Naturalismin tehovoima matematiikka naturalismin haasteena?

Antrooppiseen periaatteeseen vetoaminen on hyvin tunnettu tapa vedota Jumalan puolesta. Laajempana se ei ole teistinen. Antrooppinen periaate nojaa siihen,että maailmankaikkeuden luonnonlait ovat olleet elämälle juuri sopivia. Useat fysiikan vakiot, jos olisivat hiemankin eri suuria kuin nyt voimassaolevat, muuttaisivat voimakkaasti universumin ominaisuuksia. Luonnossa esiintyy siis paljon erillisiä tapahtumia, jotta ylipäänsä voisimme olla olemassa. Mutta me olemme, joten nuo tapahtumat ovat toteutuneet tässä havaitsemassamme maailmankaikkeudessa. Jos eivät olisi, emme voisi olla tapahtumia tarkkailemassa.

Kolme perusversiota antrooppisesta periaatteesta ovat:
1: Heikko Antrooppinen periaate (WAP): Havaitut arvot kaikille fysikaalisilla ja kosmologisille muuttujille, riippumatta niiden syntytodennäköisyydestä, sellaisia että hiilipohjainen elämä voi syntyä ja että universumi on riittävän vanha jotta niin on ehtinyt käymään.
2: Vahva antrooppinen periaate (SAP): Universumilla täytyy olla ominaisuudet jotka mahdollistavat elämän kehittymisen jossakin sen historian vaiheessa"
3: Finaalinen antrooppinen periaate (FAP): Universumin tila on sellainen, että älykkään informaatioprosessoinnin täytyy syntyä, ja kun se kerran tulee esiin, se ei koskaan kuole pois.

Olen karkeasti ottaen reagoinutkin antrooppiseen periaatteeseen siten, että se ei ole kovin vakuuttava koska olipa tilanne mikä tahansa, tarjolla on myös naturalistinen vaihtoehto. Ja tämän syynä on ajatus toisenlaisista mahdollisuuksista. Ja suhteesta niihin. Karkeasti ottaen;
1: Meillä on vaihtoehtoisten maailmojen tulkinta joka avaa tulkinnat multiversumille. Voimem ottaa ne vakavasti vaikka emme niitä havaitsekaan. Ja tällöin on mahdollista että olemme yhdessä maailmassa muiden joukosta. Tilanne vertautuu hieman siihen, miten joskus kuvataan meidän syntymämme ihmettä. Jos jokin toinen siittiösolu olisi hedelmöittänyt munasolun olisimme aivan toisenlainen tyyppi. Minä saattaisin olla tyttö. Jos siis ylipäätään olisin minä. Tämä on hyvä muistutus siitä miten vaihtoehtojen määrä ja todennäköisyyden pienuus ei sinällään vaadi selitystä. Toisesta siittiöstä tulisi ihan samanlainen lapsi joka voisi ihmetellä samaa todennäköisyyslaskentaa ja saada tästä jotain ”kokemuksia”.
 2: Jos emme voi kuvitella toisenlaisia maailmoita, emme oikeasti voi sanoa että universumi voisi olla toisenlainen. Tällöin ei ole kysymystä siitä, että olisi jotain vaihtoehtoa joka pitäisi selittää pois tai rajata pois. Tämä vertautuu siihen, että jos jotenkin olisi väistämätöntä että juuri minä syntyisin, ei minun tarvitsisi miettiä miksi en voisi olla vaikka tyttö. Kun ei tälläistä vaihtoehtoa olisi tarjolla.

Kaiken kaikkiaan; Emme katso satunnaista planeettaa. Siksi antrooppinen periaate on tavallaan samanlainen haaste kuin joku yrittäisi todistaa että elämä vaatii Jumalaa koska Draken yhtälö tekee elämästä universumissa niin harvinaista että juuri maapallolla olisi elämää. Emme ole satunnaisella planeetalla koska laskemme Draken yhtälöä. Joten emme voi ottaa tilannetta ikään kuin se olisi satunnainen ja satunnaistettu. Olemassaolomme on sitoutunut jo ennen laskelmaa, joten emme voi käsitellä sitä kuin se olisi vapausasteinen. Voisi olla että emme olisi tällä planeetalla vaan jollain toisella.

Tämä ylikarkeistus on tarpeen kun mietin suhdettani luonnontieteisiin ja matematiikkaan. 

Esimerkiksi Wigner ja Hamming ovat ihmetelleet miten yksinkertainen matematiikka, joka on kuitenkin ihmismielen tuotos, kykenee olemaan niin kätevä ja käyttäkelpoinen niin monissa eri tilanteissa. Miten maailman tapahtumat ylipäätään ovat ennustettavia niin hyvin. Tässä tavallaan rakentuu metahaaste naturalismille; Naturalistit ovat tavallisesti kuvanneet luonnonlakeja mutta he vievät kysymystä siihen miksi on luonnonlakeja. (Joskus tätä esitetään jopa todisteena siitä että evoluutio ei voi toimia ja evoluutio ei voi selittää eliöitä. Mikä on hyvin hämmentävää jos asiaa miettii yhtään loogisesti.)

Tässä on tietenkin sellaisia kysymyksiä että onko maailma todellakin niin tehokkaasti matematisoitua.
1: Ensinnäkin suuri osa matematiikasta ei ole kovinkaan sovellettavaa. Hyvin harvalla asialla on oikean elämän sovelluksia.
2: Toisaalta tosielämässä on todella paljon asioita joita ei voi mallintaa ja laskea. Elektronin paikka tunnin kuluttua ei ole laskettavissa. Samoin kukaan ei mallinna milloin tietty radioaktiivinen atomi muuttuu. Mikä on tärkeä juttu koska perusosaset  kvanttitasolla tuntuvat kaikki olevan tämänlaisia.
3: Valtaosa ihmisistä ei opi matematiikkaa kovinkaan syvällä tasolla.

Oma kokemukseni on että Hamming ja Wigner
1: Cherry pickaavat. Valikoivat mitä ottavat ja unohtavat muun ja siksi matematiikka näyttää tehokkaammalta kuin onkaan. Matematiikasta on hyötyä monessa paikassa mutta moni asia ei olekaan laskettavissa mitenkään kätevästi, kenties jopa lainkaan. Esimerkiksi indeterminismikysymykset ohitetaan tässä melko dramaattisesti.
2: Ja toisaalta tässä on silti se, että jos matematiikka ei olisi tehokasta sitä ei käytettäisi. Jos tanssiminen olisi tehokkaampi tapa kuvata maailmaa, tiedemiehet ratkaisisivat yhtälöitä Gangnam style. Ja sitten voitaisiin ihmetellä miksi tanssi on ihmeen tehokasta. Emme tarkastele satunnaisesti valikoitunutta ihmisälyn kehitelmää kun arvioimme matematiikkaa ja sen soveltamista tieteessä.
3: Ja toisaalta jos eläisimme universumissa jossa matematiikka ei toimisi, emme ihmettelisi sen toimivuutta lainkaan. Kenties emme olisi edes elossa.

Toki laskennallisuus olisi sinänsä iloinen asia, että jos Hamming olisi oikeassa niin maailmassa kaikki olisi laskennallista. Joka tarkoittaisi sitä että esimerkiksi eläimet olisivat laskennallisia. Koska muuten ne olisivat hyvä esimerkki siitä miten matematiikka ei toimikaan järkyttävän hyvin maailmassa. Jos eläimet ovat laskennallisia kohteita, niin niitä voitaisiin lähestyä mallintamalla tai suoraan algoritmilla. Evoluutio - tai jopa tätä yksinkertaisemmat prosessit – tuottaisivat suoraan eliökunnan. Koska lajeissa ei olisi mitään ongelmaan matemaattisille prosesseille. Matematiikka ennustaisi ja matemaattiset prosessit tuottaisivat eliöt.

Mutta itse lähestyisin kuitenkin sitä että olemme kuitenkin ei-satunnaisia olentoja juuri siksi että olemme evoluution tuotoksia. Asian syvin mutka on mielestäni siinä, että jos elävät organismit elävät ympäristössä joka on matemaattinen, niin on mahdollista kehittää esimerkiksi neuroverkkoja jotka tehostavat valintaa ja valikoitumista ja parantavat selviytymistä ajan mittaan.

Jos maailmassa ei olisi lakeja, ei ensinnäkään olisi konsistenttia elossapysymistä tavalla jonka tunnemme ja toisaalta jos se on matemaattinen niin matemaattisesti orientoitunut neuroverkko mahdollistaa pohjan jossa voidaan reagoida ympäröivässä maailmassa tavalla josta selvitään myös hengissä.

Tälläisessä maailmassa, lopulta, neuroverkko olisi riittävän kompleksi tuottaaksen muistiprosesseja, hahmontunnistamista ja mallinnusrosesseja joita voitaisiin jakaa läheistä sukua olevien kesken kielellisesti. Jolloin näkisin että kaikki tiivistyy jälleen siihen että ei ole ihme että syntyy matematiikkaa joka tehoaa ympäristön koska olemme neuroverkko joka on kehittynyt matemaattisessa universumissa.

 Toisenlaisissa universumeissa ei olisi meitä ihmettelemässä. Mutta toisaalta tämä sitoo meidät tietynlaisiin maailmoihin tavalla jonka pohjalta emme tiedä onko toisenlainen maailma oikeasti mitenkään mikään aito vaihtoehto joka tulisi edes huomioida.

---

Viittaukset:
Eugene Wigner, "The Unreasonable Effectiveness of Mathematics in the Natural Sciences" (1960)
R.W. Hamming, ”The Unreasonable Effectiveness of Mathematics” (1980)
D. Abbott, ”The Reasonable Ineffectiveness of Mathematics” (2013)

Kuinka pimeä aine saattaa matkustaa luokseni.

Avaruudessa on paljon tuntematonta. Draken kaava ja universumin suuruus johtavat usein arvioihin joissa esimerkiksi avaruusolentoja olisi liikkeellä paljon. Toisaalta heitä näkyy aika harvassa. Lähinnä joukko kylähullumaisia ihmisiä kertoo kohtaamisista humanoidien kanssa.

Ja näissä tuntuu olevan usein seksiteemakyllästeisyyttä. Avaruusolennot. Ne ovat aina lisääntymässä kanssamme. Sorkkimassa anaalejamme. Kaappaamassa meitä seksiorjikseen. ; Vaikka periaatteessa zoofiliakin on lähisukulaiseen sekaantumista verrattuna tähtimatkustajien kanssa lisääntymiseen, on seksi suosittua.

Avaruusolentojen maahan tuleminen on kenties iso ajatusloikka, mutta juuri näiden kyseisten ihmisten kanssa sekstaaminen on sitten sitäkin suurempi. Ehkä pettymys seksin vähyyteen onkin laajentanut heidän maailmankuvaansa. Tässä mielessä ei ole ihme että moni yksinäinen kylähullu odottaa avaruusolentojen tulemista.

Toisaalta avaruutta tunnetaan aika vähän ja jopa suurin osa universumin massasta on pimeää ainetta. Joka taas on lähinnä nimi tuntemattomalle. Ehkä käsityksemme universumista ovat vääriä tai sulkeutuneita. Voisihan olla, että pimeä aine on tähtiä, jotka joku sivilisaatio on kätkenyt Dyson-pallojen sisään. Gravitaatioaallot läpäisevät pallon, mutta elektromagneettinen säteily ei.

