Korppeavaa logiikkaa (gruesome logic)

Kuvassa : Empiiristä evidenssiä sille että kaikki korpit ovat mustia?

Ihmisillä on yleensä jonkinlainen idea syy-seuraussuhteesta. Ihmiset käyttävät myös luontevasti monenlaisia analogioita joissa verrataan asioiden samanlaisuutta ja erilaisuutta. Näin ollen perusajatuksena onkin helposti se, että induktioon perustuva ajattelu olisi jotenkin erityisen voimakkaasti intuition mukaista. Kaikki ihmiset tuntevat käyttävänsä järkeä joten he kokevat itsensä myös loogisina olentoina. Arkijärjen valossa jos halutaan todistaa että kaikki korpit ovat mustia, olisi tutkittava korppeja. Näin ollen väite siitä että löytäisi jotain joka ei ole korppi eikä väriltään musta ei ole vakuuttava todiste haetulle. Näin esimerkiksi ylläolevat ruskeat kengurut eivät mitenkään todistaisi korppien mustuudesta.

Carl Hempel, kuuluisa loogikko, nosti esille sitä miten induktiivinen logiikka on itse asiassa kaikkea muuta. Hän rakensi tätä hyvin demonstroivan Hempelin paradoksin joka käsittelee hyvin yksinkertaista induktiota "Kaikki korpit ovat mustia". Tämä on loogisesti ekvivalentti lauseen "Kaikki mikä ei ole mustaa ei ole korppi" -kanssa. Tämä yhteys on logiikan kannalta ilmiselvää, koska lauseet ovat toistensa kontrapositioita. Ja tämän seurauksena käy todellakin niin että ylläolevat kengurut olisivat luonnontieteellistä evidenssiä siitä, että korpit todella ovat mustia.

Tähän tilanteeseen on suhtauduttu monella tavalla. Esimerkiksi Maher on käyttänyt bayesilaista lähestymistapaa ja osoittanut että kengurut olisivat tasan yhtä vahvaa evidenssiä korppien mustuudelle kuin yksittäisen korpin näkeminen. Hänen laskelmiensa tulokset johtuvat kahdesta syystä "A non-raven (of whatever color) confirms that all ravens are black because (i) the information that this object is not a raven removes the possibility that this object is a counterexample to the generalization, and (ii) it reduces the probability that unobserved objects are ravens, thereby reducing the probability that they are counterexamples to the generalization." Fitelson taas on tehnyt erilaisen lähestymistavan joka todistaa että korppien havaitseminen antaa enemmän evidenssiä korppiteorialle kuin eimustan eikorpin havaitseminen, mutta tämäkään ei kumoa sitä että kenguruilla ei olisi jonkinlaista todisteen voimaa.

Tämänlaiset tulokset vihjaavat että yhtenä syynä epäintuitiivisuuteen voi olla se, että ihmiset painottavat korppeja siksi että he ovat "arkipositivisteja eivätkä empiristejä". Tavallisesti ihminen yrittää hakea vahvistusta omalle näkemykselleen.
1: Korppien mustuutta tarkastellessa he helposti yhdistävät että tämä on evidenssiä ja unohtavat että Popperin mukaan mustien korppien tarkastelu ei ole ehdotonta todistusta, että itse asiassa mikään määrä mustien korppien havaitsemista ei todista induktiota korppien mustuudesta, musta korppi on vain korroboraatiota teorialle, eli se tekee siitä vain rippusen luotettavamman. (Popperhan korostaa että induktiot ovat epäsymmetrisiä : Mikä määrä tahansa teorian mukaisia näkemyksiä ehdottomasti  todistetuiksi mutta jo yksi valkoinen korppi voi tämän teorian kumota.) Näin ollen korppien mustuus tuntuu todisteelta.
2: Eimustia eikorppeja tarkastellessa he helpommin muistavat että tämä todistus ei ole ehdotonta. Positivistinen mieli hakee automaattisesti yhteyttä itse ilmiön ja havaitsemisen välille. Siksi jonkin muun kautta saadut epäsuorat todisteet voivat jäädä arvostamatta. Eimusta eikorppi voi silti olla evidenssiä (joka ei todista ehdottomasti mutta antaa luotettavuutta.)

Quine lähestyy asiaa toiselta kannalta. (Eikä minun välttämättä edes tarvitse mainita olevani samaa mieltä hänen kanssaan.) Hän rinnastaa Hempelin näkemyksen Goodmanin grue -näkemykseen. Goodmanhan näkee että voidaan kuvata induktioita joissa vihreä on vihreä koko ajan. Tai sitten voidaan kuvitella että väri onkin ennen ajanhetkeä X vihreä ja muuttuu ajanhetkellä Y (joka voi olla vaikka 21. joulukuuta 2012) siniseksi. Molemmat on kuvattavissa "kaavana" eli ne molemmat selvästi ovat induktiivisia. Quine korostaa että grue -näkemyksessä ja vihreässä on oleellinen ero ; Värien on havaittu olevan tavallisia, kun taas ajanhetkellä X värinsä vaihtavat ovat jotain muuta kuin usein havaittuja.

Näin ollen vihreä on kenties puhtaasti analyyttisenä konseptina, logiikan tasolta, sama. Mutta Quinen mukaan tieteessä ei ole olemassa sellaista asiaa kuin puhtaasti analyyttinen konsepti ; Quinen ratkaisu positivismin vaikeuksiin onkin se, että hän tunnustaa että ei ole olemassa sellaista kuin puhtaasti synteettinen konsepti. Ja hoitaa asiaa sillä että tieteessä ei voida hyväksyä puhtaasti analyyttisiäkään konsepteja. Siksi kiven massa voi pysyä samana ja se todistaa että kiven massa on jatkossakin sama koska muutkin kivet ovat tehneet niin. Sen sijaan ei ole järkevää että kivet yht'äkkiä (vaikka 21 joulukuuta 2012) vaihtaisivat massaansa oleellisesti koska tämänlainen yht'äkkinen massanvaihdunta on jotain jota ei tapahdu (ei edes radioaktiivisissa aineissa).

Quine esittääkin että samana pysyvät massat ja vastaavat testejen vahvistamat teoriat ovat luonnollisia ("natural kind") ja tämä tekee niistä etuoikeutettuja puhtaasti määriteltyihin logiikkaleikkiluomuksiin verrattuna. Quinesta Goodmanin grue -näkemys on näennäisparadoksi joka johtuu siitä että tätä eroa ei ymmärretä. Quine huomauttaa että empiirisesti mitataan asioita ja että Hempelin korppiongelmassa ongelmana on se, että se soveltaa termiä ei-korppi ("non-raven"). Tämä on toki predikaatti ja jos käsitellään logiikkaa logiikkana niin se voi toimia predikaattina tässä mielessä. Mutta se ei toimi empiristisessä yhteydessä ; Ja koska logiikan käsittely joka tähtää siihen että se käsittelee induktiivista perustelua sille mikä on evidenssiä ja mikä ei, Hempelin näkemys "menee tässä kohden väärään paikkaan". Ja paradoksi johtuu tästä.

