Onko Deadpool perimmiltään metasupersankari?

Kävin elokuvissa katsomassa "Deadpoolin". Ennen sen näkemistä esitin että elokuva joko epäonnistuu täysin tai onnistuu täysin. Ja että välimuotoja ei ole. Tästä huolimatta lopputulos oli kohtuullinen. (Elokuva oli opettavainen. Pyrin käyttämään jatkossa ruskeita housuja.)

Elokuva nojasi hyvin vahvasti siihen että Deadpool oli metasupersankari. Elokuvassa oli paljon alluusioita toisiin supersankarielokuviin. Lisäksi mukaan oli ripoteltu aikamoinen kasa erilaisia "easter eggejä", eli piilotetumpia yhteyksiä. Näihin oli usein liitetty myös kommentaaria mutta osa oli hyvin suorasukaisia, osa hienovaraisia. (Ja osa meni varmasti ohikin.) Tässä mielessä elokuva onkin jotain joka on vaatinut koko supersankarigenren valtavirtaistumisen. Tai tavallaan se nojaa tämän varaan.

Voidaan nähdä että ajatus siitä että Deadpool olisi metasupersankari ei ole huono. Hahmon ominaisuudet ovat melko tavanomaisia. Sen ulkomuoto on alleviivatunkin hämähäkkimiesmäinen. Regenerointi taas on viety Wolverinelta (kirjaimellisestikin). Itse asiassa jos katsotaan sitä mikä tekee Deadpoolista Deadpoolin on meta. Hän tietää olevansa sarjakuvahahmo. (Tai elokuvan kohdalla elokuvahahmo.) Hän tiedostaa esimerkiksi keltaiset laatikot joita on annettu sarjakuvissa kertojaäänelle. Voidaankin nähdä että Deadpool ei ole deadpool ilman tätä metatasoa. Ja sen kanssa sarjakuva muuttuu genrelle suunnatuksi kommentaariksi.

Näin ollen Deadpool onkin hahmo jota voidaan kuvata suorasanaisena ja hauskana Totuuden, Avoimuuden ja Rehellisyyden esipuhujana. Hänet regeneraatiokykyäänkin vahvemmin oveluudestaan. Älykkyys on helppo alleviivata koska Deadpool tuntuu tiedostavan jotain jonka lukija kokee olevan Totta. Eli sen, että hän on sarjakuvahahmo. (Tai elokuvahahmo, riippuen mediasta.)

Tämä tunne tulee hyvin helposti mieleen. Ja antisankarin fanit ovatkin hakeneet tälle monenlaisia selityksiä. On esimerkiksi tulkittu että koska hän on hyvin usein käytännössä kuollut (palatakseen regeneraatiokykynsä avulla kuolleista takaisin henkiin kuin jokin tahrainen ja perverssi Teräsmies) hänellä olisi erityinen suhde Todellisuuteen. Häntä voidaan pitää myös fenomenologisena hahmona sitä kautta että hahmo itse asiassa rakentuu kärsimyksen päälle. ; Jopa elokuvassa korostuu miten monien supersankarien sisäisen maailman synkkyys on viety Deadpoolilla toiselle kierrokselle. (Deadpool on muille supersankareille tässä mielessä hieman kuin hahmot Monty Pythonin "Four Yorkshiremen" -sketsissä jossa he kisaavat siitä keillä oli ankein lapsuus. Deadpool -elokuva rakensi tämän teeman ympärille melko hauskaa sanailua.) joskin kaunistellussa muodossa.

Mutta.

Jos fiktiota katsotaan omin termein, voidaan itse asiassa jättää tilaa sille että Deadpool näyttäytyy Eräänlaisena Suurena Filosofina lähinnä siksi että lukija lähestyy sarjakuvaa ikään kuin sarjakuvaa suuremmasta sfääristä. Usein teoksia kuvataan teoksen sisäisen maailman mukaan ; Eli esimerkiksi fantasiaelokuvaa ei tuomita siksi että se esittää meidän todellisuudessamme epätosia väitteitä vaikka tulipalloista.

