu että atomit voivatkin hajota ja että tässä syntyy säteilyä juuri sen vuoksi että aineen ja energian säilymislaki ei salli atomin hajoamista vain siten että atomi vain hajoaisi. Sen ylijäämäenergian pitää mennä johonkin. Ja näin pommi oli edes teoriassa mahdollinen. Joskus teoria on todellakin ensin. Joskin ydinase on hieman eettisesti ongelmallinen sovellus. Mutta pragmaattiselta kannalta se on silti sovellus.

Yliopisto-opintojenkin kohdalla kysymys Veblenin hyödykkeestä on tätä kautta mutkikas. On itse asiassa selvää että sillä on monissa maissa statusesineen leima. (Ja on kohtuullisen selvää että yliopistojen kilpailuttaminen avoimille markkinoille on luonut tämän lieveilmiön. Suomen mallissa maksut pysyvät kurissa ja yliopisto on yksiselitteisesti liian halpa jotta se edes voisi muuntua statusesineeksi. Jos kuka tahansa alemman keskiluokan valkoista roskasakkia edustava rahvas voi sellaisen hankkia, se ei ole luksusta.) Mutta toisaalta myöskään yhteiskunta ei ole identtinen. Teknologia on muutakin kuin pragmaattisesti tiivistynyttä viisautta. Se myös muuttaa maailmaa.

Ja eräs tärkeimmistä tempuista jota se on tehnyt, on se että se on muuttanut sitä mitä töitä on tehtäväksi. Teknologia on iskenyt etenkin voimaa vaativaan mekaaniseen ja toistuvaan työhön. Ne voidaan tehdä roboteilla. Näin on ollut pakko kouluttautua jotta saa edes jotain työtä. Näin ollen työmarkkinoiden suurempi ja syvempi muutos on johtanut siihen että yliopistotutkinnolla ei saa välttämättä töitä. Näin ollen yliopistojen "norsunluutornius" ei kenties olekaan se joka on lopulta ajanut sen eliitististen statuskiipijöiden kohteeksi. Vaan se että ollessaan sekä "hankittavana kallis" että "elintason kannalta turha" yliopistotutkinto omaa kaikki statusesineen vaatimat ominaisuudet. Kun tämä lähtee käyntiin, ihmiset tekevät usein loput ihan itse.

Taleb on kyyninen ja opportunistinen, mutta ei tarpeeksi, tai väärällä tavalla.

Taleb on oikeassa siinä että akateeminen loppututkinto ei takaa että ihminen on pragmaattinen. Itse asiassa itse omilla opiskelukokemuksillani uskallan jopa esittää että kognitiotiede - jota pidetään innovatiivisena ja kokeilevana sateenvarjotieteenä - ei ollut niin kovin heittäytyvää. Akateemiset alat kutsuvat tässä kohden turvallisuushakuisia nörttimäisiä tyyppejä. Sen sijaan agrologikoulutuksessa kohtasi riskiäkin ottavia syvyydellä heittäytyviä tyyppejä, sellaisia yritteliäitä yleensä keskustalaisia kavereita. Maalla on jotenkin luontevampaa että kaikki yrittävät. (Suuri määrä tosin myös epäonnistuu. Paitsi jos alkoholismi lasketaan onnistumiseksi.)

Oma nyrkkisääntöni on kuitenkin kavalampi. Nykyajan maailmassa generalisti ja amatööri ei käytännössä koskaan ole huipputason kehittäjä. Tämänlaiset innovaattorit voivat toki keksiä jotain uusia juttuja ja pärjätä jollain kohtuullisen uudella alalla. Tai taiteissa. (Etenkin viihteessä.) Jos tälläistä tarvitaan sitä on pakko etsiä akateemisten joukosta. Ja heistäkin suuri osa on pielessä. Toki tämä ärsyttää kouluttamattomia anti-intellektuelleja, etenkin niitä joilla on ties mitä "kaiken teorioita". Mutta heidän omanarvontuntoaan kohottaakin kompetenssin sijasta Dunning-Kruger -efekti. Ja minä taas en nyrkkisääntöineni katso maailmaa "totuus-epätotuus" -kulmalta tai "kätevyys-höynäytettävyys" -kulmalta. Vaan katson asioita tietotaidon kautta "kompetentti-tumpelo" -akselilla. Ja tässä kohden kaikki aito kompentenssi vaatii ankaraa harjoittelua. Kaikki eivät vain saa sitä silläkään.

---

Karuus sikseen. Mielestäni itselleni eduksi on se, että en tee kuten valtaosa. Eli laita itseäni siihen "parhaiden tyyppien luokkaan". Kaikki eugeniikan kannattajat pitävät itseään huippurodun edustajina. Kristillisen tieteenhistorian kannattajat ovat itse kristittyjä ja kokevat olevansa nykyään nokkelia ja päteviä. Ja anti-intellektuellit pragmaattisuutta korostavat kokevat itse olevansa elämänkoulussa lähes kaiken oppineita. Minä taas olen generalisti amatööri, tunnettu tumpelo, tyyppi jolla on kokemusasiantuntijuutta korkeintaan luuseriuteen.