"Uskonrauha" sekulaarina lakina

Jos minun käskettäisiin kertomaan, että mistä tietää että on Suomessa, voisin ottaa esille sen että muualla maailmassa ateistit ovat sekulaareja ja Suomessa ateistit puhuvat kirkkopolitiikkaa. Muualla uskonnot haluavat vallata lisää julkista tilaa ja Suomessa uskonnot ajavat sekulaareja puolia.

Toki Suomessakin kristityt ovat nimellisesti sekularismia vastaan ja ateistit sekularismin puolella. Välineet tähän vain näyttävät kulkevan antiteesin kautta. Ateistejen kirkkokritiikki on tietysti ymmärrettävissä sitä kautta että kansankirkko/valtionkirkko -kolhoosi oikeuttaa olemassaolonsa kannattajamääriensä kautta. Tilaa vaihtoehdolle ei saada niin kauan kuin yksi luku, kirkon jäsenmäärä, on suuri. Tämä johtaa tiettyyn strategiapakkiin.

Uskovaisten puolella taas on uskonrauha. Pykälä, johon esimerkiksi Jussi Halla-aho on toivonut muutosta ja josta on viime päivinä siksi taitettu peistä. Uskonrauhan lakihan perustuu ajatukseen monikulttuurisuudesta ; Uskonrauhan ideaalihan on peräisin vuoden 1555 Augsburgin uskonrauhaa koskevasta päätöksestä, jossa annettiin hallitsijalle lupa hallita alueensa uskonelämää. Hallitsija sai siis valita uskontonsa omalla maallaan. Päätös oli tärkeä, koska luterilaiset ja katolilaiset kävivät ennen tätä järjestelyä kovia ja väkivaltaisiakin kahnauksia keskenään. Myöhemmin uskonrauha laajeni ja myös alamaiset saivat itse valita kirkkonsa ja uskontonsa. Monikulttuurisuusteema on tässä tietysti ymmärrettävää että Halla -aho haluaa siihen puuttua.

Toinen syy on tietysti islam. Halla -aho on saanut tämän lainsäädännön kautta vaikeuksia itselleen. Hän on moittinut islamilaisia kovin sanoin. Jumalanpilkan kohdalla kysymys on tietysti siitä, miten raja vedetään. Kysymys on siitä mikä koetaan häiritseväksi ja loukkaavaksi ja repiväksi. Jos oma uskonto kieltää oluen, ja tällä nojalla estetään oluen myynti kaupassa, onko se jonkin rajan ylittämistä? Homoseksuaalisuuden ja naispappeuden kohdalla tämä kysymys on oleellinen poliittisesti. Hyvin harva olisi kuitenkaan sallimassa kirkonpolttoa oman vakaumuksen nimissä. Selvästi uskonnonharjoittamisella on rajat ja jonkinlaista pyhien arvojen loukkausta pitää sietää.

Uskonrauhassa ideana on sekulaari ydin. Tätä ei vain usein tuoda esiin. Suomen kohdalla oleellista on lähinnä se, että se luo epäsymmetriaa. Uskontoa pidetään oleellisempana kuin jotain muuta ideologiaa. Näin esimerkiksi jos uskoo Jeesukseen, se ansaitsee jotenkin paremman suojan kuin se jos on kaltaiseni evolutionisti-illuminaatti. Eikä siinä kaikki ; Uskonrauha nukymuodossaan luo peräti hyvin omituista epäsymmetriaa. Sellaista, jossa on mielivallan siemen. Ja tämän vuoksi olenkin enemmän Halla-ahon puolella kuin voisi luulla.
1: Tosin en ole viime aikoina oikein pitänyt sekularismista. Pidin sitä joskus hyvänä ajatuksena. Siinä on kuitenkin käytännön onglemia jotka johtuvat siitä että ihmiset eivät käytännössä tottele ideaaleja vaan kikkailevat. Lain muoto menee hengen yli. Sen sivutuotteenahan on se, että asioita yritetään uskonnollistaa. Jos ne nimittäin saadaan leimattua uskonnollisiksi, niin niistä puhuminen julkisesti loppuisi. Tämä irrelevantisoisi valtavan määrän mielipiteitä joiden kytkös uskontoon olisi hyvin löyhä. Ja mikä paradoksaalisinta, tärkeimmäksi keskusteluteemaksi nousisi metauskonto. Se, onko jokin asia uskontoa vai ei. Koska jos tämä taso onnistuisi, kaikki muu poliittinen strategia olisi turhaa. Metauskonnosta ja uskonnollistamisesta olisi tulossa seuraava ideologinen junttaväline.

