Skientismistä ja tekno-optimismista

Lasken itseni vähintään jonkinasteiseksi skientistiksi. Tässä kohden monella saattaa tulla mieleen ajatus siitä että olettaisin että tieteellinen tieto olisi täydellistä. Itse asiassa Quinen kannattajana näen lähinnä niin että tieteellisen tiedon ulkopuolella ei ole mitään olemassaoloa ja ilmiöitä koskevaa tietoa. (Esimerkiksi matematiikka on abstraktia eikä se sellaisenaan kosketa ns. tosiasioita. Matematiikka joka on puhdasta ei ole fysiikkaa. Fysiikka joka on puhdasta vaatii muutakin kuin matematiikkaa. Esimerkiksi.)

Katson että kysymys on siitä että tiede tarjoaa episteemisiä vastauksia, ne sisältävät tietoa. Eivät täydellistä tai lopullista tietoa. Tieto ei puhdista ontologiaa. Mutta siinä on tietoa. Muut asiat sisältävät sen sijaan ontologisia väitteitä ja niihin sitoutumisia. Jotain joka kertoo enemmän asenteesta kuin tiedosta. Ne voivat kenties olla totta, mutta kysymys onkin siitä että jos olemme, niin olemme tuurilla oikeassa. Väitelauseen totuus johtuu hyvästä onnesta eikä siitä että se on parhaan mahdollisimman tiedon tuottama päätelmä.

Tässä kohden on syytä ottaa esille se miten skientismiä usein kutsutaan tiedeuskoksi.

Tässä kohden näen että uskonnon monet konseptit voisivat periaatteessa olla tiedettä. Vanhatestamentillinen Jumala ihmetekoineen voisi varsin hyvinkin olla tutkimuskohde. Valitettavasti nykyään ei vain suosita näitä tutkittavissa olevia Jumalia.

Itse asiassa näyttää siltä että modernina aikana yhä vahvemmin viitataan Jumalaan ilmiönä jonka oikeutuksia on haettava Platonin suunnalta ; Platon käsitteli "Valtiossa" uskontoja ns. jalona valheena (γενναῖον ψεῦδος). Uskonnot olivat jotain josta oli hyötyä yhteiskunnalle ja siksi siihen liittyviä epätosiakin asioita saatiin sanoa ääneen. ; Modernina aikana jumalatodistuksia pidetään vääristelynä ja naurettavuutena, ja esimerkiksi uusateisteissa ärsyttää se että he ovat monista liikaakin "joko empirismi tai ei mitään" -asenteella liikkeellä.

Toisin sanoen ei uskota jumalan todistamiseen tieteellä ja tämä tehdään niin voimakkasti että jopa vaatimus tästä nähdään jonkinlaisena uskonnon ytimen vääristelynä. Aikanamme puhutaan hyödystä ; Pascalin vaaka, paratiisin ihanuudet, se että uskonnon harjoittaminen on yhteisöllistä. Se, että uskonnon harjoittajat ovat onnellisempia ja elävät pidempään.

Toisaalta korostetaan että uskonnosta luopuminen uhkaisi yhteiskuntaa tai että uskonnon katoamisen myötä katoaisi muitakin asioita, kuten moraalisuus. (Tässä reagoinnissa on aika voimakas jatkokysymys ; Jos todistamattoman Jumalan hylkääminen tuhoaa moraalin, niin eikö tämä moraalikin sitten ole vain jalo vale? Aika harva kysyy tätä koska usein vastapuolikin kannattaa moraalia ja iskee enemmän siihen että metaeettisesti lausunto on itse asiassa aikamoista roskaa. Moraalin katoaminen on enemmän uskovaisten vakaasti esittämä ja toistama väite kuin mikään johtopäätös. Asia yritetäänkin usein enemmänkin muotoilla kauniiksi vaikka lainailemalla Tolstoita kuin rakentamalla perusteluketju joka todella näyttää että ei ole olemassa ainuttakaan moraalisuuden mallia joka jäisi jäljelle kun teismistä luovutaan. Mikä vaaditaan jos väite tosiaan on että ilman uskontoa on vain arvotyhjiö ja nihilismi.)

Toisin sanoen uskomiseen uskominen on vahvaa ; Jumalaa ei todisteta todennäköisesti todeksi konseptiksi vaan pikemminkin kerrotaan että miten Häneen uskomisensa on jotenkin muuten hyvä diili.

Ja minä ymmärrän tämän. Käytännöllisyys ei ole tiedollinen argumentti mutta se on kuitenkin jotain jonka kautta on ymmärrettävää että joku seuraa asioita jotka eivät varsinaisesti ole mitenkään todistettuja sanan täydessä - tai edes oikein missään - merkityksessä. Sitä minä en ymmärrä että miten skientisteissä tuntuu olevan samantyylistä henkeä. Tieteeltä vaaditaan hyötyjä ja se oikeutetaan hyödyn kautta. Tieteenkin arvona näyttää olevan yhteiskunnallinen kannattavuus. Kun ihminen arvostaa tieteitä, hän hämmentävän usein arvostaa nimenomaan insinööritieteitä joka tekee saavutuksia. Tässä mielessä minulla herää kysymys että miksi tiedettä tulisi käsitellä kuin jaloa valetta?

Tekno-optimismiin.

Suomessa tässä kohden mieleen tulee Esko Valtaoja. Hänen tekno-optimisminsa tuo usein mieleen yritysten optimismikonsultit. Nämäkin innostavat ja tekevät kaikenlaisia vastaavia asioita.
1: Itse asiassa jos nykyajan Suomesta pitää hankkia yhtenäiskulttuurin ydin, sen taustalla olisikin varmasti optimismi. Toki moni hakee ei-hengellistä paratiisia. Jos uskonto lupaa aktiiveilleen tietyin ehdoin taivaspaikan, seitsemän neitsyttä tai paikan Valhallan salista, moni hakee saavutuksia tämänpuoleisesta. Kokoomuslaiset korostavat positiivisuutta ja sitä että yrittämällä onnistuu. Tätä pidetään osittain tosiasiana ja osittain jalona valeena, sillä optimismin romahtamisen nähdään ajavan maita taantumaan. Yrityksissä vierailevat konsultit edustavatkin usein juuri tätä yrityskuvaa. Pitää olla innovatiivinen ja rohkea. Ja jopa maahanmuuttokriitikot jotka tuntuvat olevan kyynistä sakkia luottavat kuitenkin yksinkertaisiin ratkaisuihin kuten "rajojen kiinni" laittamiseen ja EU:sta eroamisen taikaluotina joka ratkaisee kaikki ongelmat.

Tekno-optimismissa onkin kysymys juuri siitä että luotetaan että tiede vie meidät tähtiin. Luodaan profetioita tulevaisuudesta. Ja niissä kerrotaan paitsi että tieto kertyy ja tiede edistyy, niin kerrotaan että tiede edistyy paljon. Tämä on mielestäni hyvin kiinnostava kysymys. Sillä tekno-optimismissa on kaksi osaa. On se insinööritieteellinen osa. Että se kulttuurinen asennetta heijastava optimismiosa. ; Voidaan esimeriksi uskoa että ei ole mahdotonta että ihmiset menevät tähtiin. Ihmeet joita luvataan eroavat uskontojen ihmeistä siten että tekno-optimistien odotukset eivät sellaisenaan riko tietämiämme luonnonlakeja. Fysiikan lait eivät sellaisenaan estä tähtimatkailua. (Suhteellisuusteoria asettaa rajat siihen kuinka kauan matkaan menee.) Tässä mielessä se eroaa voimakkaasti esimerkiksi kreationistien Jumalasta joka heidän mukaansa by definition rikkoo termodynamiikan toista pääsääntöä luodessaan elämän. (Koska heistä elämän synty väistämättä rikkoo termodynamiikan toista pääsääntöä. Evoluutio ei heistä siihen pysty joten tarvitaan Jumala. Ergo.)

Tässä kohden on kenties hyvä viitata David Deutschiin.

Hän on lennokas tiedemies joka on tunnettu lennokkaista teorioistaan. Hän on myös tekno-optimisti. Hänen perusargumentaationsa on tässä kohden siitä kiinnostavaa että hän virallisesti korostaa että tulevaisuus on ennustamaton. Tieteen rajoja ennustettaessa kun täytyy sitoutua tieteen teorioihin. Ja näiden paradigmat voivat mutta kun tietoa saadaan lisää.

Tässä mielessä hän korostaa että pessimistit uskovat että tulevaisuus on huono ja he tekevät profetioita. Ja optimistit taas odottavat parasta ja tekevät tätä profetioita. Hänestä ajatukset tieteen edistyvyydestä eivät ole oikeastaan tekno-optimismia. ; Deutschin mukaan ongelmana onkin juuri tieteen epätäydellisyys. Voidaan listata vääriä ennusteita joita fiksut ihmiset ovat tehneet. Koska takana on jokin idea joka keksitään vasta myöhemmin. Deutsch ei luota vakaviin yrityksiin eristää ei-tiedettyä vastausta tunnetusta tiedosta.

Toisaalta Deutsch vaikuttaa kuitenkin tekevän ennusteita. Hän esimerkiksi väittää että tieteen rajoja ja mahdollisuuksia kuvaavat mallit rajoittavat enemmän kuin todellisuus. Ja että jos tieteen tulevaisuutta ennustetaan vallitsevan pohjalta painotutaan liikaa negatiivisiin ja huonoihin lopputuloksiin. Tämä on hyvin erikoista. On toki totta esimerkiksi se, että psykologisesti ihmiset helposti menevät mukaan pelotteluihin. Mutta toisaalta ihmiset hyppäävät mukaan myös sellaisiin optimistisiin asioihin jotka hivelevät heidän maailmankuvaansa. ; Lisäksi voidaan nähdä että jos meillä on nyt fysiikkaa joka ei periaatteessa estä aikamatkustusta, se ei tarkoita että tulevaisuuden tieteessä tämä olisi mahdollista. Kenties uusi teoria sulkee tämän mahdollisuuden. Tässä mielessä Deutschin ajatukset siitä minkälaisia tulevan tieteen teoriat ovat pitää sisällään niitä hänen korostamiaan profetioita.

Deutschin kohdalla voidaan havaita että hän kenties miettii tiedepessimismiäkin hieman liian vähällä lokeroinnilla. Voidaan nimittäin nähdä että tiedepessimismiä on kahta sorttia;
1: Pessimismiä siitä että tiede todella tuottaisi tuloksia enemmän ja enemmän. Ehkä tiedon määrän kasvattaminen muuttuu yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Ja tätä kautta tieto voi kasvaa mutta enemmänkin lähestyy jotain raja-arvoa kuin kasvaa rajatta. Deutschilla on tiedon kasautumisesta menneisyyteen perustuvia induktioita joiden perusteella hän uskoo tiedon eksponentiaaliseen kasvuun. Tässä kohden mieleen tulee Kurzweilin ajatukset tekoälyn singulariteetista ja älyn kasvusta. Tosin ilman tekoälyä. Ihminen tekisi vähän saman tiedon kasautumisen ilman tekoälyrobottiutta. ; Tämä on kiinnostavaa koska Deutsch toisaalla itse selittää että menneisyyden trendeistä ja teknologian tämänhetkisestä rakenteesta ei voi ennustaa tulevaisuutta ilman että se olisi profetia joka vaatii optimismia tai pessimismiä. Ja hän on selittänyt että optimismi ei olisi oikea sana kuvaamaan hänen näkemystään.
2: Tiedepessimismiä jonka mukaan tiede toimii ja tuottaa jotain joka tuhoaa meidät kaikki. Kuten luo jonkin superviruksen tai megapommin. Ydinpommi ei ole mikään tieteellinen epäonnistuminen. Ja tiede sanoo että sen pohjalta voitaisiin aikaansaada merkittävää tuhoa ihmiskunnalle.

Deutsch korostaa että teknologian ongelmana on usein se, että takana on tuntemattomia tuhoja. Tiede auttaa selviämään ja käsittelemään näkymättömissä olevia tuhoja. Tässä mielessä hän puhuu esimerkiksi kulkutaudista joka tuhosi kreikan kulttuuria. Antibioottien kanssa tämä tuho olisi voitu välttää. Tämä tieteellinen tieto kuitenkin puuttui. Toisaalta jos katsotaan tieten ongelmia, kuten radioaktiivisuuden tuottamia tauteja, niiden takana on usein ollut puutteellinen tieto eikä liika tieto. (Pelotellut tuhouhat taas ovat jääneet toteutumatta. Esimerkiksi ydintuhoa ei ole ollut ja ydinvoiman onnettomuudet ovat jääneet vähäisiksi.)

Loppukaneetti;

Ei tavallaan ole vaikeaa nähdä että teknologian hyödyt ja tieteen saavutukset painavat enemmän kuin tieto. Elämme hyödyn ja hedonismin maailmassa jossa tieto ja uskontokin ovat valjastettuja tämän tavoitteluun. Hedonismi ja ajatus hyvästä yhteiskunnasta johtaa helposti siihen, että asioihin suhtaudutaan optimistisella asenteella. Jos hedonismi - olipa tämä kärsimyksen välttämistä tai nautinnon tavoittelua - on asioiden ytimessä, onnettomuus ja surullisuus olisivat merkkejä huonosta elämästä.

Tieteen kohdalla voidaan nähdä että se on edistänyt maailmaa. Sillä on hienoja saavutuksia. Sellaisia joita voidaan tarkastella objektiivisemmin kuin vaikkapa Jeesuksen ristinkuoleman aikaansaamia parannuksia itse kunkin elämässä. Tässä mielessä on ymmärrettävää että se myös viittaa näihin.

Kuitenkin kun tekno-optimisteja kuuntelee tarkemmin saattaa syntyä vaikutelmia siitä että takana onkin kaikkivoipaisuusasenteita joissa tiede on maailman hallitsemista eikä maailman ymmärtämistä tai ihmistä mahtavampien luonnonlakien sisällön tietämistä. Ja tässä takaovesta livahtaa helposti jotain joka itse asiassa ei ole niinkään tietoa kuin asennetta. Tätä tekisi miltei mieli kutsua tiedeuskoksi. (Mutta sitä on paha kutsua sellaiseksi koska siinä ei ole Jumalaa, ei rituaaleja, ei ajatusta siitä että jollakulla on pääsy strategiseen tietoosi ja jota voisi lepytellä jotenkin koska muuten sinua rangaistaisiin pahoista teoistasi...)

Koska tiede kuitenkin sävytetään optimismilla, on mietittävä että missä määrin ja missä suhteessa nämä tulevaisuudenkuvien maalailut ovat lähinnä jaloja valeita joilla esimerkiksi hankitaan rahoitusta tutkimukselle sellaisilta ihmisiltä joille tieto ja ymmärrys eivät merkitse paljoakaan.

reason d'être

Fysiikka on siitä jännittävää, että se noudattaa matemaattisia sääntöjä. Itse asiassa jopa sillä tavalla että jos täytyy katsoa miten kvanttifysiikka tai suhteellisuusteoria toimii, on usein vältettävä kielellistämistä. Ihmisen normaalin arjen konseptit eivät yksinkertaisesti ole näppäriä kuvaamaan tapahtumia.

