Höyryjunan meno.

"Mutta iholla on pettämätön muisti ja iho muistaa ihon."
(Tommy Tabermann)

Joskus sitä ei voi olla tajuamatta, että ei ainakaan nuorru. Omalla kohdallani nämä päivät ovat olleet viime aikoja. Ilmat ovat viilenneet. Ja siinä missä sanonta kulkee että "ei lämmin luita riko", niin viileät ilmat ainakin herättelevät luut muistamaan rikkoutumisensa. Tokihan jalka on vaivannut jo vuosia, mutta tänä vuonna on ensimmäinen vuosi, kun olo tuntuu todella raihnaiselta ; Jokainen kremppa joka on joskus ollut muistuttaa olemassaolostaan.

Tämä on ollut tietysti loistavaa muistiharjoittelua, koska nyt sitä voi yhdistää vammansa tilanteeseen jossa se on saatu. Loppu onkin pelkkää vammojen listausta. Kokoelma muistuttaa siitä ihmeellisestä seikasta, miten paljon olenkaan loppujen lopuksi tapellut ; Sitä se ihastuttavan valovoimainen persoona ja käytös teettää.
1: lue : got my ass kicked, en nimittäin yleensä voita jo ihan senkin takia että koska en aloita, olen ikään kuin altavastaaja -asemasta.

Minulla on siis ne vanhojen (e)ukkojen vaivat, joilla ennustetaan minkälainen sää huomenna tulee. - Paitsi että minun vaivani viittaavat vain vallitsevaan säätilaan. Toisin sanoen minulla on rasittavan ärsyttävä meteorologinen järjestelmä, jonka voi korvata sillä että katsoo ikkunasta ulos.

Tälläinen minua on tavallaan turhaa kipua. Mitään toiminnallista estettä menoon ei ole. Tässä mielessä tämä minua vaivaava raihnaisuus ja kipuilut eivät ole mitään huolestuttavaa, ainoastaan ärsyttävää. Periaatteessa ainut asia joka estää menemisiäni ja hyppimisiäni ovat korvien välissä.
1: Tosin näyttää olevan niin että kipuilu ei ole jotain jota korvieni väli hallitsee, vaan jotain jonka avulla korvieni väliin vaikutetaan. Olen jos mahdollista normaalia ärtyisää itseänikin ärtyisämpi. Vihainen nuori mies on siis muuttunut vihaiseksi raihnaiseksi äijäksi ilman välivaiheita.

Tästä päästäänkin eräänlaisen teemaan. Itsepuolustuslajeissahan tärkeää on harjoitella kivunsietoa. Syynä on se, että johonkin iskeminen aikaansaa itsellekin impakteja. Tätä kautta keskiöön nouseekin kipujen erottaminen. Karkeasti sanoen on olemassa harmitonta kipua, joka ei viittaa mihinkään oleelliseen vaurioon ja josta ei saa välittää. Ja sitten on sitä kipua joka viestittää todellisesta vauriosta, joita on kuunneltava.

Minulla tämä tietysti menee väärinpäin. En pidä pienistä kivuista juuri yhtään. Kuitenkin sitä tulee aina välistä tehtyä kaikenlaisia. Malliesimerkki tästä löytyy armeija -ajaltani, jolloin korpraali joutui lähettämään minut sairastuvalle, koska olin "tetsannut mullanpurennan ohella" itseeni merkittävän vekin. Varusmiespuku tahrautui yllättävissä määrin siihen kuulumattomalla väriaineksella. Itse en edes huomannut asiaa koska harjoittelu oli ylittänyt "hihittelyrajani". Tetsasin enemmän tai enemmän endorfiinipäissäni. Juuri tälläiset jutut saivat heidät tietysti antamaan niitä "motivoitunut" -merkintöjä.

Näissähän se kipu tulee sitten mukavasti seuraavana päivänä, kun on tavallaan liian myöhäistä. Tapaus ei ole ainutlaatuinen. Se on pikemminkin "talon tapa".

Toki minä nyt muistan tämänkin armeijan tapauksen. Kuinka voisinkaan unohtaa? Pakko on silti mennä, vaikka olo alkaakin tuntumaan rutiininomaisen lähijunan sijasta museojunalta. Mutta kyllä se siitä, meno on kenties hidasta, mutta puhisten ja puhkuen mennään.

Uhkarohkeasta Uhkaonnelliseen.

