Relevantein alkoholikiista sitten #viskigaten on nyt viimein käyty. Ollaan keskusteltu siitä tarvitseeko kirkko ehtoollisen vuoksi anniskeluluvan. Ja mitä tämä tarkoittaa rippikoulun käyneiden mutta alle 18 -vuotiaiden kannalta. Kysymys on tietenkin juridisesti kiinnostava, sellaisella tavalla joka viehättää innokkaimpia pykälänviilaajia ja byrokraatteja astmakohtauksen rajoille. Mutta terveyttä ja seurausetiikkaa ajatellen hieman erikoinen.
Tosin asiaa on hyvä lähestyä porttiteorian kautta. Siinähän korostetaan että jos antaa kannabikselle pikkusormen, niin siinä helposti antaa heroiinille koko esiin käärityn käsivarren. Ja tämä yhteys on relevantti. Sillä nykyaikana nuoret käyttävät alkoholia yhä vähemmän ja vähemmän. Ja samanaikaisesti nuoret eivät oikein innostu kristinuskosta. Nuorille halutaan, tehdään ja yritetään tehdä kiinnostavia asioita kirkossa, mutta silti suosiota ei tule ovista ja ikkunoista. Joku voisi nähdä tämänlaisissa ilmiöissä syy-yhteyttä.
On kuitenkin paljon pahempi ja vakavampi ongelma. Ehtoollinen on porttiteoria nykyajan kenties kammottavimmalle vitsaukselle. Vampirismille. Ehtoollista nauttiva nuori saa eteensä Jeesuksen Kristuksen Veren, joka on heidän edessään lasiin vuodatettu. Ja se tarjoaa melko hyvältä maistuvan ja positiivisen kokemuksen tästä verellä läträämisestä.
Tässä kohden on huomattava että katolisessa kirkossa kannatetaan transsubstantiaatio -oppia jossa ehtoollisviini todella on Jeesuksen verta, jollain mystisellä metafyysisellä tavalla, sellaisella joka ei kuitenkaan näy DNA -testeissä. Osa näkee veren symbolisempana. Luterilaisessa kirkossa virallisen opin mukaan kannatetaan reaalipreesensoppia, jossa Jeesuksen veri on konkreettisesti läsnä. Näin ajatus porttiteoriasta on hyvin konkreettinen. Ja nekin jotka modernisti ajattelevat että ehtoollinen on oikeasti symbolinen - eikä siis jotain jossa olisi "mystisellä tai vähemmän mystisellä tavalla" Oikeaa Jeesusta niissä nautintoaineissa - ovat kuitenkin antaneet periaatteessa valtaa sille mihin symboli viittaa. Ja näin hekin ovat antaneet pikkusormen.
Ja voi mille kauheudelle he ovatkaan antaneet pikkusormen. "Twilight" -saagalle. Joka on täynnä vampirismia ja vampirismin ihailua! Nykynuoriso ei toki ryyppää, sen sijaan se tuntuu viehättyneen tätä huomattavasti huolestuttavampiin ilmiöihin. Nykynuoriso on todella turmeltunutta! Perusolemukseltaan inhottavan vampyyrigenren suosio todistaa tämän! Että oli hyvä että joku viimein otti kantaa tuohon hirvittävyyteen jota luterilainen kirkko on vuosisatoja harjoittanut kulttuurissamme!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vampyyri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vampyyri. Näytä kaikki tekstit
torstai 6. marraskuuta 2014
perjantai 7. maaliskuuta 2014
ashtag
»Se pakottaa kaikki, pienet ja suuret, rikkaat ja köyhät, vapaat ja orjat, ottamaan oikeaan käteensä tai otsaansa merkin. Kenenkään ei ole lupa ostaa eikä myydä mitään, ellei hänellä ole tätä merkkiä, joka on pedon nimi tai sen nimen luku. Tässä vaaditaan viisautta. Se, jolla on ymmärrystä, laskekoon pedon nimen lukuarvon: se on erään ihmisen luku, ja se luku on kuusisataakuusikymmentäkuusi.»
(Ilm. 13:16–18)
Tuhkakeskiviikko kuuluu niihin päiviin jolla ei ole merkitystä suurimmalle osalle ihmisistä. Tänä pääsiäisenä sen ympärille oli kuitenkin asetettu jonkinlaista toimintaa. Ihmisiä kannustettiin piirtämään otsaansa tuhkalla risti ja ottamaan tästä sitten selfie ja jakamaan tämä #ashtag -merkinnän kanssa. Pelkkä sanaleikki sai minut miltei ottamaan osaa projektiin. Parannusta ja katumista ja pääsiäisen odottamista on toki vaikeaa yhdistää selfie -kulttuuriin, mutta päivän teologinen merkitys on irrelevantti sillä nykyään liikehditöjä tehdään liikehdintöjen vuoksi. (Sillä mikään ei ole niin kauhea kuin aktivisti, siis ideologisesti dogmaattinen ja oikeaoppinen. Paitsi passivisti.)
Kun luin Kokkolan seurakunnassa tapahtuneesta, olin hämmästynyt. Otsaan piirretty tuhkaristi oli aikaansaanut iho-oireita monille. χιϛʹ mitä -tuokion jälkeen mieleen tuli lähes väkisin mielikuva pedon merkistä. Hikipedian puolella oltiin huvittuneita vampyyriyhteydestä. ; Vampyyrithän voisivat saada risteistä vammoja ja ajatus "Vampyyri Lestat" -sanan monitulkintaisuudesta lestadiolaisyhteydessä suorastaan huutaa vitsiä. Vaikka tapaus onkin varmasti ikävä niille joille se on sattunut käymään.
Vampyyrit ovat kuitenkin myös kauhuelementti. Samoin kuin oma mielleyhtymäni pedon merkistä. Kauhu onkin jossain määrin lähellä komediaa. Molemmissa on helposti mukana tragediaa, irrationaalisia elementtejä ja arjen logiikan rikkomista ja vapaata assosiointia. Ilmiön huomaa helposti vaikka lukemalla kahden lauseen kauhutarinoita.
Pelkät elementit eivät riitä. Komedia ja kauhu syntyvät rytmityksestä. Jos tarina kertoo humalaisesta joka yöllä oikaisee kirkkomaan läpi kun hänelle tulee kova keventymisen tarve, ja hän kuulee "Tämä on kuule julkinen paikka" -huomautuksen, komedia syntyy jos pelottavuutta korostetaan ja sanoja paljastuu poliisiksi. Jos puitteita korostetaan keveämmin ja lausuntaa koristaa se että luinen käsi tarttuu hartioista, kyseessä on selvästi kauhu.
Tämän kontekstoinnin avulla yhden ihmisen nolo sattumus muuttuu henkilökohtaisesta kauhunhetkestä joksikin josta voi hyvillä mielin vääntää vitsiä.
(Ilm. 13:16–18)
Tuhkakeskiviikko kuuluu niihin päiviin jolla ei ole merkitystä suurimmalle osalle ihmisistä. Tänä pääsiäisenä sen ympärille oli kuitenkin asetettu jonkinlaista toimintaa. Ihmisiä kannustettiin piirtämään otsaansa tuhkalla risti ja ottamaan tästä sitten selfie ja jakamaan tämä #ashtag -merkinnän kanssa. Pelkkä sanaleikki sai minut miltei ottamaan osaa projektiin. Parannusta ja katumista ja pääsiäisen odottamista on toki vaikeaa yhdistää selfie -kulttuuriin, mutta päivän teologinen merkitys on irrelevantti sillä nykyään liikehditöjä tehdään liikehdintöjen vuoksi. (Sillä mikään ei ole niin kauhea kuin aktivisti, siis ideologisesti dogmaattinen ja oikeaoppinen. Paitsi passivisti.)
Kun luin Kokkolan seurakunnassa tapahtuneesta, olin hämmästynyt. Otsaan piirretty tuhkaristi oli aikaansaanut iho-oireita monille. χιϛʹ mitä -tuokion jälkeen mieleen tuli lähes väkisin mielikuva pedon merkistä. Hikipedian puolella oltiin huvittuneita vampyyriyhteydestä. ; Vampyyrithän voisivat saada risteistä vammoja ja ajatus "Vampyyri Lestat" -sanan monitulkintaisuudesta lestadiolaisyhteydessä suorastaan huutaa vitsiä. Vaikka tapaus onkin varmasti ikävä niille joille se on sattunut käymään.
Vampyyrit ovat kuitenkin myös kauhuelementti. Samoin kuin oma mielleyhtymäni pedon merkistä. Kauhu onkin jossain määrin lähellä komediaa. Molemmissa on helposti mukana tragediaa, irrationaalisia elementtejä ja arjen logiikan rikkomista ja vapaata assosiointia. Ilmiön huomaa helposti vaikka lukemalla kahden lauseen kauhutarinoita.
Pelkät elementit eivät riitä. Komedia ja kauhu syntyvät rytmityksestä. Jos tarina kertoo humalaisesta joka yöllä oikaisee kirkkomaan läpi kun hänelle tulee kova keventymisen tarve, ja hän kuulee "Tämä on kuule julkinen paikka" -huomautuksen, komedia syntyy jos pelottavuutta korostetaan ja sanoja paljastuu poliisiksi. Jos puitteita korostetaan keveämmin ja lausuntaa koristaa se että luinen käsi tarttuu hartioista, kyseessä on selvästi kauhu.
Tämän kontekstoinnin avulla yhden ihmisen nolo sattumus muuttuu henkilökohtaisesta kauhunhetkestä joksikin josta voi hyvillä mielin vääntää vitsiä.
perjantai 13. huhtikuuta 2012
Mutanttikonservatiivin paluu
Kauhuelokuvissa on hyvin usein mukana jonkinlainen maailmankuvallinen mindset ; Tätä voi valaista ottamalla esille esimerkiksi "Exorcist" -elokuvasarjan. Siinä ajetaan konservatiivisia arvoja ja uhkakuvat ovat konservatiivien uhkakuvia. "Omen" ajaa samantapaista linjaa kenties vielä korostetummin ; Saatanallisuus adoptoidaan liberaaliin elitistiseen taloon jossa se piilottelee. Ja vaikka kaikki vampyyrielokuvat eivät ole "arvomaailmaltaan konservatiiveja", on olemassa konservatiivinen tapa tehdä vampyyrielokuvia jolloin korostuu vampyyrien individualismi yhteisön ylitse.