"Takkirauta" puuttuikin siihen että uskonrauha on blankopykälä. "Nykyisessä laissa on kiellettyä ja rangaistavaa kansallisuuden, etnisen tai muun vastaavan seikan perusteella tapahtuva uhkaaminen, panettelu tai solvaaminen. Ikävä kyllä "uhkaamista", "panettelua" ja "solvaamista" ei ole määritelty missään, ja pykälä on niin laveasti määritelty, että aktuaalisen ja faktuaalisen tiedon - siis verifioitavissa olevan toden tiedon - ääneen sanomisesta voidaan rangaista. Tämä puolestaan johtaa ajatusrikoksen ansaan. Mielipiteiden kieltäminen kuitenkin on hyvin kyseenalaista ja tietojen kriminalisoiminen suorastaan käsittämätöntä."

Moni uskovainen toki kannattaa hyvin epäsymmetristä uskonrauhaa. Moni korostaa sitä että sananvapaus ja sananvastuu yritetään irrottaa toisistaan. ; Että uskonrauhan purkaminen sallii sananvapauden ilman että joutuu vastaamaan sanomisitaan. Ajatus on siitä huvittava, että tästä pahiten loukkaantuvat tuppaavat olemaan juuri niitä ihmisiä joista on erityisen asiallista pilkata ja herjata uskonnottomia. Heistä uskonnottomuutta pitää moittia ja uskonnottomia haukkua ihmisinä koska se ajaa hyvyyden asiaa. Heillä on valtaa ilman vastuuta juuri koska kritiikin kohteenahan on vain haukuttavan identiteetti ja maailmankatsomus jota ei lasketa uskonrauhan piiriin. Ymmärrän että he eivät halua poistaa suojaa itseltään, koska tiedän että tälläisen paskamyrskyn kohteena oleminen alkaa vituttamaan melko pian alkamisestaan. Ja tosiasiassa siihen ei koskaan totu. Se vain pahenee joka kerta. Kasautuu hieman kuten  Klemperer kuvasi natsien vainoista ; Hänestä henkisesti raskasta oli kumuloituminen kun pienet asiat kaikkialla arjessa toistuivat ja rakensivat elämisen kokemisen uusiksi.

Ja rehellisesti sanoen "peruskristityt", eli ne massoina olevat enemmistöt jotka käyttävät sellaisia käsitteitä kuin "bussiateisti" ja "pornonvaihto" heti kuullessan että joku ei ole kristitty seurakuntalainen, saavat ymmärtämään miten hyvä asia olisikin kenties tehdä muuta kuin purkaa uskonrauha. Sitä tulisi kenties päinvastoin laajentaa moneen muuhun ideologiaan.

Sillä kun tälläiset kusipäät - aka. ei fundamentalistit vaan juurikin ne aivan tavalliset miltei tapauskovaisihmiset pikkukiusoineen arkikokemusta luomassa - voivat sanoa esimerkiksi minun ideologiastani sellaista ryönää, joka heidän omaan uskontoonsa kohdistettuna veisi lausujan mahdollisesti puoleksi vuodeksi vankilaan, voivat jatkaa täysivaltaisina eivankilassa olevina eisakkoamaksavina ihmisinä tallustamistaan kaikkien sanomistensa jälkeen. Niin se kyllä kieltämättä pistää joskus sylettämään. (Siis silloin kun minulla on tunteet.) Että kun he eivät joudu ikinä kohtaamaan vastuutaan toisten henkisestä pieksennästään niin jossain täytyy olla vika.

Toisaalta tämänlaatuinen ideologinen laajentaminen tekisi poliittisesta keskustelusta hyvin vaikeaa ellei mahdotonta. Siksi lain purkaminen saattaa silti olla parempi. Tässä vapautuneessa ilmapiirissä on sentään se lohtu, että uskonnottomalle purku ei tuo muutoksia huonoon suuntaan. Huonona puolena on se, että se tasa-arvoistaa tilannetta - ei suinkaan ratkaisemalla ongelmia kuten pitäisi - vaan levittämällä ne useammalle ja tasaisemmin. (Vähän kuten yhteiskunta on viime aikoina tasa-arvoistanut kulttuuria, ja se näkyy itsemurhatilastoissa. Ei siten että miesten itsemurhat olisivat vähentyneet, vaan sillä että naisten ovat lisääntyneet.)

Ei tässä uudessa vapautuneessa keskusteluympäristössä voi sanoa muita lohdun sanoja, kuin sen, että jos keskustelu käy ahdistavaksi, voit aina tehdä itsemurhan sen vituttavan keskustelukumppanisi läsnäollessa. Mahdollisesti, jos oikein hyvin käy, voit tehdä sen sotkuisesti tämän päälle. Tässä maailmassa tämä on lohtu. Kenties laiha, mutta sellainen jota kukaan ei ikinä voi ottaa sinulta pois, mitenkään!

Vihainen uskonnoton.