"Constantine" -elokuvassa on kohtaus, jossa Constantine on oppipoikansa kanssa matkalla lahtaamaan demoneja. Oppipojalle kerta oli ensimmäinen, ja hän keräsi rohkeutta puhumalla ääneen siitä, minkälaisia varautumisia heillä oli tapauksen varalle. Hän sanoi asiat ääneen lähinnä itselleen, sillä Constantine itse selitti kyynisesti miten kaikki ei aina mene kuten kirjoissa. Ja hän ei silti jättänyt hommaa kesken.

Mielestäni tässä on tiivistetty tai ainakin siitä on tulkittavissa jotain hyvin olennaista rohkeudesta. Ilmiö löytyy toki esimerkiksi ZEN -alan kirjallisuudesta : Kun soturiksi aletaan harjoittelemaan ollaan rohkeita koska ollaan naiveja. Tämä on helppoa rohkeutta. Pian oppilas muuttuu pelokkaaksi koska hän tietää mitä hänelle voi käydä. Tässä kohden viisaus suojelee hänen elämäänsä, mutta tekee hänestä pelkurin. Todellinen soturi on sen sijaan ylittänyt tämän vaiheen. Se ei ole helppoa.

Helppous ja vaikeus ovat tässä ansa: Moni, joka tuntee vain aloittelijan mallin rohkeutta, ajattelee että kielteisten asioiden mainitseminen olisi aina ja kaikkialla nimen omaan rohkeuden puutetta. Se, että on vaikeaa olla rohkea kun tietää mitä kaikkea vihollissotilas voi tehdä ikään kuin muuttuu siksi että olennaiset tiedot tulisi ignoroida jotta voisi olla rohkea. Tämä on kuitenkin enemmän typeryyden rakastamista.

Vastaava on tietysti onnellisuuden kanssa. Moni ajattelee rohkeuden tapaan että onnellisuuden on oltava helppoa. Tämän vuoksi sitä pukee vääristävät lasit silmilleen, kieltää todellisuutta, unohtaa ikävät asiat. Todellisuus takaana pysyy kuitenkin samana. Kuten sokea ei poista valoa maailmasta, ei naivikaan muuta maailmaa paremmaksi paikaksi.

Rohkeudesta en tiedä paljon. Mutta jos minulta kysytään mitä on onnellisuus. Niin se on juuri sitä että menee. Vaikka tietää. Tai oikeastaan: Kun tietää. Ja tämä olkoot vastaukseni niille, joiden mielestä kirjoittelen masentavista aiheista, jotka ajavat ihmiset pessimismiin, pettymykseen, epäonnistumisiin, kyynisyyteen, epäileväisyyteen. ; Jos näin käy, syynä ei ole minun kyynisen optimismin kyllästämää, karmean elämän realiteetteja esiin nostavaa elämäniloa pursuavat, tekstit. Syy on tulkinnassa, lukijan päässä. Luultavasti he eivät ovat "noviisi -onnellisia". Tutustuminen voi olla heille "hyvää harjoittelua". (Ja jos ei ole, niin ihmisten sekoamisen mahdollisuus on maailmassa aina läsnä. Deal it, Live with it, Don't ignore it!)

Jotain esimakua tästä kyynisestä optimismista löytää. Tällä hetkellä se on jopa näkyvästi parrasvaloissa. Malliesimerkki ei ole mikään kylmän julma ihminen, vaan Tommy Tabermann ; Hänhän tiesi kuolemastaan hyvin ennalta. Käyttäytyi silti rauhallisesti ja oli valmis puhumaan asiasta ; Ei kieltänyt asian olemassaoloa, ei selittänyt sitä pois tai lakaissut asiaa maton alle. Mutta ei itkuparkurääkynyt. Tämänlainen toiminta on hyvin vaikeaa. Siksi onnellisuus ja rohkeus ovatkin hyveitä. Jos ne olisivat helppoja, me kaikki ilmentäisimme sitä, eikä ihmiskunta arvostaisi sitä yhtä paljon. (Etiikalla ei ole arvostusasian kanssa sen enempää tekemistä: Asia voisi olla ihan yhtä hyveellinen.) Tommy Tabermanniin yhdistetään kansan syvissä riveissä lempeys ja pehmeys.

Kyyninen optimismi onkin oikein ymmärrettynä aivan helvetin kaunis asia.