Konservatiivisen kauhun tunnistaminen ei tietysti ole yhdestä piirteestä kiinni, mutta vahvoja vinkkejä saa kun katsoo ja miettii. ; Esimerkiksi "Omenissa" uhka on itse saatana, joka on konservativismiin linkkiytyvä hengellis-uskonnollinen uhka. Lisäksi elokuvassa liberaali eliitti ei itsessään ole paha, mutta pahuus kytee liberaalissa elitismissä piilossa sen suojaamana. Tämä on vain symboli siitä, minkälainen nähdään uhaksi konservativismissa noin yleensä ottaen liberalismia kohtaan.
Ja tietysti myös liberaalit kykenevät tuottamaan leimakirveenomaisia stereotypioita.
Jos katsoo sellaisia elokuvasarjoja kuin "Hills have eyes" tai "Wrong turn" ei ole vaikeaa huomata että niissä on liberaalin maailman pelkäämiä uhkakuvia. Ja on selvää että hirviö on konservativismin uhan värittämä. ; "Hills have eyesissä" hirviöt ovat amerikoissa tehtyjen ydinkokeiden seurauksena syntyneitä eläimellisiä hillbillyjä. "Wrong turnissa" taas hillbillyt saastuvat sellutehtaan tuotoksista. Näiden ihmislähtöisyys on peräti alleviivattua. ; Hirviöiden kerrotaan aivan suoraan olevan ihmisiä, mutanttikonservatiiveja. (Josta voi huomiona vetää vähintään sanaleikin uuskonservatiivien pelkoon...)
Näissä elokuvasarjoissa hirviöiden jonkinlaista ihmisyyttä korostetaan. Esimerkiksi "Hills have eyes" -elokuvissa hirviöt suuttuvat kostonhimoon, eli tuntevat tunteita toisiaan kohtaan. "Wrong turn 2" mutanttikonservatiivit näytetään ennen ateriaa rukoilemassa. Näin korostuu se, että he ovat miltei ihmisiä. Syntytarina taas osoittaa yhteiskunnallista huolta ihmisten kohtelusta. Näin ollen konservatiivi ei itsessään ole paha, mutta esimerkiksi konservatiivinen asenne välttää poismuuttamista koska aina on eletty altistaa säteilylle tai saasteille, joka taas on yhteiskunnallinen (ei luonteeltaan esimerkiksi hengellinen) uhka.
1: Oikeistolaisessa maailmankuvassa ydinkokeet kun ovat helpommin tiedettä ja sellutehtaat työpaikkoja. Siksi olisi helpohkoa kuvitella että tehtäisiin elokuva palosahurista joka puolustaa elämäntapaansa lintuinfluenssan mutatoimien liberaalien maahanmuuttajazombien hyökkäyksiltä ja hakee tähän apua renegadehenkisiltä moottoripyöräjengiläisiltä.
Vaikka ideologinen sisältö elokuvissa onkin yleisesti ottaen erilainen, on mielenkiintoista että kaikissa niissä tämä poliittinen juoni on usein vain tekosyy sille pääasialle, eli verenlennättelylle. Kenties jo tämä muistuttaa siitä että ideologisen kuoren alla olemme kaikki ihmisiä. (Valitettavasti tämä ihmiskuva näyttää hieman likaiselta.)
Kauhuelokuvien yleisen päälogiikan mukaan "hirviö" ei koskaan tuhoudu lopullisesti.
Konservatiivisen kauhun tunnistaminen ei tietysti ole yhdestä piirteestä kiinni, mutta vahvoja vinkkejä saa kun katsoo ja miettii. ; Esimerkiksi "Omenissa" uhka on itse saatana, joka on konservativismiin linkkiytyvä hengellis-uskonnollinen uhka. Lisäksi elokuvassa liberaali eliitti ei itsessään ole paha, mutta pahuus kytee liberaalissa elitismissä piilossa sen suojaamana. Tämä on vain symboli siitä, minkälainen nähdään uhaksi konservativismissa noin yleensä ottaen liberalismia kohtaan.
Ja tietysti myös liberaalit kykenevät tuottamaan leimakirveenomaisia stereotypioita.
Jos katsoo sellaisia elokuvasarjoja kuin "Hills have eyes" tai "Wrong turn" ei ole vaikeaa huomata että niissä on liberaalin maailman pelkäämiä uhkakuvia. Ja on selvää että hirviö on konservativismin uhan värittämä. ; "Hills have eyesissä" hirviöt ovat amerikoissa tehtyjen ydinkokeiden seurauksena syntyneitä eläimellisiä hillbillyjä. "Wrong turnissa" taas hillbillyt saastuvat sellutehtaan tuotoksista. Näiden ihmislähtöisyys on peräti alleviivattua. ; Hirviöiden kerrotaan aivan suoraan olevan ihmisiä, mutanttikonservatiiveja. (Josta voi huomiona vetää vähintään sanaleikin uuskonservatiivien pelkoon...)
Näissä elokuvasarjoissa hirviöiden jonkinlaista ihmisyyttä korostetaan. Esimerkiksi "Hills have eyes" -elokuvissa hirviöt suuttuvat kostonhimoon, eli tuntevat tunteita toisiaan kohtaan. "Wrong turn 2" mutanttikonservatiivit näytetään ennen ateriaa rukoilemassa. Näin korostuu se, että he ovat miltei ihmisiä. Syntytarina taas osoittaa yhteiskunnallista huolta ihmisten kohtelusta. Näin ollen konservatiivi ei itsessään ole paha, mutta esimerkiksi konservatiivinen asenne välttää poismuuttamista koska aina on eletty altistaa säteilylle tai saasteille, joka taas on yhteiskunnallinen (ei luonteeltaan esimerkiksi hengellinen) uhka.
1: Oikeistolaisessa maailmankuvassa ydinkokeet kun ovat helpommin tiedettä ja sellutehtaat työpaikkoja. Siksi olisi helpohkoa kuvitella että tehtäisiin elokuva palosahurista joka puolustaa elämäntapaansa lintuinfluenssan mutatoimien liberaalien maahanmuuttajazombien hyökkäyksiltä ja hakee tähän apua renegadehenkisiltä moottoripyöräjengiläisiltä.
Vaikka ideologinen sisältö elokuvissa onkin yleisesti ottaen erilainen, on mielenkiintoista että kaikissa niissä tämä poliittinen juoni on usein vain tekosyy sille pääasialle, eli verenlennättelylle. Kenties jo tämä muistuttaa siitä että ideologisen kuoren alla olemme kaikki ihmisiä. (Valitettavasti tämä ihmiskuva näyttää hieman likaiselta.)
Kauhuelokuvien yleisen päälogiikan mukaan "hirviö" ei koskaan tuhoudu lopullisesti.
keskiviikko 1. helmikuuta 2012
Tyttöjenkesyttäjät
Jos katsotaan pintapuolisesti, "Peter Pan" on hyvin samantapainen kuin "Twilight". Molemmissa päähenkilönä on poika/mies joka pysyy ikuisesti nuorena ja joka livahtelee nuorten tyttöjen huoneisiin. (Ei sillä että paheksuisin ; Olen itse elänyt tämänlaista elämää lukuunottamatta sitä ikuista elämää. Ja rehellisesti sanoen ilman niitä tyttöjä. Ja koska olen pitkä mutta kömpelö riisitikku sen livahtelemisenkin kanssa on aina ollut vähän niin ja näin. Mutta siis nämä tosiseikat lukuunottamatta olen elänyt ihan samanlaista elämää!)
Sekä Peter Panissa että Edward Cullenissa voidaan nähdä jopa stereotyyppistä mieskuvaa ; Jokin kulttuurissamme pitää miehiä jotenkin typeränä jopa siinä määrin että tätä pidetään odotuksenmukaisena käytöksenä. "Pojat ovat poikia - ja niin ovat monet keski-ikäiset miehetkin." -lausuman hengessä.
Tilanne on sama, mutta hahmot tuovat sentään kontrastia suhtautumisessaan. Peter Pan nähdään aseksuaalisena lapsuutena ja Edward taas kuvataan vaarallisuuteen asti seksuaalisena olentona, jopa saalistajana. Peter Pan edustaa ikuista elämää lapsena pysymisen kautta. Edward Cullen edustaa ikuista elämää kuolleena pysymisen kautta. Ei ole ihme että vain jälkimmäinen päätyi naimisiin.
Sekä Peter Panissa että Edward Cullenissa voidaan nähdä jopa stereotyyppistä mieskuvaa ; Jokin kulttuurissamme pitää miehiä jotenkin typeränä jopa siinä määrin että tätä pidetään odotuksenmukaisena käytöksenä. "Pojat ovat poikia - ja niin ovat monet keski-ikäiset miehetkin." -lausuman hengessä.
Tilanne on sama, mutta hahmot tuovat sentään kontrastia suhtautumisessaan. Peter Pan nähdään aseksuaalisena lapsuutena ja Edward taas kuvataan vaarallisuuteen asti seksuaalisena olentona, jopa saalistajana. Peter Pan edustaa ikuista elämää lapsena pysymisen kautta. Edward Cullen edustaa ikuista elämää kuolleena pysymisen kautta. Ei ole ihme että vain jälkimmäinen päätyi naimisiin.
perjantai 2. joulukuuta 2011
Mary Sue - fill the blanks
Elin jo luulossa, että "Twilight" -sarja olisi menossa pois muodista. Jostain syystä - kuten esimerkiksi uuden elokuvaversion ilmestymisen vuoksi - aihe on kuitenkin putkahdellut esiin vähän siellä ja täällä. Esimerkiksi juttelin kirjasta niin miekkailuharjoituksissa kuin luin Paholaisen Asianajajan facebook -ryhmästä, että olen törmännyt ilman hakeutumista myös foorumeilla ympäri maailman.
Yleisenä huomiona on se, että kirjasarja näyttää olevan samanaikaisesti hyvin suosittu, että jotain joka ärsyttää sekä konservatiiveja että liberaaleja. Kiiltävien vatsalihaksien ihailussa yhdistettynä vanhoillisiin sukupuolinormeihin on luonnollisesti jotain joka kerää tämäntyyppistä ärsytystä. Tässä onkin kenties erikoisin ristiriita, jonka värittämänä ajattelin katsoa koko teossarjaa (sekä kirjoja että elokuvia).