"Josh seems to think that all of us Gnus advocate being nasty and in-your-face to religious people. That's crazy; nobody has ever advocated that, least of all myself. So if I talk to religious people and am civil, that certainly doesn't abrogate my views about religion. Why does Rosenau see that as some kind of hypocrisy?"
("Metamagician and the Hellfire club", ""Gnu Atheist" does not mean "nasty"; "accommodationist" does not mean "nice"")

Aloituslauseeni liittyy siihen, miten uskonnottomuus on vaikeassa tilanteessa. Siihen liitetään leimallisesti vihaisuuden termi. Itse asiassa ilmiö lähtee jo siltä tasolta, että jos keskustelee uskontoasioista ystävälliseen sävyyn, tämän ajatellaan johtuvan uskonnon kannattamisesta. Ja jos on kiukkuinen, on ateisti. Mielipiteen sisältö ja tyyli menevät sekaisin. Asia menee myös toisin päin ; Jos jonkun tiedetään olevan uskonnoton, hänet tulkitaan todella helposti vihaiseksi.

Yksi voimakkaimmista piirteistä, joka liitetään leimallisesti uskonnottomuuteen, on ärtyisyys. Uusateisteja kutsutaan aggressiivisiksi, vihaisiksi, kyynisiksi, onnettomiksi, pessimisteiksi, nihilisteiksi ja moraalisessa tyhjiössään rypeviksi aitoon eettisyyteen kykenemättömiksi surkeiksi pikku olennoiksi. Siksi ateisti onkin vihainen ateisti ja tästä tehdään "ideologian virallinen määritelmä", fanaattista ateismia tai muuta vastaavaa. Tämä on yleistä kielenkäyttöä. Sillä on hieman samanlainen vaikutus, kuin mitä juutalainen Klemperer kuvasi natsien puhdistettua kielenkäyttöä jossa hirmuteot nimitettiin viattomilla koodisanoilla. Klemperer vertasi tämänlaista sanankäyttöä arsenikkiin joka kertyy pikku hiljaa. Aluksi sitä kestää, mutta ajan mittaan se alkaa käymään hermoille. (Ja arvotyhjiö blaablaa.)

Itse asiassa ei ole väliä onko ateisti, myös uskonnottomia katsotaan usein juuri tämän vihaisuusleiman kautta. Tässä uskonnoton ja ateismi ja koko muu aiheeseen hatarastikin liittyvä on laitettu yhteen, koska sillä ei tässä kontekstissa ole väliä. Se ei muuta kohtelua. Toki tämä ei koske kaikkia uskovaisia. Tämä koskee käytännössä vain enemmistöä niistä uskovaisista jotka osallistuvat uusateistikeskusteluun. Tämä on marginaalinen osuus kaikista kristityistä. Mutta siinä vaiheessa kun asiasta käy debattia ja ennuste mitä tulee vastaan jos toinen puoli avaa suunsa on tämä...

Syynä ei ole aktuaalinen vihaisuus. Ateistien bussikampanjat ovat saaneet syytteen provokatiivisuudesta, vaikka niissä ei ole mitään aggressiivista. Kysymys onkin siitä, miten ateisti luokitetaan kylmäkiskoiseksi.

Ensimmäinen "kummalla tavalla haluatte teitä pilkattavan" -keino ; Psykologismi.

Yksi tärkeä asennoitumistapa liittyy siihen että ateismi psykologisoidaan. Syynä vakaumukseen ei ole argumentit tai oma terve valinta, vaan takaa täytyy löytyä jonkinlaisia "hengellisiä haavoja". Myers näyttää tästä yhden esimerkin. Ateismi nähdään uskontotraumatisoitumisena. Henkenä on se, että ateisti on törmännyt pappiyksilöiden perisynnin seurauksiin ja yleistävät tämän koko uskontoon. Tai ateisteilla on ollut muuten vaikeaa. Näin hän on vajonnut ärtyisään ateismiin, jossa kyynissarkastinen "what you see is what you get" -asenne värittää koko elämänkatsomuksen. ; Ratkaisuksi tähän on tietysti uskonto. Täytyy näyttää että uskonto on optimismia ja väärintekijä on yksilö. Tämänlainen kuva ateistista kohtaa ensisijassa sääliä ja hänen sähköpostiinsa tulvii hyvinkin henkilökohtaisuuksia utelevia uteluita aivan ventovierailta uskovaisilta jotka "ovat huolissaan". Kyynistä ateistia ei tietysti tarvitse ottaa vakavasti, koska hän on traumatisoitunut. Yleistä on eräänlainen vähättelystrategia, jossa ateistin traumaattisen kokemuksen arvo nollataan ja irrelevantisoidaan. Säälipuheen henki on : Olet Kokenut Väärin.

