Se kauhea homosaatio

Hetero Pride Finland 21.9. 2013 jäi muistoihimme eräänä erikoisimmista tapahtumista. Se oli tietenkin myöhässä ja jälkijättöisesti maahamme tullut kopio. Kansallismielisemme ovat hämmentävän globaaleja ja 1980 ja 1990 luvun ”Straight Pride” idea tuli maahamme. Mutta vain käväisi. Tapahtuma oli niin syvä onnistuminen että toista ei ole ilmeisesti tarvittu. Tai saatu aikaiseksi. Sen epäonnistumista ei kuitenkaan järjestäjien puolelta myönnetä joten ilmeisesti asia saatiin kokoon pienellä joukolla ja kerralla.

Tämä tapahtuma sai Suomessa erityispainotuksensa homosaatio -sanan ympärille. Idea oli tuttu; Korostetaan että ei vihata homoja ja siksi luodaan erikoisia jaotteluja. Vähän kuten ne fundamentalisti ajavat fundamentalistikristityt jotka eivät vihaa syntistä vaan syntiä. Eroa on vaikeaa nähdä ulospäin vaikka se onkin kannattajille itselleen ilmeisen rakas ja tärkeä. Näitä kulmia herätti sekin että jos homoseksuaalisuus ja homosaatio erotetaan niin miksi tapahtuma oli hetero pride? Että miksi on oletuksena että vain hetero voisi dissata homosaatiota? Tämä vihjaa että ajatus joko ei ollut loppuun asti mietitty. Tai sitten se oli vähintään osittain valehtelua. Minua kiinnostaa sisäinen koherenssi joten en välitä epäonnistumisen syistä. Kun selvää on että jotain vikaa jossain on.

Homosaation ideana oli se, että vihattiin ”homopropagandaa”. Eli sitä että esimerkiksi ”Sillä Silmällä” -tyylisissä sarjoissa homoja näytettiin positiivisessa kulmassa liikaa. Samoin homojen avoin toiminta häiritsi eri tavalla kun avoimet heteroseksuaalit. Homot saivat siis olla homoja kunhan tähän ei liittynyt medianäkyvyyttä tai katunäkyvyyttä. Kyseessä oli toisin sanoen väärien mielipiteiden ilmaisun rajoittamista koskeva kampanja. Mikäli kampanja siis oli kuvattu hetero priden järjestäjien ja kannattajien suusta rehellisesti.

Itselleni tämänlaisissa ihmetyttääkin se, että ihmisten vilpitön ”mielipiteily” ja ”hurahtaminen” nähtiin jonain jota pitää rajoittaa. Se, että ihmiset haluavat jotain homoja stailaamaan ja katsovat ohjelmia ja nämä saavat mainostuloja oli selvästi ikävä asia monille. Tätä vastaan piti taistella. Tai oikeastaan uhriutua sellaisella tavalla joka herätti kysymyksiä siitä olisivatko muutamat ryhmään kuuluvat neidit olleet sellaisia että heidän kenties pitäisi kannattaa homoavioliittoja ihan sillä että ilmeisesti haluavat päätyä naimisiin ja sekstaamaan naisten kanssa. Eivät he ainakaan perinteisiä cisheteromisnormeja uhriutumisessaan seuranneet.

Jeesuslakanat

Finlayson, sama taho joka provosoi maailmaa tuottamalla Tom of Finland -lakanat, on tuomassa markkinoille Jeesuslakanat joiden luvataan kestävän viisikymmentä vuotta. Tällä kertaa luvassa tuskin on tappouhkauksia sillä jostain syystä militantit ateistit eivät ole lähettelemässä sellaisia toisin kuin lempeät ja aivan turhaan moititut hyveelliset kristityt.

Lakanan materiaali ja ilmeisesti sidoskin on hakenut innoitusta Torinon käärinliinoista. Moni pitää käärinliinaa ihmeenä jossa on kuva Jeesuksesta. Toiset näkevät sen ovelana väärennöksenä. Mielestäni olisi hyvä jos Finlayson toistaisi pussilakanaansa myös Torinon käärinliinassa olevan kuvan. Jos ei muuten niin siksi, että yrityksellä on jo ennästään kokemusta siitä että lakanaan painetaan kuvia miehen takamuksesta ;

Torinon käärinliinasta katsellaan toki useimmiten vain kasvoja. Mutta kuten kunnollisessa Finlayson -lakanaklassikossa, on Torinon käärinliinassa kuvattu vähäpukeinen mies jonka kädet eivät peitä näkymää ihmeenomaiseen ja kauniiseen miehen takamukseen.

Erilaisten kauppamiesmallien kuolemasta

Ihminen on luultavasti aina käynyt kauppaa. Ja jopa zombieapokalypsin jälkeen odotettavana ei olisi pelkkää metsästys-keräilyä. Luultavasti erilaisilla kaupankäyntiverkostoilla olisi tällöinkin merkitystä.

Kauppiaat eivät kuitenkaan ole pysyneet samanlaisina. Voidaan sanoa että tietyntyylinen työn tekeminen on muuttunut kannattamattomaksi. Tilalle on tullut jotain muuta. Teen alla hyvin räikeän ja liioittelevan kuvauslistan. Teen tämän jotta "pointti tulee selväksi". Kuvaustapa on poleeminen eikä sitä saa ottaa tarkkana kuvauksena. Siinä on kuitenkin takana "peukalosääntöjä" joita kautta voi käsittää "mitä ajan takaa".

"Myyntimiehen muutokset"

Alkeellisissa oloissa myyntimies on lähinnä ahkera. Ja alkeellisissa oloissa oleminen ei tarkoita mitään kivikautta. Esimerkiksi Suomessa oli viime sotien jälkeen oli monin paikoin tilanne jossa oli pulaa kaikesta. Tämä tarkoitti sitä että lähes kaikissa asioissa oli kysyntää mutta ei tarjontaa. Tämänlainen myyntityö tarkoittaa enemmän myytävien asioiden haalimista tai muuten haltuun saamista. Koska kilpailu on vähäistä riittää että on verkostot ja on ahkera. Ei tarvitse mainontaa. Ei tarvitse olla spesiaalituotetta. Ei tarvita edes merkittävää laatua. Riittää että tuotos toimii riittävän hyvin. Karkeasti sanoen se mitä saadaan menee kaupaksi.

Tämänlainen tilanne ei tietenkään kestänyt kauaa. Kun panostetaan tuottamiseen, sitä syntyy lisää. Ja ennen pitkää päästään tilanteeseen jossa tuotteita on paljon. Tällöin tarjontaa on paljon. Tämä synnytti aivan erityisen myyjäluokan. Sellaisen hieman ketkun. Sellaisen joka myy hiekkaa saharaan, jääkaapin eskimoille ja isoäitinsä kelle tahansa. Tämänlainen myyjä on opportunistinen, ovelaakin ovelampi ja kovaakin kovempi. Kun kauppa on tehty ja auton perävalot vilahtavat unohdetaan ostaja. ; Tätä asenneta näkee yhä joidenkin vanhan polven kauppamiesten kanssa. Heillä on ennen kaikkea temppuja joilla tehdään clousaamisesta todennäköisempää riippumatta siitä mitä asiakas tarvitsee.

Ylläoleva toimii jos on mahdollista kiertää ympäriinsä ja etsiä uusia asiakkaita. Ideana on saada asiakas kerran. Kuitenkin jo pitkän aikaa on jouduttu panostamaan siihen että ei ole ostajia vaan asiakkaita. Syynä on ennen kaikkea informaation kulku. Maine kiertää. Maine pakottaa toimimaan kestävämmillä tavoilla. Ketku myyjä pärjää vähän aikaa kovinkin, mutta rehti myyjä elää laihemmin mutta pidemmällä aikajänteellä. Tässä vaiheessa panostetaan asiakaspalveluun. On oltava kohtelias, asiakkaiden tarpeita ymmärtävä ja tietävä.

Internet on toki muuttanut tätäkin. Asiakaspalvelu on muuttunut enemmänkin käytettävyydeksi. Ihminen ostaa tuotteita jotka itse asiassa ovat muuta kuin "ydintuote". Tuotteeseen liimataan erilaisia lisäasioita jotka tekevät siitä astetta enemmän palvelun, parhaimmillaan tai pahimmillaan kokonaisen elämäntavan. Asiakaspalvelijan näkemistä ei pidetä toivottavana. Se on jopa enemmän merkki siitä että tiedotus esimerkiksi nettikaupan puolella on epäonnistunut kuin oleellinen osa hyvää kaupassakäyntiä. Systeemistä pitää tehdä kokonaisvaltainen ja intuitiivinen. Jos käyttöohjeita tai neuvoja tarvitaan, se on merkki epäonnistumisesta. Eikä ihanasta mahdollisuudesta saada auttaa ja palvella asiakasta tämän tarpeissa.

Tällä on suurempiakin merkityksiä.

Ylläoleva kuvaa tavallaan vain kaupankäynnin ammattilaisia. Tällä ammattiryhmällä on kuitenkin symbolinen rooli. Elämme yhteiskunnassa ja kulttuurissa jonka vahvin voima on markkinavoima. Kauppiaiden olemus jossain määrin mukaileekin

Keskustelemme yhteiskunnasta kuitenkin arvoina jotka heijastavat usein ihmisten elämänkokemusta. Ja tätä kautta esimerkiksi vanhoilla ihmisillä on hyvin omituisia mielipiteitä siitä mitä työnteko ylipäätään tarkoittaa. Sitä luullaan että vanhat temput toimivat. Ja toisaalta nähdään että nuori polvi on pihalla, typerää ja laiskaa ja siksi syyllisiä vaikkapa talouden taantumaan. Tässä unohtuu helposti se että vanhat menestystekijät eivät enää tuokaan sitä lisäarvoa taskunpohjalle jota pitäisi.

Se, että jokin temppu on toiminut ennen ei tarkoita että se toimii muuttuneessa yhteiskunnassa. (Nykyään ei riitä että tekee ahkerasti ja haalii varastoja. Itse asiassa varastojen pidosta ja tavaran säilyttämisestä tulee enemmänkin kuluja. Sotien jälkeen strategia oli järkevä. Tila oli halpaa, kaikesta oli pulaa. Nykyään toisin päin.) Ja se että jokin systeemi toimii ei tarkoita että juuri sen menestyksellisyys ei olisi johtanut siihen että se muuttuu kannattamattomaksi. (Kun asioiden tuottaminen on kannattavaa moni tuottaa. Tämä lisää tarjontaa. Ja tuottaminen on kannattavaa jos kysyntää on enemmän kuin tarjontaa. Järkevästi toimivien ihmisten massat tavallaan pakottavat vaihtamaan strategiaa ja ovat kaivamassa maata oman toimintansa järkevyyden alta. Tavallaan.)

Ansaitsittekin tuhoutua!

Päivän yllätysuutinen oli Anttila -tavaratalon konkurssiinmeno. Se on vaikuttanut varsin pysyvältä instituutiolta.

Asia on siitä ongelmallinen että olen jossain mielessä Anttilan velkoja. Tai siis "samassa asemassa" Anttilan muiden velkojien kanssa. "Verkkokaupasta juuri ennen konkurssia tilanneet menettävät Tiilikan mukaan rahansa, eivätkä saa tuotteita." Kuin sattumalta olin juuri ostanut Anttilan verkkokaupasta tietokoneen. En parinkympin CD -levyä jonka menetys tuntuu mitättömästi. Tietokone sen sijaan on kohtuullinen investointi. Etenkin kun sen tekee kuten minä. Eli ostaa koneita ajatuksella että maksaa paljon ja käyttää sitä sitten iäisyyden.

Kykenen myös kuvittelemaan mitä tämä "samassa asemassa" oleminen tarkoittaa. Velkojat luokitellaan merkittäviin ja vähemmän merkittäviin. Josta seuraa helposti se, että montaa yksityisostajaa voidaan jättää maksamatta, mutta muutamaa suurta ja tärkeää instituutiota ei. Ei vaikka yksilöillä on mahdollista panostaa merkittävä määrä yleistä varallisuuttaan projektiin niin että on relevanttia puhua näiden tahojen omista konkurssitiloista kun joutuvat nyt sitten ikään kuin maksamaan kahdesti tuotteista. Kuten vaikka tietokoneesta.

Voi vitun saatanan perkeleen jumalaudan helvetti!

GayPride ei ole toiseusbile

Olin Helsingissä tapaamassa kaveria. Tässä sivussa satuin ohikulkemaan Pride2016 -tapahtumaa. Ja tähän liittyen opin vähintään sen, että kyseinen tapahtuma ei ratsasta toiseudella. Päällimmäinen kokemukseni oli, että tapahtumassa on kysymys markkinakojuista, ilmapalloista ja mainstreamista. Paikalla oli hirvittävän paljon ihmisiä. Ja tässä mielessä tapahtuma eroaa esimerkiksi Suomen Sisun pomppulinna-ämpärikampanjoista. Paikalla oli niin paljon väkeä että olen melko varma että suurin osa ei ollut homoseksuaaleja. Henki oli iloinen ja juhliva. Hyvää fiilistä ja yhdessäolemista korostettiin myös kaiutinkuulutuksissa. (Mukana oli myös kirkon oma rekka. Ja Kirkko ei oikein osallistu tai ole "luontevasti läsnä" tämänlaisissa ennen kuin asia on aika vankasti mainstream ; Tästä tulee tietenkin vähän erikoinen kuva kun kirkko retoriikassaan vastustaa kaupallistumista ja pinnallisuutta ja maallistumista ykkösvihollisenaan..)

Koirillekin oli kivoja
oheistuotteita. Tästäkö
se jalan nylkyttäminen
kertoi? Koirahomoista?
Olin aiemmin kuullut
lähinnä karhuhomoista..

Tilaisuus oli selvästi niellyt rahaa, ihmisiä ja valmistelua. Vainottu vähemmistö ei jaksaisi puhaltaa niin paljon ilmapalloja. (Pride opetti minulle aivan uuden homoseksuaalisuuden merkityksen. En ole elämäni aikana nähnyt kerralla yhtä paljon ilmapalloja. Niitä oli aivan saatanasti.) Tom of Finland -tuotteet ja muut homokuvastoon liittyvät tuotteet olivat myynnissä erilaisissa kojuissa. Näissä oli aika vahva brändäyksen maku. Tämänlaisia kliseitä voivat tuottaa vain jonkinlaiset hyvin suositut alakulttuurit. (Kysymys ei ole selvästi siitä kuka on tai ei ole homoseksuaali vaan siitä että homoseksuaalien oikeuksien kannattajat ovat tätä huomattavasti valtavampi ihmisryhmä.)

