Kuinka emme koe käsitteitä

Viime päivinä kreationismi on saanut melko paljon näkyvyyttä. Tähän liittyen on tullut esille esimerkiksi ajatus siitä että (ID)kreationistinen perusryhmä olisi objektiivisempi ja tarkempi lajimääritelmä kuin biologinen lajinmääritelmä. Tämä on tieteellisessä mielessä ällistyttävää, sillä molempien kohdalla tarkastellaan aivan samaa asiaa. Ernst Mayrin määritteen mukaan eliöt kuuluvat samaan lajiin, jos ne pystyvät tuottamaan lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä keskenään. Samaan perusryhmään taas lasketaan kaikki yksilöt, jotka joko suoraan tai epäsuorasti ovat risteytyksen kautta sidoksissa toisiinsa kuuluvat samaan perusryhmään.

Tosiasiassa on kuitenkin helppoa nähdä mistä on kysymys. Koska esimerkiksi hevonen ja aasi tuottavat muuleja, ja koska luonnossa esiintyy kehälajeja joiden ääripäät eivät lisäänny keskenään vaikka populaatioiden kesken onkin lisääntymiskelpoinen ketju, korostuu se että laji on reunoiltaan harmaasävyinen. Joka sopii evoluutioteoriaan että tuntuu intuitiivisesti omituiselta. Kreationistit ajattelevat että perusryhmään kuuluminen on tarkkaa ja objektiivista koska siinä tämänlainen harmaasävyisyys puuttuu. Tämä mustavalkoisuus tuntuu "tarkkuudelta". Vaikka tieteen kannalta molemmat ovat määritelmiä joita lähestytään samalla mittatikulla hieman erilaisesta näkökulmasta.

Luultavasti kreationistien pitäisi lukea enemmän Pierre Duhemia. Hän onkin ollut hyvin vaikutusvaltainen tieteenfilosofi. Esimerkiksi Otto Neurath, Philipp Frank ja Ernst Mach ottivat vaikutteita hänen ajatuksistaan. Duhemin filosofia iskee arkijärjenmuaksein naivin verifiointinäkökulman yli hyvin merkittävillä tavoilla. Tätä vanhahtavaa asennetta heijastaa esimerkiksi kreationistejen ajatus siitä että perusryhmä on oikeasti jokin konsepti jotain jota havaitaan luonnossa sen sijaan että se olisi näkökulma. Tämä viittaa siihen että he ovat reduktionisteja sanan klassisessa mielessä. Mielessä jossa "each meaningful statement is equivalent to some construct upon terms which refer to immediate experience". Tämä ei toki yllätä sillä asennetta on löydettävissä esimerkiksi Newtonin ajattelusta. Tämä ajattelu on luontevaa eikä tavallaan kovin tyhmääkään, siis millään kovin ilmiselvällä tavalla. Taustalla on kuitenkin sama henki joka pyyhkäisi positivismiin melkomoisen kovaa luoden tilaa sille että tulkinnoissa on aina metafysiikkaa. (Asia jonka kreationisti tunnistaa heti kun näkökulma siirtyy perusryhmistä evoluutioon. Sen kohdalla osataan hokea "maailmankuvasta" ja eri näkökulmien kuuntelusta eli siitä että kuunnellaan kreationistia ja taputetaan täydellisessä samanmielisyydessä.)

Duhem perusti työ nsä pohjalle jossa reduktionismi tuossa mielessä on ohitettava. Kysymys ei ole pelkästään asian verifioinnista, varmistamisesta tai kaatamisesta.

Duhemin perushuomio oli että aina kun jotain asioita kumotaan, on tilaa saivartelulle. Tämä on itse asiassa jotain jota nuoren maan kreationistit varsin hyvin demonstroivat. Kun heidän kanssaan puhuu, voi huomata että he ottavat kantaa ajoitusmenetelmiin ja tätä kautta esimerkiksi fysikaalisten aineiden puoliintumisaikoihin, astronomiaan - oikeastaan kaikkeen missä tutkitaan aikaa, sillä kaikki missä tulee liian suuria tuloksia ovat kritiikin kohteena "uhkaamassa". Kreationisteilla on oma tulkintansa laattatektoniikasta Mayrin lajikäsitteeseen. Lopputulos on koherentti sellaisella tavalla että voidaan jossain määrin sanoa että se sopii havaintojen kanssa yhteen kunhan unohdetaan valtaisa määrä siitä mitä tiedemaailma juuri tuon tietyn aihepiirin tutkijoineen on nykyään mieltä.

Duhemin maailma muistuttaakin itse asiassa yllättävän vahvasti pakkomielteisen pseudotieteilijän maailmaa siinä mielessä että hän esitti että teoriat eivät ole sellaisenaan ja puhtaana koskaan konfliktissa havaintojen kanssa. Falsifiointitilannetta ei tavallaan ole olemassa "puhtaana". Duhem itse esitti asian niin että jos havaittu ilmiö ei synny koejärjestelmissä, haastetuksi tulee koko teoreettinen rakennelma tuon kokeen ympärillä. Tiedetään että jossain on vähintään yksi virhe mutta koejärjestelmä ei kerro onko se mittausvirhe, mittalaitetta ja sen toimintaperiaatteen teoriaa haastava. Vai onko itse teoria haastettuna. Josta voidaan sitten hypähtää siihen suuntaan että jokainen teoria voi olla tosi jos ollaan valmis tekemään riittävän suuria muutoksia muualle, muihin teorioihin. Tästä seuraa se, että "tiede ja totuus" ei tavallaan lainkaan ole (yhdessä) teoriassa vaan teorian laajemmassa kontekstissa. Joka ei tietenkään tarkoita relativismia sillä näitä muutoksia ja korjauksia on tehtävä muualle. Lopputuloksista voi tulla yhteismitattomia kuin nykyajan modernista tieteestä ja nuoren maan kreationistien maailman kuvauksista. Tämä yhteismitattomuus tietenkin tarkoittaa sitä että on helposti pakko ottaa kantaa siihen onko vaikkapa gravitaatioteoria tai suhteellisuusteoria enemmän "pahaa naturalismia" vai "kreationistien tiedettä".

Nuoren maan kreationistit harvemmin osaavat johtaa tähän aina kun puhuvat "maailmankuvien kaikkinaisista vaikutuksista". Koska heidän teoriansa on Tosi ja evolutionistit ovat tekemässä rajallista tulkintaa maailmankuvien pohjalta. Mutta toisaalta heidän edukseen voitaisiin vihjata että myös Duhem oli varovainen. Hän ei suoraan esittänyt että falsifiointi ei olisi lainkaan mahdollista missään olosuhteissa. Duhem kritisoi enemmänkin Newtonin metodia (Newtonian method) jonka ytimessä on reduktio ja induktio ja selkeärajainen teorian hahmottamien kohteiden tunnistaminen tai kumoaminen. Tai kuten Duhem itse muotoili ; "...science no longer observes facts directly but substitutes for them measurements, given by instruments, of magnitudes that mathematical theory alone defines, induction can no longer be practiced in the manner that the Newtonian method requires." Duhemista tätä ei voi käyttää kaikkiin teorioihin ja kaikkeen tieteeseen. Duhemin näkemyksessä korostetaan enemmänkin sitä että teoria ei saa olla "isolaatiossa", irrallaan muista teorioista. Sen on päin vastoin oltava eloisasti kytköksissä muihin teorioihin. Kokonaisuus ja konteksti ovat kaikki kaikessa, joten ilman yhteyksiä teoria ei olekaan mitään.

Tämä on surullinen huomio nuoren maan kreationismin kannalta sillä sen perussävynä on koherenssista huolimatta denialismi. Se kiistää ajoitusmenetelmät, kiistää evoluutioteorian, kiistää laattatektoniikan, mutta ei suinkaan luo näiden tilalle teorioita jotka olisivat kytköksissä toisiinsa ja tekisivät kokonaisuudesta empiirisiä tieteitä. YEC jääkin hyvin irralliseksi teoriaksi. Se suojaa ja koherentisoi tulkinnat tekemällä esimerkiksi fyysikoiden puoliintumisaikoihin perustuvasta menneisyyden tutkimuksesta täysin maailmankuvallista. He eivät luo uusia ajoitusmenetelmiä joilla nuori ikä todistetaan vaan viittaavat enemmän siihen että uhkaavat liian vanhoja tuloksia antavat mittausmenetelmät ovat arvottomia. Tämä on juuri sitä "isolaation" luomista.

Onkin tavallaan surullista että perusryhmäoppikin nojaa sen varaan että lajit oletetaan erillisiksi niin kauan kuin eri perusryhmien välillä ei ole havaittu lisääntymisyhteyttä samalla kun perusryhmä on määritetty siten että suora tai epäsuora lisääntymisyhteys tarkoittaa että kohteet kuuluvat samaan perusryhmään. Tämä tautologisuus, kehäpäätelmärakenne, kun tarkoittaa sitä että teoriaa ja sen kontekstia ei koeta koejärjestelmässä ja täten se jää isolaatioon. Näin siitä huolimatta että kreationistien tapa ajatella lajia ja perusryhmää jonain joka vain havaitaan on sitä miten arkielämässä koemme käsitteet. Vaikkapa katsoessamme vasaraa tai tuulta, on arkista ja helppoa ajatella että kohde on, paitsi määritelty kulttuurinen sopimus ja näkökulma, niin myös jotain konkreettista.

Olkaamme vähemmän väärässä

"... the belief that each meaningful statement is equivalent to some logical construct upon terms which refer to immediate experience..."
(Willard van Orman Quine, "Two dogmas of empiricism", 1951)

Quinea voidaan pitää "vähemmän väärässä olemisen" filosofina. Hänellä on erittäin paljon näkemyksiä joiden kanssa olen yksimielinen. Hän näki että filosofia on jatkumo tieteen kanssa. Ja silloin milloin se ei ole, se on huonoa filosofiaa. Hän arvosti empirismiä, hyväksyi reduktionistisen ajattelun osaksi päättelyä, oli kuitenkin suuremmassa linjassa holisti. Ja hän ei kannattanut libertaarista vapaata tahtoa. Ei antanut lupaa puhtaille ja koetteluntarpeen ulkopuolelle ikuisesti asetetuille a priorisille oletuksille. Ja hän piti postmodernismia epäkiinnostavana sofismina. Koska meitä yhdistää tuollainen varsin keskeisten kysymysten kasauma, pidän itseäni Quinelaisena.
1: Josta kaikesta seuraa muun muassa se, että jos jokin konsepti manaa suojakseen NoMa -periaatetta jossa tiede ja tämä filosofia ovat aivan erillisissä magisterioissa, hän tunnustaa suoraan että tämä kyseinen filosofia on huono. Minun ei tarvitse välittää siitä sen pidemmälle, jatkakoot jonkun tuollaisista kiinnostuneen kanssa. Minulle hän on houkka joka on paitsi houkka, niin myös houkka joka ei halua vähentää houkkuuttaan.

Quine oli kenties astetta minua vaativampi. Esimerkiksi näppäimistössä kysymysmerkin korvaaminen eksistenssikvanttorilla on aika raju ratkaisu. Toisaalta minua ja Quineakaan ei kuitenkaan kuvaa se, että klassisia Suuria Kysymyksiä ratkaistaisiin. Sen sijaan ne muuntuvat molempien käsittelyssä kasaksi pienempiä kysymyksiä jotka joko voidaan ratkaista, ovat absurdeja tai sellaista jotka periaatteessa voidaan ratkaista.

Koska Quinella maailma todistaa itseään, joudutaan tilanteeseen jossa selitetään jotain sen tapaista että "Tiede todistamassa itseään on kehäinen. Tai sitten se nojaa perustelemattomaan uskomukseen. Joka tarkoittaa että se on ultimaattisesti uskonvaraista. Joten ei ole luvallista kritisoida minua siitä että minulla on uskomus jota ei voi todistaa tieteellä. Minä sen sijaan voin pitää tiedeuskoa naurettavana ja kritisoida sitä." Tämä voidaan kuitenkin nähdä dogmaattisuusvaatimuksena. Eli jonain jossa keskitytään ehdottoman täydelliseen tietoon. Kunnon lopulliseen ehdottomaan onnistumiseen. Tämä voidaan kuitenkin nähdä virheenä. Jos emme tiedä absoluuttista totuutta niin kenties meillä kuitenkin on pääsy suhteelliseen hienouteen. Silloin riittää että tieteellä on laadukkaampi perusta kuin niillä toisilla.