Vaihtoehtona tälle on "kermaperseateismi", jossa ateismi nähdään trauman puutteena. Tällöin puhe siirtyy huonoon ja vajavaiseen elämänkokemukseen. Tällöin ateistin mielipide on pelkästään olemassa ollessaan "teinivihaista". Tällöin suhtautuminen on alentunutta, jossa on ytimessä ikään kuin auktoriteetin rakentaminen. Muistutuksena on että uskonto on ikään kuin voimavara, jonka arvon ymmärtää sitten kun kokee elämässään jotain. "There is no atheists in foxhole." Yeah, right. Epäkypsää ei tietysti tarvitse ottaa vakavasti oujea.

On selvää että jompikumpi sopii ihmiseen aina. Jos sinulla on karvaita kokemuksia, olet vihainen koska olet traumatisoitunut etkä näe kokokuvaa. Ja jos sinulla ei ole niitä, niin olet kypsymätön.

Toinen "kummalla tavalla tahdotte teitä pilkattavan" -keino : Kirjoitusmuodon analyysi.

Tähänkin sain kimmokkeita Myersiltä. Tässä katsotaan ihmisen sijasta retoriikkaa. Joku voisi ajatella että tämä on askel eteenpäin. Mutta vieläkään ei katsota argumentteja, vaan mietitään sisällön sijasta tyyliä. Tämä on tietysti pinnallista. Mutta tähän viitaten keskustelu näyttää käsittelevän sitä mikä on kirjoitettu, jonka moni sekoittaa samaan kuin "asiallinen argumentaatio".

Ateisti joka käyttää verevää kieltä saa tietysti syytteen vihaisuudesta. Mutta ennen kaikkea jos ateisti käyttää asiallista kieltä, tulee helposti esiin se, että ateisti on snobi. Tämä, kuivan asiallinen tyyli, on loukkaavaa koska siinä ei ole inhimillisyyttä. Tätä tekevä ateisti on ylenkatseellinen ja pitää etäisyyttä. (Henkilökohtainen ja ystävällinen ateisti taas siirretään psykologismivaihteelle.) Se on siis loukkaavaa, ja ateisti yrittää jopa tehdä itsestään auktoriteetin ja asiantuntijan.

Oma ratkaisuni.

Olen elämässäni tottunut tilanteisiin, joissa minut pakotetaan hyppimään tämänlaisissa leikeissä. Olen oppinut olemaan arvostamatta tämänlaisia strategioita ollenkaan. Ja olen oppinut laittamaan strategioiden harjoittajat siihen roskaläävään jonne he kuuluvat.

Lisäksi päädyin siihen paradoksaaliseen tulokseen, että paras kohtelu tulee silloin kun on aivan käsittämättömän aggressiivinen. Toisin sanoen olen perustallisesti hyvin avoimesti kiukkuinen ja perustelen aina syyn sille. Kaikki muu tulee ansaitsemisen kautta. Tämä strategia on toimiva monesta syystä.
1: Se on testi. Hieman kuten viihdemaailmaltaan kovasta New Yorkista on sanottu "If I can do it here, I can do it anywhere." Jos henkilö osaa pysyä asiallisena, hän lienee sellainen.
2: Saan itse asiassa vähemmän valittamista ilkeydestä. Tämä voi tuntua paradoksaaliselta, mutta kokeilin pitkään melkoisen asiallista ja argumenttikeskittynyttä strategiaa. Jostain syystä se notaa raivoluvut aivan omiin lukemiinsa. Kenties uskovaiset tykkäävät vihaisesta ateistista, koska se on ainut asia jonka he ymmärtävät? Sarkasmi vähentää moitintaa, joten ilmeisesti snobius on ahdistavinta mitä uskovalle tulee vastaan. Ei ihme, sehän viittaa siihen että ateistilla olisi argumentteja joiden hoidossa ei ole keinoja henkilöä vastaan hyökkäämiseen?
3: Kun joudun joka tapauksessa tuomituksi, on ihan oikeasti kivempaa tulla tuomituksi syystä. Jos minut tulkitaan joka tapauksessa vihaiseksi, niin ollaan sitten vihaisia. Ja ollaan niin vihaisia, mutta sellaisella argumentatiivisella tavalla, joka riisuu toisen vallankäyttökikkailut totaalisen aseettomaksi.
4: Olen oikeasti ihmisenä muutenkin aika ärsyttävä kusipää. Siinä missä joku suuntaa itseinhonsa ja epävarmuutensa siihen että ryhtyy vaikkapa anorektikoksi tai pakkosuorittajaksi ja on tätä kautta ulospäin konstruktiivinen ja sisäänpäin destruktiivinen, olen sisäänpäin konstruktiivinen ja ulos destruktiivinen. Siitä tulee sellainen lämmin ja pörröinen olo kun utelevasti kyyläävä ideologisesti ylenkatseellinen asenteiltaan yksillenapeille tehty julistajatyyppi itkee.