Lisäksi matematiikan mukana on tullut muutakin. Matemaattisia konsepteja on käytetty yhä useammassa vaiheessa Osittain tämä näkyy siinä että esimerkiksi Newtonin kohdalla hänellä oli vaikeuksia selittää miksi gravitaatio ei vain vedä kaikkea yhteen pisteeseen. Hän tarvitsi Jumalaa tekemään säätöjä silloin tällöin. Nykyisin tämä ei enää ole ongelma. Matemaattisista säännöistä poikkeamista ei tarvita.

Aukkojen jumala, joka on arkijärkeen sopiva konsepti, on muuttunut kohti normaalisti ei yhtä innostavaa deististä alkusyytä. Tai vähintään jotain joka korkeintaan asettaa maailman liikkeelle ja seuraa sitä sen jälkeen. Tämä muutos on toki tuttu evoluutio-kreationismikeskustelussa jossa universumin säätelyyn tarvittava asioita muuttava ja ihmeillä puuttuva Jumala on korvattu hahmolla joka on kyennyt koodaamaan kaiken matematiikkaan niin että invasiivista fiksaamisat ei enää tarvita. Mutta suuntaus näkyy filosofisemmassa ja fiksummassa kulmassa nimenomaan fysiikassa. (Etenkin kosmologiassa ja vastaavissa.)

David Deutsch ja monet muut ivat vetänyt asiaa vielä eteenpäin. Esille nousee nimittäin kysymys siitä miksi matematiikka toimii tällä tavalla. Selvästi se ei ole ilmiselvää. Sillä kreationismi, Newtonin romahtava universumi ja vastaavat ovat hyviä esimerkkejä siitä miten universumi voisi olla "anomaalisempi". Miksi universumi ei vaadi anomalioita ollakseen olemassa? Monesta tämä yhteensopiminen matematiikan kanssa vaatii selitystä. (Ja tästä on tullut Aukkojen Jumalan korvike joillekin, joka on hitusen huvittavaa.)

Deutschin vastaus on mielestäni hauska. Sillä hän on vetänyt monimaailmatulkintaansa hyvinkin pitkälle tässä kysymyksessä.

Deutschin varsin spekulatiivinen pointti on enemmänkin se että meillä on toimiva matematiikka syistä. Syynä ei ole se että logiikka olisi jotenkin ylivaltainen platoninen ajatus. Lisääminen ja jakaminen eivät ole jotain jolle universumin tarvitsee olla alisteinen. Meillä on matematiikka koska meillä on unversumissamme objekteja joita voidaan laskea. Me usein ajattelemme että matematiikka olisi syntynyt tyhjästä. Mutta luultavasti se ei olisi syntynyt ilman käytännön tarpeita. (Siksi meillä keksittiin maanmittaukseen euklidinen geometria eikä epäeuklidista geometriaa jota on tarvittu myöhemmin ja keksitty myöhemmin.) Monimaailmaan voikin mahtua sekä vaihtoehtoisia matematiikkoja että sellaisia todellisuuksia jotka eivät edes ole perustaltaan laskennallisia.

Nykyhetkestä poikkeaminen

"Aikaa ei ole. Eiliseen voi vaikuttaa tänään. Siksi kannattaa lähettää hyviä ajatuksia eiliseen."
(CMX:n kysymyspalsta)

Ihmiset käsittelevät tulevaisuutta ja menneisyyttä. Moni kuitenkin näkee että ainut mitä todella todella on, on nykyhetki. Tämä on voitu nähdä äärettömän lyhyenä hetkenä. Nykyään moni käsittelee tätä hetkeä lyhimpänä ajan yksikkönä, Plancin aikana. Me käsittelemme menneisyyttä niin automaattisesti että jopa kreationistit joiden mielestä tiede ei voi tutkia menneisyyttä ja ainut tapa jolla menneisyyttä voidaan käsitellä oli "olitko siellä", niin jopa heille on ilmiselviä tosiasioita kuten Jeesuksen ristinkuolema ja ylösnousemus jotka ovat heille "historiallisia tosiasioita".

Kuitenkin on mielenkiintoista miettiä miksi ylipäätään ajattelemme että on jokin "menneisyys". Olemassaolevaan menneisyyteen uskova (eternalism) kohtaa helpon vasta-argumentin. Jos menneisyys on todella olemassaoleva, niin "missä" se on. Eikö voisi olla vain niin että maailma muuttuu ja nykyhetki muuttuu ja menneisyys vain pyyhkiytyy pois. Ja sen vuoksi näkisimme vain merkkejä menneisyydestä ja ennusteita tulevaisuudesta. Ne ovat jättäneet jälkiä koska nykyhetki ei muutu miten tahansa, vaan sen pohjalta mitä siinä on. Ja siksi meillä olisi todisteita siitä mitä on joskus ollut, ja voisimme ennustaa mitä kenties on tulevaisuudessa. Mutta nämä estimaatit eivät teknisesti ottaen ole olemassa. Ja näin oltaisiin ihmisiä jotka uskovat että vain nykyhetki on olemassa (presentism), eli jos otetaan olemassaolevien asioiden lista saadaan vain tällä hetkellä olevia asioita.

Onkin intuitiivisesti melko vahvaa sanoa että eternalismin haasteena on se, että emme koskaan näe kahta aikaa samanaikaisesti. Ja kun meillä on tulevaisuus ja menneisyys jotka ovat sinällään näkymättömiä niin miten tämä eroaisi siitä että sanoisi että menneisyys ja tulevaisuus eivät itse asiassa ole olemassa. Universumissa on vain rajallinen määrä ainetta ja energiaa jolla on järjestys ja joka uudelleenjärjestyy tietyin periaattein eikä menneisyys sinällään tallennu mihinkään muualle kuin siihen samaan universumiin joka muuttuu. Tieto menneisyydestä ja tulevaisuudesta tähän liittyen olisi korkeintaan samanlaista tietoa mitä Laplacen demonilla joka tietää kaikkien osasten paikat ja liiketilat ja pystyisi tätä kautta tietämään miten ne ovat tulevaisuudessa ja menneisyydessä.

Toki jo tässä tulee vastaan kieli. Vaikka intuitiot ovatkin helposti presentismiä tukevia, niin arkikieli itse asiassa vääntää helposti vastaan. Presentismin käsittely on hyvin vaikeaa tavallisella kielellä. Sillä jos katsotaan "on tulevaisuudessa" ja "on menneisyydessä" otetaan kantaa sekä olemassaoloon että siihen että olisi jokin paikka, tulevaisuus ja menneisyys, jossa nämä asiat olisivat. Kieli on niin eternalistista että presentistejä helposti moititaan tästä, että hekin oikasti uskosivat eternalismiin. Tämä ei teknisesti ole eternalismin vika. Kysymys on enemmänkin kulttuurista.

Mutta tuo kielikömmähdys pitää kuitenkin mielenkiintoisen yksityiskohdan. Nimittäin olemassaolon ja totuuden. Jos nimittäin uskomme kaksi asiaa että (a) tulevaisuudesta ja menneisyydestä voidaan sanoa tosia uskomuksia ja (b) ainoastaan olemassaolevat asiat ovat tosia, emme voi olla presentistejä. Näin ollen presentistin on pakko hylätä menneisyyttä koskevat näkemykset harhana. Tai sitten hänen on uskottava että tosi ei liity olemassaoloon.

Näistä ratkaisuista "menneisyysdenialismi" on jossain määrin helpompi ja halvempi tapa. Eikä ihme että sen tyylisiä ratkasuja voi löytää buddhalaissävytteisestä mukamystisistä piireistä. Siihen sidottuja teepussilauseita on viehättävää generoida, se on helppoa ja sillä saa syvällisen ajattelijan maineen. Se, että kykenee käsittelemään sellaisia asioita että Napoleon on tosi konsepti toisin kuin yksisarvinen on sen sijaan vaikeampaa. Se vaatii jo työtä. Sillä totuuden ja olemassaolon yhteys on usein oletettu. Se ei kuitenkaan teknisesti ottaen ole empiristin silmissä välttämättä näin. Meillä on tällä hetkellä epäsuoria evidenssejä konkreettisesta Napoleonista aivan eri tavalla kuin yksisarvisista. Napoleon vaikuttaa nykyhetkessä, kuolemansa jälkeen sellaisella "ei-tietoisella tavalla", aivan kuten miljoona vuotta sitten paistanut aurinko voi presentistille jättää jälkiä kallioon ilman että tämä olisi ristiriidassa presentismin kanssa.

Kuitenkin käytännössä presentistillä on hyvin suuria ongelmia. Simon Saundersin hengentuotos suhteellisuusteorian ja presentismin yhteensopimattomuudesta on kiinnostava. Sillä suhteellisuusteorian mukaan sellaiset asiat kuin "samanaikaisuus" riippuvat siitä mistä referenssistä niitä katsotaan. Tähän liittyy klassinen ns. Ladder paradox, jossa autotallin kokoinen tikapuu samanaikaisesti joko mahtuu tai ei mahdu autotalliin sen vuoksi että nopeaan liikkeeseen suhteellisuusteorian mukaan liittyy pituuden muutos. Tämä on mahdollista sen vuoksi että yhdessä ajan referenssissä autotallin ovet menevät kiinni samanaikaisesti ja toisessa perättäin. Tapahtuma on sama, se miten se havaitaan on jotain aivan muuta.

Käytännössä tämä vaatii sen tiedostamisen, että presentisti ei itse asiassa voi uskoa että hänen havaitsemansa asiat ovat olemassa. Hän havaitsee menneisyyttä ja interaktioita. Näemme vain menneisyyttä joka ei enää ole. Fotoneilla jotka kulkevat matkaa interaktioviat viiveellä. Näemme vain näitä epäsuoria vaikutuksia. Fotonit ovat, kohde joka on ne heijastanut on lakannut olemasta. Koska mielemme tulkitsee havaittavia kohteita kokemusmaailmamme näkeminen on siksi jotain joka on ollut. Ja peräti on ollut eri aikoina. Sillä fotoneilla menee kauemman aikaa eri paikoista tulemiseen. Ja informaatio mieleemme ei voi kulkea tätä viivettä nopeammin. Kauas katsoja katsoo kauemmas menneisyyteen, jota ei teknisesti enää ole.

Sen vuoksi:
1: Jos on nykyaikana presentisti joutuu käytännössä olemaan jonkinlainen buddhalainen jolle havainnot ja ajatuskonseptit ovat vain jonkinlainen mielessä oleva harha. Presentisti joutuu nykyään katkaisemaan havaitsemisen ja olemisen ja totuuden välisen länsimaisessa kulttuurissa vahvana pidetyn "kolmiyhteisyyden". (Olipa sitten ateisti-empiristi tai warrantia kannattava teisti-skientisti, molemmat olettavat havaintojen ja olemassaolevan ja totuuden liittyvän yhteen.) Tämä ei suju kovin näppärästi länsimaiseen ajatteluun. Itse asiassa länsimaisessa viitekehyksessä on huomattavasti helpompaa yksinkertaisesti hylätä presentismi, koska se vaatisi niin syviä muutoksia ajattelutapaan, että se vaatisi koko ajan hirveää epäkäytännöllistä saivartelua ja uudelleenmäärittelyä.
2: Eternalismin haasteena tosin on se, että se joutuu sitten todennäköisesti kohtaamaan jo sen alkuun laittamani haasteen periaatteessakin-ei-havaittavasta-menneisyydestä. Ja sen pohjalta olemassaolo ja havaittavuus pitää määritellä hyvin tarkasti. Havainnoksi on otettava epäsuora havaitseminen (tätä tosin on nykyään lähes mahdotonta kiertää) ja olemassaolossa pitää sitten käsitellä "talletusongelma", eli se että mikä on se tallennusmuoto jolla menneisyys "on jossain". Tämä johtaa ajatuksia lähes väistämättä jonnekin David Deutschin multiversumityylisiin ratkaisuihin.

"Elä nyt. Jukka on Torniosta. Senkin on pitänyt keksiä, miten moisesta selvitään."
(CMX:n Kysymyspalsta)

Multiversumeita on monenlaatuisia

Max Tegmark on tehnyt mielenkiintoisen luokittelun erilaisista multiversuminäkemyksistä. Kiinnostavaa on se, että hänen luokituksensa muodostavat itse asiassa hierarkian. Ja tämän avulla on helppoa kontekstoida erilaisia argumentteja joita aiheeseen liittyy.

Tegmarkin luokittelussa on neljä erilaista päätyyppiä;
1: Näkemys jonka mukaan näkyvän universumin rajojen ulkopuolella on lisää universumia (Beyond the Horizon). Tässä on vain yksi universumi ja moni ei pidä tätä edes oikeana ja kunnollisena multiversumina. Mutta jossain mielessä kyseessä on se, että nähdyn ulkopuolella on jotain jota ei voida empiirisesti suoraan havaita. Tämänlaatuisen "katvealueen" syntymekanismit voidaan liittää esimerkiksi inflaatioon joten näkymättömän alueen olemassaolo on sidottavissa universumimme tunnettuihin ilmiöihin. On kiinnostavaa huomata että jos pitää arvioida jonkin olemassaolotodennäköisyyttä, kuten vaikka elämän synnyn tai avaruusolentojen olemassaolon todennäköisyyttä, tämä vaihtoehto muuttaa laskelmia hyvin radikaalisti. "Mahdottomalla tasolla epätodennäköinen" näyttää aivan erilaiselta tämän ajatuksen kanssa kuin ilman sitä. Tähän liittyy mielenkiintoisia ajatuksia, kuten esimerkiksi Bolzmannin ajatus tietoisesta mielstä joka rakentuu tyhjästä valmiina ilman evoluutiota. Sellainenkaan ei ole välttämättä mahdotonta, kaikessa on vain kysymys siitä miten suuri tämä universumi havaintojen ulkopuolella on tai ei ole.
2: Säieteorioiden ja muiden vastaavien teorioiden mallit joissa on jonkinlaisia aivan erillisiä kuplia tai muita vastaavia todellisuuksia joissa on erilaiset luonnonvakiot. Tämä mahdollisuus koskee sitten sellaisia kysymyksiä kuin antrooppinen periaate ; Kysymys siitä miksi luonnonvakiot universumissamme ovat tämänlaiset eivätkä toisenlaiset. Joka tietenkin vaatii reaalisena otetun ajatuksen siitä että ne todella voisivat olla toisenlaiset.
3: Monimaailmamallit jossa universumi jakautuu jokaisen valinnan hetkellä. Malliesimerkkinä tästä on David Deutschin ajatustapa jossa jokainen mahdollinen tapahtuma todella tapahtuu jossain universumissa. Universumissa jonka jakautuminen tapahtuu koko ajan. Ja jossa yhteisvaikutukset eri universumien välillä ovat hankalia, jotain jotka näkyvät lähinnä kvanttitietokoneissa. Mahdolliset maailmat toimivat siten että futuurin kontingenssi on eräänlainen rajallisuudesta kumpuava näkökulmaharha.
4: Matemaattinen universumi. Esimerkiksi Roger Penrosen platonistinen ajatus jossa maailma on matematiikan varjo edustaa eräänlaista ultimaattista multiversumia. Tässä tasossa on perimmiltään kysymys modaalisesta realismista jossa jokainen mahdollinen maailma on reaalinen. Jos säieteorioiden multiversumeissa muuttujat varioivat, tässä kysytään miksi matematiikka joilla nämä säännöt toimivat on jotain eikä jotain muuta. Jossain alueella asiat todella ovatkin näiltä osin todet. Kaikki matemaattiset mallit ovat tosia jossain.