Stephanie Meyerin kirjasarjassa on ollut vanhoillinen perhearvojen kunnioittaminen, jossa naisen neitsyys on nähty keskeiseksi elementiksi. Tätä siveysnäkemystä on ryyditetty miehisyyskuvauksella, jossa vampyyrin hirviömäisyys näyttää miehen seksuaalisuuden kyltymättömyyden kuvaukselta joka on sekin konservatiivisesta arvomaailmasta tutulta. Mies on siis hallittava ja naisen ihanteena on harjoittaa seksiä vasta aviossa. - Mikä korostuu Edwardin ja Bellan vauvan syntymisen tiimoilla ; Sarjan alussa raskaus oli riski ja vaara, mutta tässä vaiheessa se ei kuitenkaan ollut kuolettavaa. Näin ollen kaikki sarjan alkupuolen sepeäminen näyttää varsin tyhjältä. Etenkin kun ilmiön selitykseksi tarjotaan vain deus ex machina tyyppistä selitystä jonka mukaan Bella oli jotenkin erityisen puhdas ja erityinen ja hänen äidinrakkautensa muutti koko tilanteen. Siveyttä koska siveys (ipso facto). - Ihmissusiteemasa mukaan saadaan jopa homoseksuaalisuuden käsittely jossa "olen syntynyt pedoksi" -tyyppiset kysymykset asetetaan konservatiiveille tuttuun kontekstiin ja niiden vastaanpanemattomuus kyseenalaistetaan voimakkaasti.
Tämä on tietysti arvomaailmaopetus sinällään. Kuitenkin konservatiivitkaan eivät voi täysin hyväksyä "Twilightin" arvomaailmaa. Olen esimerkiksi saanut huolestuneen kommentin jonka mukaan kirjasarja ajaa sadomasokistista maailmankuvaa. Vampyyrien seksuaalinen vire kun on huolestuttavaa ; Vanhempi mies joka on voimiltaan ylivoimainen stalkeroi, käyttää seksuaalista kontrollia ja on muutenkin varsin hirviömäinen. Edward on äärimmäisiä piirteitä omaava sadisti ja Bella Swan on luonteeltaan varovainen ja kaikenkestävä masokisti joka muokkautuu ympäristönmuutokseen ja mullistukseen jonka keskiössä Edward on. Ihanteeksi laitetaan mies joka halullaan miltei ahmii naisen, mutta nainen kestää ja kärsii tämän ja pitää vastuun omasta siveydestään. - Huolestunut konservatiivi esimerkiksi toivoi että kirjaa lukevat osaisivat olla vahvoja ja itsenäisiä ja kestää kirjan vaarallisen sisällön, sillä kirjan viesti on kaikesta huolimatta tämä S&M -fantasia. Tosin hän ilmaisi että tämä vahvuus ei ole mikään ilmiselvyys.
Kuitenkin kenties mielenkiintoisin asia onkin juuri Bellan hahmon eipersoonallisuus. Hahmon tyhjyyttä on analysoitu esimerkiksi "Film Crit Hulk Smashissa" jossa korostetaan sitä että Bellan kuvaus koostuu lyhytjännitteisestä emootionkuvauksesta. Bellaa sävytetään joissain tilanteissa geneerisillä asennekuvauksilla, joiden kautta hahmosta tehdään lähestyttävä. Kuitenkaan mitään persoonallista identiteettiä niiden kautta ei voida rakentaa. Ja tämä on omituista koska kirja on tehty Bellan perspektiivistä. Hahmo jää latteaksi jossa kaikkea ollaan "KINDA" ja "KINDA NOT". Hahmon ominaisuudet eivät ole millään lailla konsistentteja. Bellan hahmo jää siis pinnallisemmaksi kuin ne kiiltävät vatsalihakset joita elokuvaa seuraavat teinitytöt tuijottelevat. Ja sama koskee myös Edwardia. Tosin siinä missä Bella jätetään araksi ja varovaiseksi Edward on äärimmäinen. Äärimmäisen suojeleva, äärimmäisen aggressiivinen ja niin edespäin. Persoona jää silti auki, ikään kuin molemmat olisivat vain lyhytjännitteisiä, likimain satunnaisia tunnevirtauksia. ~ Teksti tulkitsee tilanteen psykoanalyysin kautta ja ottaa ytimeen sen että Meyer on kertonut saaneensa idean kirjasarjaan unessa. Hahmot ovat projektioita. "SURE THERE IS A CAPACITY TO WHICH ALL WRITTEN CHARACTERS ARE A PROJECTION OF SOME IDEA, BUT ON THE SURFACE OF THOSE IDEAS THERE ARE STILL LIVING, BREATHING CHARACTERS WHO BEHAVE LIKE HUMAN BEINGS AND HAVE PERSONALITIES AND STUFF. BUT EDWARD AND BELLA DON'T REALLY HAVE THAT. THEY ARE ONLY PROJECTIONS. A SET OF WALKING IDEALS, EMOTIONS, AND THOUGHTS. BELLA IS THE PROJECTION OF "THE EVERYGIRL" A VEHICLE FOR SEMI-MASTABURTORY THOUGHTS ABOUT A YOUNG MAN WHOSE PASSION NEARLY AND LITERALLY CONSUMERS HER. EDWARD, GIVEN ANY WHIM OF THE AUTHOR, IS THE OUTRIGHT MASTURBATORY OBJECT OF MALE AFFECTION. BUT AGAIN, NO AWARENESS MAKES THEM THESE THINGS ALONE." ... "BELLA'S ONLY PERSONALITY TYPE IS "IN LOVE WITH EDWARD." EDWARDS ONLY PERSONALITY TYPE IS "CONTROLLING OF BELLA.""
Varmasti suurelle osalle analyyttisesti kirjaa lukeneelle on jäänyt vahva mielikuva siitä että Bellan ainut rooli on olla stereotyyppinen kiltti tyttö, ihastuttava ja puhdas nainen, joka rakastaa stereotyyppistä miestä. Tämän ulkopuolella on vain tunnevirtauksia ja eteentulevat ongelmat ratkeavat ikään kuin itsestään kristillismoraalisen ideologisen sääntöjen mukaan (vaikka nämä säännöt itsessään jätetään kirjassa mainitsematta ääneen, mikä tekee niiden toimivuudesta tarinankerronnallisesti varsin omalaatuisen. Kirja ikään kuin häpeää omaa luonnettaan)
Kirjallisuustieteen kannalta tämä on taatusti pinnallista kerrontaa, ja sitä että tarinan puute korvataan ideologisella pakkomielteisyydellä ja henkilöhahmojen rakenne ja persoonan puute peitetään sillä että kuvataan sanoilla siirappimaisia tunteita. Jännite saadaan aikaan väkivaltaisella pohjasävyllä olevilla draamaelementeillä, jolloin mieleen voi tulla esimerkiksi sellaiset sadomasokistisena nähtävät elokuvat kuin "Sodoman 120 päivää" -joka ei tosin ole suunnattu teinitytöille, vaan "ei oikein kenellekään".
Joku voisi tästä kuitenkin viitata kyyniseen lausumaan jossa "Monien sydämestä ja sielusta puhuvien ongelmana on se, että heillä ei ole ole sydäntä eikä sielua." Syvällinen hengellisyys tuottaa latteaa ja stereotyyppistä ja yksisilmäistä tekstiä. Jotain jossa hahmot jäävät pinnallisiksi koska maailmankuva on vaihtoehdoton. Tai koska hahmot jäävät epämääräisiksi kun ne on valjastettu pelkästään projisoimaan ideologisia asenteita ja haluja. Mielikuvituksettomuus, ihmiskuvauksen puutteet ja muu yleinen samastumattomuus muuhun kuin juuri tietynlaiseen ihmiskuvaan onkin jotain joka on helppo liittää uskonnolliseen ajattelumaailmaan. (Ja etenkin minun on.)
Kuitenkaan en haluaisi jäädä tähän. (Sinänsä viehättävään ja pörröisen mielen tuottavaan huomautukseen jossa ei ole minkäänlaista ideologista syrjintää.) Sillä kognitiotieteen kautta tilanne on mielenkiintoinen, ja vähemmän huolestuttava. Sen parissa on tutkittu muistamisen ja mieleenpalauttamisen mekanismeja ja huomattu että esimerkiksi kuultuihin tarinoihin liittyvä erikoinen piirre ; Ihmiset eivät muista tarinaa sellaisenaan vaan kertovat sen uusiksi ja täyttävät tyhjät kohdat. Näin esimerkiksi tarinassa kultu epämääräinen "kulkeminen" voi muuttua spesifimmäksi "kävelyksi". Tämä tarkoittaa sitä että tätä tapahtuu myös äärimmäisen epäspesifeinä kokonaisuuksina nähtävien Bellan ja Edwardin kohdalla. Lukija spesifioi hänet kun mieleenpalauttaa kertomusta.
Latteat Mary Sue -hahmot ovatkin myydyissä "kioskikirjoissa" suosittuja - kenties juuri siksi, että lattea ja ympäripyöreä hahmo imee helposti itseensä tulkitsijan mielikuvia ja asenteita ikään kuin huomaamatta. Näin ollen kirjan suurta suosiota ei luultavasti selitäkään se, että lukijat kautta maailman olisivat tyhmiä, vaan siitä että ihmiset ovat hyviä täyttämään aukkoja ihan huomaamattaan. "Twilightin" lukeminen ei siis ole sivistävää tai opettavaista, mutta sen lukeminen on prosessi ja projekti. Twilight onkin kenties tätä kautta tehnyt jotain joka on hyvin merkittävää ; Se auttaa itsereflektiossa ja itsemasturbatorisen maailmankuvan rakentamisessa montaa modernia egomaanikkoa. Samalla se on saanut nuoret lukemaan kirjoja, eli katsomaan ja odottamaan kirjallista tuotantoa samalla asenteella kuin esimerkiksi minä katsoin aikanani "8 bittistä Nintendoa". - Tämän rinnalla konservatiivisen siveysmaailman ja liberaalin sadomasokistisen maailmankuvan riemujen levittäminen nuorille tytöille on pieni uhraus. Jos niitä ei olisi, ei kirjaa myöskään luettaisi.