Samoin kuin kuuntelin aloituspuhetta, siinä kerrottiin että kaikki ihmiset eivät suhtaudu homoseksuaaleihin hyvin. Mutta että heidän kohdallaan on tärkeää muistaa että emme voi vaikuttaa näihin ihmisiin vaan voimme vaikuttaa vain näihin liittyviin omiin reaktioihimme. Joka tarkoitti sitä että se ei pyrkinyt muuttamaan maailmaa vaan itseä. Tämänlainen suvaitseminen on tyypillistä sellaisille ihmisryhmille jotka ovat kohtuullisen laajasti suosittuja. Sen sijaan vainotut, syrjityt ja vastaavat tahot yleensä vaativat jonkinlaisia muutoksia nimenomaan vainolaisten käyttäytymiseen.

Toisaalta tätä käytöstä ei oikein tarvitsekaan kontrolloida. Sillä tässä tilaisuudessa en nähnyt oleellisia vastamielenosoituksia tai vastaavia. Vastapuolen toiminnat ovat olleet vähintään kankeita. Silloin kun kulkuetta vastaan iskettiin kaasulla, oli tässä tietenkin vahvaa vaaran tunnetta joka koskee nimenomaan vainolaisten käyttäytymisen kontrollia eikä mitään ylevää sisäistä suhtautumista 3 -vuotiaan naamaan roiskuvaan pippurikaasuun. Nyt tilanne oli vähintään vaisu. Julistajatkin olivat tänä vuonna turvautuneet nauhoitettuihin mankkoihin. Ilmeisesti uskon palo ja keli rajoittivat ihmisten voimia eikä julistajia ollut tarpeeksi jakamaan vuoroja. Mieleen tulee myös "Aidon Avioliiton" antaminen eteenpäin. Tähänkin tehtiin tilaisuus, jossa oli varsin vaisusti väkeä. Selvästi homoseksuaalejen vastustus on kaikkea muuta kuin mainstream.

Toki "festivalisointi" on väitteenä
vähintään erikoinen.
Olihan kirkollisten rekassa
mukana Kari Mäkisen
pahvikuva, joka on aika
lähellä sitä että tapaisi
ihmisen omassa persoonassaan.
Arkkipiispa ei tietääkseni ole homo.
Tai jos on niin aika kovasti
kaapissa tämän paraatin sanomaan.
Pahvikuva hän toki voi olla.

Onkin toki selvää että Prideä ei pidä lähestyä poliittisena kulkueena. Kun avioliittolaki on muuttunut, on viimeisinkin homoseksuaalejen oikeuksiin liittyvä poliittinen vääntö päättynyt homoseksuaalien hyväksi. Toisaalta kulkuetta ei tietenkään tarvitse pitää näiden poliittisten järjestelmien muutoskampanjoina. Toisin sanoen Priden ei tarvitse olla mikään "homoseksuaalien Aidon Avioliiton äänenkeräysteltan festivalisoitu vastine".

Siitä on tullut enemmänkin jonkinlainen voimannäyte joka on tärkeä samalla tavalla kuin monet muutkin massatapahtumat. Näin ollen se voi tietenkin olla tärkeä ; Onhan esimerkiksi monet keskiaikamarkkinat ja -messut hankkineet oikeutuksensa nimenomaan siitä että sinne menee niin paljon ihmisiä ja tilaisuudet ovat mukavasti mainstream. En jaksa kuitenkaan nähdä tätä ihmisoikeuksien puolustamisena tai poliittisena valveutumisena. Pride on tätä kautta samaa kategoriaa jonkun sexibition -messujen kanssa. Kysymys ei ole homojen toiseusasetelmasta.

Samanaikaisesti "hiljaista enemmistöä" itsensä edustavat ovat Aidon Avioliiton suljetuilla facebookryhmillään keskustelemassa siitä miten Aidon Avioliiton oheistuotteiden käyttö tuottaa usein kylmää tai etäistä kohtelua. Miten kaupassa suhtaudutaan viileästi ja miten ihmiset eivät halua keskustella. Miten välttely ja muu vastaava tulevat esiin toistuvasti kun tätä asiaa ajaa. Tämänlainen kokemus kertoo nimenomaan siitä että homoseksuaalien vastustaminen on paitsi marginaalissa niin myös toiseutettu. Tämä ei tietenkään tule mieleen koska mainstream puolustaa homoseksuaalien oikeuksia ja ajattelee että homoseksuaalit ovat niitä jotka ovat vainottuja. Tässä unohtuu vain se, että ajat muuttuvat ja onneksi he ovat sitä yhä vähemmän ja vähemmän.

Toki toiseutus ei itsessään ole aina pelkästään huono asia ja esimerkiksi kun muistelen kristillisyyteen liittyneitä itseeni ja läheisiini kohdistuneita kovia toiseutuskampanjoita ja yleisiä asenneinvalidismeja niin nautin syvästi kun nämä ihmiset saavat kerrankin kokea omaa lääkettä. Toiseutus ei voisi kohdistua parempiin ihmisiin. Se on kuitenkin kokijalleen epämiellyttävää ja johtaa vieraantumisen ja vastahangan asenteisiin. Tässä mielessä voisikin olla aika kehittää jotain jossa AA -laiset ja muut homojen oikeuksien vastustajat tiedostavat olevansa demokratiamyllyssä hävinnyttä marginaalia. Ja sen jälkeen mietitään miten tämän mielipide-eron kanssa tullaan toimeen herrasmiesmäisesti.

interpassiivisluterilainen

Pyrin käyttämään Slavoj Zizekiä kohtuudella. (Liiallisen ideologisen lukkiutumisen välttämiseksi.) On kuitenkin kenties hyvä miettiä miten hän on lähestynyt poliittista korrektiutta ja siihen monin paikoin liittyvää interpassiivisuutta.

Hänestä poliittinen korrektius on hyvin pinnallista. Se käsittelee ongelmallisia asioita - kuten vaikka rasismia tai sukupuolten epätasa-arvoa tai monikulttuurisuutta - tarttumalla siihen mikä on niissä kaikista pinnallisinta. Mutta taustalla olevat rakenteet jäävät korjaamatta.

Tätä kautta syntyykin tilanne jossa poliittinen korrektius näyttää siltä että vaihdetaan sanoja toisiksi ; Vaikkapa rotukysymyksessä kohteliaisuus näkyy siinä että ei saa sanoa neekeri vaan pitää sanoa tummaihoinen. Tätä kautta asioiden ilmaisutapaan puututaan tarkemmalla sensuurilla kuin siihen mitä taustalla tapahtuu. Julkinen käytös, lakipykälät ja yleinen arvokeskustelu siivotaan. Muuten toimijat voivat fasadin takana sitten olla vaikka mitä rasisteja.

Zizek kuvasi sitä miten fasadin takana on myös ihmisiä jotka näennäisesti vastustavat sitä. Hän puhui interpassiivisista ihmisistä. On ihmisiä joista osa on passiivisia ja osa vastustaa aktiivisesti. Maailman muuttamisen sijaan he tekevät aktioita jotka antavat muuttamisen tunteen, mutta jotka ennen kaikkea takaavat että huominen näyttää samalta kuin tämä päivä.

Interpassiivinen ihminen on sellainen että häneen vetoaa esimerkiksi se, että kauppa tekee hyväntekeväisyyskampanjoita. Usein symbolinen määrä apua joka otetaan suoraan ostoksesta antaa hyvän mielen. Ihminen voi ostaa satasella hyväntekeväisyysleimalla isommalle hinnalle hinnoiteltua tuotetta jolla tuetaan köyhiä. Ja antaa tätä kautta, usein aika symbolisen, määrän apua tarvitseville. Ihminen ei toki kenties antaisi samaa rahamäärää vaikka kaupan ulkopuolella oleville köyhille. Ja tässä mielessä köyhyyttä hoidetaan enemmän tämänlaisella avulla kuin muutoin. Zizek korostaa että tässä prosessissa kuitenkin enemmänkin siivotaan ongelmien takana olevien ongelmien kritiikkiä.

Zizek onkin esittänyt että tosiasiassa kapinallisuus ja kaupallisuuden vastustaminen on hyvää bisnestä. Tätä kapinallisuutta tuetaan koska sen avulla voidaan tuottaa voittoa vaikka hyväntekeväisyyskampanjatuotteilla. Toisin sanoen kapinallisuus sallitaan kunhan se tapahtuu systeemin sisältä ja on hampaatonta ja mahdollistaa että järjestelmä on huomenna sama kuin tänään. ; Ja juuri sen vuoksi että ihminen tuskin vapaaehtoisesti antaisi köyhälle euroa vaikka on valmis tukemaan symbolisesti köyhiä ostamalla hyväntekeväisyystuotteita vihjaa siihen että solidaarisuus ja asenne köyhiin pysyy samana. (Tai kuka sitten onkaan kampanjan kohteena.) Hyväntekeväisyys on vaivatonta ja siitä puuttuu auttamisen vaiva. Eikä arki ja siinä eläminen auttajalla muutu millän tavalla. Tässä prosessissa esimerkiksi monikulttuurisuus muuttuu helposti lähinnä symboliksi jonka taakse menemällä saadaan itselle jengi, joka vaikuttaa oikeudenmukaiselta, ja tämä on itselle näppärä ja vaivaton leima.

Interpassiivinen toimii kuin muuttaisi maailmaa paremmaksi tekemättä mitään. Suomessa kenties vahvin interpassiivinen liike on evankelisluterilainen kirkko. Se kerää varoja vaivattomasti kirkollisveroista. Siihen kuuluminen on helppo tapa vihjata että tukee hyviä asioita. Ihmisen ei tarvitse tehdä muuta kuin kuulua kirkkoon. Kirkosta eroaminen taas tuomitaan helposti ahneudeksi. Ja korostetaan miten paljon hyvää kirkko tekee. Toki kirkon puolella eletään muutenkin maailmassa, jota kuvaa se että samanaikaisesti se esittää olevansa tärkeä voima joka on vastapoolina kaupalliselle, pinnalliselle ja materialistiselle maailmalle. Mutta samalla se on kuitenkin byrokraattinen koneisto joka on siitä erikoinen että sen brändisuunnitelmaan näyttää kuuluvan brändi -sanan hokeminen julkisesti. (Moni tekee brändiä tarkasti ja on nimenomaan puhumatta brändistä koska tämä on niin vahvasti liitoksissa pinnalliseen ja materialistiseen kaupallisuuteen.)

Kirkko tekee hyvää tavalla jossa ihminen antaa könttäsumman ja muut ihmiset jakavat sen. Ja sitten käyttävät tätä rahaa tehden tekoja joita rahaa antava ihminen itse nimenomaan ei tee. ; Jos ihminen haluaisi oikeasti tukea vaikka nuorisotyötä hän voisi korvamerkitä kirkollisveron suuruisen summan lyhentymättömänä tähän työhön. Eikä tästä menisi penniäkään vaikka naispappivastaisen pastorin uskonnolliseen saarnaamistyöhön. Kirkon raha menee aina moneen paikkaan ja harva kannattaa niitä kaikkia. Ihminen voisi myös mennä ja tehdä itse. Näitä vaihtoehtoja ei nähdä kirkollisten puheissa kun he puhuvat kirkon saamista rahoista ja siitä miten kirkosta eroaminen on ahneusteko. (Mikä on kiinnostavaa. Ihminen joka lakkaa saamasta rahaa valittaa ja pahastuu siitä että hänen kannattamansa taho ei saa yhtä paljon rahoitusta. Ja tekee tämän puhumalla ahneudesta ja miten on tärkeämpiäkin asioita kuin raha.)

Pehmeitä ja ei-fundamentalistisia tahoja edustavien kirkollisten viestien mukaan fundamentalisteja ja ateisteja yhdistää se, että molemmat näkevät että suuri osa kirkon jäsenistä "ei ole jotenkin todellisia uskovaisia". Eli ovat jotain "passiivisluterilaisia". Kenties tässä huomiossa kysymys ei olekaan pelkästään siitä että siinä on ilmiö joka todistaa että ateistit ovat fundamentalistisia. (Se voi olla myös siitä, joskin kysymys on varmasti myös siitä että analogioilla on näppärä lemata, vaikka tuon tyylinen analogia onkin itse asiassa varsin epämääräinen perustelevana argumentaatiovälineenä.) Passiivisuus juuri luterilaiseen kansankirkkoon liityvällä tavalla liittyy ilmiöön joka on paljon kansankirkkoa laajempi. Ja ongelmana kenties syvempi, aikaamme kuvaavampi, ja oleellisempi. Onkin kysyttävä onko tämä oikeasti keino ratkaista asioita vai jotain jossa ihmiset ovat tekevät symbolisia muutosaktioita jotta mikään ei muuttuisi.

Tietokonepelaamisen halveksunnasta

Tietokonepelaamista pidetään selvästi jonkinlaisena kidultin harrastuksena. En sano että luonnehdinta olisi omalla kohdallani väärä. Mutta yleisenä kuvauksena se on vähintään kiinnostava. Itse asiassa se voidaan liittää tiettyyn ajatusperinteeseen. Ja kun tämä kytkös tehdään, esiin nousee hyvin omituisia asioita.

Kun puhutaan siitä miksi tietokonepelaaminen on lapsellista ja typerää, esiin nousee melko vahvasti jonkinlainen tuottavuuskysymys. Kun ihminen pelaa hän ei hyödytä yhteiskuntaa. Pelaaja ei pelatessaan tuota tuotteita tai palveluita.

Huomio on oleellinen mutta ei riittävä. Sillä lähes kaikessa muussakin harrastamisessa ei tuoteta mitään. Kirjaa lukeva ei tuota mitään. Ulkona kalastava ei tuota mitään. Ulkona lenkkeilevä ei tuota mitään. Televisiota katsova taas ei tuota edes savefileä. Näitä ei pidetä samalla tavalla lasten toimintana tai lapsellisena toimintana. Ei vaikka pelien käsikirjoitus laittaa ne samaan lokeroon televisiosarjojen ja ainakin massaluetuimpien kirjojen kanssa.

Se asenne jota pelaajiin kohdistutaan tuleekin muualta. Viktoriaanisessa englannissa alettiin nimittäin puuttumaan ihmisten vapaa-aikaan. Nostettiin esiin käsitepari "Rational Recreation". Jossa oli sivutuotteena esimerkiksi urheilullisuutta korostava muscular christianity. Urbaanissa ympäristössä työajat olivat pitkiä. Mutta ihmiset olivat myös lähellä toisiaan vapaa-ajallakin. Näin luotiin tilanne jossa vapaa-ajan käyttäminen tavallaan kuului työnantajalle ja yhteiskunnalle sitä kautta että siihen liittyi sosiaalisia lieveilmiöitä.