Olen miettnyt että pitäisikö mennä niin pitkälle, että jos joku alkaa selittämään vakaumusta argumentaation sijasta asenteilla, että antaisi heille lahjaksi laatikon jossa on metri köyttä ja ohje hirttosilmukan sitomiseen. Se olisi nimittäin suunnilleen yhtä hienotunteista, kuin mitä uskovaisten oma henkilökohtaisten asioiden uteleminen, luokittelu ja muu vastaava on. Eniten asiassa hämmästyttää se, että kun aikanani höpöttelin aiheesta, ajattelin että uskovaiset olisivat enimmäkseen leppoista jengiä. Että tottakai tälläiseen lempeään ja hengelliseen ja älykkääseen ja moraaliseen asiaan liittyneet mielikuvat kannettaisiin mukana. Jo ihan sen takia että voitaisiin näyttää että ollaan parempia kuin ne toiset. Tässä kohden kyseessä on kuitenkin kilpailu kovuudessa. Se on oikeastaan aika yllättävää.

Kenties joku uskovakin on päätynyt omaan ärsyttävään strategiaansa vastaavaa tietä kuin minä omaani?

---

Kuvassa on heinätöpökattinaaraita. Ne ovat vain ihan sattumalta noin vastakkain. Tai miltei sattumalta, lähistöllä oli saman lajin koiras soittelemassa ja houkuttelemassa.

Nimellä kutsutut.

"Etsi ja tuhoa ainoa käskynsä, loputon lupaus kivusta. / Rajaton tahto ja voima pahaan. / Yllään vain hiljaisuus kaikkeuden."
(CMX, "Rusalkai")

Keskustelukulttuuri internetissä on nykyään usein julkista, nopeatempoista ja kovaa. Yhtenä syynä on tietysti se, että keskustelussa on vallankäytöllisiä elementtejä. Ideaalit kohtaavat ja vääntö on aiheiden persoonallisen painoarvon vuoksi kovaa. Aihe ja oma persoona sekoittuvat, erimielisyys on uhka identiteetille. Tätä kautta väittely on helposti ja pahimmillaan eräänlaista esilyömistä.

"Mondays I am Homophobic, On Tuesdays I am a Racist, On Wednesdays I am Unrational Denialist, On Thursdays I am Sexist, On Fridays I am Misogynist. I'd like to be Islamophobic, Greedy Capitalist and Gunmaniac, but I can't seem to squeeze them in. (I want to take the weekend off!)"

Yllä oleva lausunto on peräisin turhautuneelta USA:laiselta konservatiivilta, jonka kaverina satun olemaan. Hän on sellainen oikein reipas kaveri, joka on suora ja rehellinen. Ja on onnistunut kokoamaan itselleen merkittävän määrän punaniskojen erikoisuuksia. Turhautuminen on kuitenkin yleisinhimillistä, ja yllä oleva kuvaa tietyllä tavalla tilaa joka vallitsee. Tilanne ei ole mukava. "Päivittäinen kiusanteko vaikuttaa minuun enemmän kuin suuret teot. Tuhat hyttysenpistoa tuntuu pahemmalta kuin yksi suuri isku päähän" kirjoitti Victor Klemperer, juutalainen joka kirjoitti kokemistaan natsien nousuaikojen vihamielisyydestä päiväkirjaansa joka julkistettiin hänen kuolemansa jälkeen. Tämä kuvaa "jollakin tapaa" uskonnottomien tilaa yhä nykyäänkin.

Keskustelumaailma on usein aggressiivinen. Nimittely tuntuu hyvin laajasti kiusaamiselta. Ja sitähän se helposti onkin.

Kun minä olin koulussa, oli erilaiset pilkkanimet vakiona. Usein ne olivat sellaisia että ne eivät osuneet jolloin ne loukkasivat sitä kautta että itse ei samastu pilkkaan ja tätä kautta tilanne tuntuu epäreilulta. Joskus pilkkanimet jopa sopivat kohteeseensa, mutta se ei hirveästi lohduta kiusattua.

Kiusaamisessa oli - ja varmaan on yhä - aivan tavallista että esimerkiksi opettajan tai muun tahon puuttuessa koulukiusaamiseen kiusaaja kertoo jollain tavalla että "ei haukku haavaa tee" tai että kyseessä on vitsi. Puolustautuminen tälläistä vihjailua vastaan on vaikeaa. Ja yleisön kannalta tilanne näyttää siltä että jos kiusattu suuttuu, katsotaan että "se koira älähtää johon kalikka kalahtaa". Tai on vähintään huumorintajuton.

Joskus sitä voi loukkaantua juuri siksi että pilkka ei osu, siksi että hyökkäyksellä eristetään ihminen, kielletään tältä tavallaan seura ja ystävyys. Tiedän että ameriikan punaniskaakin itkettää.