Yleisenä huomiona on se, että kirjasarja näyttää olevan samanaikaisesti hyvin suosittu, että jotain joka ärsyttää sekä konservatiiveja että liberaaleja. Kiiltävien vatsalihaksien ihailussa yhdistettynä vanhoillisiin sukupuolinormeihin on luonnollisesti jotain joka kerää tämäntyyppistä ärsytystä. Tässä onkin kenties erikoisin ristiriita, jonka värittämänä ajattelin katsoa koko teossarjaa (sekä kirjoja että elokuvia).
Stephanie Meyerin kirjasarjassa on ollut vanhoillinen perhearvojen kunnioittaminen, jossa naisen neitsyys on nähty keskeiseksi elementiksi. Tätä siveysnäkemystä on ryyditetty miehisyyskuvauksella, jossa vampyyrin hirviömäisyys näyttää miehen seksuaalisuuden kyltymättömyyden kuvaukselta joka on sekin konservatiivisesta arvomaailmasta tutulta. Mies on siis hallittava ja naisen ihanteena on harjoittaa seksiä vasta aviossa. - Mikä korostuu Edwardin ja Bellan vauvan syntymisen tiimoilla ; Sarjan alussa raskaus oli riski ja vaara, mutta tässä vaiheessa se ei kuitenkaan ollut kuolettavaa. Näin ollen kaikki sarjan alkupuolen sepeäminen näyttää varsin tyhjältä. Etenkin kun ilmiön selitykseksi tarjotaan vain deus ex machina tyyppistä selitystä jonka mukaan Bella oli jotenkin erityisen puhdas ja erityinen ja hänen äidinrakkautensa muutti koko tilanteen. Siveyttä koska siveys (ipso facto). - Ihmissusiteemasa mukaan saadaan jopa homoseksuaalisuuden käsittely jossa "olen syntynyt pedoksi" -tyyppiset kysymykset asetetaan konservatiiveille tuttuun kontekstiin ja niiden vastaanpanemattomuus kyseenalaistetaan voimakkaasti.
Tämä on tietysti arvomaailmaopetus sinällään. Kuitenkin konservatiivitkaan eivät voi täysin hyväksyä "Twilightin" arvomaailmaa. Olen esimerkiksi saanut huolestuneen kommentin jonka mukaan kirjasarja ajaa sadomasokistista maailmankuvaa. Vampyyrien seksuaalinen vire kun on huolestuttavaa ; Vanhempi mies joka on voimiltaan ylivoimainen stalkeroi, käyttää seksuaalista kontrollia ja on muutenkin varsin hirviömäinen. Edward on äärimmäisiä piirteitä omaava sadisti ja Bella Swan on luonteeltaan varovainen ja kaikenkestävä masokisti joka muokkautuu ympäristönmuutokseen ja mullistukseen jonka keskiössä Edward on. Ihanteeksi laitetaan mies joka halullaan miltei ahmii naisen, mutta nainen kestää ja kärsii tämän ja pitää vastuun omasta siveydestään. - Huolestunut konservatiivi esimerkiksi toivoi että kirjaa lukevat osaisivat olla vahvoja ja itsenäisiä ja kestää kirjan vaarallisen sisällön, sillä kirjan viesti on kaikesta huolimatta tämä S&M -fantasia. Tosin hän ilmaisi että tämä vahvuus ei ole mikään ilmiselvyys.
Kuitenkin kenties mielenkiintoisin asia onkin juuri Bellan hahmon eipersoonallisuus. Hahmon tyhjyyttä on analysoitu esimerkiksi "Film Crit Hulk Smashissa" jossa korostetaan sitä että Bellan kuvaus koostuu lyhytjännitteisestä emootionkuvauksesta. Bellaa sävytetään joissain tilanteissa geneerisillä asennekuvauksilla, joiden kautta hahmosta tehdään lähestyttävä. Kuitenkaan mitään persoonallista identiteettiä niiden kautta ei voida rakentaa. Ja tämä on omituista koska kirja on tehty Bellan perspektiivistä. Hahmo jää latteaksi jossa kaikkea ollaan "KINDA" ja "KINDA NOT". Hahmon ominaisuudet eivät ole millään lailla konsistentteja. Bellan hahmo jää siis pinnallisemmaksi kuin ne kiiltävät vatsalihakset joita elokuvaa seuraavat teinitytöt tuijottelevat. Ja sama koskee myös Edwardia. Tosin siinä missä Bella jätetään araksi ja varovaiseksi Edward on äärimmäinen. Äärimmäisen suojeleva, äärimmäisen aggressiivinen ja niin edespäin. Persoona jää silti auki, ikään kuin molemmat olisivat vain lyhytjännitteisiä, likimain satunnaisia tunnevirtauksia. ~ Teksti tulkitsee tilanteen psykoanalyysin kautta ja ottaa ytimeen sen että Meyer on kertonut saaneensa idean kirjasarjaan unessa. Hahmot ovat projektioita. "SURE THERE IS A CAPACITY TO WHICH ALL WRITTEN CHARACTERS ARE A PROJECTION OF SOME IDEA, BUT ON THE SURFACE OF THOSE IDEAS THERE ARE STILL LIVING, BREATHING CHARACTERS WHO BEHAVE LIKE HUMAN BEINGS AND HAVE PERSONALITIES AND STUFF. BUT EDWARD AND BELLA DON'T REALLY HAVE THAT. THEY ARE ONLY PROJECTIONS. A SET OF WALKING IDEALS, EMOTIONS, AND THOUGHTS. BELLA IS THE PROJECTION OF "THE EVERYGIRL" A VEHICLE FOR SEMI-MASTABURTORY THOUGHTS ABOUT A YOUNG MAN WHOSE PASSION NEARLY AND LITERALLY CONSUMERS HER. EDWARD, GIVEN ANY WHIM OF THE AUTHOR, IS THE OUTRIGHT MASTURBATORY OBJECT OF MALE AFFECTION. BUT AGAIN, NO AWARENESS MAKES THEM THESE THINGS ALONE." ... "BELLA'S ONLY PERSONALITY TYPE IS "IN LOVE WITH EDWARD." EDWARDS ONLY PERSONALITY TYPE IS "CONTROLLING OF BELLA.""
Varmasti suurelle osalle analyyttisesti kirjaa lukeneelle on jäänyt vahva mielikuva siitä että Bellan ainut rooli on olla stereotyyppinen kiltti tyttö, ihastuttava ja puhdas nainen, joka rakastaa stereotyyppistä miestä. Tämän ulkopuolella on vain tunnevirtauksia ja eteentulevat ongelmat ratkeavat ikään kuin itsestään kristillismoraalisen ideologisen sääntöjen mukaan (vaikka nämä säännöt itsessään jätetään kirjassa mainitsematta ääneen, mikä tekee niiden toimivuudesta tarinankerronnallisesti varsin omalaatuisen. Kirja ikään kuin häpeää omaa luonnettaan)
Kirjallisuustieteen kannalta tämä on taatusti pinnallista kerrontaa, ja sitä että tarinan puute korvataan ideologisella pakkomielteisyydellä ja henkilöhahmojen rakenne ja persoonan puute peitetään sillä että kuvataan sanoilla siirappimaisia tunteita. Jännite saadaan aikaan väkivaltaisella pohjasävyllä olevilla draamaelementeillä, jolloin mieleen voi tulla esimerkiksi sellaiset sadomasokistisena nähtävät elokuvat kuin "Sodoman 120 päivää" -joka ei tosin ole suunnattu teinitytöille, vaan "ei oikein kenellekään".
Joku voisi tästä kuitenkin viitata kyyniseen lausumaan jossa "Monien sydämestä ja sielusta puhuvien ongelmana on se, että heillä ei ole ole sydäntä eikä sielua." Syvällinen hengellisyys tuottaa latteaa ja stereotyyppistä ja yksisilmäistä tekstiä. Jotain jossa hahmot jäävät pinnallisiksi koska maailmankuva on vaihtoehdoton. Tai koska hahmot jäävät epämääräisiksi kun ne on valjastettu pelkästään projisoimaan ideologisia asenteita ja haluja. Mielikuvituksettomuus, ihmiskuvauksen puutteet ja muu yleinen samastumattomuus muuhun kuin juuri tietynlaiseen ihmiskuvaan onkin jotain joka on helppo liittää uskonnolliseen ajattelumaailmaan. (Ja etenkin minun on.)
Kuitenkaan en haluaisi jäädä tähän. (Sinänsä viehättävään ja pörröisen mielen tuottavaan huomautukseen jossa ei ole minkäänlaista ideologista syrjintää.) Sillä kognitiotieteen kautta tilanne on mielenkiintoinen, ja vähemmän huolestuttava. Sen parissa on tutkittu muistamisen ja mieleenpalauttamisen mekanismeja ja huomattu että esimerkiksi kuultuihin tarinoihin liittyvä erikoinen piirre ; Ihmiset eivät muista tarinaa sellaisenaan vaan kertovat sen uusiksi ja täyttävät tyhjät kohdat. Näin esimerkiksi tarinassa kultu epämääräinen "kulkeminen" voi muuttua spesifimmäksi "kävelyksi". Tämä tarkoittaa sitä että tätä tapahtuu myös äärimmäisen epäspesifeinä kokonaisuuksina nähtävien Bellan ja Edwardin kohdalla. Lukija spesifioi hänet kun mieleenpalauttaa kertomusta.