Quine "Post-Positivismina"

Kun skientismiä moititaan, on tässä hyvin vahva vaatimus metafysiikattomuudesta. Juuri se, että ei saa olla ainuttakaan löysää premissiä. Tämä on jotain joka koskee suuntauksia joita Quine ja minä emme oikein arvosta. Mutta tätä ajatusta kannatti ns. Wienin piiri. Sellaiset loogikot kuten Otto Neurath, Rudolf Carnap, Herbert Feigl ja Moriz Schlick. Se näki loogisen ajattelun jonain jolla ymmärrettiin empiirisen maailman relaatioita. Sen verifikointiperiaatteen mukaan väitelauseen sisältö on suoraan sidottuna siihen miten se verifioidaan. Tässä asiat tunnistettiin ja havaittiin ikään kuin suoraan. Tässä teesinä oli se, että tieteellisillä teorioilla ja hypoteeseilla oli merkityssisältöä vain jos tiedemiehet voivat muuntaa sen suoraan havaintoja koskeviksi väitelauseiksi. Tässä on synteettisesti muotoiltu teoria, josta sitten tehdään analyyttisiä lausumia. Ja empiirinen maailma sitten vastasi näitä lausumia ja tuotti tätä kautta synteettisiä havaintoväitteitä. ; Tässä analyyttiset väitteet ovat yksinkertaisesti tosia loogisen luonteensa vuoksi. Synteettiset taas olivat tosia koska ne vastasivat tai eivät vastanneet tosiasioita. (a) Analyyttiset väitteet voivat olla loogisia totuuksia. ("joko a tai ei-a") Tai sitten konseptuaalisia jossa ne ovat tosia jonkun toisen termin määritelmän kautta. ("Kaikki poikamiehet ovat naimattomia"). (b) Synteettinen totuus taas on jotain joka on tarkistettava. ("Pihalla palaa tuli".)
1: Tässä on hyvä muistuttaa, miten tieto jaoteltu a priori ja a posterioriseen tietoon. Tietoon joka on totta ilman että viitataan kokemukseen. Ja tietoon joka selvitetään kokemuksenvaraisesti. Kiista rationalismin ja empirismin välillä on tältä osin hyvin vanha ja paljon käytetty. Tähän on tehty monenlaisia kannanottoja. Eräs klassinen tapa ajatella asoa on esittää että analyyttinen ja a priorinen tieto on filosofien erikoisalaa kun taas a posteriorinen synteettinen tieto on tieteen alaa. Tällöin tiede ja filosofia olisivat eri asia.

Quine irtautui tästä. Yllä kuvattu on aivan arkijärjenmukaista. Empiristi havaitsee suoraan asioita ja todistaa niiden olemassaolon. Ja kun tässä epäonnistuu, moni esittää että tässä olisi valtavasti tilaa tieteen ylivallan romuttamiseen. Tämänlainen ajatus on helppo tehdä, etenkin jos oman suosikkimaailmankuvan levittäminen riippuu siitä. On kuitenkin haasteellista syyttää Quinea vaatimalla häneltä positivismin ehtoja. Hän itse asiassa aloittaa dogmienmurskaamisensa sanomalla "Modern empiricism has been conditioned in large part by two dogmas. One is a belief in some fundamental cleavage between truths which are analytic, or grounded in meanings independently of matters of fact and truths which are synthetic, or grounded in fact. The other dogma is reductionism: the belief that each meaningful statement is equivalent to some logical construct upon terms which refer to immediate experience. Both dogmas, I shall argue, are ill founded."

Quine ei siis pitänyt kahdesta dogmasta. "Philosophers have rightly despaired of translating everything into observational and logico-mathematical terms. They have despaired of this even when they have not recognized, as the reason for this irreducibility, that the statements largely do not have their private bundles of empirical consequences." Hän alusti tätä peräti sanomalla suoraan että "The Vienna Circle espoused a verification theory of meaning but did not take it seriously enough. If we recognize with Peirce that the meaning of a sentence turns purely on what would count as evidence for its truth, and if we recognize with Duhem that theoretical sentences have their evidence not as single sentences but only as larger blocks of theory, then the indeterminacy of translation of theoretical sentences is the natural conclusion. And most sentences, apart from observation sentences, are theoretical."

Hänen mukaansa jako analyyttiseen ja synteettiseen tietoon ei ole niin tiukka. Hän kuvasi esimerkiksi sitä miten määritelmä ei useinkaan ole niin analyyttinen kuin voisimme kuvata.
1: Termit ovat periaatteessa vain nimilappuja. Ja tässä voi käydä vaikka niin että venusta on kutsuttu sekä "aamutähdeksi" että "iltatähdeksi", eri nimillä, vaikka ne ovat sama kohde.
2: Samoin ongelmatilanteissa on usein  useita eri tapoja ratkaista kokonaisuus niin että se on sisäisesti ristiriidaton ja yhteensopiva havaintojen kanssa. Mikä kertoo siitä että ei ole mitään yhtä ja vain yhtä tapaa havaita että jokin yksi ja tietty asia on väärin. "Any statement can be held true come what may, if we make drastic enough adjustments elsewhere in the system."
 3: Jos mietimme vaikka sitä että kun väitämme että "jokainen poikamies on naimaton" on meillä väite synonyymiydestä. Ja kuka tämän päättää? Kuka on se joka sanoo että poikamies tarkoittaa miestä joka ei ole naimisissa? Käytännössä synonyymiys syntyy siten, että käsitteet voidaan monissa tilanteissa vaihtaa toisiinsa ilman että väitteiden totuusarvot muuttuvat. Kuten hän sanoo "The synonymy of two linguistic forms consists simply of their interchangeability in all contexts without change of truth value" ja tämä prosessi tekee siitä empiirisesti testattavaa; Quine näki että kaikki (relevantit) käsitteet nojaavat perimmiltään jonkinlaiseen aistidatan tulkintaan. Ja kaikki tieteelle relevantit ajatukset hakevat todistevoimaa aistidatasta. (Quine meni jopa niin pitkälle että ultimaattisesti asiat heilauttelevat neuroneita ja siksi epistemologialla on psykologinen ulottuvuus. Tai ei se niin kovin hirveän pitkälle menevää ole. Jos tiede ja filosofia ovat perimmiltään sama projekti, ei tämänlaisia pidä ihmetellä.)

Quine johti tästä holismiin.

On katsottava kokonaisuutta. Tieteessä eli filosofiassa on oleellista tiedostaa että "Taken collectively, science has its double dependence upon language and experience; but this duality is not significantly traceable into the statements of science taken one by one." Yksittäisellä uskomuksella ei ole itse asiassa lainkaan sisältöä. Sisältö syntyy sitä kautta missä suhteessa käsite on toisiin käsitteisiin. Josta seuraa esimerkiksi se jännittävä asia kun että perinteisesti moni ajattelee että hypoteeseja testataan, on Quinen kanssa tilanne enemmänkin niin että hypoteesien avulla testataan teorioita. Teoria on "tieteen pienin yksikkö". Mitään yhtä hypoteesia ei testata ikään kuin "tyhjiössä jossa on vain se".

Täydellisyyden sijasta kysymyksessä onkin niin banaali asia kuin relevanssi ja varmistelu. ; Jokaisessa meillä olevassa käsitteessä on perustelemattomuutta. Yksikään havainto, totuus tai edes teoria ei ole täysin analyyttinen eikä täysin synteettinen. Tiedeverkossa on aina jotain jota ei ole koeteltu. Mutta se ei tarkoita että siellä pitäisi olla käsitteitä jotka määritellään koettelun ulkopuolelle. Päinvastoin ; Aina tarvitaan lisää koettelua.

Ei siksi että olisimme Oikeassa, vaan siksi että olisimme Vähemmän Väärässä. Tällä vapaudutaankin sellaisesta tieteen/maailmankuvan/filosofianteosta jossa filosofi ikäänkuin päättää kantansa sitten kertoo miksi hän on maalissa jo valmiiksi. ; Kukaan ei ole maalissa ja kaikki juoksevat. Parhaiten pärjäävä on voitolla. Ja on tätä kenties vain väliaikaisesti. Mutta muutakaan meillä ei ole. Tämä kaikki vähentää toiveajattelua, väkisin omaan haluamaan lopputulokseen johtavaa määrittelyä, venkoilua, haihattelua ja saivartelua perusteluvälineenä. Tai kuten Quine asian on itse laittanut "...effect is a shift toward pragmatism."

Päin P:tä

"Naturessa" oli mielestäni mielenkiintoinen artikkeli tieteellisen metodin yhteydestä ns. P -arvoon. P -arvoa on pidetty vahvana laadun takeena. Kuitenkin joissain tutkimuksissa on ollut toistettavuusvaikeuksia. Ja syynä ei ole data-aineisto itsessään vaaan se, miten P -arvoa on käytetty. "It turned out that the problem was not in the data or in Motyl's analyses. It lay in the surprisingly slippery nature of the P value, which is neither as reliable nor as objective as most scientists assume. “P values are not doing their job, because they can't,” says Stephen Ziliak, an economist at Roosevelt University in Chicago, Illinois, and a frequent critic of the way statistics are used." ... "Change your statistical philosophy and all of a sudden different things become important,” says Steven Goodman, a physician and statistician at Stanford. “Then 'laws' handed down from God are no longer handed down from God. They're actually handed down to us by ourselves, through the methodology we adopt."

P -arvoa ei tosin edes ole tarkoitettu siihen tehtävään mihin monet sitä käyttävät. "The irony is that when UK statistician Ronald Fisher introduced the P value in the 1920s, he did not mean it to be a definitive test. He intended it simply as an informal way to judge whether evidence was significant in the old-fashioned sense: worthy of a second look. The idea was to run an experiment, then see if the results were consistent with what random chance might produce." Tilanne on siis sama, kuin jos toimisi niin että Goldmanin metodi olisi sama kuin koko tieteellinen ajattelu. Goldmanin metodi on erinomainen bullshit -detektori, joka antaa vähällä vaivalla uskottavuusarvion. Hyviin pitää sitten keskittyä enemmän. Joku klassinen filosofi voisi sanoa että virhe on se, että pitäisi välttämätöntä mutta ei riittävää ehtoa ainoana kriteeriattribuuttina.

Tietenkin tämänlaatuinen tilastomoite on herättänyt kannustusta relativistisissa ja pluralistisissa filosofeissa. Nähdäkseni tässä riemussa on kuitenkin muutamia ohituksia jotka tekevät reaktiosta suunnilleen yhtä perustellun kuin P-arvon ylitulkitsijoiden päättelyketjut. - Voi tavallaan katsoa ja seurata mitä tietä ajatukset juoksevat, mutta ei voi kuin ihmetellä miksi mieli juoksee niin kaukaa ja samanaikaisesti niin laiskasti.

Minulle, Quinelaisena filosofina, selitys on varsin alkeellinen ja tuttu. Quinen filosofiaa kun leimaa vahvasti ns. ensimmäisen filosofian kieltäminen. Moni voisi ajatella että tässä olisi kysymys metafysiikattomuudesta, mutta hän viittaa enemmän René Descartesin ja Alvin Plantingan ensimmäiseen filosofiaan. Descartesin "Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta" kun ottaa perustakseen tietoa koskevan skeptismin haasteeseen vastaamisen. (Skeptismi ei tässä olesitä skepsis ry:n skeptisyyttä jossa ollaan empiristejä vaan kiistetään tietäminen ja vastaavat.) Ja tekee tämän viittaamalla tieteen ulkopuoliseen, ehdottoman varmaan filosofiseen perustaan. Nykyään Plantinga jatkaa tätä warrant -filosofiallaan joka on suoraa sukua Descartesin näkökulmalle. Plantinga tosin vastaa uskonnon oikeuttamiseen ja relativismiin samanaikaisesti.

Oleellista onkin tässä nyt lähinnä tiedostaa, että Descartesin ensimmäinen filosofia on oleellista astetta eri asia kuin klassinen metafysiikka. Ja Quine myöntääkin suoraan että havainnot ovat teoriapitoisia - tämä on hänen tiedenäkemyksensä ytimessä. Hän korostaa että tiede on autonomista. Ei siis ole mitään tiedettä ylempää ideologista tai filosofista instanssia jolle pitäisi olla tilivelvollinen. Tiede on todellisuuden tutkimusta, jossa ollaan erehtyväisiä mutta jossa prosessi kehittyy.

Quinen maailmassa kaikki perustellaan toisilla asioilla. Puhutaan käsiteverkosta jossa tulee koeasetelmissa korjauspakkoa. Kokonaisuudessa on ristiriita jos koetulos on sopivanlaatuinen ja siksi jotain täytyy muuttaa. Duhemin-Quinen teesissä muutetaan sitä joka rikkoo tiedeverkkoa mahdollisimman vähän. Ja tässä on tärkeää huomata, että Quine ei jaa tiukasti empiiristä ja teoreettista maailmaa erilleen. Havainnot ovat teoriapitoisia. Ja itse asiassa matematiikan aksioomat ovat jossain määrin todellisuussidonnaisia. ; Jos esimerkiksi mietimme geometriaa, saamme hyvin erilaisia tuloksia vaihtamalla eukleidiseen geometrian epäeukleidiseen. Soveltamisen kulma määrittää mitkä ovat oikeita lähestymistapoja. Siksi myös logiikan ehdot, kuten ristiriidattomuuden laki, ovat itse asiassa nekin keskustelun alla.
* P -arvon miettiminen Naturessa on oikeastaan aivan täydellisen loistava esimerkki siitä miten matematiikan ja empirian yhteydessä ei mietitä pelkästään sitä onko argumentti koherentti, vaan sitä onko erikoisissa havainnoissa kysymys siitä että aineistoa on käsitelty väärin, aineisto on mitattu väärin vai onko analyysin menetelmä itse asiassa väärä.
* Pienemmässä määrin oman blogini perushenki on se, että mitään ei voi puhua puhumatta jostain muusta. Quinen maailmassa kaikki perustellaan siitä miten muualla sama metodi tai tulos on keskeinen. Jos argumenttirakenne on sama, vihje on että argumenttirakenteesta luopuminen johtaisi syvään tarpeeseen luopua suuresta määrästä muualla sovellettua tietoa. Ja havaintoaineiston kohdalla se on tietysti se sama.