Vapaa-ajasta haluttiin tehdä askel itsensä kehittämiseen. Vapaa-aikaakin haluttiin siis kontrolloida kaupungistumisen ja teollistumisen myötä entistä tehokkaammin. Syntyi hierarkia jossa yhteistyötä korostavasta joukkueurheilusta tehtiin arvostettua, mutta juominen ja tappelu olivat ylen halveksittavia. Pelkkä nukkuminen omassa rauhassa nähtiin tälle välille, jonain joka ei ollut ihannekansalaisen tapa.

Lopputuloksena oli tietenkin se, että syntyi jonkinlainen velvollisuus onnellisuuteen. Joka itse asiassa leimaa myös nykyaikaa. Jos mietitään miksi oikeistolaiset kapitalistit ovat optimisteja ja vaativat optimismia köyhiltäkin, syynä on juuri se että kaupunkiyhteisössä yhteiskunta helposti ajattelee omaa etuaan yksilöiden yli. Ja näin syntyy rakenteita joilla kansalaiset "kesytetään". Väkivalta, aggressio, viha ja pettymys vain haittaavat vaikka tehdastyön tuottavuutta. Valitettavasti tämänlainen oli varsin inhottavaa jos sattui elämään tehdastyöläisenä viktoriaanisen ajan tehtaassa. Vaatimus kesytyksestä ei välttämättä johtanut tottelevaiseen kesyyntymiseen. Itse asiassa viktoriaanisen ajan tehdastyön hedelmiin vastareaktioksi nousi Marxin ja Engelsin tyylisiä ajattelijoita. Asenne vallankumouksesta nousi kun työtä ja vapaa-aikaa hallittiin vahvemmin, tehokkaammin ja nopeammin kuin koskaan aikaisemmin.

Jos mietimme tietokonepelejä, on tietenkin ensin syytä tajuta että emme ole viktoriaanisessa englannissa. Kuitenkin sieltä kulttuuriin tulleet ajatukset elävät yhä. Ja tietokonepelit nähdään haitallisina koska;
1: Niissä on sisältönsä puolesta väkivaltaisia piirteitä. Jolloin tietokonepelaaminen vertautuu tappeluun tai juomiseen.
2: Jos tiedostetaan se, että tietokonepelin sisältö ei ole sama kuin tosielämässä eläminen ja ihminen erottaa nämä kaksi toisistaan, niin se on silti passiivista. Tällöin tietokonepelit eivät ole kehittäviä vaan ajan haaskaamista.
3: Toisaalta jos kohdassa 1 tietokonepelejä pidetään totena niin samanaikaisesti sen kanssa näyttää elävän myös teema jossa korostuu kohdassa kaksi peleille annettu puolustus. Eli se että tietokonepelit eivät ole totta. Tällöin tietokonepelit ovat virtuaalisia ja vieraannuttavat ihmisiä toisistaan. Tietokonepelaaminen nähdään yksinäisenä ja epätotena. "Rational Recreation" korosti arkijärkeä ja sosiaalisuutta tavalla jossa nimenomaan joukkueurheilu sai arvostusta. Tietokonepelaaminen on tässä näkökulmassa melko halpamaista viihdettä.

Olen itse toki huvittunut siitä että yhteiskunnassa etenkin poikia kannustetaan kohti jalkapalloa ja jääkiekkoa. Ja aikuisten miestenkin pitäisi kiinnostua näistä joukkueurheilulajeista ja niiden maailmanmestaruuskisoista. Siitä huolimatta että jäällä liukuva kumilätkä ja sen lykkiminen rajattuihin tiloihin on itse asiassa hyvin keinotekoinen ja virtuaalinen tavoite.

Olen huvittunut urheilijoiden palkkatasoista. Toki olen huvittunut myös siitä miten älyttömiä määriä rahaa itse asiassa voidaan tienata kilpailemalla tietokonepelaamisessa. (Tietokonepelejä on vaikeaa nähdä antikapitalistisina vaikka kapitalistisesta pohjasta ponnistava aateperinne sitä tallaakin. Tietokonepelien tekeminen on nykyään massiivista, voittoa tavoittelevaa. On oikein puhua peliteollisuudesta.) Jaettu naurettavuus kuitenkin nostaa esiin kysymyksiä siitä miksi ihmisiä kannustetaan onkimaan mutta ei pelaamaan tietkokonepelejä.

Sijaissynnytyksen etiikkaa

Monilla ihmisillä tuntuu olevan syvä tarve tuottaa omia biologisia lapsia. Tämä halu on monilla niin voimakas, että he haluavat adoption sijasta harjoittaa sijaissynnytystä. (Keskityn tässä siihen jossa sijaissynnytys on puoliksi tai kokonaan kohtua vuokraavan parin jälkeläinen. Eli joko kohdunvuokraaja on syntyvän lapsen biologinen äiti ja toinen kohtua vuokraava on biologinen isä. Tai sitten kohdunvuokraaja "vain kantaa sikiön joka on hedelmöitetty koeputkimallilla".)

Tässä prosessissa, joka tunnetaan arkisesti kohdunvuokrauksena, on hyvin mielenkiintoisia puolia. ; Eräs ehkä keskeisimmistä asioista on se, että se on jotain joka on adoption ja oman biologisen lapsen hankkimisen väliltä. Mutta sen eettiset kysymykset ovat silti hyvin omanlaisiaan.

Vähän kuin adoptio - mutta ei kuitenkaan

On kenties hyvä katsoa lyhyesti sitä miten kohdunvuokraus eroaa adoptiosta:
- Adoptiossa on helposti sellainen sävy että autetaan orpoja. Kenties jopa pois köyhien maiden kurjuudesta. Sijaissynnytyksessä sen sijaan tuotetaan uusi lapsi. Adoptiolapsen elämä on ja sen laatu ja pituus joko muuttuu tai ei. Sijaissynnytyksessä muuttujana on lapsen olemassaolo.
- Adoptiota puolustetaan usein antiaborttisena aktiona. Eli jos ei halua pitää lasta mutta abortti on epäeettinen on tarjolla vaihtoehto. Sijaissynnytys ei ole tämänlaatuinen.

Tätä kautta sijaissynnytys on hyvin lähellä oman biologisen lapsen hankkimista. Mainitut kohdat siis tuskin tekevät siitä epäeettistä. Adoptiolle leimallisia eettiseksi nähtäviä puolia sillä vain ei ole. Se ei siis arvoiltaan ole harmaasävyisesti adoption ja oman biologisen lapsen väliltä vaikka se jossain mielessä määritelmältään onkin tätä.

Ongelmia - rajaavatko ehtoja vai ovatko syy kieltää?

Muutoin sijaissynnytykseen liittyy haasteita jotka liittyvät vapaaehtoisuuteen ja rahaan. Nämä kysmykset on helppoa nähdä ongelmina. Ja tällöin ne esiintyvät helposti "Six Feet Under" -televisiosarjan sijaissynnytyskohtauksen tavalla. Saman jakson alussa homopari perustelee haluaan saada biologinen lapsi "Yeah, but there are so many kids who already exist who need homes, Why would we want to make another one?" ... "For the same reason straight people do." Tämä on sitten johtanut sijaissynnyttäjän valitsemiseen listalta. Ja tällä listalla on kolme verevää arkkityyppiä:
1: "Hi. I'm Sierra. I'm 20. I have a combined S. A. T. Score of 675. And I want to be your egg donor-surrogate Because, although I'm not ready to start a family of my own, I want to put as many versions of myself on the planet as I possibly can." Tämä kohta viittaa siihen että kenties halu saada biologinen lapsi yhdistettynä kypsyyden puutteeseen johtaa tilanteeseen. Onko tämä vastavuoroisuutta vai hyväksikäyttämistä? Kysymys ei ole ainakaan helppo sillä kypsymättömyys äidiksi vie jossain määrin pontta siitä että sijaissynnyttäjä olisi jotenkin kypsä tekemään omia päätöksiään.
2: "Hi! I'm Deedee from san pedro. I'm 27 years old. I love outdoor sports, and i'm your dream surrogate Because I've given birth to nine healthy babies. And it's my personal mission to have children For Bourgeois narcissists who can't conceive on their own." Tämä kohta muistuttaa siitä että vapaaehtoisuutta on montaa laatua. On hieman erikoista että joku voi ryhtyä "ammattilisääntyjäksi" tällä tavalla. Toisaalta tässä korostuu se että kenties kohdunvuokraajan toiminta on eettistä mutta tähän tilaisuuteen tarttuja ei kenties heijasta hyveellisyyttä.
3: "Hi. I'm Lindsay. I've got a degree in applied science from yale, A masters from M. I. T. And $60,000 of school loans to repay. I'm hoping you pick me so I won't have to resort To more obvious forms of prostitution to get out of debt." Tämä taas alleviivaa sen kohdan joka näkyy eniten lainsäädännössä. Omasta mielestäni tämä pragmaattinen näkökanta on kohdunvuokraajan kohdalla "selvin peli". Kuitenkin useiden maiden lainsäädännössä - ja myös Suomessa tapahtuvassa arvokeskustelussa - korostetaan että nimenomaan taloudellisin intressein harrastettu sijaissynnytys on epäeettistä. Siksi siihen pitäisi suostua ilmaiseksi. Rinnastus prostituutioon on tässä hyvin mielenkiintoinen. Sillä jossain mielessä prostituoidun palvelun ostaminen ei ole raiskaus koska siinä on kuitenkin suostumus mukana. Mutta yleisenä arvona on että tämän lisäksi seksin pitäisi olla myös ilmaista.

Näiden kaltaiset eivät ole kovin liioiteltuja. Esimerkiksi köyhien maiden ihmisten hyväksikäyttö seksityöläisinä ja synnytyskoneina olisi aivan mahdollinen. Ja niinden kautta voidaan rajata erilaisia ongelmia. Mielenkiintoinen kysymys näiden kohdalla ei yleensä ole se, ovatko ongelmat olemassa tai relevantteja vaan se, että ovatko nämä ongelmat syy täysin kieltää sijaissynnytys vai määräävätkö ne sijaissynnytykselle lisäehtoja (kuten "ei saa ottaa rahaa palvelua vastaan").

Tasa-arvokysymys?

Sijaissynnytys on siitä jännittävä aihe, että siinä on lihallisen perinteisesi määritellyn biologisen sukupuolen (ei välttämättä koetun sukupuolen) kohdalla se tilanne että jokainen kohdunvuokraaja on nainen. ; Tämä ero on mielestäni hyvin huomattava. Sillä jos puhutaan vapaaehtoisuudesta ja sopimisesta, niin on melko selvää että miesten ja naisten tilanteet eivät tässä ole yhteismitallisia.

Esimerkiksi itselläni ei ole mitään sitä vastaan että joku lesbopari maksaisi minulle muutaman kympin vaivanpalkkaa "muumimukimenetelmästä". (Minulla ei tosin ole opintolainaa MIT:stä.) Tässä ei olisi ongelmaa koska minun ei tarvitsisi olla raskaana. Prosessi vaatisi minulta yhden laukeamisen. Ei yhdeksän kuukauden raskausaikaa päälle.

Tässä mielessä ei kenties pidä tehdä sitä mikä konservatiivikristillisissä piireissä on tavallista. Eli pysähtyä katsomaan lapsen suhdetta biologiseen vanhemmuuteen. (Monissa uusioperheissä lapsi saa isän ja äidin. Jossa toinen ei ole biologinen vanhempi. Harva homojen adoptiota vastustava pitää relevanttina kieltää uudelleenavioitumista vaikka tässä "sosiaalinen äiti" tai "sosiaalinen isä" on katkaissut sen paljonpuhutun "biologisen vanhemmuuden" aivan yhtä paljon kuin homopareillakin. Uusioperheistä ei pidetä mutta niitä ei haluta kieltää. Synnin ja laillisesti bannitun ero onkin kiinnostava koska kun kristitty kieltää hän yleensä kieltää siksi että jokin on syntiä. Se, miksi toiset synnit ovat laillisia on se kiinnostava kysymys johon ei yleensä haluta vastausta.)

On sen sijaan syytä katsoa sitä että naiselle raskaus kestää kauemmin ja siihen liittyy vaaroja. Muumimukimenetelmässä suurin terveysriski liittyy suunnilleen siihen että jos laukeaakin mukiin niin voimallisesti että menettää tasapainonsa ja lyö päänsä vieraan ihmisen keittiön lattiaan ja kuolee tähän.

Kohdunvuokrauksessa on erilaiset riskit ja tämän vuoksi on aivan mahdollista vastustaa kohdunvuokrausta siitä huolimatta että perusasetelmana on se, että arvostaa sitä että täysi-ikäinen ihminen saa sopia keskenään mitä sitten sopiikin. (Ilman että kysymys on edes "lapsen oikeuksiin vetoamisesta" fundamentalistikristittyjen hyvin tietyllä tavalla määritetyllä tavalla.) Riskinä tietenkin on se, että "kaupallisuus" muuttuu "pahuudeksi". Se, että jotain asiaa pitää epäeettisenä muuttuu helposti hyväksikäytöstä (exploitation) puhumiseksi heti jos siinä on taloudellinen interaktio.
1: Pienessä määrin voidaan sanoa että kenties opintoveloissa rypevä roskakuski voisi selittää että hän toivoo että voisi saada yhdeksän kuukauden määräaikaisen työsuhteen roskakuskina jotta hänen ei tarvitsisi sortua toisenlaiseen orjuuteen. Ja olla samalla tavalla "kapitalismista pahuutta" -linjalla kuin "Six Feet Underin" opintovelallinen suhtautui prostituutioon ja kohdunvuokraukseen.

Kun hyväksikäyttöä lähestytään onkin tavallaan korostettava kaupallisuuden demonisoinnin sijaan jotain muuta. Eikä se, että omat eettiset mieltymykset ovat jotain ole sellaisenaan hyviä livautettavia koska tässä yritetään kuljettaa johtopäätös premissiksi. Siksi onkin puhuttava reiluudesta ja epäreiluudesta hyvin erityisillä tavoilla.
1: Esimerkiksi tilanne voidaan nähdä hyväksikäytöksi jos on hyvin epätodennäköistä että osapuoli suostuisi vaihtoon jos hän tietäisi sen seuraukset. Käytännössä motivaationa on epätoivo, ei epätietoisuus vaan vaihtoehtojen puute.
2: Toisaalta voidaan nähdä että hyväksikäyttävä yksilö ei kykene tekemään merkityksellisiä valintoja. Eli päätös ei ole hyvin informoitu tai sitten osapuoli ei ymmärrä sitoumista.
3: Hyväksikäytetyllä ei ole suostumusta vaan sen sijaan joko hyväksikäyttäjä tai hyväksikäytetyn sosiaalinen sidosryhmä osallistuvat päätöksentekoon hyvin voimakkaasti.