Minun arvaukseni on tietenkin aivan yhtä huono kuin sinunkin. Mutta valitsen sen lohdullisuuden vuoksi. Pidän näetsen siitä ajatuksesta että universumissa olisi joku tietoinen olento joka haluaisi harrastaa vapaaehtoisesti seksiä kanssani.

Onko SETI tyhmä projekti vain koska "ne eivät ole käyneet täällä"?

Humanoidien etsimiseen liittyy usein vahva käsitys siitä että humanoideja on olemassa. Tässä mielessä UFO -aate onkin hyvin aatteellista. "Avomielisyys" on sen kohdalla usein sitä että on tavallisuudesta poikkeava dogma. Ja tästä sitten jotenkin ollaan ylpeitä. Tämäntyylinen asenne on varmasti yhtenä elementtinä mukana kun mietitään miksi SETIä pidetään joskus epätieteellisenä tutkimuksena. Tämä on eräänlainen väärinkäsitys.

Yhdessä mielessä SETIin liittyvän astrobiologian syvimpiä kysymyksiä on Fermin paradoksi. Hän kysyi yksinkertaisesti sitä että jos älykkäitä avaruusolentoja on, miksi he eivät ole täällä. Jos älyllisiä sivilisaatioita on, miksi emme näe niitä. Kysymys on siitä kiinnostava, että vaikka universumin etäisyydet ovat pitkiä, niin valon nopeudella etenevien alusten ja tukikohdista eri suuntiin jakautuvien uusien "lähtöpisteiden" avulla linnunrata voitaisiin teoriassa valloittaa yllättävän äkistikin. Vastauksia ongelmaan on lukuisia. Ja ne voidaan luokitella karkeasti seuraaviin:
1: Ne itse asiassa ovat jo täällä. Heitä voidaan sitten kutsua Leo Szilardia mukaillen unkarilaisia. Tai reptiliaaneja tai Prinssi Charlesiksi. Tai he ovat Area51 piilotettuina ja hallitus peittää todisteet. Näin esimerkiksi Ozma -projektin kuulemat sotilaslentokoneiksi tulkitut havainnot olisivatkin olleet oikeasti avaruusolentojen viestejä ja raportointi aiheesta on epäluotettavaa. Kenties muinainen astronauttiteoria onkin tosi ja se mitä pidämme yliluonnollisina jumalakertomuksina kertovatkin muinaisajoista jolloin humanoidit kävivät maassa tutkimusretkellä.
2: Olemme itse asiassa yksin, kosmisia sattumia. Kenties siksi että elämän synnyn todennäköisyys on häviävän pieni. Tai sitten toimivan teknisen yhteiskunnan toimeikas kausi on lyhyt. Että saastuminen ja muut teknologian tuomat ongelmat tuhoavat teknisen yhteiskunnan. Tai universumi on ollut pitkään täynnä säteilyä ja maa on itse asiassa synnyttänyt elämää suunnilleen heti kun se on ollut mahdollista ja siksi olemme eturintamassa. Robin Hanson on tuottanut teeman "suuresta suodattimesta" jossa erilaiset tuonkaltaiset (ja monet muut) elementit estävät teknologisen älykkään yhteiskunnan syntyä ja kehitystä tai joka estää sen pysyvyyden.
3: He ovat olemassa mutta eivät ota yhteyttä. Syyt voivat olla moninaisia. Kenties yhteiskuntia ei häiritä byrokraattisin syin kuten "Star Trekissä". Tai sitten emme vain osaa tulkita viestejä joita onkin kaikkialla.

Ylläolevat luokitelmat ovat filosofisesti kiinnostavia mutta suurta osaa niistä on vaikeaa nähdä empiirisinä. Näkisin, että tuonlaiset todennäköisesti vahvistavat ajatusta SETIstä ja muusta avaruuselämän etsimisestä jonkinlaisena pseudotieteenä. Jos on mahdotonta erottaa tarinankerrontaa skenaarioista tämänlainen ajatus on aivan luonteva ja jopa järkevä. Joskus luokittelun olemassaolo tuo mielikuvia rationaalisuudesta. Mutta juuri tuon tyylinen voi olla -rationaalisuus kyllä herättää epäilyjä itse kussakin.

Siksi onkin kenties hyvä havaita että tarjolla on Draken kaava.

N = R^* * f_p * n_e * f_l * f_i * f_c * L

N = Linnunradan viestintäkykyisten sivilisaatioiden määrä tällä hetkellä
R^* = Linnunradalla syntyvien tähtien määrä vuodessa
f_p = Se määrä jolla tähdillä on planeettoja
n_e = planeettojen todennäköisyys joilla voisi kehittyä elämää
f_l = todennäköisyys jolla elämä voi syntyä sopivissa olosuhteissa
f_i = todennäköisyys jolla elämä kehittyy älylliseksi elämäksi
f_c = todennäköisyys että älykäs elämä on halukas tähtienväliseen viestintään tai tuottaa sitä sivutuotteena
L = Teknologisesti kehittyneen sivilisaation odotettu elinikä

Jos me katsomme tätä kysymystä se antaa yhdellä tavalla suoraan vastausta siihen kysymykseen miksi "he" eivät "ole jo täällä". Se ei ole vain luokitelma, vaan se koostuu osasista jotka ovat määriteltyjä. Ja vastaamista voidaan lähestyä sillä että jokainen muuttuja otetaan yksitellen käsittelyyn. Lopputulos tulee ikään kuin sivutuotteena. Ja monet niistä ovat varsin empiirisiä. (Empiirisyysaste karkeasti ottaen laimenee mitä pidemmälle listassa mennään.)

Tämä tarkoittaa sitä että jos viestintää ei näy, ja linnunratojen ja planeettojen määrät ovat suuria, on pakko kalibroida jo tältä pohjalta tietoja näistä muista luvuista. Näin ollen SETI ei voi kenties vastata kysymykseen "onko älyllistä elämää olemassa". Mutta sen ei tarvitse. Kysymys on tutkimusohjelmasta. Tämä on hyvä muistaa. Sillä usein ihmiset näyttävän ajattelevan että jokin mielipide asiasta on tieteellinen ja tiede on sitä että annetaan vastauksia joihinkin mielipiteiden totuusarvoihin. Ja tehdään tätä tavalla jossa vastaus tulee uskottavasti ja nopeasti. Mutta tutkimusohjelmalähtöinen suhde tieteeseen muistuttaa että tieteessä ei aina ole kysymys tietämisestä tai oikeista mielipiteistä vaan etsimisestä. Ja siksi SETI:ssä ei välttämättä tarvitse uskoa avaruusolentojen olemassaoloon jotta projekti olisi mielekäs. Se voi olla mielekäs vaikka avaruusolentoja ei olisi ja taivaalla olisi vain suuri hiljaisuus.

Behe -motissa ; Avaruusolennot kirkon suvaitsevaisuuden kohteina

"Monet teologit ovat kuitenkin sitä mieltä, että myös avaruusolentojen tulisi olla katolisia. Tästä seuraa kuitenkin kiireitä Jeesukselle, sillä hänen pitää olla pelastelemassa oliokuntia planeetalla planeetan jälkeen." ... "On tosin niitäkin teologeja, jotka uskovat, että vain maapallon asukkaat ovat syntisiä. Seitsemännen päivän adventismin mukaan esimerkiksi saturnuslaiset ovat täysin synnittömiä. Vain maapallon asukkaat ovat syntisiä."
("Tekniikka&Talous", "Ovatko avaruusoliot perisyntisiä? – Kirkko joutuu pohtimaan hankalaa kysymystä")

Eksoteologia, avaruusolentoja koskeva teologia, ei ole kovin laajasti levinnyt. Kristityt eivät mieti paljoa avaruusolentoja. (Yksilön oma pelastus on kristinuskossa niin tärkeä että jossain määrin jopa ihmiskunnasta kokonaisuutena puhuminen on paikoitellen omituista.) Hyvin monelle ns. modernimmalle kristitylle eksoteologia edustaa kuitenkin jonkinlaista ultimaattista osoitusta kirkon suvaitsevaisuudesta, lempeydestä ja eidogmaattisesta ajattelusta. Usein tässä viitataan kohtuu vanhoihinkin näkemyksiin. Ikään kuin osoituksena että menneinä aikoinakaan ei ole oltu niin dogmaattisia.

Eksoteologia ei tällöinkään usein näytä kiinnostavan niin paljon kuin sen olemassaoloon viittaaminen. Viittaus luo gloriaa siitä miten hieno ja hyvä asia kristinusko on. Osittain tämä on huvittava asia. Se on jotain joka tuo mieleen Michael Behen joka on puolustanut Intelligent Designiä siten että se ei ole uskontoa eikä pseudotiedettä koska Suunnittelija voi olla myös avaruusolento. Mutta ymmärrän miten pienistä vihreistä miehistä puhuminen soveltuu modernin kristityn maailmankuvaan. Maailmankuvaan jossa rikkaus on höpsöytttä. Mitä höpsömpää ja mitä enemmän hölmöjä ja mitä enemmän hölmöillään niin sitä rikkaampi kirkko on. Tässä mielessä erilaiset ihan UFOt ajatukset kansallisuusluetteloineen ovat hyvä vaihtoehto.

Mutta jos tämän pointin hyväksyy ja katsoo asiaa tarkemmin,tilanne näyttää hyvin erikoiselta. Eikä kristinuskon kannalta kovin hyvältä.

Useimmiten eksoteologiasta mainitaan C.S. Lewis, eli uskonapologetiikko jota pidän yliarvostetuimpana hahmona. Henkilönä jonka "Mere Christianityn" lukeminen on ollut pahinta aikani haaskaamista ikinä. (Ja minä sentään olen lukenut "The Vitsikirja 2012":n joka on taas huonoiten toimitettu tietämistäni kirjoista.) Hän tuskin on kuitenkaan hyvä esimerkki varhaisesta eksoteologiasta. Koska hän on "varsin nykyajassa elänyt hahmo". Hän on lähihistoriaa, joka tuskin on hyvä mittatikku kun arvioidaan kristinuskoa kokonaisuutena ja historiallisena vuosituhantisena perinteenä.

Historiallisesti katsoen eksoteologiset ajatukset vaativat konseptia vieraalla planeetalla olevasta elämästä. Näitä ajatuksia ovat esittäneet antiikin ei-kristilliset kreikkalaiset. Thales Miletolainen ja Anaksimandros edustivat toki vähemmistöä, mutta he miettivät avaruusolentojen luonnetta. Tuon ajan maailmassa havaintoja pidettiin epätäydellisinä, kun taas ihmisen järki oli jotenkin sitten jumalaista ja virheetöntä. Siksi näitä ajatuksia tehtiin hyvinkin "nojatuolifilosofisesti" ilman havaintojen häivää.
1: Logiikalla oli warrant, havainnoilla ei. Tämä on mielenkiintoinen huomio kun huomaa että Puolimatkan warrant -ajatuksien varaan heitetyt historiantulkinnat ovat sellaisia että korostetaan että on tärkeää luottaa havaintoihin. Tässä tunnistetaan ongelma joka pelkkään järkeen luottamisessa on. Kuitenkin samalla tässä nojataan Descartesin äärimmäiseen rationalismin perinteeseen, hänen epäilyn kautta Jumalatodistukseen -asenteensa on Puolimatkan fanittaman Plantingan varioma. Ja näin koko warrant on rakenneltu. Puolimatka samalla vihaa naturalismia ja pitää empiirisyyttä rajoittavana ja harjoittaa hyvin ankaraa ja puhtaasti rationaalista käsitteiden määrittelyä ja niiden asettamista. Minun on hyvin vaikeaa nähdä eroa hänen ja Anaksimandroksen tutkimusmetodiikkaan...