Koska nähdäkseni Quinen tapa suhtautua asiaan on "The Oikea", en luota puhtaaseen logiikkaan empiriassa. (Ja korostankin että logiikka on tieteenfilosofiassa enemmänkin "empirian orja" ja rationalistit jotka näkevät vain että teoria on induktiomuodossa kuvattuja syllogismeja ovat väärässä koska he unohtavat oleellisen asioiden testaamisen joka on yllätysten lähde jota mikään a priorinen nojatuolifilosofiointi ei voi täysin estää.) Erilaiset loogiset rakenteet ovat toki tarjonneet muitakin ratkaisuja Hempelin korppiongelmaan. Monet näistä ovat loogisia. Oleelliseksi tuleekin se, että logiikan avulla voidaan saada erilaisia tuloksia ottamalla hieman erilaisia premissejä. (Selkeästi korppiongelmaan on haettu innokkasti ratkaisuja siksi että ne sotivat intuitiota vastaan. Tai ainakin enemmän näin kuin se toinen tilanne jossa logiikka olisi järkevyydessään ehdottomasti kieltänyt korppiongelman tai ehdottomasti todistanut sen. Loogikot suhtautuvatkin hyvinkin eri tavoin Hempelin paradoksiin.)

Kirjoitin tämän ylös kuitenkin lähinnä sen vuoksi että usein arkijärki yllättää tyhmyydellään. Tämä kyseinen tilanne näyttää että joskus arkijärki toimii hyvin. Logiikka on joskus jossain tilanteissa huonompi (työläämpi, vaikeampi ja jopa virheitä tuottavampi) työväline kuin intuitio.

Ovatko ihmissudet naturalistisia?

Hyvin usein naturalismia lähestytään fysikalismin kautta. Eli jos jokin asia ilmenee luonnossa, se on naturalistisesti pätevä. Tällä hetkellä esimerkiksi ihmissudet eivät selvästi ole naturalistisesti todistettuja. Ne esiintyvät tarinoissa, mutta eivät empiirisen havainnoinnin maailmassa.

Kuitenkin voidaan tehdä oletus että ihmissusia havaitaan. Niillä on paino ja ne kykenevät tuottamaan selviä ruumiita. Niistä irtoaa sudenkarvaa. Löydetään ihmisiä joiden muutosprosessi alusta loppuun saadaan seurattua valvotuissa olosuhteissa. Evidenssi näyttää kenties aluksi kaukaa haetulta, jopa huijatuilta. Mutta sitten todistusaineisto vaan kasautuu ja kasautuu, ja jossain vaiheessa Duhemin-Quinen teesin mukaan ne on pakko hyväksyä empiirisesti havaituiksi. Moni olisi valmis hyväksymään tämän.

Samaa ajattelutapaa voitaisiin soveltaa myös taikuuden kohdalla ; Jos joku kykenee heittämään tulipalloja, levitoimaan, rikkomaan aikaa. Parantamaan sairaita. Nostamaan kuolleita henkiin. Muuttamaan veden koskenkorvaksi. .... Näitäkin ihmeinä pidettäviä voidaan periaatteessa havaita. Tämän jälkeen taikausko olisi empiirisesti todistettu. Evidenssi voisi keräytyä niin että olisi järkevää uskoa taikaan.

Tässä mielessä on itse asiassa täysin perusteltua sanoa että naturalismi ei suinkaan sulje ulos a priorisesti likimain mitään ilmiötä itsessään. Kysymys on enemmänkin ilmenemisen varmentamisesta. Siitä että tässä ei ole onnistuttu.

Kuitenkin voidaan katsoa todistamisen lisäksi toista asiaa. Se on

Siinä luonnollinen perustuu joko induktioon (peittävän lain mukaisiin syy-seurausyhteyksiin, korrelaatioihin tai analogiseen ajatteluun) ; Asiat ovat luonnollisia koska ne ovat samanlaisia kuin toiset luonnolliset asiat.

Tässä mielessä ihmissusista voidaan helposti löytää monia epäanalogioita ; Ihmissudet kestävät lyijyluoteja kuolematta, toisin kuin muut eliöt. Taikuudessa energia vaikuttaa hyvin poikkeuksellisella tavalla. Nämä ovat epänormaaleja mutta havaittavissa. Siksi niitä voidaan kutsua nimellä paranormaali ; Erottamaan yliluonnollisesta tai "tavallisen luonnollisesta".

Tämä määritelmä ei ole ollenkaan huono, sillä se pyydystää ison osan käytännön tutkimustyöstä ; Naturalistiset selitykset perustuvat "tavallisen luonnolliseen" siihen että asiat ovat samanlaisia kuin muut, jo havaitut, asiat ; Esimerkiksi planeetat liikkuvat juuri samalla tavalla kuin tiiliskivet - ja tämä yhteinen sääntö on gravitaatiolaissa. Samalla alkaa tietysti näkymään esimerkiksi reduktionistisia piirteitä ; Biologia toimii kemian säännöillä, eikä lainata jotain poikkeuksellista perusessenssiö, vitalistista elämänvoimaa jota on eläimillä mutta ei kemikaaleilla. Vitalisti voi katsoa että on henki, elämänvoima tai sielu, jotka eivät ole kivissä, mutta jotka ovat elävissä olennoissa. Vitalismi on siksi katsottavissa paranormaaliksi näkemykseksi.

Toki voidaan sanoa että selvästi paranormaalin todistamisessa olisi silti huomattavaa analogisuutta normaalien empiiristen käsitteiden kannalta. Tämä tietysti vaikeuttaa asiaa, koska analogia -argumenteissa on yleensä ottaen vaikeutta siinä, miten epäanalogia heikentää argumentaatiota. Olisi jotenkin erotettava olennaiset ja epäolennaiset piirteet. Onko tämä havaittu analogia "riittävän iso" muuttamaan paranormaalin "tavallisen normaaliksi" vai ei, on tavallaan irrelevanttia koska joka tapauksessa voidaan sanoa että paranormaalit ovat luonteeltaan samantapaisia kuin Goodmanin grue -ilmiö ;

Tämän Grue -huomion kautta voidaan esimerkiksi sanoa, että tällä Jeesuksen ylösnousemus on paranormaali. Havaintoaineisto näyttää että ihmiset kuolevat, eikä henkiin heräämisiä ole dokumentisoitu kovinkaan ilmiselvän vakuuttavalla aineistolla. Jeesuksen henkiinherääminen on siksi erilaista kuin kaikki se havaintoaineisto joka meillä on sekä ihmisten että eläinten kuolemasta. Grue -tasolla kuolema on vain erikoinen spesiaalitapaus, joka näyttää joltakin joskus ja muulta joskus toiste. Se, että olemme nähneet vain yhtä tilaa ei tarkoita toisen tilan olemattomuutta. Tässä ongelmana on tietysti se, että tämä vaihtoehtoinen tila tulisi todistaa jotenkin. Se on hieman kuin esittäisi että ihmissusiin voisi uskoa vaikka niistä ei ole havaintoa vain siksi että niitä ei ole kumottu.

Itseäni kuitenkin kiinnostaa ajatus siitä, että paranormaalit ilmiöt ; taikuudesta myyttisten petojen kautta Jeesuksen ylösnousemuksen ovat luonteeltaan sellaisia että ne ovat selvästi periaatteessa todistettavissa. Niitä ei ole todistettu, joten valtaosa niiden puolustamisesta ei itse asiassa esitäkään vakuuttavaa todistusaineistoa siihen miksi asiaan olisi järkevää uskoa. Vaan sen sijaan esittävät ahkerasti perusteluja sille miksi todistusaineiston ja perustelujen puute eivät merkitse mitään. Näin ollen asiaa ei itse asiassa muisteta perustella, koska jäädään pelkästään ohittamaan todisteiden puutetta.