On huomattava että monissa tuossa alussa esitetyissä verevissä stereotyypeissä osa kohdista koskevat toisia ja osassa heikkoutena nähtävä on jopa argumentti teon puolesta. Voidaan aivan oikeasti kysyä että onko äidiksi kykenemätön kykenevä tekemään päätöstä. Toisaalta lapsen poisantaminen vihjaa siihen että päätös voi olla informoitu. Itsetuntemus on kunnossa ja oma kyvyttömyys tiedetään ja tätä kautta lapsen poisantaminen voi olla tietoinen ja perusteltu ratkaisu. Ja halu saada oma biologinen lapsi viitaa että tekoa ei tehdä epätoivosta vaan halusta. (Joka kyllä voi olla sellaista että joku kutsuisi sitä epätoivoiseksi käytökseksi. Mutta se ei olisi epätoivoa niissä määrittein jota tässä tarkoitetaan.)

Selvää on että jotkut sijaissynnyttäjät kuitenkin osuvat syvästi näihin kaikkiin kohtiin. Joten kenties tästä pitäisi tehdä ehdollista. (Hieman kuten minusta on hyvä olla aseidenkin kanssa. Sitä on sanottu että aseet eivät tapa ihmisiä vaan ihmiset tappavat ihmisiä. Mielestäni tämä on hyvä argumentti sen puolesta että joillekuille on hyvä sallia aseita. Mutta jotkut ihmiset ovat sellaisia että heille asetta ei pidä antaa. Jos ase tappaisi, aseet pitäisi täysin kieltää. Jos ihminen, niin ihminen on se muuttuja jota pitää kontrolloida.)

Olen siis tätä kautta itse sitä mieltä että sijaissynnytys voisi olla perusteltu ratkaisu. Kunhan sen ehdoista ollaan hyvin tarkkoja. Synnytyksen kaupallistaminen voisi johtaa suuriin ongelmiin. (Itse asiassa Intiassa se on jo ongelma tällä hetkellä.)

Irtautumisen merkityksestä

Osallistuin nettimeemiin jossa piti mainita kolme asiaa jota ei käytä. Ja miksi. Irtautumisen piti olla jotain jota ihmiset yleensä käyttävät. Että ei saa sanoa että "en käytä avaruusolentojen sondeja kokeellisessa seksuaalisuudessa koska ufojen miehet eivät ole antaneet minulle sellaista". Tämänlainen lähtökohta on hyvin erikoinen. Kuitenkin kun olen katsonut meemin pyörimistä ympäriinsä, niin vastaukset ovat olleet aika merkityksellisiä. Ne kertovat ihmisistä melko paljon.

Tämä johtuu hyvin jännittävästä asiasta. Nimittäin siitä että kulutustuotteet ovat nykyään kannanottoja joiden kautta ihmiset projisoivat identiteettiään. Ja näistä irtautuminenkin on täynnä identiteettiprojektioita. Tämä on hyvin kiinnostava asia. Sillä on yhteys Sartren eksistentialismiin. Tarkalleen ottaen olemassaolon ja olemassaolemattomuuden merkitykseen. Siihen että merkitys ei tavallaan ole sidottu siihen onko asia olemassa vai totta.

Lähdetään positiivisen kautta;

Tarkalleen ottaen asia kietoutuu siihen että kaupallisuuden kohdalla brändit ovat myyttejä, etenkin nykyään. Brändi on tässä kohden oleellinen sana. Sillä on tärkeää tiedostaa että on olemassa tarve jota täytetään tuotteella. Tämän pragmaattisen asian päällä on yrityksen maine, joka ilmenee sekä tuotteiden että mainonnan kautta. Ja tässä on kysymys brändistä. Joka taas luo tuotteelle lisäarvoa. Itse asiassa monilla tuotteilla brändi on sen arvokkain yksittäinen asia. Tuotteen ei tarvitse olla kestävämpi tai tehty paremmin tai paremmista materiaaleista. Brändi tuo arvonlisää joka tapauksessa.

Kun esimerkiksi yrityksellä tai vaikka julkisuuden henkilöllä on brändi, kasvokuva tai yrityksen logo on symboli jollekin joka viittaa tuotteen ulkopuolelle. Nämä pitävät sisällään syviä merkityksiä. Se on itse asiassa tuote ja yritys yhdistettynä niiden maineeseen johon on yhdistetty jonkinlainen eetos. Tässä mielessä ei ole väärin sanoa että brändi luo tuotteeseen "persoonan". Siinä on asenteita ja arvoja. Ja kun käyttää tiettyjä tuotteita, se vaikuttaa siihen minkälaisen kuvan nämä ihmiset saavat. Luomme itsemme niiden kautta.

Mainonnan kannalta brändi on jotain jonka usein ääneen julistettu merkitys on siinä että kyseessä on tiedotus. Asioista kerrotaan ihmisille jotta he tietävät miten jännittävä ja hieno tuote on kyseessä. Kuitenkin tällä "kuluttamista helpottavalla tiedottamisella" on kaupantekijäisenä se, että ostosten kautta luodaan itselle imagoa. Tällä on yhteys ennen kaikkea sosiaaliseen interaktioon.

Ja tätä kautta syntyykin tilanne jossa brändi on jotain joka on olemassa ostovalinnoistasi riippumatta. Ja tästä voi seurata se, että jos jokin brändituote on muodissa, jokin sinun itsesi ulkopuolinen voima määrittelee ja ohjaa imagoasi.

Ja tätä kautta brändi toimii kuten myytti.

Väite on kova. Usein käytetyssä muodossa myytti on usein ihmeenomainen kertomus. Eräänlainen satu. Siinä on mielikuvituksellisia elementtejä. Tätä myyttiä lähestytään aiheen eikä käsittelytavan kautta. Ja saadaan esimerkiksi Kirsti Simonsuuren "Ihmiset ja jumalat. Myytit ja mytologiat" -kirjaan kokoama ajatus myyteille tyypillisistä aiheista. Tällöin aiheet ovat esimerkiksi kosmogonia (kertomus universumin synnystä), teogonia (kertomus Jumalien synnystä), kertomyksia heeroksista, muodonmuutoksista. Sekä erilaiset selityskertomukset vaikka siitä miten oikeuslaitokset, uskonnollinen instituutio tai luonnonilmiöt ovat syntyneet. Aiheissa käsitellään yleensä yliluonnollisia ja tuonpuoleista.

On täysin selvää että brändit eivät ole myyttejä tässä mielessä. Ne ovat kuitenkin myyttejä toisessa mielessä. Mutta jos otetaan esille se, että aiheen sijasta myytti onkin aiheen käsittelytapa, voidaan huomata jännittäviä asioita.

Myytti on vapausasteisessa suhteessa totuuteen, olemassaoloon, ensikäden kokemukseen, historiallisiin tapahtumiin tai oikeastaan mihinkään muuhunkaan tosiasialliseen tai faktuaaliseen. Myytin tärkein tehtävä ei olekaan kuvata tosiasioita ja tapahtumia (factuality) vaan olla jotain johon on helppoa kokea yhteyttä (relatability). Myytin suosiolle suhde tosiasioihin on jotain toisarvoista, jotain joka on kenties vähiten kiinnostava asia koko myytissä. ; Tämä on kiinnostava ajatus, jota voisi olla vaikeaa huomata. Sillä myytit ovat yleensä tavanomaisesta poikkeavia ja outoja. Ne ovat mieleenpainuvia juuri tämän erikoisuuden vuoksi. Myytin onkin oltava erikoisen tavallinen. Poikkeava mutta samastuttava. Sen on heijastettava sisäisiä arvoja ja vastaavia.

Tämä on usein tiedostettu puolittain. Kun ihmiset puhuvat myyteistä, he viittaavat "satuihin". Jotka taas ovat epätotta koska ovat satuja. Mutta tosiasiassa myytti ei välitä. Uskonnolliset tarinat eivät esimerkiksi lakkaa olemasta myyttejä vaikka niiden tapahtumat olisivat historiallisia tosiasioita. Jeesuksen ristinkuolema ja ylösnousemus on kulttuurissamme myytti. Eikä se lakkaa olemasta myytti sillä että Jeesus paljastuisi historialliseksi hahmoksi. Tai peräti yliluonnolliseksi suurenmoiseksi pelastushahmoksi. Myytit esittävät (representation) jotain elämän asioita, asenteita tai arvoja ja luovat niihin asian ulkopuolista merkitystä (significancy). Esimerkiksi perhe voisi olla ei-myytillisessä versiossa pelkkää panemista ja kakkavaippojen vaihtamista ja tiskaamista.

Mutta myytillinen kertomus mieheksi ja naiseksi luomisesta tuo siihen erityistä merkitystä. Brändejen kohdalla tämä myytin arvo on helppo nähdä jossain tuoteperheissä joihin on luotu vahva myytillinen leima. "Assassin's Creed" -pelisarjassa on esimerkiksi tiettyjen arvojen ja ihanteiden kautta luotu todellinen maailma. Samoin kuin koemme merkitykselliseksi vaikka "Game of Thronesin" tapahtumissa. (Riippumatta siitä että sarjan arvot näyttävät suurelta osin muodostuvan tiettyjen toistuvien symbolien kautta. Toistuvia rituaalisia symboleita sen kohdalla näyttää olevan ainakin insesti, dekapitaatio ja kastraatio.) Mutta tosiasiallisesti samoja myyttejä voidaan liittää lähes mihin tahansa.

Myyttien olemassaolo vaikka idolien fanittamisessa onkin tiedostettu. Uskovaiset moralistitkin osaavat usein korostaa sitä että miten joku poptähti edustaa "väärää jumalaa" tai on "epäjumala". Tämä asenne ei tietenkään teologisessa mielessä olisi pätevä siinä mielessä että Jumalat on yleensä määritelty yliluonnollisiksi olennoiksi joilla on tietoa, taitoa ja intentioita. Kun taas tähdet ovat hyvinkin aliluonnollisia ja heillä on usein intentio julkisuuteen ja heitä ei ole välttämättä kaavittu mistään talenttilaarista. Mutta siinä mielessä he ovat oikeassa, että tähdet edustavat joitain arvoja. (Moralisteista yleensä "turmelevia" sellaisia.)

Tämä "tavallaan uudelleenmääritelty" myytti on selvästi hyvin erikoinen.

Tämä myytti on hyvin kiinnostava. Sillä usein myyttejä ymmärretään hieman väärin. Jos otetaan esimerkiksi Joseph Campbell, hän esitti että yhteiskunta vaatii myyttejä toimiakseen. Tämä teema on sosiologiassa hyvin yleinen. Esimerkiksi Weber uskonnollisti etiikan siinä mielessä että hänellä ei-uskonnollinen järjestelmä ei ollut eettinen ja eettinen järjestelmä oli määritelmällisesti uskonnollinen.

Tässä ei selvästi puhuta siitä ensimmäisestä myyttimaailmasta. Vaan juuri siitä miten esimerkiksi tämänpuoleisessa elävä tähti voi heittää arvokannanottoja ja edustaa jotain erityistä "vapauden ideaalia". Tai "cooliutta". Tämä tavallaan menee sekaisin sen aihetta käsittelevän myyttimäärittelyn kanssa. Ja solmu tulee siitä että tätä eroa ei tiedosteta. ; Esimerkiksi idolin fanittaminen fanaattisella voimalla ei ole ristiriidassa ateismin kanssa. Koska teologisessa mielessä idoli ei ole "Jumala". Mutta idoli voi olla myytti. Eikä tämä myyttiasetelma tee ateistista "uskovaista" sanan perinteisessä mielessä. Tässä uudistetussa "tavallaan uudelleenmääritellyn uskonnon ja myytin" maailmassa se on.

Cambell onkin liittänyt myytteihin enemmän "keskustelun tavan" siinä mielessä, että myytit (a) auttavat arvostamaan elämää ja asioita, yleensä kertomalla mahdollisuuksista (b) ne auttavat suhteuttamaan itseämme olemassaoloomme, usein vaikka "luomiskertomuksen"  tai "alkuperän" kautta (c) tukevat kulttuuria ja sen arvoja, "ovat malleja kulttuurista" ja "malleja kulttuurille" (d) kontekstoi ihmisen kulttuurissa, maailmassa ja kenties maailmankaikkeudessakin.

John Barth onkin korostanut että lähes mikä tahansa voi olla myytti. Kyse on vain siitä miten tätä aihetta tai asiaa käsitellään. Voidaan itse asiassa sanoa että Jumalia on käsitelty tällä myyttimallilla ja nekin ovat merkityksellisiä tämän vuoksi. Sama käsittely voidaan tehdä ateistisillekin malleille. Kaikista asioista ei tehdä myyttejä, mutta niistä voitaisiin. Tästä hyvänä esimerkkinä Barth antaa suhteellisuusteorian. Etenkin siihen liittyvän kaavan E=MC². Siitä on tullut symboli ja myytti. (Vaikka se on samalla myös tieteellinen tosiasia. Mutta totuudellisuus ja olemassaolo ei ollutkaan myytin kannalta tärkeää.) Se edustaa matemaattisuuden ja eksaktiuden arvoja. Siihen liittyy yksinkertaisuuden ja nerouden teemoja. Ja sitä käytetään tässä yhteydessä tavoilla jota kaikki fysiikan lait eivät kohtaa. Sillä kaava on paitsi jotain jota tankataan Maolista, niin jotain johon liitetään arvoja. Totuuden löytämisen myyttinä se on lähes jotain joka rinnastuu siihen miten Mooses on saanut kymmenen käskyä laintauluissa. Sillä on "lisäarvoa". Ja ihmiset yhä vahvemmin rinnastavat tämän "lisäarvon" itse asiaan. Prosessissa käy tavallaan niin että ensin on "vain muoto" ja sitten tähän liitetään konteksti. Joka luo interaktiona "tarinan". Ja tästä "tarinasta" tulee sitten "uusi muoto" jossa on "lisämerkitystä".

Tarkalleen ottaen myytti onkin "diskurssin tapa". Tapa johon suhde on helposti ambivalentti. Esimerkiksi toisaalla kristitty kreationisti voi selittää että evoluutioteoria on myytti ja vaihtoehtoinen luomiskertomus jonka tarkoitus on hylätä Jumala ja asettaa ihmiset itsekkäästi Jumalien tilalle. Ja toisaalta he taas selittävät arvotyhjiöstä joka syntyy auttamatta ilman Jumalaa.