Hieman myöhemmin Epikuros esitti että universumissa olisi ääretön määrä paikkoja joissa voisi elää avaruusolentoja. Hän käytti tukena atomismia. Lukianos taas tarinoi käyneensä itse näkemässä maan ulkopuolisia asukkaita.

Esikristillisessä maailmassa avaruusolennot olivat mahdollinen pohdinnan aihe. Mutta tämä muuttui kristinuskon myötä. Osittain syynä oli se, että vakiintuneessa näkemyksessä tärkeitä auktoriteettejä olivat Aristoteles ja Platon. Platon näki että on vain yksi maailma. Aristoteles taas esitti maakeskeisen näkemyksen jossa maa on kaiken keskus ja muu kiertää tätä. Koska planeetat eivät tätä kautta ole samanlaisia kuin maa, ei ollut järkevää miettiä että niissäkin olisi elämää. Maa oli erityislaatuinen ja ihmsielämä kaikkea muut erityislaatuisempi. Maata kiertävillä kristallikuorilla oli erilaista kuin maassa. Aristoteles hylkäsi myös atomismin ja korosti elementalismia jossa vesi, tuli, ilma ja maa olivat perusta. Koska avaruusolentojen mahdollisuutta oli mietitty atomismin pohjalta, nämä näkemykset luonnollisesti hylättiin.

Itse asiassa eksoteologiset ajatukset olivat käytännössä olemattomia hyvin pitkän aikaa. Aihe jopa kiellettiin. Maksimaalinen ilmentymä tästä on se, että Brunolla oli monenlaisia kerettiläisiä ajatuksia, joista yksi koski juuri avaruusolentojen olemassaoloa. Hänet poltettiin roviolla.

Oikeasti eksoteologiaa alkoi ilmestymään kunnolla vasta 1700 -luvulla. Syynä oli maakeskeisen näkemyksen kumoutuminen. (Aikaisemmin esimerkiksi Martti Luther piti aurinkokeskeistä maailmankuvaa kammotuksena.) Johann Schröter on hyvä esimerkki 1700 -lukulaisesta eksoteologiasta. Hänen mukaansa jos maailma on täynnä planeettoja, oli käytännössä väistämätöntä että nekin kuhisivat elämää. Kun maa oli planeetta ja muut planeetat olivat analogisia maan kanssa, oli ymmärrettävää että tämänlaisia näkemyksiä voitiin esittää.

1700 -luvulla esitettiin myös että auringossa olisi elämää. Tässä logiikka korosti Jumalan mahtia enemmän kuin mitään muuta. Logiikka ei ollut se, että universumi olisi hienosäädetty elämälle ja aurinko olisi erityisen elinkelpoinen paikka. Sen sijaan korostettiin että Jumalan armo ja kyvykkyys johtaisi siihen että auringossakin olisi sinne sopivaa elämää. Ja tiedettiin että auringon olosuhteet voivat sopia jollekin elämälle koska Jumalan armo takasi tämän.

Eli kun nykyään ajateltaisiin säännöllä "auringossa on elämää koska auringon elinolosuhteet ovat hyvät" niin 1700 -luvulla henkenä oli enemmänkin "Koska universumi kuhisee elämää, on auringossakin elämää joten auringon olosuhteiden täytyy olla elämälle soveliaat". Muukin on muuttunut. Havainnollisuutta avaruusolentoihin ei ole saatu sen enempää kuin Thaleenkaan aikaan. Mutta rationalismin työkalut ovat muuttuneet sitäkin enemmän. Perustelut nykyään ovat usein epäsuorasti fysikkalla todistamista ; Perustaltaan tilastollisia. Rationalismista ja analogia-ajatteluista on menty havaintoihin. Ja nykyään eksoteologitkin elävät Draken kaavan alla. (Draken kaava on itse asiassa de facto kyseenalaistamaton paradigma.) Eli kaikessa on kysymys tilastoista ja todennäköisyyksistä. Kultakutrivyöhykkeet ovat kristittyjen ystäviä, jopa niiden jotka eivät pidä avaruusolentoja relevanttina konseptina.

1700 -luku oli maagista aikaa.

Tämä huomio on siitä kiinnostava, että minulla on hieman sellainen kokemus että modernit uskovaiset ovat yllättävän usein haikailemassa juuri 1700 -luvun perään. Heidän näkemyksensä hyvästä mausta on "juuri samalla tavalla klassista". Toinen virstanpylväselementti tässä ajassa on se, että jos uskonto on tehnyt väärin 1700 -luvun jälkeen, niistä ollaan hiljaa.

Kirkko ei esimerkiksi standardinomaisesti pyytele olemassaoloaan anteeksi viittaamalla pappien sotapuheita talvisodan ajalta ja sen jälkeen. - "Suomen pyhä sota" -kirja demonstroi varsin hyvin sitä ilmapiiriä jossa ensin Jumala halusi Suomen sotaan ja varasi suuria maa-alueita palkkioksi. Ja sitten Jumala rankaisi huonoja sotilaita sotakorvauksilla ja häviöllä. Kuten ei myöskään siihen että 1990 -luvulla demonstroidusti kirkossa oli saatanapaniikki -ilmiön mukaisia asioita. Jos teot ovat tapahtuneet ennen 1700 -lukua, kirkko tunnustaa ne ja on ikään kuin noussut näiden yläpuolelle. Tätä varhaisemmat pahat teot ovat jotain jotka demonstroivat miten mainio kirkko on nykyään.

Jos konservatiivit haikailevat mielikuvien 1950 -luvulle, on moderni trendikäs uskonnollisuus jonkinlaista nostalgiaa 1700 -luvulle. Näen tässä jotain huvittavaa. Yhtä huvittavaa kuin sitä että eksoteologia on näyte kirkon ikiaikaisesta monisäikeisyydestä ja epädogmaattisuudesta. Mutta kaiken kaikkiaan kristityt näyttävätkin olevan motissa tämän ongelman kanssa. Jos ne torjuvat eksoteologian, he ovat dogmaattisia. Jos he kannattavat sitä, he alleviivaavat hörhöytensä. Tämänlaatuiseen mottiin ajautui myös edellä mainitsemani Behe.

Kuinka UFO:t ovat "evolutionistisia"

Ajatus siitä että avaruusolentojen uskominen olisi "evolutionistista" on huvittava. Evoluution kannattajat ovat useimmiten skeptikoita, jotka pitävät maassa vierailevia avaruusolentoja epäuskottavina. Ja siksi vastatakseni otsikon vaatimukseen jouduin tarjoamaan todellisen harvinaisuuden, jossa tarkastellaan jotain joka voidaan laajassa mielessä liittää evoluution kannalta oleelliseen kelpoisuuteen ja jälkeläistuotantoon. Otsikossa teemoitettua asiaa voi kuitenkin lähestyä myös vähemmän lennokkaasti ja filosofisemmin. (Joskaan en lupaa että yhtään faktuaalisemmin.)

Kirjoitin eilen kommentointia avaruusolentojen teologiaan. Tällä kertaa ajattelin jatkaa aiheesta ; ottaa siihen hieman erilaisen kulman. Aloitan ottamalla demonstraation "Bwana joen kynästä". Hän nostaa esille ajatuksen siitä että avaruusolennoissa on jotain evolutionistista. Hän reagoi vähän aikaa sitten ilmestyneeseen "yliluonnollisten ilmiöiden ensyklopediaan". Jota on mainostettu skeptikkojamurskaavaksi, onhan sen tekijöinä oikein akateemisia ihmisiä joiden kohdalla on oleellista kertoa että he ovat tohtoreita.

"Bwana -joe" suhtautuu varsin ymmärrettävästi heidän ajatuksiinsa siitä että maan päällä olisi jo nyt vieraillut avaruusolentoja, joista osa näyttää sirkoilta. "Vaikka itse juttu oli kirjoitettu jokseenkin ironisesti, avaruusolennot tuntuvat kiinnostavan monia. Mutta miksi avaruusolioiden pitäisi näyttää sirkoilta? Ehkä siksi, että ne, jotka uskovat ulkoavaruuden elämään, uskovat myös evoluutioon, joskin ehkä hiukan epäortodoksiseen versioon siitä. Meillä ei todellisuudessa ole näyttöä siitä, että yksikään avaruusolento olisi koskaan vieraillut maapallolla. UFOihin vankasti uskovat evolutionistit voivat tietenkin olla eri mieltä, mutta he eivät kykene tekemään olevaksi sellaista, jota ei todennäköisesti edes ole olemassa." Samoin New Age nostetaan esiin "UFO-boomi ja new agen suosio kertovat siitä, että ihmiset tietävät pohjimmiltaan, että fyysisen todellisuuden tuolla puolen on yliluonnollinen maailma. Mutta monelle Raamatun näkemys yliluonnollisesta on liian pelottava. Raamattu kun puhuu synnistä ja parannuksenteosta. New agessä ei tarvitse tehdä parannusta." New Age ja evolutionismi siis kuuluvat jonkinlaiseen klimppiin. Bwana -joen kaltaisille kretationisteille on toki ymmärrettävää luokitella maailma "meihin" ja "kerettiläisiin". Joten en ota tätä yhdistelmää tällä kertaa niin vakavasti. Riittää että olen siihen hitusen ironinen.

Bwana joen ajatus avaruusolentojen uskonnollisesta ulottuvuudesta on itse asiassa varsin perusteltu. Vertailevassa uskontotieteessä niitä laitetaan yhteen. Helsingin yliopiston uskontotieteen yleisen teologian puolella voidaan aivan suoraan lukea miten viljaympyröiden muoto rinnastuu uskontojen kehäsymboliikkaan ja miten avaruusolentojen kaapatuksi tulemisesta jäävät merkit ovat yhteneväisiä stigmoja saavien ihmsten kokemuksiin. "Eräs suomalainen mies löysi herättyään vasemmasta olkapäästään teräväkulmaisen, "kirurginveitsellä" tehdyn haavan, jota hän ei osannut selittää. Mies oli nähnyt unta, että hän oli katsellut kukkulan laella taivaalla lentäviä valopisteitä. Selittämättömän tuntuiset, ufosieppauksissa saadut jäljet (haavaumat, arvet, ym.) kehossa tuovat helposti mieleen stigmat: vahvasti uskonnollisesti motivoituneet henkilöt voivat eläytyessään esimerkiksi Jeesuksen kärsimykseen saada kehoonsa haavoja paikkoihin, joihin Jeesus haavoittui." Ja miten pelastuskin on yksi osa tarinaa "Jumalan huoli ihmiskunnan moraalista on ilmeinen kristillinen teema, joka näyttäytyy myös avaruusolentojen nuhtelevassa suhtautumisessa ihmiskuntaan. Pelastuksen teema esiintyy myös ufokokemuksissa: Voidaan katsoa, että "uudet ihmiset" eli hybridit kestävät tulevan katastrofin - osittain siksi niitä on luotu." Esimerkkejä on toki enemmänkin, mutta idea on selvä. Ja siksi ufokokemuksia selitetäänkin usein siten että ihminen on uskonnollinen ihminen, homo religiosus, ja että avaruusolennot sitten voivat tarkoittaa hengellisen tarpeen ohittamista. Tähän liittyen Jehovan Todistajat korostavat että avaruusolentokokemukset ovat tosia. Mutta että demonit näyttelevät avaruusolentoja, eli humanoidien luonnetta ei ole ymmärretty oikein.