Ja sarjakuvamaailman kautta on mahdollista rakentaa hyvin toisenlainen todellisuus. Tässä todellisuudessa Deadpool on harhainen ja mielenvikainen. Itse asiassa hyvin tietynlaisella tavalla.

On hyvä katsoa etenkin sarjakuvia. Sillä jos katsotaan sitä miten Deadpool rikkoo ja ei riko neljättä seinää, törmäämme asiaan jota on vaikeaa kuvata elokuvaformaatissa. Kun elokuvassa metakohtaukset saivat metakohtauksia - ja Deadpoolin itsensä mukaan "rikottiin 16 seinä" - on sarjakuvissa haettu mutkikkuutta hyvin erikoisella tavalla.

Voidaan nähdä että sarjakuvissa Deadpool kommunikoi kolmella väylällä. On normaalit valkoiset puhekuplat ja keltaiset laatikot. Niiden lisäksi on risoreunaisilla puhekuplilla kuvatut kuplat. ; Puhekuplat ovat normaalia puhetta, revityt kuplat sisäistä puhetta ja keltaiset laatikot jonkinlaista ulkopuolista arviointia.

Tämä kolmijako voidaan liittää "Freudin mielen teoriaan". (Ei siksi että teoria olisi todellinen kuvaus siitä miten ihmisten mieli toimii, vaan siksi että se on hyvin levinnyt ja suosittu ja tämän pohjalle voidaan käsikirjoittaa asioita.) Keltainen laatikko on tällöin superego, normaali puhekupla on ego ja revitty kupla on Id.

Voidaankin nähdä että tässä tulkintakulmassa puhekuplien syy ei olekaan se että Deadpool on metafyysisesti oikeassa jonkin perustavan ymmärryksen takia. Hän on tekstuaalisesti tietynlainen siksi että hänen osansa ovat etäällä toisistaan. Deadpoolin minäkuva on siis erityislaatuisen kovasti sirpaloitunut. Hän on kenties metafyysisesti oikeassa, mutta "tavallaan vahingossa". (Peircen pragmatismin kannalta hän suhtautuu phaneroniin epäterveellä tavalla riippumatta siitä miten maailma ihmisen aistikokemuksen ja ymmärryksen tuolla puolella todella toimii.)

Merkittävää on myös se, että tämä särkyminen antaa Deadpoolille harhan siitä että hän on sarjakuvahahmo. Ja tämä antaa hänelle hyvin tietynlaisen tarkkailluksi tulemisen tunteen. ; Tämä on hyvin kiinnostava huomio koska hän käyttäytyy holtittomasti juuri tämän kokemuksen takia. Koska hän on sarjakuvahahmo ja tarkkailtu, hän luo tarkkailijoille "hyvää showta". Hän käyttäytyy äärimmäisesti koska Deadpool kokee olevansa tarkkailtu ja hän tekee sitä mitä jokainen julkisuutta julkisuuden vuoksi hakeva tekee omassa kulttuurissamme sarjakuvien ulkopuolella.

On toki kiinnostavaa huomata että usein huomaamattomuus on yhdistetty kelmiyteen. Jo Platonin tarina Gygesin sormuksesta kertoo että näkymättömäksi tekevä sormus turmelee, koska sitä voi tehdä pahuuksia jäämättä kiinni. Samaa teemaa on sittemmin toistettu ja toistettu, esimerkiksi Tolkienin "Taru Sormusten Herrasta" ei anna mahtisormukselle mahtia ampua tulipalloja. Sen sijaan se turmelee ja antaa näkymättömyyden. Huomaamattomuus korostaa sosiaalisen kontrollin mahtia etiikan ytimessä. Mutta Deadpool taas korostaa että aina ei ole näin. Hän on tarkkailtu ja juuri siksi holtiton. Häneltä odotetaan tietynlaisia asioita koska hän omistaa oman sarjakuvansa ja on sen sankari. Yleisö odottaa ja tarkkailtu on jopa jotenkin velkaa tästä.