Latteat Mary Sue -hahmot ovatkin myydyissä "kioskikirjoissa" suosittuja - kenties juuri siksi, että lattea ja ympäripyöreä hahmo imee helposti itseensä tulkitsijan mielikuvia ja asenteita ikään kuin huomaamatta. Näin ollen kirjan suurta suosiota ei luultavasti selitäkään se, että lukijat kautta maailman olisivat tyhmiä, vaan siitä että ihmiset ovat hyviä täyttämään aukkoja ihan huomaamattaan. "Twilightin" lukeminen ei siis ole sivistävää tai opettavaista, mutta sen lukeminen on prosessi ja projekti. Twilight onkin kenties tätä kautta tehnyt jotain joka on hyvin merkittävää ; Se auttaa itsereflektiossa ja itsemasturbatorisen maailmankuvan rakentamisessa montaa modernia egomaanikkoa. Samalla se on saanut nuoret lukemaan kirjoja, eli katsomaan ja odottamaan kirjallista tuotantoa samalla asenteella kuin esimerkiksi minä katsoin aikanani "8 bittistä Nintendoa". - Tämän rinnalla konservatiivisen siveysmaailman ja liberaalin sadomasokistisen maailmankuvan riemujen levittäminen nuorille tytöille on pieni uhraus. Jos niitä ei olisi, ei kirjaa myöskään luettaisi.
maanantai 12. syyskuuta 2011
Tämä on minun aivoni, sinun edestäsi annettu/Tämä on minun vereni, kaulastasi vuodatettu
Minun teoreettinen suhteeni eettisyyden toteuttamiseen on varsin epävakaa. Kuitenkin siinä voidaan nähdä kahdenlaisia tärkeitä elementtejä:
1: Pysyviä kiintotähtiä kuten Matt Ridleyn "Jalouden alkuperän" tapa jossa altruismin evolutiivisuutta lähestytään peliteorian kautta. Tästä luonnontilasta hyppään sitten mielivaltaisesti oikeutukseen ja moraalinen valinta muuttuu ikään kuin peliksi jossa maksimoidaan - yllättävän paljon altruismin kautta, kuten läheisten avulla - omaa onnellisuutta.
2: MacIntyren omaan itseen liitetystä (mahdollisesti fantasiaa olevasta utooppisesta) tarinasta, jossa haluaisi olla ja jota haluaisi elää. Se on "muuttujatähti", koska jostain syystä hänen näkemyksensä innostavat minua aina kun luen häntä, mutta välillä hän kuitenkin tuntuu painuvan unohduksiin jostain erikoisesta syystä.
Näkemykset voidaan tietysti yhdistää. Tällöin voidaan tietysti rakentaa joko positiivinen tarina, jossa sankaruus kuvaa hyvyyttä. Mutta myös vastustajavalinta on ainakin yhtä tärkeä, koska kritiikki on itse asiassa moraalikannanottoja hyvinkin paljon selventävä seikka. Näin mukaan voidaan vaikkapa napata kauhuelokuvien hirviöt. Tätä kautta voidaan ottaa käsittelyyn vaikkapa yhteiskunta. Siinä tapahtuvat asiat ovat toivottuja tai eitoivottuja. Ja näiden ympärille on helppo rakentaa tarina.
Näin tehdään esimerkiksi "Crackedin" humoristisessa jutussa jossa Amerikkaa selitetään zombie - ja vampyyrielokuvien kautta. Siinä huomattiin että zombie- ja vampyyrielokuvien ilmestyminen ei ole aivan satunnaista jos vertailukohtana on konservatiivien ja liberaalien vallassaolo USA:ssa. Syynä haetaan se, että:
1: Vampyyrit ovat eksoottisia (kulttuurille vieraita) omalakisia, luonteeltaan seksuaalissävytteisiä, individualistisia ja selkeästi parasiittiluonteisia petoja. Nämä kauhukuvat liitetään konservatiivisessa kuvastossa myös liberaaliehin.
2: Zombiet taas kuvataan aivottomana - omaan ajatteluun kykenemättömänä - massana, joka kuluttaa ympäristöään ja jokainen joka ei ole zombie on jotain joka on tuhoamisen kohteena ja jonain joka muutetaan väkivaltaisesti zombieksi. Tämä taas on liberaalien konservatiivisuuteen liittämiä ominaisuuksia.
Näin kauhuelokuvat kertovat osaltaan sitä, minkälaisessa tarinassa sitä oikein halutaan olla. MacIntyren näkemystä lukiessa mukavat tarinat tulevat tietysti helposti mieleen. Mutta jos mikaan otetaan peliteoria, on hyvä muistaa että siinä on vastapuolikin. Pelillisyys muistuttaa vihollisesta. Ongelmana näyttääkin olevan lähinnä se, että elokuvat näyttävät maailman nollasummapelinä, jossa elokuvan pedon voitto on sankarin tappio. Peliteorian kannalta mielenkiintoisimmat kohdat ovat kuitenkin enemmänkin muita kuin nollasummapelejä. Ja niissä pääsääntönä onkin se, että paras pelistrategia on ns. sekastrategia. Tätä kautta olenkin monikulttuurisuuden puolella, vaikka jaankin tietysti kauhuelokuvista lainattuja "yhteisiä pelkojakin" (etenkin ne liberaalien pelot konservatiivien zombieluonteesta).
1: Pysyviä kiintotähtiä kuten Matt Ridleyn "Jalouden alkuperän" tapa jossa altruismin evolutiivisuutta lähestytään peliteorian kautta. Tästä luonnontilasta hyppään sitten mielivaltaisesti oikeutukseen ja moraalinen valinta muuttuu ikään kuin peliksi jossa maksimoidaan - yllättävän paljon altruismin kautta, kuten läheisten avulla - omaa onnellisuutta.
2: MacIntyren omaan itseen liitetystä (mahdollisesti fantasiaa olevasta utooppisesta) tarinasta, jossa haluaisi olla ja jota haluaisi elää. Se on "muuttujatähti", koska jostain syystä hänen näkemyksensä innostavat minua aina kun luen häntä, mutta välillä hän kuitenkin tuntuu painuvan unohduksiin jostain erikoisesta syystä.
Näkemykset voidaan tietysti yhdistää. Tällöin voidaan tietysti rakentaa joko positiivinen tarina, jossa sankaruus kuvaa hyvyyttä. Mutta myös vastustajavalinta on ainakin yhtä tärkeä, koska kritiikki on itse asiassa moraalikannanottoja hyvinkin paljon selventävä seikka. Näin mukaan voidaan vaikkapa napata kauhuelokuvien hirviöt. Tätä kautta voidaan ottaa käsittelyyn vaikkapa yhteiskunta. Siinä tapahtuvat asiat ovat toivottuja tai eitoivottuja. Ja näiden ympärille on helppo rakentaa tarina.
Näin tehdään esimerkiksi "Crackedin" humoristisessa jutussa jossa Amerikkaa selitetään zombie - ja vampyyrielokuvien kautta. Siinä huomattiin että zombie- ja vampyyrielokuvien ilmestyminen ei ole aivan satunnaista jos vertailukohtana on konservatiivien ja liberaalien vallassaolo USA:ssa. Syynä haetaan se, että:
1: Vampyyrit ovat eksoottisia (kulttuurille vieraita) omalakisia, luonteeltaan seksuaalissävytteisiä, individualistisia ja selkeästi parasiittiluonteisia petoja. Nämä kauhukuvat liitetään konservatiivisessa kuvastossa myös liberaaliehin.
2: Zombiet taas kuvataan aivottomana - omaan ajatteluun kykenemättömänä - massana, joka kuluttaa ympäristöään ja jokainen joka ei ole zombie on jotain joka on tuhoamisen kohteena ja jonain joka muutetaan väkivaltaisesti zombieksi. Tämä taas on liberaalien konservatiivisuuteen liittämiä ominaisuuksia.
Näin kauhuelokuvat kertovat osaltaan sitä, minkälaisessa tarinassa sitä oikein halutaan olla. MacIntyren näkemystä lukiessa mukavat tarinat tulevat tietysti helposti mieleen. Mutta jos mikaan otetaan peliteoria, on hyvä muistaa että siinä on vastapuolikin. Pelillisyys muistuttaa vihollisesta. Ongelmana näyttääkin olevan lähinnä se, että elokuvat näyttävät maailman nollasummapelinä, jossa elokuvan pedon voitto on sankarin tappio. Peliteorian kannalta mielenkiintoisimmat kohdat ovat kuitenkin enemmänkin muita kuin nollasummapelejä. Ja niissä pääsääntönä onkin se, että paras pelistrategia on ns. sekastrategia. Tätä kautta olenkin monikulttuurisuuden puolella, vaikka jaankin tietysti kauhuelokuvista lainattuja "yhteisiä pelkojakin" (etenkin ne liberaalien pelot konservatiivien zombieluonteesta).
lauantai 27. elokuuta 2011
Valonarka totuus
Vampyyrien uskotaan palavan auringonvalossa. Tämä on toki sinällään jonkinlainen ad hoc -selitys sille miksi emme näe vampyyrejä päivittäisessä elämässämme. Mutta vampyyrit kuitenkin muistuttavat meitä jostain ; Valo tosiaan muuttaa sitä kohdetta johon se osuu. Tämänlaisia ei varmasti yleensä ajattella, mutta tosiasiassa ihminen ei saa suoraa välitöntä kontaktia kohteesesnsa. Vaan ihminen päin vastoin näkee koska fotonit välittävät jotain kohteista josta ne ovat tulleet. Ihminen aistii vain fotonien suuntaa ja aallonpituuksia. Se, että jokin näkyy vaatii sen, että kohteeseen osuu fotoni. Ja tämän osuman jälkeen fotoni eikä kohde ei enää ole sama. - Arkielämässä tämä näkyy siten, että esimerkiksi kuitit ja junaliput kehotetaan säilytettäväksi valolta suojattuna.
Vaikka totuuden uskotaan olevan sellainen että se ei pala tulessakaan, empiirinen totuus on hieman kuten vampyyri. Siksi kun katsotaan oikein pieniä kohteita joudutaan esimerkiksi siihen että vastaan tulee heisenbergin epätarkkuusperiaatetta ja muuta arkijärjelle erittäin ihmeellistä. Mieliä nyrjäyttää esimerkiksi superposition kaltaiset tilanteet.
Näiden outouksien vuoksi kvanttifysiikkaa kohtaan onkin laitettu kritiikkiä. Einstein ei pitänyt kvanttifysiikkaa eleganttina. Hänestä kysymys ei ollut mistään nopanheitosta. Toinen, kenties yllättävä, kriitikko, oli Schrödinger, joka kehitti ajatusleikin Schrödingerin kissasta joka on laatikossa ja ilmenee samanaikaisesti sekä elävänä ja kuolleena. Hän yritti tehdä tämän ajatuskokeen kritiikiksi kvanttifysiikkaa kohtaan, mutta kissasta tulikin sittemmin päinvastaisen kuvaus, ajatuskoe, jolla yritetään selvittää miten omituisesti kvanttifysiikka toimii.