Kyllä voi

"Everything is possible, from angels to demons to economist and politicians"
(Paulo Coelho)

Kun näitä vaihtoehtoja katsotaan, voidaan huomata muutama asia. Sellainen jotka eivät oikeastaan enää ole fysiikkaa vaan joita voidaan soveltaa teologiassa: Ne liittyvät "mahdollisen" ja "kaikkivaltiuden" kaltaisiin käsitteisiin. Jotka ovat hyvin keskeisiä.
1: Selvää on että spekulatiivisuusaste nousee hierarkiassa kohotessa koko ajan. Ensimmäinen ei itse asiassa ole kovin kontroversiaali, mutta ylin taso sitten on hyvinkin. Esimerkiksi Deutschin ajatus nojaa "selittämisen-deterministisen-tarkkuuden-vaatimuksesta", jossa se että me koemme että hyvä selitys selittää ilman propabilistista luonnetta muuttuu vaatimukseksi todellisuuden luonteesta. Ihmisten mieltymykset (ought) tosin tuskin määräävät sitä miten maailma on (is). ; Tätä voi olla vaikeaa huomata koska matematiikka tuntuu yksinkertaiselta asialta ja Platonismi vaikuttaa klassiselta viisaudelta jota ei helposti liitä maksimaaliseen saivarteluun. Matemaattisen maailman kohdalla abstraktiustaso on noussut hämmentäväksi. Jo ihan sen takia että jos säieteorioiden multiversumi on jotain jota voi kuvata "kuplilla" on matemaattisessa platonistisessa ideamaailmassa olla niin että joillain sen alueilla "kuplien" käsitteellä ei ole mitään sisältöä.
2: Usein saa kuulla että antrooppisen periaatteen multiversumi on uskomuskysymys samalla tavalla kuin Jumala. Kuitenkin periaatteessa voidaan kysyä että olisiko Jumalan "kaikkivaltiustaso" itse asiassa viides abstraktioluokka joka olisi vielä tuon matemaattisenkin mallintamisen yläpuolella. Multiversumi ei ole ollenkaan samalla tavalla "kaikkivoipa" kuin Jumala. Abstraktiotasot kertovat että vaikka molemmat ovat spekulaatiota, on toinen spekulaatio kertaluokkatasolla enemmän spekulaatiota kuin jokin toinen.
3: Tämä luokittelu on itse asiassa oleellisessa osassa hyvin arkista teologiassävyistä debatointia. Debattia siitä että "voiko Jumala tehdä niin suuren kiven että ei voi enää nostaa sitä" jotain joka on relevantti kysymys. Osa näkee että Jumala on mahtavampi kuin tämä pikkumaisuus. Silloin se voi vaatia uuden luokan jota ei edes ole tuossa Tegmarkin luokittelussa. Mutta jos kaikkivaltius tarkoittaa sitä että voi tehdä vain mikä on loogisesti ristiriidatonta, Jumala on matemaattisen universumin kohdalla. Jos taas kivien suuruuden on noudatettava parhaan mahdollisen maailman sääntöjä, kaikkivaltius on vielä tätäkin rajoitetumpaa. Jos joku sen sijaan selittää miten riittävän iso kivi pusertuu mustaksi aukoksi ja lakkaa olemasta kivi, voidaan huomata että puhutaan vain yhden universumin luonnonlaiston sisällä mahdollisesta.

että ne kaikki voidaan liittää jonkinlaiseen "kaikkivaltiuteen". Itse asissa tuota luokittelua voidaan käyttää myös sen apuvälineenä että tosiasiassa kun puhutaan "kaikkivaltiudesta", se voidaan käsittää hyvinkin eri tavalla. Tällä on merkitystä. Pahan ongelmankin voi ratkaista eri tasoilla. Ja kiinnostavaa onkin huomata että kenties "kaikkivaltius" muuttuukin eri aiheissa. Itse olen huomannut että Pahan ongelman kohdalla Jumala on kaikkivaltias vähemmän kaikkivaltiaalla tavalla kuin monessa muussa tilanteessa. Kenties siksi että tärkeämpää on pelastaa ristiriita domeenispesifillä tavalla kuin luoda kaikenkattava koherentti maailmankuva. On ikään kuin tärkeämpää voittaa yksittäiset teologiset argumentit kuin pärjätä kokonaisuudessa.

Päänsiirto

Viime päivinä keskustelua on herättänyt italialainen kirurgi, jonka mukaan ihmisen päänsiirrot ovat mahdollisia muutaman vuoden sisään. Tämä on luonnollisesti kätevää niille jotka ovat sattuneet halvaantumaan kaulasta ylöspäin.

Yllä oleva oli luonnollisesti vitsi. Ja se on sitä siihen asti kunnes se ei ole.

Lääketiede on siitä erikoinen, että nykyään voidaan tehdä kaikenlaista. Lääketieteessä voidaan sanoa, että proteesit ja elinsiirrot ovat molemmat kehittyneet minun elämäni aikana valtavasti. Proteesien kohdalla voidaan sanoa, että monet periaatteessa esteettiset ja kosmeettiset proteesit ovat korvautuneet funktionaalisilla. Esimerkiksi jalkaproteesia voi nykyään käyttää ajattelun voimalla. Samoin elinsiirtojen avulla voidaan tehdä toiminnallisia käsiä. Tällä on merkittävä vaikutus monin elämään.

Kaikkea ylläolevaa kuvataan kuitenkin jonain jossa ihminen saa käden tai jalan. Toisin sanoen ajatellaan että ihminen saa uuden käden ja uuden jalan. Ei että jalka saa uudet muut ruumiinosat. Pää tuntuu kuitenkin intuitiivisesti oleellisemmalta. Mutta filosofisesti tämä intuitio vaatii jotain erityisiä perusteita. Mitenkään a priorisesti ilmiselvä asia se ei ole. Ajatus täytyy voida oikeuttaa jotenkin.

Ajatus on erityisen relevantti, sillä lääketiede kehittyy asiassa nopeasti. Kenties innovaatiot jopa tuovat uusia ominaisuuksia joita ei ole aiemmin osattu käsittää. Ja sitten toisaalta nykylääketiede tuo eläväksi sellaisia ajatuskokeita joita ennen on pidetty pelkästään keinotekoisina ja kuvitteellisina, ikään kuin asioiden määrittelyä helpottavina. Onhan jopa Descartes "Meditations on First Philosophy" -teoksessaan käyttänyt ensimmäistä karkeaa versiota "aivot maljassa" -mahdollisuutta. Ajatuskoe on sittemmin kehittynyt ja muuttunut klassikoksi, yleensä juuri ajatuksena siitä että aivot maljassa saavat itselleen ärsykkeiden kautta jonkinlaisen simuloidun valetodellisuuden.

Ja kun asia ei enää ole vain leikkiä, siihen liittyviä eettisiä kysymyksiä on aidosti mietittävä jotenkin. Tämä on tärkeää, sillä tosiasiassa irtopäitä on käytetty testimateriaalina empirian kehittelyn historiassa, ja usein nämä tavat maistuvat enemmän tai enemmän epäeettisiltä.

Otan tähän jäsentelyapuvälineen.

Hannu Kiuru kertoi reaktionsa juuri tähän päänsiirtoajatukseen. Minusta se on ... päätön. Se on suoraan sanoen lähes päinvastaista mieltä kanssani lähes kaikkeen. Mutta siinä on sentään oleellisimmat kysymykset. Siksi joudun ottamaan epämiellyttävän pitkän lainauksen, jotta koko idea tulee varmasti oikein. Kiurun ajatus menee seuraavalla tavalla.

"Ihminen on kokonaisuus, johon kuuluvat henki, sielu ja ruumis. Ja Jeesuksen mukaan pää on ruumiin pomo, sillä pää ruokkii muita jäseniä. Ruumiin jäsenet ovat samanarvoisia keskenään, vaikka niillä onkin erilaiset tehtävät. Käsi ei voi sanoa jalalle, että häivy, ei sua tarvita. Tai silmä korvalle, että heippa vaan, nähdään taas. Toisaalta jos jokin jäsenistä viettelee ihmistä, niin poikki vaan. Parempi rampana taivaaseen kuin kaikki jäsenet tallella helvettiin. Kun Johannes Kastajalta katkaistiin pää, hän kuoli heti. Voi olla, että syväjäädytykset eivät päänsiirto-operaatiossa auta kuin yhden hetken. Mutta yrittänyttähän ei laiteta. Toisaalta jaksan epäillä moista ideaa: Mitä hyötyä siitä on? Monihan suhtautuu kroppaan kuin kyse olisi pelkästä aivojenkantotelineestä. Yhdistä älykön pää ja Muskeli-Masan kroppa: Nehän olisivat aina riidoissa keskenään kuin kissa ja koira. Jos minun pääni onnistuttaisiin siirtämään johonkin nuoren Adoniksen kroppaan, niin mitä minä tekisin 60-vuotiaan ajatuksilleni? Entä eikö siinä pään irrottamisen yhteydessä sielu pääse vilahtamaan karkuun? Ja kun kuolen, kenenä minut siunataan? ”Lepää rauhassa, Hannun pää ja Taavetin ruumis!” Ja mitä minun pitäisi tietää ruumiini entisestä käyttäjästä ja hänen elämästään? Kenen sukulaisia kutsutaan hautajaisiin? Siis lyhyesti: Antakaamme kuolleittemme haudata kuolleemme! Seuratkaamme me vain Jeesusta, joka menee eteenpäin kuin mummo lumessa."

Mitä tästä voi sanoa?

Kiurun kuvauksessa
1: Ihminen on ensinnäkin kokonaisuus. Siinä päänsiirtoon suhtaudutaan jostain syystä tavalla joka kieltäisi esimerkiksi käsille tehtävät elinsiirrot. Niidenkin kohdalla sama "lepää rauhassa" -dilemma toteutuisi. Kuitenkin samanaikaisesti Kiuru tosin toteaakin, että tämä kokonaisuuargumentti on melko heikko. Sillä kyllähän Raamattu selvästi sanoo että käsi voi sanoa jalalle että tätä ei tarvita. Sillä kyllähän on käden tarpeen irrota kuin mennä koko ruumiin Helvettiin.
2: Toisaalta Kiuru on sielunsa kanssa hyvin abstrakti. Hänestä on ikävää ajatella ruumista aivonkantotelineenä ja miettii sielun erkanemista. Mutta samalla hän esittää vahvasti naturalistis-reduktiivisia ajatuksia. Jos sielu todella jotenkin irtautuu päänsiirtoleikkauksessa, niin päänsiirto tuottaisi kenties jonkinlaisia filosofisia zombieita joilla olisi kaikki ihmisen käytösmallit mutta ei sielua. Ja sitten hän selittää miten adoniksen ruumis ohjailee vanhan miehen päätä. Mikä kyllä aivan oikeasti herättää ajatuksia siitä että onko esimerkiksi sukurauhasilla kuinka paljon merkitystä käyttäytymiseen. - Uskoisin että Kiurulla on tässä jopa sellainen ajatus ihmisen ruumiillisuudesta jonka minäkin voin hyväksyä. Ihminen ei ole pelkästään aivonsa, käytöstä voidaan redusoida myös umpieritykseen. Ja toisaalta vanha mies voi olla siveä jos hänellä ei ole vetreää ruumista jolla panna.

Miksi tästä oli minulle hyötyä?

Hannu Kiurun ajatus kokonaisuudesta on mielenkiintoinen. Sen voisi jopa pinnallisesti palauttaa Leibnizin lakiin (Leibniz's law). Eli lakiin jonka pohjalla on valtava määrä metafysiikkaa. Etenkin teististä metafysiikkaa.

Leibnizin laki toimii tavalla joka on hyvin kiinnostava ja jonka johtopäätökset jotka sitä kautta syntyvät tässä päänsiirtoaiheessa ovat sellaisia että Kiuru niitä tuskin hyväksyy. Ne tosin voivat olla haasteellisia monille muillekin. Itsellenikin ne ovat vieraannuttavia. Mutta "vakuuttuneisuus" ja "vieraantuminen" eivät ole sama asia kuin se, että näkemys olisi huono, väärä tai epätosi. Sillä let's face it, ihmiset ovat monesti yhtä aivottomia kuin päänsiirtoa odottava poloinen. Siksi on syytä aloittaa alusta. Mitä Leibnizin laki perimmiltään tarkoittaa.

Voimme ottaa sen peruskaavana:
x = y→VF(Fx ↔ Fy) Sellaisenaan tuo ei tietenkään valaise kovin paljoa. On kenties syytä korostaa että se määrittelee identiteettiä. Mutta mitä identiteettiä?
1: Kenties helpointa on lähteä siitä että identiteetti ei tässä yhteydessä tarkoita kvalitatiivista identtisyyttä (qualitative identity). Mikä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että se ei toimi samalla tavalla kuin silloin kun identifioimme jonkun kuuluvaksi johonkin ryhmään, eli jossa identifioimme vaikkapa hiekkalapion hiekaksi tai miekan miekaksi. Eikä sellaista identtisyyttä jolla identtiset kaksoset ovat keskenään identtisiä. Kysymys ei siis ole samanlaisuudesta, analogisuudesta johtuvasta samaan ryhmään kuulumisesta.
2: Sen sijaan kysymys on siitä milloin asia on sama. Ei samanlaisuudesta vaan samuudesta (numerical identity). Toisin sanoen Leibnizin lain ytimessä on se, milloin asiat ovat synonyymejä. Jos jollain asialla on kaksi nimeä, ne ovat sama asia. Hieman kuten Bruce Wayne on Batman, eivät identtiset kaksoset vaan sama henkilö.

Toisin sanoen Leibnizin lailla tavoitellaan asiaa jossa ihminen on sama itsensä kanssa. Ja se lähestyy tätä määritelmällisesti. Jos otamme asian x, voimme huomata että tällä on piirteitä. Jos asia on sama sen kanssa, silläkin on tämä piirre. x=x. Epäanalogia ei sopisi yhtälöisyysmerkkiin. Joka johtaa siihen että käytännössä aivan kaikki x ominaisuudet ovat siirrettävissä x:ään jos ne ovat sama asia.

Tähän asti tämä on melko ilmiselvää. Sanomme vain että asia on sama kuin se itse. (Captain Obvious, to the rescue!) Mutta Leibnizin laki jatkaa periaatetta eteenpäin. Jos asioissa on epäanalogisuuksia, minkäänlaisia, ne eivät ole sama asia. Eli jos x on pyöreä, soikiomainen ja 20 senttiä pitkä ja meillä onkin jotain joka on vain 12 senttiä pitkä, se ei ole sama asia.