---

Se, miten asia menee todellisuudessa on hankalaa ; Deadpool muokkautui sarjakuvana nykyiseen muotoonsa siksi että sarjakuvakirjalle oli varma mutta pieni rahoitus. Siltä ei odotettu mitään eikä kukaan tarkkaillut. Silloin saatiin tilaa revittelylle ja sekoilulle. Sitten kun se saikin suosiota, niin tarkkailua on ollut paljon ja Deadpool on standardisoitunut ja sen ympärille luodaan tarkoituksella odotuksenmukaista Deadpoolin käytöstä..

Näkymättömyyssormuksen turmelevat voimat

Platonin "Valtiota" lukiessa oppii mielenkiintoisen tarinan. Se on tarina näkymättömyyssormuksesta, joka tunnetaan englannin kielellä "Ring of Gyges". ¹ Pohjalla on kuitenkin eettinen perusta. Platon käyttää sitä vastatakseen veljensä esittämään kysymykseen, eräänlaiseen filosofiseen haasteeseen. (Filosofiveljet on aina hyvä kyseenalaistaa, kaikki oppivat prosessissa.) Ongelmana on se, ovatko ihmiset hyveellisiä siksi että he ovat sosiaalisia. Eli onko sosiaalisuus etiikan lähde. Tässä ideana ei ollut hyväntahtoisuus vaan se, että kun ihmisillä on maine, he toimivat hyveellisesti että eivät menettäisi sitä.
1: Kysymys on luonnollisesti tärkeä. Nykyään valtava määrä poliittista ja ideologista keskustelua naulitaan sen ympärille, pitääkö ihmisiä kontrolloida jotta he ovat eettisiä vai onko heillä synnynnäinen omatunto niin että heidän voidaan antaa olla vapaita ihmisiä jotka päättävät omista asioistaan. (Toki harvalla on tähän konsistenttia kantata, sillä kaikki kannattavat vapautta, mutta eivät kuitenkaan halua sitä kaikissa tilanteissa antaa. Ja siksi esimerkiksi ihmisille pitäisi antaa uskonnollista opetusta jotta he voisivat ollenkaan olla hyviä ihmisiä. Mutta kysymys on silti tärkeä.)

Platonin tapa vastata oli selittää myytin sormuksesta joka antoi kantajalleen näkymättömyyden. Tässä näkymättömyys johti vastuuttomuuteen ja rötöstelyyn. Toki Platon pistää Sokrateen suuhun ajatuksen että moraali on silti objektiivista, ideamaailmassa olevia absoluutteja. Eli kysymys on vain siitä vastaako ihmisten toiminta näitä objektiivisen moraalin periaatteita. Socrates esittää että sormuksen voimien hyväksikäyttäjä on itse asiassa orjuuttanut itsensä omille mielihaluilleen. Ja näin hänen rationaalinen mielensä on sammunut. Ja että siksi se joka kykenee hylkäämään sormuksen käyttämisen olisi kontrollissa itsestään ja siksi onnellinen. Tämä oli tarpeen koska Platonin maailmassa ihminen oli kokonaisuus, jossa halu, tahto ja järki olivat jokainen mukana. Hänellä moraalittomuus oli jotain jota nykyään kutsuttaisiin rehdisti medikalisaatioksi.

Jos tarina näkymättömyyssormuksesta joka turmelee käyttäjänsä tuntuu tutulta, niin se johtuu siitä että olet lukenut liian paljon Tolkienia, ja kenties liian vähän H. G. Wellsin "Näkymätöntä miestä", jossa näkymättömyys turmelee mielenterveyden ja lopulta päädytään rikoksenkin teille. Niissä on selviä vaikutteita Platonista. Ja miksipä ei olisi. Tarina on hyvä. Ja itse asiassa siinä on psykologisesti yllättävän paljon mieltä.