Syynä on se, että "myytin" määritelmää vaihdetaan lennosta. Joka taas johtuu siitä että myyttiä käytetään kahdessa eri määritteissä joten on helppoa tehdä huolimattomuusvirhe. Tarkalleen ottaen ekvivokaatio. Ja tämä kautta selittää ensin että myytit luovat arvot ja ateismi ei ole myytti koska se ei käytä Simonsuuren esittämiä aiheita. Mutta toisaalta sitten nähdään että ateismi olisi kilpaileva epäjumalanpalvelus ja tässä taas käytetään Campbellin toisenlaista myyttinäkemystä tai siihen rinnastettavaa vaihtoehtoista mallia. ; Samaa toki tapahtuu sivistyneimmissäkin piireissä, jolloin esimerkiksi puhutaan vaatimuksia kokonaisvaltaisesta "kristillisestä arvoperinteestä irtautumisena" jossa ateismi olisi arvotyhjiön ja merkityksettömyyden täyttämä.

Brändien kannalta oleellista on, että tässä "yhteiskunta vaatii toimiakseen myyttejä" -tasolla brändit toimivat myytteinä. Kahvikaan ei enää ole vain kitkerää kofeiinilitkua, vaan jotain joka edustaa jotain käsityöläisyyden lempeän täyteläistä ammattitaitoa. Jotka taas omalta osaltaan liittyvät arvoihin ja asenteisiin. Jotka voivat kovastikin erota siitä että joku mekaaninen kone jossain kuumentaa, rouhii, kuivattaa ja raastaa ja silppuaa kahvipapuja tehtaan aukioloaikoina liukuhihnalla tai siihen oleellisesti rinnastettavalla mekanohirvityksellä. Siksi kulutusyhteiskunnalla on jonkinlaiset arvot. Näitä arvoja voidaan pitää vastenmielisinä ja turmeltuneina, mutta ne eivät elä arvotyhjiössä. Ei-pidetyt arvokannanotot ovat arvokannanottoja yhtä kaikki.

Negatiivisen kautta.

Tämä kaikki on kuitenkin ns. positiivisen kautta kertomista. Miksi boikotti kertoisi mistään? Syynä on se, että jos ääneenlausutusti et esimerkiksi syö tietyn suklaamerkin suklaata, teet arvokannanoton. Tämä johtuu joko siitä että vastustat sitä mitä tämä brändi symbolisoi ja irrottaudut siitä. Tai sitten vastustat jotain mitä tämä yritys on tehnyt - sanotaan nyt vaikka maitojauheella ja kehitysmailla - joka on todennäköisesti jotain jota he nimenomaan eivät halua brändinsä lähellekään.

Näistä irrottautuminen onkin sitten arvolausunto sinällään. Siksi yksinäisyydellä on merkitys. Siksi käy niin että vaikka ateisti selittää että "kalju on hiustenväri" ja "postimerkkien keräilemättömyys ei ole harrastus", niin "uudelleenmääritellyn myytin" tasolla voidaan ajatella että ateismilla on silti hirmu tärkeä osa heidän identiteetilleen. Koska siihen liittyy asioita ja arvoja. Kuten "tiederunkkaus" joka on luonnollisesti arvo sinänsä. Tietokin on asia, mutta tiedon arvostaminen tekee siihen liittyvistä arvovalinnoista merkityksellisen. Etenkin kun tiede koskettelee teemoja tavoilla joka antaa ihmiselle vaikka kontekstin universumissa ja selityksen siitä miksi ei ole vain mutaa ja kiviä vaan myös taskukelloja ja ihmisiä.

Siksi oli esimerkiksi syvästi merkityksellistä kertoa siitä miksi minä en käytä partavaahtoa.

Kuinka tiedostaminen on helppo keino naamioida kaupallisuus hyväntekeväisyydeksi

Hyväntekeväisyys on tärkeää. Mutta siinä on ongelmia. En pidä kovin relevanttina ongelmana sitä että monet niistä ovat hölmöjä ja absurdeja. Esimerkiksi on vaikeaa nähdä ALS -taudin ja päähänsä veden kaatamisen välillä mitään yhteyttä. Samoin kuin ei ole helppoa ymmärtää miten nenäpäivän nenätyhmäily liittyy noin niinkuin mihinkään. Nämä voidaan vielä yhdistää jonkinlaiseen "tarkoitus pyhittää keinot" -strategiointiin. Ja ne ovat kuitenkin harmittomia.

Minusta relevantimpi ongelma on siinä, että moni hyväntekeväisyysjärjestö ei ole itse asiassa juurikaan sitä hyväntekeväisyyttä. Otetaan esimerkiksi syöpä. Ihmisillä on paljon syöpiä. Niihin kuollaan. Syöpien tutkimus voidaan tehdä tieteellä. Ja tätä kautta muuttaa maailmaa. Syövän parantaminen on hieno tavoite. Tämä on tärkeää. Siksi onkin aivan asiallista tukea järjestöjä jotka keräävät rahaa syöpätutkimukseen. Siitä huolimatta että lääketieteen tulokset on itse asiassa monetarisoitu tavoilla jotka tukevat ahneutta yllättävissä määrin. Syövän parantaminen ja elämien pelastaminen on suurempi hyvä kuin tämä on paha.

Sitten on ilmiö jota on kenties syytä kutsua nimellä "pinkwash". Ihan siksi, että muutkin kutsuvat. Kyseessä on symbolisen ikoninen vaaleanpunainen nauha. Jolla tuetaan rintasyövän tutkimista.

Lausunto voisi vaikuttaa antifeministiseltä höpinältä ; On tavallista että feminsitiaiheisia keskusteluja ns. derailataan. Eli selitetään että miksi samanlaista kampanjointia ei tehdä eturauhassyövälle. Tämänlaiset priorisointiargumentit eivät olekaan kovin hyviä. Ja niissä on usein sellaistakin asenteellisuutta, että tosiasiassa ihmiset eivät halua kampanjoida eturauhasten puolesta kuin rintasyöpää vastaan. Derailaamisesta hyvä esimerkki on Saku Timosen korostama tuore kikka ; Selitetään että maahanmuutto on paha asia ja pitäisi ensin järjestää asunnot maamme kodittomille. Kuitenkin selvästi tästä huutelevat eivät ole ottamassa osaa asunnottomien oikeuksien puolustamiseen. Päinvastoin. Asunnottomuus ei ole kiinnostanut ennen eikä jälkeen näiden lausuntojen. Tärkeämpää on vastustaa näitä tiettyjä asioita. Derailaaminen onkin useissa muodoissaan aikamoisen typerää. (On toki syytä kampanjoida monenlaisten asioiden puolesta. Ja oikeastaan juuri siksi on syytä puhua eturauhasasioista, mutta puuttua vähemmän siihen rintasyöpäasiaan.)

Kuitenkin "pinkwash" on varsin validi ongelma. Sillä vaaleanpunaisella nauhalla ei ole suurelta osin tekemistä rintasyövän parantamisen kanssa kuin rintasyövällä tienaamisen kanssa. Ihmiset eivät halua moittia tätä rintasyövän kaupallistamista koska "asia on hyvä". On nimittäin vaikeaa korostaa että aiheena on enemmänkin se että jos ajaa jotain asiaa, se pitäisi tehdä rationaalisesti eikä se, että asiaa ajetaan. Keinot ja tavoite ovat eri asioita. Mutta hyväntekeväisyydessä tämänlaiset mutkistuvat.

"Pinkwash" on leimallisesti Susan Komenin säätiöön sidottu asia. "Susan G. Komen For the Cure". Iskulause on jämäkkä. Se viittaa suoraan parannukseen. Vaaleanpunaisen nauhan avulla on onnistuttu luomaan vahva brändi jossa keskitytään rintasyöpään. Ja siitä on tullut siitä mainio symboli että se on laajassa mielessä myös symboli siitä, että nauhan kantaja on tiedostava hyvä ihminen joka on feministi, profeministi tai muuten naisten asialla. Ja mikä miellyttävintä ; Tämä on onnistuttu brändäämään hyvin. Aihe ei herätä kontroversiaalia keskustelua antifeministien ja sovinistien kanssa. Aihe on poliittisesti korrekti, ei aiheuta skismoja, mutta antaa kuitenkin mainoksen siitä että nauhan kantaja on ns. "hyvä ihminen". Tämä ei ole tietenkään vielä se paha asia. Se on vain osoitus että vaaleanpunainen nauha on suosittu ja ikoninen. Ylläolevasta voisi itse asiassa saada kuvan että kyseessä on hyväntekeväisyys joka on tehty oikein. Enkä voisi tuolta pohjalta oikeastaan moittiakaan sitä.

Ongelmana onkin oikeastaan muu; Ja tämä muu tekee "pinkwashista" oikeasti relevantin mietittävän asian. Komenin toimintaa kuvaavat piirteet joissa hyväntekeväisyys on niin pienessä osassa kuin se vain on juridisesti mahdollista. Sen sijaan rintasyövästä ja feministisistä arvoista on tehty jotain joiden nimissä voidaan tienata rahaa. Ja tässä on katsottava kokonaisuutta. Joka koostuu osista.
1: Ensimmäinen osa on Komenin palkka. Hän tienaa hirveän paljon rahaa. Toki tämä on vielä hyväksyttävissä. Onhan kyseessä kuitenkin suuri järjestö jossa on paljon työntekijöitä. Ja tätä kautta johtajan suuri palkka on ymmärrettävissä. Joskin se heittää kysymyksiä siitä, että miksi hän ei tyydy maltillisempaan palkkaan ja laita näitä tästä säästyviä rahoja syöpätutkimukseen. Punaisen ristin johtajakaan ei tienaa yhtä paljoa. Mikä on innostava yksityiskohta.
2: Toinen osa on on se, että kokonaisuudesta 20% menee itse asiaan. Toki syöpätutkijat ottavat vastaan pienemmätkin rahavirrat ja tämä on valinta oikeaan suuntaan. Mutta yleensä ottaen hyväntekeväisyysjärjestöjen hyötysuhde on jotain jota on syytä miettiä. Jokainen ymmärtää että jos kuvitteellisesta yhtiöstä 1% voitoista menisi tuetulle asialle se olisi jollain erikoisella juristinlogiikalla tätä asiaa ajava järjestö. Mutta samalla on selvää että tämä ei ole järjestön pääasia. Tämän huomion vuoksi järjestöjä onkin arvioitu. Ja näitä arviointeja tarvitaan.
3: Kolmas osa on siinä että Koleman käyttää näistä 80% rahoistaan johonkin muuhunkin. Joista erikoisin on oikeuteen haastamiset. Hyväntekeväisyysjärjestöt joiden nimessä on "pink" tai "cure" joutuvat haastetuiksi, ikään kuin varmuuden vuoksi. On toki ymmärrettävää jos haastetuksi joutuisi kokonaisista symboleista tai vastaavista. Mutta kun yksittäisiä sanoja ruvetaan copyrightaamaan mainoslauseiden sijasta, tiedetään että haastamisinto on mennyt liian pitkälle. Ikävintä tässä on tietysti se, että haastetut järjestöt ovat hyväntekeväisyysjärjestöjä. Jotka joutuvat sitomaan varojaan oikeudenkäynteihin ja oheistuotteiden hylkäämiseen, uudelleensuunnitteluun ja asioiden uudelleennimeämiseen. Nettisivutkin voivat mennä uusiksi. Kaikki tämä maksaa. Joka on sitten pois siitä itse tavoitteesta. Eli rintasyövän parantamisesta. Sen sijaan että eri hyväntekeväisyysjärjestöt tukisivat toisiaan yhteisessä asiassa, isketään tavoilla jotka vahingoittavat kaikkia ja ovat pois siitä hyväntekeväisyydestä.
4: Neljäs asia on se, että Komenin järjestö ei juurikaan välitä siitä mihin tuotteisiin pinkin nauhan saa liittää. Pinkkiä nauhaa saa käyttää rahasta. Näin ollen nauhaa on nähty terveyttä vahingoittavissa tuotteissa, kuten oluessa ja pikaruoassa ja kosmetiikassa. (Joissa osassa on itse asiassa, ironista kyllä, syöpää aikaansaavia ominaisuuksia.) Tämä viittaa siihen että on tärkeämpää hankkia rahaa. Joka on tietenkin tavallaan ymmärrettävää koska asia on kuitenkin oikeasti tärkeä. Kokonaisuus maistuu kuitenkin ironiselta kuin savuke jonka paketissa olisi jokin keuhkosyöpätiedostusnauha.
5: Viides asia on sitten se, että tosiasiassa tuotteista ei menekään rahaa ostamisen jälkeen. On tavallaan merkityksetöntä miten paljon kukin ostaa. Syynä on se, että tosiasiassa yhtiöt maksavat vakiosumman rahaa joka menee eteenpäin hyväntekeväisyyteen. Ja tämä summa ei muutu. Ei muutu, ostetaanpa hyväntekeväisyystuotetta yksi kappale vai miljoona kappaletta. Tätä voi oikeuttaa estimoinnilla. Eli arvioidaan paljonko myynninlisää hyväntekeväisyystuote odotettavasti tuo. Ja siirretään osa tästä voitosta tähän kertasummaan. Joka sitten tietenkin tarkoittaa sitä, että tosiasiassa helposti hyväntekeväisyyden puolesta annetusta rahasta vielä mainittua 20% pienempi määrä menee perille asti itse asian tukemiseen. Hyötysuhde muuttuu vaikeammin arvioitavaksi.
+: Tekisi mieli puhua siitäkin miten järjestö lähetti rahaa muuhunkin kuin siihen syöpäasiaan. "Planned Parenthoodin" tukeminen on siitä ikävää, että ihmiset ovat vapaaehtoisesti antaneet rahaa johonkin ihan muuhun. Toisaalta yhtiöt voivat käyttää rahaa muuhunkin kuin siihen yhteen asiaan josta on sovittu. Ja sitten on tietysti se, että tämä yhteys leikkasi hänen saamaansa tukea ja se on jo lopetettu. Komen oppi "tiskin alta politisoinnin" merkityksen kovimman kautta.

