"Sattuu, sattuu!" - "Mahtuu, mahtuu."
(Epämääräiset aineistot.)
Andrew Parker on kirjoittanut "Genesis Enigma" -kirjan. Sen idea on karkeasti sanoen se, että Raamattu kertoo evoluution hienouksista paljon ennen Darwinia. Hän kannattaa siis teististä evoluutiota, jossa Jumala on olennainen osa evoluutiokoneistoa.
Pääkeinona Parkerilla on käsitteiden uudelleenmäärittely: Esimerkiksi "Tulkoon valkeus" kääntyy kuvaukseksi big bangista. Kun puhutaan ruohosta, tarkoitetaan alkeellisia sinibakteereita, ja valojen erottaminen onkin taivaankappaleiden rakenteenmuutoksen sijasta se, että eläimille kehittyi näköaisti.
Tässä kohden hänen näkökulmansa eroaa kovasti niistä fundamentalisteista suuntauksista, jotka nojaavat idealismiin "Hegelin tapaan" - eli jos tiedemaailman esittämät näkemykset ovat ristiriidassa heidän aatteensa kanssa, sen pahempi tiedemaailman esittämille näkemyksille. Molemma toki uskovat että Raamattu on totta täysin kannesta kanteen, mutta ensimmäisen mukaan kirjoja ei tulkita, ja toisen mukaan tulkinta on läsnä kaikessa lukemisessa - jopa kahvinkeittimen rakennusohjeiden lukemisessa - ja tätä kautta tiedemaailma tarjoaa ymmärtämiselle oleelliset raamit, josta oikeat tulkinnat seulotaan. Ensimmäinen pyrkii vaikuttamaan tieteeseen, joko hyväksymällä tai kieltämällä - ja mahdollisesti vaatimalla että uskonnonvastaisia näkemyksiä ei saisi esittää, tutkia ja esiintuoda. Toinen taas pyrkii mukautumaan tieteeseen.
Tämänkaltainen "Post hoc retrofitting" on itse asiassa käytetty keino. Esimerkiksi kvanttimystiikkaa lukeneelle se on erittäin tuttua. Itse asiassa kirjoja joissa "Tao ja Fysiikka yhtyvät" on paljon. Näissäkin kirjoissa on kasattu tieteen löydöksiä, jotka on yhdistetty jonkun buddhalaismystikon sanomiin asioihin. Nämä näyttävät sopivan yhteen. Ongelmana tässä on tietysti se, että kieli on useinkin symbolista. Mystikko ei ole esittänyt Maailman Rakennetta formuloidussa tai mahdollisimman yksiselitteisessä muodossa. Päin vastoin, tulkinnanvaraisuutta on paljon. Kun näitä tulkitaan, onkin ihmetyksen aiheena se, miksi se muka tulkita juuri tuolla tavalla, kun mieleen tulee sen seitsemän sortimenttia muutakin tulkintaa. Perussyy on yleisesti ottaen se, että "kun havainnot näyttävät". Eli oikea tulkintatapa väärien joukosta löytyy kun se yhdistetään uusimpiin löytöihin.
Tätä käytetään tietenkin myös ennustamisessa ja erilaisissa lavashow -järjestelyissä. Kun esitetään jotain epämääräistä. "Aistin henkivierailijan ; Joku jonka nimi alkaa L:ällä on kokenut jotain raskasta." Se muuttuu jonkun katsojan silmissä helposti juuri tietyksi Laura -tädiksi, joka kuoli keuhkosyöpään viisi vuotta sitten. Tällä hetkellä aktuaalinen aineisto nostaa ikäänkuin yhden tulkinnan muiden joukosta ja tuhoaa muut, ikään kuin niitä ei olisi olemassakaan. Oikea tulkinta on tietysti se, joka sopii ennustajan sanoihin. Ja kun se liittyy tosiasioihin, kuten aktuaalisesti kuolleeseen Laura -tätiin, kyseessä on tietysti empiirinen ja kokemuspohjainen ja kriittinen työ, joka täyttää tieteellisyyden, järkevyyden ja rationaalisuuden kriteerit? Ei oikeastaan.
Erimielisyys ei oikeastaan tule siitä "onko tulkittavissa", vaan kysymys onkin siitä, rakennetaanko yhteys jälkikäteen, jolloin se on "puupäisyyttä", itsepintaista tapaa, jossa päätetään valmiiksi että ollaan oikeassa, ja sitten suoritetaan erilaisia saivartelun avulla tehtyjä puolivoltteja, jotta tästä ei vaan tarvitse luopua. (Mikä on kaikille tietysti tuttua.) Vai etukäteen, jolloin kyseessä on tietenkin se, että on ollut valmiiksi tietoa.
Mielestäni tässä kohden asian saa asetettua kohdilleen Imre Lakatoksen kautta: Hän korostaa sitä, että hyvällä teorialla ja tutkintatavalla on heuristista potentiaalia : Eli sen kautta saadaan tehtyä tutkimusta. Se ohjaa kysymyksiä tuottamaan juttuja joita voidaan selvittää. Hyvä teoria tuottaa siis tiedemiehille kysymyksiä joihin vastausta ei voida tietää, mutta jotka voidaan selvittää tutkimuksella. Tulkitsijoille hankalaa on se, että "oikea tulkinta" saadaan aina vasta kun tiedemiehet ovat tehneet "oikeat löydöt". Tätä kautta Raamatulla ei synny heuristista arvoa. (Mikä ei vielä tarkoita että muuta kautta sitä ei voitaisi saada.) Ja siksi tulkitsija ei tutki, vaan ainoastaan konstruoi erilaisilla käsitteidenmuutoksilla näkemyksen joka on ristiriidaton havaintojen kanssa. Parkerin tavassa perustella uskonto on kiistämättä suhteessa tieteeseen, mutta ei sillä tavalla mitä tieteelliset teoriat ovat. Sen suhde ei perustu ennustamiseen, vaan siihen että määritelmiä muutetaan jälkikäteen niin että ne sopivat havaintoihin.