Ja suoraan sanoen tämänlaista on hieman vaikeaa kutsua rationaaliseksi, älyllisesti rehelliseksi lähestymistavaksi ; Voidaan toki sanoa että ihmistieto on rajallista, ja että yllätyksiä tulee aivan varmasti tapahtumaan. Mutta olennaista onkin huomata, että tässä yllätyksen tietämisessä ei vätetä että tiedetään yllätyksen luonne ikään kuin ennalta.

Ja juuri tämä on se suurin ongelma aina kun paranormaalien ilmiöiden todistaminen nouse esille ; Tietämisen rajat hyväksyvä joutuukin hyppäämään siihen että tiedetään miten asiat ovat. Argumentti rakentaa ennalta tiedetyn yllätyksen, jossa tietämättömyys peitetään tuntemattomalla jonka luonne väitetään tunnetuksi jo ennen kuin yllätytään sen löytämisestä...

"Olen odottanut sinua jo 2000 vuotta."

Swinburne on varsin kuuluisa nimen omaan teologisia jumalatodistuksia kehittelevä ja arvostava hengenmies. Hän on, mielenkiintoista kyllä, ottanut kantaa myös Goodmanin "grue" -ongelmaan. Ja sellaisella tavalla, että ainakin minua ihmetyttää. Hän on nimittäin selittänyt että "grue/vihryt" on vakiotilaa "vihreä" huonompi vaihtoehto.

Kuitenkin nimen omaan Jeesuksessa, jos jossakin, voidaan nähdä "grue" -tyyppinen ilmiö. Tätä voidaan ajatella Jeesuksen läsnäolon kautta. Usein ihmiset kertovat että Jeesus on yhteydessä ihmiskuntaan. Esimerkiksi eräs lappuja jakanut uskova jutteli keskustelun ohessa Jeesuksen kanssa. Minä en Jeesusta kuullut koska Jeesus kommunikoi suoraan miehen aivoihin.
1: Tai sitten hän oli henkisesti turskas, mutta kohteliaisuuden ja argumentin vuoksi oletan tässä nyt että hän oli oikeassa Jeesuksen suhteen.

Toisaalta kerrotaan paljon Jeesuksen uudesta tulemisesta. Hän ilmestyy taivaallisen sotajoukon kanssa ja sitten on harmageddon ja tuomiopäivä ja ties mitä melskettä. Jeesuksen paluu onkin ollut teologisesti äärimmäisen tärkeä asia. Sitä on odoteltu.
1: Esimerkiksi tämän jutun otsikko on saatu uskovaisen ihmisen rintanapista. Hän tosin tunnustautui itse vain nelikymppiseksi, joten rintanapissa oli vähän huijauksen makua. Että on sitä ennenkin yritetty jonkun toisen henkkareilla sisään baariin jne...

Voidaan siis ajatella että Jeesus on tietyllä tavalla ympärillämme jo nyt. Mutta hänen olemassaolonsa luonne muuttuu dramaattisesti tuomiopäivän jälkeen. Näin ollen meillä on Jeesuksen olemassaolo, jonka ilmeneminen muuttuu ajanhetkellä t. Tämä on "selvästi gruemainen tilanne".

Swinburne on selittänyt että jos on kaksi vaihtoehtoa, on valittava vakaampi. Siksipä Jeesuksen paluu on vähemmän fiksu valinta kuin olettaa nykytilan jatkuminen. Toisaalta Ateisteilla Jeesukseen ei tietysti liity mitään gruemaisuutta.

---

Ylemmässä kuvassa on kaverini viljakäärmeen luoma nahka. Alempana käärme joka sen on luonut.

You are likely to be eaten by a grue.

"-"If you touch something at a crime scene, I put some of that powder on it. And then I can see your fingerprint. I know that you've been there."
-"How do you know it's mine?"
-"Because no two people have the same fingerprint."
-"Have you checked everyone in the world?"
-"No. But it's proven by science."
-"Doesn't sound very scientific to me."
("Bandidas")

Nelson Goodmanin grue -ongelma on melko mielenkiintoinen. (Minullakin on kannanotto häneen.) Ideana on yksinkertaisesti se, että näemme kaikki smaragdit vihreinä. Moni ajattelee että tästä voidaan vetää induktio, jonka mukaan smaragdit ovat vihreitä eilen, nyt, huomenna ja niin edespäin. Mutta Goodmanin mukaan olisi mahdollista että oikeasti smaragdeilla on yksi induktiivinen sääntö, yksi ominaisuus nimeltä "grue", joka ilmenisi ihmisille siten että smaragdit ovat ennen ajanhetkeä t vihreitä ja ajanhetken t jälkeen ne näyttäisivät sinisiltä. Voitaisiin kuvitella, että joku saisi tämän pohjalta esittää että jokainen havaittu ennen ajankohtaa t tehty värimittaustulos "vihreä" smaragdeidsta todistaisi tämän "grue" -ominaisuuden puolesta.

Hänhän otti tässä kantaa induktion luonteeseen ; Usein sama havaintoaineisto saadaan peitettyä erilaisilla säännönmukaisuuksilla. Jokainen näistä on induktio joka voidaan esittää lainomaisuutena. Näiden mutkikkuusjärjestykseen panemiseen liittyy erikoisia ongelmia. Moni on tässä kohden vedonnut -minun tavoin- siihen, että grue tuntuu varsin erikoislaatuiselta ja kompleksiselta. Se ei ole yksinkertainen ja tyylikäs, vaikka se onkin induktio, toiset induktiot ovat yksinkertaisempia ja vähemmän "extraordinary" kuin toiset.

Kompleksisuuteen on itse asiassa olemassa osoitustapa. Jos ajatellaan että smaragdi on vihreä, kysymys on vain ja ainoastaan smaragdin predikaatista. Mutta jos meillä on "grue/vihryt" smaragdi, on kuvioissa mukana lisäksi aika. Vihreä -teoriassa voimme sanoa että smaragdi on vihreä vaikka emme tiedä aikaa. Mutta toisessa tapauksessa meidän täytyy tarkkailla useampaa muuttujaa, tiedettävä aika. Tässä ongelmana on se, että tässä vihreän erottaminen gruesta vaatii sekin aikaa. Grue on kuitenkin, ei kaksi väriä, vaan yksi ominaisuus joka ilmenee kahtena värinä. Ratkaisuni ei siis ole täydellinen.

Asiaan on myös Swinburnen näkemys. Hän korostaa sovellettavuutta. Hän tekee jaon laadullisiin ominaisuuksiin ja lokationaalisiin ominaisuuksiin. Vihreä on ominaisuus joka voidaan saavuttaa ilman että tiedetään smaragdien paikkaa ja aikaa. Grueta taas ei voida käsitellä vastaavalla tavalla. Hän toki huomauttaa että vihreää voidaan lähestyä gruen määritelmien kautta, jolloin vihreä täyttää SEKÄ lokationaalisen että laadullisen kuvauksen kriteerit. Sen sijaan grue voidaan käsittää ainoastaan lokationaalisen käsittelyn kautta. Swinburnen mielestä jos teorioiden välissä on konflikti, on valittava laadullinen ominaisuus, eli vihreä. (Paitsi jos ajanhetken t jälkeen saadaan väri vaihtumaan jolloin laadullinen testaus on mukana..)