Vastakkainen kanta kun on se että kvanttifysiikan epäintuitiivisuus myönnetään. Richard Feynman kuvaa tätä tilannetta "I'm going to describe to you how nature is - and if you don't like it, that's going to get in the way of your understanding it." Eli fyysikot selittävät miten maailma toimii, eikä vaadi maailmaa noudattamaan omia vaatimuksiaan siitä säännöstöstä jota maailman luonnonlakien olisi mielestämme seurattava.
Vaikka totuuden uskotaan olevan sellainen että se ei pala tulessakaan, empiirinen totuus on hieman kuten vampyyri. Siksi kun katsotaan oikein pieniä kohteita joudutaan esimerkiksi siihen että vastaan tulee heisenbergin epätarkkuusperiaatetta ja muuta arkijärjelle erittäin ihmeellistä. Mieliä nyrjäyttää esimerkiksi superposition kaltaiset tilanteet.
Näiden outouksien vuoksi kvanttifysiikkaa kohtaan onkin laitettu kritiikkiä. Einstein ei pitänyt kvanttifysiikkaa eleganttina. Hänestä kysymys ei ollut mistään nopanheitosta. Toinen, kenties yllättävä, kriitikko, oli Schrödinger, joka kehitti ajatusleikin Schrödingerin kissasta joka on laatikossa ja ilmenee samanaikaisesti sekä elävänä ja kuolleena. Hän yritti tehdä tämän ajatuskokeen kritiikiksi kvanttifysiikkaa kohtaan, mutta kissasta tulikin sittemmin päinvastaisen kuvaus, ajatuskoe, jolla yritetään selvittää miten omituisesti kvanttifysiikka toimii.
Vastakkainen kanta kun on se että kvanttifysiikan epäintuitiivisuus myönnetään. Richard Feynman kuvaa tätä tilannetta "I'm going to describe to you how nature is - and if you don't like it, that's going to get in the way of your understanding it." Eli fyysikot selittävät miten maailma toimii, eikä vaadi maailmaa noudattamaan omia vaatimuksiaan siitä säännöstöstä jota maailman luonnonlakien olisi mielestämme seurattava.
tiistai 12. heinäkuuta 2011
Katsojien aliarviominen
Usein, kun puhutaan huonolaatuisista sarjoista, puhutaan katsojien aliarvioimisesta. Usein tämä tuntuu omituiselta, ellei peräti mahdottomalta. Sillä kun TV:n avaa, sieltä tuppaa tulemaan sellaista ohjelmaa, joka herättäisi pikkuisen paranoidimmassa mielessä kysymyksiä siitä, että onko jossain olemassa jokin salaliitossa oleva jengi, joka vuoden ajan miettii että mitä mahdottomamman typeriä asioita he voivat keksiä, ja jota ihmiset kuitenkin katsovat. Että testikysymyksenä olisi aina sama "Voiko tämäkin mennä läpi?" Ja jos kysymys on sama, niin on vastauskin ; "Kyllä. Kyllä se voi!"
Kuitenkin katsojien aliarvioiminen on hyvinkin mahdollista. Tässä on kuitenkin se hyvä puoli, että katsojat osaavat kenties kehittää elokuviin ja televisiosarjoihin sisältöä, joka itse asiassa tekee elokuvasta tai sarjasta järkevämmän kuin tekijä on aikonutkaan.
Näin on esimerkiksi käynyt "James Bond" -elokuville. Eräs näkemys koherentisoi koko monenkirjavan Bond -poppoon teorialla jossa "James Bond" on "007" -tappoluvan mukana tuleva valenimi. Se selittää miksi agentti uskaltaa esitellä itsensä rikollisille nimellään "Bond, James Bond". Nimi on valetta in first place. Näin selittyy miksi esimerkiksi Bondin suhde tappamiseen ja huumorintaju ovat heilahdelleet hyvinkin vilkkaasti. Ja miten kylmän sodan jutuissa melskannut kaveri näyttää varhaiskeski-ikäiseltä aina. Ja miksi hänen naamansa näyttää taktisesti vaihtuvan aina muutaman vuoden välein. Itse elokuvat eivät tietysti sano tätä ja kyseessä on vain katsojien tekemä kyhäelmä. Mutta ilman sitä kokonaisuus ei näytä yhtä järkevältä. Voidaankin sanoa että tämä järkevyys on katsojien, ei elokuvien tekijöiden, konstruoima. Derrida juhlisi sitä miten "kirjailija on kuollut". On vain katsojan/lukijan kokemus tekstistä.
Vastaava koherentisointi on tehty myös "Twilight" -maailmassa. Alusta asti oli selvää että Bellassa oli jotain varsin kummallista. Edvard ja muut vampyyrikaverit eivät voineet esimerkiksi lukea hänen ajatuksiaan. Ja vaikka vampyyrit ja ihmiset eivät voineet lisääntyä, hän tuli raskaaksi. Sikiön tulevaisuutta ei voitu ennustaa, vaikka glitterbodiset vampyyrit harjoittivat tätä normaaleille ihmisille ihan rutiinonomaisesti. Selitykseksi keksittiin se, että Bella on osittain ihmissusi. Koska sarjassa ihmissudet ja vampyyrit sotivat kovasti, saataisiin tästä myös selitys rauhan teemoille ; Edvardin ja Bellan vauva olisi ihmissusi-vampyyri-tiesmikä, joka voisi toimia yhdyssiteenä sotivien yliluonnollisten olentojen välillä. Vampyyri-ihmissusi -yhdistelmää ei tietysti oltu kokeiltu aikaisemmin, koska no.. ne nyt tappoivat toisiaan aika kovasti ensinäkemältä. Merkittävää on, että sarjaa vielä odoteltaessakin tämä teema kiersi fanien parissa. Valitettavasti lopullinen ratkaisu oli vain korostaa sitä miten Bella oli niin ihmeellisen ihana ja "jokin erityinen voima" jonka vihjataan olevan Bellan harvinaisen viaton äidinrakkaus, suojeli vauvaa. Tämä tietysti sopii siihen teemaan, että "Twilight" -kirjailijalla oli tavoitteena opettaa nuorille pidättäytymistä seksistä ja olemaan muutenkin niinkuin perinteiset arvot käskevät. Mutta ratkaisu oli olennaisesti huonompi ; Ratkaisuiksi maailmaan selvästi suoraan liittymätön deus ex machina on sama kuin sanoisi että "vittu tässä teille ad hoc -paskaa loppuratkaisuksi, tyhmät nuoret". (Eikä tämä vastaus tule siitä, että en kannata niitä perhearvoja, taustalla on ihan perus tarinankerronnan lainalaisuudet. Fiksut ratkaisut nousevat loogisesti tarinasta ja ne ovat riittävästi pohjustettu ja sidottu maailmaan.) Tässä mielessä kirjailija jätti fanit tavallaan huomioimatta.
Uskallankin esittää, että fanien taitona on kehittää uskottavia koherentteja selityksiä epäkoherenteiltakin tuntuviin asioihin. Syynä on tietysti se, että fani voi uppoutua maailmaan hyvin syvästi. Lopputuloksena on nörttiefekti ; Keskittyminen ja siihen liittyvä prosessointi tuottaa erikoisia ratkaisuja jotka sitovat kokonaisuudet yhteen. Tämä voimavara on merkittävä, koska niissä tapahtuu jotain jota esimerkiksi TV -sarjojen cliffhangereissa joskus unohtuu. Pelastus tapahtuu jollain tavalla jota ei ole pohjustettu. Tai sitten se on sitä mallia jonka Camp -henkinen "Batman" -TV -sarja minun lapsuudestani teki. Ratkaisu vaaralliseen pulmaan löytyy heti seuraavan jakson alussa siitä legendaarisesta varustevyöstä. KLIK.
Toisin sanoen fanit löytävät järkeä järjettömästä. Tämän voisi luulla riittävän siihen että se kuuluisa "mikä tahansa" menee läpi aina ja aina ja aina. Mutta valitettavasti jotkut asiat ovat niin outoja että niiden järjettömyys nousee selvästi esiin. Esimerkiksi "Terminator" -universumin aikaristiriidat menevät varsin mielenkiintoisiksi. Järjen puutekin voi tulla esiin, jos käyttää tämänlaista eksaktia materiaalia.
Valitettavasti tätä ei aina muisteta. Ja jos näin ei muisteta tehdä, käy helposti kuten "Lost" -sarjan tekijöille. Siinähän yllätyksestä tehtiin pääasia, ja sarjan aikana näytettiinkin lähinnä iso kasa yhteensattumia joita ei selitetty kunnolla. Tai oikeastaan sarjan suhde mysteereihin voidaan tiivistää seuraavaan kaavaan:
1: Sarja esittelee mysteerin jota ei ratkaista. Tässä mysteerissä olennaista on se, että se unohdetaan tai tuhotaan. Ai, alkuvaiheessa ihmeteltiin mitä "Othersit" tekivät matkustajakoneeseen joutuville? No, ei mitään, ei sitä enää viimeisen tuotantokauden kohdalla muisteta. Olennaista on mysteerin tunne, jota ylläpidetään vaikkapa sillä että kun joku ihminen on sellainen että hänen oletetaan tietävän asiasta, niin häneltä ei kysytä asiasta. Että kun "othersit" kaappasivat jonkun kaverin, niin ei vahingossakaan kysytä asiaa suoraan, vaan annetaan vain viitteitä näyttämällä kuvia nallesta jonkun kädessä parissa eri jaksossa.
2: Asiat selitetään puolittain. Kun paratiisisaarella ammutaan jääkarhu on kyseessä mysteeri. Joka ratkeaa laittamalla hillbillyhuijari "Othersien" jääkarhuhäkkiin. Kyseessä on paennut elikko. Tässäkin vaiheessa ultimaattinen jääkarhun saarellaolo jätetään mysteeriksi, koska näyttää vain että niillä on tehty jotain kokeita. Mitä kokeita tarkalleen ottaen? Voisiko asiaa edes kysäistä suoraan kirjoja ahmivalta rotan näköiseltä sosiopaatilta? Ei tietenkään! Sillä kyseessä on tässä kohden mysteeri mallia 1.