Mielestäni tämä ei tarkoita sitä että tästä tarvitsisi luopua. Riittää että sitä ei väitä tieteeksi, tutkimusohjelmaksi tai muuksi vastaavaksi. Parker osoittaa että uskovainen voi tulkita uskontoaan ja hakea ristiriidattomuutta ideologiansa ja tieteenteon välille. Ristiriidattomuus luonnontieteen kanssa ei kuitenkaan tarkoita että näkemys olisi luonnontiedettä. Samoin kuin ristiriidattomuus "L -kirjaimella alkavan kärsijän" ennuspuheiden ja kuolleen Laura -tädin välillä ei kerro sitä että kyseessä olisi aito ennustaminen ja yliluonnollinen tieto, joka todistaisi että sielu on. Tai että se todistaisi että "Laura -täti" kävi showssa vierailemassa ihan itse. Se on toki mahdollista; Onhan toki ihan mahdollista, että jos henkiä on, heitä on vaikeaa kuulla. (Yritäppä puhua selvästi ilman kieltä ja suuta!) Vierailijasta saadaan epäselviä vihjeitä, kuin minun kanssa juttelusta. Mutta ei se silti ole vielä kovin rajaavaa, selittävää : L -kirjaimella alkavia nimiä ja kärsimystä on monia.
"Uskoo ken tahtoo", mutta kyseessä on joka tapauksessa arationaalisnen lähestymistapa, jonka moottorina on tulkintaan perustuva vetoaminen, ei varsinainen perustelu. Lopputulos ei ole rationaalinen siinä mielessä että siitä syntyisi perustelu, joka erimielisten tulisi noteerata mitenkään, mutta ei irrationaalinenkaan koska näkemystä ei ole osoitettu selvästi ristiriitaseksi, ei sisäisesti eikä suhteessa maailmaankaan. Lopputulos on valikoivaa spekulaatiota. Ja sitähän ihmiselämään aina mahtuu.
Yritän suhtautua näihin melko suopeasti, kunhan ne esitetään oikeassa kontekstissa (Tulkinta joka sitoo teologian ja ideologian tieteelliseen maailmankuvaan. Mutta tämä maailmankuva ei itsessään ole tiedettä.) Mielestäni ydinkysymys on vain "vääräksi osoittamisen" ja "todistamisen" vaatimuseroissa. Tulkitsija-idealistille syyksi pitää ideologia riittää se, että sitä ei ole osoitettu vääräksi. Niille jotka ovat skientistejä on paljon tiukempi vaatumustaso, he vaativat että ideologian täytyisi tuottaa ennusteita ja olla itsekriittisen tutkimuksen armoilla, todistettavana. Vaatimukset ovat itse asiassa tätä kautta todella erilaisia.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Parker. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Parker. Näytä kaikki tekstit
maanantai 20. heinäkuuta 2009
keskiviikko 15. huhtikuuta 2009
Outoa kuuntelua.
Kun saamme tiedon vaikkapa siitä että kaupan omenasta on löytynyt partaterä tai kun kuulemme että räväköitä kannanottoja esittävä yksittäisen perheen elämää kuvaava TV -ohjelma "Mikkosten Maailman" yhtenä synnyn syynä on ollut rahapulaa, ymmärrämme asian kielenkäytön kautta. Kieleen taas suhtaudutaan erittäin monella tavalla. Kuitenkin kielenkäytön suhtautumiset voidaan jakaa kolmeen osaan:
1: Kieli on asioita suhteessa todellisuuteen. Kielenkäyttö on tällöin tapa saada tietoa ympäristöstä.
2: Kieli rakentaa ja jästentää todellisuutta. Ei siksi että todellisuus olisi sellainen, vaan koska ihmset rakentavat, konstruoivat, sitä sen kautta.
3: Irrationalisteista sanat eroavat eri ihmisillä, eivät ole samallakaan ihmisellä pysyviä ja muuttuvat joten ymmärtäminen ei ole mikään itsestäänselvyys.
Olennaista on oikeastaan vain se, että nämä käsitykset ovat yhteismitallisia, eli ne perustuvat erilaisiin loogisiin systeemeihin. Siksi niiden tuloksia ei voi vain ympätä yhteen. Tässä jutussa käsittelen diskurssianalyysiä, joten se kohdentaa lähinnä kohtaan 2. Se sisältää paljon termejä, joiden merkitykset ovat päällekkäisiä, limittäisiä ja eri lähteillä niillä voi olla eri merkitykset. Lisäksi tämä menetelmä on täysin erilainen sekä arkielämässä totutun että perinteisessä analyyttisessä filosofiassa tehtyjen kielen tarkastelujen kanssa. Siksi se tuntuu erikoiselta.
Karkeimmasti katsoen diskurssanalyysi lähtee siiltä pohjalta että tarkastelun kohde täyttää sellaisia ehtoja, kuin että (1) kielenkäyttö rakentaa, ohjaa tai mukailee siihen liittyvää sosiaalista ympäristöä, (2) vaihtoehtoisia merkityssysteemejä on useita (3) merkityksellinen toiminta on kontekstisidonnaista, (4) toimijat ovat sitoutuneet merkityssysteemeihin ja että (5) kielenkäytöllä on seuraamuksia.
1: Diskurssianalyysi ei kuitenkaan missään mielessä esitä olevansa yksilön pään sisällön tulkitsija. Siksi esimerkiksi jos joku esittää lauseita joissa on ulkomaalaisvihaa, diskurssianalyysissä ei esitetä että selvitetään mitä hän ajattelee. Sen sijaan ajatellaan että mitä yleisiä sosiaalisia käytänteitä yksilön lausumat heijastavat. Tämän ajatellaan johtuvan siitä että merkityssysteemit eivät ole täysin satunnaisia yksilöiden pään sisällä, vaan niiden sisältö ainakin mukailee muiden vastaavia.
2: Diskurssianalyysin mukaan myös tieteellinen teksti, kuten kaikki tekstit, ovat sosiaalisesti sidonnaisia. Tätä kautta sosiaalinen tiedeyhteisö ohjaa; Todellisuus on paitsi analyysin kohde, myös sen tuote. Tämä ei tarkoita että se olisi huono tai korjattava, koska kaikkea kielenkäyttöä koskee sen mukaan samat rajoitteet. Eli tiedeyhteisön puhe on yhteisön sisäisen keskustelutavan mukaista toimintaa. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että kekustelulla on reunaehtoja, jollainen on vaikkapa jonkun loogisen systeemin rakenne. Tämän vuoksi diskurssianalyysi ei suinkaan tuota välttämättä sille mitään ongelmia ~ Tieteellisellä keskustelulla on reunaehdot samaan tapaan kuin uutisella tai keskustelulla mahdollisen uuden johtajan kanssa työhaastattelussa.