Goodmanin ongelma on itse asiassa hieman vaikeasti ymmärrettävä. Siihen löytyy onneksi avuksi John Wilkins. Goodman nimittäin muistuttaa siitä, että induktio on aina erehtymiseen altis. Esimerkiksi perinteinen ajatus, jossa ajateltiin induktiivisesti että joutsenet ovat valkoisia osoittautui huonoksi kun Australiasta löydettiin mustia joutsenia.
1: Tämänlainen erikoinen, aikaisemman tiedon mukainen, Nassim Taleb on määrittänyt mustaksi joutseneksi. Joskus riskianalyysissä vastaavaan törmää esimerkiksi nimellä "jokeri", joka kuvaa sitä että jokin merkittävä tapahtuma ja ilmiö ikään kuin tuntuu tulevan "normipakan ulkopuolelta", odottamatta mutta voimalla.

Musta joutsen kuvaa sitä yllätystä, joka tulisi jos ihmiset alkaisivat havaitsemaan smaragien värin vaihtumisen. Tosiasiassahan monet ilmiöt ovat olosuhderiippuvaisia. Toisin sanoen ne näyttävät toisissa oloissa toisenlaiselta kuin toisaalla. Jos esimerkiksi sijainti ja aika vaikuttavat revontulien havaitsemistodennäköisyyteen, ei olisi periaatteessa mahdotonta että aika vaikuttaa vaikkapa värin ilmenemiseen. Tai oikeastaan mihin tahansa.

Wilkins muistuttaakin siitä, että Goodmanin näkemys muistuttaa havaitun ja tiedetyn suhdetta kokonaisuuteen. "A gruelike predicate is unprojectible, which is to say that it cannot be projected to unobserved entities. What inductive inference promises is projectibility, so that we can say things that are very likely to be true about unobserved members of the class."

Kuitenkin voidaan silti viitata induktion kompleksisuuteen. Ennen kuin Australiaan oli matkattu, oli aivan järkevää luottaa että joutsenet ovat valkoisia. Tieto tarkensi maailmaa ja ikään kuin pakotti kohti kompleksisempaa joutsennäkemystä. Ja näin tietysti tapahtuukin monesti. Emme tietenkään kykene "rule out" grue -ilmiöitä, eli emme voi mitenkään suoraan eliminoida niitä. Jos voisimme, olisi se tietysti outoakin kun esimerkiksi Australiaan matkatessa olemme huomanneet miten tälläisiä voi tulla vastaan.

Tämä muistuttaa sitä, että induktio on "akateeminen arvaus". Ja itse asiassa aika hyvä sellainen. Wilkins on toki syystä huolissaan : Hänestä eläinlajien luokittelussa sorrutaan helposti ohittamaan gruenkaltaisten asioiden olemassaolo. Biologiassa käy kuitenkin helposti se, että vastaan tulee jotain outoa mutantista erikoistuneeseen alalajiin "ja tästä eteenpäinkin". Mustat joutsenet muistuttavat siitä, että asia on biologiassa harvinaisen konkreettinen. Eliökunta on moninainen ja esimerkiksi evoluutio mutkistaa ja monipuolistaa ja erilaistaa ja tilannekohtaistaa vaikkapa eläinlajeja. Biologiasa on odotettavissa hyvin paljon "ajanhetken t" -kohtaamisia. Tapahtumat ovat tietysti omanlaisiaan. Silti olen sitä mieltä että induktio on tässä vaiheessa oikea tapa. Sääntöä muutetaan kun tutkija löytää uudenlaisen elukan. Siinäkin on riittävästi. Löydettyjen eläimien luokittelun lisäksi lienee vaikeaa ottaa huomioon mitä kaikkea maailman metsässä, kaduilla ja kannonkoloisa voikaan möyrytä vastaan.

---

Otsikossa on ADOM -vitsi. Tuossa ehdottoman opettavaisessa Thomas Biskupin roguelike -pelissä kun on tavallista pimeyttä. Joskus kuitenkin käy huono mäihä ja seikkailija joutuu gruen syömäksi. Kyseinen peto ei ole mikään normaali monsteri, joka vaeltelisi käytävillä ja jonka voisi tappaa. Se on olento joka ei ole olemassa ennen kuin pimeässä kompuroiva sankari vain sattuu epätodennäköisen epäonnen kohdalle. Grue siis todellakin on omalla tavallaan "grue", sen sankarin nielevään ominaisuuteen liittyy vain ajanhetki. Muutoin se on tavallista pimeyttä. Jos epäilet minun selitystäni, niin toivon että ensi yönä vakavasti mietit, mitä grue -teoria tarkoittaa niille puheille niistä möröistä siellä sänkysi alla. Ja nyt tiedät, miksi ei auta se, että äiti, isi tai aviopuoliso käy taskulampun kanssa kurkistamassa. Se on grue, goddamit. Ennen oikeaa ajanhetkeä se on vain pimeyttä. Siksi jokainen taskulampulla mitattu tyhjä sängynalus päin vastoin vahvistaa odotuksia siitä että ajanhetkellä t tulet syödyksi. Vanhempasi ovat lukenee tämän jutun, eivätkä usko sinua. Eikä poliisi tai FBI:kään auta. Grueliken ominaisuuden todistaa jälkikäteen se että tulet syödyksi, paljastut olleesi oikeassa mutta liian myöhään. Että kauniita unia, "ipana".

Samanlaisuuden etäisyys.

"Last night I saw a turtle / It looked like a grenade. / I picked it up and threw it. / No explosion was made."
("Weird poems, Strange Hymes" ; "Turtle")

John Wilkins mietiskeli samanlaisuutta. Aihe on vaikea, koska samanlaisuutta käytetään paljon. Mutta monet analogiat ovat yksinkertaisesti huonoja. Hän aloitti asian lainaamalla Nelson Goodmania : "Similarity, I submit, is insidious. And if the association here with invidious comparison is itself invidious, so much the better. Similarity, ever ready to solve philosophical problems and overcome obstacles, is a pretender, an impostor, a quack. It has, indeed, its place and its uses, but is more often found where it does not belong, professing powers it does not possess." Syynä on se, että tilanne jossa jotkut asiat muistuttavat toisiaan, on itse asiassa vaikea lähtökohta. Vaikeuksia tulee etenkin jos omat ennakkoluulot liittävät asiat yhteen.

Wilkins lähestyy asiaa sitä kautta että voidaan tarkastella useita ominaisuuksia, ja saadaan Hamming Distance, joka kertoo kuinka paljon asia muistuttaa toisiaan. Komponentit ja niiden ominaisuudet ovat tätä kautta vertailussa. Wilkins mainitsee myös Tverskyn käyttämän samanlaisuuden tunnistamiskeinon. Tässä ongelmana on se, että kaava eräällä tavalla tarjoaa ne vastaukset joita siihen laitetaan. Uutta tietoa ei tule. Ja ongelmana on tietysti sekin, mitä samanlaisuus sitten oikeastaan loppujen lopuksi kertoo.