Ja tämä tietyti toimii jos meillä on x ja y ja meidän täytyy selvittää ovatko ne sama asia. Näin ollen identtisyys (identity) tarkoittaa erottamattomuutta (indiscrenibles). Josta saadaan se miksi periaatetta kutsutaan nimityksellä (identity of indiscernibles).

Leibnizin laki lähestyy asiaa tavalla joka ei sisällä empiiristä elementtiä. Se on sidottu pelkästään asioiden määrittelyyn. Siksi se on luonteeltaan deduktiivinen. Ja lisäksi se on sisällöltään houkutteleva. Siksi ei ole ihme että moni pitää sitä tärkeänä ja hyvänä periaatteena. Kvanttimystiikkaa ole tämä ei. Periaate on ... periaatteessa ... helppotajuinen, ja se on myös intuitiivisella tavalla järkeenkäypä. Ei siis ihme että periaatetta käytetään paljon metafysiikassa.

Mutta.

Leibnizin laki iskee terävästi moniin asioihin. Jos ajattelemme vaikka päänsiirtoa, tulee mieleen ainakin se, että siinä esitetään helposti, että ihminen on yhtä kuin tietoinen minänsä ja ajatusprosessinsa jotka ovat sama kuin hänen aivotoimintansa. Tässä viitataan hyvin syvästi identtisyyteen. - Ja kuten Hannu Kiuru ja urheilijankropan siirto kertoivat, tämä ei ole välttämättä koko totuus.

Filosofit voivat miettiä että onko ihminen sama jossain mahdollisissa maailmoissa? Jos David Deutchin kvanttifysiikan mukaan toimiva monimaailma on tosi, ja jokainen valinta ja seuraus todella tapahtuu jossain ja jokaisessa muutostilanteessa universumi "jakautuu" erilaisiin maailmoihin, niin olenko se todella minä joka on niissä toisissa universumeissa tekemässä niitä erilaisia ratkaisuja? Leibnizin laki sanoo asian suoraan. Ei.

Asia on siitä huolestuttava että jo yhdellä pornosivulla käyminen voi muuttaa kohdallani 12 senttisen 20 senttiseksi ilman että koen että sen identiteetti minusta mitenkään muuttuu. (Tosin joku feministi voisi nähdä että tämä muutos on hyvin relevantti ja että 20 senttinen on itse asiassa jonkinlainen naista vahingoittava ja esineellistävä ase.) Jollain toisilla pornosivuilla muutos voi tietysti olla päinvastainen ja kitistävä. En silti koe tässä eroa. Tosin mielialani muuttuu erilaiseksi, joten jotain eroa tässä tapahtuu. Mutta jotenkin ajattelen että minulla on erilainen mielentila, en että muutun joksikin toiseksi jolla on kanssani epäanaloginen piirre. (Leibnizin lain mukaan feministit ovat tavallaan oikeassa, minusta todellakin tuhoutuu eräs minuus heti jos minulle tulee erektio pornosivujen ääressä.)

Siksi jos ihmiselle tehdään päänsiirto, voidaan todella ajatella että hänen identiteettinsä tuhotaan (numerical identity). Toki asia on siitä pahempi että jos ihmiselle tehdään kehonsiirto, hänen ruumiinrakenteensa muuttuu ja häntä voidaan kohdella eri tavalla. Itse asiassa jos ajatellaan identiteettiä siinä mielessä että se on jotain jonka avulla ihmiset tunnistavat meidät tiettyyn ryhmään kuuluvaksi (qualitative identity), voidaan päätyä jopa elokuvan "Face/Off" -tunnelmiin. Siinähän rikollinen ja poliisi läpikäyvät kasvojensiirron ja ihmiset kohelevat heitä kuin he olisivat kasvonsa, eivät sinä mitä he "oikeasti ovat". (Tässä elokuvassa ei tosin oleteta että kasvojensiirto tuhoaisi oikean ihmisen, he ovat vain epäanalogisia.)

Jossain määrin tästä seuraa se lupaamani häiritsevä lopputulos.

Kaikki ylläoleva vihjaa siihen että Leibnizin laki on hyvin haastava. Nimittäin se sanoisi että ihmiset eivät itse asiassa ole mikään identiteetti (numerical identity). Sitä kuitenkin käytetään joskus kun ajatellaan ihmisyyttä. Kuitenkin elämämme on täynnä epäanalogisuutta. Pelkästään se, että käyn vessassa pitää sisällään suuria muutoksia. Vaaka punnitsee minut "ennen" ja "jälkeen" eripainoiseksi. Lisäksi päästäkseni vessaan minä vaihdan lokaatiota, joka on sekin ominaisuus. (Kaksi samannäköistä kuulaa jotka ovat vierekkäin ovat Leibnizin lain mukaan erillisiä esineitä, koska niillä on eri paikka.) Pidemmällä aikavälillä muutokset ovat dramaattisempia. Aineenvaihdunta ja solujen kuolema ja jakautuminen johtavat siihen että ruumiinrakenne muuttuu. Pituus muuttuu vauvasta eteenpäin runsaastikin. Olemme eräässä mielessä Theseuksen laivoja jotka hukkaavat identiteettinsä koko ajan.

Joko minuus kestää vain aavistuksenomaisia hetkiä tai sitten Leibnizin laki on virheellinen. Silloin ei ole mitään syvää minuuden identiteettiä joka ylipäätään siirtyisi hetkestä toiseen. Joten Kiuru on siinä mielessä oikeassa että päänsiirto voisi tuhota sielun, koska jatkumossa jotain karsiutuu ja aivan eri taustahistorian käynyt erillinen asia yhdistyy siihen. - Olemme fysikaalisessa mielessä sitä mitä syömme, joten "Lepää Rauhassa, Tuomo, sekä Mansikki jonka etuneljännestä hän söi viime viikolla..." Valitettavasti tämä sielu tuhoutuisi joka tapauksessa.

Toisaalta myös laajempi identiteettiajattelu (qualitative identity) on ikävä.
1: Se koskee helposti vain tunnistettavuutta. Moni kuitenkin ajattelee että on epäreilua jos jokin sinun kanssasi riittävän analoginen saisi sinun tunnuksesi. Se kun jossain määrin tekisi Tuomosta, Hannusta ja muista jonkinlaisen brändin, jonkin sellaisen jolla ihmiset tunnistetaan tietylle nimelle samaan tapaan kuin kakkulapiot, miekat tai runebergin tortut. Tarvitaan vain riittävä analogisuus ja sopivat kriteeriattribuutit.
2: Se on joko epämääräinen tai virheellinen.
     2.1: Jos määritelmä on epämääräinen, miten suhtautua vaikka identiteetin varastamiseen. Jos joku näyttää riittävästi minulta ja saa henkilöpaperini, ja osaa luetella äitini tyttönimen, niin muuttuuko hän todella minuksi muussakin kuin juridisessa mielessä, peräti sellaisella tavalla että juridiikassakin tätä pidetään petoksena. Jos itsen määritelmä joustaa liiaksi, riittävän taidokas identiteettivarkaus varastaa todella myös minuuden. Tämä tuntuu epäeettiseltä että epäintuitiiviselta.
     2.2: Jos minä käyn kasvojensiirtoleikkauksessa, parturissa, tai vaihdan uskontoni kristitystä joksikin muinaisuskoiseksi goottimystikkopakanaksi, tapahtuu paljon epäanalogisuuksia. Ja jos identiteetin määritelmä on liian tarkka, nämä muutokset pitäisi todellakin nimetä jonkinlaiseksi uudelleensyntymiseksi. Eli joksikin jossa vanha minä todella tuhoutuu ja vaihtuu aivan uuteen joka aloittaa puhtaalta pöydältä. Tämä tuntuu epäintuitiiviselta että eettisesti riittämättömältä, koska ainakin minusta on sika tärkeää että pahat teot eivät jää rankaisematta.

Itse asiassa näenkin että nämä molemmat viittaavat siihen että on väärin puhua identiteetistä minuuden synonyymina. Molemmat lähestymistavat ovat virheellisiä. Minuutta ei saa määrittää kummankaan identitteettimallin mukaan. Sillä perimmiltään identiteetti ei muutenkaan ole se mitä sinä olet, vaan enemmänkin jokin liehuva lippu jota heilutat muille. Näin ollen se, teetkö itsellesi päänsiirron - tai toimitko kuten hyvä kristitty tekee ja revit alaruumiisi kaulasta alaspäin alas ja heittä liekkeihin koska on parempi että vain ruumis palaa kuin että koko ruumis palaa helvetissä - on irrelevanttia minuutesi kanssa. Kukaan, en minä eikä edes Hannu Kiuru pastorin superauktoriteetillaan voi tulla sanomaan milloin sinä et enää ole sinä ja milloin uudelleensynnyt. Hautajaisiinkin voidaan kutsua sitä kautta keiden kutsuminen miellyttää ja kuka sinne haluaakin tulla.
1: Mikä on muutenkin järkevää. Hautajaiset ovat sosiaalinen tapahtuma, joten kenties sinne tulevat ne jotka ovat olleet päänsiirretyn ihmisen kavereita tämän siirron jälkeen, kenties ruumis viehättää ja tämän ystävät ovat tutustuneet "päähänkin". Kenties pään kanssa on ollut hauskaa ruumiista riippumatta.

Tämä antaa tietenkin paljon tilaa kaikille jännittäville ihmiskokeille. Sellaisille joihin liittyy miellyttävä määrä verta ja irtopäitä. Sillä vain tämänlaisessa maailmassa on ihmisiä jotka aidosti tekevät yhtään mitään. On perusteltua nähdä ihminen muistin varassa pelaavana jatkumona, olipa tämä sitten perimmiltään solipsistinen konstruktio tai ei.

---

Erektioni ja lepotilani mitat ovat keksittyjä. Olen toki monesti rivomielisyyteen ja muuhun siveettömyyteen asti rehellinen - sekä empiristi. Mutta rajansa kaikella mittailullakin. Hävettävät tosiasiat saavat peittyä mairittelevampien tosiasioiden vierellä.

Mahdolliset maailmat ja näkymättömän vihaaminen

"Todellisen filosofin tunnistaa siitä, että Hän kykenee erottamaan todellisuudet todellisuuksien ja todellisuuksien välistä."
(Peelo:Hikipedian käyttäjä)

Ihmiset suunnittelevat tulevaisuutta ja reflektoivat menneisyyttä käyttämällä "pseudopotentiaalista" puhetta. Tällöin ajatellaan esimerkiksi että jos asiat menneisyydessä olisivatkin menneet eri tavalla niin nyt asiat olisivat toisella tavalla. Puhumme eihavaittavista asioista ja eitapahtuneista asioista kuin ne olisivat jotenkin relevantisti tosia. Puhumme voi ollasta tavalla joka olisi ikään kuin reaalista.

Tämän tyyliset sanomiset voidaan karkeasti ottaen jakaa kahteen osatyyppiin:
1: Vaihtoehtoisuuteen perustuvia väitteitä (modal statements) jotka esittävät sen tyylisiä väitelauseita kuin "Suomi olisi voinut joutua Venäjän valloittamaksi" (x olisi voinut tehdä y), "Kekkonen olisi voinut olla tuuheatukkainen" (on mahdollista että x) ja "universumi voisi olla elämälle kelpaamaton."
2: Ei toteutuneeseen vaihtoehtoon perustuvia väitteitä (counterfactual statements), jossa vedotaan että jos asiat olisivat toisin niin maailma olisi toisenlainen. "Ilman talvisodan ihmettä Suomi olisi joutunut Venäjän valloittamaksi". "Jos toinen siitiö olisi hedelmöittänyt munasolun, Kekkonen voisi olla nainen ja tällöin presidenttinä olisi ollut Fagerholm" ja "Jos Jumalaa ei olisi, universumi tuskin olisi elinkelpoinen jolloin olisi epätodennäköistä että voisimme olla edes olemassa." (Jos X niin Y).

Jos minä esimerkiksi mietin vaihtoehtoista maailmaa jossa minulla olisi veli (minulla on useita sisaria mutta ei yhtään veljeä) niin voisin helposti kuvitella että asiat olisivat toisin. Ja jotenkin väite siitä että "jos eri siittiö olisi hedelmöittänyt munasolun minulla voisi olla veli" on tosi väittämä. Mutta kun asiaa lähtee miettimään tarkemmin, niin ei voi olla miettimättä muuta kuin sitä että tarkalleen ottaen minkä suhteen tuo ajatus minun veljestäni (jota ei edes ole) on tosi? Se ei ole tosi siinä mielessä kuin väite "minulla on sisaria" on, koska sisarieni olemassaolo sentään nojaa siihen että joku voi todella havainnoida heitä, ja tarvittaessa jopa teoriassa tehdä gynegologisen tarkastuksen jolla väitelause saa evidenssiä. ; Lausuma mahdollisesta veljestäni sen sijaan koskee maailmaa sellaisena kuin se ei ole.

Monia tosia

Modaalisessa realismissa filosofit ajattelevat että jos jokin väitelause voidaan esittää, se itse asiassa on tosi jossain mahdollisessa maailmassa. Toisin sanoen minun väitelauseeni veljestäni nojautuu itse asiassa siihen että jossain äärettömyyksien joukossa olisi universumi jossa minulla todellakin on veli. (Jossain olisi jopa sellainen universumi jossa tämän veljen kanssa olisimme ryhtyneet joksikin Teini-Ikäisten Mutanttininjakilpikonnien vastineeksi, tosin ilman mutanttiutta ja kilpikonnuutta, aika useassa myös ilman ninjuutta.) Dawid Lewis on kannattanut ajatusta jossa kaikki mahdolliset maailmat ovat tosia ; Eli mahdollisia maailmoja olisi ääretön määrä, ne eivät ole fiktiota.

Modaalinen realismi on tätä kautta laajempi ajatus kuin multiversumimalli. Niissä on hieman samanlaisia ajattelutapoja. Mutta modaalinen realismi on paljon laajempi konsepti. Suurin syy on siinä että multiversumimallissa ei käsitellä äärettömyyksiä. Ja multiversumimallin perusidea on selittää havaittuja asioita. Multiversumimallin ideana on karkeasti sanoen se, että kun katsotaan fysiikan lakeja, niihin sopii malleja joissa universumi voisi olla erilainen. Nämä variaatiot taas usein perustuvat siihen mitä havaitaan. Multiversumista on useita versioita ja aihepiirejä, mutta niitä yhdistää fysiikkakeskeisyys ja se että universumimme piirteitä yritetään selittää.
1: Esimerkiksi kvanttifysiikan indeterminismi on vahvasti havaintoihin sidottua ja hyvin perusteltua. Ja tämä voi antaa tilaa vaikkapa David Deutschin ajatukselle jossa universumi jakautuu jokaisessa vaihtotilanteessa ja jokainen vaihtoehto on yhtä reaalinen. Näin ollen aivan mitä tahansa ei voi tapahtua, vaan vaihtoehdoille on "tarkasti rajattu setti".
2: Samaa ideaa, hieman eri pohjalta, voidaan soveltaa myös universumin syntyyn ja antrooppiseen periaatteeseen. Siinä käsitellään ajatusta siitä että universumi voisi olla toisenlainen mutta elämme tässä tietynlaisessa jossa elämä on mahdollista. Siksi antrooppisen periaatteen kohdalla saadaan aina pieniä todennäköisyyksiä eikä äärettömän pientä todennäköisyyttä. Multiversumi yrittää selittää tämän siten että jos multiversumissa on monia eri universumeita, tilastollinen jakauma tekee todennäköisen ja odotettavan siitä että syntyy universumi jossa on juuri sopivat säännöt elämälle. (Ja koska emme voi olla muunlaisessa universumissa, niin siinä että olemme juuri sellaisessa ei ole mitään ihmettä.)