Siksi Quinea voidaan pitää jopa jossain määrin konservatiivisena : Hänen lausunnoistaan kumpuaa henkeä peritystä filosofiasta. Hänestä naturalisti aloittaa järkeilynsä vallitsevista paradigmoista ja aloittaa perustasonaan sen, että ne ovat todennäköisemmin hyviä ja perusteltuja ja jopa oikeassa. Hän kuitenkin samalla ymmärtää että kenties jossain tuntemattomassa kohdassa on vakava virhe ja yrittää sisältä päin havaita tämänlaisia tilanteita, esimerkiksi rakentamalla erilaisia testejä jotka yrittävät kyseenalaistaa paradigmoja. Quine käyttää tässä usein vertauksena Neurathin venettä jota korjataan samalla kun sillä seilataan. Minkä tahansa laudan voi korvata toisella, mutta ei kaikkia samanaikaisesti. Ja jos jokin ei ole rikki, sitä ei tarvitse korjata.

Toki Quinella on tässä suuri haaste. Jos filosofian tehtävänä olisi osoittaa ehdoton varmuus kaikelle, niin olisi ongelmallista yrittää millään tavalla käyttää tiedettä. Sillä, kuten Descartesin jumala-aistin kohdalla on tunnetusti opittu, seurauksena on kehäpäätelmäisyys. Jos meillä on Descartesin tyylinen ensimmäinen filosofia, ja sitten se takaa empirian ja empiria sitten viittaa havaitsevansa sen ensimmäisen filosofian perustan, päädytään siihen että A koska B ja B koska A. Kartesiolainen kehä on vältettävä. Ja Quine tekee tämän kiistämällä ensimmäisen filosofian. Ja itse asiassa hän tekee tämän varsin erikoisella tavalla. Hän nimittäin redusoi tiede-epäilyn itsessään tieteelliseksi kysymykseksi.

Skeptiset epäilyt olettavat tiedettä. Tämä on Quinen kenties epäintuitiivisin mutta samalla koviten iskevä yksittäinen huomio. Descartes esimerkiksi käytti unen ja hallusinaatioiden kaltaisia ajatuksia epäilyksen tiellään. Samaa keinoa on käytetty häntä aikaisemminkin. Nämä taas ovat empiirisiä kokemuksia maailmasta ja niitä käytetään ikään kuin ne olisivat tietoa maailmasta. Kun vaikka katsomme hienostunutta havaintoilluusiota, paperille piirretty viivasto näyttää liikkuvan. Quine huomauttaa että jos illuusion havaitseminen voidaan tulkita harhaksi tai epäonnistumiseksi, meillä täytyy olla tieto siitä että kuva ei itse asiassa oikeasti liiku. Ja tämä tieto on saatu jotain kautta. ; Plantinga ajautuu samantapaiseen tilanteeseen puhuessaan evoluution suhteesta havaintoihin. Hän tekee sen vain Descartesia sofistikoituneemmin. Argumentti pätee yhä. ; Niin kauan kuin skeptiset epäilyt olettavat tieteellisen taustan, ongelmat ovat tieteen sisäisiä, eivät sen ulkoisia haasteita.

Koska naturalismin skeptikko käyttää tieteellisiä argumentteja, saa tietysti naturalismin puolustajakin niin tehdä. Ja tässä ytimessä ei ole se, että tieteellä olisi jokin ehdoton varma totuus. Tämä ei oikeastaan ole edes oletuksena. Tämänlaatuiset kysymykset vain ovat ensimmäisen filosofian näkökulman mukaanvaaatimista. Ja niin kauan kuin ihmisellä ei ole kykyä nousta ihmistietoisuuden ulkopuolelle, nämä kysymykset ovat (a) joko kehäisiä tai (b) tiedettä kritisoidessaan tiedettä olettavia tai (c) vajaita jotka joko eivät perustele illuusion mahdollisuutta tai jotka jättävät ensimmäisen filosofian dogmaattiseksi vajaaksi väitteeksi. - Kaikenkattava Descartes -tyylinen epäily on sisäsiittoista, kehäpäätelmäistä ja absurdia ja muu skeptismi taas on tiedettä olettavaa ja viittaa korkeintaan triviaaleihin ongelmiin jotka koskevat yksittäisten teorioiden ja näkemysten tieteellisyysarvoa kuin haastaisivat naturalismin filosofiana ja lähtökohtana.
* Ja kyllä. Ihminen ei voi ylittää inhimillistä tietoisuutta. Ja tämä ei ole a priorisesti Jumalan olemassaolemattomuuden olettamista. Sillä jos Jumala olisi kaikkitietävä ja antaisi ihmiselle aivan ehdotonta tietoa maailmasta ja olisi rakentanut ihmisen luotettavaksi tieteentekijäksi ja erehtymiseen kykenemättömäksi, niin ihminen joutuisi silti arvioimaan omilla kognitiivisilla kyvyillään sen että onko tuo häneen tullut tieto todellakin kaikkitietävästä Jumalasta vai ei. Rajoite on siis ihmiskognitiossa joka joko päättää että tieto on luotettavasta lähteestä tai ei ole. Ei siinä onko luotettava lähde olemassa vai ei. Arvio ei siksi voi ylittää inhimillistä tietoisuutta sortumatta niihin vaikeuksiin jotka Quine näytti.

Quine ei väitä että kaikki todellinen kääntyy tieteen kielelle. Eikä edes että kaikki hyvä tiede olisi fysiikkaa ilman metafysiikkaa. Päin vastoin, siinä korostetaan malliriippuvaisen realismin tapaista järjestelmää, jossa ei oleteta pömpöösiä kaikkitietoa ja eletä jossain inhimillisen järjen kaikkivoipaisuuden hybriksessä, vaan ymmärretään se, että valtaosa ns. skeptisyydestä ja ylinaturalismista (etenkin jos mennään supernaturalismiin asti) nojaa erikoiseen logiikkaan jossa ajatellaan että "kun tiede ei voi selittää asiaa X, niin tämä meidän metodi ihan varmasti pystyy parempaan, onhan kysymus minusta emotionaalisesti tärkeä joten siihen täytyy myös olla vastaus joka on ihmisen saavutettavissa." Quine sanoo siis oikeastaan : Lopeta turha egoilu. Mutta naturalismi on silti se, jota pidetään jotenkin ylitsevuotavan ylpeänä ja epänöyränä filosofiana.

---

Kuvassa on junan ikkunan väliin valunutta vettä. Tiiviste pitää sen ikkunan sisällä. Kun juna kiihdyttää, vesi painuu kohti takaosaa. Kun juna pysyy paikallaan tai ajaa vakaata vauhtia, vesi on aivan vaakasuorassa. Ja kun juna hidastaa, vesi painuu vasten junan kulkusuuntaa. Tällä voi testata hieman sitä illuusiota mitä tapahtuu kun toinen juna kulkee ohi. Liikkumattomassa junassa ikkunasta viereisellä raiteella ohimenevä juna näyttää helposti kuin oma juna lähtisi liikkeelle ja se toinen juna liikkuisi. Samoin voi syntyä kuva siitä että itse liikkuu ja juna pysyy paikallaan. Maisema, toinen juna ja tuo ikkuna välissä oleva vesikerros tarjoaa jännittäviä ja hyvin mutkikkaita kombinaatioita joita testaten voi arvioida melko luotettavasti mikä liikkuu millä lailla suhteessa mihinkin. (Tämä viimeinen ilmaisu siksi että korostuu että ei ole suhteellisuusteorian vastaisuutta tai edes asioiden arkikokemukseen sovittamista.)

Vaahterenmäen Eemeli deluusioissa

Mikään ei herätä kiinnostustani kuin sanapari "synkeä päätösosa". Tämän houkuttaman päädyinkin "Matkalle Mikä-Mikä -Maahan". Jossa käsiteltiin Anna -sarjaa. (Ei sarjaa Anna -nimisiä tyttöystäviä joita allekirjoittaneella on ollut, koska nimi on yleinen sukupolvessani.) Siellä kirjoitettiin tärkeä huomio "Anna" -sarjan optimismista. "Yksi keskeinen piirre hänen myyttisyyttään on nimenomaan se, että kovia kokenut orpo lapsi, jota on riepoteltu paikasta toiseen ja joka on jäänyt vaille rakkautta, tupsahtaa yhtäkkiä keskelle Avonleaa Marillan ja Matthew`n kasvattilapseksi, on yhtä hymyä ja aurinkoa ja menestyy elämässä. Realistisessa kehyksessä samanlaisesta taustasta nouseva lapsi luultavasti kärsisi kärsisi monista psyykkisistä ongelmista eikä lainkaan pystyisi kiintymään niin turvallisesti uusiin kasvattivanhempiinsa. (No joo, en muista kuka kirjallisuudentutkija se oli, joka on diagnosoinut Annalla maanisdepressiivisyyden.) "

Tämä on juuri sitä materiaalia joka on Jari Sarasvuon päässä moralismista. Optimistisesta ideaalista saattaa tulla velvollisuus. Tähän liittyy vaikkapa Daily Mailissa esiintynyt lausunto jonka mukaan depressio on vain trendikästä, ja että ihmisten tarvitsee vain luopua asenteistaan. Masennuksesta ja traumatisoitumisesta kuitenkin tiedetään sen verran että tämänlainen ajattelu on, paitsi väärin, jopa vaarallisesti väärin. Anna on siis ihanne, jota ei pidä soveltaa liiaksi käytäntöön. ; Anna olisi miellyttänyt äärimmäisesti Nietzscheä. Hänen ihannehahmonsa, yli-ihminen, oli nimenomaan iloinen. Esimerkiksi kirjassaan "Hyvän ja Pahan tuolla puolen" Nietzsche korosti että modernin ihmisen moraalisysteemi rakentui iloisena olemiseen. Nietzsche korosti filosofiassaan myös Apollonisen ja Dionyysisen puolen jännitteeseen, jossa korostui se että "maailman luonteella" ei ole kovin suurta merkitystä. Nietzschelle todellisuuden mallintaminen ei ollut kovin relevanttia ihmisyyden kannalta. Kaiken kaikkiaan "olla hyvä" korvaantui sillä että "oli luova ja iloinen", epäonnistumisista huolimatta, haihattelua ei tässä kielletty. Tämä taas vaati Nietzschellä nimen omaan sitä että luovuus, aito onnellisuus ja tuska olivat yhteenkiedottuja. Ja näin Anna edustaisi äärimmäistä optimistista kuvaa, jossa kaunaisuus ja ressentiment puuttuu. Nietzschen ihannemaailmassa ali-ihmisten kohtelussa keskeistä oli se, että heitä ei vihata vaan säälitään.

Tätä kulmaa peilaten on hyvä huomata, että Nietzschen ihannekuva on epäterve. Mutta ei sillä tavalla jolla sitä tavallisesti moititaan. Julman diktaattorin sijaan epäterveys syntyy juuri siitä ällistyksestä joka esimerkiksi itselleni syntyy romantiikan piiriin laskettavissa teoksissa. Etenkin Annan kaltaisissa tyttökirjoissa. Se on se tunne joka saa kirjallisuudentutkijan medikalisoimaan fantasiahahmojen iloisuutta mielenterveyshäiriöksi.

Anna ei kuitenkaan ole pahin. Valitettavasti en tiedä mikä on. Mutta tiedän sen olevan olemassa. Ala-asteella nimittäin kävimme luokan kanssa elokuvissa, jonkinlaisella luokkaretken tapaisella. Kävimme katsomassa jostain kuuluisasta tyttökirjasta tehtyä elokuvaa. Sen sankari oli punapäinen tyttö. (Tämä lienee tärkeää, sillä tyttökirjoissa, kuten animessakin, hiustenväri on persoonallisuuden piirre.) Koko elokuvan ajan, lapsena, minua ihmetytti se miksi tämä tyttö valehteli koko ajan. Ihmettelin miksi hän elokuvan yhdessä vaiheessa jopa hyppäsi katolta sateenvarjon kanssa. Siihen aikaan minun oli vaikea ymmärtää miksi elokuvaa ei tehdä hyveellisistä hahmoista vaan laitetaan tyhmä valehtelija pääosaan.

