Järjestys.

Perinteisesti itsepuolustuslajeissa lähestytään asiaa siten, että ensin aloitetaan aseeton harjoittelu ja tästä siirrytään myöhemmin aseelliseen. Toki löytyy myös sellaisia lajeja, kuin escrima, jossa aloitetaan aseilla. Esimerkiksi escriman kohdalla on aivan mahdollista aloittaa siitä että ensin otetaan ase käteen, ja kun tullaan taitavammiksi, tullaan toimeen ensin.

Harjoittelun kannalta ensimmäinen lähestymistapa on tietyllä tavalla turvallisempi. Esimerkiksi teräaseiden kanssa toimiessa voi helposti sattua onnettomuuksia.

Käytännön taistelusta selviämisen tasolla ajatellen on järkevää pyrkiä varustautumaan ensin. Jos olet vaikka kylässä, johon hyökkää hunni, on viisasta ensin ottaa vaikka terävä keppi ja vasta sitten hyökätä.

Historiallisen miekkailun kohdalla tilanne on melko mielenkiintoinen. Esimerkiksi Fiore dei Liberin kirja "Flos Duellatorum":in sisällysluettelo kertoo omaa kieltään järjestyksestä. Kirja alkaa painista (abrazare), jatkuu sen jälkeen patukalla (bastoncello). Tästä siirrytään tikariin (daga). Sitten tulee yhden käden miekka (spada), ja pitkämiekka (spada longa), josta on ensin taistelu ilman haarniskaa (gioco sença arme) ja sitten haarniskan kanssa (spada longa in arme). Tämän jäljeen tulee varsikirves (azza), keihäs (lanze), ja viimeinen vaihe on "Lanza e di Spada a Cavallo" , jossa käytetään miekkaa ja keihästä ratsailta.

Mielenkiintoista on, että kirjassa tikariosuuden roima pituus - 81 kuvan verran, vrt. lyhyt miekka 18 kuvaa ja pitkä miekka 60 kuvaa - ei johdu siitä että tikari olisi kaikista kompleksisin ase. Kuvamäärä johtuu siitä että "samoja juttuja käytetään myöhemmin miekassa", mikä on selvä indikaattori siitä mitä harjoitellaan mitenkin ja missä järjestyksessä.

Yksi syy tässä on se että toiset asiat on helpompi oppia ensin. Tätä kautta Fioren järjestys on tavallaan korostetusti "pedagogisesti järkevä". Taistelukentille laitetaan sellaisia kavereita joilla on takana useampi kuin "viikon treenipätkä itsepuolustusta". (Toisin kuin Suomen Armeijassa, jossa kiväärijumppa oli harjoitetumpaa kuin kiväärin käyttö aseena. Ilmeisesti kammotamme satunnaisesta ilmansuunnasta nimeltä itä hyökkäävän vihollisen haaraperushypyillä.)

Sain esimerkiksi kuulla, että miekkamiehen tekeminen ei vaadi läheskään yhtä paljon harjoittelua kuin ratsumiehen tekeminen. Ratsastus on vaikea taito. Tätä kautta se, että turnajaisissa esiintyi ratsailla olevia ritareja ei johtunut siitä että taito olisi erityisen helppo - toki elokuvia seuratessa tästä voi syntyä tälläinen vaikutelma, mutta se on illuusio. Turnajaisissa oltiin ratsailla juuri sen vuoksi että se oli vaikeaa - siinä törmäillessä esiintyivät siis oikeat uroiden uroot.

Käytännössä treenaaminen ei tietenkään ole näin yksioikoista. Esimerkiksi Windsorin salilla saimme jo ensimmäisellä tunnilla miekat. Tosin emme lyöneet niillä toisia kohti ilman että välissä olisi useita metrejä tilaa.

---

Kuvassa on yksi opetetuista tekniikoista, joka itseäni jaksaa ihmetyttää. Kun ratsumies on ensin opetellut sellaisia tekniikoita kuin lyömään erilaisilla tavoilla keihäällä ja miekalla. Opittuaan heittämään vihollisen hevosta keihäällä ja sitten ottamaan miekan esiin, ja että jos itsellä on keihäs ja toisella on miekka, on muistettava keihään suurempi pituus ... hän on lopulta niin kyvykäs että hänen on syytä opetella miten heitetään vastustajan hevonen maahan paljain käsin kun itse ollaan ratsailla. Jostain syystä se, miten useita ratsailla olevia keihäsmiehiä vastaan puolustaudutaan maasta keihään avulla ei tunnu yhtä "superhumanilta". Sekin tietysti löytyy samasta teoksesta.

