Huonoa uskontokritiikkiä

Ylläoleva kuva on ruudukkopari jossa on vasemmalla esitetty argumentti Raamatun epähistoriallisuuden puolesta että "That's not faith.That's insanity". Oikealla taas on kritiikkiä ja kommentaaria sille. Olen tässä kohden kommentinsanojan puolella. Nimittäin vaikka kritiikki tuntuukin sinänsä järkeenkäyvältä, siinä on kuitenkin tiettyjä ongelmia jotka johtuvat siitä että Raamattua ei osata suhteuttaa muuhun historiantutkimukseen vaan sille asetetaan ns. mahdottomia vaatimuksia ("impossible expectations").

On toki hyvä olal lähdekriittinen ja huomata että Jeesuksen kuoleman ja ensimmäisten säilyneiden kirjojen välillä on kahden, kolmen, sukupolven suuruinen aukko. (Sukupolvenvaihdos on noin 20 vuotta, historiallisesti karkea arvio toimii siten että katsoo että tässä iässä on saatu lapsia.) Tapa valita pisin aikaväli on kuitenkin hieman asiatonta. - Mieleeni vastaavasta asennevammasta tulee esimerkiksi Matti Leisolan virheily "Luomisen lauantaissa". Hän viittasi Douglas Axen tutkimukseen jossa arvioitiin proteiinejen syntytodennäköisyyksiä. Axen tutkimuksessa oli valtava haarukka arvioissa ja Leisola otti niistä tarkoituksella juuri pienimmän todennäköisyyden. Suurimman todennäköisyyden valinta olisi tuottanut hyvin erilaisen asenteen. On selvää että tämä on typerä (tai vaihtoehtoisesti kieroutunut ja tutkimuseettisesti perverssi) tapa tehdä cherry pickingiä ja misquotea niin että sen huomaaminen olisi maksimaalisen vaikeaa. Tämänlainen valehtelu on miltei todenpuhumista, jossa vale lähteistetään sitomalla se vääristettyyn dataan. On selvää että se koskee myös Raamattukritiikkiä. Ei pidä tehdä tämänlaisia valikointeja, koska ne ovat puolitotuuksia eikä kokototuuksia.

Historiallisissa kirjoissa on tavallista että versioissa on eroja. Esimerkiksi kun minä puhun Fiore dei Liberistä, olen tietoinen siitä että hänen tuotannostaan on olemassa vain 4 erillistä säilynyttä manuaalia. Niiden sisällä on pieniä eroja, itse asiassa niissä on paljonkin eroavaisuuksia. Osaa tekniikoista ei löydy kuin yhdestä teoksesta. Tätä ei kuitenkaan pidetä ongelmana, koska pääidea on sama. Näin ollen kirjojen voidaan katsoa heijastavan samaa systeemiä. ; Vaihtoehtoinen tulkinta olisi se, että joko Fiorella olisi ollut erilaisia systeemeitä tai sitten kirjat olisivat vain epämääräinen kikkakokoelma joiden jäsentyneisyys ei ole sellaisessa tasossa että sitä voisi kutsua taiteen kunnianimellä (ref. sanaan "martial art"). Kun ristiriitoja ei ole ja tekniikat eri kirjoissa nivovat samaa systeemiä, eri versiot täydentävät kokonaiskuvaa eikä "pilkkua isompia pilkkuvirheitä" kannata lukea "pilkkua nussien". Samasta syystä eroavuuksien kohdalla olennaisempaa olisikin katsoa erojen olennaisuuksia sen sijaan että viitattaisiin pelkkien erojen olemassaoloon.

Ainakin minun kohdallani pääuskontokritiikki onkin sitä että se, että kopioiden muuttumattomuus ja määrä todistaa vain sen, että Raamattu on historiallisesti sidottavissa syntyaikaansa. Nykyajalta esimerkiksi "Harry Potter" saa tulevaisuudessa taatusti vankan aseman historiallisesti autenttisena kopiona koska em. kirjaa on tehty aivan hirveitä määriä. Kopioissa ei ole eroavaisuuksia. Tämä ei tee kirjan taikuussisältöä todeksi. Tässä uskova kuitenkin osaa usein fiksusti kertoa että "En usko Raamattuun vaan Jumalaan". Eli Raamattu ei ole se jonka kautta Jumalan olemassaolo todistetaan tieteellisesti siten että Jeesuksen hahmo historiallisena hahmona jotenkin suoraa loogisesti ja kiistatta todistaisi Jeesuksen jumalisuuden. Heille usko Jumalaan vahvistaa Raamatun eikä toisinpäin. Raamatun historiallisuuden todistaminen vain nivoo tämän uskomuksen yhteen. Tämä on toki kehäistä siinä mielessä että Jumala vahvistaa Raamatun joka sitten kertoo Jumalasta, mutta tämänlainen koherentisointi on kyseisen maailmankuvan ytimessä. Raamatun historiallisuus ei tee siitä todistettua, se tekee siitä uskolle riittävää. Sama koskee tietysti Jeesuksenkin historiallisuutta.