Itse en usko paranormaaleihin kokemuksiin ns. "hallusinaatiolinjaman ulkopuolella". Ja homo religiosus -ihmiskuvakin on sekin kaiken ihmiskognitiosta tietämäni valossa "oikeansuuntainen, mutta ylitulkinta". Ja tänä ylitulkintana oikeastaan "enemmän kuin väärin". Siksi kokisinkin että kenties kysymystä olisikin herttaisen omituista lähestyä "tietyissä piireissä porttokirkoksi" kutsutun katolisen kirkon kautta. Thomas F. O'Meara on tehnyt tulkintaa jossa avaruusolennot sopivat katolisen kirkon kristilliseen teologiaan. Hän on kuvannut kirjansa nimeltä "vast universe". Hänen näkökulmansa nojaa siihen että katolisen kirkon tehtävänä ei ole olla luonnontieteen oppikirja. Avaruusolentojen olemassaolokysymys on siis jotain jota ratkotaan tieteen keinoin. Ja tässä kaiken ytimessä ei ole Raamatun jakeet ja se tulkitaanko niitä "muinaisen astronauttiteorian" mukaan metaforiksi avaruusolentojen laskeutumisesta ja soviteta asioita yhteen. Hän sen sijaan ottaa yhtimeen Draken kaavan ja katsoo että universumin suuruus antaa vakavan tilan mahdollisuudelle että jossain muuallakin kuin maassa on älykästä elämää. Ei kenties maahan vierailevaa. Mutta että tätä pitää tutkia osana Jumalan tarkoitusta.

Itselleni tämänlainen henkinen pyörittely ei tietysti anna uskonnollisesti, hengelisesti tai muutenkaan oikein mitään. Ja tieteellisiähän nämä skenaariot eivät ole. Kuitenkin niillä on yhteys. Nimittäin olen aikaisemmin kirjoittanut universumin koon eksistentialismista. Ja tämän teeman voi yhdistää teologiaan ; Useinhan esitetään että suuri universumin koko mitätöi ihmistä. Eli jos ihminen on pieni tomupartikkeli, hänen eksistenssinsä olisi jotenkin mitättömämpää kuin jos hän olisi hyvin suuri. Monet ovat kuitenkin O'Mearan tapaan ajattelemassa että suuri universumi viittaa voimakkaaseen Jumalan suvereeniteettiin. Tämä nöyryys on kuitenkin historiallisesti ollut liikaa.

Kinan ydinteema ei nimittäin ole ensimmäistä kertaa ilmoilla. Ja sillä on syvä sidos nimenomaan luterilaisuuteen ja protestantismiin. Aikaisemmin universumi ajateltiin paljon nykyistä käsitystä pienemmäksi. Ja täällä kannatettiin maakeskistä näkemystä. Itse Martti Luther näki että aurinkokeskinen malli vähentäisi ihmisen keskeisyyttä ja merkitystä. Ihmisen status vähemmän keskeisellä paikalla olisi sekin vahva symboli joka mitätöisi ja nöyryyttäisi ihmistä. Riittävän nöyryyden edessä usko siis olisi koetuksella. Oikeasti kun havainnot sitten ovat ohjanneet ajattelua niin sitten on vain korotettu sitä miten ihmisen tulee olla nöyrä.

Ateistin on kuitenkin helppo ajatella kuten "Cosmos" -ohjelman juontajan Neil de Grasse Tysonin. Hänelle suuri universumi jossa ei ole elämää on nimenomaan jotain joka rikkoo hänestä keskeisimpiä teologisia argumentteja vastaan. Antrooppisessa periaatteessa ja muissa hienosäätöargumenteissa ei tunnu olevan mitään järkeä kun katsoo miten elämälle vihamielinen paikka suurin osa universumista on. Nöyryys menee siis kenties todellakin pohjasta läpi. Selvästi Lutherin argumentille on siis jotain perusteita. Avaruusolennot uhkaavat ihmiskeskeisiä teologian muotoja vihjaten että ihminen ei olekaan se ihmeellinen ainutlaatuinen lumihiutale jota useissa uskonnoissa ylikorostetaan (ja kutsutaan nöyryydeksi, joka on huvittavaa).
1: Ja tätä kautta on ymmärrettävää myös se miten "Bwana Joekin" näkee humanoideihin uskomisen "evolutionistisena" siitä huolimatta että suuri osa evoluution kannattajista jotka todella ovat evoluutiosta kiinnostuneita ovat nimenomaan skeptikoita, niitä jotka avaruusolentokysymysten kohdalla hokevat kliseissä että "suokaasua". Avaruusolennot ja viljaympyrämateriaalit nähdään skeptisissä piireissä hörhöilynä. Ja jos katsoo miten teistit moittivat ateisteja/evolutionisteja sulkusilmäisyydestä niin täsmälleen samat argumenttirakenteet ja asenteet skeptikko kohtaa avaruusolentovideoiden heiluttelijoilta. Mutta Bwana -joelle

Kaiken kaikkiaan.
* Ja itse asiassa "naturalistiselta" kannalta avaruusolentojen kohdalla on huomattava että moni pitää elämän harvinaisuutta osoituksena siitä että elämä on syntynyt maahan sattumalta. Jos elämän synty on epätodennäköistä - kuten Bwana joe, ja rehellisesti sanoen itsekin katson uskottavimmaksi - niin on todennäköistä että olemme yksin universumissa. Ja olemme olemassa lähinnä siksi että universumi on ällistyttävän suuri. Tällöin Hawkingin argumentaatio ei vaikuta uskottavalta ja Tysonin nähdään osuvan lähemmäs.
* Moni taas katsoo että elämän syntymisen olisi oltava sen verran todennäköistä että elämää tulisi olla muuallakin ja silloin syntyy esimerkiksi aikaisemmassa blogauksessani esittämä Hawkingin käsitys jossa avaruusolennot olisivat vahva syy ryhtyä ateistiksi. Tällöin Tysonin näkemys
* Lutherin ja laajan universumin ongelman ytimessä on sitten tilusta myös O'Mearan tyylisille ajatuksille joissa suuri universumi olisi liian kylmä pelkästään ihmisille. Siinä suuri universumi suorastaan kutsuu itseensä muita elollisia planeettoja. Sillä tämä ikään kuin vihjaisi vahvasti siihen suuntaan että universumi olisi sitten hyvin erilainen kuin Tysonin suuri ja kylmä universumi. Se olisi maailma jossa humanoidit vierailuineen huutaisivat sitä miten universumi on hienosäädetty elämälle.

Ja kaiken tämän aikana universumi on mitä on. Lopulliset arviot ja tulkinnat johtuvat tietysti siitä että emme tiedä onko avaruusolentoja muualla. Ja meillä ei ole eksaktia arviointia siitä kuinka todennäköistä elämän syntyminen unuversumissamme on. Vasta kun ensimmäiselle saadaan frekvenssi ja jälkimmäiselle estimaatti ja päästään vertaamaan miten hyvin nämä osuvat yhteen, voidaan tehdä lopullinen arviointi. Tysonin näkemys kumoutuu jos elämän synty on todennäköistä. Hawkingin jos se on hyvin epätodennäköistä. Teologia ei tietysti heivauta mikään koska Jumala voi hienosäädöllä tuottaa universumin joka tuottaa paljon elämää tai sellaisen jossa niitä kaikesta huolimatta luodaan todennäköisyyksiä vastaan. Joka johtaa jo aiemmin ilmaisemiini asioihin siitä miten vakavasti näitä uskonnollisia näkemyksiä voidaan ottaa.

Ja kaiken aikaa avaruusolennot ovat meidän uskomuksistamme huolimatta. Tai ovat olematta. Ihminen reagoi mahdollisuuteen tai kokee tämän puutteen. Ja tässä tilanteessa niin Bwana joe kuin de Grasse Tysonkin osoittavat että Sartre oli oikeassa siinä että ihminen rakentaa merkityksiä paitsi siihen mitä on, myös siitä mitä hän kokee olemattomaksi. Avaruusolentojen puuttuminen universumista on merkityksenluontia samalla tavalla kuin Jumalan puute on ateistille merkityksen luomista.

Miten avaruusolennot pelastavat ihmiskunnan

Humanoideihin liitetään monenlaisia motiiveja. Milloin ne ovat valloittamassa ja tuhoamassa maailman. Ja milloin ne ovat rauhaa rakentavia ihmiskunnan pelastajia. Etenkin jälkimmäinen on New Age -henkisten, astronauttiteorian kannattajien ja muidenkin vastaavien suuntausten suosiossa. Ajatus siitä että ihmiskunta pelastuu avaruusmiesten saapumisella on tietysti helppoa nähdä huuhaana ja toiveajatteluna.

Mutta asiaan voidaan ottaa erikoisempi kulma. Paul Davies kuvaa "Kolkko hiljaisuus" -kirjansa sisällä sitä miten Fermin paradoksiin joudutaan suhtautumaan. ;Kun mietitään miksi avaruusolentojen kohtaamisia ei ole saatu, on siihen montakin erilaista vastausta. Davies läpikäy tähän liittyen luvussa "suuri suodatin" monia skenaarioita. Perusidea on mielestäni ovela. Davies ei suinkaan käsittele selityksiä irrallisina vaan järjestyksessä olevina osasina. Ajatuksen voisi typistää karkeasti ymmärrettävään muotoon. Helpoiten tämä onnistuu kaavalla. Draken kaavalla;
N = R^* * f_p * n_e * f_l * f_i * f_c * L
N : Linnunradalla elävien sivilisaatioiden määrä, joiden arvioidaan pystyvän viestimään minä hetkenä tahansa.
R^* ; Linnunradalla syntyvien tähtien määrä vuodessa.
f_p; Tähtien osuus, joilla on ympärillään planeettoja.
n_e ; Keskiarvo niiden planeettojen määrästä aurinkonsa ympärillä, joille voisi kehittyä elämää.
f_l ; Todennäköisyys monelleko edellä mainitulle planeetalle voisi syntyä elämää.
f_i ; Todennäköisyys miten usein syntynyt elämä edelleen kehittyy älylliseksi elämäksi.
f_c ; Todennäköisyys moniko älyllisestä elämästä edelleen kehittää ja on halukas tähtienväliseen viestintään.
L ; Teknologisesti kehittyneen sivilisaation odotettu elinikä.

Kaavasta voidaan huomata, että mukana on itse asiassa monia elementtejä. Skenaariot miksi emme ole kuulleet/tavanneet avaruusolentoja muuntuvatkin joksikin jotka selittävät jotain kohtaa Draken kaavassa.  Elämän synnyn epätodennäköisyys esimerkiksi selittää miksi emme kuule avaruusolennoista, mutta tämä skenaario on lisäksi liitettävä osaksi monivaiheista historiaa. Ja tämä historia on paitsi kokoelma tarinoita, se on myös lineaarisesti etenevä historiallinen käsitteistö. Ja tässä aika on muuttuja jonka kautta skenaarioita voidaan tarkastella ja tästä saadaan irti aivan uusia ajatuksia, huomioita ja tietoja! (Skenaarioista voidaan tätä kauta vetää induktiiviisia päätelmiä.)