Modaalinen realismi taas  nojaa siihen että mallit ovat "eivät ole kausaalisesti kytkeytyneitä". Niiden rajat kartoitetaan logiikalla, ei empirialla. Modaalisessa realismissa on käytännössä kyse äärettömyydestä. Ne eivät ole havaittavissa edes epäsuorasti (toisin kuin vaikkapa braanit) ja niiden vaihtoehtoja ei kartoiteta "kvantti sanan hokemiseen perustuvalla empirialla" (kuten Deutschilla). Itse asiassa voidaan jopa sanoa että multiversumimalli perustuu paljon vahvemmin aktuaalisuuteen ja modaalinen realismi potentiaalisuuteen. Jos multiversumimallissa on teoriassa mahdollista olla (vaikka mustan aukon) kautta yhteydessä toiseen universumiin, se ei olisi modaalisen realismin mukaan vaihtoehtoinen maailma vaan pelkästään omituinen ja vaikeasti tarkasteltava osa tätä meidän yhtä maailmaamme. Tämä ero voi olla vaikea ymmärtää, mutta tässä filosofiassa se on äärimmäisen oleellista ; Modaalisessa realismissa mikään todiste ei tavallaan ole mahdollinen.

Modaalisen realismin parsimonia

Modaalisen realismin syvin ongelma koskee juuri sitä että sen vaihtoehdot eivät ole empiirisiä. Ne ovat itse asiassa by definition antiempiirisiä. Tämä tekee siitä ongelmallisen. Erityisesti sen vaikeudet liittyvät Occamin partaveitseen tai Einsteinin kovasimeen ; Ajatukseen siitä että asioita pitäisi selittää mahdollisimman vähäisin oletuksin.

Modaalisen realismin tapa ratkaista ongelma on erikoinen. Tätä itse asiassa korostaa se, että Lewis oli Quinen oppilaita. Hän kannattaa parsimoniaa. Tämä on häkellyttävä huomio, sillä ääretön määrä mahdollisia maailmoja tuntuu parsimonian antiteesiltä. Tässä kysymys nivoutuu itse asiassa syvästi siihen miten Ockhamin partaveitsen soveltamiseen littyy ankaraa keskustelua. Asia tiivistyy siihen mitä aikaisemmin kirjoitin erilaisista parsimonioista. On kvalitatiivista parsimoniaa ja kvantitatiivista parsimoniaa. ; Kvantitatiivisen yksinkertaisuuden (quantitative parsimony) jossa lasketaan montako entiteettiä selityskonseptissa kaiken kaikkiaan on. Kvalitatiivisen yksinkertaisuuden (qualitative parsimony) kautta lasketaan enemmän sitä miten eksoottisia ja erilaatuisia entiteettejä on olemassa.

Lewisin ajatus oli siinä että hänellä on vain yksi tapa olla Totta. Näin ollen universumeita olisi lukuisia, mutta oleminen ja Totuus olisivat hyvin tiiviitä ja tiiviisti määriteltyjä. Näin ollen syntyy parsimoniallista tiiviyttä. Lewisin mukaan modaalisuutta käytetään niin paljon, että olisi haaskausta luoda erilaisia totuuksia. Itse tosin korostan että havaitsemattomat universumit ovat niin eksoottisia että modaalinen realismi on syytä hylätä, ja nimenomaan juuri parsimonian nimessä. ; Multiversumin suhteen olen sitten suvaitsevaisempi koska se on eri asia. Se ei vaihtoehdoissaan viittaa eksoottisuuteen, saati aktuaaliseen äärettömyyteen.
1: Tosin tässä on ehkä syytä muistuttaa vielä siitäkin, että jos multiversumia ei hyväksy niin ei ole silti välttämättä mikään deterministi. On aivan mahdollista että kvanttitaso on aidosti indeterministinen, sen sijaan että seilaisimme determinististä vaihtoehtoavaruutta, niin "kvanttien aaltofunktio vain romahtaa superpositiosta johonkin tilaan". Ja sitten tämä yksi on se joka on tosi, toisin kuin vaihtoehto.

Ovatko vaihtoehdot sallittuja?

Useimmat tosin käsittelevät mahdollisia maailmoita abstraktioina tai fantasioina. Monen suhde konseptiin on kuitenkin ambivalentti, jopa ristiriitaisuuteen ja pöhköyteen asti. Pahimmillaan tämä näkyy juuri antrooppisen periaatteen kohdalla. Uskovaisuuteen kun tuntuu liittyvän vahvasti sellainen ajatus että multiversumi on naturalistien ad hoc -jumala jossa ei ole mitään järkeä. Samanaikaisesti antrooppinen periaate olisi kuitenkin relevantti ongelma.

Tyypillisesti tässä puhutaan multiversumista kuin se olisi modaalista realismia. Eli selitetään että multiversumi tuntuu kaikkivoivalta, äärettömältä ja eihavaitulta. Tosiasiassa multiversumi on kuitenkin kaikkea muuta kuin ääretön joten kaikkivaltius on vain asiasta ymmärtämättömän heitto. Jokin jota ei voi ottaa vakavasti. ; Multiversumi ei siis ole tiukasti sanoen mikään uudelleennimetty filosofien alkusyyjumala josta olisi poistettu persoona (jota filosofien Jumalalla ei edes ole, tämä kun on täyttä aktuaalisuutta).

Toisaalta kun puhutaan antrooppisesta periaatteesta vaatimus on itse asiassa hyvin erikoinen. Siinähän vedotaan siihen että nykyinen universumi olisi jotenkin epätodennäköinen. Tämä ajatustapa on itsessään vaihtoehtoisiin maailmoihin jollain tavalla nojaava. Jos näistä erilaisista universumeista ei voi saada havaintoja eikä niiden olemassaolon todennäköisyyttä voida mitenkään fysikaalisesti arvioida, niin miten me voimme tietää että antrooppinen periaate on mikään relevantti kysymys? Itse asiassa antrooppisen periaatteen epätodennäköisyyslausuma on ongelma jos ja vain jos vaihtoehtoiset maailmat ovat todella jotain josta voidaan sanoa mitään. Jos tätä ei voida tehdä niin modaalisuus romahtaa, on vain yksi universumi ja vaihtoehdoista puhuminen on eiempiiristä haihattelua. Ja tässä kulmassa antrooppinen periaate on haasteena puhdasta idiotiaa ; Miksi fyysikoiden pitäisi selittää jotain mitä ei ole, kun tehtävänä on selittää se mitä on. Todennäköisyys muunlaiseen universumiin ei ole mielekäs heti jos modaalisuus hylätään. Siksi tässä "naturalisteja haastaessa" ratsastetaankin keskenään ristiriidassa olevilla konsepteilla samassa lauseessa. Modaalisuus on rationaalista ja todistettua kun antrooppinen periaate on haasteena, mutta se on täyttä scheibaa heti kun modaalisuutta pidetään rationaalisena vaihtoehtona yhden universumin maailmalle. Eli samanaikaisesti modaalisuus on sikajärkevää että sikatyhmää, aina sen mukaan kumpi sopii paremmin teistille.

The Legend of Zelda ; Ocarina of Time Paradoxes

Zelda -pelisarjan tapahtumat ovat siitä mielenkiintoisia, että ne voidaan laittaa kronologiaan. Eikä mihin tahansa kronologiaan. Ne muodostavat useita eri aikajanoja. Toisin sanoen pelit rakentavat multiversumia ; Linkin vaikutus näkyy valintoina. Ja valinnat noudattavat David Deutschin tapaista ajatusta jossa jokainen valinta tavallaan jakaa todellisuuden. Jokainen valinta johtaa haaraumaan. Kaikki vaihtoehdot toteutuvat jossain universumissa. Tämä on kätevää siinä mielessä, että se auttaa ymmärtämään miten Ganondorf voidaan päihittää lukuisia kertoja.

Aikajanojen käsittely on vahvasti tarpeen.

Sillä "The Legend of Zelda:Ocarina of Time" käsittelee aikamatkustusta. Temppelissä oleva master sword käynnistää aikahypyn. Nuori Link ponnahtaa aikuisuuteensa vuosien päähän tulevaisuuteen. Miekan laittaminen takaisin palauttaa aikuisen Linkin lapseksi jälleen. Merkityksellistä on se, että nuoren Linkin tekemät asiat muuttavat tulevaisuuden maailmaa (mutta ei toisin päin). Pelin päätarinana on tietysti käsitellä aikuistumista. Mutta on selvää, että tällä on vaikutusta myös pelin metafysiikkaan. Kun ajassa hypitään, vaikutuksilla tehdään kannanottoa siihen miten universumi toimii. Tämä rajaa sen, mikä on mahdollista ja mikä ei.

Myös "The Legend of Zelda : Majora's Mask" pitää sisällään aikahypyn. Tarkalleen ottaen aikahypyn joka alkaa tiettynä hetkenä. Link (aka. sankari) elää samaa kolmea päivää uudestaan ja uudestaan. Palaa toistuvasti alkuun.

Aikaparadokseja.

Pelejen vaikeuksia ymmärtääkseen kannattaa palauttaa mieleen ns. isoisäparadoksi. Tämä on kysymys siitä mitä tapahtuisi, jos henkilö matkustaisi ajassa taaksepäin ja tappaisi isoisänsä ennen kuin hän on lisääntynyt. Lakkaisiko aikamatkustaja olemasta? Jos kyllä, niin hän ei olisi syntynyt eikä tehnyt aikamatkaa, jossa tappaisi isoisänsä. Näin ollen isoisä eläisi, ja aikamatkaaja tulisi syntymään normaalisti, jolloin hän taas pystyisi tekemään tämän aikamatkan.

Populaarikulttuurissa ja filosofisissa saivarteluissa asiaan on reagoitu monella tavalla.
1: Yhden teorian mukaan aikamatkustajilla ei olisi vapaata tahtoa. Menneisyyttä ei siis voisi muuttaa. Vain ne vaihtoehdot joissa tulevaisuutta ei muuteta ovat mahdollisia. Näin yritys murhata isoisä johtaisi aina epäonnistumiseen. Tätä keinoa käyttää esimerkiksi "Déja vú" -elokuva. Siinä ilmenee isoisäparadokseja, jotka paljastuvat episteemisiksi. Eli tietämämme on näyttänyt olevan ristiriidassa. Mutta kun kaikki tiedot ovat esillä, ei mitään paradoksia olekaan. (Tämänlainen ratkaisu voisi olla vaikka se, että murhaat isoisäsi, mutta sitten paljastuukin että isoäitisi on "käynyt vieraissa" ja tämä näkyisi geenitesteissä jotka tehdään isoisänmurhan jälkeen.)
2: Usein paradoksit pinnallistetaan. Ongelmaa ei käsitellä vaan niistä tehdään yliyksinkertaistuksia. "Paluu tulevaisuuteen" käyttää häivyttämistä. Paradoksin koittaessa Marty McFly muuttuu läpikuultavaksi tai katoaa. Sama koskee valokuvia ja lehtiä jotka interaktiivisesti muuttuvat. (Marty McFly kohtaa isoisäparadoksin, vaikka oikeasti kohteena ovat hänen vanhempansa. Marty muuttaa menneisyyttä siten että hänen isänsä miltei ei saa hänen äitiään.)
3: Multiversumimallissa aikamatkustajan saapuminen paikkaan on itsessään uusia valintauniversumeita tuottava. Näin isoisä kuolee jossain universumissa, mutta se ei vaikuta siihen universumiin josta aikamatkustaja itse lähti liikkeelle. Ja Zelda selvästi käyttää tätä mallia.

Esimerkkejä Zeldojen hauskoista ongelmista.

Jos aloitamme "Ocarina of Timestä", on hauskaa miettiä miltä Linkin lapsuudenajat näyttävät ajan temppelin vartijoiden tai temppelin katossa olevien kärpästen silmiin. Näyttää siltä, että Link käy toistuvasti vetämässä miekkaa kivestä. Hänen ei koskaan nähdä onnistuvan, koska onnistuminen on aikamatkustuksen paikka. Tämä tekee lapsi Linkistä jossain määrin koomisen näyn. "Taas tuo sankarifantasioija yliegoilee" -tyyppinen reaktio voisi olla vastassa. Tähän suhtaudutaan varmasti samalla tavalla kuin lapsen haluun olla batman. Tai siihen kuinka lapsi ilmoittaa ihailevansa eniten isäänsä, äitiään ja Draculaa. Mutta tämä on tietysti hauska huomio, eikä paradoksi.

"Majora's Mask"ista saadaan sitten irti muutamia omituisuuksia. On selvää, että päivät ovat aina samanlaisia. Linkin valinnat ovat oleellisia. Ja siksi esimerkiksi ensimmäisenä yönä pommikaupan mummo ryöstetään puistossa ja tämä pelastaminen voidaan tehdä useita kertoja. Aikahyppy selvästi resetoi tapahtumia.
*: Kuitenkin kun Mikau kuolee ja antaa muodonmuutosmaskin. Tämä voi tapahtua ensimmäisenä päivänä 6 jälkeen. Mutta jos Link palaa ensimmäisenä päivänä aamusta, Mikau on jo haudattu. Vaikka Link hautaa hänet myöhemmin. Myös Darmanin kohdalla käy niin, että Darmani kummittelee vain niin kauan kunnes Link on parantanut hänet kerran. Linkin saatua Goronmaskin Darmani ei kummittele. Ei vaikka menisi kellonaikaan ennen kuin Link on pelastanut Darmanin.
*: Monien maskien kohdalla on selvää että aika resetoituu. Voit esimerkiksi hankkia Sirkuksen johtajan naamarin (Circus Leader's Mask) useita kertoja. Riittää että uutena kolmannespäivänä tekee suoritteet uudestaan. Mutta samaa ei voi tehdä Keaton Maskin kanssa.
*: Pankin kohdalla on erikoista, että universumi toimii kiinteillä kolikoilla. Kun Link hyppää ajassa taaksepäin, hänen pankkitilinsä säilyy. Huomattavaa on, että pankkiiri myös muistaa Linkin nimeltä ajalta ennen kuin he ovat kohdanneet.