Evoluutikkona on ehkä mielenkiintoista huomata, että Charles Darwin käytti analogiaa perustellessaan evoluutioteorian olennaista osaa, luonnonvalintaa. Hän teki tarkkailua jalostajien puolella, jossa jalostajan valitsemat yksilöt muuttivat populaatioita, valinnalla syntyi hyvin erilaisia kantoja. ja esitti että luonnossa tapahtuu luonnollista valintaa. Tämä oli analogia.

Olennainen ja mielenkiintoinen tieto on tietysti perimän osa tässä. Nykyisin tiedetään että luonnonvalinta vaikuttaa geenifrekvensseihin olennaisesti samalla tavalla kuin jalostajan tekemä valinta. Tätä yhteistä syytä voidaan siis testata, ja yhteys on löytynyt korrelaatioiden ja empiirisen testaamisen kautta. Ilman tälläistä analogia olisi enemmänkin vain pelkkä "mielenkiintoinen arvaus".

Taksonomian kannalta samanlaisuus on tietysti ollut keskeisessä roolissa. Wilkinsin kirjoitus olikin itse asiassa saanut kipinänsä aikaisemmasta, taksonomiaa koskevasta, jutusta. Tällöin työn alla oli homologiat ja analogiat taksonomian puolella ; Taksonomiassa erilaiset järjestykset ja luokittelut joilla eläimiä laitetaan yhteen ja erikseen vaatii vertailua. On samanlaisia osia, jotka ovat suhteessa toisiinsa.

Omasta mielestäni on mielenkiintoista, että tässäkin DNA on mukana. Voidaan erottaa koevoluution kautta voidaan tunnistaa onko eläimet "lähellä sukulaisia" vai ei. Maamyyräsirkka muistuttaa monilta ominaisuuksiltaan maamyyrää. Mutta samanlaisuus ei johdu sukulaisuudesta vaan konvergentista evoluutiosta ; Tietynlainen toiminta ja ekologinen lokero vaatii tietynlaisia rakenteita. Näin luokitteluussa on mukana myös lisäelementti, joka antaa vertailuun tietoa siitä mikä on olennaista samanlaisuutta ja mikä ei.

Perheen valitsemisesta.

"Our family never shared the same last name / but our family was a family the same / And they say blood is thicker than water. / Oh, but love is thicker than blood" ... "And if blood is thicker that water/ Then what are we fighting for / We're all sons and daughters / Of something that means so much more."
(Garth Brooks, "Thicker than blood")

Historiallisella tasolla monissa kulttuureissa äitiys on liitetty usein ja ensisijassa hedelmällisyyteen. Hedelmällisyysjumalattaret ovat olleet sadon kantamista sekä pihassa että puutarhassa. Ja lisäksi Goodmania lainaten "satoa kantaa saa emäntäparka". Historiallisesti perheeseen on suhtauduttu asiana, jota on puolustettava ulkopuolelta. Naisia tarvitaan lisääntymiseen. Molemmissa äitiys on ajateltu biologisen äitiyden kautta. Tässä mielessä tilanne on sama kuin muun biologiseen syntymään sidotun suvun kanssa. Ystävät voi valita, sukua ei.

Äitiys on erityinen vai suhteiden kanssa. Kukaan ei ole "äiti itsessään", vaan äiti voi olla vain suhteessa toiseen ihmiseen. Tätä kautta äitiyttä voidaan lähestyä yhteiskunnallisen näkemyksen kautta. Ja lapsen kautta. Ja kenties lapsen isänkin. Tätä voidaan värittää velvollisuuksilla, perimällä ja ihmissuhteilla.
1: Yhteiskunnan kannalta äitiys sisältää jatkuvuuden: Lapsi on tuleva kansalainen. Äiti on tällöin se, joka hoitaa tämän kuolaavan toukan siksi tuottavaksi veronmaksajaksi, johon tällä on potentiaali. Tätä kautta äitiys on eräänlainen velvoite jatkuvuuteen. Siksi äitiyteen on usein liitetty ensi sijassa velvollisuus ja vastuu lapsesta. Tätä taustaa vasten äidistä tulee helposti uhrautuja. Tätä kautta syntyykin myytti sankariäidistä, joka jaksaa kuin ikiliikkuja. Tämä vastuu on mukana myös liberaaleilla. Esimerkiksi Archard on korostanut miten äidillä on oltava oikeuksia yksilönä, mutta muistuttaa samalla kuitenkin että äidin oikeudet eivät saa rikkoa lasten oikeuksia. Harm Principle on tässä perustelussa tärkeässä roolissa, kuten muussakin liberaalissa ajattelussa.
___1.1: Monet feministit ovat rakentaneet argumentaationsa sen varaan, että seksi ja lisääntyminen ovat poliittisia asioita. Heistä perhe ei ole luonnosta määrätty, vaan yhteiskunnan lakien ohjaamia asioita, yhteiskunta joko sallii tai kieltää tietyt toiminnat. Avioliitto ja huoltajuuden määräytyminen ovat sosiaalisia lakeja. Siksi on selvää että yhteisö suorittaa valtapeliä perheessä. On vain kysyttävä, että minkälaista.
2: Lapsen kannalta äitiys voi syntyä perimän kautta - jolloin biologinen äiti on äiti. Toinen taas on luottamussuhde, jolloin biologinen äiti ei välttämättä olekaan äiti, vaan rooli voidaan ulkoistaa vaikkapa adoptiovanhemmalle. Adoptiovanhemmat rakentavat "valitun perheen", kun biologisen äidin varaan rakennettu perhe on "ulkoa määräytynyt perhe".
___2.1: Tämä näkemys on sävyissään erityisen mutkikas, kun muistetaan että nykyisin munasoluja voidaan lainata toisille vanhemmille. Perimän kannalta munasolun luovuttaja on biologinen vanhempi. Toiset korostavat että munasolun luovuttaja ei elä lapsen kanssa. Kolmannet korostavat sikiön ruokintaa kohdussa ja synnytystä olennaisina.
___2.2: Tässä näkemyksessä vanhemman panostus jälkeläiseen sopii evoluutioteoriaan. Lapsi siirtää äidin geenejä eteenpäin, jolloin äiti voi jossain tilanteessa jopa uhrata elämänsä lasten puolesta. Tietenkin Hamiltonin säännön rajoissa. Eli kun hinta alittaa teosta tulleen edun ja sukulaisuuden. Oetuksena on siksi esimerkiksi se, että lapset lisääntyvät "uhraushetken jälkeen" niin että äitien geenit monistuvat, ja tekevät tätä enemmän kuin äiti itse "uhraushetken jälkeen". Tämä ei tietenkään nollaa rakkautta, koska se että selittää miten ilmiö toimii ei muuta ilmiötä. Ja evoluutioteoriakaan ei kerro että asia on "moraalista". Se vain selittää miksi tälläistä käytöstä tapahtuu. Jos se lopputulos on moraalista, tiedetään että miksi tämä moraalinen ilmiö ihmisissä tapahtuu evoluution vuoksi.
3: Isän kannalta äitiys tarkoittaa vastuunjakajaa, työparia. Rooli voi olla välineellinen ajatus isän oman evolutiivisen kelpoisuuden maksimoinnista korkeampiin yhteistyön muotoihin. Äiti voidaan nähdä arvokkaana koska "se antaa lapsia". Tai sitten lapsi vain tuo parisuhteeseen lisävastuun, joka yhdessä kannetaan.