Pyörittelyä.

Lihaskontrolli on miekkailijalle tärkeää, ja se auttaa muutenkin elämässä. Ja aina ei jaksa olla vakavana. Sitä varten on olemassa erilaisia pyörittelyjä. (Joilla ei itselle ole juuri minkäänlaista combat -intressiä taustalla. Ellei sitten mainita sanaa "intimidation"; Jos esimerkiksi joku käyttäytyy uhkaavasti ja hänelle kikkailee ikään kuin uhkaukseksi, se voisi toimia. Tämä ei tosin ole kätevää muille kuin kaltaisilleni, eli niille joilla on kävelykeppi, näinä aikoina.) Itse pyörittelen kaikkea kynistä saksien kautta kävelykeppiin ja kahden käden miekkaan. Viimeisin kohta on mukana siksi jotta kukaan ei kehtaa sanoa rehellistä mielipidettään asiasta ja kutsu sitä cheerleadingiksi. Heillä on sellaisia tikkuja joiden käsittely on itse asiassa hyvin samanlaista.

Piirtelen muutamasta perustempusta kuvioita. Päädyin tähän ratkaisuun, koska huomasin että monet videot aiheesta ovat itse asiassa vaikeita ymmärtää katsoen, vaikka olisivat muuten aika kattavia. Yksi syy on siinä että hidastuksessa kappaleet toimivat aivan eri tavalla kuin silloin kun niissä on hieman enemmän vauhtia. Ja oikealla nopeudella kameran laatu ja silmän hitaus haittaavat ymmärtämistä. Hidastuksissa tulee tarpeeseen ottaa ylimääräisiä sormia. Yllättäen monet tempuista ovatkin tämän vuoksi itse asiassa hieman helpompia nopeammin tehtyinä.
Jotta systeemiin ei tulisi taukoja, mennään eri tavoilla joko ympäri, kahdeksikkoa tai edes takaisin. Olennaista on myös tajuta kuinka kaartamisen jälkeen voi kääntää takaisin ikään kuin "pistäisi", jonka jälkeen siihen voi sujuvasti yhdistää toisen kaartavan. Näin toiminnasta saa aika nopeaa. 1. kohdan kuviosta jokaisesta kuvasta voi periaatteessa siirtää mihin tahansa muhun kohtaan neliöstä, joten siihen saa mutkikkaita kuvioita, vaikka ote sinällään pysyy koko ajan melko vakaana. Kuvassa on keskitetty peukalo-etusormiotetta, jotta idea olisi helpompi ymmärtää. Se toimii kuitenkin myös siten että sormet ovat kiinni. Niillä ei vain saa puristaa vaan pitää antaa niiden joustaa. Peukalo-etusormiote sen sijaan pitää kunnolla kädessä.
Tämän kuvan idea on siinä, kuinka ote saadaan "rystyksi" tai "normaaliksi" ja miten näitä voidaan vaihtaa toisiinsa. Tärkeää on vaihe, jossa pyöriteltävä esine on etusormen ja keskisormen välillä kiinni. Niiden sivuttainen puristusvoima pitää pitää sen verran lujana, että se ei putoa siinä, mutta niin höllänä, että esinettä voi heiluttaa puolelta toiselle siinä.Tällä on merkitystä ninjutsussa, mutta ei eurooppalaisessa miekkailussa. Tämä kuitenkin avaa ison määrän uusia soveltamistapoja ja pyörittelystä saa kompleksisempaa.
Kuvalla yritän sanoa sitä, kuinka yhden sormen ympäri voidaan pyöritellä. Tätä voi tietenkin soveltaa muillakin sormilla, ja tehdä esimerkiksi sarjaa, jossa pyöritetään jokaista sormea järjestyksessä, siirretään ylös ja jatketaan. Näin siihen ei tule taukoja.

Ideoita siitä, miltä tämä voi näyttää saa muun muassa:
1: Videolta, jossa näytetään escriman perusteita.
2: Yhdestä perusotteenvaihdosta saa jonkinlaisen käsityksen tuosta.
3: KenVertin ideat näyttää yhteen laitettuna joltain seuraavalta. Jos hyvin käy.