3: Diskurssianalyysiä ei voida koskaan suorittaa pelkästään yksittäisiä sanoja tuijottamalla. Sen ideana on se, että sanan merkityskenttä voi hieman muuttua samassa keskustelussa. Esimerkiksi kun lääkäri ensin kysyy "Miten voit" ja toinen sanoo "Ihan hyvää" ja valittaa myöhemmin vaivojaan, lause on vain "Kiitos-Ole hyvä" -mallista automaatiokeskustelua, kun taas toisessa tilanteessa sanoja voi tarkoittaa että hänellä todella menee hyvin. Keskustelussa on huomiotava siksi muutakin kuin vaikkapa sanojen esiintymistiheyksiä. On otettava huomioon myös vuorovaiktuskonteksti; (1) Puhujat, se onko toinen auktoriteetti tai jokin josta toinen ei pidä, onko välit muodolliset jne. (2) Sanomisien sisällöt. Siksi esimerkiksi se, että joku välttää itsestään "rikollinen" sanaa jäätyään kiinni ja käyttää sen sijaan "sika" -sanaa, voi kertoa joko katumuksesta, jossa vältetään kylmän kuuloista virallista termiä. Toinen vaihtoehto on se, että "rikollinen" sanassa on niin paljon negatiivisuutta että henkilö ei halua sanoa sitä. Laajempi keskustelu selvittää kumpaa se on.
4: Kielessä oletetaan syntyvän ristiriitaisuuksia, eikä niiden esiintuominen ole välttämättä tyhmyyttä tai niitä pidä minimoida esimerkiksi oletuksilla siitä että henkilö on konsistentti. Tästä hyvä esimerkki on perinteinen "mutta..." -ilmiö; Henkilö sanoo vaikkapa että "En minä ole uskontoja vastaan, mutta on ne monesti aika natseja." Tällöin ajatellaan että henkilö paitsi on hajanainen, hän voi myös tuoda esiin tarkoituksella tuon muuten erikoiselta tuntuvan epätasapainon. Tämä voidaan tuoda esiin monista syistä, kuten siitä että se tarjoaa liikkumistilaa ja joustoa myöhemmässä keskustelussa tai koska se sitoo hänet tietynlaisiin ihmisiin tai koska sen kautta voidaan sanoa negatiivisia asioita jotka olisivat muuten poliittisesti epäkorrekteja.
5: Samoin mielenkiintoista on se, mitä asioita henkilö nostaa esiin ja mitä jättää sanomatta. Jos hän esimerkiksi kertoo uskonvakaumuksestaan eikä ammatistaan tai toisin päin, se kertoo joitain asioita. Samoin laajemmassa mielessä on mielenkiintoista että mainitseeko henkilö laajempia vai suppeampia yksityiskohtia: Sama henkilö voi toisaalla kertoa olevansa tohtori, toisaalla olleensa abi, kolmannessa kertoa olevansa biokemisti ja neljännessä tikkakerhon vetäjä ja jättää muut yksityiskohdat mainitsematta. Nämä esiinnostot kertovat keskustelutaustasta.
Asiaa on kenties helppo ymmärtää sillä, että kun kuvaamme vaikkapa jotain esinettä, se mitä piirteitä siitä nostetaan esiin riippuu kulttuurista. Osa voi kehua kenkien suojaavia ominaisuuksia ja toinen kertoa kuinka se vaikeuttaa kiipeilyä ja saa jalat haisemaan. Kuvauksista syntyy erilaisia eri kulttuureissa, ja tästä syntyy erilaisia merkityssysteemejä, joissa esimerkiksi kenkä saa erilaisia kuvauksia. Kielenkäytössä tämä näkyy esimerkiksi termivalinnoissa. Erityisen voimakkaasti se näkyy adjektiivien valinnassa ja analogioissa eli siinä mihin asiaa liitetään.
Tietenkin kulttuurin käsitteistö laajemminkin vaikuttaa; Esimerkiksi käsite "ylempi sosiaaliluokka" voi viitata siihen että kulttuurissa ylhäällä olemista pidetään jotenkin hyvänä asiana, ja tämä korostaa kuinka jotkut ovat "parempaa väkeä". Sama ilmenee erilaisien tahojen tuottamissa uutisissa, jossa voidaan sama tapahtuma kuvata siten että toisessa on korostettu ulkomaalaisten samanlaisuutta, ihmisyyttä ja yhteenkuuluvuutta, kun toinen teksti kuvaa saman tapathuman siten että ulkomaalainen edustaa pahaa kantaa, erilaista, jotain joka on syytä pitää kaukana.
Diskurssianalyysissä on useita työkaluja. Pääjako voidaan tehdä kuitenkin seuraaviin:
1: Variability (vaihtelevuus) käsittely: Tässä tutkitaan (1) eri merkityssysteemeissä liikkumista, eli mitä systeemiä kielenkäyttäjä käyttää milloinkin, (2) koko ajan mahdollisesti muuttuvaan ja elävään vuorovaikutustilanteeseen jossa kielen käyttö syntyy. Tässä on tavallista että ei ole mitään testattavaa alkuhypoteesia, jota kumottaisiin tai vahvistettaisiin vaan näkemys tilanteesta voi muuttua analyysin aikana. Yksityiskohdat ja kokonaisuus on otettava huomioon. Keskustelussa on myös tarkastelussa enemmänkin teemoja, eli keskustelu voi pyöriä saman teeman ympärillä vaikka siinä puhutaankin eri aiheista, kuten asumisesta, lomasta, kalastuksesta, rakentamisen hinnasta ja muista vastaavista asioista. Tässä systeemissä mietitään paljon sitä mitä jännitteitä puhuja itse nostaa keskustelussa esiin. Lisäksi sanojen käytöllä, käyttötavalla ja muulla voi olla sisältöjä. Lisäksi on mietittävä sitä onko ja (kun yleensä on) missä kohden yksittäinen merkityssysteemi sellainen että se ei kata koko keskustelua vaan on siinä pieninä palasina. Ian Parkerin mielestä tässä kohden on otettava huomioon (1) se että tutkijaa kiinnostaa tuotettu keskustelu, ei puhujat yksilöinä (2) että nimeäminen antaa objektille sisällön, muodon ja/tai olemassaolon - joskus objekti, kuten vaikkapa duurisointu, ei ole mielekäs ilman siihen sidottua sovittua nuotinnussysteemiä. (3) Keskustelu ohjaa ihmisiä joihinkin positioihin: Esimerkiksi provosoiva puhe voi innostaa kiivailuun puolesta tai vastaan, mutta ei jätä kylmäksi juuri ketään. (4) Keskustelussa käytetyt vertaukset, metaforat, analogiat, kuvailut ... voidaan ottaa kokonaisuutena ja niitä voidaan luokitella. (5) Kommenttiluonne, jossa keskustlijat ja keskustelut voivat lainata yksityiskohtia, kuten vertailuja toisista paikoista. (6) On voitava miettiä miten keskustelussa reagoidaan omiin käsitteisiin; Esimerkiksi onko havaittavissa itseironiaa tai nostetaanko jännitteitä esiin. (7) Keskustelu olisi nähtävä suhteessa omaan aikaansa. Siksi esimerkiksi keskiajan naisen tukemista puhuva kommentointi voi tarkoittaa aivan eri asiaa kuin mitä sillä tarkoitetaan modernissa nykymaailmassa. Syynä on se että merkityskentät ja kielenkäytön tavat muuttuvat.