Menolippu (Ten years after)

"In 1678 doctors diagnosed a mental affliction soldiers suffered from as nostalgia - homesickness, a longing to return to the past. The cruel reality of war is that there is no return home. No return to innocence. What is lost, is lost forever."
("Terminator : The Sarah Connor Chronicles")

Alkaa tammikuu. Sen englanninkielinen nimi January viittaa Janus -jumaluuteen. Tämän jumalan rooli oli osuvasti alkamisessa ja loppumisessa. Janus oli kaksikasvoinen, ja tämä katsoi yhdellä naamalla menneisyyteen ja toisella tulevaisuuteen. Uuden vuoden perinteisiin liitetään juuri tämänkaltaisia asioita, joten Januksen valinta on tätä kautta erityisen osuva: Menneeseen ja tulevaan katsotaan samanaikaisesti.
1: Uuden vuoden aikaan tehdään aivan tavallisesti yhteenvetoa menneestä ja valmistaudutaan uuteen. Tarkastellaan mitä on tullut tehdyksi.
2: Uudenvuoden tinoista ennustaminen liittyy tulevaisuuden käsittelyyn. Samoin uudenvuodenlupaukset viittaavat hallitun muutoksen mahdollisuuteen ja molemmat katsovat tulevaisuuteen.

Tässä mielessä uusi vuosi tarjoaa symbolisesti puhtaan pöydän. Kosmologisesti valinta on tietysti vain mielivaltainen ihmisten valinta. Vuoden voisi aloittaa mistä tahansa kohdasta rataa tahansa. Mutta symboleilla on usein kulttuurillista voimaa.

Ajattelin tietysti tehdä hieman samaa. Tässä on hyvä muistaa Neil Hardwickin viisaus. Hän on syntyjään britti, ja hän on opiskellut filosofiaa Cambridgen yliopistossa. Ja tietenkin tehnyt suomessa kuuluisia komediasarjoja, sellaisia kuin "Tankki täyteen", joka on luultavasti edellistä enemmän vaikuttava syy. Hän oli tekemässä uutta tuotantoa, joka oli se varsinainen syy haastatteluun. Kun häneltä kysyttiin eräässä haastattelussa miten Suomeen muuttaminen on vaikuttanut hänen elämäänsä, hän vastasi hyvin realistiseen sävyyn siitä että hän ei voi tietää sitä. Koska hänellä ei ole esillä sitä vaihtoehtoista elämää jota tarkastella. Tapahtumien vaikutuksia on usein vaikeaa ennakoida.

Ajattelin kuitenkin hieman yrittää. Syynä on se, että jotain voidaan tietää. Tämä taas tuli Tommy Tabermannin melko tuoreesta haastattelusta. Sen keskeisimpänä teemana oli hänen harvinainen ja yllättävä sairautensa, mutta hän keskusteli yllättävän leppoisasti muistakin siihen liittyvistä asioista. Esiin tuli muun muassa se, miten hänen vanhempansa eivät osanneet samaa kieltä. Mutta hänen äitinsä oli huomannut hänen isänsä punaiset lapaset, ja tästä oli alkanut romanssi jonka seurauksena oli ihmisilmiö nimeltä Tommy Tabermann. Pieni epätodennäköinen sattuma, jonka vaikutus ei ollut ennakoitavissa, vaikutti kuitenkin säännönmukaisesti ja punaisten lapasten vaikutuksia voidaan arvioida. Jotain voidaan siis tietää.

Alustus, satujen kautta.

Taustoitan omakertomustani kansantarinoilla. Niiden kautta yritän selittää kontingenttien asioiden ja sattumien luonnetta. Yllättävät asiat joilla on säännönmukaisia seurauksia voivat olla epätodennäköisiä. Tästä seuraa se, että niitä helposti tulkitaan väärin. Satunnaisuus ei tarkoita "mahdottomuutta" tai "merkkiä". Ja asioita ei voi aina toistaa, koska pieni sattuma voi muuttaa koko tapahtumaketjun. Elämä ei ole tietyssä määrin ennakoitavissa. Ennakoinnin ja mahdottomuuden suhdetta on mietitty ainakin seuraavassa kiinalaisessa kansantarinassa:

Maajussi on tekemässä peltoa, kun pellossa olevaa kantoa päin juoksee jänis. Jänis kuolee ja maamies saa paistin. Kun maajussi on itse todistanut tälläistä ihmettä, hän alkaa odottamaan vastaavaa uudestaan. Hän odottaa kannon juurella että hän saisi seuraavan paistin ja helpon aterian. Pian hänestä tuleekin naurunalainen, kaikkien vitsi.