Elokuva on, näin jälkikäteen lapsuuden kertanäkemiseen perustuvien - eli luultavasti vääristyneiden - arvioiden perusteella ollut se, miten iloinen ja optimistinen tyttö värittää tapahtumat fantasiaksi. Miten sadunomaisuus tulee kaikkeen mitä hän tekee ja miten fantasiassa on aina totuutta vaan viitteeksi, mutta kuitenkin mukana. Ja miten optimismi ei romahda epäonnistumisiin, kuten siihen että teloo itseään katolta pudotessaan.

Tietyssä mielessä skeptinen minäni yhä ihmettelee miksi sankariksi laitetaan tämänlainen deluusioissa oleva Vaahteranmäen Eemeli. Ja miksi kukaan ei loukkaannu siitä että tyttöihin liitetään tämänlainen epätosi fantasioihti ja haihattelu ikään kuin hyveenä. Ikään kuin kyky nähdä kauneutta tosiasioissa olisi jotenkin maskuliininen ja paha ominaisuus. (No, "reduktio" on toki monille synonyymi "on väärässä, ristiinnaulitse" -ilmauksen kanssa.) Nähdäkseni skientismin hyve on juuri siinä että sen kautta voidaan selvittää että katolta hypätessä kuolee (eksaktilla laskettavalla tavalla.) Ja jos haluaa todella hypätä katolta sateenvarjon kanssa JA LENTÄÄ OIKEASTI tarvitsee taskulaskimen jolla selviää miten suuri sateenvarjon tulee olla jotta se on laskuvarjo. Ja miten kestävät vahvikkeet siihen täytyy laittaa jotta se myös kestää hyppäyksen sanotaan 30 kiloa painavalta punapäältä. (Punapäisyys luonnollisesti ei vaikuta laskelmiin. Eikä persoonallisuustyyppi.) Mielessäni katoilta hyppiminen ilman tietoa - se todellakin tekee mieli redusoida mielenterveyshäiriöksi. Eikä siksi että olisin suisidaalisuutta vastaan (en ole), vaan siksi että on itse asiassa ikävää kun iloinen ihminen kuolee.

Mutta kuitenkin (Kaikki silmät ovat mustia).

Ylläoleva on ymmärrettävää. Siinä on kuitenkin liioittelun makua. Optimismi voi olla väärin poikkeuksellisille mielille, mutta tämä ei tee optimismista kaiken kaikkiaan väärää. Näin ollen Nietzsche ei välttämättä vaadi patologista mieltä. Vain epätavalliset vaikeudet nostavat esteitä.

On oleellista huomata että mielenterveys ei usein redusoidu kovinkaan hyvin ulkoisiin olosuhteisiin. Esimerkiksi itse olen kuuluisa siitä, että V -käyräni on suhteellisen tasainen. (Kertoimet kovat.) Minua, noin karkeasti sanoen, saattaa vituttaa olosuhteista huolimatta. Joskus olosuhteet ovat hyvät ja joskus ne oikeuttavat vitutukseen. Vitutukseni on näistä oikeutuksista huolimatta. Olen siis jonkinlainen Käänteis-Anna. (Joskin värjään joskus hiukseni punaiseksi ja minulla on luonnostaan jossain kohdin jonkin verran punaista karvaa, esimerkiksi parrassa.)

On helppoa selittää ulkoisella sisäistä, ja tämä ei ole täysin eiosuvaa. Tiedetään kidutuksen ja traumatisoitumisen vaikutuksista mieleen. Voidaan jopa tehdä arvioita menneisyydestäni ja sen tapahtumahistoriasta joka johtaa siihen että olen aina vittuuntunut. Nämä ovat jossain määrin päteviä. Mutta ne on helppo vetää liian pitkälle.

Tässä on kenties asiallista viitata Carnapiin. Carnap muistetaan nykyään lähinnä korppiparadoksista (sen jossa kaikki korpit ovat mustia), ja siitä miten hänen induktiota koskeva looginen mallinsa on jäänyt ajastaan jälkeen. Mutta tämän kuuluisan epäonnistumisen lisäksi hän teki jotain oikeinkin. Hän teki jaottelun joka on mielestäni yhä äärimmäisen relevantti. Kun haetaan apua loogikolta voidaan kenties ymmärtää syvästi myös Annaa, muutenkin kuin psykopatologisena näytteenä. ; Puhuessaan empiirisestä todennettavuudesta, Carnap nimittäin jaotteli merkityksen useampaan alatyyppiin. Empiirinen todennettavuus oli tärkeä ehto, mutta se oli vain kognitiivisen mielekkyyden ehto. Samalla Carnap ei väittänyt etteikö lauseella voi olla esim. ekspressiivistä, emotiivista tai motivoivaa merkitystä joka ei ole riippuvainen tästä kognitiivisesta mielekkyydestä. Kognitiivisesti merkityksettömällä pseudolauseella voi olla deklaratiivisen lauseen kieliopillinen muoto, jonka psykologisena vaikutuksena on tunne sen “ymmärtämisestä” ja “merkityksellisyydestä”, mutta tätä subjektiivista vaikutelmaa ei tule pitää todisteena sen kognitiivisesta mielekkyydestä. Carnap vertasi metafysiikkaa runouteen. Kielenkäyttö molemmissa heijasteli psykologiaa ja siihen liittyvää elämänasennetta. Mystinen tunne ei ole sama kuin empiirisesti mielekäs propositio.

Ja ihmisten elämä menee tällä tavalla, oikeasti. Tämä voi heijastua niinkin pienestä ja pinnallisesta asiasta kuin sisustus. Tiedän erään ihmisen jolla on äärimmäisen arvaamaton mutta kookas "pimeä puoli". Hänen kotinsa on kuitenkin äärimmäisen pieni ja sievä. Pidin tätä valheellisuutena, kunnes tajusin että ihminen tunsi itsensä, tiedosti ongelmansa, ja yritti taistella sitä vastaan. Kylvämällä pimeän puolensa antiteesiä sitä yritettiin pitää kurissa. Tässä ei toki välttämättä onnistuta, mutta jo yritys on arvokas. (Siitä huolimatta että itse harrastan käänteistä sisustusmallia. Minun pimeä puoleni tulee esiin suunnilleen ensimmäisenä ja se muu on sitten työläs kaivuuasia. Joku voisi kutsua tätä suojaamiseksi ja joku rehellisyydeksi.)

Ja tässä kohden romantiikka voi auttaa ymmärtämään ateismia.

Ateismin kohdalla selitys menee usein siten että uskovaisilla on pelastus ja siitä julistaminen joka ikään kuin antaisi oikeutuksen kohkaamiselle. Ateistilla ei ole tämänlaisia asioita joten se nähdään rikkovana ja repivänä. Nähdään että ateisti joka sanoo vakaumuksensa ääneen olisi kuin ihminen joka haluaa häiritä muiden henkistä matkaa. Tämä on ymmärrettävää, sillä kun Jumalaan liitetään mielikuvia elämän tarkoituksesta, merkityksestä, armosta, turvasta ja lohdusta, ajatellaan ateismin vievän nämä kaikki.
1: Tässä on kuitenkin tehty se virhe että tosiasiassa nämä piirteet on liitetty Jumalaan, ne eivät ole jotain joka on Jumalassa ja vain Jumalassa. Ateistit selittävät nämä asiat muilla tavoin. Näitä nähdessään kristitty voi pahastua kun "reduktio" on "vastenmielistä". Tämä kertoo kuitenkin lähinnä kristityn omista premisseistä kuin ateistien koherenttiudesta. Asia vertautuu siihen että onhan ateististakin kaikki uskovaisten premissit automaattisesti "taikauskoa" ja "naurettavaa" mutta tämä ei vielä itsessään sano muuta kuin että ateisti soveltaa ad hominemia ja horse laughia puheeseensa. ; Ateismi on teismin kanssa automaattisessa antiteesissä vain yhdessä propositiossa, siinä onko Jumala olemassa vai ei. Ja jos katsotaan monia eksistentiaalisenmakuisia teismin suuntauksia, antiteesiä ei ole välttämättä edes tässä. Osassa teismissä kun ei välitetä siitä onko Jumala vai ei, vaan miten Jumala sovittuu elämiseen.

Em. ateismikritiikissä perustason ajatuksena on se, että olemassaolo olisi merkitysten lähde. Ja tässä ajatellaan että olemassaoleva Jumala merkitsee, mutta olemassaolematon ei. Kuitenkin, kuten itsekin olen kirjoittanut, on olemassa Sartrelainen tapa jossa olemassaolemattomuudella on väliä. Siinä muistutetaan siitä, että olemassaolemattomaksi käsittämiselläkin on eksistentiaalinen arvo. Ateisti kohtaa Jumalan kuoleman kuten omaisenkin kuoleman, ei sen ajatuksen kautta että omainen todella olisi olemassa, vaan sitä kautta että hänellä on käsitys mitä tarkoittaa jos omainen olisi olemassa. Sartre oli tässä mielessä "Jumalakäsitteen vanki" ; Hän korosti että kristinuskoon kasvanut ei tosiasiassa voi vaihtaa uskontoa, koska jos hänestä tulee buddhalainen, buddhalaisuus rakennetaan vertailuna kristinuskoon. Samoin ateistille teismi on referenssipiste.
1: Tieteenfilosofisesti, ainakin Popperin kannalta, olemassaolemattomuus on jopa jossain määrin objektiivisempaa tietoa kuin tieto olemassaolosta. Syynä on induktion epäsymmertinen suhde deduktioon. En tiedä miksi "olemassaolemattomuutta ei voi todistaa" -tyyliset lauseet on monista perusteltu argumentti, paitsi niissä tapauksissa missä tarjottuna väitteenä on falsifioimattomissa oleva kritiikki-immunisoitu väite.

Kuitenkin tämä Sartrelainen kanta tuntuu väärältä. Modernina aikana on helpompaa törmätä ns. igteismiin. He ovat, kenties kotikasvatuksensa vuoksi, saaneet referenssipisteen jossa Jumalalla ei ole väliä. Tässä Jumala on epätoden ja toden tuolla puolella, epäkiinnostava. Nämä ihmiset ovat jäsentäneet maailman muuta kautta ja itseäni - jonkin verran vasten tahtoani mutta sitäkin pakkomielteisemmin - mukanaan vetävä teologinen saivartelu ei innosta heitä ollenkaan. Selvästi heille uskonnottomuus merkitsee, uskonto on instituutio jonka valtarakenteita voidaan kritisoida vaikka teologia ei kiinnosta. Samoin vastaan voi tulla ateisteja joille Jumala ei ole referenssipiste, vaan ateismi. Ja heillekin omasta asiastaan puhuminen on tärkeää.

Ja tässä syynä onkin enemmän se, että kristitty elää jonkinlaisessa utopiassa jossa vaaditaan ihmisiltä tiettyä tunnetta tietyssä olotilassa. Hän tulee, vähän Sarasvuon henkeen, selittämään miten toisten eksistentiaalisten kokemusten tulee olla. Ja jos toinen on erimielinen tästä, niin teologi jostain syystä "tietää aina paremmin". Paremmin kuin toinen ihminen itse. Ajatustenlukukyky ja kaikkitietoisuus ei siis ole vain ainoastaan Jumalan ominaisuus, vaan tämä on myös Hänen seuraajillaan automaattisena lisävarusteena.

Toisaalta tuntuu erikoiselta että etenkin lopullisen kuoleman tunnustaminen olisi sidoksissa onnellisuuteen - ellei sitten ole suisidaalinen. Mutta kenties tässä tehdään vääriä oletuksia. Sellaisia liioitteluja joita itse tein kun sekoitin fantasiaan taipuvaisen punatukkaisen persoonallisuuden tyhmyydeksi ja valehteluksi. Totuuden siemen, mutta ei riittävästi jotta kokonaisuus olisi eksistentiaalisella tasolla käsitettävä, ymmärrettävä. ; Ja tämä johtuu siitä että heidän kohdallaan on aivan väärin tehdä väitteitä joissa Carnapin kognitiivisen mielekkyyden puute tekisi siitä ekspressiivisesti merkityksetöntä. Tämä ei vaadi yliluonnollisia elementtejä, ainoastaan aliluonnollista aivotoimintaa, joten ateisti ei ole edes maailmankuvallisesti ristiriitainen jos hän uskoo että hänellä on subjektiivisia emootioita.
1: Ja heille tunteita voidaan lähestyä empiirisesti "Love without proof - it's stalking." Sam Harris sitoo "moraalinen maisema" -teoksessaan uusateismin oppia lajinmukaiseen käytökseen jossa on tilastollisia yleistyksiä joita on totuttu käyttämään "traumatisoitumisten" kaltaisten käsitteiden yhteydessä siellä höpömmässä humanistisellakin puolellaa.