Näihin ongelmiin on ratkaisu, ja se johtuu monesta seikasta.
*: Pankkiiri konkreettisesti antaa Linkin käteen taikamerkin, jota hän lukee. Tämä mainitaan aivan eksplisiittisesti. Voikin olla, että pankkiiri lukee Linkin tiedot tästä merkistä sen sijaan, että muistaisi hänet oikeasti. Hän teeskentelee hyvää asiakassuhdetta identiteettitunnistuksen kautta. Tämä ei varmasti ole tavatonta tai ennenkuulumatonta kaupungissa jossa pankilla lienee sen verran monta asiakasta, että heitä kaikkia ei voi muistaa. Linkin pankkitilitiedot ovat Linkissä itsessään, joten ne säilyvät aikahypyssäkin. Josta seuraa se, että Link tosiasiassa vanhenee prosessissa. Lisäksi tästä seuraa jonkinlainen pankkikriisi, sillä Link tosiasiassa pumppaa pankin rahoja joita ei ole lainkaan antanut tämän kyseisen universumin pankkiin. (Se, että kaikissa pankeissa on sama koodausjärjestelmä ei ole ihme koska Link hyppää tiettyyn kohtaan tiettyä universumia joka jakautuu vasta tämän hetken jälkeen Linkin valintojen mukana.)
*: Maskien kohdalla reaktio on selvästi kannanotto isoisäparadoksiin. Mainitut maskit joita ei saa monta kertaa ovat aina jotenkin erityisiä. Itse asiassa peli kertoo, että tietyissä maskeissa on sieluja. Tämä taas on sidoksissa suoraan tiettyjen kohteiden elämään. Kun maski saapuu universumiin, olisi ristiriitaista jos sama henkilö olisi samanaikaisesti elossa ja kuollut. (Tai Darmanin kohdalla kummitus ja kuollut.) Maskit ovat siis tässä osin jotenkin olemuksellisesti olennaisempia kuin elämä. Tämä on hieman vittumaista universumilta, mutta se on ymmärrettävissä sitä kautta että sielu on jakamaton ja magia olennainen osa univesumin kudelmaa. Ihminen joka hyppää sillalta on meidänkin todellisuudessamme heikompi kuin gravitaatio ja ennen kaikkea heikkovoima ja vahvavoima jotka pysäyttävät hetkessä sen, mihin gravitaatio pitkällä aikavälillä kiihdyttää.

Kolmipäiväisiään loikkiva Link ei kohtaa koskaan itseään aiemmilta samoilta päiviltä. (Miten tämänlainen ilmaistaan selkeästi? No, ymmärtänette mitä tarkoitan ... tarkoitin että samaan aikaan kolme päivää aikaisemmin.) Tämä pakottaa multiversumimalliin. Isoisäparadoksin läsnäolo tosin aikaansaa pieniä vaikeuksia sielumaskien kohdalla. Linkin maailma ei siis ole pelkkä multiversumimalli, jossa Darmanin kuolema jakaa uuden universumin. Link elää siis yhden maailman ja kahden maailman sekamelskassa. Ja tämä epäkoherenssi pakottaa meitä miettimään vakavasti sitä, onko "Majora's Mask" oikeasti oleellinen mietittäessä Zeldan aikamaailmaa. Sillä Terminan kohdalla kyseessä on kuitenkin tuonpuoleinen. "Majora's Mask" onkin usein nähty pelinä joka on liitoksissa "Ocarina of Timeen" sen jatko-osana. Mutta joka ei tapahdu samassa universumissa.

Koska ei ole mitään takeita että tuonpuoleinen toimisi samoilla luonnonlailla kuin tämänpuoleinen, on syytä palata siihen mikä varmasti tiedetään aikamatkustukseksi tämänpuoleisessa. Eli "Ocarina of Time" on erityisen oleellinen. (Kulutin siis aikaanne harhapolkuun, tahallani tein näin. Pelkän saivartelun ilosta haaskasin aikaanne!)

Pelissä on kaksi isoa paradoksia. Sellaisia jotka ovat juonen kannalta oleellisia:
*: Song of Storms -Paradoksi. Kun aikuinen Link menee Kakariko Villageen vesitemppelin jälkeen, tarinan eteneminen vaatii että Link kuivattaa kaivon saadakseen tärkeän taikaesineen (Lens of Truth). Tämän tehdäkseen hän menee tuulimyllylle juttelemaan vihaiselle miehelle. Vihainen mies opettaa Song of Stormsin. Hän kertoo oppineensa sen seitsemän vuotta aikaisemmin. Pojalta jolla oli okarina. Tässä ainut ongelma on oikeastaan se, että tämä poika on Link itse. Ja Link ei poikana opi laulua ennen kuin on oppinut sen aikuisena. Tämä ei teknisesti ottaen ole klassinen paradoksi. Sillä se on sisäisesti koherentti. Periaatteessa monet aikamatkustusmallit sallivat tämänlaiset tilanteet. Esimerkiksi se, että henkilö oppii aikakoneen rakentamisen itseltään joka on matkustanut aikakoneella menneisyyteen kertomaan itselleen aikakoneenrakennusohjeet ovat osa aikamatkustusgenren ajatuskokeita. Tämä on kuitenkin perin omituinen. Mutta teknisesti se ei ole ongelma. Scifi tuntee tämänlaisen juonikoneen nimellä "stable time loop". Se on omituinen vasta jos ajattelee, että olisi jokin "ensimmäinen kerta" loopissa, joka kuitenkin on vain rakenne ajassa itsessään. (Otin tämän esiin siksi, että moni Zeldasta keskusteleva pitää tätä virheenä ja paradoksina. Että kiinnostava on, mutta opetelkaa idiootit edes tieto siitä mikä on aikaparadoksi ja mikä ei. Kiitos.)
*: Pelissä on kuitenkin ihan aktuaalinen isoisäparadoksi. Tässä pelisarjassa huomiota herättää etenkin pelin loppu. Pelin loppu jota on hyvin vaikeaa ymmärtää ilman alkua. Pelissä Link tunkeutuu Hyrulen linnaan työläästi livahtamalla vartijoiden ohi. Täällä hän kuulee Ganondorfin ja prinsessa Zeldan keskustelun. Ganondorfilla on juoni joka toteutuu siksi että sitä ei tiedetä. Peli loppuu siihen, että Link jostain syystä palaakin ajassa niin pitkälle, että hän ei ole vielä tavannut prinsessa Zeldaa. Ja hän tietää Ganondorfin juonet salakuunnellessaan sen saman keskustelun. Zeldan aikajanan rakentamisessa tämä on tulkittu tapahtumana jossa todellisuudet jaetaan syvästi toisistaan erilleen. Sama Link pelaa eri Zelda -peleissä, mutta aikajanat ovat haarautuneet niin että ne kaikki eivät tapahdu "toisiinsa suoraan yhteydessä" kuten kävisi lineaarisessa deterministisessä aikamallissa. Peli siis tarkoituksellisesti rakentaa kyseisen pelin kohdalla epätavallisen aikamatkustuksen one-shottina vain rakentaakseen isoisäparadoksin ilman biologista syyseurausketjua.

Mitä älykkyys tarkoittaa?

Usein älykkyyden kohdalla kysymyksenasettelu koskee sitä mitä älykkyys merkitsee. Ja esille nousee se, miten se on ihmiselle irrelevantti piirre. Stephen Hawking edustaa tästä ajattelusta luultavasti ääripäätä. Hän esittää että älykkyysosamääräkysymys on niin turha, että hän on valmis vetämään aseensa aina kun kuulee siitä. Tässä blogauksessa on kuitenkin enemmän kysymys älykkyyden määritelmästä. Jos oletat että puolustan tai kumoan älykkyyden merkitystä, joudut pettumään odotuksissai. Voit mennä pois itkemään itsesi uneen tahi valveille, mien sitten haluatkin.

Varmasti mieleenpainuvin teema älykkyydestä on älykkyystestien kautta tuleva älykkyyden hakeminen. Olen itse käynyt Mensan älykkyysosamäärätestissä ja saanut siinä tulokseksi 120. Kysymys onkin, mitä tämä tarkoittaa? Teknisesti se tarkoittaa sitä että osaan vastata kohtuullisen nopeasti tietynlaisiin tehtäviin joita älykkyysosamäärätestissä tarjotaan. Kysymyksessä on siis älykkyyden määritelmä joka perustuu tehtävien suorittamiseen. Moni pitää tätä huonona tapana määritellä älykkyys. Ymmärrän heitä.

Yllättävän usein tässä vaiheessa kuitenkin aletaan korostamaan esimerkiksi musiikillista älykkyyttä. Sekin nimittäin on suoritusälykkyyttä - joka peräti sitoutuu varsin vaikesti tartuttavaan taiteellisuuteen. Sosiaalisen älykkyydenkin kohdalla mitataan usein kykyä suosia tietynlaista makua joka voi olla hyvinkin kulttuurisidonnainen. (Ja voi olla vaikeaa erottaa onko kyse perimmiltään hyvistä tavoista, manipuloinnista vai ystävällisyydestä vai enemmän kameleonttimaisesta kyvystä mukautua erilaisiin ihmisiin ja tilanteisiin.) Nämä piirteet ovat jotain jota moni kannattaa vaikka pitää älykkyysosamäärätestejä huonona. Tämä on omituista, sillä taustalogiikka on sama. Ne vain laajentavat älykkyysosamäärän kaltaista ajattelua moniin muihin suuntiin.

Tässä vaiheesa on hyvä mennä "Skeptical Zone" -blogin älykkyyttä koskevaan kirjoitukseen. Sen primaariaiheena on Intelligent Design. Mutta en tällä kertaa ota aiheekseni ID:tä, vaan älykkyyden kohtelun arkijärjen avulla. Tulen toki lainaamaan ID -kritiikkiä, mutta se on varsinaisesti demonstroimassa sitä miten arkijärkeä käytetään samalla tavalla kuin ID -läiset sitä soveltavat. Nostan asian esille koska blogissa nimittäin tuodaan esille tekoälyalgoritmeihin ja älykkyyden määrittelyyn koskeva ongelma. Blogisti avaa sitä vitsillä joka lienee vitsi vaan tosinörteille.

"AIGUY: Here is our newest AI system. It learned to play grandmaster-level chess by reading books. It has written award-winning novels, proven the Goldbach Conjecture, written a beautiful symphony, designed a working fusion reactor, and talked a suicidal jumper down from the Golden Gate Bridge.

CUSTOMER: That’s very nice. But is this system actually intelligent?"

Tehtäväni ei tietysti ole brassailla sisäpiirivitsien hallinnasta. Siksi tapankin vitsin eli selitän mikä siinä on hauskaa (joistakuista, harvoista, kenestäkään). Suuri osa ihmisistä ei koe vitsiä hauskana koska suuresta osasta ihmisistä tietokone ei voi olla älykäs. Period. Sen kysymisessä ei ole järkeä. Kuitenkin kysymys ja siihen vastaus on itse asiassa jotain muuta. Se iskee älykkyyden määrittelemisen suurimpaan vaikeuteen. Nimittäin tietokoneiden tekoälyt ovat ikäviä. Ne pilaavat aina ihmisten fiksuuden itsekorostuksen. Menneinä aikoina matemattisten tehtävien suorittamista pidettiin jonain joka erottaa ihmsiet eläimistä ja luo ylitsepääsemättömän kuilun kivikunnasta. Sitten tuli piisiru, joka osasi laskea paremmin kuin vanhan ajan käteiskassalla toimivaa kauppaa pyörittänyt kauppias, tai paremmin kuin kymmenen vanhan ajan pankkineitiä. Tietokone tuottaa hyvinkin mielenkiintoisesti juuri suoritusälykkyyttä. Tämä on äärimmäisen lähellä sitä missä minä päden Mensan testeissä (ja siinäkin vain kohtuullisesti). Josta voi vetää sen johtopäätöksen että tämän vahvuuteni voi kenties todellakin korvata tekoälyllä.

Erikoista kyllä sittemmin älykkyyden lähestymistapaa onkin yritetty maanläheistää. Abstraktiot ja matematiikka menettivät merkityksensä. Ja eräässä mielessä on epäselvää onko tämä muutos tehty oikeista syistä. Eräässä mielessä voidaan kysyä onko matemaattisesta ongelmanratkaisusta luovuttu after the fact, kun tulokset eivät ole miellyttäneet ihmisen egoa.

Vitsin kysymys onkin siitä että "älykkyys" voidaan määritellä yhdellä tavalla. IT -tyyppi yksinkertaisesti kertoo miten hänen koneellaan on suoritusälykkyyttä ja toinen kysyy että onko se älykäs. Tämä tulkintakulma halveksuu kysyjää. - Tämä on täysin antiteesi sille monille mieleen tulevalle joka korostaa muunlaista älykkyyttä kun suoritusälykkyyttä. Heitä kiinnostaa esimerkiksi sellainen kysymys että onko tietokoneella emootioita, intentioita, vapaa tahto tai tietoisuus. Silloin ominaisuus kertoo mitä ohjelmalla voi tehdä mutta se ei nouse älykkyydessä hyvää linkkaria kummemmaksi. Se on vain hieman teknisempi vemmel.

Kysymys siitä onko ohjelma älykäs riippuukin eri älykkyyden määritelmistä. Ja valitettavasti älykkyys on sellainen konsepti, että meillä on siitä arkikäsitys. Koemme että tiedämme mitä se tarkoittaa. Mutta kognitiotieteen ensimmäisellä kurssilla ensimmäinen opittava asia on se, että sille on olemassa lukuisia määritelmiä. ; Osassa korostetaan mekaniikkaa eli mietitään MITEN jokin asia toimii. Toimintaperiaatteen lisäksi on useita ongelmanratkaisuun liittyviä jolloin ei ole väliä miten asian tekee vaan se että SUORIUTUU niistä. Sitten älykkyys voi olla jopa Turingin testissä korostuva näkökulma jossa älykkyys on sitä, että tavallinen ihminen ei osaa erottaa sitä älykkäästä. (Mikä on todella erikoista koska rehellisesti sanoen on kyseenalaista onko tavallinen ihminen älykäs. Onko yksikään ihminen todella älykäs. Jopa tämä on mysteeri, joka riippunee siitä mitä älykkyydellä milloinkin tarkoitetaan.)

Tämä tuo esille mielenkiintoisen puolen tieteestä. Monesti ihmiset siirtyvät miettimään sitä, että mitä jokin määritelmä tarkoittaa. Määritelmällä ei kuitenkaan uisenkaan ole itsessään mitään lukkoonlyötyä luonnetta. Älykkyys merkitsee tietysti erilaisia asioita riippuen siitä mitä määritelmää käytetään. Esimerkiksi tietokonealgoritmi voi hyvinkin olla älykäs siten että se pelaa perkeleen hyvin shakkia. Se ei kuitenkaan tarkoita että sen kanssa voisi käydä henkevän keskustelun, koska tämä käytetty älykkyyden määritelmä ei johda siihen. On aina mietittävä miten asia on määritelty ja mikä on tämän suhde todellisuuteen. Tämä varovaisuus tietysti unohtuu etenkin kun puhutaan älykkyyden kaltaisesta piirteestä jonka moni kokee ymmärtävänsä ilman mitään määritelmiäkin. Tämä on kuitenkin nähtävissä normaaliksi arkijärjen ylikorostukseksi ja se muistuttaa sitä psykologian valitettavasti havaitsemaa piirrettä, että asioista vähiten tietävillä tuppaa olemaan asiasta vahvat mielipiteet koska he eivät tiedä/tiedosta oman inkompetenssinsa syvyyttä ja laajuutta. (Ihmisellä voi tietysti olla vahvat mielipiteet muutenkin, alan eksperteissäkin on usein egoilun merkkejä. Mutta jos olet ikompetentti olet hyvin varmasti tässä mielessä varma kyvyistäsi.)