Tällä tarinalla opetetaan siitä, että menneisyydessä toimineet asiat eivät välttämättä tapahdu aina. Se opettaa, että maailmassa tapahtuu erilaisia sattumia. Niiden tapahtumista ei kannata kieltää, mutta ei kannata pelata tuurin varassa, eli laskea niiden varaan. Jos ihminen ei odota mitään yllättävää, hän taatusti yllättyy, koska odottamattomia asioita tapahtuu pitkin matkaa. Vielä pahempi virhe on kuitenkin odottaa juuri jotain tiettyä odottamatonta asiaa tapahtuvaksi, varsinkaan sen vuoksi että se on jo tapahtunut. Sattumien luonne on siinä että ne ovat aina yllättäviä, ne eivät kovin usein toistu. Jotain sattumia kuitenkin tapahtuu, sillä vaikka joka ikinen yksittäinen maailman sattuma on äärimmäisen epätodennäköinen, niitä on yhteensä erittäin monta. Joten on hyvin todennäköistä että jotain satunnaista tapahtuu. ¹

Merkittäviksi nämä sattumat tekee tietysti se, että niiden seuraukset voivat olla jotain muuta kuin eisatunnaisia. ja niillä voi olla merkitystä. Tästä on toinen tarina, tarina hevosenkengännaulasta. Siinä miehen hevosenkengännauha johtaa sotilaan kuolemaan, joka taas vaikuttaa kokonaisen sodan lopputulokseen.

Alustuksesta henkilökohtaiseen tasoon.

Minullekin on sattunut elämän aikana monenlaisia asioita. Yhtenä syynä tähän on tietysti se, että minulla on sosiaalisissa suhteissa laaja mutta löyhä ihmisverkosto. Näitä ei voi kutsua ystäviksi, tuttava tai sidosryhmä lienee parempi termi. Mutta kun tuntee paljon kaikenlaisia, pääsee seuraamaan melko läheltä erilaisia sattumuksia. Eräässä mielessä olen maksimoinut kohtaamieni sattumien määrää, joten on selvää että "jotain" tulee tapahtumaan. Nassim Taleb esittääkin tätä tapaa mustien joutsenten maksimointina. Siinä ei ikään kuin laiteta kaikkia munia yhteen koriin, eli luoteta tiettyyn sattumaan. Mutta luotetaan että jotain erityistä tapahtuu.

Mielestäni tämä on ihan OK elämäntapa. Tätä kautta on selvää miksi olen ensisijassa surrealisti. En irrationalisti tai deterministi. Maailmaa voi yllättävissä määrin ymmärtää ja selittää (etenkin jos l’esprit de l’escalier lasketaan), mutta ei tarkasti ennakoida tai hallita.

Omassa elämässäni uusivuosi on toisenkinlainen vuosipäivä. Vuosituhannen vaihtumisen aikana eräs ystäväni teki itsemurhan. Välineenä tässä oli juna. Tämä Menolippu Taivaaseen aikaansai tietysti myös sivutuotteena hyvin paljon sotkua. Sekä fyysistä että henkistä sorttia.

Tähän liittyen olen ollut muun muassa mielenkiintoisessa keskustelussa, jossa on mietitty sitä onko hyvä että sen pään löytyminen jäi ammattilaisille. Onnekseni² olin kotona tuolloin, mutta olen myöhemmin sattumalta nähnyt Järvenpään asemalla tehdyn vastaavan tapahtuman. Itse tekoa en ehtinyt nähdä, mutta olin kuitenkin paikalla ennen kuin ensimmäiset välkkyvaloautot saapuivat paikalle. Nämä kaksi tapausta yhdistyvät mielessäni aika vahvasti.

Tapahtuma ei tietysti ole mahdoton. Suomessa tehdään melko paljon itsemurhia. Nuoretkin. Vuosituhannen vaihtuminen oli myös hieman tavallista suositumpi itsemurhapäivä. Kannaltani se on kuitenkin sattuma. Sen vaikutukset eivät tietenkään olleet satunnaisia.
1: Tietenkin tämäkään ei tarkoita että vaihtoehtoja ei olisi. Useissa tapahtumissa on muutamia odotettavia seurauksia, joista osa toteutuu. Ja osa niistä on peräti toisensa poissulkevia, eli ne eivät voi tapahtua samalla ihmisellä tai samalla kertaa. Se, että jokin sattuma ennustaa keskenään ristiriitaisia seurauksia ei siksi välttämättä ole "ylitsepääsemätön" ongelma, kunhan se ei vain mahdollista ihan mitä tahansa ihan yhtä todennäköisesti.

Itsemurhassa joutuu käsittelemään oman kuolevaisuutensa. Siihen liittyy syyllisyyttä, ja jonkin verran syyllistämistäkin. Ja monia muita asioita.