Niiden läpikäyminen voidaan kuvata suodattimena, suurena suodattimena, jonka jokaiseen väliin jää jotain. Ja mitä tehokkaammin jokin vaihe toimii esteenä, sitä tehokkaampi suodatin tässä kohden on ja sitä enemmän ongelmia siinä kohdassa on edessään jos "tavoitteeksi" kuviteltaisiin loppupäässä oleminen. Merkittävää on, että ihmiskunta on läpikäynyt monia niistä. Itse asiassa koska emme pällistele satunnaisesti valikoituneella planeetalla, monet niistä eivät ole omalla kohdallamme rajoite ; Ihmiskunnan kanssa viestiminen olisi rajoittunut lähinnä L:än eli yhteiskunnan kestoajan mukaan.

Tämä ilmiselvyys johtaa erikoisiin huomioihin. Davies käsittelee sitä että koska avaruusolennoista ei ole saatu kontaktia on aivan järkevää ottaa Fermin paradoksissa mainittu ongelma relevanttina. Tämä ongelma voi ratketa hyvinkin monella tavalla. Esimerkiksi jos elämän synty on todella epätodennäköistä, ongelma ratkeaa jo tätä kautta. Ongelmana on se, että mitä tapahtuu jos elämän synty ei olekaan harvinaista ; Tällöin selityspainetta joudutaan siirtämään yhä loppuumpaan päin kaavaa. "Tilanne muuttuu vielä koleammaksi, jos löydämme alkeellisen elämän lisäksi kompleksista elämää maan ulkopuolelta, koska niitä seuraavat älykkyyteen johtavat vaiheet paljastuisivat olevan todennäköisiä eikä harvinaisia. Se edelleenkin heikentäisi sitä, että suuri suodatin on älykkään elämän menneisyydessä, ja kasvattaisi älykkään elämän vaarallisen tulevaisuuden todennäköisyyttä." Toisin sanoen jos Draken kaavan alkupään luvut paljastuvat todennäköisiksi, on toki kenties yhä jäljellä skenaarioita joissa ongelmat ovat ennen älykkään viestinnän syntymistä. Mutta niitä on olennaisesti vähemmän kuin ennen tätä paljastusta. Näin ollen tilanne on sellainen, että marsin bakteerit ovat pelottavia koska ne pakottavat toteamaan että älykkäät teknologiset eliölajit ajautuvat nopeaan tuhoon.

Ja kääntäen : Jos löydämme oman suodattimemme kohdalla tai sen jälkeen nousevaa elämää, se todistaa että meidän kannattaa olla optimistisia ; Viestintä kertoisi että L onkin suuri. Näin ollen SETI -projektin onnistuminen, eli saatu radioviesti, antaisi luvan olla optimistinen ihmisyhteiskunnista. Tämä tarkoittaa sitä että liberaalihippi joka kohtaa avaruusolennon jolla on optimistinen viesti ja joka ei anna mitään teknologiaa avuksi on kuitenkin antamassa luottamusta rauhasta ja harmoniasta. Ei toki sen takia että ihmisen universumissa olemsen yksinäisyydentunteen katoaminen poistaisi angstin, vaan ihan sitä kautta että se on kannustava muistutus siitä että yhteiskuntien ei ole pakko romahtaa. Ja itse asiassa sellainen on kenties jopa todennäköistä. Siksi avaruusolennon lausuma pleastusviesti on redundanttia informaatiota jonka jo avaruusolentojen ilmestyminen vahvistaa.

Tästä hieman omituisesta lähtökohdasta voidaankin peilata erikoisiin asioihin. Politiikka on jotain jonka luulisi olevan maksimaalisen kaukana jostain SETI -huuhailusta jossa kuulostellaan hiton avaruuden pieniä vihreitä/harmaita miehiä. Mutta sillä on vaikutusta. Yllättävänkin paljon.

Voisin kuvata omia mietteitäni seuraavalla. Tavalla joka perustuu siihen että käsittelen konservativismia ja liberalismia klimppeinä. Klimppeinä jotka eivät oikeasti ole näin mustavalkoisia kuin minä ne esitän. Mutta joissa kuitenkin on mukana oleellisesti tässä esiintuomieni karkeistusten elementtejä. Idea tulee helpommin selville kun en saivartele liikaa.

Konservativismin perusongelma on se, että siinä on helposti äärimmäinen sisäinen ristiriita. Kun katsotaan miksi nykykonservatiivit puolustavat teollisuutta, autolla ajamista ja montaa muuta vastaavaa ilmiötä, syynä on se, että nämä ovat osoittautuneet tehokkaiksi. Ja tehokkuus on laskettavissa useissa sukupolvissa. Kuitenkin samalla on selvää että luonnonvarat eivät kestä. ; Jared Diamond itse asiassa kertoo esimerkiksi "Romahdus" -teoksessa sitä että luonnonvarat ovat kuin pankkitili joka kasvaa korkoa. Koroilla eläminen voi jatkaa vaikka ikuisesti. Mutta jos kulutat yhtään enempää kuin tili kasvaa korkoa, rahavarat hupenevat ennemmin tai myöhemmin. Ja näin ollen esimerkiksi teollisuus ja saasteet ovat hyvä ratkaisu mutta vain tiettyyn rajaan asti. jos tämä raja ylitetään, yhteiskunta tuhoutuu. Siihen voi mennä 10 vuotta, 100 vuotta, 1000 vuotta. Mutta jos kulutat enemmän kuin korkotulot ovat, tuho tulee. Vuosisatainen kokemus ei siis olekaan kovin vakuuttavaa. Ja monesti voidaan nähdä että nykypelillä tilimme tyhjenee yllättävänkin nopeasti. Nykyajan tieto ei vastaa menneisyyden käytännöstä saatua kokemusta ;.Kokemusoppiminen on tarjonnut tehokkaita keinoja jotka toimivat lyhyellä aikavälillä mutta eivät pitkällä aikavälillä. (1000 vuotta on ihmiskunnan historian kannalta lyhyt aika. Ihmisen iän tasolla se on toki iäisyys.)

Paradoksaalisesti tilanne onkin se, että konservatiivisuus vaatiikin nykyisen tiedon valossa äärimmäistä tekno-optimismia joka ei perustu yhteiskunnan menneisyyden antamiin opetuksiin vaan joka perustuu siihen että opimme ulos ongelmistamme. Että kaikki ongelmat ratkeavat kunhan vain panostetaan teknologiaan. Tämä taas on asenteeltaan melko antikonservatiivista, koska se ei perustu kokemusoppimiseen vaan innovointiin joka ratkaisee nykytilanteen tuottamat ongelmat. Konservativismin paradoksi onkin se, että se on samanaikaisesti jarrujärjestelmä joka korostaa hulvattomien eikokeiltujen järjestelmien kelkkaan hyppäämistä. Mutta se kuitenkin vaatii käytännössä nimenomaan täysillä eteenpäin posottamista.

Konservatiivisuus onkin hyvin vaikea. Koska se nojaa samanaikaisesti menneisyyteen ja arvoihin. Että vaatii niiden perustan hylkäämistä. Kaczynskillä (aka "Unabomber" -terroristilla) oli tässä kohden ihan oikesti järkevä huomio siitä että konservatiivisuus on sitä että kannatetaan teknologiaa joka muuttaa yhteiskunnan rakenteita ja jotka heijastuvat jotenkin pakosti siihen mikä on järkevää etiikkaa ja viisasta prososiaalista toimintaa yhteiskunnassa. Ja kuitenkin samalla konservatiivit roikkuu menneisyysidyllissä ja menneisyyden arvoissa ja käytänteissä. ~ Itse tosin näen että konservatiivisuus kykenee "hoitamaan ongelmansa" ainakin sisäisen logiikkansa kannalta juuri tämän paradoksaalisen luonteensa kautta. Yhteiskuntaa ei pidä purkaa sen takia että siinä on vikoja. Sen sijaan viat pitää nähdä ongelmina jotka korjataan. Vastaavasti säilyttävä askeettinen elämäntapa taas vaatisi nimenomaan monien tällä hetkellä vallitsevien järjestelmien purkamista ja kenties jopa niiden täystuhoamista ; Saastuttavat tehtaat olisi sammutettava jotta "emme elä yli (luonnon)varojemme" siitäkin huolimatta että elintasomme laskee tämän seurauksena merkittävästi ja parantumattomasti.

Suuri yhteiskuntatieteiden ongelma onkin se, että on hyvin vaikeaa sanoa onko ihmiskunta lopullisen tuhon tiellä vai ei ; Menneisyydessä moni yhteiskunta on romahtanut. Mutta toisaalta ei ole mahdotonta että ongelmat ratkaistaan ja että luodaan "koroillaelävän ihmiskunnan" rakenne jonka kestolle ei ole mitään teoreettista ylärajaa. Tässä kohden kysymys on L:än arvosta. (Tai oikeastaan voidaan sanoa että kysymys redusoituu L:än takana olevista poliittis-ideologis-maantieteellisistä ja jopa patogeeneihin liittyvistä asioista joiden kautta L sitten määräytyy.)
1: Konservatiivit panostavat innovaatiokeskeisyyteen jossa teknologia lopulta ovelien keksijöiden avulla onnistuu paikkaamaan ne ongelmat joita teknologia on luonut. Ja liberaalit korostavat luonnonvarojen säästämiseen. Mutta molemmat ajavat L:än maksimointia, aivan päinvastaisin tein.
2: Ja toisaalta molemmat korostavat romahduksen relevanttiutta. Konservatiivinen maailmankuva peräti oikeuttaa itsensä sillä että konservativismia tarvitaan jotta ei romahdeta kun tulee epätoimiva yhteskunta jossa L:ää ylläpitävät arvomaailmat romahtavat  - omituisimmillaan esimerkiksi siksi että Jeesusvauvan fanittaminen vaikuttaa heistä L:än suuruuteen. Liberaalit taas korostavat saastetuhoja ja heidän apokalypsimaailmassaan korostuu esimerkiksi ilmastonmuutos.

Samoin konservatiivin kannattaa olla pessimisti elämän synnyn todennäköisyyden kanssa. Ja hänen kannattaisi poliittisista syistä vihata marsmeteoriittejen bakteeriesiintymien vakavastiottajia mutta suhtautua toiveikkaasti humanoideilta saataviin viesteihin. (Koska ne murtavat Draken kaavan ja ainakin painottavat sitä että L on melko suuri luku.) Avaruusolennot pelastavat ihmsikunnan, etenkin konservatiivisesti teknologian kyvykkyyteen luottavan. Sillä avaruuden muukalainen tulee teknoyhteisöstä ja osoittaa että liberaalien tehtaiden alasajovaatimus on todennäköisesti vain hätäilyä, jossa ei ole jaksettu uskoa ja luottaa innovaatioihin riittävästi.