Loppujen lopuksi Lostin ideana olikin juuri se, että mysteereitä tuli esiin ja mysteeri ratkaistiin esittelemällä toinen mysteeri. Takaumat avasivat jotain ihmisistä, mutta mitään ei koskaan selitetty. Selitykset, kun niitä oli joskus pakko tarjota, muuttuivat ad hoc -luontekseksi. Kun piti keksiä jotain. Ratkaisut eivät olleet myöskään yhtä tyylikkäitä kuin mysteerit sellaisina kuin ne esitettiin. Tässä ei tietysti ollut muuta vikaa kuin se, että sitä selitystä sitten yritettiin antaa, vaikka oikeasti paras nautinto tuli juuri sarjan irrationaalisuudesta, siitä että missään ei oikeasti ole mitään järkeä. (Tämä on hyvää harjoitusta oikeaa elämääkin varten!)
Minun ratkaisuni asiaan olisi se, että tekisin kummallisia juonenkäänteitä hatusta pari tuotantokautta. Niiden sisältö olisi riittävän epäselvää ja vihjailevaa. Ja sitten luksin hyvin tarkasti fanien tuotoksia ja pistäisin parhaat palat huolellisesti näyteltyinä mukaan. Lopetus olisi silloin - TV -sarjoille poikkeuksellisesti - vähintään yhtä olennainen. Ja hauskinta olisi se, kun jossain olisi niitä faneja jotka kertoisivat ylpeästi että "juttu oli niin ennalta -arvattavaa että tiesin sen jo jaksossa X". Myhäilisin hiljaisesti ja hieroisin käsiäni yhteen ja käkättäisin. Että kyllä vain. Silloin sinä keksit sen. Siihen asti siinä ei ollutkaan mitään tolkkua!
Kirjoittaja luulee keksineensä moottorin Lynchin elokuvien suosiolle ; Jos siinä ei ole tolkkua eikä järkeä, eikä kirjoittaja keksi yhtään mitään konstia ulos tästä suosta, niin ei hätää - katsojat kyllä keksivät! Kuluttavat oikein iltoja sitä etsiessä ja kun sen keksivät, pitävät elokuvaohjaajaa niin maan fiksuna ja ovelana!
Kuitenkin katsojien aliarvioiminen on hyvinkin mahdollista. Tässä on kuitenkin se hyvä puoli, että katsojat osaavat kenties kehittää elokuviin ja televisiosarjoihin sisältöä, joka itse asiassa tekee elokuvasta tai sarjasta järkevämmän kuin tekijä on aikonutkaan.
Näin on esimerkiksi käynyt "James Bond" -elokuville. Eräs näkemys koherentisoi koko monenkirjavan Bond -poppoon teorialla jossa "James Bond" on "007" -tappoluvan mukana tuleva valenimi. Se selittää miksi agentti uskaltaa esitellä itsensä rikollisille nimellään "Bond, James Bond". Nimi on valetta in first place. Näin selittyy miksi esimerkiksi Bondin suhde tappamiseen ja huumorintaju ovat heilahdelleet hyvinkin vilkkaasti. Ja miten kylmän sodan jutuissa melskannut kaveri näyttää varhaiskeski-ikäiseltä aina. Ja miksi hänen naamansa näyttää taktisesti vaihtuvan aina muutaman vuoden välein. Itse elokuvat eivät tietysti sano tätä ja kyseessä on vain katsojien tekemä kyhäelmä. Mutta ilman sitä kokonaisuus ei näytä yhtä järkevältä. Voidaankin sanoa että tämä järkevyys on katsojien, ei elokuvien tekijöiden, konstruoima. Derrida juhlisi sitä miten "kirjailija on kuollut". On vain katsojan/lukijan kokemus tekstistä.
Vastaava koherentisointi on tehty myös "Twilight" -maailmassa. Alusta asti oli selvää että Bellassa oli jotain varsin kummallista. Edvard ja muut vampyyrikaverit eivät voineet esimerkiksi lukea hänen ajatuksiaan. Ja vaikka vampyyrit ja ihmiset eivät voineet lisääntyä, hän tuli raskaaksi. Sikiön tulevaisuutta ei voitu ennustaa, vaikka glitterbodiset vampyyrit harjoittivat tätä normaaleille ihmisille ihan rutiinonomaisesti. Selitykseksi keksittiin se, että Bella on osittain ihmissusi. Koska sarjassa ihmissudet ja vampyyrit sotivat kovasti, saataisiin tästä myös selitys rauhan teemoille ; Edvardin ja Bellan vauva olisi ihmissusi-vampyyri-tiesmikä, joka voisi toimia yhdyssiteenä sotivien yliluonnollisten olentojen välillä. Vampyyri-ihmissusi -yhdistelmää ei tietysti oltu kokeiltu aikaisemmin, koska no.. ne nyt tappoivat toisiaan aika kovasti ensinäkemältä. Merkittävää on, että sarjaa vielä odoteltaessakin tämä teema kiersi fanien parissa. Valitettavasti lopullinen ratkaisu oli vain korostaa sitä miten Bella oli niin ihmeellisen ihana ja "jokin erityinen voima" jonka vihjataan olevan Bellan harvinaisen viaton äidinrakkaus, suojeli vauvaa. Tämä tietysti sopii siihen teemaan, että "Twilight" -kirjailijalla oli tavoitteena opettaa nuorille pidättäytymistä seksistä ja olemaan muutenkin niinkuin perinteiset arvot käskevät. Mutta ratkaisu oli olennaisesti huonompi ; Ratkaisuiksi maailmaan selvästi suoraan liittymätön deus ex machina on sama kuin sanoisi että "vittu tässä teille ad hoc -paskaa loppuratkaisuksi, tyhmät nuoret". (Eikä tämä vastaus tule siitä, että en kannata niitä perhearvoja, taustalla on ihan perus tarinankerronnan lainalaisuudet. Fiksut ratkaisut nousevat loogisesti tarinasta ja ne ovat riittävästi pohjustettu ja sidottu maailmaan.) Tässä mielessä kirjailija jätti fanit tavallaan huomioimatta.
Uskallankin esittää, että fanien taitona on kehittää uskottavia koherentteja selityksiä epäkoherenteiltakin tuntuviin asioihin. Syynä on tietysti se, että fani voi uppoutua maailmaan hyvin syvästi. Lopputuloksena on nörttiefekti ; Keskittyminen ja siihen liittyvä prosessointi tuottaa erikoisia ratkaisuja jotka sitovat kokonaisuudet yhteen. Tämä voimavara on merkittävä, koska niissä tapahtuu jotain jota esimerkiksi TV -sarjojen cliffhangereissa joskus unohtuu. Pelastus tapahtuu jollain tavalla jota ei ole pohjustettu. Tai sitten se on sitä mallia jonka Camp -henkinen "Batman" -TV -sarja minun lapsuudestani teki. Ratkaisu vaaralliseen pulmaan löytyy heti seuraavan jakson alussa siitä legendaarisesta varustevyöstä. KLIK.
Toisin sanoen fanit löytävät järkeä järjettömästä. Tämän voisi luulla riittävän siihen että se kuuluisa "mikä tahansa" menee läpi aina ja aina ja aina. Mutta valitettavasti jotkut asiat ovat niin outoja että niiden järjettömyys nousee selvästi esiin. Esimerkiksi "Terminator" -universumin aikaristiriidat menevät varsin mielenkiintoisiksi. Järjen puutekin voi tulla esiin, jos käyttää tämänlaista eksaktia materiaalia.
Valitettavasti tätä ei aina muisteta. Ja jos näin ei muisteta tehdä, käy helposti kuten "Lost" -sarjan tekijöille. Siinähän yllätyksestä tehtiin pääasia, ja sarjan aikana näytettiinkin lähinnä iso kasa yhteensattumia joita ei selitetty kunnolla. Tai oikeastaan sarjan suhde mysteereihin voidaan tiivistää seuraavaan kaavaan:
1: Sarja esittelee mysteerin jota ei ratkaista. Tässä mysteerissä olennaista on se, että se unohdetaan tai tuhotaan. Ai, alkuvaiheessa ihmeteltiin mitä "Othersit" tekivät matkustajakoneeseen joutuville? No, ei mitään, ei sitä enää viimeisen tuotantokauden kohdalla muisteta. Olennaista on mysteerin tunne, jota ylläpidetään vaikkapa sillä että kun joku ihminen on sellainen että hänen oletetaan tietävän asiasta, niin häneltä ei kysytä asiasta. Että kun "othersit" kaappasivat jonkun kaverin, niin ei vahingossakaan kysytä asiaa suoraan, vaan annetaan vain viitteitä näyttämällä kuvia nallesta jonkun kädessä parissa eri jaksossa.
2: Asiat selitetään puolittain. Kun paratiisisaarella ammutaan jääkarhu on kyseessä mysteeri. Joka ratkeaa laittamalla hillbillyhuijari "Othersien" jääkarhuhäkkiin. Kyseessä on paennut elikko. Tässäkin vaiheessa ultimaattinen jääkarhun saarellaolo jätetään mysteeriksi, koska näyttää vain että niillä on tehty jotain kokeita. Mitä kokeita tarkalleen ottaen? Voisiko asiaa edes kysäistä suoraan kirjoja ahmivalta rotan näköiseltä sosiopaatilta? Ei tietenkään! Sillä kyseessä on tässä kohden mysteeri mallia 1.
Loppujen lopuksi Lostin ideana olikin juuri se, että mysteereitä tuli esiin ja mysteeri ratkaistiin esittelemällä toinen mysteeri. Takaumat avasivat jotain ihmisistä, mutta mitään ei koskaan selitetty. Selitykset, kun niitä oli joskus pakko tarjota, muuttuivat ad hoc -luontekseksi. Kun piti keksiä jotain. Ratkaisut eivät olleet myöskään yhtä tyylikkäitä kuin mysteerit sellaisina kuin ne esitettiin. Tässä ei tietysti ollut muuta vikaa kuin se, että sitä selitystä sitten yritettiin antaa, vaikka oikeasti paras nautinto tuli juuri sarjan irrationaalisuudesta, siitä että missään ei oikeasti ole mitään järkeä. (Tämä on hyvää harjoitusta oikeaa elämääkin varten!)