---

Kuningas Jaakon Raamattu on kovaa kauraa ulkomailla, mutta sen synnyn poliittisuus ei liene Suomen kulttuurioloissa kovin kiinnostavaa tai oleellista uskontokritiikkiä. Ainakaan vielä.

Jakaminen

Perinteisesti taiteenteossa on nähty sellaisia asioita kuin "sanoma". Sen oleminen tai puuttuminen on liitetty taiteilijaan. Näin taiteilija joka vaikka maalaa taulun tai kirjailija joka kirjoittaa kirjan on vastuussa siitä onko teos hyvä vai ei. Näin sekä "kirjailijalle" (taideteoksen valmistaja) että "lukijalle" (taideteoksen kokija) on asetettu arviointi ; Joko taiteilija on saanut sisältöä ja syvyyttä teokseen. Ja lukija joko ymmärtää teoksen tai ei ymmärrä. Tässä mielessä taide näyttäytyykin eräänlaisena kommunikaationa. Taide on yksi tapa olla sosiaalinen ; Taiteilija jakaa jonkin asian kokijan kanssa.

Tällöin kirjailija on "lukijan ystävä". Kuitenkin moni katsoo että "kirjailija on kuollut" ja ihminen vian kuvittelee juttelevansa kummitusten kanssa.

Postmodernissa katsantokannassa merkitys näyttäytyy jonain jota ei jaeta. Tässä mielessä kriitikko tekee arvion merkityskestä ja ikään kuin muuttuu taideteoksen merkityksen tekijäksi. Tässä taiteilijan rooli muuttuu käytännössä merkityksettömämmäksi ; Kirjailija ei ole oikein mitään, mutta kriitikko ja lukija ovat se taho joka rakentaa merkityksen, mutta romauttaa tämän tehdessään tästä arvioinnin, koska silloin hän muuttuu lukija-kokijasta kirjailija-taiteilijaksi.

Kun jokin teos arvioidaan, teoksella on tietysti sekä kirjoittaja että lukija. Tulkitsijan kanta on hyvä jos kohde on hyvin abstrakti tai monitulkintainen. Tällöin on selvää, että lopullinen merkitys värittyy kokijan kautta. Kuitenkin olisi hyvä ajatella että taiteilijallakin olisi arvokas rooli ja merkitys luomisprosessissa.

Tulkintakentän painotuksessa auttaa eräs I.A Richardsin oppilaillaan tekemä koe ; Hän jakoi heille katkelmina tekstimateriaalia, ja oppilaat joutuivat tekemään tulkinnan niistä. Ihmiset eivät osanneet liittää katkelmia asiayhteyteen ; Tulkinnat vääristyvät. Tämä voidaan nähdä osoituksena siitä, että taiteen kokija/lukija luo merkityssisällöstä yllättävänkin paljon.

Kuitenkin samasta lähtökohdasta on puolustettu tekijälähtöisyyttä. Hirschin mukaan tekstin ymmärtäminen vaatii kontekstin tuntemista. Ilman kontekstia rakentuu - pseudotieteilijöiden käytössä tuttuja - misquoteja, jotka ovat itse asiassa väärintulkintoja jotka tehdään siksi että ei tunneta asiayhteyttä. Hirch korostaa esimerkiksi genren ilmentämisen merkitystä. Ne ovat hänestä perinteitä, jotka kertovat mistä on kysymys ; Hän esittää jopa että jos joku haluaa muokata genreä, hän ei voi vain kirjoittaa tyhjästä, vaan hän joutuu päin vastoin ottamaan jonkun perinteen josta hän sitten irtautuu. Visionäärisimmillään taiteilija luo komplekseja ideoita, joissa on sekoitettu eri genrejä uudella tavalla. Asia on ymmärrettävissä jos nuo vanhat perinteet ovat tuttuja.