Kuitenkin juuri liberaalit pitävät pelastaja -avaruusolennoista ja konservatiivien avaruusolennot ovat useammin hyökkääviä ja sotaisia. Sillä niissä tarinoissa heijastetaan enemmän ihmiskuvaa, kuin yhteiskuntarakenteita. Konservatiivien kohdalla on tietty yhteys (ei väistämätön seuraus, vaan yhteys) rasismiin ja sodan todennäköisyyden korostamiseen. Kun taas liberaalissa maailmassa ollaan suvaitsevaisempia ja luotetaan hyvään vastaantulijassa. Nähdäkseni tämä kertoo jännittävää tarinaa siitä miten sisäisesti epäkoherentteja poliittiset ideologiat ovat ; Tilanteet tulkitaan domeenispesifisti aina sen mukaan että mikä yksityiskohta on kysymyksessä. Laajaa yhtenäistä kokonaisteoriaa ei siis rakennu. En tiedä onko tämä virhe. On kenties virhe luulla että ihmiskunta voitaisiin edes tiivistää yhdeksi ehyeksi teoriaksi.

Abstrakteiksi jätetyt numeroparat.

Draken kaava on laskukaava, jolla arvioidaan elämän ulkopuolisen elämän todennäköisyyttä.
N = R* x f_p x n_e x f_l x f_i * f_c x LN = Linnunradalla elävien sivilisaatioiden määrä, joiden arvioidaan pystyvän viestimään minä hetkenä tahansa
R* = Linnunradalla syntyvien tähtien määrä vuodessa.
f_p = Tähtien osuus, joilla on ympärillään planeettoja.
n_e = keskiarvo niiden planeettojen määrästä aurinkonsa ympärillä, joille voisi kehittyä elämää.
f_l = todennäköisyys monelleko edellä mainitulle planeetalle voisi syntyä elämää.
f_i = todennäköisyys miten usein syntynyt elämä edelleen kehittyy älylliseksi elämäksi.
f_c = todennäköisyys moniko älyllisestä elämästä edelleen kehittää ja on halukas tähtienväliseen viestintään.
L = edellä mainitun kaltaisen teknologisesti kehittyneen sivilisaation odotettu elinikä.

Kaavalla tehdään arvioita. Toisissa arvioissa N saadaan hyvin pieneksi ja optimistisissa N on hyvinkin suuri. Kertoimien suuruutta ei tiedetä tarkalleen. Toki monia niistä voidaan lähestyä erilaisin arvioinnein ja näin saadaan kaavan tarjoamien lukujen hajontaa pienennettyä. Draken kaavassa sen hienous on siinä, että siinä monimutkainen ongelma on pilkottu osatekijöihin, pieniin osiin, joista kokonaisuus ehdottomasti riippuu. Ne ratkaisemalla päästään tulokseen. Tosin yhtälö tuntuu kaikkein eniten osoittavan omaa tietämättömyyttämme, sillä moni yhtälön tekijä on täysin tuntematon, ja tässä mielessä Draken kaava ei todista sellaisenaan vieraan älyn sivilisaatioiden olemassaoloa tai olottomuutta mitenkään. Eikä juuri kukaan muuta väitäkään ; Yhtälön arviointeja käytetään "saattaa olla" -muodossa, eikä niinkään todisteena.

Mielenkiintoista kyllä, ominaisuus ja tilaisuuslistauksia käytetään kuitenkin melko paljon teologien parissa.

Richard Dawkinsin "Jumalharhassa" esitetään eräs teologin tekemä todennäköisyyslaskelma, jossa kerrotaan yhteen erilaisia elementtejä. Niillä ei ole oikein mitään riippuvuussuhdetta Jumalan olemassaoloon. Dawkins huomauttaakin että laskelmassa ei ole mukana mitään Jumalan olemassaolon todennäköisyyteen liittyvää, vaikka Jumalatodistuksissa on tätäkin lähestymistapaa käytetty. Esimerkiksi "uskolle" on annettu oma kerroin. "Olen tätä mieltä" on siis laskelmassa antamassa painoarvoa Jumalalle.

Kaikki teologit eivät toki ole laskelmissaan näin hölmöjä, ja otinkin esimerkin epämääräisesti esiin vain ekstreeminä esimerkkinä : Dawkins käyttääkin yllättävän, suorastaan epäilyttävän paljon, tilaa argumentin murskaamiseen. Idea toteutuu kuitenkin samanlaisella rakenteella muuallakin.

Esimerkiksi.

Alvin Plantinga on kuuluisasti tehnyt todennäköisyysarvion jossa hän arvioi että oikein havaitseva ja oikein päättelevä eliö olisi epätodennäköinen luonnolliseti syntyväksi. Esimerkeillään hän valottaa asiaa nimen omaan evoluutioteoriaan viitaten. Hän näyttää että evoluutio voisi tuottaa hengissä selviäviä toimintoja joissa logiikka tai havainto on pielessä. Hän ei kuitenkaan anna näille todennäköisyyksille painoarvoja. Vaan hän antaa niille todennäköisyydeksi 50%.

Tästä lähtökohdasta "tietää erkkikin" että jos elementtejä on yli 1, on mahdollisuus pakosti alle neljäsosan. Plantingaa onkin moitittu siitä että hänen kaavansa antaa kovat painoarvot, vaikka hänen esimerkkinsä ovat kovin ekstreemejä. Ne kenties näyttävät että evoluutio ei välttämättä tuota hyvää havainnointia tai logiikkaa. Lisäksi hän ei ota huomioon esimerkiksi sitä, että joskus meillä voisi olla tae niin että tiedämme että emme havaitse oikein
1: Jos meillä on toimiva äly ja luulemme leijonaa kissanpennuksi, ja haluamme juosta tätä kohden mutta ruumiimme pakenee ja luulemme tätä lähestymiseksi [Plantingan oma esimerkki], voisi hän joka tapauksessa huomata että "lähestyminen ei toimi", koska äly toimisi hän voisi katsoa miten lähestyminen(oikeasti pakeneminen) pienentää kissanpennun kohtaamisen todennäköisyyttä. Tämänlaiset vaihtoehdot eivät sovi "joko meillä on tae ja saamme kaiken tiedon" tai "meillä ei ole taetta mutta luulemme että meillä on ja saammekin väärää tietoa" -universumit eivät ole ainoat. Arvioinnista puuttuu siksi jotain olennaisia ruuveja.

Jostain syystä hän ei tee laskukaavastaan kaavaa jossa olisi vain esillä olennaiset elementit, ja jolle voitaisiin hakea arviota, ja jossa tieto hankkii painoarvot tuloksille. Hän ei kuitenkaan myöskään osoita millään että todennäköisyydet ovat juuri 50-50, joka olisi se rationaalinen vaihtoehto ; Jos ne tiedetään jo, ei niitä tarvitse arvioida.

Tässä on hyvä huomata että Draken yhtälössäkin voidaan saada hyvin optimistisia arvioita vaikka elementtejä on hyvin monta. Syynä on se, että kertolaskuissa vaikuttaa olennaisesti se, minkälaisia lukuja niihin laitetaan. Plantinga ei tälläisestä perusta. Hän päättää arvot mielivaltaisesti.

"Jumalatodistuksissa todennäköisyysarviointeja käyttäen" onkin vielä kaiken lisäksi takana jotain muutakin.

Draken yhtälö arvioi todennäköisyyttä tietylle asialle. Plantinga taas ei laske todennäköisyyttä sille että on Jumala joka luo. Hän vain tekee todennäköisyysarvion vastapuolelle. Se, että tämä on pieni tarkoittaa hänestä Jumalan todistamista. Vastaava ajattelutapa on hyvin vallitseva ; Argumentin ideana on se, että jonkin asian väitetään olevan epätodennäköinen, ja perusteluna käytetään nykyisiä tietoja. Usein arviot tehdään Plantingan tapaan siten että niiden vakavasti otettavuus on hyvin kyseenalaista.

Mutta vaikka ne onnistuisivatkin, niissä on takana ongelma: Ne ovat parhaimmillaankin tietämättömyyteen vetoamista. Jumala -argumentaatiossa tämä ajatteluvirhe on Aukkojen Jumala. Sen henkeä voidaan varsin hyvin selventää Dawkinsin "Jumalharhan" kautta: "et ymmärrä miten jokin asia toimii, sillä ei ole väliä: Anna periksi ja sano että Jumala sen teki. Et tiedä miten hermoimpulssi toimii? Hyvä! Et ymmärrä miten muistot syntyvät aivoissa? Erinomaista! Onko yhteyttäminen häkellyttävän monimutkainen prosessi? Ihanaa! Älä vaan ala tutkia ongelmaa, anna yksinkertaisesti periksi ja vetoa Jumalaan." ... "Tuo mysteerisi meille, sillä meillä on niille käyttöä. Älä haastkaa arvokastatietämättömyyttä tutkimalla se selväksi. Tarvitsemme näitä loistavia aukkoja viimeisiksi Jumalan turvapaikaksi."

Tätä kautta on selvää että argumentti on huonoa perustelua koska se on (1) väärä kahtiajako, jossa vaihtoehdoiksi asetetaan vain nykytieto ja Jumala. Ja jossa toisen näkemyksen kritiikistä yritetään tehdä todiste, ilman että itse omalle asialle haetaan mitään todisteita ja (2) se on asenteeltaan epäreilu siksi että vain toiselle näkemykselle asetetaan todistamisen taakka, ja vain toisen näkemyksen epätodennäköisyys kiinnostaa vaikka tieteessä kiinnostaa selitysten paremmuus. Olisi siksi kyettävä vertailemaan kumpi näkemyksistä todella on parempi.

Mutta tämän lisäksi se on myös asenteeltaan antitieteellinen. Siinä missä uudet teoriat tuovat uutta tutkimusaluetta, lisäävät tutkittavien asioiden määrää, tämä näkemys niman omaan väittää tietyn alueen tutkimusta mahdottomaksi. Jostain syystä yleinen todennäköisyyslaskelmien arvioinnin tajuaminen näyttää olevan vaikeaa "Jumalan kovaäänisille ystäville". He eivät osaa välttämättä katsoa relevantteja elementtejä joiden kautta todennäköisyyksiä arvioidaan. He eivät osaa sitoa todennäköisyysarvioitaan faktoihin. Eivätkä he osaa ymmärtää todennäköisyyksien vertailun merkitystä. Kenties heille matematiikka on abstraktia ja eksaktia, eivätkä he siksi mieti sitä miksi todellisuutta tutkiessa on mietittävä "Garbage in - Garbage out" -asiaa. Sitä että jos laskuun laittaa vääriä ja epätosia numeroita, eivät vastauksetkaan ole todisteita.