Kamppailun moraali.

Tapanani ei ole ostaa kamppailuaiheisia lehtiä, mutta Fighter 4/2008 teemana oli teräasepohjainen kamppailu. "Veitsen terällä". Juttutriossa oli artikkeli kendosta, escrimasta ja eurooppalaisesta keskiaikaisesta miekkailusta.

Kendoartikkelissa haastateltiin hanshi Shigeaki Inoueta (kendossa ansioiden mukaan annetaan arvoja, jotka ovat suuruusjärjestyksessä pienimmästä suurempaan ovat renshi, kyoshi ja hanshi). Hän ei tahtonut aluksi antaa haastattelua, koska haastattelija ei ollut noudattanut haastattalupyynnössään oikeaa etikettiä. Sitten hän oli pettynyt lehteen, jossa esitettiin liikaa kagutougia, eli kehälajeja, jotka perustuvat reippaaseen vääntämiseen ja turpaanvetomentaliteettiin jota tehdään showmielellä. Inoue oli sitä mieltä, että kendossa on kyse sisäisistä arvoista: Vaikka kendo näyttää ulospäin huutamiselta ja huitomiselta, Inoue korosti kuinka kendo on pohjimmiltaan "vuorovaikuttaminen ristimällä miekat mahdollistaa tietämyksen kautta ihmisen rakastamisen." Inouesta ei ollut mitään syytä suvaita rahvaanomaista ja brutaalia toimintaa. Kendossa kamppailussa käytetään shinaita, neljästä bambusäleestä rakennettua puumiekkaa, joka mahdollistaa lyömisen täydellä voimalla ilman vahingoittumisia. Ottelu on keino mitata omaa osaamista (Ja nimen omaan osaaminen korostuu, aseettomissa taistelutaidoissa voidaan kompensoida voimalla, mutta kendossa miekka tarjoaa käytännössä vivun, joten voimalla hävitään tekniikalle helposti.): Kendossa hylkäys saattaa tulla siitä että voittaa ja sitten näyttää voitonriemunsa tai osoittaa muutoin halveksuntaa toista kohtaan. Inoue korosti myös jatkuvuutta: Opetusketju ei saa muuttua, Kendon on oltava pysyvää, eikä se saa mennä "showbisnekseen". Silti tulisi kyetä pitämään mieli avoimena.

Escrimaa käsiteltiin haastattelemalla suomalaista taitajaa, Kaj Westersundia. Hän korosti kuinka laji on käytännönläheinen: Matka taistelutilanteista salille ei ole pitkä. Harjoittelu ei ole japanilaisen tyylin mukaista kurinalaista, vaan se sisältää enemmän improvisaatiota: Keho yritetään saada oppimaan reagoimaan oikein. Kamppailussa käytetään aitoja teräaseita ja hyökkäyslinjat ovat mukana. Näin sen vuoksi että kamppailun henki saataisiin mukaan. Henki oli siis selvästi erilainen, moraalista ei juurikaan puhuta.

Eurooppalaisessa miekkailussa haastateltiin "lähes suvereenia auktoriteettia", eli Guy Windsoria. Hän kertoi että oppi on rekonstruktiota, jossa systeemi muuttuu tiedon karttuessa kirjallinen perimätieto vaatii tutkimista ja kokeilua, ja systeemi muuttuu ja kehittyy. Hänestä tämä tarkoittaa sitä että henkilö voi kehittää itse lajin ymmärrystä eikä pelkästään siirtää sitä eteenpäin. Toki hän myöntää että ilman kaikkea sitä tutkimusta, joka vaatii "hurjasti lukemista" miekkailussa voisi kehittyä nopeammin. Toisaalta kiinalaiset kuiskaukset, eli muutokset ja vääristymät jotka siirtyvät opettajalta oppilaalle ja joita syntyy "opin siirtovaiheessa", ja joita ei sitten tulla korjatuksi. Windsor korostaa kuinka eurooppalainen miekkailu on kehitetty tiettyyn tilanteeseen: Kaksinkamppailussa oli tietyt säännöt. Jos miekka katkesi vahingossa, peli oli "puhallettava poikki". Ideana oli se, että tuuri eliminoitiin systeemistä. Näin katsottiin että voittaja määräytyi juridisissa kaksinkamppailuissa Jumalan kautta ja turnajaisissa ja muissa vastaavissa taidon kautta. (Tämä on sinänsä erikoista, koska nykyään ajattelu on pikemminkin päinvastaista: Jos henkilö liukastuu vahingossa tai hänen miekkansa katkeaa, luulisi, että se on juuri sitä "Jumalallista väliintuloa". Ennen ei kuitenkaan ajateltu yhtään näin. Pikemminkin ajateltiin että väärässä oleminen vaikuttaa sieluun ja psyykeen, jolloin miekkailu sujuu huonommin. Ehkä tälläistä placeboa todella onkin mukana. Henkinen vireystila vaikuttaa miekkailussa paljon.)