Itse asiassa kun mietitään asian luonnetta Carnapilaisittain esille tulee toinenkin, mielenkiintoinen, seikka. Nimittäin se, että hänen logiikassaan "kyllä" ja "ei" ovat yhtä arvokkaita. Karkeasti ottaen Carnapin argumentti voidaan vääntää kaltaistani fundamentalistiagnostikkoa viehättävään malliin ;  Jos väite Jumalan olemassaolosta on kognitiivisesti merkityksetön pseudolause, on myös sen negaatio eli ateismi. Ja jos lause Jumalasta on kognitiivisesti merkityksellinen lause, myös ateismi on. Se, että puhuu teismistä merkityksellisenä ja ateismista eimerkityksellisenä vaatii siis "merkityksen" sisällön vaihtamista lennosta. Ateistien kohdalla puhuttaisiin vain kognitiivisesta merkityksestä ja teismin kohdalla sallittaisiin muutkin.

Tässä unohtuu että jos teismi antaa yhdenlaista merkitystä, niin samoin antaa ateismikin. Ei siis ole mitään merkitystä joka olisi teismin yksinoikeus. Kognitiivisen merkityksen liittäminen on yhtä kornia kuin väittäisi että joku ei voi olla onnellinen vain siksi että on orpo. Tai että sievä sisustus olisi itsepetosta eikä itsekontrollia. Tai että minä en voi olla kyyninen paska vain siksi että minulla on ihan oikeasti kaikki asiat ulkoisesti vähintään melko hyvin ellei paremmin.

Tosin Carnap tekee "The Philosophy of Rudolf Carnap":in mukaan Carnap jakoi asiat suunnilleen samalla tavalla kuin uusateistitkin. Jumala voi tietyissä mielin täyttää empiristiset vaatimukset. "Neurath emphasized the difference between the magic of primeval periods and later metaphysics. Magic was this-worldly and empirical; metaphysics, on the other hand, was transcendent and nonempirical. Neurath regarded theology as a transition phenomenon; in its primitive form it was magical, but later it became more and more metaphysical, although it preserved some of its original formulations." ... "I pointed out that the word “God”, in its mythical use, has a clear, empirical meaning. In its metaphysical use, on the other hand, its old empirical meaning vanishes; since no new meaning is supplied, the term “God” becomes meaningless."

Tämä jaottelu on saanut tietysti moitteita siitä että se koskee vain hyvin harvojen kannattamia Jumalia. Rauno Räsäsen blogauksessa peilataan tätä asennetta hyvin klassisesti : "Hartin mukaan sellaista J/jumalaa, jonka olemassaolo uusateistien [esim. Dawkins ja Dennet] mielestä on erittäin epätodennäköistä, ei ole eikä edes voi olla olemassa, ja sen vuoksi he eivät tule kumonneeksi muuta kuin omat väärinkäsityksensä. Kreationistien tavoin uusateistit ovat ymmärtäneet J/jumalan demiurgiksi eli jonkinlaiseksi käsityöläiseksi tai kellosepäksi [Intelligent Designer], joka on suunnitellut maailman luonnonlakien [tai ikuisten ideoiden] mukaisesti. Hartille transsendentti Jumala ei kuitenkaan ole ideoista/luonnonlaeista riippuvainen muttei myöskään ristiriidassa niiden kanssa. 'Hän' ei ole ‘empiirinen syy’, ‘käsitteellinen olio’ tai ‘erisnimi-persoona’ vaan kaikessa ikuisesti ‘läsnä oleva’ olemassaolon, tietoisuuden ja kauneuden/rakkauden perusta [ja siinä mielessä myös alkuperä eikä vain tietty fysikaalinen syy]. Sellaisen Jumalan voi kokea, mutta ‘häntä’ on mahdoton verifioida empiirisesti tai kieltää loogisesti, vaikka tietenkään ‘häneen’ ei tarvitse uskoa."

Uusateisteista tällä ei ole väliä koska nämä eivät ole relevantteja Jumalia ja että se mitä uusateistit pitävät relevanttina ei ole teistien määriteltävissä, koska jokainen maailmankuva on ehyt sisäisesti, eikä vaatimuksena ole se, että toisista maailmankuvista asetetaan niille ehdot. Siksi he voivat olla niin skientistejä kuin huvittaa ja pitää tiettyjä Jumalanäkemyksiä turhina.

Omaan silmääni Hartin tapa lähestyä asiaa on siitä erikoinen että se moittii uusateismia banaaliksi, mutta se on itsessään banaali. Itse kuitenkin korostaisin että Jumala -käsitteen vaihtelevuus tekee siitä liikkuvan maalin. Moving the Goalposts ei ole hyvä strategia jos haluaa vaikuttaa järkevältä, se lähinnä kritiikki-immunisoi aiheen, ja tämänlaisen halpamaisen kikkailun jälkeen on typerää vaatia osuvaa ja kumoavaa kritiikkiä.
1: Jos falsifoitavuudella ei ole väliä ei pidä vaatia vastapuolta falsifioimaan sitä. Jos falsifioitavuudella on väliä, käsitteestä pitää tehdä falsifioitava tai unohtaa se typeränä käsitteenä. Vaihtoehtoja ei ole, eikä asiaa pelasta se, että oman maailmankuvan ehtoja syötää vastapuolelle ja nauraa ristiriidoista joita syntyy jonkin muun kuin sisäisen epäkoherenssin kautta.

Psykologisesti ymmärrettävä voi olla vaikka hyppelisi katolta sateenvarjojen kanssa. - Minua ei rehellisesti sanoen muiden psykopatologiassa rypeminen kiinnosta. Minulla on mielenterveyshäiriöitä, absurdeja mielipiteitä ja luonnehäiriöitä koottuna itselle ihan monenkin elämän tarpeiksi. (Tasolla ja persoonallisuudella jota ei voisi selittää edes hiustenvärillä. Joka ei yleisesti ottaen ole punainen.)

Pieni ajatus : Kunnioituksesta ja pyhyydestä

"Kotimaan" blogeissa on viime päivinä oltu tuohtuneita. Syynä on esitys joka tapahtui Temppeliaukion kirkossa. Siinä rikottiin monien ihmisten pyhyyden tunteita, koska esimerkiksi kastemaljaa käytettiin tavoilla joilla kastemaljaa ei saisi käyttään, tarkalleen ottaen jalkojen pesemiseen. Myös pyllyä näytettiin alttarilla. Tähän liittyen on kenties hyvä ottaa Temppeliaukion kirkon tahon kannanotto asiaan. Hän tiivisti esityksen ongelmat varsin kiteytyneeseen muotoon "Esitykseen liittyi sanoja ja eleitä, jotka melko huonosti sopivat kirkkotilassa (tai eräissä muissakaan tiloissa) esitettäviksi. Tämän toteaminen ei vaadi erityistä konservatiivista mielenlaatua, vaan normaalia kalustettujen huoneiden tapakulttuurin tuntemista. Toinen asia on kirkkotilaan liittyvän symboliikan (alttari, saarnatuoli, kastemalja) ”unohtamien” ja ottaminen osaksi esitystä kuin kyse olisi vain käytännöllisistä esineistä. Toki ne sitäkin ovat, mutta missään tapauksessa eivät vain sitä." Hän kuitenkin piti tapahtumaa enemmän "työtapaturmana", eri maailmojen kohtaamisen epäsymmetriana, kuin varsinaisena jumalanpilkkana.

Tämänlaisten asioiden mietintä on hyvin oleellista, myös eikristityille. Ja kenties varsinkin heille. Uskovaisille itselleen tämä on intuitiivista ja helppoa, heidän ei tavallaan tarvitse vaivata päätään sillä.

Itse olen tunnettu jumalanpilkkaaja ja rienaaja. Saan iloa ja riemua Pyhän Hengen pilkkaamisesta. Teen tätä sekä kotonani että julkisissa tiloissa. Syynä on se, että minulla ei ole suunnilleen ollenkaan ns. pyhyydentuntoa. Tämä ei tarkoita sitä että eläisin arvotyhjiössä. Sen sijaan korostan sitä, että itse en jaa "hengellisyyttä" karkeasti sanoen edes Jumalanolemassaoloon uskomisen kautta. Vaan siten että ateisti ei ole uskovainen, mutta hengellinen hän voi olla. Ateisti joka uskoo Pyhään on hengellinen. Tässä kohden pyhän määritelmä ei ole määritelmällisesti väistämättä yliluonnollinen. Näin ollen Jumalan Pyhyys on Pyhää. Mutta se on vain yhdentyyppinen mahdollisista Pyhyyksistä. Karkeasti sanoen Pyhä on arvo jota ei kyseenalaisteta ollenkaan. Voidaan siis sanoa että kyseessä on arvodogma, tai ensisijainen arvo.

Tämän ymmärtäminen on yleensä hyvin vaikeaa. Sillä ajatuksena on likimain se, että jos ei ole arvodogmaa niin sitten on arvotyhjiö. Tämä on kuitenkin hyvin väärä kuva. Sillä oikeasti asioissa on enemmän puolia kuin mitä tämänlaisesta väärästä dikotomiasta syntyy. Jos tämän väärän dikotomian ottaa käyttöön ajatteluprosessi muuntuu vääristyneeksi, muodoltaan samanlaiseksi kuin jos kysyisi "oletko jo lakannut hakkaamasta vaimoasi, raiskaamasta kissaasi ja ampumasta naapuria kasseille ilmakiväärillä? (k/e)". Asiaan voi hakea selkiyttä esimerkiksi katolisten opin kautta.

Katolisilla on nimittäin sekä Jumala että pyhimyksiä. Moni ajattelee että katoliset palvoisivat pyhimyksiä. Että asialla on joko korkeampi voima tai ei ole. Katoliset itse eivät ole tässä näin tiukkoja. He ovat itse asiassa hyvin huolellisia. Heillä on Jumalaan kohdistuva palvonta (lat. adorare) ja pyhimyksiin kohdistuva kunnioitus (lat. venerare). Pyhimykset ovat itse asiassa uskonveljiä, heidät koetaan ikään kuin enemmän tavallisen uskovaisen kaltaisiksi. He vain ovat erityisen hyviä uskovaisia ja tätä kautta hyviä malleja, joissa on ripaus realismin makuakin. Ihminen ei siis kykene olemaan Jumala, mutta tavoitellessaan Jumalankaltaisuutta he voivat joskus ponnistaa johonkin jota voidaan pitää onnistumisen tapaisena.

Itse jaan moraalin siten että on kahdenlaisia malleja. Niitä joissa on lähtökohtia joista ei jousteta. Ja sitten on niitä jossa ei ole mitään kompromissittomia lähtökohtia. Kuvasin tätä eroa hieman Talebin "profaani" -käsitteen kautta. Tämän ymmärtäminen on tärkeää, koska monet uskovaiset harjoittavat uskonnottomiin omituista kyykyttämistä. Heille Pyhä on joko yleisinhimillinen objektiivinen moraali. Silloin ateisti on hyvä, mutta suhteessa Jumalaan. Tai sitten Pyhä määritellään miksi tahansa asiaksi jota pitää vähänkin tärkeänä. Ja näin ateisteista ja uskonnottomnista tehdään automaattisesti joko arvotyhjiössä eläviä tai kaksinaismoralistisia tekopyhiä jotka ovatkin oikeasti suhteessa pyhään.

Kun pyhä käsitetään dogmaattiseksi arvolähtökohdaksi, ja sen rinnalle laitetaan kompromissien arvot, voidaan huomata että asia ei ole noin yksinkertainen. Asioista on voitava neuvotella. Tämä on tärkeää, koska olen Quinelainen tieteenfilosofiassa. Ja etiikkani jatkaa täsmälleen samassa radassa. Tämä on useille hyvin epäintuitiivista (itselleni se taas on nimenomaan intuitiivista) ainakin väärinkäsitysten yleisyyden vuoksi (usein ongelma on viestintäongelma ja se että minua tulkitaan siihen soveltumattomien välineistöjen kautta jolloin minun väitetään tarkoittavan jotain jota aivan ilmiselvästi en väitä enkä varsinkaan tarkoita).

Tavallisestihan arki-ihmisen etiikka on presuppositionistista. Eli heillä on käsitys siitä mikä on oikein. Perustelut ovat after the fact päälleliimattavia selityksiä joilla asia yritetään oikeuttaa. Suhde premissien ja johtopäätösten välillä on hierarkinen. Ja suunta on johtopäätöksestä premisseihin. Tämä on ehdottomasti profaania, koska arvodogma on se johtopäätös. Tämä näkyy siinä että argumentin epäonnistuttua johtopäätöstä ei hylätä vaan käytetty argumentti vaihdetaan lennossa toiseen. ; Sivistyneemmille ihmisille etiikka etenee usein premisseistä johtopätökseen. Tällöin päättely on hierarkista. Ja ehdottomasti profaania koska premissi on se arvodogma. Premisseiksi yritetään valita kyseenalaistamattomia ehdottomia totuuksia.