Tämänlainen on tietysti ymmärrettävissä filosofian perinteidenkin kautta ; Vaikka yleensä korostetaankin "Esa Saarisen malliin" nimenomaan omaehtoista ajattelua ja sen kehittämistä, jossa nimien muistaminen ja muu jargon ei ole niin tärkeää. Mutta jotta tässä voidaan onnistua, tarvitaan kuitenkin apuvälineinä erilaisia filosofisia perinteitä. Filosofi on siis parhaimmillaan kompleksien ideoiden jakaja. Kielenkäyttäjänä ja kirjoittajana peräti sosiaalinen olento.

Vapautta ja Kurittomuutta

Eksistentialismin, etenkin ateistisen eksistentialismin, ymmärtäminen tuntuu olevan monille vaikeaa. Sartrea lainataan tavallisesti lauseita kontekstistaan irrottamalla. Hän on tuottanut kieltämättä paljon sellaisia lauseita. Ja näin hänet voidaan liittää Stephen Jay Gouldin kanssa erityiskerhoon. Heitä misquotetaan paljon. Tämä voidaan nähdä sitä kautta että heidän tekstinsä ei ole kovin helppotajuista.

Toki heitä ei pitäisi tuomita retoriikan, vaan sisällön kautta. Mutta tämä tekee virheet ymmärrettävämmiksi.

Olenkin kohdannut sen, miten vaikeaa Sartren käsitteitä on itse asiassa selittää suomeksi. Esimerkiksi Sartren mauvaise-foi, huono usko on hyvin vaikeasti selitettävä. Tarvitaan paljon sanoja, ja minun kanssani siitä tulee puoli kirjallista sivistyssanoja. (En osaa muuta, anteeksi vain.)

Tänään kohtasin kuitenkin aforismin, joka kenties valaisee asiaa. Aforismithan ovat hyviä oikoteitä ajatusten välillä. Sartreen liittyvä meni siten että "Vain hyvät ihmiset rakastavat vapautta. Muut rakastavat kurittomuutta." Tässä korostuu hyvin se, miten kurittomuus ja vapaus ovat lähes synonyymejä. Voidaankin sanoa että esimerkiksi Sartrea arvotyhjiötä kannattavana pitävät näkevät että Sartre ajaa nimen omaan kurittomuutta. Ihminen saa päättää mitä vain.

Kuitenkin Sartrelle olennaista oli se, että ihminen on kykenevä itsepetokseen. Näin ollen hän voi pettää omia ihanteitaan. Näin ollen voidaan sanoa että individualismi ei ollut riittävästi. Jos ihminen on individualisti mutta pettää omia ihanteitaan ja pettää itseään, hän elää epäautenttisesti. Tämä on mauvaise-foi -tila ja sitä kurittomuutta. Kun ihmisellä on periaatteet, hän noudattaa niitä "aivan kuin jos Jumala olisi ne komentanut". Hän ei voi valehdella itselleen ja periaatteilleen. Sartre on tässä hyvinkin tiukka ja korostaa eksistentialismin haastavuutta ja palkitsevuutta. Vapauden ihanuudet ja vastuuden kahleet ovat yhdessä. Tämä on sitä vapautta joka ei ole kurittomuutta.

Teillekin auktoriteetteja!

"Skeptikko 2/10" -lehdessä oli "Puheenjohtajan palstalla" kolumni Tapio Puolimatkan asenteesta. Palstalla skeptikko ihmettelee että "Professori Puolimatka erehtyy hieman. Ensinnäkin minulle on aivan yhdentekevää, kenen ajatuksista on kyse. Jos filosofi Nagel ilmoittautuu ateistiksi, en ymmärrä, miksi Puolimatka olettaa, että että hänestä tulisi siitä syystä joku auktoriteetti vaikkapa Skepsikselle."

Ihmettelynaihe ei ole ainutlaatuinen. Esimerkiksi "Metro" -lehden tekstiviestipalstalla on jostain omituisesta syystä kertoiltu paljon Sartresta. Hänen lausumiaan on lainattu, ja oletuksena on ollut se, että jos ateistinen Sartre sanoo jotain, niin nykyateistien tulisi ottaa ne tosissaan.