Ihmiset tietysti kehittävät jossain vaiheessa käsityksen omasta kuolevaisuudesta. Jossain vaiheessa tämä myös sisäistetään. Sisäisäminen on raskasta. Ja sen läpikäytyään huomaa että yllättävän iso osa siitä surusta jota esimerkiksi hautajaisissa on, kohdistuu myös surijaan itseensä. Läheisen lähtö on tietysti kova paikka, mutta kun pitää pyörittää itseäkin vastaavissa skenaarioissa. Uskonto on tässä monille eräänlainen turvasatama. Se on psykologisesti helppo. Me kiellämme pahan oletusarvoisesti, se on helpoin tapa. Siksi hengellinen näkemys, jossa kuolemasta tehdään "vain ruumiin kuolema" kieltääkin mielen ja kokemuksen kuoleman, tarjoaa välineet asian maton alle lakaisuun. Mikä voi olla ihan hyväkin asia.

Monille itsemurha ja läheisen kuolema on "se hyvä paikka" pamahtaa uskoon. Minulla se sen sijaan aloitti uskosta irtautumisen prosessin.

Tätä kautta jouduin kohtaamaan sekä oman kuolevaisuuteni ja suhtautumiseni hengellisiin asioihin. Kävin tieni pääasiassa yksin. Paljon mitään en paljoa kenellekään kertonut, asiasisällöllisesti. Ja kyselijäpyytelijät vituttavat, samoin kuin leppeät seläntaputtajaymmärtäjät joilla on ideologinen tavoite, jonka toteuttamisessa kaikkea sanomaani tullaan käyttämään minua vastaan.

Uskosta irtautumisen takana ei ollut pelkästään, tai edes enintään, pettymys tai sen ajatteleminen että "Miksi Jumala sallisi tämänkaltaisen?" Olen kuullut usealta uskovaiselta että näin ei saisi ajatella, ja vihjataan että ajattelen näin. En ole itse tätä mieltä, joten ilmeisesti he ovat joko ideologisesti itseriittoisia, ajatuksenlukukykyisiä tai kyseessä on PR -ja manipulointikikka. Minut nähdään siis tätä kautta kyynistyneenä hahmona, tai halutaan vähintään leimata katkeraksi.
1: Ei, en vihaa jumalaa. Kaikista Hänen seuraajistaan minulla ei tosin ole kovin paljoa hyvää sanottavaa. Jumalan vihaava asenne oli ehkä relevantti, mutta vai silloin kun vielä jossain vaiheessa oli jotain rippusia uskoa jäljellä. Sen jälkeen tämä ajattelutapakin tuntuu yksinkertaisesti hoopolta. Jos mieleen tulee Jumalaviha, se on kokemuksena yhtä absurdilta kuin raivo Joulupukkia kohtaan siitä että tuli surkeat lahjat. Ajatus voi käydä mielessä, mutta se herättää huvitusta. Tietenkin olen kyyninen, ja kostonhimo viittaa katkeruuteenkin. Mutta vain ihmisiä kohtaan. Täsmennys on välttämätön.

Katkeroittamisen sijasta itsemurha pakotti miettimään asioita. Esimerkiksi muutamien uskovaisten tuomitseva suhtautuminen itsemurhaan, paitsi ennaltaehkäisevänä varoitteluna, myös siinä vaiheessa kun teko oli jo tehty herättivät epäilyjä. Kysymyksiä siitä, tätäkö on se paljon puhuttu eettinen surevan ihmisen kohtaaminen. Tämä ajoi minut kyseenalaistamaan sen yleisen esityksen, jossa uskonto on tärkeä vähintään koska se tuo lohtua kuoleman kohdatessa eläville. Että se takaisi ihmisen onnellisuuden.³ Kun kysymys on herätetty, siihen on haettava vielä vastaus. Ja tätä ei voi hakea epäillyiltä. Sillä tilanne on kuin oikeudessa: Sekä syyllinen ja syytön vetoavat "olen viaton".

Kokemusmaailmaan liittyvä itsetuhon halu vihjasi siihen että ainakaan sen aikainen tila ei tarjonnut "riittävää apua". Jos fundamentalistinen ajattelu tuntuikin vain "suppean luokan" tarjonnalta, ei se "isoa ja leppeäkään vaunu" tarjonnut tilalle kovin auttavia asioita. Jääminen olisi tarkoittanut sitä että kuolen joku päivä jollakin erityisen mutkikkaalla tavalla. Pahimmasta pääsikin ohi, hieman yllättävästi, ateismilla. Näkemyksellä jota en nykyään kannata. Sen maailmassa kuolema on lopullinen, joten kuolema ei siinä tarjoa mahdollisuutta tuskan loppuun ja uuteen elämään armossa. Tällä ei ehkä tulla onnelliseksi, mutta tällä pysytään hengissä.