Haja -aistimuksia

"What is real? How you define real? If you are talking about what you can feel, what you can smell, what you can taste and see, then "real" is simply electrical signals interpreted by your brain"
("Matrix")

Monesta ajattelun ja tietoisuuden analysointi tekisi aiheesta jotenkin kylmän, koska siitä lähtee pois jokin mysteeri. Itse olen kuitenkin sitä mieltä että asioiden ymmärtäminen ja tutkiminen ei koskaan tuhoa itse asiaa. Jos tutkija selvittää aivotoimintaa taidekokemusten aikana, se ei muuta itse taiteen kokemista mitenkään. Toki osa voi saada erilaisia tunteita erilaisista tulkinnoista tunteita : Joku voi esimerkiksi ajatellee, että tunteet olisivat kemiaa, hän voi tuntea pettymystä. Tämä ei kuitenkaan muuta itse tunnekokemuksien mekanismia mihinkään. Kemikaalit virtaava ehkä eri tavalla, mutta virtaavat kuitenkin. Toisaalta joku toinen voi pitää henkisyyteen perustuvaa tunnekokemusta vain taikauskona ja saada tästä nyrpeää mieltä. Mutta jos tunteiden puoli todella olisi "spirituaalinen" tai "esoteerinen", ei tämäkään negatiivinen kokemus muuttaisi itse tunnemekanismia mihinkään. Minusta "nöyrä tiedonetsintä" ei suinkaan tarkoita sitä, että huokaillaan kuinka Jumala on todistettu sillä että on asioita joita emme ymmärrä. Mysteeri ei tarkoita sitä että asia takana tiedettäisiin; Ja siitä tälläisessä mielestäni olisi kysymys ; Jos huokailee mysteerin edessä ja kertoo tämän tukevan sitä, että hänessä on mystisiä elementtejä jotka ovat "enemmän kuin" muiden näkemyksien esitys, henkilö tekee implisiittisen tai jopa suoranaien väitteen siitä että hän todella tietää siitä, mikä ilmiön takana todella tapahtuu. Tällöin hän nimen omaan ei väitä että hän ei tietäisi asiasta, vaan väittää että hän tietää asiasta "paremmin kuin" toista mieltä olevat. On muistettava, että vaatimaton myöntää tietämättömyytensä ja pienuutensa. Vaihtoehtoina ei ole kaikkitietävä tiedeusko, jossa joka ikinen asia pitäisi voida analysoida ja tietää ja yliluonnollinen taikausko.

Silti ja juuri siksi otan riskin.

Aistimuksemme ovat mielessämme; Kun katsomme kiveä, päässämme ei suinkaan ole kiveä, vaan silmien välittämä ja aivojen käsittelemä kuva kivestä. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että vaikka aistimuksemme voivat vaikuttaa autenttisilta, ne eivät välttämättä välitä maailmaa sellaisenaan. René Descartes asettikin epäilyn äärimmilleen ja ajatteli että aistimuksiamme voisi manipuloida vaikkapa demoni, jolloin eläisimme harhassa. Tälläinen mahdollinen vaihtoehto on esimerkiksi "Matrix" -elokuvassa esitetty tietokonemaailma. Descartes oli kuitenkin varma siitä että hän itse on olemassa, koska hän ajattelee. "Cogito ergo sum" - ajattelen siis olen olemassa. ( Tässä suhteessä hän voi olla oikeassa ; Jos katsotaan että "olemassaolo" ajatellaan sellaiseksi, että siinä ei ole puolittaista vaihtoehtoa; Joko kohde on olemassa tai ei ole olemassa. Olemassaolon muodosta voidaan sitten keskustella; Voi olla että olen vain illuusio, jolloin illuusio on tällöin se olemassaolon muoto. )

Descartes halusi kuitenkin tietää mahdollisimman paljon, joten hän halusi että havainnot ovat luotettavia. Hän ei siis tavoitellut harhamaailmakuvitelmien maksimoimista. Hän itse asiassa halusi harhoista eroon. Hän ajatteli siksi että Jumala ei valehtelisi vaan antaisi meille luotettavat aistit. Sitten hän ajatteli että hänellä on erityinen aistimus Jumalasta, ja koska aistimuksemme ovat luotettavia, on Jumalakin olemassa. Ja tämä taas takaa myös sen, että aistimuksemme ovat luotettavia. Tämä kuulostaa ensi kuulemalta hyvältä, kunnes huomaa että kyseessä on kehäpäätelmä, ns. kartesiolainen kehä.

Voitaisiin toki aikaansaada toisenlainen ketju ajattelmalla että jos aistimuksemme ovat epäluotettavia, ne eivät takaakaan Jumalaa, jolloin Jumalaa ei ole varmistamassa aistimuksiamme. Tässä kohdassa epäilyttävyys ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin sitä että aistit olisivat väärässä; Ne kuvaavat pikemminkin epävarmuutta asiantilasta ; Epäilyn epäily on tällöin yhä epäilyä, ei sitä että voimme joko luottaa asiaan tai hylätä sen vääränä.

Kuitenkin periaatteessa toimimme kuten Descartes. Emme niinkään ole skeptisiä elämässämme, emme epäile aistejamme, pyrimme pikemminkin varmuuteen. Mielemme vaikuttaa uskottavalta arkielämässämme. Kuitenkin tiedämme että ihmisen havaitseminen ei ole erityisen varmaa : Esimerkiksi valemuistot tuntuvat aivan samalta kuin oikeat muistot. Eric Kandelin mukaan muisti ei suinkaan ole kuin sellainen, kuten me sen arkielämässämme yleensä ajattelemme ~ Muistiin laitetaan talteen asioita ikään kuin tietokoneen kovalevylle jolta niitä otetaan. Kandelin mukaan mieli toimii siten, että muutamme muistia hieman koko ajan. Faktat ja fiktiot sekoittuvat ajan mittaan, ja lopulliset muistomme ovat leikillisesti sanoen "faktioita". Jopa tiedon haku muistista muuttaa tietoa, syntyy uusia assosiaatioita. Ne voivat olla hyviä jos tieto pitää saada palautettua nopeasti, mutta ongelmana tässä on muistiin syntyvät mahdolliset vääristymät. Taiteilijat ovat kauan piirtäneet tasolle sellaisia ilmiöitä kuin perspektiivi. Tasaisella pinnalla näyttää tällöin olevan syvyyttä. Samoin kuvissa luodaan illuusio valosta ja varjosta ja tämäkin luo mieleemme syvyyssuhteita joita ei ole. Hienostuneemmillaan tämä "huijaamisemme" näkyy sfumato -tekniikassa. 3D -elokuvissa mieltämme huijataan urakalla, jossa erikoislasit saavat tietyllä tavalla tehdyn elokuvan näyttämään kolmiulotteiselta. Arkkitehtuurissa on monia temppuja. Kreikkalaiset eivät tehneet pylväistä suoria, koska silloin ne eivät näyttäisi suorilta. Samoin juutalaisten rakentamassa Jerusalemin temppelin ulkomuurissa seinä kallistuu hieman sisään päin. Syynä on se, että korkea aivan pystysuora muuri näyttäisi "kaatuvan päälle" - ja toisaalta näin muuri on myös vakaampi, mikä ei poista pystysuoruuden näkemistä. Samanlaisia häiriöitä tuottavat tietenkin monenlaiset illuusiot. Paperille printattu kuvio näyttää esimerkiksi liikkuvan vaikka näin ei olekaan. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että joko tapamme havaita paperin ominaisuudet tai tapamme havaita piirretty kuvio ovat väärin. Jompi kumpi on selvästi väärin; Emme toki voi pinnallisesti tarkastellen sanoa kumpi. Toisin sanoen, jos molemmat olisivat oikein, ne olisivat keskenään konsistentteja. Nyt niiden välissä on ristiriita, joten toinen on varmasti väärin. Eli vaikka olivatpa aistimuksemme ja niiden tulkintamme (kutsutaan sitä sitten vaikka "tulkintalogiikaksi") ovat epäilyttäviä, tiedämme aivan varmasti että ne eivät suinkaan ole virheettömiä.

Epäselvää on vain siinä, onko vikaa vain jommassa kummassa vai molemmissa.

Tämä ei tosin tarkoita sitä että havainnot olisivat kaikkialla väärässä: Itse asiassa "Scientific American MIND" -lehdessä vol 19 num 5 Stephen Macknik ja Susana Martinez-Conde kirjoittivat illuusiosta jota he kutsuivat nimellä "Leaning Tower Illusion". Se liittyy esimerkiksi siihen miten mielemme tulkitsee kaltevasta tornista otettuja kuvia. Tornien kohdalla syntyy vääristymä, mutta jos samanlaisia kallistuskuvia käytetään animetytöistä, samanlaista ristiriitaa ei synny. Toisin sanoen on aivan järkevää sanoa että havaitseminen ei ole "yksi klusteri". Eli jos valemuistot ovat väärässä, se ei tarkoita että joka ikinen muistikuvamme elämämme aikana olisi väärässä. Voidaan siksi kysyä, onko havaitsemisen luotettavuus aina otettava suhteessa yksityiskohtaan, jota tarkastellaan.

Ja tässä tulisi tietää, mitä yleistetään ja millä ehdoilla.

Tosiasiassa, tätä eriarvottamista harjoitetaankin aika usein harhojen tulkinnoissa : Vaikka Matrixissa esitettiin että tietäisimme että aistimukset olisivat aivotoimintaan johtuvia, siinäkin oletetaan että tietomme aivoista ja neuroneista ovat oikeansuuntaisia. (Ja samoin tein minäkin valemuistojen kohdalla : Asetin uskottavammiksi muistot joiden tapahtumasta on dokumentaatiota ja epäuskottavammiksi muistot "joille ei ole alibia" ja huonoimmaksi muistot jotka ovat dokumentaatiota vastaan. Tämä on tärkeä huomio, mutta asiasta vasta myöhemmin.) Kuitenkin sen piirissä laitetaan havainnot epäilyttäviksi. Jostein Gaarderin "Sofian maailmassa" esitetään että hahmot ovat kirjassa, ja lopussa kirjailijakin on kirjassa. Se, että Sofia havaitsee että on kirjallinen tuotos ja vapautuu tästä maailmasta ei tarkoita että hän olisi vapautunut kirjasta. Hän on tai voi olla kirjassa, vain eri kontekstissa. Samoin Neo voi Siionissakin olla vaikkapa Matrix -ohjelman sivuhyppy tai aliohjelma, jonka robotit ovat tehneet niille jotka haluavat elää erilaisessa fantasiassa. Tai kenties robotteja ei ole ja illuusio tasoineen onkin avaruusolentojen tekemä illuusio tai sitten mieli onkin psykoosissa ja koko juttu on vain vajoamista hulluuteen. Ongelmallista on se, että yleensä haasteissa tämä eriarvottaminen jää huomaamatta: Niissä esimerkiksi huumeiden aikaansaamien trippejen todellisuuteen luottava kritisoi jotain havaitsemisen asioita, eikä huomaa että hän ei suinkaan omassa näkemyksessään vapaudu siitä.

Tässä kohdassa voitaisiin ajatella että ollaksemme reiluja emme voisi luottaa mihinkään. Joudumme skeptiseen kehään, jossa epäilemme lopulta myös logiikkaa. Jos logiikka jolla epäilys perustellaan onkin epäuotettavaa? Esimerkin kautta : Descartes päätteli "cogito ergo sum" -lauseen logiikalla ja logiikka on väärin. Valitettavasti kaikissa loogisissa systeemeissä joudutaan ottamaan perusoletukset ja lähtökohdat. Jos todistamme logiikan, tämä todiste täytyisi kuitenkin todistaa. Skeptikko vajoaa ikuiseen skeptisyyden kehään, jossa lopulta epäillään skeptisyyteen johtavaa logiikkaa. Tämä tarkoittaisi sitä, että kehä kumoaisi itsensä, olisi ristiriitainen. Paitsi jos "epäilyttävä" ei tarkoita "fiktiota", väärässä olemista ja skeptisyyden puute "faktaa", totuudenkaltaisuutta. Jos epäilyttävä tarkoittaa "faktiota" ristiriita katoaa, mutta syntyy "päättämisen vaikeus"; Lopulta käy joka tapauksessa joko niin, että
1: olemme rakentaneet ketjun A perustellaan B:llä, joka perustellaan C:llä, joka perustellaan..... ja lopulta meillä on jokin, joka on silti alkuoletus.
2: Teemme tilanteen, jossa A varmistetaan B:llä, joka perustellaan D:stä ... joka sitten perustellaan A:lla. Ja tällöin syntyy kehäpäätelmä, joka on virhepäättelyn kenties tunnetuin varoittava esimerkki.