Kaikesta tästä voidaan tietenkin päästä ohi. Sillä on olemassa taikasana "tiedostaminen". On nimittäin selvästi niin että jos rahasta paljoa ei menekään syövän parantamiseen (tai syövän tutkimiseen), niin on olemassa abstrakti asia jonka avulla kaikki muuttuu hyväksi. Symbolisesti. Ja tämä taikasana on tiedostaminen. Kun nauha ja tuote mainostaa ja antaa statementin, on hyväntekeväisyystuote jotain jossa on ikään kuin lisänä mainos asialle. Siitä huolimatta miten asia ja sitä tukevat tavoitteet ovat eri asioita. Ja näin vaikka yritys kuinka lypsäisi brändillään konkreettisesti rahaa, niin se voi aina puolustautua vedoten tähän symboliseen hyvään. Jonka vaikutus asenneilmapiirin muuttamisessa on hyvin kyseenalainen tai vaikeasti arvioitavissa. Ja näin tällä yhdellä sanalla voidaan käytännössä kritiikki-immunisoida tämä rintasyövällä rahaa lypsävä toiminta ja leimata kriitikot derailaaviksi antifeministeiksi. Tiedostaminen on se taikasana jonka voimalla tämä blogaus muuttuu kirjoittajan sovinismin ilmituonniksi.

---

Kirjoittaja on anti-uskonnollinen, ellei peräti uskontovihamielinen, henkilö jonka mielestä hyväntekeväisyys on arvoitava vaikutuksilla eikä symboleilla. Ja josta hyvänä esimerkkinä olkoon se, että hän on ollut töissä Kirkon Ulkomaanavulla.

Saarnoista maksamisesta

Tietooni tuli erikoinen kiista joka sijaitsee "kristittyjen sisällä". Kiistan ytimessä on Henri Lentonen. Hän on omien sanojensa mukaan levittänyt evankeliumia ilmaiseksi, kun taas netmission ja uskotv haluavat sitä myydä. Hän valittelee sitä että nykyään saarnat ovat maksullisia. "Mikä on seuraava askel? Maksullista rukoilua? Maksullinen ehtoollinen? Ei ole syytä odotella, että kuinka röyhkeäksi tilanne äityy vaan nyt heti katkaista nämä lonkerot, jotka pilkkaavat Jeesuksen opetuksia ja koko evankeliumin tarkoitusta siis." Hän näkee asian lähinnä hyvin tietynlaisesta kulmasta "Jeesus sanoi, että myykää kaikki mitä teillä on: ei se tarkoita sitä, että myykää evankeliumia ja ostakaa uudet autot!"

Tarkempi vilkaisu viittaa hieman mutkikkaampaan asiaan. Lentonen ei ole levittänyt mitä tahansa materiaalia. Hän on levittänyt konfrenssivideointeja. "Nyt ilmeisesti seuraavaksi tulee lakisyyte mutta otan sen ilolla vastaan ja kiitän! Sillä eihän uskoni olisi mistään, jos ei mitään vainoa kohtaani tulisi! Ja se uskoni tässä on, että evankeliumi kuuluu kaikille ja vapaasti: myös siis köyhille! Näistä tekijänoikeuksista on tullut usein jopa vuosia vankilatuomiota."

Kysymys on siitä, että Lentonen ei levitä omaa esiintymistään. Musiikkibisneksessä asiaa voi verrata livetaltiointeihin joita napataan konserteissa. On ostettu lippu mutta tämä ei tee videoinnista ja julkaisusta laillista. Saarnat ovat henkisiä tuotoksia kuten kolumnit ja blogitekstit. Jos joku myy niitä, niiden levittely ilman asianomaisten esiintyjien lupaa on piratismia.

Itse näkisin että Lentosen ongelma onkin se, että hän määrittelee hyvin laajan määritteen "evankeliumille" ja jatkaa siten siitä että jos on olemassa minkäänlaista määriteltyä kiellettyä evankeliuminlevitystä, se tarkoittaisi, että evankeliointi on tyystin kielletty. Samoin asiasta huomauttaminen ja Lentosen kanssa erimielisyys on vainoa. (Kuten lainaus demonstroi.) ; Toinen ongelma on siinä että hän sotkee etiikkaa ja juridiikkaa yhteen klimppiin enemmän kuin epämääräisesti. Itsekin olen toki eettisessä mielessä huolestunut siitä että hengellisissä piireissä voi törmätä tilanteeseen jossa ihminen tarvitsee sielunhoitajaa, mutta "hänellä ei ollut varaa mennä". Mutta ei tämä ole syy kieltää rahallisen korvauksen vaatimista tai pyytämistä. Säälin synnyttäminen eettisen probleeman kohdalla ei ole sama kuin syy kieltää koko toiminta.

Lentosen kohdalla kysymys onkin siitä että se mitä hän puhuu evankeliumisoinnin kieltämisenä on itse asiassa perimmiltään jotain muuta. Se on sitä että uskonlevittämisestä ei saisi tehdä itselleen ammattia. Jos tämä olisi kielletty, ei olisi mitään "IRR-TV:tä", "TV7", "uskotv":tä, "Radio Deitä" eikä mitään muutakaan vastaavaa. Ja tämä vähentäisi evankeliumin määrää maassamme.

En tunnetusti pidä uskonnolla rahastajista. Tämä eettis-esteettinen kanta on kuitenkin aivan eri asia kuin tämän toiminnan laittomuus. Lentosen tuleekin tiedostaa että hänellä kenties on vain yksi relevantti asia koko hänen pitkässä valituksessaan ; "Suomen lain mukaan minulla on oikeus näitä ladata koska olen saanut luvan suoraan tapahtuman järjestäjältä eli Isolta Kirjalta eli mediapassin ja yksi videoista onkin suoraan lehdistötilaisuudesta videoitu." Tekijänoikeuslaki on mutkikas ja en suoraan sanoen osaa sanoa minkä lakipykälän mukaan tilaisuuden järjestäjällä on lupa määrittää mikä on laillista ja mikä ei. Olen esimerkiksi itse elänyt sellaisessa luulossa että tilaisuuden järjestäjä joka tilaa muusikon keikalle ei todellakaan voisi vain antaa kaikille lupaa videoida ja levittää kaiken keikkamateriaalin. Tämä vaatisi oman "perstuntuman" mukaan luvan esiintyviltä muusikoilta erikseen, ehkä jopa jokaiselta heistä. Mutta tämä ei ole juridinen tieto vaan jotain joka voi muistuttaa "herrasmiessopimusta".

Lentosen ydinongelma onkin siinä että hän toisaalta selittää miten laki on hänen puolellaan. Silloin hänet voidaan haastaa oikeuteen mutta hän lopulta voittaa jutun. Tämä ei ole vainoamista. Toisaalta jos hän häviää oikeusjutun, hän on itse suorittanut rikoksen. Tästä vangitseminen lain määräämän määrän ei ole vainoamista. Itse asiassa rangaistuksen keventäminen uskonnollisen vakaumuksen ja taustamotiivin vuoksi olisi uskonnollista eriarvoistamista ja rikollisen suosimista. Lentonen yrittää saada kaiken, ja vaikka hän sentään ärsyttääkin juuri sellaisia ihmisiä joita pitääkin ärsyttää, hän ei kuitenkaan oikein saa aikaiseksi mitään kovin tehokasta.

Kukaan ei ole estänyt Lentosta luomasta omaa evankeliumia julistavaa tekstiä ja lataamasta sitä nettiin. Hänen omaa vapauttaan evankelisoida ei ole mitenkään rajoitettu. Tosiasiallinen syy taitaakin olla se, että Lentosen valitusvirsi viittaa siihen että hän ei osaa luoda sellaista materiaalia joka olisi rakenteeltaan iskevää ja myyvää. Hän joutuu siksi kopsaamaan joidenkuiden muiden evankeliumisointia. Ja sotkee oman lupansa evankelioida näiden materiaalejen floodaamiseen ympäri internettiä videon latausosoitteen copy-pasteamisen vauhdilla...

Jotain joka kiinnostaa niin paljon että ihmiset ovat valmiita maksamaan siitä. Ja näitä rahoja voidaan käyttää evankeliumisointia tekevän toiminnan tukemiseen. Sillä rahalla voi esimerkiksi painaa Raamattuja ilmaiseksi jaettavaksi ihmisille. Ei paperi ja painaminen ilmaista ole, ei kristityillekään.

---

Silti kristityt eivät ole oikein ymmärtäneet evankeliumisoinnin ja rahan eettisesti vahvinta suhdetta. Se menee sillä tavalla että jos he haluavat levittää minulle sanomaa, minun on kuunneltava sitä. Ja tämä kuuntelu maksaa saarnaajalle 100€/tunti. Jos asia on todella tärkeä ja sielun pelastus on niin sikarelevanttia ja aineisto on niin käännyttävää, niin kyllähän tälläinen diili on ihan parasta. Jos ei niin joko materiaali ei ole riittävän hyvää tai sitten sielun pelastus ei oikeasti kiinnosta vaan mieli tarttuu johonkin mammonaan...

Odota äitiä koska äidiltä odotetaan!

"You know who you are? You want to know whose son you are? You don't, I do. Everybody does. You're the son of a thousand fathers! All bastards like you! And your mother? Your mother - You bastard - your mother, it's better not to talk of her. I never hurt anybody!"
(Tuco, ”The Good, the Bad and the Ugly”)

Äitienpäivä on siitä erikoinen juhla että se on aivan kuten muutkin juhlapäivät. Sitä on kaupallistettu. Toisaalta äitienpäivä näyttää kestävän tämän kaupallistamisen paljon paremmin kuin monet muut juhlat. Siinä missä kaupallisuus uhkaa joulun ja pääsiäisen ideologista sanomaa - jos kristityltä kysytään niin joulun ja pääsiäisen merkitys unohdetaan kaupallisuuden vuoksi - ei äitienpäivä ole mennyt kaupallistamisesta rikki. Ja voidaan jopa ajatella että se osa mikä joulussa on kestävää on se "kaunis joulun tarina" jossa on vauva. Jossain karkeassa mielessä joulun sanomassa on kaunista ja kestävää se, että se on äitienpäivän tarina. (Itse egoistisena tietenkin pidän äitienpäivää tältä osin joulua tärkeämpänä. Olenhan siinä ikonostaasissa itsensä Jeesuksen asemassa, tavallaan.)

Kulttuurissamme äidillä on selvästi vahva merkitys. Jopa Yo Mama -vitsit on pakko tulkita sitä kautta että niissä loukataan "sun mutsias" koska se on paras tapa loukata "sua". Siinä missä usein ihmisryhmää kohdentavat vitsit loukkaavat juuri tätä ihmisryhmää, "sun mutsis" -vitsit loukkaavat jotakuta muuta. Tämä onnistuu vain koska äidillä on vahva symbolinen merkitys. Sellainen jolle ei voi vitsailla. Sellainen joka pärjää jopa kaupallisuudelle. Sellainen joka ei muserru edes länkkärin kovanaamaisen sankarin herjassa vaan päin vastoin toimii aseena vain kun sitä käytetään jotain muuta kuin äitiä vastaan.

Äitiys nähdäänkin usein sankarillisuutena.

Ajatuksena on että äiti jotenkin rakastaisi vauvaansa ja lastaan heti. Itse asiassa äitien ajatellaan jotenkin luonnostaan noudattavan absoluuttisen ihmisarvon ajatuksia. Niitä jotka ovat länsimaissa arvostettuja sekä kristillisessä että maallisessa humanismissa. Siinä missä kunnia (honour) on jotain joka ansaitaan ja voidaan menettää on jokaisella kuitenkin arvokkuus (dignity) jota ei ansaita ja jota ei voida ottaa pois ja jonka perusteella jokainen ikään kuin ansaitsisi myös reilua ja ihmisarvoista kohtelua. Äidin uhrautuvaisuutta korostetaan tavalla jossa hän sitten noudattaisi tätä ohjetta hyvinkin syvästi ja itseään kaihtamatta.

Onkin selvää että vaikka näitä ihanteita kuvataan jonain jota äitien ajatellaan olevan, ne ovat tosiasiassa äiti-ihanteita. Jotka ovat aika monesti odotuksia. Näiden odotusten kautta voimme sitten pettyä vaikkapa "teiniäiteihin". Näitä ei ikään kuin nähdä "oikeina äiteinä" ja ne eivät siksi uhkaa sitä "kunnollista äitiä".

En tiedä parempaa tapaa tarttua tämänlaiseen tilanteeseen kuin Michel de Montaigne. Hän esitti "Esseitä III" -kokoelmassaan ajatuksen jonka mukaan asian arvostus liittyy usein siihen että sen eteen joudutaan ponnistelemaan. Hän korostaa myös että epäonnistumiset demonstroivat että haaste on todellinen ja tämä nimenomaan lisää toiminnan sankarillisuutta.

Ja äitiyden kohdalla onkin syytä huomata että synnytys ei ole riskitön toimenpide. (Nykyinen lääketiede on pudottanut lapsikuolleisuuden ja lapsivuoteelle kuolemisen niin tehokkaasti että tämä unohtuu helposti.) Ja silloinkin kun se ei ole kovin vaarallinen se on kivulias. Lapset myös sitovat ja rasittavat. (Lapsetkin ovat ihmisiä.)

Ei velvollisuudesta vaan sankaruuteen pyrkimisestä.

Siksi voidaankin nähdä että sankaruus on kenties parempi näkökulma äitiyteen kuin velvollisuus. Ajatus voi tuntua omituiselta ihan vain sen takia että jokainen voi lukea lehtiä ja uutisia ja katsoa lähipiiriään - mahdollisesti jopa omaa äitiään - ja todeta että sankaruutta on heihin aika vaikeaa liittää. Mutta Montaignelainen kulma asiaan varmasti lieventää töyssyä tähän. Äitiyshän on usein nähty jonkinlaisena deontologisena asiana jossa äidin velvollisuus voi kohdistua vaikkapa yhteiskuntaa kohtaan. Seuraavan sukupolven tuottaminen olisi ikään kuin jotain jota yhteisö vaatii yksilöltä.

Toki on hieman liioittelevaa sanoa että sankaruusteema ei olisi sovitettavissa deontologiaan. Tämänlaisia argumentteja on itse asiassa tehty. Vaikkapa Rosalind Hursthousen argumentissa nämä yhdistetään. Itse kuitenkin korostan sitä ajatusta jota on käytetty sodassa. (Sillä mitäpä muutakaan se 20 vuoden paini niiden penteleen kakaroiden kanssa on?) Siinä velvollisuus voi olla se, että mennään sotaan. Sankaruus ja mitalienjako taas tulevat siitä että sotilas ylittää velvollisuutensa ja tekee jotain sellaista jota ei enää voisi pakottaa kenellekään.