Irtautumisprosessi johti minut myöhemmin kokeilemaan kaikenlaisia asioita, vietin aika tiivistä aikaa. Ja tätä kautta minulla on takana "foliohattukokemusta" sangen laajakirjoisesti. Koko kehä itsemurhaan liittyvistä syyllisyydentunteista ja "kopiontitarpeista" on koettu hyvin omakohtaisesti. Tämä on muokannut minusta sellaisen kuin olen nyt. Persoonani "ennen" ja "jälkeen" ovat tietyissä asioissa aika erilaisia. Jotkut asiat ovat myös jääneet.

Voinkin sanoa että kaiken kaikkiaan olen hengellisyysasenteenmuutoksen vuoksi todella sisäistämään elämän väliaikaisuuden. Olen joutunut käsittelemään "aidon kuoleman". Sellaisen joka ei ole mikään laimea tietoisuuden tason siirtyminen tai hengen teleportaatio. Siksi siinä missä moni on rakentanut elämänsä sen varaan että "Jos ei ole onnellista loppua, ei elämässä ole merkitystä". Ja jossa joku toinen miettii että "väliaikainen on turhaa, pitää panostaa vain pysyviin asioihin". Minä kyseenalaistan nämä vahvasti. En usko että elämä on reilua. Kuolema on sen pakotettu loppuminen, ja jatkamisesta ei ole varmaa evidenssiä. Sitä voi parhaimmillaankin vain mielessään kuvitella ja ehkä pitää kivana.

Siksi minusta ihmisen on ymmärrettävä että maailmassa on kivoja ja ikäviä asioita ja että ne eivät mene yksilötasolla tasan. Ymmärrykseen ei riitä tieto. Sillä pinnallisesti tästä tehdään ongelma. Tästä tilanteesta on sen sijaan tehtävä olotila. Muuten vastassa on utopian odotusten toistuva rikkoutuminen realismin kanssa. Aukko on sen verran suuri, että ongelmatasolle jäävät tarvitsevat välttämättä joitain viittauksia yliluonnollisiin tasaaviin voimiin. Sillä sellaista ihmistä joka uskoisi sen tapahtuvan tässä elämässä, on hyvin vaikeaa löytää.

Oma ratkaisuni on korostaa elämän uniikkiutta ja mustien joutenten maksimointia. Useat kauniit ja hyvät asiat ovat väliaikaisia ja hauraita. Tämä on tietysti tunnettu asia jo vanitas -taiteessakin. Sen symbolit ovat kuihtuneita kukkia ja muita jotka muistuttavat siitä että elämä on haurasta. Tässä taiteessa kuitenkin viitattiin siihen että pysyvät asiat ovat kuin "ikuisia saippuakuplia". Sellaisia jotka eivät rikkoudu, toisin kuin tämän elämän saippuakuplat. Minusta taas hauraus ja väliaikaisuus vaativat vain herkkyyttä, jossa ainutlaatuisuutta ja lyhytaikaisuuttakin voidaan arvostaa.

Itsemurhasta on nyt sitten nyt tasan kymmenen vuotta. Silloin olin 17 -vuotias. Kymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon kaikenlaista. Tässä välissä olen saanut sekä lukion että ammattikorkeakoulun loppuun. Käynyt töissä bingossa, olen käynyt armeijan, toiminut renkinä, ollut vartijana. Ollut 12 tappelussa, löytänyt 3 ruumista. Yrittänyt yhtä itsemurhaa. Hankkinut puolison. Tehnyt kaikenlaista. Kaiken aikaa olen oppinut, jotakin. Jos ei muuten, niin kyyniseksi optimistiksi. Kaiken kaikkiaan olen tällä hetkellä plussan puolella. Tämä on selvää jo senkin vuoksi, että Korsossa asuvat lapset, jotka ovat nähneet harjoitteluani ulkona, ja vanhimmat heistä muistavat minut jopa ajoilta kun heittelin veistä pihalla. Yksi heistä heilutti ja kun ei nimeäni tiedä, viittasi termeillä "hymyilevä mies". Ilmeisesti minulla on kyynisyydestä huolimatta jonkinlainen ote siihen iloisuuspuoleenkin.

Silti, kymmenen vuotta ei tunnu pitkältä ajalta. Monille tutuilleni kymmenen vuoden rajapyykin ohittaminen nosti asioita esiinkin.

---

1 Tähän liittyvästä pessimismistä voi lukea Jukka Hankamäeltä.
2 Sattumaa se ei ollut, sillä elin varsin kontrolloitua elämää. Se, kenen kanssa olen milloinkin oli hyvin ohjattua.
3 Mutta se riittää. Pidänhän "Hamletiakin" fiktiivisenä kirjoitelmana, mutta silti minusta sitä pitää esimerkiksi opettaa koulussa koska se on kulttuurillisesti tärkeä.

Valinta kiltteyteen.