Joku voi muistuttaa että Sartre ei suinkaan ollut uskovainen, vaan suorastaan raivoisasti ateistinen. Sartren ateistinen näkemys näkyy jopa hänen Jumalakäsityksessään ; Hän esitti että Jumala voisi olla osa kokonaisuutta. Tämä ei voi olla, koska muuten Jumala ei voisi hypätä sen ulkopuolelle. Sartren mukaan tätä vaaditaan jotta Jumala voisi ymmärtää maailmaa. (Sartre kun korostaa objektiivisuutta ja kuvaa sitä ulkopuolelle hyppäämisen kautta.) Jumala voisi olla myös irrallinen, mutta silloin hän näkisi meidät objekteina (kuten erilaiset kappaleet) tai kaavoina (kuten matematiikka). Tällöin häneltä jäisi subjektiivinen osuus saamatta.

Sartren mukaan Jumala on siksi vain ihmisen luomus. Ja kulttuurissamme vahvasti mukana. Kulttuurimme iskostaa sen meihin niin, että vaikka emme kokisi mitään vetoa Jumalaan, tulkitsemme tämän Jumalan olemattomuuden sijasta Jumalan vaikenemisena. Jumalankuva on mielessämme niin että siitä irtautuminen on kulttuurissamme hyvin vaikeaa. Jos vaihdamme uskontoa, niin tulkitsemme uuden kulttuurin Jumalan oman kulttuurimme Jumalan kautta. (Samanlaisia ja erilaisuuksia heijastettuna tähän.) Hän jopa kertoi että ateistitkin, jopa hän itse, eivät ole kyenneet irtautumaan tästä kulttuurillisesta ilmiöstä.

Moni näkee tämän todisteena siitä että Sartre oli homo religiosus, mutta tosiasiassa Sartre oli kenties huolestuneempi siitä että Jumala on niinkin vahvassa asemassa kultturissamme. Jumala on kenties vahvin este Sartren ihannemaailmalle, individualistiselle vapautumiselle. Sartre kuvaakin Jumalankuvan tuomia esteitä kertomalla siitä miten rankka kokemus "tyhjään heittäminen" on. Oman tarkoituksettomuuden tajuaminen on kovaa, mutta se täytyy tehdä jotta voitaisiin vapautua. Näin Uskonnon lepyttely onkin ongelma. Sartre ei siis ollut mikään uskontoatukeva. Hänen argumenttinsa olivat itse asiassa sivistyssanoilla koristettua Hitchensiä. "Religion poisons everything." Uskonto ja tämän kahlitseva päätäntävalta sitoo valinnanpaikkoja ja piilottaa niitä vaikuttamalla ja värittämällä kaikenlaiset asiat yhteiskunnassamme.

Mutta ylläoleva on tavallaan turhanpäiväistä. Sillä "Metrossa" lainailijat esittävät, että asia olisi jotenkin pakko vakuuttaa ateisteja. Että kun joku tohtorinpaperilla saanut tai kuuluisa ja maineikas ateisti sanoo jotain, niin ateistit seuraavat johtajaansa. Kuitenkin tosiasiassa ateisteja, kuten kristittyjäkin, on hyvin monenlaisia. Kristillisiksi ilmoittautuu moni sellainen ihminen, jonka näkemyksiin Puolimatka ja hänen kannattajansa suhtautuisivat peräti nuivasti. Syynä on se, että saman ideologian jakaminen ei tarkoita sitä, että mielipiteet olisivat kaikilta osin identtisiä.

Olennaista onkin huomata, että tämäkin on auktoriteettiin vetoamista. Toki tavallisesti auktoriteettiin vetoaminen näyttäytyy siinä muodossa, että omaa näkemystä tuetaan ja vastustajan näkemystä tuetaan jollakulla joka on totaalisen samaa mieltä. Kuitenkin juuri vastustajan ideologiaan identifioituneella auktoriteetilla saadaan ikään kuin lisävääntöä. Kun oman puolen asiantuntija on esillä, on ikään kuin "helpompi niellä juttuja". Rakenne on kuitenkin sama. Argumenttien ja mielipiteiden perustelluuden sijasta vedotaan siihen että joku on auktoriteetti ja että hänen näkemyksensä on pakko olla totta
1: Tämän tehokkuuden vuoksi quote mining -projektit - joissa etenkin Gouldin misquotaaminen rakentaa hänestä kuvan kuin hän olisi evoluutionvastustaja- ovat niin yleisiä. Ideana on rakentaa henki "edes teidän ylipapit ei oikeesti usko niihin teidän satuihin!"