Mika Sipura kirjoitti pahuudesta seuraavaa : "Minusta ikävintä on ilkeys jota ilkeä ei lopeta huomattuaan että toista sattuu. Maassa makaavan potkiminen. Julmuudeksikin sitä kutsutaan. Samalla tulin myöntäneeksi primitiivisyyteni. Kyky lopettaa alistaminen on sosiaalisen elämän yksinkertaisin periaate."

Kiusaaminen on ehdottomasti paha asia. Mutta sitäkin vallitsevampi.

"Ja kerrotaan, hänen voittaneen ajan ja hävinneen sielunsa pimeydelle."
(CMX, "Kosmologisen vakion laulu")

Konservatiivi kokee nimittelyä. Mutta se on tietysti tuttua muuallakin. Kun aikanani liityin uskontokeskusteluun luullen että uskovaiset olisivat kohteliaita, kun haluaisivat näyttää miten hurskaita ja pitkämielisiä Jeesus heistä tekee, erehdyin. Näytti suorastaan siltä että koulujen rääväsuisin kiusaaja tuomitaan, mutta uskovaisilla vakaumus ikään kuin oikeuttaa kiusaamistoimintaan.

Uskontokeskustelussa ateismi on fundamentalistien kautta määritelty tarkoittamaan automaattisesti moraalittomuutta, nihilismiä. Ja natseja.
1: Joskus jopa niin että "kokemus pyhästä" määritetään Jumalaksi. Tai että on jokin arvokasta ja tärkeää, olisi tämä Jumala. Näin ateismi määrittyy tietysti nihilismiksi, mutta kysymys onkin sen jälkeen että miten tälläinen outo määritelmä sopii ateisteihin, joiden Jumalamäärittely on enemmänkin "älyllinen taivaallinen voima joka on ihmsen tehnyt ja joka mahdollisesti komentaa kirjassa X." joka on määritelmällisesti olennaisesti erilainen.

Jos kannatat evoluutioteoriaa, tai olet uskonnoton tai ateisti, on ikään kuin automaattista että olet natsimyönteinen hedonisti joka on rasisti ja hakkaa koiria.^{[1] [2] [3] [4]} (Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Saisin siihen melko helposti satoja ellen tuhansia linkkejä.) Kaikki negatiiviset assosiaatot ja yhteydet heitetään esiin niin kuin ne olisivat jotenkin merkityksellisiä.

Uskonnottomat eivät ole yhtään parempia. He kertovat usein miten kristillisenä aikana on sodittu ja poltettu noitia roviolla, ja tämä ikään kuin "merkitsee jotain". Ikään kuin stigma tarttuisi ja automaattinen seuraus että kaikki kristityt ovat murhanhimoisia. Samoin kommunistien hirmuteot jotenkin tarttuvat uusateisteihinkin. Vaikka tosiasiassa kulttuuriset perinteet elävät ajassa, eikä nykyluterilainen tai nykyateisti muistuta näitä pelotteluissa esiintyviä kauhukuvia.
1: Näillä on olemassa merkitys ja arvo. Ne sanovat että uskovaisuus tai ateismi ei suojaa moraalittomuudelta. No surprice for me there.

Olennaista näyttää olevan määrittelypeli. Kun uskontokeskustelu pyörii, pyritään siihen että otetaan lupa määritellä sekä oma näkemys että toisen näkemys. Esimerkiksi uskovaisten strategiana on:
1: ottaa valta määritellä uskonto sisäisesti sitä kautta että valitaan Pyhä Kirja sekä sen tulkintatavat hallintaan, ja kutsutaan tätä "oikeaoppisuudeksi". Jos ateisti lukee Raamattua ja löytää täältä luvan väkivaltaan, uskovaisten mielestä siinä on "piru lukemassa Raamattua", eli tulkintatavassa on vikaa. Samoin jos joku historiallinen kristillinen toimija on tehnyt jotain ja tulkinta eroaa tästä oikeaoppisuudesta, on tulkinta väärä, eli pahantekijä ei olekaan "aidosti kristitty".
2: Uskovaisella on myös lupa määritellä uskonnottomuus ja sen sisältö. Esimerkiksi rinnastus natseihin ja kertomus että kun uskonnottomuus on pelkkä kannanotto Jumalan olemassaolottomuuteen, siinä ei ole käskettyjä dogmaattisia arvoja joten se on nihilismiä.
___2.1: Ja jos uskonnoton ei yhdy tähän ja nostaa asian esiin, on reagointina seuraavaa : "Ateisti kokee tilanteen ahdistavana koska hänellä on synnintunto ja kaipuu Kristukseen. Mutta hän ei ateistina tajua kristuksen arvoa joten häntä painaa syyllisyys." (Lausunto ei valitettavasti keksitty.)