2: Foucaultilta peräisin oleva tapa taas keskittyy valtarakenteisiin. Tässä kohden valta on kuitenkin kovasti erilaista, kuin miltä se arki -ihmisen korvaan kuulostaa. Se on määritelty sellaiseksi, että se ei ole yksilöiden ominaisuus, ja jota ei voida diskurssejen ulkopuolella olevana asiana. Valta ilmenee diskursseissa. Ideana on se, miten tämä valta tuotetaan sosiaalisessa käytännöissä ja minkälaisiin asemiin ihmiset niiden kautta saadaan asettumaan. Tässä analyysitavassa katsotaan valtasuhteita ja mietitään miten niissä muodostuu hegemonioita ja arvioidaan minkälaisia ideologisia seurauksia niillä on ja arvioidaan miten hyvin keskustelu voi muuttua. Tässä keskitytään etsimään asioita jotka samankaltaistavat keskustelua; Toisin sanoen aineistosta etsitään yhtäläisyyksiin; Mitä itsestäänselvempi, kyseenalaistamattomampi, samanlaisempi ja muuttumattomampi se on, sitä vahvempi se on. Vahvuus ei tietenkään tarkoita että vahva tämä hegemonia olisi välttämättä väärä, kyseenalaistamattomissa tai huono. Mutta se voi olla myös sitä. Voisi sanoa että "maito on valkoista" on keskustelussa vahva. Mutta myös kaikki ryhmä tabut ovat ryhmän sisällä vahvoja. Ja ideologioissa on omia näitä vahvistavia ja heikentäviä teemoja. (Tähän kohtaan on hyvä muistuttaa että "arkielämällisesti määritelty" vallankäyttö on moninaista ; Sekä se että kritisoidaan jotain suosittua ideologiaa ja haetaan tällä tilaa omalle ideologialle on vallankäyttöä samaan tapaan kuin suositun aatteen pyrkimys vahvistaa omia kannanottojaan on sitä aivan samaa.) Tässä tarkastelutavassa katsotaan (1) mitä sanotaan ja tehdään (2) minkälaisia suhteita keskustelijoilla on keskenään ja toisiinsa ja (3) millaisiin asetelmiin ihmiset joko siirtyvät tai siirretään. (4) Lisäksi on mietittävä onko tulkitsija itse mukana asetelmissa, jos näin on, voi suurikin valta -asetelma jäädä huomaamatta sen vuoksi että esimerkiksi ideologian esittämä dikotomia on nähty niin voimakkaaksi että sitä ei osata kyseenalaistaa. Tällöin tulkitsijan on todella vaikeaa huomata tätä sitoutuneisuutta, koska se on niin itsestäänselvä että vaihtoehdot eivät edes tule mieleen.
Kaiken kaikkiaan diskurssianalyysin käyttäminen arkielämässä johtaa kummallisiin tuloksiin ja tekee elämisestä ylenmäärin vaikeaa. Suosittelen.
1: Kieli on asioita suhteessa todellisuuteen. Kielenkäyttö on tällöin tapa saada tietoa ympäristöstä.
2: Kieli rakentaa ja jästentää todellisuutta. Ei siksi että todellisuus olisi sellainen, vaan koska ihmset rakentavat, konstruoivat, sitä sen kautta.
3: Irrationalisteista sanat eroavat eri ihmisillä, eivät ole samallakaan ihmisellä pysyviä ja muuttuvat joten ymmärtäminen ei ole mikään itsestäänselvyys.
Olennaista on oikeastaan vain se, että nämä käsitykset ovat yhteismitallisia, eli ne perustuvat erilaisiin loogisiin systeemeihin. Siksi niiden tuloksia ei voi vain ympätä yhteen. Tässä jutussa käsittelen diskurssianalyysiä, joten se kohdentaa lähinnä kohtaan 2. Se sisältää paljon termejä, joiden merkitykset ovat päällekkäisiä, limittäisiä ja eri lähteillä niillä voi olla eri merkitykset. Lisäksi tämä menetelmä on täysin erilainen sekä arkielämässä totutun että perinteisessä analyyttisessä filosofiassa tehtyjen kielen tarkastelujen kanssa. Siksi se tuntuu erikoiselta.
Karkeimmasti katsoen diskurssanalyysi lähtee siiltä pohjalta että tarkastelun kohde täyttää sellaisia ehtoja, kuin että (1) kielenkäyttö rakentaa, ohjaa tai mukailee siihen liittyvää sosiaalista ympäristöä, (2) vaihtoehtoisia merkityssysteemejä on useita (3) merkityksellinen toiminta on kontekstisidonnaista, (4) toimijat ovat sitoutuneet merkityssysteemeihin ja että (5) kielenkäytöllä on seuraamuksia.
1: Diskurssianalyysi ei kuitenkaan missään mielessä esitä olevansa yksilön pään sisällön tulkitsija. Siksi esimerkiksi jos joku esittää lauseita joissa on ulkomaalaisvihaa, diskurssianalyysissä ei esitetä että selvitetään mitä hän ajattelee. Sen sijaan ajatellaan että mitä yleisiä sosiaalisia käytänteitä yksilön lausumat heijastavat. Tämän ajatellaan johtuvan siitä että merkityssysteemit eivät ole täysin satunnaisia yksilöiden pään sisällä, vaan niiden sisältö ainakin mukailee muiden vastaavia.
2: Diskurssianalyysin mukaan myös tieteellinen teksti, kuten kaikki tekstit, ovat sosiaalisesti sidonnaisia. Tätä kautta sosiaalinen tiedeyhteisö ohjaa; Todellisuus on paitsi analyysin kohde, myös sen tuote. Tämä ei tarkoita että se olisi huono tai korjattava, koska kaikkea kielenkäyttöä koskee sen mukaan samat rajoitteet. Eli tiedeyhteisön puhe on yhteisön sisäisen keskustelutavan mukaista toimintaa. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että kekustelulla on reunaehtoja, jollainen on vaikkapa jonkun loogisen systeemin rakenne. Tämän vuoksi diskurssianalyysi ei suinkaan tuota välttämättä sille mitään ongelmia ~ Tieteellisellä keskustelulla on reunaehdot samaan tapaan kuin uutisella tai keskustelulla mahdollisen uuden johtajan kanssa työhaastattelussa.