Toki siinä että etenkin kreationistit ovat innokkaita tämänlaisessa on ymmärrettävissä projisoinnin kautta. Tämä ei sinällään ole yllättävää, sillä arkijärjen mukana toimiessa muut ihmiset näyttäytyvät ikään kuin "sovellettuina itseinä". Tämän kulman ymmärtää jos on koskaan käynyt missään kreationistien sisäpiirille tarkoittamassa luentotilaisuudessa. Siellä on hyvin harras ja nöyristelevä tunnelma. Luennoitsijoita kunnioitetaan aivan kuin he olisivat pappismiehiä. Kreationistien "starat" ovatkin näissä tilaisuuksissa selvästi nimen omaan hengellisiä johtajia jotka käyttävät tieteellistä jargonia teologisen jargonin sijasta. He tukevat uskoa ja uskontoa ja heidät nähdään uskonnon puolustajina. Kun muistaa että kreationismissa on lisäksi vahva "Tiede&Uskonto" -paketin yhteyden korostaminen, tämä ei tietysti yllätä yhtään ketään. Ideologiassa on rakenteen ytimessä se, että tiedemiehet ovat samalla pappeja. Maailmankuva ja samanmielisyys ovat olennaisessa osassa.

Kaikki eivät kuitenkaan ole kuten he.

---

Kirjoittaja myöntää että osa "seuraa johtajaa" hengestä varmasti johtuu myös pelkästä stereotyyppisestä leimakirveenheiluttamisesta ja demonisoinnista. Silloin skeptikot nähdään "tiedeuskovaisina", jotka seuraavat dogmaattisesti "ylipappejaan". Kuten näkyy, eivät pomppaa auktoriteettien mukaan, joten "uskisten määrittämiin rooleihin" komentelevan hämmästelyn sijasta pitäisi tunnustaa että nämä ylipappiviittaukset ovat vain joko valehtelua tai kumpuavat "siitä omasta liikkeestä".

Sammakko skeittilaudalla.

Sammakko skeittilaudalla on ilmiö, jolla kutsun kaikkia sellaisia väitejoukkoja, jotka esittävät tietynluonteisia (1) positiivisia kannanottoja jonkun näkemyksen puolesta tai (2) kritiikkiä jollekin näkökulmalle.

Tietynluonteisuus tässä yhteydessä taas tarkoittaa virheellisyyttä, joka on syntynyt siten että oikeita sanoja laitetaan vääriin yhteyksiin. Tällöin pinnallisesti asia saattaa näyttää sopivan näkemykseen, mutta tosiasiassa se johtuu käytettyjen asioiden väärinymmärtämisestä. Lopputulos osaavissa silmissä näyttää siis samalta kuin sammakko joka on skeittilaudalla: Kyllä niitä näkee siinä yhteydessä, mutta ei se sammakko silti skeittaa, ja se ei skeittaa koska tällä ei ole käsitystä siitä miten skeittilautailu ylipäätään tapahtuu. Virallisesti tätä kontekstivirheellisyyttä kutsutaan Texas sharpshooter fallacyksi. Se on hyvin monipuolinen virheargumentaation muoto.