Tätä kautta reagointi otetaan ikään kuin sitä kautta että se vahvistaa väitteen. Tälläinen asetelma ei ole millään määrittein reilu. Eikä sitä voi perustella millään hyvyydellä : Ateisti jota ensin pilkataan natsiksi tavalla jota hän ei koe itseensä liitettävän ei taatusti lisää sanaa "arvostelukykyinen" pilkkaavaan uskovaan. Tätä kautta vaikutus helposti siirtyy muihinkin sanomisiin.

Samoin uskovatkin lukevat Raamattua kuin piru. Ja selittelevät että miten kommunistien toimet eivät ole seurausta ateistisesta ajattelusta. Puolet eivät tässä pyrinnöissä eroa toisistaan kovinkaan vahvasti.

Tässä kohden on hyvä muistaa että jos jotain tahoa menee haukkumaan, se ei ole keino käännyttää häntä, se pikemminkin opettaa vihaamaan pilkkaavaa tahoa. Minustakaan ei kiusaamalla saatu tottelevaista orjaa, vaan vihainen vihamies-lyöjä-rankaisia-kostaja. Streatfeildin "Brainwash" -kirjan mukaan kiusaamalla ja kiduttamalla ja pieksemällä ei voida käännyttää tai suostutella kohdetta omalle puolelle, se päin vastoin lisää hänen antipatioitaan kohdetta kohtaan. Tämän toki pitäisi olla itsestäänselvyys ilmankin.

Tässä on kuitenkin outoa epätasa -arvoa: Sivustakatsojat.

"No one knows what it's like, to be hated. / to be fated, to telling only lies."
(The Who "Behind Blue eyes")

Normaaliuskovainen nimittäin tietysti toppuuttelee luettuaan yllä olevan. Minäkin saan muistutuksia siitä että tälläinen "edustaa herännäisten lahkojen pahimpia puolia". Varmasti aivan totta. Mutta minun kiusauskäsityksessä on erityinen rooli, jossa on se syvin moraalinen alemmuus. Se ei ole kiusaajassa. Se on sääliöissä. Se on sitä että kun joku ei kykene lopettamaan siinä vaiheessa kun näkee että toiseen sattuu, katsovat ulkopuoliset sivusta eivätkä tee mitään. Vaikka voisivat, jos eivät muuten niin yhdessä.

Uskontokeskustelussa riviuskovaisten asema on varsin erikoinen. Uskontokritiikin kohdalla he erottautuvat fundamentalisteista. Rauhallisesti uskovat - joita on kiistatta enemmistö uskovaisista, jopa fundamentalisteista. Onhan siteeraamani konservatiivi -punaniskakin minusta huumorintajuinen ja hauska veikko - he pesevät kätensä fundamentalistien tekemästä pahasta.

Uskontokriitikoita sen sijaan toppuutellaan, heidän puheestaan ei pidetä. Muistutetaan että se on väärin. Muistutetaan että pitäisi keskustella sivistyneesti ja rauhallisesti. Uskonnottomia verrataan usein fundamentalisteihin, joten olisi hyvin mielenkiintoista nähdä se tasapuolisuus ja reiluus, jossa molempia puolia yritettäisiin toppuutella. Tätä ei tapahdu. On erikoista että uskonnottomien rajua puhetta aktiivisesti kannustetaan loppumaan, ja uskovaisten raju puhe sallitaan "koska vakaumus". Kaikki ovat pinnallisesti tasa -arvoisia, mutta toiset ovat selvästi tasa -arvoisempia kuin toiset eivät.

Sam Harris onkin kirjoittanut siitä miten maltillinen enemmistöuskonto suojelee aggressiivisia vähemmistöuskovaisia tälläisellä toimella. Uskontokritiikki on ikään kuin irrelevanttia ja väärin kohdistettua jos se kohdistuu näihin mätäpesäkkeisiin. Näin ollen koko uskontoa pitäisi vastustaa jotta nämä häiriköt saataisiin kuriin. Ja jos tätä yrittää, on uskonnoton sitten tietysti tosi ikävä ja inhottava vakaumusten vastustaja. Richard Dawkinsin "Jumalharhassa" vastaava asenneomituisuus mainitaan. "Ei vastaa akateemista teologiaa" on tälläinen suojelukeino jolla fundamentalistien valtava poliittinen arvo ja sen kritisointi muutetaan "olkiukoksi", vaikka toimijataho on suuri kannattajamäärällisesti että on kannattajiensa aktiivisuuden vuoksi vaikutusvallaltaan suurempi kuin demokraattisessa maailmassa voisi luulla. Myös Daniel Dennett kirjoittaa tästä asenteesta, ja sen funktio äärimuotojen tahattomana mutta aktiivisena suojakilpenä Aivan kuin uskonnottoman olisi pakko vastustaa koko uskontoa. Vaikka he vastustaisivatkin vain näitä pieniä ääriversioita joiden vallankäyttö yrittää täyttää heidän arkensa ruokarukoukseen pakottamisten kaltaisista "hyttysenpistoista". Tämäkin on itse asiassa sitä että uskonnottomien näkemykset määritellään ulkopuolelta.
1: Erikoisinta on se että uskovaiset esittävät toppuuttelujaan aivan kuin uskonnottomat eivät olisi ikinä ajatelleet tätä vaihtoehtoa. Ja aivan kuin tämä asia ei olisi joka paikassa esilletuotu ja kommentoitu. Jokainen uskonnottomuudesta käsittelevä kirja jollain tavalla sivuaa sitä että uskonnottomuuden uskontokritiikki olisi laitettava kontekstiinsa. Mutta silti tätä kontekstiinlaittamista ei haluta tehdä. Ja syyllinen ei tämän sokeuden jälkeen olekaan uskovaisten tulkinnassa vaan siinä että uskonnoton on paha.