3: Diskurssianalyysiä ei voida koskaan suorittaa pelkästään yksittäisiä sanoja tuijottamalla. Sen ideana on se, että sanan merkityskenttä voi hieman muuttua samassa keskustelussa. Esimerkiksi kun lääkäri ensin kysyy "Miten voit" ja toinen sanoo "Ihan hyvää" ja valittaa myöhemmin vaivojaan, lause on vain "Kiitos-Ole hyvä" -mallista automaatiokeskustelua, kun taas toisessa tilanteessa sanoja voi tarkoittaa että hänellä todella menee hyvin. Keskustelussa on huomiotava siksi muutakin kuin vaikkapa sanojen esiintymistiheyksiä. On otettava huomioon myös vuorovaiktuskonteksti; (1) Puhujat, se onko toinen auktoriteetti tai jokin josta toinen ei pidä, onko välit muodolliset jne. (2) Sanomisien sisällöt. Siksi esimerkiksi se, että joku välttää itsestään "rikollinen" sanaa jäätyään kiinni ja käyttää sen sijaan "sika" -sanaa, voi kertoa joko katumuksesta, jossa vältetään kylmän kuuloista virallista termiä. Toinen vaihtoehto on se, että "rikollinen" sanassa on niin paljon negatiivisuutta että henkilö ei halua sanoa sitä. Laajempi keskustelu selvittää kumpaa se on.
4: Kielessä oletetaan syntyvän ristiriitaisuuksia, eikä niiden esiintuominen ole välttämättä tyhmyyttä tai niitä pidä minimoida esimerkiksi oletuksilla siitä että henkilö on konsistentti. Tästä hyvä esimerkki on perinteinen "mutta..." -ilmiö; Henkilö sanoo vaikkapa että "En minä ole uskontoja vastaan, mutta on ne monesti aika natseja." Tällöin ajatellaan että henkilö paitsi on hajanainen, hän voi myös tuoda esiin tarkoituksella tuon muuten erikoiselta tuntuvan epätasapainon. Tämä voidaan tuoda esiin monista syistä, kuten siitä että se tarjoaa liikkumistilaa ja joustoa myöhemmässä keskustelussa tai koska se sitoo hänet tietynlaisiin ihmisiin tai koska sen kautta voidaan sanoa negatiivisia asioita jotka olisivat muuten poliittisesti epäkorrekteja.
5: Samoin mielenkiintoista on se, mitä asioita henkilö nostaa esiin ja mitä jättää sanomatta. Jos hän esimerkiksi kertoo uskonvakaumuksestaan eikä ammatistaan tai toisin päin, se kertoo joitain asioita. Samoin laajemmassa mielessä on mielenkiintoista että mainitseeko henkilö laajempia vai suppeampia yksityiskohtia: Sama henkilö voi toisaalla kertoa olevansa tohtori, toisaalla olleensa abi, kolmannessa kertoa olevansa biokemisti ja neljännessä tikkakerhon vetäjä ja jättää muut yksityiskohdat mainitsematta. Nämä esiinnostot kertovat keskustelutaustasta.
Asiaa on kenties helppo ymmärtää sillä, että kun kuvaamme vaikkapa jotain esinettä, se mitä piirteitä siitä nostetaan esiin riippuu kulttuurista. Osa voi kehua kenkien suojaavia ominaisuuksia ja toinen kertoa kuinka se vaikeuttaa kiipeilyä ja saa jalat haisemaan. Kuvauksista syntyy erilaisia eri kulttuureissa, ja tästä syntyy erilaisia merkityssysteemejä, joissa esimerkiksi kenkä saa erilaisia kuvauksia. Kielenkäytössä tämä näkyy esimerkiksi termivalinnoissa. Erityisen voimakkaasti se näkyy adjektiivien valinnassa ja analogioissa eli siinä mihin asiaa liitetään.
Tietenkin kulttuurin käsitteistö laajemminkin vaikuttaa; Esimerkiksi käsite "ylempi sosiaaliluokka" voi viitata siihen että kulttuurissa ylhäällä olemista pidetään jotenkin hyvänä asiana, ja tämä korostaa kuinka jotkut ovat "parempaa väkeä". Sama ilmenee erilaisien tahojen tuottamissa uutisissa, jossa voidaan sama tapahtuma kuvata siten että toisessa on korostettu ulkomaalaisten samanlaisuutta, ihmisyyttä ja yhteenkuuluvuutta, kun toinen teksti kuvaa saman tapathuman siten että ulkomaalainen edustaa pahaa kantaa, erilaista, jotain joka on syytä pitää kaukana.
Diskurssianalyysissä on useita työkaluja. Pääjako voidaan tehdä kuitenkin seuraaviin:
1: Variability (vaihtelevuus) käsittely: Tässä tutkitaan (1) eri merkityssysteemeissä liikkumista, eli mitä systeemiä kielenkäyttäjä käyttää milloinkin, (2) koko ajan mahdollisesti muuttuvaan ja elävään vuorovaikutustilanteeseen jossa kielen käyttö syntyy. Tässä on tavallista että ei ole mitään testattavaa alkuhypoteesia, jota kumottaisiin tai vahvistettaisiin vaan näkemys tilanteesta voi muuttua analyysin aikana. Yksityiskohdat ja kokonaisuus on otettava huomioon. Keskustelussa on myös tarkastelussa enemmänkin teemoja, eli keskustelu voi pyöriä saman teeman ympärillä vaikka siinä puhutaankin eri aiheista, kuten asumisesta, lomasta, kalastuksesta, rakentamisen hinnasta ja muista vastaavista asioista. Tässä systeemissä mietitään paljon sitä mitä jännitteitä puhuja itse nostaa keskustelussa esiin. Lisäksi sanojen käytöllä, käyttötavalla ja muulla voi olla sisältöjä. Lisäksi on mietittävä sitä onko ja (kun yleensä on) missä kohden yksittäinen merkityssysteemi sellainen että se ei kata koko keskustelua vaan on siinä pieninä palasina. Ian Parkerin mielestä tässä kohden on otettava huomioon (1) se että tutkijaa kiinnostaa tuotettu keskustelu, ei puhujat yksilöinä (2) että nimeäminen antaa objektille sisällön, muodon ja/tai olemassaolon - joskus objekti, kuten vaikkapa duurisointu, ei ole mielekäs ilman siihen sidottua sovittua nuotinnussysteemiä. (3) Keskustelu ohjaa ihmisiä joihinkin positioihin: Esimerkiksi provosoiva puhe voi innostaa kiivailuun puolesta tai vastaan, mutta ei jätä kylmäksi juuri ketään. (4) Keskustelussa käytetyt vertaukset, metaforat, analogiat, kuvailut ... voidaan ottaa kokonaisuutena ja niitä voidaan luokitella. (5) Kommenttiluonne, jossa keskustlijat ja keskustelut voivat lainata yksityiskohtia, kuten vertailuja toisista paikoista. (6) On voitava miettiä miten keskustelussa reagoidaan omiin käsitteisiin; Esimerkiksi onko havaittavissa itseironiaa tai nostetaanko jännitteitä esiin. (7) Keskustelu olisi nähtävä suhteessa omaan aikaansa. Siksi esimerkiksi keskiajan naisen tukemista puhuva kommentointi voi tarkoittaa aivan eri asiaa kuin mitä sillä tarkoitetaan modernissa nykymaailmassa. Syynä on se että merkityskentät ja kielenkäytön tavat muuttuvat.