Usein arkijärjen älykkyyden ongemana onkin se, että sekä älykkyys että sen syntytapa nähdään kehäisessä suhteessa toisiinsa.  "Skeptical Zonen"  ID -kritiikki nostaa tämän esiin ID -kontekstissa "The problem with using a behavioral definition of intelligence like this is that it renders ID theory a vacuous tautology: ID claims the best explanation for CSI in biology is that which produces CSI. Simply labelling a hypothetical cause does not add anything to our understanding; the theorist must actually characterize the explanatory construct in a way that enables us to decide if it exists or not. Otherwise, for example, we could explain the existence of crop circles by invoking the “cerealogical force”, which is characterized by the ability to produce crop circles. How do we know that the cerealogical force exists? By the appearance of crop circles of course!"

Oma kantani on että ID:n tunnettu epäselvyys johtuukin siitä että se mukailee arkijärkeä ja hakee täältä uskottavuutta. Samalla se sitoutuu määritelmäänsä ja väittää niitä samaksi asiaksi, vaikka määritelmä itsessään on ontto eikä sitä voida sitoa niihin asioihin joihin arkijärki sen liittää (nimen kirjainten ja kirjainjärjestyksen vuoksi eikä siksi että määritelmä todella tutkitusti tarkoittaisi sitä). Blogin kuvaus tässä kontekstiss merkitseekin lähinnä demonstraatiota siitä miten älykkyysaihe muuttuu varsin epätieteelliseksi arkijärkeä käyttäen. Ja tämä ei ole loukkaus. Jos olen huolimaton, itsekin ajattelen helposti juuri tämänlaisia polkuja. Kehäpäättely koherentisoi ajattelun mutta tekee siitä testaamattoman ja typerän. Se ei ole hyvin perusteltu uskomus. Se on kehäinen uskomus jossa itse asiassa halveksutaan sekä sitä ilmiötä mitä selitetään että sitä millä sitä selitetään.

Arkijärjenmukaisuus ei tietysti yllätä. ID:n tehokkuus onkin siinä että se lypsää mielikuvia siitä mitä älykkyys on, ja korvaa sen omilla konsepteillaan väittäen että ne ovat yksi ja sama asia. Näin ihmiset kokevat että puheet älykkyydestä ovat tieteellisiä - hiveleehän se niitä ajatusratoja joita he muutenkin harrastavat. Tämä on itse asiassa paljastaa koko kyseisen opin elinehdot ; Sillä kun kyseisen kehäisyyden huomaa, joutuu miettimään sitä että miksi ihmeessä kukaan fiksuhko rationaalinen asioita miettivä ihminen uskoisi niitä. Moni kristitty kuitenkin on älykäs. Luulisi olevan ilmiselvää että ontot väitteet huomattaisiin. Tämä on vaikeaa kun konseptit kiedotaan arkijärjen asiaan liittämien konnotaatioiden salakuljettamiseen. Syntyy ns. piilo-oletuksia joita ei tuoda esiin osaksi argumentaatiota. Niiden uskominen on kannattajalle oleellista, hän ei vain osaa välttämättä tuoda sitä minkään analyysin alle. Koska mielikuvat ohjaavat ajattelua itse kullakin

Ihmiset ihan oikeasti tekevät tälläisiä implisiittisiä oletuksia koko ajan. Ihmiset nimittäin käyttävät luonnostaan paljon analogioita. Sekä hyviä että huonoja analogioita. ID:n CSI:n voima on siinä että ihmiset tekevät oletuksen että kun sitä kutsutaan älykkyydeksi se on sitä mitä älykkäiksi kutsutut toimijat tekevät. Ja koska ihmisiä kutsutaan älykkäiksi - tai ainakin älyllisiksi - olennoiksi syntyy helposti mielikuva siitä että ne olisivat sama asia. Kuitenkin kyseessä voi olla sama ongelma mikä on IT -nörtin ja taviksen välisessä keskustelussa. IT -nörtin määritelmä on homonyymi asiakkaan määritelmälle. Sisällöllistä yhteyttä ei ole. Mielikuva yhteydestä kuitenkin syntyy helposti ja tällöin puhutaan ekvivokaatio -päättelyvirheiden tekemisestä. Syntyy verranto jossa verrataan ei asian kannalta olennaisesti toisiinsa verrannollisia asioita. Tämä yhteys olisi kuitenkin todistettava. Ja tavallaan sen yhteyden olemassaolo ja kyky tutkia tätä yhteyttä olisi oleelista aiheen kannalta.

Siksi ID:n kannattajakin miettii että puhutun kielen tuottaminen, koneiden rakentaminen ja muut vastaavat liittyvät Intelligent Designin CSI -konseptiin. Näin voi näyttää siltä että ID tekee merkityksellisiä väitteitä. Ongelmana on kuitenkin se, että yhteyttä ei tutkita - se vain oletetaan. Ongelmana on se että CSI on määritelty suhteessa luonnolliseen todellisuuteen. Se ei ole ongelmakeskeistä. Se ei määritelmältään käsittele kielen ja logiikan syntyä. Tämä yhteys onkin vahva ja se löytyy helposti Dembskin määritelmistä. "Skeptical Zone" tuokin tämän hyvin esiin. "Dembski’s most usual definitions for “intelligence” are functional, including “the complement of fixed law and chance” and “the power and facility to choose between options”.  So intelligent entities, in Dembski’s view, are defined by their power to make choices that are not determined by antecedent events." ... "What Dembski does not mention (although he is surely aware of it) is that what he is defining as “intelligence” is another way of describing libertarian free will, and in my experience discussing ID with its proponents on the internet, this is indeed an important part of what most people mean when they talk about intelligence."

Tästä kahden määritelmän välillä pomppimisestai on edellämainittu erikoinen seuraus. Se voidaan nähdä ID:n epäkoherenttiutena, sillä sen parissa älykkyyden määritelmä ei ole pysyvä vaan sitä vaihdetaan tilanteen mukaan. ID peittää tämän ongelman olettamalla että ne ovat sama asia, mutta tekemättä tutkimusohjelmaa jolla tämä yhteys varmistetaan. ID jää siis ilmaan edellämainituksi kehäiseksi järjestelmäksi jossa älykkyys ja sen tuotokset määritellään toisillaan tavalla joka olisi ristiriitainen ellei siihen ujutetut piilo-oletukset tekisi siitä kehäpäätelmää. Yhteys jää ilmaan heitetyksi. ID puolustaa omaa agendaansa Paleyn tavoin analogialla. Analogisuus perustellaan sillä että ihmisillä on tietoa älykkyydestä koska älykkyys vaikuttaa asioihin. He kuitenkin määrittelevät piilo-oletuksineen ennalta että älykkyys ei voi olla naturalistista - mikä on varsin huono lähstymistapa kun tämä on niitä asioita joita ID:n pitäisi todistaa. Ja päädytäänkin siihen että seisotaan kahdella eri määritelmällä jotka usein kulkevat eri suuntiin. "Dembski and Meyer argue that the "intelligent causation" posited by ID as the cause of biological CSI is something that is known to us by our familiarity with intelligent agents. This is specious. What we know is that human beings design and build complex machinery. We do not know how we do it." Aivojen toimitaperiaate on hieman auki. Sen väitäminen jonkinlaiseksi on aika voimakas sitoumus.

Määritelmien kanssa jonglööraus johtaakin siihen että ID:läisillä on argumentteja joilla he voivat pärjätäkun kysymys pysyy domeenispesifinä. Kyseinen vastaus ei ole mitään millä on laajempaa kulmaa. Kysymys ei siis ole argumentaatiosta koska määritelmiä ei vaihdeta lennosta ja saman perustelun pitäisi toimia vastaavissa tilanteissa. Kokonaisuutta katsoen voidaan huomata että oikeasti ID ei pärjää hyvin vaan on "suo siellä- vetelä täällä" tilanteessa. Ainostaan määritelmäkikkailu ja arkijärjen konnotaatioihin piilo-oletuksiin vedoten syntyy käsienheiluttelu joka vaikeuttaa tämän huomaamista. Eri määritelmät kaikki ajavat umpikujaan jossain  ja näissä umpikujissa vaihdetaan määritelmää ja annetaan eri domeenispesifi vastaus. Tälläiset kokonaisuudet päätyvät aina vaikeuksiin, jossa ihminen lähinnä päättää miten hän on huono perustelu. Rakentuu tilanteita mallia "If ID chooses to define “intelligence” behaviorally, then, the result will either be that (1) ID is vacuous, or (2) ID makes claims that are not supported by any evidence."
1: Ongelmalliseksi asian tekee jo se, että ID -näkökulmastakin on hyvinkin rationaalista uskoa että aivot ovat fysikaalinen laite, jonka rikkominen johtaa laitteen tuhoutumiseen. Aivot ovat eräistä uskovaisista jopa itsessään RC -laite joka ei ole sen metafyysisempi kuin bakteerin siimamoottori tai veneen perämoottorikaan. Kysymys ihmisen älykkyydestä voidaan johtaa samoihin ongelmiin joita tietokonealgoritmien kohdalla tulee vastaan. Niiden ei kerrota tuottavan älykkyyttä koska älykäs taho on tehnyt ne ja ne eivät siksi tuota mitään älyä. Samalla salakuljetusperusteella voidaan aivan vakavasti esittää, että ihminen ei ole älykäs koska Jumala on hänet luonut.
___1.1: Jumala on luonut ihmisen omaksi kuvakseen - mutta niin moni tekoälytutkija yrittää tehdä algoritmia omaksi kuvakseen. Intentio ja älykkyys yhdistävät mielikuvissa molempia. Tästä voidaan vetää erilaisia juttuja. Vaikka eihän ID käsittele Jumalaa. Paitsi että linkkaamani blogin kommentteihinkin huomautetaan että ID -kritiikki ei osu koska se unohtaa "Raamatun" : "The bible says God is intelligent and man was made in Gods image. Thats the only reason we are intelligent."

Ja yllättäen kyllä, tämän tehtävänä ei ole moittia erityisen vahvasti ID:tä. Kyseessä on vaikea ongelma. Sillä nähdäkseni esimerkiksi datanörtin suorittavan älyn kohdalla syntyy triviaalilla tavalla tosi ja tieteellinen tutkimus jolla ei kuitenkaan välttämättä ole mitään tyydyttävää aiheen haltuunottoa. Ja triviaalius ei tarkoita sitä että se ei liittyisi ihmiseen tai tyydytä omaa älykkyyttään reflektoivaa ihmistä. Triviaalius ei ole mielipide, se on vain huomio siitä että että algoritmiteoria älystä on siitä hyvä että se on hyvin tarkasti määritetty. Se selittää asioita. Mutta se kuitenkin ratkaisee melko tarkasti rajatun ongelman ja muut älykkyyteen liittyvät piirteet jäävät selittämättä. Triviaalius johtuu siitä että algoritmilähestymistapa ei itse asiassa ratkaise kovin montaa ongelmaa. Se ei toki sentään päädy ID:n tapaan määrittämään itseään ja tutkimusaihettaan kehäisesti, vaan voi luoda teorian algoritmeista ja tämän jälkeen tutkia mihin algoritmit kykenevät. Mutta lopputulos ei silti ole kovin tyydyttävä. Ja näin arkijärkensä kautta nörtin algoritmia ostava asiakas on kenties oikeammassa kuin moni snobi älykkö voisi haluta myöntää.

Sillä tavallaan kun otetaan jokin aihe tutkimuskohteeksi, ei riitä se että määrittelee jotain tai että kutsuu jotakin havaittua joksikin tai väittää että jollain on jokin havaittu kantaa jotain piirrettä. Esimerkiksi tekoälyn kohdalla on todella oleellista miettiä että vastaako tämä annettu määritelmä todella miten vahvasti niitä asioita joita yleensä pidetään älykkäinä. Tutkimuskysymyksen rajaamiseen onkin hyviä ohjeita muualla "Skeptical Zonessa". Siellä kysymys on astetta tieteenfilosofisempi eikä pelkästään filosofinen argumentaatiota koskeva, jossa keskitytään määritelmien seurauksiin ja siihen ovatko ne keskenään yhteensopivia vai yhteensopimattomia. Tieteenfilosofiassa myös määritelmän rajaaminen on osa prosessia. Siellä korostetaan selitysvoimaa "I like David Deutsch’s description of explanations (I think it comes from him): a good explanation is hard to vary." Hyvä selitys luo mallin joka ennustaa tapahtumia mutta jota on hyvin vaikea muuttaa. "To make it concrete, a particular setting of gravity (acceleration of 32 feet/sec/sec) at the surface of the Earth explains the pattern we see when apples fall off trees. Any other setting of gravity would not yield the pattern we actually observe. The explanation is hard to vary and still explain the observed results. An explanation is likely to be bad if a wide range of settings of the cause(s) can be chosen and the resulting pattern remains the same." Intelligent Designiä ja arkijärjen tapaa mallintaa älykkyyttä yhdistää se, että ne eivät selitä juuri mitään. "It doesn’t matter what attributes you ascribe to the designer (its settings of what, when, where, how and why): whatever combination of causal settings you choose can always be claimed to explain the way reality is. Intelligent design deliberately refuses to specify the what, when, where, how and why of its cause." Tekoälytutkijoiden tietokoneanalogisuus on ID:n kanssa analogista lähinnä sitä kautta että ne ovat analogioita ihmisen ja koneen välillä. Algoritmipohjainen ajattelutapa liittää selitysmallin. Mutta se ei selitä kovin laajaa määrää ongelmia, joten siihen kohdistuva kritiikkikin helposti vain ajaa sitä johonkin nurkkaan.

Tällä hetkellä älykkyys on isoilla linjoillaan mysteeri. Tässä mielessä on ymmärrettävää että siihen yritetään tunkea Aukkojen Jumala -päättelyvirheilytapaa kuten kaikkeen muuhunkin. Triviaalilla tasolla älykkyydestä tiedetään jotain, ja tämä tutkimus kuitenkin etenee. Vastaukset eivät siis ole kovin tyydyttäviä, mutta pienessä linjoissa meillä on kuitenkin erilaisia enemmän tai vähemmän (ehdottomasti vähemmän) toimivia näkökulmia. Näin en näe että olisi syytä heittää kaikkea romukoppaan ja palata arkijärjen (Tai ID -logiikan) jyräämään esitieteelliseen vaiheeseen. On vain hyväksyttävä se, että olemme kaupassa jossa fiksu IT -mies myy tehtävälähtöistä älykkyyttä ja fiksu asiakas kysyy että onko se algoritmi tietoinen. Sen parempaan emme vielä kykene.