Äiti itse on tietysti sosiaalisena yksilönä suhteessa yllä oleviin ja katselee asioita jonkinlaisessa suhteessa niihin. Näin äiti ei jää ulkopuoliseksi johon muut ovat suhteessa, vaan hän on myös suhteessa näihin samoihin asioihin.

Yllä oleva on tietysti tärkeää. Etenkin jos äiti on tehnyt virheitä. Tällöin Äiti voidaan vaikkapa nähdä epäonnistuneena, jolloin tekee mieli värittää asiaa biologisella sukulaisuudella ja että välittämisessä. Tällöin takana on kuitenkin äitimyytti, joka on tavallaan liian suuri ihmisen kannettavaksi. Äiti on tietysti ihminen. Lapsena sitä tietysti luulee että vanhemmat ovat superviisaita ja kokeneita, lähes kaikkivoipia. Epäonnistuminen on tällöin mahdollista nähdä tahdon puutteena. Tällöin lapsella on tietenkin välineellisiä vaatimuksia joita perustellaan institutionalisoidulla yliviedyllä vaatimuksilla. Näin on helppoa huomata että kyse on myös anteeksiannosta ja etenkin anteeksiannon määrästä.

Onko lapsia lyövä äiti vain biologinen äiti? Onko huumeäitikin äidin "arvonimen" ansainnut? Voittaako biologia sosiologiset esteet vai toisinpäin? Onko aito äitiys ja lapseus rakkautta todella Raamatulliseen malliin eli "kaiken se kestää" ja "kaiken se kärsii", jolloin kaltoin kohtelevakin äiti tai lapsi saisi armon. Vai onko niin että äiti ansaitsee kannuksensa täyttämällä äiti-ihannetta joko hyvin - tai sitten edes jotenkin. Eli mikä on äidin velvollisuus lapseen ja lapsen velvollisuus äitiin? Ja onko juopotteleva, väkivaltainen ja ryöstelevä tuhlaajapoika pakko kutsua kotiin ja kestitä? Olisiko pois potkittu palaaja ja odottaja yhä poika ja äiti - vai katoaisiko äitiys oven sulkemalla?

Minä en tiedä. Minä kuuntelen Countrya.

---

Tähän juttuun kannusti kaupallisuudelle omistetun päivämäärän lisäksi siihen liittyvä kirjoittelu. Juttu lähtee helposti liikkeelle romanttisesta "Se Oikea -ajattelusta" jossa lapsi rakastaa äitiä avoimesti sinä mitä tämä on etenee siihen miten tämä on "vaikea ihanne" eli sen miten tämän ihanteen tavoittelu on vaikeaa. Ja jopa siihen että tämä voi onnistua ja sitten ei. Ainakin jos "omistussuhde" muuttuukin liian vahvaksi, jolloin ei puhutakaan ihmisestä vaan siitä kenellä on valta kehenkin. Sanapari "riittävän hyvä" on niissä kaikissa "asian ytimessä".

"Hyvä mies" on muualla Nelson, mutta Irwin suomessa ollessaan?

Nelson Goodman on henkilö, joka on näkemyksessään yhdistänyt induktion ongelman perspektiivien pluralismiin. Hän on siis muistuttanut että induktiota ei nähdä, eikä sitä voi todistaa muuta kuin kehäpäätelmän kautta. (Lakien ja sääntöjen etsiminen on siis premissi, ei johtopäätös.) Emme voi myöskään olla varmoja siitä, että jos jokin laki toimii menneisyydessä, että se toimisi tulevaisuudessa. Tämän lisäksi hän muistuttaa että usea eri sääntö voi selittää samanlaisen tuotoksen. Tästä esimerkkinä ohessa oleva kuva, jossa pisteet kuvaavat havaintoja tai faktoja ja sininen viiva induktiivista lakia, joka vedetään niiden kautta.

Havaitaan selvästi että on samat havainnot, mutta eri tulkinnat. Kaikki sopivat yhtä hyvin aineistoon, ja niissä on tietty kohta, jossa ne olettavat havaintojen olevan tietyllä ajanhetkellä, joten ne myös ennustavat tapahtumia eivätkä vain hyväksy "mitä vain".

Goodman otti esiin käsitteen, jolla hän osoitti että tämä useiden vaihtoehtojen olemassaolotulee jatkumaan aina. Hän kehitti lainomaisuuden, jota kutsui nimellä "vihryt". Tämä tarkoittaa sitä että kohde lähettää vihreää valoa ajanhetkeen X asti, jonka jälkeen se alkaa lähettämään sinistä valoa. Ensi alkuun tämä saattaisi tuntua typerältä. Eihän värin vaihtumiselle ole todisteita, joten ei ole mitään syytä olettaa sellaista olevaksi. Kuitenkin tähän liittyy olennaisesti eräs lainomaisuuden ongelma: Emme oikeasti tiedä, onko jokin laki todennäköisempi vain sen takia että se on lineaarinen: Ei voida sanoa että luonnossa oleva Y=5 olisi todennäköisempi kuin Y=X joka olisi todennäköisempi kuin Y=sin(X). Siksi Goodmanin laki ei välttämättä ole monimutkaisempi ja kaikki ne ideat, joilla perustellaan se, että vihreät smaragdit ovat vihreitä myös vuoden kuluttua tukevat myös ideaa että vihreät smaragdit ovat sadan vuoden kuluttua sinistä valoa päästäviä, koska ne ovat "vihryitä".

Tosin tälläinen Goodmanin esittämä "tulevaisuuden muutos" joka ei seuraa sinikäyrän tapaista lakia, on hieman erikoinen. Ja kun se nojaa tulevaisuuteen, sitä voidaan verrata ikään kuin UFOtutkijan esitettämään maailmanlopun ennustukseen, jossa sanotaan että UFO:t piilottelevat maan ihmisiltä ajanhetkeen X, jonka UFOtutkija tietää. Ja esittäisi että joka ikinen päivä ennen ajankohtaa X tukisi väitettä, että UFOinvaasio olisi todella tulossa juuri tuona tietäjän esittämänä päivänä;
1: Konfirmointinäkökulmassa UFOtutkijan kannanotot vahvistuvat aina kun UFOa ei havaita. Toisin sanoen se saa siihen sopivia tapahtumia. Jos menneisyys tukee tulevaisuutta ja ikään kuin vahvistaa sääntöön uskomista tätä kautta kahta kautta.
___1.1: Positivistisesti (~ suoraan havaittavana, eli verifioitavana, näkökantana) induktio vahvistetuu sillä että siihen sopivia ennusteita kerätään menneisyydessä. Sääntö ikään kuin havaitaan suoraan ja siihen sopivia havaintoja saadaan. (Ei väliä sillä voidaanko näkemys kumota vai ei.)
___1.2: Fallibilistisesti tämä sääntö saa myös tukea, koska periaattessa se, että ennen ajankohtaa X havaitaan UFOinvaasio falsifioisi tämän näkemyksen. Joten joka ikinen näkymätön UFO korroboroisi teoriaa.