Quinen tapa lähestyä tieteenfilosofiaahan oli se, että ei ollut mitään "ensimmäisen totuuden näköalapaikkaa". Kaikki oli neuvoteltava. Tästä oli seurauksena se, että tosiasiassa klassinen jako analyyttiseen ja synteettiseen pilkkoo liikaa. Että premissitkin sovittuvat havaittuun todellisuuteen. Ristiriitojen ratkaisussa ei ollut mitään yhtä varmaa asiaa jota ei voitaisi missään tapauksessa kyseenalaistaa. Quinen tärkein teema valaistuu hänen tavastaan kuvata "Neurathin venettä" jota korjataan samalla kun sillä soudetaan. että mikä tahansa lauta voitiin joutua jossain vaiheessa poistamaan. Mutta ei kaikkia samanaikaisesti. Duhemin Quinen teesi on ratkaisu siihen "mikä asia on korjattava milloinkin". Mutta oleellista olikin se, että se ei suojannut mitään yksittäistä kohtaa näkemysverkossa.

Ja näkemysverkko on tässä se oleellinen. Kaikki perustellaan suhteessa muihin asioihin. Yksikään ei killi ilmassa puhtaasti esioletettuna premissinä. Quinen idea onkin juuri siinä että kun objektiivinen totuus ei tieteeltä onnistu, positivismin ylitsepääsemättömien ongelmien seurauksena, niin voimme kuitenkin tehdä asiat niin että meillä ei ole mitään dogmaattisia ilmassa leijuvia premissejäkään. Eli jos emme voi vapautua mistään esioletuksista, voimme kuitenkin vapautua puhtaasti oletuksenvaraisista esioletuksista. Kaikesta voidaan tämän jälkeen keskustella. Eikä tässä tarvita mitään NoMa -jakoa. Koska kaikki, myös perustelumenetelmät itsekin, olivat keskustelunvaraisia asioita. Logiikasta tiedämmekin sen, että niitä on useita ja niiden paremmuusjärjestyksestä voidaan keskustella esimerkiksi sitä kautta miten hyvin niitä voidaan soveltaa.

Quinen malli ei ole hierarkinen. (Tämä on se epäintuitiivinen osa, jonka ohittaminen johtaa siihen että Quine näyttää asiaa vähemmin miettineille usein saivartelulta. Ja suurin osa Quinekritiikistä näyttää vakavalta kritiikin kohteen olkiukottamiselta ja ohipuhumiselta ; Että vastaukseksi esitykseen saadaan kritiikkiä joka perustuu läpitunkevalle väärälle dikotomialle ja kategoriavirheelle.) Objektiivinen moraali taas olettaa että olisi juuri hierarkinen malli joka olisi suorastaan "empiirisesti tosi" siinä mielessä että luonto ja luonnollisuus voisivat ohittaa humen giljotiinin ja ratkaista is-ought -ongelman pelkkänä kuriositeettina. Samoin tekevät ne jotka määrittelevät Pyhän miksi tahansa arvoksi. Näissäkin argumenteissa usein piilo-oletetaan nämä arvot ehdottomiksi, eli nämä moraalilähtökohdat eivät olisi ollenkaan aposteriorisia vaan puhtaasti apriorisia.

Minulle mikään ei ole läpipyhä. Kaikki on neuvoteltavissa. Tämä tekee minusta ehdottomasti uskonnottoman ja epähengellisen. (Osa ateisteista voi taas olla hyvinkin dogmaattisesti arvomaailmassaan hengellisiä.)

Tässä mielessä voimme neuvotella siitä päästämmekö ihmisiä temppeliaukionkirkkoon särkemään ihmisten pyhiä kokemuksia. Joka tarkoittaa myös sitä että jollain ehdoilla olemme valmiita myös kieltämään tämän. ~ Nähdäkseni ihmisten pyhillä tunteilla ei ole mitään kiistämätöntä erikoisarvoa. Niitä saa ja joskus niitä peräti pitää pilkata. Tämä on korostettua silloin kun Pyhää käytetään julmuuden oikeuttamisessa. Historia tuntee tähän montakin tapausta. Jos Pyhä todella oikeuttaa -tai peräti velvoittaa- niihin, niin voimme kysyä kumpi on arvokkaampi. Ja jos Pyhän nimissä aiheutetaan kiusaa, sitä voi olla aivan oikeutettua pilkata. Kuitenkin myös sananvapaudella ja ilmaisunvapaudella on rajat, sekään ei ole ehdoton dogma. Joskus sitäkin on syytä rajoittaa.

Itse harjoitan jumalanpilkkaa nimenomaan julkisissa paikoissa. Kotonani teen sitä itse asiassa harvemmin, koska minua ei siellä provosoida sellaiseen. Jumalanpilkkani on tyypillisesti reaktiivista. Sitä että he tunkevat minun elämänalueelleni esimerkiksi pelastuslappunsa kanssa. Yleensä tämäkin on silmissäni hyväksyttävää, ja vasta kun se on tyrkyttävää pelastuslapun kanssa heilumista puutun asiaan. Ja sitten minulla on tietysti se, että jos joku kysyy suoran kysymyksen annan siihen suoran vastauksen. Ja jos tämä järkyttää niin se on yleensä kysyjän ongelma. (Ei pidä pelata jos ei osaa hävitä.) Tässä suhteessa temppelinaukion kirkko on julkinen tila. Mutta on sitä hyvin määrätyssä mielessä joka käskee minun maailmassani laittamaan siihen heittomerkit. Temppelinaukion kirkko on "julkinen" tila. Se on vähän kuin kyläpaikka jossa on aina avoimet ovet. Näihin paikkoihin on hyvä mennä kunnioituksella.

Oma tapani kiertää arvotyhjiö, eli se ,että mitään ei palvota mutta monia asioita kunnioitetaan ja vielä useammasta asiasta debatoidaan. Se on nähdäkseni varsin kelpo tapa lähestyä sitä miten tämänlaisia konflikteja käsitellään. Hierarkinen maailmankuvalähtökohta taas ei toimi. Sillä jos laittaa dogma-arvoksi ilmaisunvapauden saa aivan eri tuloksen kuin se joka laittaa dogma-arvoksi Pyhän tunteen. Ja sitten vain ohipuhutaan ja se voittaa joka väkisin voimalla junttaa oman premissinsä johtavaksi. Ja tällöin kysymys on vain siitä että vallasta tehdään oikeutus.

Näkökantani ei tosin sovi juuri ollenkaan nykyiseen keskustelukulttuuriin. Sillä siinä keskitytään maailmankuvaan, niiden lähtökohtaiseen oikeutukseen arvokeskustelun ytimenä (itsessään profaani dogma). Tällöin keskustelu värittyy aina siihen miksi minä olen oikeassa. Sen sijaan pitäisi keskittyä asian ratkaisemiseen. Debatin ideana ei saisi koskaan olla se, että omalle idealle vain yritetään saada vipuvoimaa ja poliittista valtaa. Debatissa pitäisi aina olla ratkaisunäkökulma, eikä se että julistetaan kaikille se miksi juuri minä olen oikeassa. (Me kaikki ajattelemme näin luontevasti, ja tämänlaiseen "rohkeuteen ja itsetuntoon" ei edes pitäisi ohjata, saati nykymalliin kannustaa. Minäkin ajattelen olevani ehdottomasti oikeassa niin luonnostaan että joudun laittamana kaikki voimavarani peliin jotta en ajattelisi ja toimisi niin.)

---

Mikäli tulit tänne googlen hakusanalla "syntinen pylly" ja "katso kuvat", niin se johtuu siitä että laitoin tämän tekstin tähän alapalkkiin.

Holismin henki

Etiikkaa on tavattu lähestyä erilaisten moraalilakien kautta. Näissä henkenä on se, että maailmassa on asioita jotka eivät ole hyviä, ja niitä voidaan punnita verrattuna moraali -ideaaliin. Etenkin kristillisessä perinteessä on ollut käytössä ajattelua - joka ei suinkaan ole nykyaikanakaan kuollut - jossa moraalilaki on jopa vahvempi kuin ihmisten mieltymykset. ; Esimerkiksi jos otetaan esille kontroversiaali homoseksuaalisuusteema, tämä nähdään niin että jos ihmisen arvio teosta on ristiriidassa moraalilain kanssa, on ihmisen korjattava näkemystään. Tämänlaista ajattelua voitaisiin nähdä "ylhäältä alas -ajatteluksi".

Kuitenkin etiikkaa on lähestytty toisellakin tavalla. Esimerkiksi John Rawls kirjoitti "A Study in The Grounds of Ethical Knowledge":n jossa hän selitti että joskus voikin olla niin että aineisto tarjoaa vastaesimerkkejä eettiselle teoriallemme. Ja silloin teoriat ovatkin alisteisia. Rawls itse asiassa vertasi tätä lähstymistapaa suoraan sen ajan luonnontieteisiin ja etenkin tieteenfilosofiaan. "One crucial distinction between the use of a theory in natural science, as opposed to its use in ethics, is that in the former the subject matter is the empirical laws expressed by different causal relations, and whenever the theory does not explain these the theory must be modified." ... "Thus an adequate and comprehensive ethical theory may have a control over its data which we generally do not allow to a theory in a natural science." Tämänlainen ajattelu on "alhaalta ylös" -ajattelua joka on kenties vahvimmillaan reduktionismissa. Esimerkiksi Popper "The logic of discovery":sä kiistää "ylhäältä alas" -ajattelun. Hän myöntää että se on filosofisesti mahdollista, ja kiistää että se poistaisi voimaa Popperin kannattamalta falsifiointiperiaatteelta. Popperin tapa ratkoa kyseinen ongelma oli se, että hän eriytti loogisen ja metodologisen maailman erilleen. Näin hänen ei esimerkiksi tarvinnut miettiä sitä voidaanko falsifiointiperiaate falsifioida. Eikä hänen tarvinnut miettiä sitä että olisiko "ylhäältä alas" -ajattelu mahdollista luonnontieteellisessä ajattelussa.

Rawlsilla oli kuitenkin näkemys joka oli holismia. Hän kannatti sitä että käytetään sekä "ylhäältä alas" -ajattelua että "alhaalta ylös" -ajattelua. Rawls peräti lainaa filosofi Max Blackiä joka oli sanonut että "no scientific law is rejected on the basis of a finite number of contrary observations unless it is believed that the number of such observations could be indefinitely extended by any competent observer under similar conditions; strictly unique experiments, however discordant with theory, are neglected because their uniqueness guarantees their irrelevance: their importance is merely that of the inexplicable." Tämä on merkittävää kahdella tavalla joista molemmat ovat itselleni tärkeitä: (1)  Se esittää vaihtoehdon jossa kritisoidaan sekä "ylhäältä alas" että "alhaalta ylös" -ajattelua juuri samalla tavalla kuin Quine teki "Two Dogmas":issaan (2) Lisäksi Rawls käsitteli tuossa selvän muotoilun jossa käsitellään Duhemin ongelmaa tieteenfilosofialle, jossa ehdotetaan selkeästi sitä että joskus on sittenkin kenties syytä hylätä havainto teorian vuoksi.

Näin ollen Rawlsin voidaan nähdä olevan etiikan parissa se, joka käyttää täysin samanlaista logiikkaa kuin Quine käyttää (luonnon)tieteenfilosofian puolella.

Asia on luonnollisesti tärkeä koska  Rawls teki argumentaationsa ennen Duhemia ja Quinea. Näin ollen tämän tyyppinen ajattelu on tietysti ollut ilmassa jo aikaisemmin. Quinen ja Duhemin ansioiksi onkin sitten jäänyt näiden asioiden kehittely ja viimeistely sen sijaan että niiden takana olisi ehdoton uusi innovaatio. -Itse asiassa jopa aikaisemmin mainitsemani Popper aivan selvästi mainitsemassani kohdassa reagoi Duhemin argumentaation kaltaiseen tilanteeseen, ei tietysti Duhemia mainiten, mutta tämäkin näyttää sitä että argumentointitapa on ollut ilmassa jo ennen viimeistelyä. ; Tämä ei tietysti yllätä. Sillä sellaiset tieteenfilosofian jättiläiset kuten Hempel olivat käsitelleet aikaisemmin induktiota. Ja itse asiassa Hempelin "Problems and Changes in the Empiricist Criterion of Meaning" nostaa myös holismin esille. Näin ollen aiheeseen liittyvä filosofia oli siksi kovasti pinnalla. Ja näin ei pidä ihmetellä sitä, että tämänlaiset kulmat ovat nousseet esille. Oivallus on toki hyvä, mutta se on myös liittynyt aikansa tieteenfilosofikoiden parissa muodikkaana kiinnostuksenaiheena. ; Quinekin itse asiassa aivan eksplisiittisesti lainaa hyvin ahkerasti edeltäjäänsä Neurathia, mikä korostaa sitä että hän ei suinkaan huijannut itselleen ansioita. Hän kertoo ideoiden lähteen ja kehittelee sitä eteenpäin.