2: Foucaultilta peräisin oleva tapa taas keskittyy valtarakenteisiin. Tässä kohden valta on kuitenkin kovasti erilaista, kuin miltä se arki -ihmisen korvaan kuulostaa. Se on määritelty sellaiseksi, että se ei ole yksilöiden ominaisuus, ja jota ei voida diskurssejen ulkopuolella olevana asiana. Valta ilmenee diskursseissa. Ideana on se, miten tämä valta tuotetaan sosiaalisessa käytännöissä ja minkälaisiin asemiin ihmiset niiden kautta saadaan asettumaan. Tässä analyysitavassa katsotaan valtasuhteita ja mietitään miten niissä muodostuu hegemonioita ja arvioidaan minkälaisia ideologisia seurauksia niillä on ja arvioidaan miten hyvin keskustelu voi muuttua. Tässä keskitytään etsimään asioita jotka samankaltaistavat keskustelua; Toisin sanoen aineistosta etsitään yhtäläisyyksiin; Mitä itsestäänselvempi, kyseenalaistamattomampi, samanlaisempi ja muuttumattomampi se on, sitä vahvempi se on. Vahvuus ei tietenkään tarkoita että vahva tämä hegemonia olisi välttämättä väärä, kyseenalaistamattomissa tai huono. Mutta se voi olla myös sitä. Voisi sanoa että "maito on valkoista" on keskustelussa vahva. Mutta myös kaikki ryhmä tabut ovat ryhmän sisällä vahvoja. Ja ideologioissa on omia näitä vahvistavia ja heikentäviä teemoja. (Tähän kohtaan on hyvä muistuttaa että "arkielämällisesti määritelty" vallankäyttö on moninaista ; Sekä se että kritisoidaan jotain suosittua ideologiaa ja haetaan tällä tilaa omalle ideologialle on vallankäyttöä samaan tapaan kuin suositun aatteen pyrkimys vahvistaa omia kannanottojaan on sitä aivan samaa.) Tässä tarkastelutavassa katsotaan (1) mitä sanotaan ja tehdään (2) minkälaisia suhteita keskustelijoilla on keskenään ja toisiinsa ja (3) millaisiin asetelmiin ihmiset joko siirtyvät tai siirretään. (4) Lisäksi on mietittävä onko tulkitsija itse mukana asetelmissa, jos näin on, voi suurikin valta -asetelma jäädä huomaamatta sen vuoksi että esimerkiksi ideologian esittämä dikotomia on nähty niin voimakkaaksi että sitä ei osata kyseenalaistaa. Tällöin tulkitsijan on todella vaikeaa huomata tätä sitoutuneisuutta, koska se on niin itsestäänselvä että vaihtoehdot eivät edes tule mieleen.
Kaiken kaikkiaan diskurssianalyysin käyttäminen arkielämässä johtaa kummallisiin tuloksiin ja tekee elämisestä ylenmäärin vaikeaa. Suosittelen.
lauantai 21. maaliskuuta 2009
Kun seksi on ongelma.
Seksuaalinen lisääntyminen on yleisesti esiintyvä ilmiö luonnossa. Ja vaikka esimerkiksi bakteerit monistuvat jopa monilla esitumallisilla esiintyy geenien vaihtamista toisten solujen kanssa. Aitotumallisilla ja monisoluisilla seksuaalinen lisääntyminen on yleistä, ja astetta suurempaa. Kyse ei ole vain yksittäisistä geeneistä vaan kokonaisista kromosomeista.
Tälle ilmiölle täytyisi olla jonkinlainen selitys; Tiedetään että seksi on yleistä, joten sille täytyy olla jokin syy. Usein tätä haetaan evoluutioteorian kautta. (Vai olisiko vastaus että Jumala halusi että meillä olisi jotain räplättävää, kiva? Minusta kyllä.) Joitain teorioita tästä on hylätty, kuten Bakerin&Parkerin teoria siitä että esi ja aitotumalliset ovat molemmat seksuaalisesti lisääntyviä koska niillä on yhteinen alkuperä.
1: Williamsin historiahypoteesi on kenties erikoisin selittämisyritys. Hänen mukaansa seksuaalinen lisääntyminen on ollut aluksi vallitsevaa, ja sen vuoksi eiseksuaalinen lisääntyminen olisi se, joka vaatisi erityisen selittämisen. Williamsin mukaan nopeasti lisääntyvillä bakteereilla on aluksi ollut erilainen tilanne kuin nykyään koska kaikkialla ei ole ollut samanlaista kilpailua, vaan tyhjiä ekolokeroita ja muita vastaavia on ollut paljon. Seksuaalinen lisääntyminen toi muuntelua, jolloin ne pääsivät nopeasti valloittamaan näitä lokeroita. Valinta siis kohdistui tavallaan muuhun kuin seksuaaliseen lisääntymiseen, mutta niiden kertyminen oli seksuaalisen lisääntymisen ansiota. Tätä näkemystä on kritisoitu siitä että se ei tiukasti ajatellen ole teoria lainkaan : Seksuaalisen lisääntymisen "alkuperäisyyttä" ei voi kokeellisesti osoittaa oikeaksi eikä vääräksi. Se sinällään vain sopii "voi olla tasoisesti" havaintoaineistoon. Kriitikoiden mukaan tämä on mahdollinen, mutta eitestattavissa.