"It is always the same: once you are liberated, you are forced to ask who you are."
(Jean Baudrillard)

Yleisesti ottaen ihmiset pitävät vaihtoehdoista. He kokevat kontrollin tunnetta kun he saavat valita. Valintaan vaaditaan sitä, että on vaihtoehtoja, ja että siitä kumpi toteutuu voidaan vaikuttaa.
1: Valintoja joissa on selvästi oikea ja väärä.
2: Valintoja, joissa valitaan kahdesta hyvästä.
3: Valintoja, joissa valitaan kahdesta pahasta.
4: Valintoja, joilla ei oikeasti ole väliä.
5: Valintoja jossa et tiedä mitä valitset, ja joiden seurauksia ei voida arvioida.
6: Valintoja, jotka näyttävät kuuluvan eri luokkaan kuin mihin ne luokittelit valinnan hetkellä.
7: Valintoja, joiden luonne ei koskaan selviä.
8: Valintoja, joiden ei edes huomaa olevan valintoja.

Lisäksi eri vaihtoehtojen toteuttaminen saattaa vaihdella. Toiset vaihtoehdot ovat helpompia saavuttaa kuin toiset. Sartre katsoi että pohjimmiltaan valitseminen on vapautta ja vapaus taas on vastuuta. Ja valtaa. Sartren näkemyksessä myös valitsematta jättäminen on valinta, joten pohjimmiltaan me joudumme koko ajan valitsemaan ; Ja siitähän elämässä oikeastaan on kysymys. Jokainen almu kerjäläiselle on valinta. Jos annat, seuraa jotain, ja jos et anna seuraa jotain muuta. Jokainen hymy ventovieraalle, ja toisaalta jokainen mökötys huonoina aamuina, voi vaikuttaa merkittävästi - toisaalta suurin osa tuskin merkitsee paljoakaan.

Tuntemattoman hymy unohtuu miltei aina, sanoo siihen Tommy Tabermann mitä tahansa. Tosin on vaikeaa sanoa, onko se "miltei" silti sen kaiken arvoista.

Aika harvoin oikeat vastaukset voidaan tarkistaa kokeista ja niistä annetaan arvosana, jota voisi käyttää tulevissa kokeissa apuna. Elämänkoulu on suurelta osin yhtä tenttiä ilman tentinpalautusta ja kokeenkorjausta.

Ihmiset katsovat yleensä että oikeus sananvapauteen ja puolustavat sananvaltaansa. Sananvastuusta taas tuskin on kuultukaan. - Paitsi kun jonkun muun "pää pitää saada vadille". Näin käy koska maailma on omalla tavallaan täynnä NIMBY (Not In My Back Yard ~ Ei Minun Takapihallani) -ihmisiä. Ihmisiä, jotka eivät halua nähdä asioita joista eivät pidä eivätkä siedä niitä. Malliesimerkistä käy Töölöön suunniteltu alkoholistejen hoitola. Tietenkin kaikki pitävät asiaa hyvänä. Mutta Töölöläiset eivät halua sitä nurkilleen. He ajattelevat että "Menkööt muualle" - hehän eivät vastusta asiaa vaan sen tapahtumispaikkaa. Minun on helppo Korsosta naureskella. Kunnes muistan että mitä mieltä olin siitä kun ongelmalähiötä Koivukylästä, katunimeltään "särkyneiden sirpaleiden korttelista", purettiin rakentamalla uusi kerrostalo vuokra -asunnoiksi, joihin osa niistä ihmisistä siirrettiin. Nämä ihmiset olivat tähän asti "Jonkun Toisen Ongelma", enkä miettinyt ratkaisuja heidän mietintöihinsä.

Sillä todellisuudessa asia on juuri kuten Douglas Adamsin "linnunradan käsikirja liftareille" -viisiosainen trilogia sanoo: "Jonkun Toisen Ongelmakenttä" on käytännössä näkymättömyyskenttä. En miettinyt että siirrettiinpä ihmisiä tai ei, he ovat jossain. Ja aina heidän ympärillään on kuitenkin muitankin ihmisiä. Aivan kuin maailmassa olisi pohjimmiltaan niin että minä ja ne ihmiset jotka minä tunnen, olisivat jollain lailla arvokkaampia kuin muut. Aika itsekeskeistä.

Ja vaikka luulisi että se, että joku tekee hyvän työn, tarkoittaisi että seuraavaksi olisi jonkun vuoro, niin näin ei käy. Hyvistä töistä syntyy odotus. Kuten Terry Pratchett on asiasta sanonut "Paras ojankaivaja palkitaan isommalla lapiolla." Siksi töölöläinen alkoholiongelmaisten hoitopaikan rakentamien vastustajan saataakin ajatella täydestä sydämestään että Veikko Hursti perheineen on hyvä kun tekee niitä joulujuhlia. He kuitenkin odottavat että Hurstit tekevät niitä jatkossakin, eivätkä itse tee asialle siksi mitään.