Modernina aikana ei tietenkään pidä uskoman myyttisien taikaesineiden funktioihin. Mutta jos otetaan esille vaikkapa sellainen asia kuin verkkoestottomuus (~Online Disinhibition Effect). Tämä viittaa havaintoon siitä miten ihmset tuntuvat käyttäytyvän internetissä kovin spontaanisti. Ilmiötä on kartoitettu ihan sen vuoksi että psykologeista on kiinnostavaa - kenties toki henkilökohtaisesti häiritsevää mutta tieteellisesti relevanttia - miettiä syitä esimerkiksi sille miksi kaltaiseni periaatteessa miltei normaalin rajoissa oleva tyyppi saattaa intoutua kuluttamaan viikonloppua internetrölläämisen parissa. Ja nauttii siitä. Vaikka ei livenä pilkkaa ihmisiä juuri koskaan ikinä. (Paitsi silloin joskus, kun... No ymmärsitte kuitenkin pointin.)

Ja tässä kohden John Suler on antanut joitain syitä joilla on huomattu olevan estoja laukovia vaikutuksia. Hän on nostanut esille sen, että monet eri asiat yhdistyvät internetissä. Yksikään niistä ei yksin selitä ilmiötä, mutta yhdessä ne rakentavat varsin tiiviin paketin. Internet välineenä kokoaa siis monia sellaisia piirteitä jotka lisäävät spontaaniutta ja vähentävät kontrollia ja asiallista käyttäytymistä. Tältä osin McLuhanin hengessä voitaisiin sanoa että väline on viesti. (Ja lisään sulkuihin itsereflektiota koska se lisää tekstin sosiaalipornoarvoa.)
1: Anonyymiys antaa usein turvaa. Ei ikään kuin tarvitse olla vastuussa teoistaan. (Itse tosin röllään aivan avoimesti omalla nimelläni. Mutta tämä on melko poikkeuksellista. Moni omilla nimellään trollaavista on vain crankeja joilla on fixidé. Itse tunnetusti vaadin nimiä tai edes pseudonyymejä. Usein pilkkaan anonyymejä avoimesti - paitsi silloin kun itse asiassa olen arvannut keitä he ovat. Ja jos käyttää kertakäyttöisiä pseudonyymejä niin halveksisin jos voisin. Eihän näitä jälkimmäisiä ole helppoa tunnistaa.)
2: Myös ajatus huomaamattomuudesta lisää trollaamisen riskiä. Ajatuksena on siis se, että vaikka periaatteessa toimitaan julkisesti niin kuitenkin tiedostetaan että aika pieni vaikutus sillä yhdellä facebooklikellä on. (Tämä ilmiö on itselleni vahva. Usein vinoilenkin internetissä siitä miten maailmaa ei muuteta millään hiton blogiteksteillä ja ajatus omasta vallasta lukijamäärien nojalla on illuusio jota ei pitäisi olla kenelläkään. Pidän merkityksettömyyttä normaalin ihmisen kohdalla niin ilmiselvänä että vaihtoehto ansaitsee lähinnä pilkkaa.)
3: Viive kommentin ja vastauksen välillä poistaa teon ja seurauksen väliltä yhteyttä. Ja näin ihminen voi toistaa virheitä. (Nähdäkseni tämä koskee vain sähköpostia ja vastaavia. Facebook on valitettavankin välitön.)
4: Se, että kyseessä on vain peli ja leikki korostaa sitä miten ihminen on eräällä tavallaan irrallaan tapahtumista. Peliä pelataan enemmänkin yksin kuin ajatellaan että kommenttiin reagoiva olisi ihminen joka ottaisi asian todesta. (Itse en yleensä välitä. Minulla on jonkinlainen karkea myötätunto moniin ihmisiin, mutta yleisesti ottaen olen sitä karseaa nepotistista ihmistyyppiä jolla vain tietyillä ihmisillä on enemmän väliä.)
5: Auktoriteetin poissaolo. Eli netti nähdään tasa-arvoisena joten kukaan ei ole itseä ylempi ja vallassa pitämässä kontrollissa. (Minulla on ns. asennevamma. Auktoriteetti on lähtökohtaisesti jotain jota pitää epäillä ja sen jälkeen pelätä. Ja kaikki tästä poikkeava ansaitaan. Joten perimmiltään pidän auktoriteettia illuusiona.)