Tämä tematiikka nostaa esiin innovoinnin ongelman ; Usein puhutaan keksinnöistä, mutta ne ovatkin oikeasti vain uusia kombinaatioita. Quinen ajatus holismista ei ollut hänen aivan oma aivan uusi keksintönsä. Ja kun asiaa katsotaan tarkemmin, niin holismi ainoastaan soveltaa kahta erilaista menetelmää ("ylhäältä alas" ja "alhaalta ylös"), jotka muut ovat kehittäneet jo paljon aikaisemmin. Holismissa oivallus on oikeastaan vain se, että ei ole pakko valita joko tai vaan voi ottaa sekä-että. Ja sekä-että -ajattelukin on ikivanha.

Tämä ylläoleva oli alustus. Kenties jo itsessään riittävä "johonkin". En kuitenkaan ajatellut laittaa tähän bloggauksen loppua. Sillä halusin käsitellä tämänlaisen kehittelyketjun kautta innovaation filosofiaa.

John Wilkins bloggasi tuoreesti tekstissä innovaatiosta. Hän nostaa esille sen, että usein PR -ihmiset käyttävät innovointi -käsitettä hyvin omituisella tavalla. Niissä esitetään esimerkiksi että nykyajan ihmiset olisivat innovatiivisempia kuin muut. Tätä voidaan jopa laskea keksintöjen määrällä. Tässä Wilkins on maltillisempi. Hän korostaa sitä että nykyajan ihminen ei ole mitenkään erityisen nerokas verrattuna muihin ihmisiin menneiltä vuosisadoilta.

Wilkins ottaa keskiöön tavan jakaa innovaatiot kahtia. Jaottelussa on määritelty (1) "combinatorial novelty" joka on lähinnä komplekseja ideoita ; Niissä kaksi jo valmiiksi olevaa asiaa yhdistetään. Näin ollen oast ovat olemassa. Elementit ovat vanhoja mutta kompositio on uusi. (2) "deep innovation" taas on jotain aivan uutta ;

Tämä jaottelu on toki intuitionmukainen. Sitä kautta voidaan helposti huomata, että nykykulttuurissa taiteilijat luovat usein juuri yhdistelemällä. Uusia innovaatioita syntyy hyvin harvoin. Näin ollen valtava uusien innovaatioiden suoltamien niin patenttivirastossa kuin taiteenkin puolella ei kerro oikeastaan mitään uusien oivallusten määrästä ; Filosofitkin korostavat sitä miten kaikki filosofia tuntuu olevan alaviitteitä Platoniin. Eli Platon teki aidot innovaatiot ja muut ovat vain yhdistelleet asioita sitten hänen jälkeensä.

Wilkins näkee kuitenkin että tämä jaottelutapa on melkoisen yksinkertainen. Sen ytimessä on analogisen ajatteun ongelmallisuus ; Lähinnä se, miten samuus ja samankaltaisuus voitaisiin arvioida. Tässä Wilkins käyttää evoluutiota koskevaa samanlaisuusajattelua ja nostaa esiin sen, että homologioita ja analogioita tarkastellessa mukana on aina jonkinlainen referenssi ja konteksti ; Lepakon raaja on samaa alkuperää kuin linnun siipi jos evolutiivinen näkökulma on pitkä. Mutta jos näkökulma on lyhyempi, ne ovat vain samanrakenteisia koska lepakon siivet ovat kehittyneet nisäkkäiden raajoista eikä sen siipiys ole peräisin linnun siivistä. Kontekstisidonnaisuus tekee evoluution samanlaisuusarvioista filosofisesti mielenkiintoisia. ja sama koskee tietysti myös innovaatioita. (Ajatus siitä että mutaatio olisi innovointia vallitsevassa eliökulttuurissa ei ole itse asiassa kovin kaukaa haettava ajatus.) Wilkinsin mukaan tämä kontekstisidonnaisuus on tärkeää. Ei tavallaan voida nähdä voimakasta eroa aidosti uuden ja kehitellysti uuden välillä.

Näin ollen Quine teki innovaation. Joka vaati varhaisemman filosofisen perinteen olemassaolon ja tuntemisen. Ja tästä itse asiassa päästään (kaiken yhdistävän holismin hengessä) yhteiskunnan kukoistamiseen asti.

Innovoinnissakin on aina kysymys kontekstista ja kulttuurista. Wilkins korostaa että inventioissa on usein kysymys esimerkiksi opettamisesta ; Taustalla on ajatus siitä että teknologioiden käyttäminen ja niiden rakenteen oppiminen vaatii tietyn määrän työtunteja. Tätä kautta ihmisten määrä antaa rajat sille miten paljon asioita voidaan opettaa ja oppia. Näin ollen jos teknologian määrä ylittää sen määrän mitä tämän ihmispopulaation jäsenet voivat oppia, se itse asiassa menettää innovaatioita. Ja se tekee sen riippumatta siitä että ovatko nämä kyseisen ryhmän ihmiset kekseliäitä vai eivät. Siksi sivistyksen kehittymisessä on muutakin kuin pelkkä yksilöiden luovuuden määrä. Wilkins esittää että jos saadaan teknologia joka sallii populaation koon ja keski-iän kasvun, se parantaa sen mahdollisuuksia opiskella uusia taitoja. Ja tätä kautta he säilövät jo olemassaolevia teknologioita että voivat lisäksi innovoida uusia. Seuraus tästä on jännittävä "The absolute rate of innovation will rise for that population simply as an effect of increasing population size, even though the relative or per capita rate is constant."

Usein keskustelussa on kysymys siitä että arvo olisi vain keksimisessä. Kuitenkin asiat taiteen, keksintöjen, tieteenfilosofian, tieteen... kehityksessä kokonaisuus on aina synnyttävien ja tuhoavien voimien kompromissi. Kun tämän tajuaa, ne näkökulmat joissa korostetaan sitä että tiede on länsimaista koska "kristillisyys tarjoaa yksilöille laajimman luovuuspotentiaalin" tai jos sen taustalla on ateistinen ajatus "taikauskon ja Jumalan hylkäämisestä joka johtaa tosiasioiden tunnustamiseen ja tieteen kehittämiseen ja testailuun" muuttuvat varsin pinnalliseksi. Kysymys ei yleensä ole ideologioista. Ihan sen takia että nerous ja innovaatio ei ole sitä mitä moni sen ajattelee olevan. (Platon ei ollut filosofian historian suurin nero, hän enemmänkin ehti ensimmäisenä ottamaan kantaa.) Eikä innovaatioiden suhdekaan yhteiskunnan kukoistamiseen ole se mikä sen usein ajatellaan olevan. (Filosofiakaan ei ollut Platonin aikana huipussaan ja hienostuneimmillaan.)

---

Kirjoittaja kehitti koko tämän blogauksen lainaamalla muiden ihmisten ajatuksia ja luoden tästä komposition jota kukaan muu ei ole tehnyt sellaisenaan aiemmin. Johan tässä itsekehussa sydän lämpenee...

nihil est in intellectu quod non fuerit prius in sensu.

"Kantani on naturalistinen; En näe filosofiaa minään valmistavana opetuksena tai perustana tieteelle, vaan tiede ja filosofia muodostavat jatkumon. Näen filosofian ja tieteen olevan samassa veneessä - palatakseni Neurathin kuvaan, kuten niin usein teen, voimme korjata vain merellä, kun olemme siinä vesillä. Ei ole mitään ulkopuolista näköalapaikkaa, ei ensimmäistä filosofiaa."
(Willard Van Orman Quine)

Sana "naturalismi" on sanana hyvin epämääräinen. Kreationistit esimerkiksi syyttävät "evolutionisteja" "naturalismista" ja pitävät tätä ateismina ja vain aineelliseen maailmaan nojaavana, ahneuteen innoittavana. Yhden kreationismin tyypin, Intelligent Designin, johtohahmo Johnson taas on pitänyt kulttuurissa olevaa moraalin rappeutumista seurauksena naturalismista. Ja tämän juureksi hän katsoo tieteellisen naturalismin.

Vastaavantapaista suhtautumistapaa ei tarvitse hakea kaukaa. Yllättävän monelle humanistille skientismi, reduktionismi ja fysikalismi ovat sanoja, joiden liittäminen asiaan kuin asiaan on jo itsessään riittävä vakuuttamaan heidät sen puolesta että mainitun kannanoton on oltava pakosti väärin. Mutta tämä vakuuttuneisuus ei johdu siitä että reduktionismi, fysikalismi tai skientismi olisivat epäonnistuneet ja osoittautunut mahdottomaksi. Hyppäys ei siksi ole perustelu, vaan eräänlainen asennevamma, jossa asia tuomitaan, ei argumentein vaan aiheen vuoksi.

Naturalismi on hyvin monitahoinen sana. ~ Sillä on esimerkiksi pirun monta määritelmää. Otan esille muutaman ehkä mielenkiintoisimman:
1: Ontologisen naturalismin mukaan luonto, natura, on kaikki mitä on. Kaikki mikä on luonnollista on, ja samalla sitoudutaan irti kaikesta yliluonnollisesta. Näin se erottuu monista filosofioista, joissa on yliluonnollinen elementti mukana. Esimerkiksi kristillisessä filosofiassa uskotaan Jumaliin, enkeleihin ja muihin voimiin. Ja kansanuskomuksissakin seikkailee ties mitä keijuja ja mörköjä. Näin määritellylle naturalistille esimerkiksi kummitukset ja muut mystiset olennot ovat epänaturaalisia olentoja, joita ei uskota olevan olemassa. Tämä on tietysti ateistista.
___1.1: Tämä näkemys kieltää epätosina aiheen mukaan. Siksi sillä ei ole tekemistä esimerkiksi "falsifioinnin" tai muun kaltaisen normatiivisen tieteenfilosofian kanssa. Näissähän annetaan ehtoja joilla mikä tahansa aihe voidaan perustella. Tässä sen sijaan tuomitaan asia vääräksi siksi että se edustaa jotain aihetta joka on määritelty olemattomaksi.
2: Metodologinen monismi on humanistisessa tieteenfilosofiassa käsitys josta myös puhutaan naturalismin nimellä. Tällöin puhutaan siitä että tutkimusta täytyisi tehdä luonnontieteellisen oloisella työtavalla. Heistä humanistinen tiede lähestyy otoksien kautta korrelaatioita, tilastoja ja jakaumia erilaisissa ilmiöissä ja tätä kautta voi tehdä ennusteita - esimerkiksi yhteiskunnallisista trendeistä. Ja selittää havaittavien ilmiöiden taustasyistä - esimerkiksi hakea tunnetuista korrelaatioista syy -yhteyksiä. Näin tieteenfilosofiassa ei tarvittaisi jakoa luonnon- ja ihmistieteisiin.
___2.1: Tämä näkemys ei kategorisesti kiellä tonttujen tai Jumalien olemassaoloa tai väitä näitä aiheina epätieteellisiksi.
3: Mielenfilosofiassa naturalismi taas tarkoittaa yleensä uskomusta jossa mentaaliset ilmiöt voidaan selittää fyysisesti, eli esimerkiksi aivotoimintana.
___3.1: Tämä näkemys ei kiellä Jumalia tai kummituksia. Se vain väittää että jos jossain on älyllinen Jumala, tällä Jumalalla on toimintaperiaate, eli elimistö jonka seurausta äly on. Äly ei siis ole perusvoima, vaan jonkun muun toiminnan seuraus ja aikaanssaannos. Tässä ideana on se, että jos jossain on todistettu olevaksi älyllinen kummitus, tällä on jonkinlainen - kenties kummitusten ystävien rakastamaan sähkömagnetismiin perustuva - rakenne, joka toimii fysikaalisena pohjana jonka varassa äly voi toimia.

Heitän nämä luettelot kuitenkin tarkemmasta syynistä. En lähesty kiistaa, saati ratkaise sitä. Enkä pyri tuottamaan mahdollisimman laajaa luokittelua naturalismi -sanan hurjaan määriteviidakkoon ja niiden suhdetta toisiinsa. Sillä käsittelen "jotain ihan muuta." - Ylläolevat ovat enemmänkin vain muistutuksena että en kirjoita tässä niistä. Sen sijaan otan syyniin Willard V. O. Quinen naturalistisen filosofiakäsityksen. Siksi että itse pidän siitä.

Yllä oleva alustus oli kuitenkin tärkeää, koska niihin liittyy asioita jotka liitetään usein Quineen, huolimattomuutta tai muutoin.
1: Esimerkiksi Suomessa Panu Raatikainen on ottanut jonkin verran kantaa tähän aiheeseen : Hän puolustaa Quinen näkemystä epämääräisiä vihjailuita ja liian karkeita yleistyksiä ja väärinkäsityksiä vastaan.

Veneet ja verkot.