Kiusaamisen rajanvedon ongelma.

"Ja ääni tuntuu selittävän hiljainen ja vakava / kuin jokin tuttu, turvallinen kauan sitten kadonnut. / Se kertoo ruumiin kartaksi ja kivun kertoo kompassiksi. / Valopisteet tajunnassa tehtäviksi selittää"
(CMX, "Kaikkivaltiaan peili")

Minä en tietenkään ole kieltämässä uskovaisten mielenilmauksia. Koen toki ärsyyntymistä jokaisesta pilkasta. Muutama ylittää kaiken soveliaisuuden rajan. Mutta samalla olen sitä mieltä että liian heppoinen kiusaamisesta syyttäminen on hienohelmaisuuden ja sensuurin kautta saatua pakkovaltaa.

Minä olen jo itse asiassa tottunut siihen että pilkkanimi kulkee perässä. Olen oikeastaan aina elänytkin niin, koulukiusattuajoista lähtien. En edes tiedä osaisinko elää ilman niitä.

Olen itse asiassa jopa niin karua mieltä että uskovaisten aggressiot ovat niin itsestäänselvyys että jos uskonnoton tai uskovainen osallistuu keskusteluun ja kärsii näistä niin "ei pidä pelata jos ei kestä".

Liian heikkohermoisia pitää ikään kuin käsitellä kokonaisvaltaisesti ihmisinä ja laittaa mielenterveyslaitoksiin toipumaan eikä laittaa sotimaan eturintamaan. Aggressiivinen perussävy on pelin henki, luonne ja usein myös koko sisältö. Tunnustan että tälläisessä syytösmaailmassa on kova elää. Siitä tulee siedettävää jos saa puolustaa itseään ja tehdä koko kiusaamisesta ja nimittelystä sarkasmin avulla vitsailun aihe. Tai jos saa luvan puolustaa itseään vastaavilla häijyillä keinoilla.

Tämä ei tietysti ole mitään "koiran älähtämistä", vaan sitä miten ihminen tulee toimeen kun häntä koko ajan moititaan. Uskonnoton kuten konservatiivikin on "nimellä kutsuttu" Mutta ei sillä tavalla joten se tavallisesti käsitetään.

Tosiasia on, että jos haluaa omia näkemyksiään innolla tuoda esille ja jakaa niitä muiden kanssa, niin muut voivat olla erimielisiä ja heillä on lupa toimia vastaavalla tavalla. Uskontokeskustelu, maahanmuuttokeskustelu ja ties mikä keskustelu on siksi usein "perussävyltään kakkaa". Tämä ei ole enää ongelma jota voitaisiin hevin ratkaista, se on siksi olotila, jonka kanssa on elettävä. Valinta on siinä, osallistuuko keskusteluun vai ei.

Toki myös paikanvalinta ratkaisee. Yleinen kaava on, että mitä julkisempi ja vähemmän moderoitu, sitä pahempi. Jotkut paikat myös kasaavat pahempia tyyppejä kuin toiset. Jos et kestä menoa jossain, kannattaa tehdä kuten minä. Mennä pois. Ihminen voi aina rähistä siellä missä selviää hengissä.

Keskustelun kulun ongelma on siinä että timantit syntyvät kovassa paineessa. Mutta toisaalta hiili voi paineessa vain murtua. Tässä kestokyky on hyvin ihmiskohtainen, eikä sitä voi aina ottaa edes huomioon. Toisen kiltti vitsailu on toiselle raju pilkka. Jokainen tuntee omat rajansa. Niitä on hyvä seurata.

---

Kirjoittaja on ns. tunnettu, tunnustettu sekä tunnusteltu vittupää. Hänen ainoa puolustuksensa on uskomus kykyihinsä ja tätä kautta saatu varmuus totaalinen kyvyttömyydestä virheisiin.