Sen sijaan kun tilannetta lähestytään "extraordinaryn" kautta niitä voidaan arvoida jollain tavalla. Sillä joka ikinen ajanhetki, kun UFOa ei havaita, korroboroi, verifioi ja konfirmoi aivan samalla tavalla teoriaa, jonka mukaan UFOja ei ole. Nämä teoriat eivät kuitenkaan ole yhtä hyviä. Tämä lähestymistapa on perusteltava sillä, että tämä vertailu "UFOja ei ole"-teorian ja "UFOt piileskelevät ennen invaasiotaan joka on ajankohdalla X" -teorian paremmuus riippuu täysin UFOjen olemassaolon uskottavuudesta. Joka taas on muuta kuin mistä tässä puhutaan : Näkemys jonka mukaan "UFOja on" ei joudu kriittisen testin alle missään tämän testisarjan vaiheessa ; Teoriahan ei hommaa evidenssiä UFOjen olemassaololle vaan käsittelee vain ja ainoastaan niiden ilmestymisen ja piileskelyn luonnetta, tarkemmin : Vain tämä osa saa korroboraatiota. Eli jos UFOja ei ole havaittu tai niistä saatu todisteita ennen, nollahypoteesina on tämän vuoksi se että niitä ei todennäköisemmin myöskään ole hyökkäämässä ajanhetkellä X ja aivan yhtä paljon ne ovat piileskelemässä ennen tätä.

Lisäksi juuri ajanhetkeen X uskominen on heikoimmalla vaikka UFOjen olemassaolo ja piiloutuminen oletettaisiin yhtä todennäköiseksi kuin se että niitä ei ole: Sillä sama teoria tukee aina myös näkemyksiä joissa X on ajanhetki joka on mittaushetken jälkeen. Eri teorioissa X2 voi siksi olla yleensä myös varhaisempi ajankohta, tai myöhempi. Ja näitä ajankohtia on todella lukuisa määrä, joiden kesken "invaasion uskottavuus" ikään kuin jaettaisiin.

Sama käy tietysti Goodmanin "vihriälle". Sillä on valon aallonpituuteen vaikuttavia ominaisuuksia, jotkaa olisivat nykytieteen näkemysten valossa "erikoislaatuisia", "harvinaisia" tai "ainutlaatuisia". Se ei siksi saisi kovin hyvin sopivuutta kokonaisuudessa.

Taidetta ja eläinrääkkäystä.

Sisareni lähetti minulle addressin, jossa kehoitetaan lopettamaan eläinrääkkäys taiteen nimissä. Teemu Mäkihän tuli tunnetuksi "kissantappovideostaan", jossa hän tappoi kissan liian pienellä kirveellä, ja teki hän jotain muutakin, mutta tämä oli oikeastaan hieman irrelevanttia eläinrääkkäyksen kannalta koska eläin oli jo kuollut. (Se oli vain silti karseaa.) Toki Mäen pätkässä oli myös paljon muutakin, ja luulen että harva tietää että se oli vain yksi kohtaus pidemmöstä kokonaisuudesta "Sex and Death", jossa jossa oli myös kaikenlaista muuta väkivaltaa, kuten uutispätkiä, nälänhädästä kärsiviä, vihaisia pastoreita indoktrinoimassa, karatea, häkkikanaloita, ulkomaisten tehtaiden työntekijöitä kurjissa oloissa. (Kulttuuristamme kertoo mielestäni jotain myös se, että miksi juuri tuo kohta nostettiin julkisuuteen, eikä muita. Eihän se kissan tappaminen tietenkään mikään hyvä asia sekään ollut, mutta..) Itse pidin jo tätä riittävän julmana. Mutta tässä tapauksessa kyseessä ei ollut Mäki. Hän oli vain elementti, jolla toin tapausta lähemmäs, tutummaksi.

Taideteos oli seuraava:

Guillermo Vargas Habacuc otti kadulta kulkukoiran, sitoi koiran taidegalleriaan. Urbaanit legendat kertoivat, että hän antoi sen nääntyä kuoliaaksi ja että taiteilija ja arvon sivistyneet galleriavieraat sitten katsoivat koiran kuolemaa. Sittemmin arvostettu taidebiennaali Visual Arts Biennial of the Central American on nyt kutsunut taiteilijan tekemään saman julman performanssin uudelleen tämän vuoden biennaaliin. Syntyi tietenkin myös vastaliike: Performanssin kieltämisen puolesta voi vedota kirjoittamalla vetoomuksen.

Tosiasiassa koira oli vain yhden päivän kiinni, jonka jälkeen tämä karkasi. Eikä siis suinkaan kuollut nälkään. Toki arvon taiteilja itse ei suostu kumoamaan syytöksiä. Mutta tässä tapauksessa syynä on enemmänkin sanoman levittämienen, kuin se että asia olisi totta. Tässä asiassa huomataan myös se, kuinka tarinat muuttuvat.

Mutta oletetaan nyt kuitenkin tarinan etenemisen vuoksi, että tilanne olisi juuri, kuten urbaaneissa legendoissa esitetään. Fiktio alkaa:

Minun huomiotani herätti tietenkin tilanteen selvä epäeettisyys. Teemu Mäki sentään pyrki tappamaan kissan nopeasti. Tässä tapauksessa taas kyseessä on hidas kuolema. Toki ymmärrän että tällä tempauksella voidaan itse asiassa kritisoida tapaamme kohdella eläimiä ja toisiamme. Katukoirat kuolevat joka tapauksessa hitaasti kadulla. Kuoleman pituuteen perustuvat argumentit teurastustoiminnassa herättävät samalla kysymyksiä: Sellaisia, kuin onko nopea kuolema todella parempi? Sillä jos todella on, kahlehdinta olisi eettinen teko, kun koira kuolee kahleissa todennäköisesti nopeammin kuin vapaana. Mutta toisaalta ymmärrän myös että keino itsessään ei silti vaikuta eettiseltä : On hieman kuin vastustaisi natsien holokaustia pistämällä lauman juutalaisia kaappiin ja laittamalla kaasua tilaan. Ketä kriitikko kritisoi jos tekee kuten kritisoimansa kohteet? Itseään?

Toinen asia, mihin huomioni kiinnitti oli saamassani viestissä ollut lause "eläinrääkkäys ei ole taidetta". Voidaksemme sanoa onko jokin taidetta vai ei, meidän on otettava erilaiset taideteoriat käsittelyyn. Käsittelen nämä esitetyn koiravertauksen ja jo antamieni taustatietojen kautta (teoriat jäsentävät havaintoaineistoa. "Sama aineisto - eri tulkinta" on mahdollista.) ja esitän, ovatko ne tämän mukaan taidetta vai ei. Tämä on samalla pikavisiitti taideteorian ihmeellisyyksiin.