Perinteisesti on ajateltu että väitteellä olisi analyyttinen totuusarvo sanan merkityksen kautta. Synteettiset sanonnat taas esittävät että totuus saadaan tosiseikkojen nojalla. Quine heitti tämän erottelun pois. Hän huomasi että jos asia on kollateraalista tietoa, eli kokemuksen kautta tiedetty, vai käsitteellinen totuus. Syynä on synonymisaatio : Jos meillä on lause "kaikki poikamiehet ovat naimattomia" voimme pitää lausetta analyyttisesti totena, mutta vasta kun tiedämme että "poikamies" ja "naimaton" ovat sama asia. Mistä voimme tietää että ilmaisut ovat synonyymejä? Sanakirja vetää määritelmän eteenpäin : Sanakirjan tekijä on tiennyt asian jotenkin. Ja jos selitetään että synonyymit ovat analyyttisiä totuuksia, ollaan vaikeuksissa koska yrityksenä on määritellä analyyttinen totuus. Lopputuloksena olisi kehäpäätelmä. Jos taas viittaa yleiseen käytäntöön, puhutaan kollateraalitsesta tiedosta, ja analyyttiset lauselmat olisivatkin sellaisia...

Quine lähestyi tieteen tekoa siten että perusta on se, että tiede pyrkii objektiivisuuteen. Näin ollen tieteen normejenkin tulisi olla jotenkin objektiivisia, eivätkä mielivaltaisia. Tämä taas johtaa siihen että metodiikkaakin pitäisi jotenkin voida tehdä testattavaksi. Tässä on vaikeus: Jokainen filosofinen ajatus, perinne tai projekti, joka yrittää osoittaa että tieteellinen tieto on perusteltua, joutuu ongelmiin jos se yrittää todistaa itseään tieteellisillä asioilla ; Tästähän olisi seurauksena kehäpäätelmä. Se olisi taatusti koherentti ja ristiriidaton, mutta niinhän kaikki kehäpäätelmät ovat.

Quinen näkemys kiertää tämän ongelman. Itse asiassa se voidaan nähdä projektina jossa ajatus perimmäisestä ja kaikenkäskevästä filosofiasta heitetään romukoppaan. Quinen mukaan tieteentekijä tai filosofi on pakollisesti maailmassa, jossa on olemassa teorioita ja näkemyksiä. Sanoilla on määritelmiä. "Poikamies" ja "naimaton" ovat olemassaolevia näkemyksiä maailmasta. Quine keskittyi siihen että tavoitteena olisi parantaa ja tarkentaa kokonaisuutta. Tässä suhteessa otetaan huomioon se, että vallitsevat näkemykset ovat oletettavasti hyviä kun ne ovat koettelua kestäneet. Niissä kuitenkin oletetaan olevan virheitä. Ideana onkin se, että mikä tahansa asia voidaan heittää pois jos tilanne sitä vaatii.

Quine lähestyykin tieteentekoa erehdyksen ja korjaamisen kautta. Hän käyttää tässä apunaan Otto Neurahin vertausta veneen korjaamisesta merellä : Mikä tahansa lankku ollaan valmiita vaihtamaan, mutta kaikkia lankkuja ei voida vaihtaa samanaikaisesti. Näin Quinelle tiede on tutkimista, jossa kohteena on havaittu maailma. Taustalla on myös ajatus siitä että edistyminen tieteen projektissa olisi mahdollista.
1: Siinä missä vaikkapa tietorelativistisessa maailmassa tutkimus ei tuota tietoa, vaan tulkintoja, Quinen näkemyksessä sen sijaan ajatellaan että kun tehdään tutkimusta saadaan uusia tietoja, jotka on vähintään tulkittava uudessa valossa. Näin lopputulos tarkentuu ja täsmentyy ja sen toimintarajat tunnetaan paremmin. Tältä pohjalta Quine esitti että tieteen teko myös abstraktoituu arkikokemusmaailmasta : Emme maistele kvarkkeja mutta tiede pitää niitä yhtä tosina kuin mansikoita.

Quinen ajatusta voisi yrittää valottaa vaikkapa seuraavalla esimerkillä: Joku voi keksiä vaikkapa sellaisen käsityksen, että "fysikalismi on tieteellistä". Tällä lähestyvä saa taatusti vain fysikalistisia vastauksia. Kuitenkin se, että tämä lähestymistapa olisi myös tehokas ei ole ilmiselvä. Jos näkemys olisi huono, se ei tuottaisi helposti tuloksia. Jos fysikalismi olisi huono, se olisi jäänyt jahkailemaan "ihan kohta löytyy se perimmäinen selitys" -tasolle eikä olisi tehnyt valtavaa määrää löytöjä.

Tästä päästään miettimään hieman tietojen suhdetta toisiinsa. Quine nimittäin piti tätä tärkeänä. Hän haki tästä oikeutusta jopa "luonnontieteeseen skeptisesti suhtautuvien" vastaväitteitä kohtaan. Sillä ajatukset joissa havainnot ovat vääriä, perustuvat aina jotenkin illuusioiden ja hallusinaatioiden olemassaoloon. Ne väittävät että se että jossain näyttää olevan jotain ominaisuuksia ei välttämättä tarkoita sitä että sillä todella olisi nämä ominaisuudet. Quine muistaa että nämä mahdollisuudet ovat nekin filosofisen ja tieteellisen ajattelutavan sivutuote. "Havaintoskeptikot" olettavat tieteelle tietynlaisen luonteen ja ottavat käyttöön tunnettuja mahdollisuuksia.
1: Hieman kuten tarinassa jossa on keisari näkee unta olevansa perhonen. Herättyään hän ihmettelee onko hän perhonen joka näkee unta olevansa keisari vai keisari joka näkee unta olevansa perhonen. Ajatus on peräisin tiedosta että uni on mahdollinen. Ja tämä taas perustuu tietoaineistoon.

Esimerkkimme fysikalisti tarkastelee asioita joilla on määritelmät ja jonkinlaiset suhteet toisiinsa. Esimerkiksi kun tiedemies katselee kvarkkia, hän lähestyy tätä jollain tutkimuslaitteella. Hänellä on teoria tämän laitteen toiminnasta ja tämä vaikuttaa tulosten analysointiin.

Jos ongelmia löytyy, tiedemies joutuu korjaamaan jotain. Hän ei tiedä onko vika teoriassa kvarkista, mittalaitteessa oleva häiriö, onko koko mittalaite huono. Vai onko logiikka jolla hän päättelee huonouden väärä. Hänellä ei ole mitään suoraan keinoa erottaa mitä pitäisi korjata. Quinen ideana on se, että korjataan se asia jonka muuttamisesta on vähiten vaivaa. Jos jokin asia vaaditaan lähes kaikkialla, siitä luopuminen vaatisi valtavan määrän muutoksia. Se, mikä on pientä ja suurta riippuu kokonaisuudesta. Jos häiriö on uniikki, voi se selittyä mittausvirheellä tai vaikkapa tutkijan kömmähdyksellä. Mutta jos kaikki tutkijat saavat samoja tuloksia, pitää miettiä radikaalimpia ratkaisuja.

Tästä päästään siihen miten naturalisoidun mekaniikan normi on samanaikaisesti epistemologian normi. ; Kaikki informaatiomme maailmasta tulee jonkinlaisen aistireseptoreihimme kohdistuvien vaikutusten kautta. Tätä kautta meillä on aina "kvarkkia katsovan tiedemiehen ongelma".

On tavallaan ilmeistä että tästä on seurauksena konsilienssin korostaminen. Jos meillä on hyvä normi, se vaikuttaa monessa paikassa. Tätä kautta siihen liittyy paljon muita teorioita. Tästä normista tulee helposti hyvä työkalu myös uusien asioiden etsinnässä. Konsilienssi, teorioiden yhteyden arvostus, ei siksi ole niinkään oletus kuin automaattinen seuraus.

Tästä voidaan saada esimerkki. Jos meillä on totuutta hakeva taho, voimme tutkimatta varoittaa esimerkiksi telepatiasta. Ne eivät ole tieteellistä tietoa, koska toisin kuin esimerkiksi silmillä tehdyille havainnoille, niille ei ole evidenssiä eikä painoarvoa tiedeverkossa. Kuitenkin telepatia on potentiaalisella tasolla tieteellinen vaihtoehto. Tämä näkemys voitaisiin saada suosioon jos sille saataisiin kovasti evidenssiä. Toki tämä vaatisi sitä että monia empirian periaatteita menisi yli laidan ; Normikin olisi osa tiedeverkkoa, ja näistä "veneen laudaoista" voidaan luopua.
1: Näin ollen skeptikko voi samanaikaisesti vihjata että telepatia on naurettavaa ja epätieteellistä, että olla epädogmaattinen. Samalla korostuu se, että tieteessä voidaan vaikka yrittää tutkia ja selvitätä telepatiaa, mutta yritys ei ole sama kuin onnistuminen. Jos tutkimuslaitos on vuosia toiminnassa ilman tuloksia, se ei tuota todistetta tutkimalleen kohteelle. Pikemminkin päin vastoin. Sen tutkimusten tuoton vähyys itsessään on havaintoaineisto joka tulee jotenkin selittää. Ja jos kyseessä ei ole mikään ratkaiseva teoria, on varsin helppoa sanoa että syynä epäonnistumiseen on se, että tutkittavaa aihetta ei ole

Quinesta filosofissävyisille olemassaoloväittämille voidaan saada evidenssiä siksi että meillä on jotain perusteita - olemuksellisesti jollakin epistemologista - tapaa punnita niitä. Quinen tieteellinen on itse asiassa hyvinkin laaja käsite, eikä pidä sisällään pelkkää luonnontiedettä, vaan on osana laajempaa tietämistä. Quine uskoo että teoriat muuttuvat asteittain konkreettisemmista asioista abstraktimpaan suuntaan. Samalla se millä voidaan todistaa muuttuu matkan varrella sekin.

Tästä saadaankin huomiota siihen että Quine on hyvinkin joustava; Käsiteverkko rakentuu tilannekohtaisesti, "sisältä käsin ulkopuolen kanssa reagoiden". Tätä kautta voidaan kuvitella erilainen määrittelysysteemi, jossa nykytapainen tiede on vain yksi määrittelytapa. Joku toinen käsiteverkko voisi toimia aivan yhtä hyvin, mutta niiden tulokset eivät olisi siirrettävissä nykytieteen verkkoon ; Kun yksikään asia ei ole pelkkä määritelty kannanotto, sen siirtäminen systeemsistä toiseen ei onnistu ennen kuin tähän liittyvät asiat otettaisiin mukaan ja sovitettaisiin jotenkin uuteen tiedeverkkoon. Ja tässäkin vaiheessa tulokset vääristyisivät koska nämä "liittyvät asiat" olisivat eri asioihin liittyneenä. Näin ollen toisesta verkosta saataisiin yhtä hyvä vain ottamalla kaikki muukin mukaan.

Nykytilaan katsoen tilanne voisi olla tietysti toinen. Emme elä "toisen määritelmäverkon" maailmassa. Tämä olisi mahdollista. Itse asiassa Quinen naturalismi on saanut usein ja toistuvasti syytteitä reduktionismista. Sen on lisäksi katsottu pelkistävän filosofian luonnontieteeseen ; On itse asiassa hyvin tavallista kuulla että Quinen ajattelua syytetään reduktionismista, fysikalismista. Ja siitä että fysiikka on perustiede johon kaikki olisi redusoitava. Quinen näkemys olisi siis skientismiä ja fysikalismia ja reduktionismia.

Kuitenkin Quinen perusteesinä olikin juuri se, että ei ole mitään ikuista, pakollista ja muuttumatonta "perusfilosofiaa". Silloin mukana menee tietysti myös pakkositoutuminen reduktionismiin ja fysikalismiin. Quinen mukaan hanke, jossa tiedolle olisi epäilyksetön ja vankkumaton pohja on tarpeeton.
1: Tämä selittänee miksi esimerkiksi minä "Quinen ystävänä" näen Plantingan tae -keskeisyyden turhuutena. Se yrittää kehittää "yhtä filosofiaa" ja kohtelee muita kuin se todella olisi niin.

Onkin itse asiassa selvää että reduktionismin sijaan Quine kannattaa supervenienssiä, päältävyyttä. Tämä ero tuntuu arki -ihmisestä pieneltä, mutta filosofisesti ero on valtavan suuri; Jos otetaan esimerkiksi ajatus aivojen ja mielen suhteesta, reduktionisti sanoisi että mieli on aivojen toiminnan seuraus. Supervenienssissä taas sanotaan että jos mielessä tapahtuu jotain, niin myös aivoissa tapahtuu jotain.

Quinen kannanotto aiheeseen ei ole että kaikki sanomisen arvoinen voidaan kääntää fysiikan tekniselle sanastolle. Tai että kaikki tiede redusoituisi fysiikan kielelle. Hänestä maailmassa ei vain tapahdu mitään, "ei edes silmäluomen värähdustä tai ajatuksen liikahdusta", ilman että jokin fysikaalinen mikrofysikaalinen tila muuttuu jollakin tavalla.

---

Quine on käyttänyt yllä olevaa, alun perin Tuomas Akvinolaiselta peräisin olevaa sitaattia. Se kääntyy "mielessä ei ole mitään mikä ei ensin olisi ollut aisteissa." Mainittu aistihavaintojen rooli onkin Quinen ajatusten tajuamisessa olennaista. Samoin mielenkiintoinen on ajatuksen suhde empiiriseen perinteeseen ylipäätään...