Tässä henkenä onkin siis se, että näkymättömyyssormus ei olekaan ihan sellainen kuin Tolkien -kriitikon mieleen saattaisi tulla. Olisihan sitä ihan typerää ajatella että näkymättömyyssormus turmelisi. Sehän on tyhmä ja pieni taikavoima. Jokin jolla ei saa lainkaan suoraa valtaa. Valtasormuksen voisi kuvitella antavan vaikka kyvyn hypnotisoida ja kontrolloida ihmisten ajatuksia. Tai kyvyn satuttaa. Tai kyvyn ampua tulipalloja. Tai syöstä kavalia myrkkykaasuja. Näkymättömyys on ominaisuutena yksinkertaisesti niin ... lattea. On omituista miten pieni ja mitättömänoloinen voima sormukseen on laitettu. Mutta tiedon mukaan juuri näkymättömyydelle voidaan antaa sellaisia ominaisuuksia jotka nimenomaan turmelevat. Ja kyllä. Ei se klonkkukaan näyttänut minkään vallan huipulla olevan siellä luolassaan. Hän oli lähinnä turmeltunut rassukka. This make sense. Toki tämäkin muistuttaa että Tolkienin olisi kenties kannattanut nimetä taikaesine vallattomuussormukseksi. Ja muistaa sen jälkeen viisaus siitä että valta turmelee, mutta ehdoton vallattomuus turmelee ehdottomasti.

---

1 Tämä on mielenkiintoinen viite, koska kreationistien myyteissä lohikäärmeillä on tärkeä osuus. Koska YEC -maailmassa ihmiset elivät dinosaurusten kanssa samoihin aikoihin. Hekin viittaavat mielellään Platonin kuvaamiin erikoisiin liskoihin. Ja selittävät miten kun Schliemann löysi Troijan kirjasta jota pidettiin myyttinä niin olisi koko "Raamattukin" luotettavaa historiallista faktaa. Eikä vain autenttinen historiaan sidottu teos joka siis kuvaa aikaansa ja sen ajan ihmisten ajatuksia ja toimia pätevästi. Samoin Atlantis -myytin kannattajat mielellään viittaavat siihen että Platon on vakavasti otettava tyyppi. Tämä on tarpeen jotta tälle paikalle olisi mitään kunnon todisteita. Mutta tietenkin nämä Atlantiksen fanittajat ovat yleensä vielä hupsumpia kuin YEC -kreationistit. Sillä siinä missä YEC laittaa banaanit korviin ja katsoo sivustalle, aivan liian monille Atlantis -myytin ystäville tämä tarina olisi vain todiste siitä miten hienoa teknologiaa Atlantislaisilla on. Tämänlaatuinen sinänsä nautittava vinoilu ei kuitenkaan nyt ole tämän blogauksen aihetta joten se ansaitsee tulla lähinnä tälläiseksi alatyyliseksi alakommentiksi.

Jaetut yhteiset ominaisuudet.

Eräs varsin kliseinen Jumalatodistuksien puolustustapa on "vedota neutriinoihin". Tässä ajattelussa korostetaan miten empiria näyttää massattomiakin kappaleita. Tässä on pohjalla yritys vaikuttaa intuitioon siitä mitä empiria on. Havaitsemista siinä mielessä mitä me arkielämässämme sitä teemme.