1: Institutionaalisessa taideteoriassa teos on taidetta sen mukaan missä kontekstissa se esitetään. Toisin sanoen taide on taidetta koska se esitetään museossa, kriitikot kehuvat sitä ja instituutiot tunnustavat sen taiteeksi. Toisin sanoen jos koira kuolee kadulla, se ei ole taidetta, mutta jos Guillermo Vargas Habacuc laittaa koiran taidegalleriaan "Visual Arts Biennial of the Central American" se on taidetta.
2: Intentionaalisen taideteorian mukaan teos on taidetta, mikäli taiteilija sen sellaiseksi on tarkoittanut. Koska ihmisiltä kuitenkin puuttuu ajatustenlukukyky, tämä teoria on minkään arvoinen vain sen mukaan että taidetta on se, mitä taiteilija sanoo taiteeksi. Tässä tapauksessa taiteilija on Guillermo Vargas Habacuc joka kutsuu katukoiraansa kuolemassa taiteeksi. Jolloin se jälleen on taidetta.
3: Esteettinen taidekäsitys taas perustuu teoksen ominaisuuksiin. Jos nämä täyttävät vallitsevat normit, teos on taidetta. Kauneus on kulttuurisidonnaista, joten taide on kaunista, mikäli se ympäröivän kulttuuriympäristön mukaan on kaunista. Tämä tarkoittaa sitä, että em. bakkanaali ei ole taidetta. Luultavasti edustajat ovat siis kannattaneet tätä taidekäsitystä. Ainakin mikäli olemme kulttuurintutkijoita ja oletamme että tutkimuksemme kohde on rationaalinen, kuten tietysti itse uskon. Onhan väitteen esittäjä kuitenkin sisareni, jonka kokemuksieni pohjalta luokittelen itseäni täyspäisemmäksi henkilöksi.
4: Symptomaattisessa taideteoriassa oletetaan että taide on avoin käsite. Sen mukaan taiteella ei ole mitään tiettyjä ominaisuuksia. Sen sijaan taiteen rajojen on voitava laajentua loputtomasti, jotta ne voisivat sisältämään uusia luomisen muotoja. Sellaisia joita ei ole aikaisemmin kuviteltu. Taidetta ei voida määritellä. Taidetta voidaan sen sijaan lähestyä erilaisten "oireiden" kautta. Esimerkiksi Nelson Goodmanin mukaan taiteella on joitain tietynkaltaisia piirteitä. Nämä eivät kuitenkaan määrittele taidetta, taide voidaan ainoastaan tunnistaa näistä merkeistä. Näiden merkkien määrä voi muuttua ajan mittaan. (Tämä muistuttaa kovasti Feyerabendin teoriakäsitystä.) Valitettavasti tämä on hieman epämääräinen käsite, joten on vaikeaa sanoa onko kyseinen koira kahlehdittuna taidetta vai ei.
+: Lisäksi haluaisin laittaa jonkinlaisen oman, epävirallisen, taidekäsityksen, jota voidaan kutsua vaikka "reaktiiviseksi taidekäsitykseksi" tai "ärsykeperustaiseksi taidekäsitykseksi", jossa taide on mikä tahansa teos, jolla on jokin sanoma tai mielikuva tai tunne joka sen kautta välittyy tai syntyy. Taide on siis sitä joka aiheuttaa subjektiivisia tuntemuksia. Joita voisi olla sekä hyvä mieli että kuvotus. Tässä tapauksessa taideteos ehdottomasti sopii taidekuvaan. (Tätä taidetta voitaisiin jopa jotenkin arvioida, koska ihminen reagoi moniin asioihin enemmän tai vähemmän lajityypillisesti. Tai jos ei reagoi, kysessä on jonkinlainen patologinen tila.)

Lopputulos on siis se, että useampi taideteoria itse asiassa määrää koiran taiteeksi (2, yksi epäselvä ja omani) ja pienempi määrä tuomitsee sen eitaiteeiksi (1, ja yksi epäselvä). Haluaisin kuitenkin muistuttaa myös siitä, että oikeastaan tässä on otettava käsittelyyn lisäasioita. Kirjoituksessa on oletettu että taide olisi automaattisesti oikeutettua. Näin ei kuitenkaa välttämättä ole. Osa taiteesta voi olla arvokasta, mutta tätä ei silti välttämättä tarvitse yleistää kaikkeen. (Tähän ei ole mitään ehdotonta pakotetta.) Taiteen kohdalla on tietysti niin, että kaikkea taidetta saa kritisoida, mutta taiteilijaa ei voi tällä estää. Taiteilija voi ilmaisuvapauttaan noudattaen tehdä taidetta, sanoi kriitikko mitä tahansa. Ja kriitikko voi jatkaa kritisoimistaan vaikka taiteilija sanoisi tähän mitä.

Olennaisin kysymys ei mielestäni oikeastaan ole se, onko koira taidetta, vaan se onko koiran nälkään tappaminen epäeettistä vai ei. Sillä jos enemmistö kannattaa sitä että on valittava etiikka ennen taidetta, on demokratiassa valittava etiikka. Se on ihan sama juttu kuin sen kanssa että Suomessa on henki aina omaisuuden yläpuolella : Kaikkialla näin ei ole, mutta täällä sitä on noudatettava ajattelipa siitä sitten mitä vain. Siksipä ainakin minä julistaudun tämmöisen taiteen vastustajaksi, olipa se sitten taidetta jonkun taideteorian mukaan tai ei. Tämä ei tarkoita että vihaisin kaikkea taidetta, tai edes itse taideteoriaa. (Jos taideteoria sisältää epäeettisiä elementtejä ei vielä tarkoita että taideteoria olisi väärä. Siinä vain on epäeettisiä sävyjä. Käsittääkseni taidetta ei ole missään dogmaattisesti määritelty eettiseksi toiminnaksi, pikemminkin melko vapaaksi toiminnaksi.)

Toivon mukaan opettavainen fiktio päättyy.

Itse tietysti toivoisin, että jos tempaus olisi totta, adressi saisi paljon nimiä. Ja jos tilanne ei muuttuisi, olisi hienoa tehdä taideprojekti, jossa tuohon taidegalleriaan mentäisiin yhdessä heittelemään koirannappuloita hauvalle. Kutsuttaisiin tätä taiteeksi, koska sielussamme tuntisimme niin, ja jos mukaan tulisi pari ammattitaiteilijaa, niin sehän on siinä! Ja kun tilanne tehtäisiin oikein esteettiseksi, koiran nappuloiden jahtaaminen johtaisi esteettisiin elämyksiin. Jospa sitten saataisiin vaikka taideteos myytyä ulkomaillekin. Ehkä kuuluisa "nälkäistä koiraa ruokitaan nappuloilla" tuottaisi tällöin jopa miljoonia taskuun, etenkin kun sanotaan sen kuvaavan suhdettamme kolmanteen maailmaan: Että "heitetään kuivia nappuloita hätäavuksi, kun itse syödään valmiiksi marinoidua lankkupihviä ja luomuvihanneksia pöydässä ja koetaan olo niin eettisiksi". Ja voisihan sillä tietysti muistuttaa sitäkin, että olemme ajaneet monissa asioissa ajaneet biosentrismimme (eliökuntakeskeisyys) niin ääripäähään antroposentrismistä (ihmiskeskeisyys) että välitämme helposti enemmän suloisista eläimistä kuin kärsivistä spurguista stadin sporassa. (Ei toki sisareni, joka ottaa osaa myös Nakurun lapsiin, joka on kummitoimintaa.) Sen nimittäin tiedän, että performanssi "Känni -Arskan kuolema Itäkeskuksessa" ei kohtaa adressia. Toki ero on siinä että Arskaa ei sidota kiinni ja tapeta nälkään. Sen sijaan Arskan vain annetaan kuolla. En sitten tiedä kumpi on pahempi.