Tämä äitiyden sankaruuskulma on mielestäni siitä hyvä että se ei tuomitse lapsettomuutta. Kuitenkin samalla se arvostaa äitien tekemää panosta. Jopa silloin kun he epäonnistuvat surkeasti. Sillä toisaalta sankaruuden kohdalla yrittämisessä on jotain kunniaa. Jos joku sodassa ei onnistukaan hyökkäyksellään pelastamaan ketään vaan saa napin otsaansa, ei tätäkään tuomita epäonnistumiseksi. Sillä kuinka siinä voisi epäonnistua kun se ei ollut velvollisuus ensinkään? Samalla voidaan kenties vähentää äitien ns. suorituspaineita.

---

Minun lapsuudessani äitienpäivänä annettiin yleensä valkovuokkoja. Syy oli melko selvä. Ne kasvoivat siihen aikaan ulkona Etelä-Suomessa. Valkovuokot kukkivat melko alkuvaiheessa kevättä. Niiden huippuaika oli usein juuri äitienpäivän tienoilla. Joten juuri ne olivat lasten hankittavissa. Eli kun olit ensin hankkinut lapsia helposti unohtamalla kondomit lapset hankkivat sitten kiitokseksi vaivattomasti valkovuokkoja, noita pieniä myrkyllisiä kukkasia. Nykyään ilmastonmuutos tai jokin muu on kuitenkin siirtänyt valkovuokkohuipun alkua niin että nykyään äitienpäivä osuu lähemmäs kirsikankukkien puhkeamista. Mikä on tietenkin sopivaa sillä kirsikankukkajuhlassa (hanami) juhlitaan jotain kaunista ja haurasta joka oikeasti tapahtuu useimmiten vain vähän aikaa.

Amerikkalainen unelma

   Nuoruudenlähdettä etsittiin jo 1500 -luvulla Amerikoista. Sadan vuoden päästä Antonio de Herrera y Tordesillas kirjoitti 1601, että lähde palauttaa ikääntyvän miehen nuoruuden ja potenssin. Nykyisin, yli neljä sataa vuotta edellämainitusta, nuoruudenlähdettä etsitään yhä Amerikoista.

   En tiedä kuinka paljon kollageenia, botoxia ja viagraa tarvitaan käynnistämään aikakone.

Ja kaikki kauniit muodot mun tulee mielehen

Nightwishin uusi levy on menestynyt hyvin. Levy on yltänyt myyntilistoilla hyvin korkealle useissa maissa. Kiinnostavaa on se, että levy "Endless Forms Most Beautiful" on evolutionistinen. Ja siinä vierailee Richard Dawkins. Olen itsekin hankkinut kyseisen levyn. Se on myös ensimmäinen Nightwish -levy jonka olen ostanut "Oncen" jälkeen. (Olen toki kuullut kappaleita myöhemmistäkin levyistä.)

Se, mihin tässä voisin ottaa kantaa on käsite "ammatimaisuus". Ja se on oleellista kyseisen yhtyeen kannalta. Holopainen on ottanut tuoreesti kannanottoa Tarja Turusen eroon yhtyeestä. (Ero tapahtui "hyvin kauan sitten".) Holopaisen lausunto oli "Tarjan kanssa hoidimme asian äärimmäisen ei-ammattimaisesti. Asiat meni niin kuin niiden piti mennä, mutta tapa millä se tehtiin, oli huono. Sen voivat meistä kaikki myöntää." Pidin siitä miten "niin kuin niiden piti mennä" -tilanteesta yhdistettynä "ei-ammattimaisuuteen". Sillä - kuten jo levyostoksistani voi päätellä - rinnastan jossain määrin "Nightwishin" nimenomaan Tarja Turus -kokoonpanoon.

Tarja Turusen laulusta voi olla montaa mieltä. Yleinen ajatus varmasti on se, että hän kollotti. (Makuani on moitittu tässä kohden edellämainittua sanaa käytäen.) Myöhemmin yhtye on myös luonut taiteellisesti korkealentoisempia kappaleita. Ja myös soittajien taidot ovat kohentuneet. Myöhemmän "Nightwishin" vierellä "Angels Fall First" -levy on suorastaan kotikutoinen.

Ja tavallaan tässä onkin se ongelma. Jossain määrin Nightwish on koko ajan muuttunut yhä ammattimaisemmaksi ja ammattimaisemmaksi. Mutta se ei ole korkeakulttuuria vaan populaarikulttuuria. Ja siinä ammattimaisuus voi olla jopa ongelma. Tarja Turusen ero ja laulajan vaihtaminen muutti bändin yhä vahvemmin Tuomas Holopaisen alle. Ja myöhemmät laulajat ovat kenties olleet jopa esteettisesti järkevämpiä ratkaisuja. Mutta Tarja Turusen "kollotus" oli toisaalta jotain joka teki "Nightwishistä" omanlaisensa. Ilman sitä se on "vain" tavallista metallia.

Samoin se, että bändin ero oli täydellisen banaali, eettisesti kyseenalainen, lapsellinen, kiukutteleva ja huonolla siihen sopimattomalla menettelytavalla toteutettu teki siitä jollain tavalla aidon. Se oli ikään kuin viimeinen puhtaan aitouden osoitus. Jonka hiipumisen jälkeen tarjolla on vain taidokasta ammattimaisuutta. Joka on ongelma kun kyseessä on populaarikulttuuri.

Siksi, vaikka "Angels Fall First" on kaikkea muuta kuin evolutionistinen pidän siitä jotenkin enemmän kuin tästä uusimmasta tuotoksesta. Jännittävää tässä onkin se, että jossain määrin Evoluutio-Dawkins -tematiikassa tuntuu olevan jopa laskelmoinnin makua. Jokin on oikeasti muuttunut vuodesta 1997 (Jolloin "Angels Fall First" ilmestyi.) Silloin levymyyntiä kasvatettiin ilmoittamalla kääntymisestä uskoon. Sillä saatiin kohulehdet innostumaan. Nyt tilanne on jotenkin muuttunut siihen että myyntilukuja kasvatetaan lopettamalla kaappiateisteilu.

---

En jaksa tarjota teille jeesustelua. Kelpaisiko sen sijaan darwinistelu?

Tekoälyn voitto on lähellä!

Mitä pahaa minä olen tehnyt? Facebookin mainokset tarjosivat minulle vaihtoehtoa "osta tyylikäs naisten katetri". Jeesus. Tuossa on nyt sellainen kombinaatio jota en halua mieleeni. Sanakolmikko on sellainen että kykenen juuri ja juuri ymmärtämään kaksi sanaa. Ja olipa kolmas sitten mitä tahansa niin kokonaisuus on jotenkin särkevä. Lopputulos on aina sama, mutta särkevyys on kuitenkin eri. Ja etenkin "Tyylikäs" on se sana joka iskee johonkin, syvälle.

Kaupallisuus on kohta huonompi ja kauhistuttavampi stand-up -koomikko kuin minä ikinä!

Pieni ajatus ; Post-apokalyptisen maailman rengasnuotiolla

Monessa televisiosarjassa esitellään maailmoja joissa ollaan post-apokalyptisiä TEOTWAWKI -hengessä. Eli meidän tietämämme maailma on romahtanut. Ja yleensä nopeasti. "Falling Skies" -sarjassa tuho on älykkäiden avaruusolentojen aikaansaama. "Walking Deadissa" älyttömät zombiet ovat tehneet saman. "Revolutionissa" kaiken takana on globaali sähkökatkos. Ja niin edes päin.

Tämä on jossain määrin ajan henkeä. Eräs tuttavani jopa luokittelee ihmisiä sen mukaan että onko heillä taitoja joista olisi hyötyä nykyisen järjestelmän romahdettua. Tämänlaisia asioita on ilmoilla.

Itse otan kuitenkin chillisti. Kaikki post-dystooppinen eskatologia tuntuu yhtä omituiselta kuin futuristinen utopiointikin. Jos nykyinen järjestelmä sortuu, niin etsin jostain nuotionsytytysvälineitä ja käytettyjä autonrenkaita. Kasaan niistä nuotion jonka ääressä kerron lapsille tarinoita.

Tarinoita siitä miten planeettamme tuhoutui ja miten saastutimme, ilmastonmuutimme, ydinpommitimme tai zombifioimme maailman. Tai tuho tulikin avaruusolennoista niin että olisimme voineet lähinnä polttaa maan ilmastonmuutoksella ja kaikki olisi nykyään paremmin. Miten kukin sitten haluaakin maailmantuhonsa nauttia. Mutta miten tätä ennen oli hieno korkeakulttuuri joka pienen kauniin hetken ajan tuotti paljon voittoa osakkeenomistajille.

Pieni ajatus : Naisten vallasta historiallisina aikoina

Modernina aikana on helppoa katsoa historiaan ja nähdä siellä sotapäälliköitä. Jotka ovat yleensä miehiä. Samoin muut hallitsijat ovat olleet miespuolisia. Tässä kohden on helppoa nähdä menneisyys jonain jossa naiset ovat täysin alistettuina. Mutta osittain syynä on se, mihin historiankirjoittajat ovat keskittyneet. Ja siihen että modernina aikana tasa-arvo ja valta sekoittuvat yhdeksi ja samaksi asiaksi.

Boudiccan patsas Lontoossa.
Todistaa että, kuten tavallista,
britit tekevät sen väärin.

Tässä kohden on sitten hyvä selittää naisten kyvykkyydestä. Boudicca ja Jeanne de Arc ovat tässä klassisia esimerkkejä. Nämä kuitenkin ovat hyvin vahvoja poikkeustapauksia. Ja tilastollinen epäjakauma tässä kohden ei toimi siksi kovin hyvänä argumenttina sille, että naisilla oli mahdollisuuksia. Tilannetta pahentaa se, että historian aineisto ei tosiasiassa todista että kumpikaan näistä mainituista henkilöistä olisi osallistunut taistelemiseen. He olivat kenties enemmänkin symboleita. Lisäksi, mitä todennäköisemmin, molemmat olivat henkilöitä joiden toimia ohjailtiin muiden ihmisten, sukupuoleltaan miesten, ambitioita. Tasa-arvo ei ollut tässä asiassa kunnossa. Ainakaan nykyajan mittapuilla.

Mutta tämä ei tarkoita että naisilla ei olisi ollut valtaa. Itse asiassa voidaan sanoa että menneinä aikoina poikien ja miesten kuolleisuus oli suurempaa kuin naisilla. (Joskin naisien riesana oli vaarallisempi synnytys. Mutta miehiä käytettiin sotimiseen ja vaarallisiin töihin.) Tämä tarkoittaa että historiallisina aikoina on yhteiskunnassa todennäköisesti ollut enemmän elossa olevia naisia kuin elossa olevia miehiä. Ja nämä naiset myös tekivät päätöksiä. Tasa-arvo ei ollut kunnossa mutta naisilla oli oikeaa ja relevanttia valtaa.

Tässä kohden on hyvä vilkaista vaikkapa kreikkalaista järjestelmää. Kreikkalaista taloutta kuvaava käsite oikos (οἶκος) tarkoitti kotitaloutta. Ja se piti sisällään yleensä talon korkeinta valtaa pitävä miespuolinen kyrios (κύριος) ja hänen vaimonsa, lapsensa ja usein lähisukunsa. Kysymys oli siis "laajassa mielessä kotitaloudesta". (Termi on siitä kiinnostava että myös suomen kielessä on talouden pito jossain mielessä talon pitoa.) Tämä oli kuitenkin jaettu kahtia. Ensimmäinen osa oli naisten hallitsema alue, gynaikonitis (γυναικωνῖτις) joka oli itse asiassa kotitalouden keskusta. Se keskittyi hoitamaan talousasioita oikoksen sisällä. Sitten oli andronitis (ἀνδρωνῖτις) joka oli miesten hallinta-aluetta. Miesten tehtävinä oli hoitaa diplomatiaa muiden talouksien kanssa. Eli naisen valta oli "introverttia" ja miehen valta "ekstroverttia". (Tähän voisi vitsailla sukuelinanalogioilla. Jätän mielikuvat lukijoiden päähän istutetuiksi ja valmiiksi itämään.)

Tässä järjestelmässä "naisen paikka oli keittiössä". Mutta minkälainen paikka se olikaan. Homeros kuvaa miten etenkin ylhäisillä naisilla oli melko vapaa elämä. (Alempisäätyisillä taas ei ollut valtaa olivatpa he miehiä tai naisia.) Heillä oli valtaa talon sisäisten asioiden päättämisessä. He päättivät keitä palkataan ja keitä ei. He päättivät ruokailuasioista. Mies ei voinut vain mennä tekemään ruokaa tai välipalaa mielensä mukaan vaan hänen täytyi pyytää avaimet naiselta. Nainen piti huolta ruokavarastosta ja käytti tässä mielessä melko paljon valtaa. Samoin naisten tehtävänä oli varmistaa että asiat talon sisällä sujuivat. Jos heilt puuttui ruukkuja, niitä yleensä tehtiin oikoksen sisällä. Siinä vaiheessa jos tämä ei ollut mahdollista piti miehen käydä kauppaa toisen oikoksen kanssa. Ja jos kauppa oli epäreilu, tähän diplomatiaan saattoi liittyä sotimista.

Toisaalta naiset siirtyivät usein muihin talouksiin. Valtaa pitävä mies taas pysyi paikallaan. Tämä oli ovela tapa levittää valtaa. Sillä naiset saattoivat liittoutua lähisukulaisten naisten kanssa. He saivat myös tietoa siitä mitä heidän miehensä olivat sanoneet ja suunnitelleet. Tämänlainen juonittelu on "juoruilua" jolla on voitu vaikuttaa siihen kuka naitetaan kenenkin kanssa. Ja jota usein halveksitaan. Mutta tosiasiassa tähän liittyy valtavasti myös valtaa. Se ei kenties ole "kunnioitettua valtaa", sellaista joka kiinnostaa historiankirjoittajia. Mutta se on kuitenkin hyvin voimakasta.

Tässä kohden voidaankin sanoa että naisilla oli yllättävän paljon valtaa erilaisiin päätöksiin. Tämä kuitekin paheni markkinatalouden iskettyä maailmaan aivan toisella tasolla. Naisen hallitseman alueen valta muuttui aikojen saatossa melko mitättömäksi. Jos mietimme miksi nykyään valtiot ottavat velkaa, on tulos yllättävä. Ideana on se, että ei riitä että on omaisuutta. Tämän täytyy kasvaa korkoa. Ja vieläpä korkoa korolle. Valtion velan ideana on nykymaailmassa olla jotain jota ei täysin makseta pois. Se on ikuista velkaa jonka syö olemattomiin ilmiö nimeltä inflaatio. Tämänlainen idea tekee rahakirstun päällä istuvasta nopeasti köyhän. Inflaatio syö "kasvua kasvulle" -maailmassa niin omaisuuden kuin velatkin. Kaupankäynti sen sijaan tarjoaa mahdollisuuden kasvulle. Toisin sanoen tässä maailmassa vain perinteiselle miehen alueella on merkitystä.

