Arkkipiispan epäily

Riitta Bonny blogasi "Kotimaassa" siitä miten Canteburyn arkkipiispa oli puhunut epäilyistään. Arkkipiispa oli kertonut joskus epäillevänsä Jumalan olemassaoloa. "Mutta kun tieto arkkipiispan ”epäilyksistä” kiiri sinne, missä kristinuskoa tarkastellaan kriittisesti, reaktio ei ollutkaan myönteinen. Arkkipiispan tunnustus tulkittiin merkiksi siitä, että maailman noin 80 miljoonaa anglikaania johtava mies saattaisi vielä luopua kristinuskosta. Ehkä ateistien määrän kasvaessa usko on alkanut murentua myös kirkon johdossa. Lontoolainen muslimioppinut twiittasi ”uskomatonta” ja australialainen ateistikolumnisti ”VOITTO”."

Toki tuossa sitaatissa ihmetyttää hieman se, että miten niin vastaanotto ei ollut myönteinen. Mutta Bonnyllä tuntuu usein olevan hieman omanlaisiaan määritteitä tälle. Mutta tästä huolimatta on selvää että tässä on enemmän kysymys siitä että "epäilys" -sana on tietyssä määrin omittu ateisteille ja skeptikoille. Ja nämä myös käyttävät tätä valtaa.

Itselleni riitti kun katsoin miten arkkipiispa oli kontekstoinut epäilynsä "Britain’s most senior churchman, who is effectively the leader of almost 80 million Anglicans worldwide, admitted that there are moments when he asks himself “Is there a God?” and “Where is God? He also said that Christians cannot explain why suffering exists in the world but that the answer was faith." Käytännössä vaikka pahan ongelma onkin teknisesti ottaen kaikkihyvää ja kaikkivaltiasta Jumalaa falsifioimaan tähdätty arugmentti, joka siis ei ole perustaltaan pelkästään tunteita kartottavaa, on tähän hankalaan kysymykseen kuitenkin kehitelty sen verran tehokkaita ad hoc -suojauksia jotka käytännössä imevät "hyvyydestä" ja "kaikkivaltiudesta" kaiken sellaisen substanssin jolla olisi yhtään mitään merkitystä ympärillämme olevan todellisuuden luokittelussa. Siksi ristiriidan peittämisen sijasta onkin sanottava että aina kun uskova puhuu epäilyistä ja puhuu Pahan ongelmasta, kysymys on vain ja ainoastaan tunteista. Lisäksi Arkkipiispa korosti että epäily on vain ajoittaista.

Nähdäkseni arkkipiispa käyttää epäilyä tietyllä tavalla, ja sen käyttäminen hyvin toisenlaisessa merkityksessä on onttoa. Ja nähdäkseni kohusta ei ole mitään hyötyä. Paitsi että se auttaa kenties tunnistamaan sitä tunnetilaa mikä minulla on kun katson sitä miten uskovaiset käsittelevät uskonnottomuutta ja ateismia ja heidän argumenttejaan. Selvää on, että sanoja on korkeintaan katsottu mutta niiden sisältöjä ei ole oikein käsitetty. Siksi tulkinnat siitä että epäily olisi jotenkin samaa kuin ateismi on liioiteltua ja typerää. Se kertoo siitä että ollaan niin lukkiuduttu tiettyihin sanojen sisältöihin että ei suostuta ymmärtämään edes mitä vastapuoli tarkoittaa sanoillaan. Ekvivokaatiolla rakennettu olkiukko ei ole minun silmissäni keino rakentaa uskottavuutta. Päinvastoin.

Siksipä niin moni uskovainen riemuileekin ympäri internettiä, esimerkiksi sellaisten "haarukoiden" kanssa joissa kysellään että "onko ateisti koskaan harkinnut vakavasti sitä että Jumalakysymyksessä vastaus olisikin että Jumala on olemassa". Jos vastaus on "ei", niin on dogmaattinen. Ja jos se on "kyllä", on hän nyt sitten oikeasti todiste homo religiosuksesta jossa hän oikeasti tietää että Jumala on, mutta onkin vain jonkinlainen angsteisti. Tässäkin kysymys on juuri siitä että uskovaiset ovat ikään kuin asettaneet ateismin uskolle alisteiseksi. (Vaikka tässä ei olekaan oikein mitään järkeä.) Ja lisäksi tässä "haarukassa" uskovaiset ovat määritelleet uskomisen ja harkitsemisen sellaisella tavalla että se muodostuu enemmän uskovaisen omien asenteiden projisoimista kuin ateistien ymmärtämistä ateistien omilla ehdoin.
1: Uskovaisten perusstrategia niin banaalista sofistikoituneeseen kristittyyn näyttää olevan se, että he korostavat että ateistit eivät ymmärrä kristinuskoa. Kristityksi pääseminen ei näytä tämänlaista taitotasoa vaativan, mikä on hämmästyttävää. Tasokoe vaaditaan siis vain jos antaa väärän vastauksen. Joka kertoo että kysymys ei ole oikeasti perimmiltään osaamisesta vaan vallasta. Toki tässä ollaan sen verran oikeassa että ateistit eivät varmasti panosta saman verran kristinuskon Raamatun alkukielen kanssa nyhjäämiseen kuin asiaan obsessoitunut. Ja täten tässä on varmasti jonkinlainen tasoero. Mutta perusongelma keskustelussa on se, että ateistit sentään osaavat kohtuu hyvin kristinuskoa. Kristityt eivät sen sijaan osaa muuta kuin hokea Dawkinsin nimeä ja sitä miten tämä on militantti. He eivät osaa luetella edes Dawkinsin kirjojen asiasisältöjä ja perusargumentteja tentatessa. Saati että osaisivat muita vastaavia. Suurin ongelma on siinä että ateistit osaavat kristinuskon paremmin kuin enemmistö uskovaisista oman oppinsa (eli muut paitsi ne yhteen asiaan obsessoituneet). Ja obsessoituneiden kohdalla ongelma on se, että ateistit osaavat kristinuskon paremmin kuin nämä kristityt ateismin. Itse olen sitä mieltä että vasta kun kristitty osaa ateismin paremmin kuin ateisti kristityn, kristityllä on valtaa komentaa ja snobbailla mistään osaamattomuudesta. Sitä ennen asiasta valittavat ovat vain säälittäviä ja aivan väärässä itseään liian paljon paremmassa seurassa keskustelemassa.
2: Tämänlainen "Kruuna - minä voitan, klaava - sinä häviät" -kaava on ärsyttävä ja kun sellaista harjoittaa, ei pidä ihmetellä jos kohtaa aggressiivisuutta. (Uskovaiset syyttävät ateisteja militanteiksi. Heidän kannattaisi itsensä ensin opetella edes välttävät minimaaliset tavat. Sen voi alkaa vaikka lopettamalla herjaamisen siitä uusateismin ja Dawkinsin militanttiudesta.)

Asia on erityisen relevantti agnostikkojen kohdalla. Tässä on kyse lähes pelkästään siitä, että heitä yritetään määritellä milloin teistien, milloin ateistien, ehdoin.