Yleisiä erilaisia väitteitä on:
1: Misquote, joka on väärään kontekstiin asennettu sitaatti. Kun sanat irrotetaan yhteydestään, siitä tulee jopa täysin päinvastainen tai muutoin vääristynyt kannanotto. Yhteyteen asetettuna voidaan kuitenkin huomata sen virheellisyys. Syynä voi olla ekvivokaatio eli monimerkityksellisyys, jossa jollain sanalla on esimerkiksi homonyymejä. Toinen yleinen tapa on valikoitu karsinta, jossa lauseen ympäriltä leikataan osat pois siten, että ymmärtämiselle olennainen konteksti poistuu ja merkitys vääristyy.
2: Olkiukko, eli straw man joka on toisen näkemyksestä esitetty karkeistus joka ei ole olennaisiltaan osiltaan osuva. Tällöin kyse ei siis ole väärästä lainauksesta vaan laajemmin väärin ymmärtämisestä. Tämä voi olla tahallista tai tahatonta. Tämän oikaiseminen on monimutkaisempaa kuin väärän kontekstin, koska asiat pitää usein selittää laajemmin. Enää ei riitä että selittää mitä henkilö on jossain asiassa sanonut, pitää myös ymmärtää mitä tämä on tarkoittanut. Yleisimmät keinot rakentaa olkiukko ovat (1) lörpöttely, toiselta nimeltään red herring, jossa luetellaan asiaan kuulumattomia sinänsä fakta -asioita, tai käytetään muutoin pitkällistä jaarittelua joka ei "argumentatiivisesti" johda mihinkään paitsi siihen, että kuulijan käsittelykapasiteetti, hrair raja (hrair limit) ylittyy (2) bifurkaatio, eli esittämällä vastakkain näkemyksiä jotka eivät ole ainuita vaihtoehtoja - tai edes toisilleen vastakkaisia. (3) Slippery slopella, eli viettävällä pinnalla, jossa argumenttiketju on näennäisesti pätevä, mutta tosiasiassa kasautuvuutta ei tapahdu. Lopputulos on tällöin liioiteltu. (4) Manipuloimalla tunteita esimerkiksi käyttämällä kielenkäyttöä joka muutoin vain ajaa ihmisen "common sense -intuition" virheelliseen päätelmään.
3: Cherry picking, eli kerman kuorinta joka taas on sitä että otetaan jokin näkemys ja etsitään kaikki mikä vain voisi tukea sitä. Tällöin itse asiat ovat aivan oikeita ja peräti aivan oikein ymmärrettyjä, mutta kokonaiskuva vääristyy. Jos esimerkiksi kerrotaan vain kun joku ennustaa tai arvaa oikein pari kertaa, ja unohdetaan kaikki kymmenet kerrat kun hän ei ole arvannut tai ennustanut oikein, näyttää helposti siltä että hän on hyvä arvaamaan tai ennustamaan. Cherry pickingin tunnistaminen vaatii suuresti työtä, koska asioiden kontekstin lisäksi on osattava katsoa kokonaisuutta, koska itse asiakin voidaan mainita oikeansuuntaisesti, mutta sitä käytetään tavalla, jonka seurauksena päätelmä vääristyy, tulee jonkinlainen non sequitur, eli "ei seuraa" -tilanne. Cherry pickingin huomaamisen tekee erittäin haastavaksi se, että mitä enemmän ja laajemmin sitä harjoittaa, sitä vaikeampi sen olemassaoloa on todistaa. Siksi, jos joku esimerkiksi viettää 20 vuotta aikaa kirjastossa todistaakseen jonkun väitteen ja kerää kaiken, joka vaan voi jollain lailla tukea hänen näkemystään, cherry pickingin osoittaminen vaatisi itse asiassa vähintään samanlaisen urakan.
4: Argumentum ad fictio, jossa ei enää loppujen lopuksi vääristellä toisen sanomisia vaan itse asiassa pistetään sanoja tämän suuhun. Ulkopuoliselle ja asiaa ymmärtävälle tästä jää käsiin pelkkä ällistys. Henkilön voidaan esimerkiksi väittää sanoneen jotain jota tämä ei ole lainkaan sanonut. Ja jos hänen väitetään esittäneen jonkin kannanoton, jota hän ei ole sanonut tai jossa hänen väitetään jättäneen huomiotta jotain jota hän on nimen omaan sanonut. Tässä kohdassa on syytä huomata, että on tunnettava koko kyseisen kirjoittajan tuotanto. Viattomimmillaan tämä on sitä, että henkilö on myöhemmin muuttanut mielipidettään, jolloin esitetään ainoastaan vanhentunut näkemys. Pahimmillaan kyseessä on täydellinen keksitty fiktio.

Tässä vaiheessa monesta varmasti tuntuu, että lähes kaikki virheet ovat jollain lailla tähän kategoriaan sopivia. Kuitenkaan perinteiset virhepäätelmät, kuten ristiriita tai kehäpäätelmä tai muuten vain virheellinen päättely, jonka henkilö tekee itse, eivät kuulu tähän versioon lainkaan. Olennaista on ymmärtää, että jonkun muun sanomisia käytetään tavalla, jota tämä ei ole sanonut tai ainakaan tarkoittanut.