Samoin sovittujen avioliittojen kaltainen järjestelmä on antanut naisille lisää tasa-arvoa ja päätäntävaltaa omasta elämästään. Mutta samalla se on vienyt mahdollisuuden käyttää valtaa jota perinteisesti käytiin avioliittosopimuksilla. Tässäkin osin jäljelle on enemmänkin jäänyt "lupa olla hellan ja nyrkin välissä". Mutta tämä nykytila on jotain jota ei kenties täysin pidä sovittaa menneisiin aikoihin.

Siksi on toisaalta tavallaan ymmärrettävää miksi feminismiä tarvitaan juuri modernina aikana. (Ja miksi se on ilmestynyt kuvioihin laajasti vasta modernina aikana.) Naisilla ei ennen ollut tasa-arvoa mutta toisaalta heillä oli omanlaistaan valtaa. Kun tämä valta mitätöityi oli tietenkin tarve miettiä uudestaan se että miten naiset saisivat valtaa. Ja tässä kohden tasa-arvo on hyvä keino. Naisilla ei ole enää ollut "mitään muuta menetettävää kuin kahleensa".

Mesenaattikeskeinen taideteoria

Taide on jotain joka ei helposti tiivisty kaavaan. Itse asiassa ajatus siitä että taiteella olisi jokin rajattu muoto on jotain jota usein vastustetaan. Sitten on niitä Timo Soineja joilla on olemassa postmoderni tekotaide. Ja Hitlerillä oli rappiotaiteen määritelmänsä. Harva ajattelee että tämänlaiset luokitukset olisivat hyväksi taiteelle tai että niiden takana olisi todellakin jokin "objektiivinen taidekäsitys" joka määrittelisi mitä taide on ja mikä olisi jonkinlaista pseudotaidetta.

Asiaa voi lähestyä kenties helpommin rajaamalla huomiota vain musiikkiin.

Tätä mutkikkuutta tukee se, että taidetta käytetään hyvin eri tavoin. Jos otamme esimerkiksi musiikin, se täyttää monilla valtaosan elämästä. Musiikkia on hississä. Musiikkia on työpaikalla taustamusiikkina. Musiikkia on kaupoissa. Joskus kuuntelemme musiikkia uppoutuen vain siihen. Ja joskus taas pistämme saman levyn päälle kuin imuroimme. Ja minä arvioin pelejäkin tavalla jossa pelin soundtrackilla on merkittävä osansa kokonaisuudesta.

Hyvin usein musiikkia käytetään taustalla, ajankuluna, jolloin käytetään hyväksi sitä että musiikki vaikuttaa siihen miten koemme ajan. Musiikki on tapa saada aika kulumaan nopeammin. (Eksistentiaalisessa, ei fysikaalisessa mielessä.) Osa pitää tätä huonona asiana. Tällöin vertailukohtana on usein menneet ajat. Musiikin kuuntelun tavat ovat muuntuneet valtavasti. Ennen äänitykseen liittyvää teknologiaa musiikki on ollut sidottuna soittajiin. Ja tämä on tehnyt musiikista sosiaalista. Omaa suosikkioopperaa ei ole kuultu montaa kertaa elämän aikana. Nykyään musiikin saatavuus on niin helppoa että se ylitunkee kaikkialle ja joku voisi sanoa että tämän vuoksi emme arvosta sitä riittävästi.

Edward Bullough niminen esteetikko on esittänyt että valtaosa ihmisistä kuuntelee musiikkia väärin. Tässä konsepti on siitä mielenkiintoinen, että se ei tuomitse taidetta oikeaksi tai vääräksi. Mutta taiteeseen suhtautuminen on sitten oikeaa ja väärää. Joten Bullough tuomitsee osan taidekokemuksista vääriksi. Tuomiokriteerinä hän käyttää psykologista etäisyyttä. Hänestä teosta tulee arvioida siten että teokseen otetaan riittävästi, mutta ei liikaa etäisyyttä. Hänellä on tässä ajatuksena jonkinlainen Aristoteleen kultainen keskitie. Liikaa psykologista etäisyyttä ja teos ei tunnu kiinnostavalta ja huomio siirtyy muihin asioihin. Ja liian pieni etäisyys tekee omista tunteista häiriötiloja.

Bulloughin psykologinen etäisyys tarkastelee jotain jota normaalissa kielessä katsotaan jota kuinkin "arkihuoliksi". Jos siis kuuntelet laulua jossa on pettämistä, ja omassa elämässäsi on vaikka mustasukkaisuusdraamaa, ja kappaletta kuullessasi sinulla ei ole muuta kuin oma mustasukkaisuus joka kohdistuu petolliseen puolisoosi, etäisyyttä ei ole otettu tarpeeksi. Mutta jos sitten toisaalla mitään omakohtaisuutta ei ole, taidekokemuksesta puuttuu tällöin arvostus. Jos taas etäisyyttä on liikaa, ei musiikkiteokseen ole enää mitään kiinnostusta, koska oikein mitään omakohtaisia tunteitakaan ei ole. Tässä välissä sitten taideteosta arvostetaan sen itsensä ehdoilla. Silloin omia epäilyjä voidaan muistaa rippunen, jotta laulun tapahtumiin saadaan tunnesuhde. Mutta ei niin että huomio siirtyy pois teoksesta.

Bulloughin teoria on siitä ikävä, että se johtaa siihen että valtaosa ihmisistä kuuntelisi musiikkia väärin. Yleisin ongelma on liian etäisyyden ottaminen. Musiikki painuu taustalle, teosta ei arvioida teoksena teoksen omilla ehdoilla vaan jonain joka on taustalla samalla kun huomio on mennyt vaikkapa imurointiin. Bulloughin ajatuksien mukaan näiden henkenä on se, että kenties teosta ei ole tarkoitettu taiteeksi vaan vain taustaääniksi. Mutta että tällä ei ole merkitystä, koska vaikka se olisi tarkoitettu taiteeksi ja tehty sellaiseksi, emme huomaisi sitä koska olemme liian syventyneet johonkin muuhun.

Tätä teoriaa on luonnollisesti moitittu. Tässä argumentit voidaan tiivistää kahteen päätyyppiin.
1: Näkemykseen jossa tämänlainen on vain snobistisesti muotoiltu tapa sanoa että ihmisen pitää kiinnittää huomiota teokseen. Ja muu on vain sitten mutkikkuutta ja hienoja sanoja joilla teoriasta tehdään sivistyneemmän oloinen. Asiaa ei tarvitse esittää mutkikkaammin tai hienommilla sanoilla. Tämän näkemyksen on esittänyt esimerkiksi George Dickie. Hänestä kaikki Bulloughin esittämät väärät taidekokemukset pitävät sisällään harhautumisen johonkin muuhun. Ja se, että taidekokemus koostuu siitä että huomio jotenkin kiinnittyy taideteokseen on sitten sen verran yksinkertainen asia, että ei sitä tarvitse kertoa kenellekään. Suurin osa teoriasta on kenties sitä että huomiota harhautetaan tästä yksinkertaisesta huomiosta.
2: Toinen taas korostaa että tosiasiassa taideteosta ei voi tiivistää tämänlaiseen eksaktiin funktioon. Teatterin puolella esimerkiksi Stanislavski pyrkii tekemään teoksia joissa katsoja uppoutuisi mahdollisimman syvälle. Hän haluaa että yleisö pienentää "psykologista etäisyyttä". Ja sitten toisaalla Bertol Brecht pyrki tekemään teoksia joissa yleisö nimenomaan ei missään vaiheessa unohda olevansa teatterissa. Samoin musiikissa osa genreistä on tyypillisesti sellaisia että niissä halutaan saada tunteet omiin asioihin. Ja toisissa taas etäännytetään kuuntelijaa itsetarkoituksellisesti. Taideteoksen kuuntelu sen itsensä ehdoilla ei siis vaadi mitään tiettyä psykologista etäisyyttä joten sellaisen mittarille laittaminen on itsessään virheellistä.

Näiden kritiikkien kautta ilmoille nouseekin se, että kenties teknologia on laajentanut sitä mihin musiikkia on käytetty. Ennen musiikki oli usein seurallista. Nykyään sitä voi tehdä yksin. Aikaan ja paikkaan sidottavuus on kadonnut. Ja näin ollen ei kenties olekaan oikein lähestyä asiaa kuten Bullough. Vaan sanoa että tällä hetkellä musiikin käyttäminen eri tavoilla on rikkaampaa kuin koskaan. Eminem ei ole tuhonnut Mozartia. Itse asiassa on uskottavaa väittää jopa niin että nykyään moni voi kuulla Mozartia useamman kerran kuin menneinä aikoina kuuntelivat ne jotka tarkoituksella connosseerasivat ylevällä musiikilla.

Miksi tällä on väliä?

Asialla on valtavasti merkitystä. Sillä musiikkibisnes on, kuten monet esittävät, murroksessa. Joka on monesti kaunis tapa sanoa "kriisissä". Tästä kriisistä voi saada kaikuja erikoisesta paikasta. Ei tarvitse kuin vilkaista kanavaa nimeltä MTV (musiikkikanava, ei kolmoskanava-maikkari-mainostelevisio). Silloin kun minä olin niin nuori että vielä kuuluin tuon kanavan demografiaan, se esitti musiikkivideioita. Nykyään se esittää realityohjelmia ja saippuasarjoja.

Ja on hyvä syy miksi se ei enää näytä suosikkimusiikkivideoitani. Jos minä nostalgianälkäisenä kaipailisin 90 -luvun hittejä, kanava nauraisi räkäisesti sillä en kuulu kanavan demografiaan. Kanava soittaisi nykyajan trendimusiikkia, jos soittaisi. Saisin hivellä menneisyystunteitani jossain muualla. MTV ei ole koskaan ollut sen tyylinen kanava että se välittäisi. Jos valittaisin, kanava nauraisi. En kuulu kohderyhmään, joten mielipiteelläni ei ole väliä. Valitukseni kasautuisi siihen laariin jossa mummelit ja pappelit valittavat nuorisomusiikista joka on turmiollista ja joka pitäisi kieltää. Tämänlainen nostalgiointi olisi wanhojen ihmisten asioita.

Mutta se ei soita edes niitä uusimpia hittejä. Mikä on tärkeää. Minun aikanani musiikkia soitettiin syystä. MTV esitteli uusia tähtiä ja musiikintekijöitä. Ja se teki sitä sen vuoksi että ilmiöiden takana oli ns. kaupallista potentiaalia. Ja tässä kohden peli on muuttunut. Musiikin tekemisen takana ei ole nykyään samanlaista mahdollisuutta tienata. Ja tämä näkyy muun muassa musiikkivideoiden kiinnostuksen puuteessa. Kun ennen musiikilla saattoi saada hirveästi rahaa, oli varaa panostaa musiikkivideoihin joissa on hienoja delfiinejä ja joissa Puff Daddy veti hienolla veneellä räjähdysten läpi. Nykyajan musiikkivideoissa, vaikka efektitekniikka onkin parantunut, ei ole enää samanlaista äärimmäisyyttä. Sillä ne saavat merkityksensä lähinnä product placementin kautta. Videoissa näkyy esimerkiksi teknologisia vempeleitä joiden myyntiä halutaan lisätä.

Ja tämä on, erikoista kyllä, minun sukupolveni tekosia. Ei vanhempieni sukupolven. Eikä minua nuorempien. Minun sukupolveni päätti että musiikin voi piratoida, tavalla joka kattoi valtaosan kaikesta musiikintuotannosta. Tehokkuus menneinä aikoina olisikin ollut varsin haastavaa, koska se olisi vaatinut jotakuinkin sen että jokainen muusikko kidnapattaisiin johonkin kellariin. Menneillä sukupolvilla ei ollut teknologiaa piratoida musiikkia, joten heidän yrityksillään tai arvostuksillaan ei ollut merkitystä. Minun sukupolveni teot sen sijaan ohittavat vaikutuksillaan kaikki arvostukset ja merkitykset. Koska musiikkia kuunnellaan enemmän kuin koskaan, musiikki on itse asiassa muuttunut platrofmiksi mainostamiselle. Ennen musiikkivideo mainosti musiikkia, levyä jolla se kappale on. Nykyään musiikkivideo mainostaa jotain eimusiikillista asiaa joka haluaa itselleen mainostilaa. Ja tämä mainostila on se syy millä video saa rahoituksen lainkaan.

Mesenaatti

Moni voisi tässä kyynelehtiä ja kertoa turmeltuneesta nykyajasta. Minä en. Itse asiassa jos katsotaan nykyajan musiikkia ja minkä ajan musiikkia, on selvää että aina on ollut jonkinlainen mesenaatti joka on maksanut silkkaa rahaa siitä että joku tekee jotain taidetta. Ja koskaan, ei koskaan, taidetta ei ole saatu tehdä ilman että siinä on ollut ns. string attached. Moni voi laillani ihailla Michelangelon rohkeutta, kun tämä piilotti teoksiinsa kaikenlaista provokatiivista ja eikristillistä. Mutta samalla on selvää että teosten pääilmaisu oli olla kristillistä taidetta kristityiltä kristityille. Mesenaatti määrää teoksen funktion. Ja taiteilija voi taistella vastaan vain kieroilemalla. Ja siksi monet näistä asioista ovatkin piilotettuja.

Tätä kautta voidaankin huomata että hissimusiikki on olemassa siksi että tarvitaan tietynlaista musiikillista ilmaisua. Ja tämän takana on jostain syystä jokin taloudellinen voima. Kaikella taiteella on aina merkitys. Taiteilijan nerokkuudesta ja taiteenkuuntelijan sisäisen elämän rikkaudesta onkin kenties luontevinta siirtää huomio musiikin maksumieheen. Mesenaattikeskeisessä taidenäkemyksessä taidekokemuksen aitous mitataan jonkin funktion kautta. Ja usein tämä funktio on varsin siististi arvioitavissa.

---

Entä miksi MTV näyttää realityohjelmia? Koska moni katsoo niitä. Ehkä moni haluaa kokea olevansa näitä ihmisiä parempia ja katsovat tämän ylemmyydentunteen vuoksi? Ehkä moni haluaa tirkistellä muiden ihmisten asioita siksi että olemme sosiaalisia eläimiä. Ja ehkä siksi että realityä on halpa tuottaa, ja se on niitä harvoja konsepteja jotka eivät toimi DVD:nä ja hetkestä irrallaan, joten niitä ei käytännässä voi tehokkaasti piraattilevittää internetistä. Väliäkö tuolla?