2: Ronald A. Fisher ja Hermann J. Muller esittivät näkemyksen siitä että seksuaalinen lisääntyminen olisi lajitason valintaa, ryhmävalintaa. Fisherin-Mullerin teorian mukaan seksuaalinen ryhmä kykenee valikoitumaan nopeammin muutokseen. Näin vaikka populaatio olisi eiseksuaalinen, se voisi kehittyä seksuaaliseksi koska se auttaisi mukautumisessa muuttuvassa maailmassa. Hankaluutena tässä teoriassa on optimigenotyyppien murtuminen: Eli vaikka se synnyttää tehokkaasti uusia geeniyhdistelmiä, siinä vaiheessa kun ollaan saavutettu paras taso, se alkaa toimimaan seksuaalista lisääntymistä vastaan: Nämä parhaat versiot yksinkertaisesti muuntuvat myös nopeammin.
3: George C. Williams kehitti ajatuksen siitä miten seksi syntyy nimen omaan yksilövalinnan tasolta. Hänestä etenkin muuttuvissa olosuhteissa lisääntyminen on harvojen ja valittujen harteilla. Eli toisin sanoen silloin ei sovelleta sitä miten käy jos lisääntyminen on "kohtuu sopeutuneisuuden kantilta" vaan jos se "keskimääräistä paremmin sopeutuneiden". Eli ei kysytä keskimääräistä sopeutuneisuutta vaan poikkeuksellista sopeutuneisuutta. Jos ympäristön muutokset ovat vaikeasti ennustettavia, jolloin emon ja jälkeläisten eroavaisuus on se ominaisuus, joka pohjimmiltaan kasvattaa kelpoisuutta. Tätä näkemystä on kritisoitu; Kun tässä näkemyksessä ajatellaan että on ollut tilanne, jossa ympäristö koostuu erilaisista habitaateista, eikä etukäteen voida arvata, mihin kilpailutilanteisiin jälkeläinen tulee joutumaan, vaaditaan pohjimmiltaan sitä että emo ja jälkeläiset elävät erilaisissa ympäristöissä. Emon elämisen ja tämän lisääntymisen tulisi siis tapahtua erilaisessa ympäristössä, kuin missä jälkeläinen tulee elämään. Tämänkaltainen on pikemminkin poikkeus kuin sääntö.
4: Graham Bell (EI se puhelinmies) on myös ajatellut että seksuaalisuus liittyy sopeutumiseen mosaiikkimaiseen ympäristöön. Hän esittää että suvuttomasti lisääntyvien yksilöiden kesken esiintyy kilpailua. Ne vaativat samaa ravintoa samassa ympäristössä jotka on saatavissa juuri samoilla erikoisuustaidoilla. Sen sijaan seksuaalisesti lisääntyvillä sisarusten välillä on paljon eroja. Samalla habitaatilla mahtuu tällöin elämään useampia saman lajin tai perheen jäseniä. Tämä teoria toimii mikäli ympäristö on muunteleva ja valintatekijät ovat lähinnä biottisia.
5: Punaisen kuningattaren hypoteesi on Leigh van Halenin esittämä näkemys, jonka mukaan eliölajit on pakotettuja kehittymään niin nopeasti kuin mahdollista, koska ne muuten ajautuvat sukupuuttoon. Tämä on hieman samanlainen ilmiö, kuin se mikä maatalouden (taloudellisen) kannattavuuden kohdalla on: Kun kaikki kehittävät toimintaansa, se joka päättää että "nyt riittää" alkaa itse asiassa jäämään jälkeen. Koska yhteiskunta samanaikaisesti "tasaa hintoja" suhteessa tuotantoon, esimerkiski ylituotanto laskee hintoja, niin käy niin että vaikka taso olisi taloudellisesti kannattava ajalla X, ja se ei muutu mitenkäänn, sen kannattavuus laskee ajan mittaan. (Mikä tietysti takaa esimerkiksi jalostustoiminnan pysyvyyden.) Punaisen kuningattaren idea on tältä kantilta oikeastaan aika helppotajuinen, ja on perusluonnonvalinnan näkemyksiin sidottu: Kun ympäristössä on vain tietty (äärettömästä poikkeava) määrä resursseja, kuten ravintoa tai ruumiin rakenteeseen käytettäviä atomeja, se että joku kykenee käyttämään tätä tehokkaammin, leikkaa tavallaan "isomman siivun kakusta", joka tietysti tarkoittaa sitä että muille jää vähemmän. Glesener ja Tilman ovatkin ajatellut että jos jokin tuottaa tehokkaammin jälkeläisiä, on muiden tehtävä samoin. Tämä taas liittyy esimerkiksi loisiin: (1) Kun loinen tuottaa monenlaisia jälkeläisiä, jokin niistä voi kiertää toisen eliön puolustusjärjestelmän suojamuureja, joka johtaa sen yleistymiseen (loiset lisääntyvät paljon joten muutos voi olla nopeakin.) (2) Jos taas loinen olisi muuttumaton, voisi loisen kohde kehittää tälle immuniteetin, tämä on sille edullista eli se yleistyy ja sitten lopulta loinen kuolisi sukupuuttoon. 1+2 = Loispopulaatio muuntuu siten että se tuottaa monenlaisia jälkeläisiä. Jos loisen kohde taas lisääntyy seksuaalisesti, sekin saa erilaisia versioita, joista jokin voikin kestää hyvin sitä uutta versiota. Molempien on juostava. Tässä näkemyksessä seksuaalisuus saa aikaan lisää seksuaalisuutta.
Tämä juttu on kirjoitettu ns. "poikamiesviikonlopun aikana", puolison ollessa poissa kotoa kun taas itse ei. Mitäpä muuta sitä voisikaan tehdä?
Tälle ilmiölle täytyisi olla jonkinlainen selitys; Tiedetään että seksi on yleistä, joten sille täytyy olla jokin syy. Usein tätä haetaan evoluutioteorian kautta. (Vai olisiko vastaus että Jumala halusi että meillä olisi jotain räplättävää, kiva? Minusta kyllä.) Joitain teorioita tästä on hylätty, kuten Bakerin&Parkerin teoria siitä että esi ja aitotumalliset ovat molemmat seksuaalisesti lisääntyviä koska niillä on yhteinen alkuperä.