Tässä on syytä huomata, että jokaisessa näistä edellä mainituista systeemeistä on raamit. On etiikka, jonka mukaan on toimittava. Jokaisessa lajissa on säännöt, joiden rikkominen on yhtä kauheaa kuin Inouen mielestä on "kagutougi". K1:sessäkään ei saa kehässä tehdä aivan mitä tahansa. Japanissa samurai ei saanut eettisten sääntöjen mukaan lyödä pommelilla tai tehdä nivellukkoja. Siksi nykykendossa kaikki voima välitetään vain miekkojen kautta. Euroopassa säännöt koskivat liukastelua. Eettisyys onkin jokaiselle kulttuurille tärkeä asia. Kaksi asiaa on varmaa: Ihmisellä on lajinmukaisia eettisiä taipumuksia. Kamppailulajien kohdalla tämä vaikuttaa kahta kautta:
1: Sotiminen on tyypillistä.
2: Tietyt eettiset säännöt ovat kamppailutavoissa tyypillisiä.

Ei siis voida sanoa että mikään kulttuuri olisi suoraan taistelutaitojen olemassaolon takia syyllinen johonkin. Siksi olisi väärin sanoa että kendo tai karate osoittaa japanilaisten harvinaisen innon tappamiseen. Samoin kuin ei voida suoraan ajatella että eurooppalainen miekkailu olisi kristittyjen taito, jonka sisältö oli "vääräuskoisten tappaminen". Vaikka on selvää, että eurooppalaista miekkailua ovat käyttäneet nimen omaan kristityt miehet ja kendo oli japanilaisten sotilaitten keksintö. Samoin ei eettistä itsepuolustusta voida vetää suoraan kulttuurin arvoksi: Hindulaisuudesta voidaan vetää normeja, joiden mukaan ei haluta tappaa, vaan harjoittaa Inouen tyyppistä "eettistä itsepuolustusta". Samoin on tietysti meditatiivisemman miekkailun kanssa. Eettiset perinteet nousevat enemmän yleisinhimillisyydestä.

Toisin sanoen lajityypillisyys pätee sekä hyvissä että huonoissa asioissa. Silti kulttuurilla on selvästi joitain vaikutuksia. Eroja katsomalla ne löytyvät. Taijissa keskitytään Ki -energiaan, ja tämä yksityiskohta on nimenomaan kulttuurin luomus. Jos intialainen keskittäisi eettisen itsepuolustuksen tiehen, se koskisi vaikka karmaa ja sielunvaellusta. Tämän pohjalta voidaan sanoa että eurooppalaisessa miekkailussa on lukuisia sellaisia tekniikoita, jotka olisivat esimerkiksi kendossa tai taijiquanissa kiellettyjä. Toisin päin ei sen sijaan ole. Eurooppalaiset ovat siis fiksusti sallineet vaikka sitten pommelilla päähän lyömisen tai kuvituksessa käyttämäni Codex Wallersteinin sisältämän veitsitekniikan, joka tapaisenkaan tapahtuminen kendo -ottelussa saisi taatusti aikaan kilpailukiellon. Tämä on johtanut tietysti "tiettyyn käytännönläheisyyteen", mutta toisaalta on selvää että eurooppalaisessa miekkailussa erikoista on keskittyminen harvinaisen paljon "Käytännön toimivuuteen", ja tämän saavuttamiseksi on syytä tehdä "lähes mitä vain." Kiellettyä on vain vähän verrattuna muihin. Julmempia tekniikoita ja likaisempia temppuja sallitaan.

Minusta tämä kertoo paljon eurooppalaisesta kulttuuristamme.