Emme vain ole kaikkitietäviä. Emme voi vain päätyä siihen että otetaan vaihtoehdot "luotettava" ja "ei luotettava" -vaikka ne ovatkin toistensa automaattiset vaihtoehdot "ja osoitetaan että toinen joutuu virheeseen", ja päätellä tästä että sen toisen vaihtoehdon olisi oltava oikein. Koska ne molemmat joutuvat ja valinta muuttuukin siihen kumpaan virheeseen haluaa ajautua. Melko ikävä yksittäisesimerkki perspektiivien pluralismista ; Yleensä ajatellaan että eri vaihtoehdot ovat "yhtä hyviä", mutta tässä vaiheessa korostuu että ne ovat pikemminkin "yhtä huonoja".
1: Otetaan taas esimerkin kautta: Oletetaan että meillä on ratkaisu "Matrixin haasteeseen", eli tapa jolla saadaan selville ero harhan ja toden välillä. Se voi olla vaikkapa sellainen, että jos joku esittää että "on mahdollista että tietoisuuttamme ohjataan peliohjelmalla". Se on, mutta mitä perusteluja meillä on sille että tämä matrixmaailma olisi todennäköinen, uskottavampi, vähemmän extraordinary vaihtoehto? Jos tämä esitetty haaste on epätodennäköinen, se ei merkitse. Jotta haaste olisi otettava vakavasti, sen on oltava jotenkin varteenotettava. Muutenhan olisi sama kuin sanoisi että joka toinen voittaa jossain rahapelissä, koska voittaminen ja häviöhän ovat molemmat mahdollisia. Usein voitto on kuitenkin harvinaista, etenkin kun on pienet panokset ja isot voitot, joten näiden asettaminen yhtä todennäköisiksi kuulostaa melko arveluttavalta. Ongelmana tässä on tietenkin se, että voidakseni kritisoida matrixia todennäköisyyksien kautta, minun täytyy loppujen esittää todennäköisyys sille että mieleni on fysikaalisessa todellisuudessa ja että mieleni on matrixissa. Nykyisten tietojemme pohjalta emme vain voi tehdä tätä laskelma -arviota.
___1.1: Voin toki säätää avaruusolentojen vierailutodennäköisyyttä käsittelevän Draken kaavan tapaan joitain elementtejä ja laskea niiden pohjalta arvion, kunhan vain olen ensin laittanut niihin numerot. Ongelmana on tietenkin se, että en voi sanoa mitkä arvot ovat oikeat ; Kuten drakenkin kaavassa saadaan nykyisin erilaisia tuloksia sen mukaan mitä lukuja kaavaan laitetaan. Syynä on tietenkin se, että eri henkilöt ovat erimielisiä siitä, mitkä niiden arvot ovat; Vaikka joissain kohdissa voidaan laskea montako planeettaa on lähimailla mielipide -eroja alkaa syntymään heti kun pitää arvioida sitä, kuinka suurella todennäköisyydellä elämää syntyy ja kuinka usein tämä muuttuu älylliseksi elämäksi (jolla on kyky planeettojen väliseen matkustamiseen tai radiokommunikaatioon tms. keinoihin). Koska emme vielä voi empiirisesti arvioida arvojen pitävyystasoa, eri ratkaisujen perustelu tiivistyy siis enimmäkseen muotoon "Haluatko hyväksyä esityksen vai unohtaa sen?" Tämän vuoksi olen yleensä aika ihmeissäni, kun joku esittää että hän tietää sekä todennäköisyyden sille, että ihmismieli voisi syntyä evoluutiolla ja että hän tietää millä todennäköisyydellä demoni, matrix, Jumala tai jokin muu vastaava vaihtoehto on mielen takana. Tämä vertailu kuitenkin tarvittaisiin aina, kun asiaa perustellaan todennäköisyyksillä. Nämä perustelut perustuvat yleisesti siihen että päätellään mitä elementtejä joltain vaaditaan. (Hermojärjestelmän synnyn vaatimukset vs. Matrixin koneen osien valmistus ja siihen liittämisen todennäköisyydet) arvot valitaan ja saadaan lopputulos - eikä huomata että tulos on yhtä luotettava kuin se, miten nämä arvot on valittu; Vaikka Draken kaava sinällään sisältäisi oikeat elementit, avaruusolentojen olemassaolon todisteeksi laskelma muuttuu vasta, kun arvioon heitetyt todennäköisyydet voidaan todella selvittää: Siihen asti törmäämmekin siihen että toiset saavat samalla kaavalla tuloksia joiden mukaan avaruusolentoja on paljon ja toisista niitä ei ole yhtään. (Vaikka avaruusolentojen vaatimuksista on parempia tietoja kuin mieltä hallitsevista demoneista, joiden ajatellaan yleensä elävän myös luomansa illuusiomaailman ulkopuolella tai vähintää eri reunaehdoilla kuin me "illuusion alla olevat".) Siksi tälläiset perustelut vetoavat, eivät perustele ~ Ne antavat syyn siihen että jos joko "kannatat Matrixia" tai "vastustat matrixia", saat perustelut sille että tämä kantasi on mahdollista. Sen sijaan eri mieltä olevilla ei ole mitään syytä muuttaa kantaansa näiden laskelmien pohjalta.

Itse korostan enemmänkin logiikkasidonnaisuutta ; Eri systeemeissä voidaan saada eri tuloksia. Siksi, kun itse pyrin ylläpitämään tieteellistä maailmankuvaa, kysymys harhoista rakentuu pikemminkin siihen, mitkä asiat tieteen tutkintamenetelmässä ovat luotettavia ja mitkä eivät. Siksi esimerkiksi huumeiden käytön aikaansaamat hallusinaatiot ovat epäluotettavampia kuin kivistä saadut mittaustulokset, vaikka mittaustulokset ovat koneen tekemiä ja ne on tulkittu ihmismielellä ja hallusinaatiot taas ovat suoraan mielen luomuksia.

Ratkaisevaa esimerkiksi tieteellisyydelle on se, miten hyvin yhteensopivia näkemykset ovat muiden tieteen tulosten kanssa. (Samoin kuin matemaattisuus on se, miten hyvin yhteensopivia tulokset ovat muiden matematiikan tulosten kanssa.) Yhteensopivuudessa taas on minusta kolme tasoa, jotka esitän paremmuusjärjestyksessä alkaen suositeltavasta:
1: Selittävä taso, jossa tieteen kanta on "jos tieteen mukainen on oltava näin" ja se on juuri näin. Tieteen ennustusten mukainen taso.
2: Ristiriidaton taso, jossa asia ei haasta tieteen näkemyksiä, mutta ei kerro mitään syytä miksi asia on juuri näin kuin se on. Konsilienssin kannalta mitäänsanomaton taso.
3: Haastava taso, jossa jotta näkemys olisi tosi, tieteen olisi muututtava, näkemys on konsilienssiä vastaan. Tämä tarkoittaa sitä, että koska avaruusolentoja ei ole nähty, sellainen Draken kaavan laskelma, jonka mukaan avaruusolentojen vierailun olisi oltava suuri on epäuskottava, koska muutenhan ne olisivat jo täällä ja tästä taas pitäisi saada konkreettisia todisteita. Haastava taso voi havaintojen pohjalta muuttua ja korvata näkemyksen, jolloin vanhasta 1:sestä tulee uusi 3 ja 3 kääntyy 1:si. (Tieteessä näkemykset muuttuvat. Se kun on "määritelty itsensäkorjaavuuteen" tai "itsekriittisyyteen". Muutos ja lopullisten varmuuksien läpilyönti on tuon ehdon toteutumisen automaattinen seuraus.)

Tässä kohden en kuitenkaan edusta äärimmäistä linjaa, jossa väitetään että loogiset järjestelmät ja erilaiset tulkinnat ovat pohjimmiltaan vain vallankäyttöä. Tähän näkemykseen saattaa postmodernismin äärimmäisimmissä piireissä törmätä, mutta mielestäni jos se pitäisi paikkaansa, filosofialla, logiikalla, perustelulla... ei enää olisi mitään virkaa. Jos näkemyserot ovat vain mielipiteitä, joiden välinen arvottaminen on vallankäyttöä, muuttuu perustelu pakotetusti eräänlaiseksi vainoamistoimenpiteeksi, jossa jotain muutoin samanarvoista latistetaan ilman syytä. Toinen syy on siinä, että jos tämä olisi paikkaansapitävä asia, lopputuloksena oli irrationalismia; Mikä tahansa perustelun sanomisen tai toimimisen mekanismi ja sen sisältö voidaan tulkita erilaisessa systeemissä toimivaksi samanarvoiseksi systeemiksi. Tässä vaiheessa on minusta parempi hylätä koko touhu. Jos tykkää vallasta kannattaa mennä politiikkaan. Jos taas ei pidä vallasta, niin maailmassa on paljon muutakin aktiviteettia kuin tehdä asioita joista ei pidä.

Mielestäni sosiaalinen luonne on toki kaikessa mukana, mitä ihminen tekee. Kuitenkaan sosiaalisuus ei kuitenkaan selitä, vaan se itse kaipaa selittämitä. tieteenteon lähtökohtana ei voi olla "tiedeyhteisön" käsite. Tiedeyhteisö on ihmisten kollektiivi, mutta se, mitä elementtejä vakautetaan yhdessä jaetun ymmärryksen kohteiksi" ei ole pelkkää vallantahtoa, vaan järjestelmällistä vallantahtoa jota toteutetaan kurinalaisesti yhdessä ennalta valitussa loogisessa järjestelmässä, ja jos yksilön mielipide on tätä järjestelmää vastaan, yksilö häviää. Tällöin vallantahdolla ei ole dominanssia; Se toki saa purkautumisväylän tässä toiminnan ohessa. On vain myönnettävä, että tutkittavilla on oma aina oma metafysiikkansa ja "toimintatapansa". "Jos et hyväksy pelisääntöjä, et ole kerhon jäsen." Sinulla on toki lupa vaihtaa sääntöjä, mutta silloin kyseessä on eri kerhosta ja eri pelistä. Yhteisön vallanjanon sijasta painotan siis sisällön yhteensopivuutta. Ei sosiaalista peliä vaan konsilienssia.

Voi olla että käytännön tasolla "elän unelmaa", tai "toivon tilannetta joka ei toteudu". Mutta jos näkökulmana on tieteenfilosofia, pitää puhua "siitä miten sen pitäisi olla" eikä siitä mitä se on. Jos joku on sairas, se ei tarkoita että kaikkien pitäisi pyrkiä sairastumaan. Jos sairaus huomataan, ei pidä hankkiutua sairaaksi vaan etsiä lääkettä.