1: Williamsin historiahypoteesi on kenties erikoisin selittämisyritys. Hänen mukaansa seksuaalinen lisääntyminen on ollut aluksi vallitsevaa, ja sen vuoksi eiseksuaalinen lisääntyminen olisi se, joka vaatisi erityisen selittämisen. Williamsin mukaan nopeasti lisääntyvillä bakteereilla on aluksi ollut erilainen tilanne kuin nykyään koska kaikkialla ei ole ollut samanlaista kilpailua, vaan tyhjiä ekolokeroita ja muita vastaavia on ollut paljon. Seksuaalinen lisääntyminen toi muuntelua, jolloin ne pääsivät nopeasti valloittamaan näitä lokeroita. Valinta siis kohdistui tavallaan muuhun kuin seksuaaliseen lisääntymiseen, mutta niiden kertyminen oli seksuaalisen lisääntymisen ansiota. Tätä näkemystä on kritisoitu siitä että se ei tiukasti ajatellen ole teoria lainkaan : Seksuaalisen lisääntymisen "alkuperäisyyttä" ei voi kokeellisesti osoittaa oikeaksi eikä vääräksi. Se sinällään vain sopii "voi olla tasoisesti" havaintoaineistoon. Kriitikoiden mukaan tämä on mahdollinen, mutta eitestattavissa.
2: Ronald A. Fisher ja Hermann J. Muller esittivät näkemyksen siitä että seksuaalinen lisääntyminen olisi lajitason valintaa, ryhmävalintaa. Fisherin-Mullerin teorian mukaan seksuaalinen ryhmä kykenee valikoitumaan nopeammin muutokseen. Näin vaikka populaatio olisi eiseksuaalinen, se voisi kehittyä seksuaaliseksi koska se auttaisi mukautumisessa muuttuvassa maailmassa. Hankaluutena tässä teoriassa on optimigenotyyppien murtuminen: Eli vaikka se synnyttää tehokkaasti uusia geeniyhdistelmiä, siinä vaiheessa kun ollaan saavutettu paras taso, se alkaa toimimaan seksuaalista lisääntymistä vastaan: Nämä parhaat versiot yksinkertaisesti muuntuvat myös nopeammin.
3: George C. Williams kehitti ajatuksen siitä miten seksi syntyy nimen omaan yksilövalinnan tasolta. Hänestä etenkin muuttuvissa olosuhteissa lisääntyminen on harvojen ja valittujen harteilla. Eli toisin sanoen silloin ei sovelleta sitä miten käy jos lisääntyminen on "kohtuu sopeutuneisuuden kantilta" vaan jos se "keskimääräistä paremmin sopeutuneiden". Eli ei kysytä keskimääräistä sopeutuneisuutta vaan poikkeuksellista sopeutuneisuutta. Jos ympäristön muutokset ovat vaikeasti ennustettavia, jolloin emon ja jälkeläisten eroavaisuus on se ominaisuus, joka pohjimmiltaan kasvattaa kelpoisuutta. Tätä näkemystä on kritisoitu; Kun tässä näkemyksessä ajatellaan että on ollut tilanne, jossa ympäristö koostuu erilaisista habitaateista, eikä etukäteen voida arvata, mihin kilpailutilanteisiin jälkeläinen tulee joutumaan, vaaditaan pohjimmiltaan sitä että emo ja jälkeläiset elävät erilaisissa ympäristöissä. Emon elämisen ja tämän lisääntymisen tulisi siis tapahtua erilaisessa ympäristössä, kuin missä jälkeläinen tulee elämään. Tämänkaltainen on pikemminkin poikkeus kuin sääntö.
4: Graham Bell (EI se puhelinmies) on myös ajatellut että seksuaalisuus liittyy sopeutumiseen mosaiikkimaiseen ympäristöön. Hän esittää että suvuttomasti lisääntyvien yksilöiden kesken esiintyy kilpailua. Ne vaativat samaa ravintoa samassa ympäristössä jotka on saatavissa juuri samoilla erikoisuustaidoilla. Sen sijaan seksuaalisesti lisääntyvillä sisarusten välillä on paljon eroja. Samalla habitaatilla mahtuu tällöin elämään useampia saman lajin tai perheen jäseniä. Tämä teoria toimii mikäli ympäristö on muunteleva ja valintatekijät ovat lähinnä biottisia.
5: Punaisen kuningattaren hypoteesi on Leigh van Halenin esittämä näkemys, jonka mukaan eliölajit on pakotettuja kehittymään niin nopeasti kuin mahdollista, koska ne muuten ajautuvat sukupuuttoon. Tämä on hieman samanlainen ilmiö, kuin se mikä maatalouden (taloudellisen) kannattavuuden kohdalla on: Kun kaikki kehittävät toimintaansa, se joka päättää että "nyt riittää" alkaa itse asiassa jäämään jälkeen. Koska yhteiskunta samanaikaisesti "tasaa hintoja" suhteessa tuotantoon, esimerkiski ylituotanto laskee hintoja, niin käy niin että vaikka taso olisi taloudellisesti kannattava ajalla X, ja se ei muutu mitenkäänn, sen kannattavuus laskee ajan mittaan. (Mikä tietysti takaa esimerkiksi jalostustoiminnan pysyvyyden.) Punaisen kuningattaren idea on tältä kantilta oikeastaan aika helppotajuinen, ja on perusluonnonvalinnan näkemyksiin sidottu: Kun ympäristössä on vain tietty (äärettömästä poikkeava) määrä resursseja, kuten ravintoa tai ruumiin rakenteeseen käytettäviä atomeja, se että joku kykenee käyttämään tätä tehokkaammin, leikkaa tavallaan "isomman siivun kakusta", joka tietysti tarkoittaa sitä että muille jää vähemmän. Glesener ja Tilman ovatkin ajatellut että jos jokin tuottaa tehokkaammin jälkeläisiä, on muiden tehtävä samoin. Tämä taas liittyy esimerkiksi loisiin: (1) Kun loinen tuottaa monenlaisia jälkeläisiä, jokin niistä voi kiertää toisen eliön puolustusjärjestelmän suojamuureja, joka johtaa sen yleistymiseen (loiset lisääntyvät paljon joten muutos voi olla nopeakin.) (2) Jos taas loinen olisi muuttumaton, voisi loisen kohde kehittää tälle immuniteetin, tämä on sille edullista eli se yleistyy ja sitten lopulta loinen kuolisi sukupuuttoon. 1+2 = Loispopulaatio muuntuu siten että se tuottaa monenlaisia jälkeläisiä. Jos loisen kohde taas lisääntyy seksuaalisesti, sekin saa erilaisia versioita, joista jokin voikin kestää hyvin sitä uutta versiota. Molempien on juostava. Tässä näkemyksessä seksuaalisuus saa aikaan lisää seksuaalisuutta.
Tämä juttu on kirjoitettu ns. "poikamiesviikonlopun aikana", puolison ollessa poissa kotoa kun taas itse ei. Mitäpä muuta sitä voisikaan tehdä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)