Kuitenkin empirian "synkkä salaisuus" on juuri se, että neutriinot ovat empiirisiä kappaleita. Se empiriakuva jota ne eivät vastaa on arkijärjen mukainen tiedekuva, joka ei itse asiassa ole kovinkaan lähellä sitä, mitä tieteenteossa ja tieteenfilosofiassa tunnetaan.
1: Eli toisin sanoen argumentti perustuu väärään tiedekuvaan, ja arkijärkipohjaisiin ennakkoluuloihin joita on luultavasti boostattu "oikeaoppisuudella" jossa on ryhmäänkuuluminen ja sielun pelastuskin mukana ; Jos et jaa näkemystä niin köpelisti käy. Tämä ei ole mikään hyvä lähtökohta.

Mutta katsotaan hieman neutriinoa ja sitä, miten siitä tuli tieteellinen teoria. Neutriino lähti lähinnä ad hoc -selityksenä, jota Pauli piti varsin epätyydyttävänä pelastuskikkana. Mutta kehittyivät tästä, neutriinojen ympärillä on tutkimusohjelmia jotka yrittävät havaita merkkejä neutriinoista. ; Eli esimerkin hiukkaset ovat massattomia, mutta niitä voidaan tutkia.

Samoin, vaikka tiede etsii gravitaation aikaansaavaa perushiukkasta eikä ole löytänyt sitä vielä. Mutta se ei ole pelkkä oletus, vaa takana on perusteltu teoria, joka haluttaan vahvistaa. Ja tämän teorian vuoksi rakennetaan hiukkaskiihdyttimiä, jonka avulla hiukkanen voidaan saada kiinni. Syynä on se, että sitä ei "vaan oleteta". Vaan gravitaation heikko luonne selittää sen, miksi Higgsin bosonia on vaikeaa havaita. Ja teoria sen toiminnasta taas vaatii että sillä on tietynlaiset ominaisuudet. Näin jos sitä ei löydy, niin fysiikan standardimallia joudutaan rukkaamaan.

Näin asia ei olekaan niin yksiniittinen kuin voisi luulla. Esimerkeistä löytyy epäanalogia. Ja koska epäanalogia osuu suoraan empirian metodologiaan ja ytimeen, ero on pakosti olennainen. Voidaan sanoa että neutriino täyttää empirian, mutta ei arkijärjen, mukaiset tiede -ehdot. Arkijärjestä tuntuu että neutriino on jotain "varsin kaukaa haettua" ja sillä on kummallisia ja epäuskottavia ominaisuuksia. Mutta näin ei olekaan, kun asiaa katsoo vähänkin tarkemmin.

Syy, miksi teologit viittaavat neutriinoihin eivätkä korosta miten Jumala tuottaa selviä ja havaittavia ihmeitä - joita esimerkiksi Vanha Testamentti on pullollaan - jotka nostasivat Jumalan maanjäristyksiä suuremmaksi ja havaittavammaksi voimaksi. Jumalan havaitsemiseksi ei ole keksitty mitään hiukkaskiihdyttimen kaltaista tavoittelukeinoa.

Siksi uskallankin sanoa varsin kohtuullisen väitteen. Jumalaa verrataan mielellään massattomaan kappaleeseen, koska olematon Jumala jakaa hyvin paljon ominaisuuksia massattoman tai näkymättömän tai ei vielä löydetyn ilmiön kanssa. Siksi vertausvalinnan huomaaminen on olennaista. Analogia rakennetaan juuri näihin kappaleisiin - eikä joihinkin muihin - syystä. Syy on se, että nämä perustelut eivät itse asiassa ole Jumalatodistuksia tai uskonnon rationaalisuuden osoituksia. Vaan yrityksiä selittää parhain päin se, että mitään vakuuttavia (tai edes surkeita) todisteita ei ole.

Ja jotta kyseessä ei ole vain pelkkä vinoilu, on tietysti ensin vain huomattava että se perustelutapa joka tekee neutriinosta rationaalisen uskomuksen ei päde Jumalaan. Tämän eron huomaamisen jälkeen lopputila on lähes päivänselvä. En kuitenkaan väitä että tämä tekisi Jumalasta olemattoman. Mutta perustelemattomaksi ja perusteettomaksi sitä kenties voi jo ihan hyvällä sydämellä ja tervein mielin tältä pohjin kutsua.