Taivaallinen Hussein, Jumalan vaunut ja haluaminen

Yleensä Jumalan olemassaolokysymykset nähdään yksinkertaisina "kyllä - ei" -kysymyksinä. Jopa ammattiteologit harjoittavat tämänlaista hyvin ahkerasti. Edward Feser esittää tähän liittyen kuitenkin mielenkiintoisen yksityiskohdan ; Hän ottaa esimerkiksi Dänikenin näkemyksen jonka mukaan eri kulttuurien Jumalat ovat oikeasti avaruusolentoja. Jos Dänikenin humanoidinäkemys osoittautuisi todeksi, se olisi hyvin vaikea Jumalan olemassaolon määrittelyn kannalta.

"Would you conclude: “A ha! Those atheists sure have egg on their faces now! Turns out the Bible was right! Well, basically right, anyway. True, God’s nature isn’t exactly what we thought it was, but He does exist after all!” Presumably not, no more than if the God of Exodus turned out to be Moses with an amplifier and some red fizzies he’d dumped into the Nile. The correct conclusion to draw in either case would not be “God exists, but He wasn’t what He seemed” but rather “God does not exist, He only seemed to.”"

Tämä korostaa sitä, mitä olen itsekin usein nostanut esiin. Usein Jumalatodistuksissa ei oikeasti ole kysymys Jumalan todistamisesta vaan määrittelemisestä. (Valitettavasti jos asia muuttuu pelkäksi määrittelykysymykseksi, se on melko epäkiinnostavaa.) Feder kuitenkin jatkaa tästä. Hän lähestyy asiaa Jumalan määrittelemisen kautta. ; Hänestä tämänlaisissa tilanteissa joissa Jumalatodistus määrittelemiskysymys, on hyvä katsoa että kysymys on haluamisesta. ; Osa kokee avaruusolento -Jumalan pettymyksenä koska he eivät halua että Jumala on tälläinen ja kieltävät tämänlaisen määritelmällisesti.

Näin ollen hän ottaakin esille sen, että miksi ateistit eivät halua olla uskovaisia. Tässä kulmassa tämä tunteenomainen lähestymistapa on itse asiassa perusteltu. (Tämä on erittäin poikkeuksellista.) Sitä kautta voidaan saada näkökulma asiaan. Feser ottaa referenssit kahteen ateistiin, Flewiin ja Nageliin. Hän korostaa että Flew on muuttanut kantaansa ateismista teismiin. Ja hän yhdistää tämän siihen jumalateoriaan ja jumalan määritelmään joka Flewillä oli ateistina ollessaan. "It should perhaps be noted here that not only the God of Islam but also the God of Christianity was originally conceived on the model of an Oriental despot - such as Saddam Hussein - insistent that his subjects should be always obedient to, and forever praising of, their master." Tämä näkemys on ollut karrikatyyri ja sen murtamisen jälkeen Flew olisi kääntynyt. Hän näkee samanlaista sävyä myös Thomas Nagelin sanomisissa. Nagelkin on toki tullut tunnetuksi myös positiivisena esimerkiksi ID -liikkeelle, mutta hän on ainakin toistaiseksi ateisti. Hänkin on maininnut että hän ei halua että on Jumalaa. "I want atheism to be true and am made uneasy by the fact that some of the most intelligent and well-informed people I know are religious believers. It isn't just that I don't believe in God and, naturally, hope that I'm right in my belief. It's that I hope there is no God! I don't want there to be a God; I don't want the universe to be like that." Feserin näkemys nostaa taatusti esiin jotain olennaisia piirteitä joita ateismin parissa liikkuu. Selvästi haluaminen on mukana ateismissa aivan kuten uskonnossakin on mukana Toivo joka Jumalan olemassaolosta ja Pelastuksesta tulee. Ateistit ovat siis ateisteja moraalisin syin. Ateismin ydin ei siis tässä kohden ole arvotyhjiö, vaan hyvinkin lujat arvot.

Lisäksi Feser korostaa että ateistit vihaavat kahta muuta piirrettä teologiassa (a) Sitä, että Jumalalle annetaan erioikeuksia. Eli se, että Big Bangin ei anneta olla alkusyy vaan sille vaaditaan syytä. Kun taas Jumala ei vaatisi syytä vaan se voisi vain olla olemassa. (b) Ja että Jumala on niin kompleksinen että Hän rikkoisi Okhamin partaveistä vastaan. (+) Nämä Feser ohittaa ottamalla käsiin sen, miten teologia on Jumalaa määritellyt. "Hence, when classical theists say that God does not have a cause, that is not because He is an arbitrary exception to a general rule. Other things require causes because they have potentials that require actualization, or parts (whether material or metaphysical) that need to be combined, or have an essence or nature that is distinct from their existence and thus needs to be conjoined to it. But God is pure actuality and devoid of potentiality, and thus cannot in principle be actualized by anything else; He is absolutely simple and thus does not have parts which need to be combined; and He is Subsistent Being Itself and thus cannot have being or existence imparted to Him." Näin ollen ateismi typistäisi teologian karrikatyyrimäiseksi. Ateismi ei pärjäisi hyvälle teologialle, eikä sofistikoitunut teologia hätkähtäisi siksi ateismin esittämän haasteen edessä.

Nähdäkseni Feserin näkemyksessä on paljon hyvää. Se nimittäin käsittelee melko hyvin "kadunmiehen ateismia" jota on ollut liikenteessä melko kauan. Siinä korostetaan Pahan ongelmaa. Sillä tämä on sitä "Taivaallisen Saddam Husseinin" asiaa. Ja tässä Jumala nähdään todellakin niin kammottavana että siihen ei haluta uskoa. Lisäksi se käsittelee muutamia hyvin toistuvia argumentteja joita kuulee tavallisilta ateisteilta.

Kuitenkin siinä on jotain melko suuria vaikeuksia. Ensinnäkin sen tapa lähestyä ateismia on hyvin omituinen. Itse asiassa voidaan sanoa että Feser tyypittää ateismin hyvinkin cherry pickaamalla ne joita hän käyttää malliesimerkkiateisteinaan.
1: Hän tekee tässä itse asiassa samanlaisen typistyksen kuin mitä Richard Dawkins tekee kun valikoi uskontokritiikissä huomiotaan vain fundamentalisteihin, kreationisteihin ja Swinburneen. Valikoimalla nämä malliesimerkeiksi määritellään uskonto tietynlaiseksi ja ohitetaan muunlainen. Teologit korostavat että tämä on latistavaa, ja että juuri tämä on ytimessä kun Richard Dawkinsin kritiikki nähdään irrelevanttina. Dawkinsin nähdään moittivan vain fundamentalisteja. Tämän kritiikin nähdään osuvan, mutta että se ei oikeastaan kosketa teologiaa.

Itse asiassa jo se, että ateisteiksi päätyy Flew ja Nagel ovat vakava indikaattori tästä. Jostain syystä on olemassa ihmisiä joista ateismi on Richard Dawkins ja nämä miehet. Dawkins nähdään räyhääjänä, ja Flewiä ja Nagelia korostetaan arvokkaina ja rationaalisimpina ateisteina. Valitettavasti ateistit itse ovat harvemmin tätä mieltä. Kun Feser otti alkusyyargumentin ja sen Jumalamääritelmän ytimeksi, ei tietoisuustutkija ja falsifikaatioperiaate-humanisti ole se taho josta asiaa pitää lähestyä. Kuka tahansa riviateisti olisi voinut viitata vaikkaoa Stephen Lawiin tämän yhteydessä. Hieman sofistikoituneet olisivat voineet mainita Sean Carrollin - tai jopa Stephen Hawkingin. Heidän kaikkien perustanaan on fysikaalinen itsesyntyminen. Se taas perustuu fysikalistiseen kvanttifysiikan luonteeseen.

Näissä on esillenostettavaa se, että osa ateistisista fysikaalisista argumenteista perustuu siihen että koko aktuaalinen-potentiaalinen -jako on väärä tapa katsoa naturalistista maailmaa.
1: Carrollista - ja Hawkingista - ensimmäisen syyn miettimisen kohdalla on ongelmana se, että kvanttilait ja todellisuus alkavat olemaan tavalla jossa ei ole "ensimmäistä hetkeä" siinä mielessä missä me sen ajattelemme. Uskovaiset ajattelevat näissä kohden väärin syy-seuraussuhteen rajoitteet, joten näinollen alkusyyargumentti murtuu koska syy-seuraus ei ole sellainen kuin teologit ovat sen jumalatodistuksessaan olettaneet. (Itse olen verrannut tätä Zenonin nuoliparadoksiin joka on väärällä liikkeen määritelmällä rakennettu asia. Ajatusketju väittää että nuoli ei voisi liikkua, mutta tosimaailmassa ne liikkuvat. Liikkumisen rajoite kertoo väärästä ajattelusta eikä todellisuudesta.) Ja heidän ytimessään on että tämä on fysikaalinen kysymys. Tässä kohden Feser joutuu vastaamaan siihen kysymykseen että miksi ateistejen argumentti olisi huono, kun se ei ole ollenkaan se mitä Feser sanoo. Ja heidän määritelmänsä on aivan erilainen kuin klassisen teismin ja se on tieteellisesti mahdollinen, joten miksi heidän ylipäätään tarvitsisi välittää klassisen teismin määritelmästä joka jää fysikaalisen tutkimuksen ulkopuolelle ja on tätä kautta huonompi kuin heidän oma testauksen ulottuvilla oleva näkemyksensä?
2: Lisäksi ei ole tavatonta törmätä ihmisiin jotka voivat hyväksyä sen, että kvanttivaahto on vain ollut ja että tämä on kaiken taustalla. Tässä omituista on se, että se johtaa helposti ajatteluun jossa on David Deutschilaisia sävyjä. Tällöin kvanttitila tarjoaa potentiaalia jossa kaikki vaihtoehdot toteutuvat jossain multiversumin universumissa. Tämä universumi muistuttaa vahvasti klassisen teismin jumalaa. Itse asiassa tämänlainen näkemys on klassisen teismin uudelleenmäärittely. Tässä vastaan tuleekin sitten se ongelma jonka Feser itse nosti esille ; Mitä järkeä on debatoida siitä onko Jumala olemassa vai ei ole, kun kummassakin tapauksessa se mitä maailmassa on nähdään samana mutta Jumalan määritelmä on eri. Miksi helvetissä riidellä määritelmäeroista? Ainut vastaus jonka tähän osaan sanoa on se, että teologia liittää "kvanttivaahtoon" kuulumattomia osasia. Kuten Jumalan rakkauden, pelastuksen, Jeesuksen, ja moraalilait. Nämä emotionaalisesti sitovat antropomorfismit ovat non sequitureja tästä klassisesta Jumalamäärittelystä (Niitä ei voi päätellä tai perustella siitä että klassinen jumalamääritelmä olisi totta).

Itseäni klassisen teismin alkusyyajattelussa painaa kuitenkin eniten se, että jos "Jumala on täysin aktuaalinen ja hän on syy-yhteyksien ulkopuolella, ja meidän universumissamme potentiaa aktualisoituu joten sen sisällä tarvitaan syyseurausta" niin miten ihmeessä Jumala on voinut Luoda universumia ollenkaan? Koska jos on liikkumaton liikuttaja jossa ei tapahdu muutosta, niin mistä potentia ilmestyi? Täysin aktuaalisessa tilassa jossa ei ole ollenkaan potentiaa (eli Jumala) ei by definition tapahdu muutosta ja joka ei muuta mitään koska se on täysin aktuaalinen jo valmiiksi. On siis kaksi tilaa, jossa on täysaktuaalinen Jumala. Ja tila jossa on Jumala ja universumi. Ja tässä universumissa potentiaa, joka aktualisoituu ajan kautta. Aika muuttaa potentiaa. Ongelmana onkin transitio. Miten pelkästä aktuaalisesta päästään (ilman muuttumista, tapahtumia) perustaltaan aivan erilaiseen tilaan jossa on lisäksi potentiaa. Jostain syystä ainut vastaus jonka olen tähän teologiasta kiinnostuneilta saanut on "en ymmärrä kysymystä". (Mikä on omituista koska se rakentuu klassisen teismin jumalakäsitykselle joka ei rehellisyyden nimissä ole kovin vaikeastitajuttava. Sekä aktuaalisuuden ja potentiaalisuuden luonteiden perusteiden tuntemiselle.)

Kaiken kaikkiaan näyttääkin siltä että sofistikoituneen teologian puolustus ateismia kohtaan on syyttää ateismia yksinkertaistavaksi latistukseksi joka ei pysty käsittelemään sofistikoitunutta teologiaa koska on keskittynyt irrelevantteihin uskovaisiin jotka ovat vain helposti pilkattavissa ja siksi sopivia ateistejen agendalle. Tämä tehdään latistamalla ateismi valikoimalla ateismin auktoriteetit sen mukaan että ne ovat ateisteille irrelevantteja mutta jotka ovat käteviä valintoja jos halutaan ajaa uskovaisten agendaa.

Minä en halua että tämänlaista olisi olemassa. Sen sijaan haluaisin että jossain olisi hyvä ja rakastatva Jumala joka ampuisi kaikkia ateisteja ja uskovaisia perseeseen salamalla. (Mielestäni tässä ei ole mitään ristiriitaista, koska olen itse julma, ihmisiin pettynyt ja erittäin kieroutunut. NOT.) Valitettavasti haluaminen on irrelevanttia. Sillä ajatus siitä mitä Dänikenin avaruusolennot tekisivät Jumalauskolle ovat relevantteja vasta kun nämä avaruusolennot havaitaan asian tilaksi. Sitä ennen ne ovat irrelevantti keskustelunaihe. Ja löytymisen jälkeen määritelmäsolkkaus olisi irrelevanttia. Tärkeää olisi miettiä konkreettisempia seurauksia.

Itse olen esimerkiksi sitä mieltä että jos humanoidit takaavat minulle riittävästi seksiorgioita kutsun heitä mielelläni "Herraksi". Jos he olisivat vain tylsiä reissaaja-insinöörejä, niin ei siinä olisi mitään järkeä. Todellisuustajuni olisi molemmissa asiaankuuluva ja todenmukainen. Nimitys joka ei liity  siihen miten asiat ovat tai siihen mitä hyötyä nimityksistä on ovat turhaa saivartelua, joka kohdistuu paketin kuoreen eikä sen sisältöön. Tätä en pidä sofistikoituneena. Vaan epätoivoisena. Sellaisena johon turvautuvat ne tyypit joilla ei ole kunnollista substanssia koskevaa materiaalia ja argumentteja. Mutta jotka haluavat tästä puutteesta huolimatta vaikuttaa rationaalisilta.

Uskoisin että tämä on yksi syy jonka vuoksi monet haluavat olla ateisteja. He eivät halua olla tämänlaisia epätoivoisia sanasaivartelija-kikkailijoita jotka ovat Jumalansa kanssa vähän kuten tyttöystävältään epätoivoisesti seksiä vonkaavat teinipojat. Että jos nyt kuitenkin vähän saisi vaikka ei saakaan. Tytöt taas yleensä "antavat joko kunnolla tai ei ollenkaan". Hyvien todellisuusnäkemysten kohdalla on vähän sama. Saivartelua tarvitsevat vain ne joilla ei ole kunnollista tutkimusohjelmaa näkemystensä tueksi. (Kiitos.)