Valitseminen koko ajan on raskasta, ja siksi ihminen haluaa mielellään sälyttää osat ratkaisuista eteen päin. Saatat toimia väärin, tai oikein, etkä aina tiedä mitä olet tekemässä. Ja joskus tuntuu olevan vain vääriä vastauksia tai että vastausta ei ole. Tästä seuraa ikävää oloa, epävarmuutta.

Tässä vaiheessa uskonnot, ideologiat ja johtajat ovat tärkeitä. Ne antavat valmiiksi pureksittuja ratkaisuja puolestasi, jotta sinun ei tarvitsisi pureskella. - Sinun tarvitsee vain valita että valitset sen uskonnon. Ja mitä totalitarisempi tämä on, sitä enemmän vastuuta se ottaa pois. Sillä siitä niissä on pohjimmiltaan kyse ; Jos joku kertoo kannanotot puolesta, eli eivät niinkään sano mitä ON, vaan miten TULISI olla, ne polttavat ihmisiä. Joskus tätä tapahtuu myös kirjaimellisesti. Mutta aina ne tarkoittavat sitä, että ihminen uhraa vapaaehtoisesti valinnanvapautensa - tosin siitä uhraako hän tätä kautta vastuunsa on oma kysymyksensä - päivä kerrallaan.

Ihminen Uhraa Totuudelleen: Julistaa tai muuten työskentelee tämän puolesta sen parasta ajatellen. Ja sitä nämä ovat aina. Kaikki muu, mikä niihin liittyy on korkeintaan kiltteyttä, Jotain, jolla aate perustellaan käännytettäville koska nämä arvostavat niitä asioita jo valmiiksi, eikä niinkään sitä mitä se muuttaa ihmisissä. Jotain jolla tullaan toimeen naapurien ja erilaisten ihmisten kanssa. Tietenkään kaikki ideologiat eivät vaadi seuraajiltaan kuin jäsenyyden, mutta voidaan kysyä, ovatko nämä enää muuta kuin jäsenluetteloita. Ideologioiksi niitä on ainakin vaikea sanoa.

Sillä, jos joku todella tietää mikä on oikein ja mikä on väärin, ja tietää miten asiat ovat, hän ei taatusti sano, että "tässä on tilanne jossa on erilaisia toimintatapoja - ruvetaan argumentoimaan." Totuus on aina luonteeltaan vaihtoehtoja rajoittavaa. (Luulet olevasi vapaa, mutta et voi lennättää pikkusormeasi kädestäsi irrallaan kuin pääskystä.) Siksi onkin jännittävää, että ideologiat toisaalta elävät siitä että niitä suvaitaan, mutta niiden perimmäinen luonne ei koskaan voi olla täysin suvaitseva. (Tämän vuoksi minusta tulisi kauhea uskovainen.) Ehkä ne ovat parhaimmillaan silloin kun ne ovat lähimmillään kiltteyttä.

Ja kun puhutaan kiltteydestä, minusta tuntuu että toisille hyvät valinnat näyttävät helpommilta. Moni minusta hyvää tekevät tyypit sanovat että he toimivat intuitiolla ~ He tuntevat sydämessä mikä on oikea ratkaisu. Heillä on varmaan sitä luontaista sympatiakykyä, jonka varaan Humen mukaan hyvyys rakennettiin. (Itse kuitenkin tarkoitan vain kiltteyttä. Sen vastakohta on ilkeys. Hyvyys ei välttämättä ole sama asia kuin kiltteys eikä ilkeys välttämättä tarkoita pahaa) Itseltäni tämä vaisto näyttää puuttuvan. Se tarkoittaa sitä että joudun tekemään asian eteen enemmän työtä. Ei että se olisi mahdotonta. Toisaalta kiltitkin ihmiset voisivat valita ajelehtimisen sijasta päättää toisin, joten en ole ottamassa heiltä mitään kunniaa pois; Ja pohjimmiltaanhan kyse on siitä, että toiset ovat pohjimmiltaan kiltimpiä kuin toiset. Minä olen luonnostani "väärässä päässä". (Ei enempää, ei vähempää.) Ja kuten muutkin, voin joko toimia tunteiden mukaan ja kellua toiminnan virrassa tai uida toiseen suuntaan - Tai vähintään olla epärehellinen tunteilleni ja teeskennellä.