Näkymättömän miehen paikka jossain muualla.

Ylläoleva kuva on napattu Helsingin rautatientorin metrotunnelista. Siinä on jotain hyvin kuvaavaa. Yhteiskunnassa köyhyyteen suhtaudutaan hyvin paljon juuri tällä tavalla. "Eskon sänky" ja kehotukset pysäyttää köyhyys on esitetty kaupallisen mainoksen vieressä ja "Asiaton oleskelu kielletty" -kyltin alla.

Ihmiset ovat oikeasti kohtuu huolissaan köyhyydestä. Heistä sille pitäisi tehdä jotain. Mutta "aina jossain muualla". Tähän ei voi nostaa esiin kuin humoristista kirjallisuutta. Sillä todella raastavat asiat on joskus syytä pehmentää huumorilla. Tai ainakin humoristit käsittelevät teoksissaan usein aika kipeitä asioita.
1: Douglas Adamsin "Linnunradan käsikirja liftareille" esittelee "Jonkun Toisen Ongelmakentän", joka on käytännössä näkymättömyys. Asia ei ole oikeasti näkymätön, mutta ihmiset eivät näe sitä. Kodittomien kohdalla tilanne on juuri samanlainen. Heidät nähdään mutta asiasta ei välitetä koska asia olisi jonkun toisen hoidettava.
2: Terry Pratchettin "Kiekkomaailma" -kirjasarjassa Kuolema on konkreettinen ja näkyvä hahmo. Mutta koska ihmisiä pelottaa, he eivät suostu hyväksymään näkemäänsä. Siksi esimerkiksi "Viikatemies" -kirjassa käy niin että parimetrinen luurankorenki viikatteen kanssa on kaikista vain työmies Ville Uksi, joka on vain kovasti hoikkavartinen. Eikä missään tapauksessa mikään pluurankeli.

Vartijanhommissa kodittomat, alkoholisoituneet ja pahalta haisevat miehet ovat tietysti työsarkaa jota ei voi olla huomaamatta. Heistä kuitenkin aika usein halutaan eroon. Spurgu kun pelottaa asiakkaita pois. Siksi vartija joutuukin usein -nimenomaan kaupan kehotuksesta- hoputtamaan heidän ostoksiaan enemmän kuin oikeastaan keidenkään muiden ihmisten. Joskus vartijan on syytä tehdä kauppareissu juopon kanssa siksi, että asiakkaat kokevat että asia on järjestyksessä ja "jo hoidossa". Oikeasti spurgu ja vartija tietävät paremmin. Valtonva ei oikeastaan merkitse mitään epäilyä teoista, vaan on enemmänkin "herkkien mammojen pelkojen hyssyttelyä".

Toki joskus vartijaa suorastaan pyydetään poistamaan alkon mannekiini liikkeestä, vaikka poiston juridiset ehdot eivät toteudukaan. Silloin, ainakin minun kanssa, saatiin käydä aika huolestuttavia keskusteluja. Toki minä olisin ihan mallia "ilman väkivaltaa häiritsevä" -seuraavaa puliukkoa ohjaamassa tiukan kohteliaasti kassan kautta ulos. Sen tosin tekisin keski -ikäiselle kukkahattutädillekin. Ja tottakai olisin ensimmäisenä pamputtamassa ihmisiä väkivaltaisesti ja aggressiivisesti kohtelevaa spurgua - sekä työn että huvin puolesta.
1: Tähän ei tosin tullut tilaisuutta. Osasin nimittäin varoa sitä erästä tenukeppiä, jonka tapana oli ottaa selville vartijoiden toimialueet, houkutella tämä sen ulkopuolelle ja sitten käydä kimppuun. Voimankäyttö ei ole vartijoiden tärkein ominaisuus. Ei firmankaan puolesta, vaikka olinkin töissä ns. "pahamaineisessa" FPS:ässä.

Kaiken kaikkiaan sitä voisi kuitenkin ihan oikeasti miettiä, että mitä ihmettä pitäisi tehdä ihmisille, joiden oleminen on määritelty oleskeluksi. Ja oleskelu määritelty asiattomaksi sellaiseksi (ilmeisesti raha vaikuttaa tähän jotenkin.) Nykyinen ratkaisu näyttää olevan se, että näkymättömälle miehelle tarjotaan ratkaisuksi näkymätöntä kättä. Se vain tuntuu olevan kovin kylmää sellaista.

Näkymättömän miehen pitkä pimeä teehetki.

"Jokainen voi kutsua itseään voittajaksi, jos määrittelee voittamisensa riittävän joustavaksi."

On melko tavanomaista että fundamentalisti uskovainen kaataa uskonsa perustelemisen syrjään. Ateistin tulee osoittaa vääräksi hänen näkemyksensä. Ajatuksena on tietysti se, että Jumala on nimenomaan rationaalinen selitys, kunhan se ei ole ristiriitainen. Tosiasiassa se, mikä on mahdollista ei vielä tee siitä hyvin perusteltua. Sillä "erikoiset väitteet vaativat erikoiset todisteet."

Tätä on kuvattu muun muassa Russellin teekannussa. Siinä on esitetty väite teekannusta, joka kiertää niin kaukana että sitä ei voi havaita ihmisten teleskoopeilla. Tälläisen väittäminen on tietysti hölympölyä. (Sehän on "erikoinen väite".) Tälläinen falsifioimattomissa, kumoamattomissa, oleva perustelu on toki mahdollinen, mutta siihen uskominen ei nojaa todisteisiin. Teekannuun voidaan vain uskoa tai olla uskomatta. Ja ainut, mikä erottaa Jumalan teekannusta on loppupelissä ihmisen intuitio. Uskovaisista tämä intuitio on ilmeisesti merkittävä, koska he kertovat että teekannu on väärässä ja Jumala ei, koska teekannu on "naurettava". (Tosin he puhuvat vain omista intuitioistaan. Monien intuition mukaan Jumalan ajatus on absurdi. Mutta ilmeisesti toisten intuitiot ovat naurettavampia kuin toisten.)

Kyseessä on tietysti se, että uskovaiset harjoittavat maailmankuvaansa assimiloimista, jolle ei tunneta mitään rajoja. Duhemin-Quinen teesin lukenut muistaa, että mitä tahansa voidaan pitää totena, jos sallitaan sen tukeminen millä tahansa ad hoc -selityksillä tai epämääräistämisillä. Minkä tahansa väitteen ympärille voidaan siksi rakentaa selityssysteemi, jos se vain päätetään ydinkohdaksi. Toki tämä periaate hylkää "Occamin partaveitsen".

Tätä asiaa on käsitellyt Anthony Flew kertomuksessaan näkymättömästä miehestä. Kertomuksessa ideana on se, että uskovainen selittelee puutarhurin antamalla tälle erilaisia "extraordinary" -ominaisuuksia, kuten näkymättömyyden, jotta se olisi yhä mahdollinen. Tässä suhteessa uskovainen kertomuksessa assimiloi äärimmilleen, joten hän voi aina väittää että hänen kantansa puutarhurista ei ole ristiriidassa havaintojen kanssa. Tosin tässä vaiheessa puutarhuria ei enää kyetä erottamaan olemattomasta puutarhurista.

Flewn mukaan tämä ei tarkoita sitä, että meidän tulisi olla agnostisia puutarhurin suhteen, koska muutoin voisimme olla agnostisia minkä tahansa suhteen. Flewn argumentti toimii kuitenkin vain evidenssiin nojaavassa päättelyssä. Tämä tarkoittaa sitä että puutarhurin väittäminen tieteelliseksi ei ole mahdollista.