Minun ratkaisuni asiaan olisi se, että tekisin kummallisia juonenkäänteitä hatusta pari tuotantokautta. Niiden sisältö olisi riittävän epäselvää ja vihjailevaa. Ja sitten luksin hyvin tarkasti fanien tuotoksia ja pistäisin parhaat palat huolellisesti näyteltyinä mukaan. Lopetus olisi silloin - TV -sarjoille poikkeuksellisesti - vähintään yhtä olennainen. Ja hauskinta olisi se, kun jossain olisi niitä faneja jotka kertoisivat ylpeästi että "juttu oli niin ennalta -arvattavaa että tiesin sen jo jaksossa X". Myhäilisin hiljaisesti ja hieroisin käsiäni yhteen ja käkättäisin. Että kyllä vain. Silloin sinä keksit sen. Siihen asti siinä ei ollutkaan mitään tolkkua!
Kirjoittaja luulee keksineensä moottorin Lynchin elokuvien suosiolle ; Jos siinä ei ole tolkkua eikä järkeä, eikä kirjoittaja keksi yhtään mitään konstia ulos tästä suosta, niin ei hätää - katsojat kyllä keksivät! Kuluttavat oikein iltoja sitä etsiessä ja kun sen keksivät, pitävät elokuvaohjaajaa niin maan fiksuna ja ovelana!
torstai 13. tammikuuta 2011
It's HC time?
IltaSanomat uutisoi räväkän otsikon "Twilight-elokuvissa ei nähdä enää pehmopornoa". Sen takana ohjaaja kertoo miten elokuvasarjassa on uusi linjaus. Elokuvissa ei näytetä pehmopornoa, vaan seksi näytetään hyvällä maulla. Tämä toki herättää kummallisia mietteitä, koska elokuvissa ei tähänkään asti ole näytetty pehmopornoa. Ja kun katsoo sitä öljyttyjen paidattomien miesten määrää, se hyvä makukin on elokuvan tekijöillä ollut melkoisen hakusessa.
Elokuvasarja on sinällään erikoinen. Sehän esiintyy modernina, muodikkaana ja vauhdikkaana. Kuitenkin sen tapa lähestyä seksuaalisuutta on hyvinkin konservatiivinen ja sukupuoliroolit perinteiset. Vampyyri on mies, joten hän on voimakas ja hänen tehtävänään on puolustaa ihmisnaista, joka on tietysti paljon hauraampi. Seksissä pidättyvyys on keskeistä. Vampyyrin, miehen, seksuaalisuus kun on petomaista, ja tästä voi seurata vain tuhoa ja kuolemaa. Siksi seksuaalisuus näyttäytyy pidättyväinen ritariromantiikkaa muistuttavana ilmiönä. Naiseuden ympärille rakennetaan neitsytkultti. Tämä on tietysti sitä perinteistä näkemystä, jossa mies haluaa alati seksiä ja jossa seksi on eläimellisen petomaisuuden asteelle romahtamista, eräänlaista ali -ihmisyyttä.
Kuittinen menee tässä askelta pidemmälle ja näkee elokuvasarjassa jopa pyrkimyksiä taistella koulujen seksuaalivalistusta vastaan ; "unelma seksittömästä erotiikasta, autuaasta puhtausihanteesta" Selibaattia ennen aviota. Amerikoissa moni itse asiassa vastustaakin seksivalistusta jossa opetetaan esimerkiksi kondomeista, koska heistä se voi johtaa ongelmiin. Yksi käytetyimmitä argumenteista perustuu kondomien rikkimenemiseen ja siihen että usein kumi unohtuu kiimassa. Ongelmana tässä on se, että vaihtoehtona esitetään selibaatin helppoutta. Jos kiima poistaa kondominkäsittelytaidot, luulisi sen vievän kuitenkin mielestä muitakin asioita.
En tosin näe elokuvissa seksivalistusta vastaan taistelua. Ehkä syynä on se, että mieleni on sumentunut, kun muistelen homoseksuaalin ystäväni ylistyksiä Edwardin kiiltävistä vatsalihaksista. Sen jälkeen on vaikeaa rakentaa antiseksuaalisia ja konservatiivisia mielleyhtymiä.
Elokuvasarja on sinällään erikoinen. Sehän esiintyy modernina, muodikkaana ja vauhdikkaana. Kuitenkin sen tapa lähestyä seksuaalisuutta on hyvinkin konservatiivinen ja sukupuoliroolit perinteiset. Vampyyri on mies, joten hän on voimakas ja hänen tehtävänään on puolustaa ihmisnaista, joka on tietysti paljon hauraampi. Seksissä pidättyvyys on keskeistä. Vampyyrin, miehen, seksuaalisuus kun on petomaista, ja tästä voi seurata vain tuhoa ja kuolemaa. Siksi seksuaalisuus näyttäytyy pidättyväinen ritariromantiikkaa muistuttavana ilmiönä. Naiseuden ympärille rakennetaan neitsytkultti. Tämä on tietysti sitä perinteistä näkemystä, jossa mies haluaa alati seksiä ja jossa seksi on eläimellisen petomaisuuden asteelle romahtamista, eräänlaista ali -ihmisyyttä.
Kuittinen menee tässä askelta pidemmälle ja näkee elokuvasarjassa jopa pyrkimyksiä taistella koulujen seksuaalivalistusta vastaan ; "unelma seksittömästä erotiikasta, autuaasta puhtausihanteesta" Selibaattia ennen aviota. Amerikoissa moni itse asiassa vastustaakin seksivalistusta jossa opetetaan esimerkiksi kondomeista, koska heistä se voi johtaa ongelmiin. Yksi käytetyimmitä argumenteista perustuu kondomien rikkimenemiseen ja siihen että usein kumi unohtuu kiimassa. Ongelmana tässä on se, että vaihtoehtona esitetään selibaatin helppoutta. Jos kiima poistaa kondominkäsittelytaidot, luulisi sen vievän kuitenkin mielestä muitakin asioita.
En tosin näe elokuvissa seksivalistusta vastaan taistelua. Ehkä syynä on se, että mieleni on sumentunut, kun muistelen homoseksuaalin ystäväni ylistyksiä Edwardin kiiltävistä vatsalihaksista. Sen jälkeen on vaikeaa rakentaa antiseksuaalisia ja konservatiivisia mielleyhtymiä.
tiistai 8. kesäkuuta 2010
Luokittelun muuri
Kauhukirjallisuudessa on monenlaisia suhtautumisia tietoon. Bram Stokerin kirjoissa on tietoon suhtauduttu hyvin: Vampyyreistä saatava tieto on arvokasta koska sillä vampyyrin toimintaa voidaan ennustaa eli ennakoida, jolloin siihen voi valmistautua. Ja tieto sisältää keinot hirviön tuhoamiseksi. Valmistautumaton ja varomaton joutuu vampyyrin uhriksi. Stephen King taas noudattaa tiedevastaisempaa kauhua: Hänen kauhunsa hirviö on tuntematon joka iskee yllättäen, ja sen päihittäminen ei ole aina edes mahdollista.
Kuvitteellisesta kauhusta on helppo hypähtää "tosielämän kauhuihin". Sellaisiin jotka ovat kertomaperinnettä mutta eivät kertomuksia vaan historiaa. Kysymys on tietysti rasismista.
Rotujen tutkimista on ensiajatellen helppo kutsua rasismiksi. Olihan esimerkiksi natseilla rotuoppinsa, ja briteillä ja amerikkalaisilla eugeniikkansa. Niissähän ihmisiä luokiteltuun rodun ja muiden seikkojen mukaan hyviin ja huonoihin. Lopputulokset näissä projekteissa ovat jotain jota ei voi kuin tuomita.
Moni kuitenkin ajattelee että rotuja voi ja pitääkin tutkia. Onhan rotu tunnistettava ulkonäöltä. Siksi on kiinnostavaa tietää onko eroja, ja jos on, niin ovatko ne suuria, pieniä vai keskikokoisia. Tässä korostetaan että erilaisuus ei tarkoita välttämättä eriarvoisuutta. Kantana on että halutaan tietää, elää totuudessa, hyväksyä tosiasiat.
Rothman on tässä tiukempi. Hänestä määritelmä sisältää aina luokituksen. Se on muuri joka rajaa asioita sisä- ja ulkopuolelle. Hänestä se, että tiede vain luokittelisi rotujen kohdalla ominaisuuksia, olisi jo sinällään rasistista koska (1) kysymys kysytään, (2) sen selvittämistä pidetän tärkeänä ja kiinnostavana ja (3) tutkimusta tehdään aiheesta. Tässä ajatuksessa erojen löytyminen on irrelevanttia, vaikka rodut olisivat kuinka erilaisia tai samanlaisia, se värjäisi silti tutkimuksen teon. Koska kysymykset eivät synny tyhjiössä.
Toisista tieto ja tutkimus on aina kiinnostavaa. Rasismi nähdään tässä enemmän asenteena. Erilaisuus voi syntyä vaikka piilotetuista ja vaietuista asenteista.
Tästä hypähdän taas uuteen aiheeseen. (Koska tämä kirjoitus ei ole yksittäisestä aiheesta, vaan se on teemajuttu.)
Itse ajattelen että henkilökohtaiset erot on otettava huomioon jotta tilanne olisi reilu. Valotan tätä miekkailun harjoittelulla. Meillä on salilla hyvin erilaisia ihmisiä. Jos joku on suuri, tällä on erilaisia etuja. Joku toinen taas on pieni ja vikkelä, ja hänen avunsa ovat hyvin erilaisia. Esimerkiksi minulla on kammottavan pitkät raajat, mutta toisaalta menen helposti rikki.
On itsestään selvää että nämä ominaisuudet on otettava huomioon. Näin, vaikka taustalla on yksi ja sama itsepuolustussysteemi, sitä käytetään eri tavoin. Tilanne ikään kuin sovitetaan omiin heikkouksiin ja vahvuuksiin. Ideana on tietysti tulla mahdollisimman hyväksi miekkamieheksi, jolloin ruumiinrakenteen seikat joita ei voi muuttaa on otettava huomioon olotilana. Sitten on ongelmia joiden ratkaisu on enemmän tai vähemmän vaikeaa, riippuen vaikkapa ruumiinrakenteesta tai lahjakkuudesta joka keskittyy johonkin - kuten minulla yhteneväisyyksien näkemiseen eri tekniikoiden välillä - tai muusta kiinnostuksesta eri aspekteihin. Harjoittelussa on siksi otettava yksilöllisyys huomioon.
Tutkiminen on luokittelevaa mutta ei eriarvoistavaa. Asenne jolla tutkimustuloksia käytetään sekä luokittelevaa että eriarvoistavaa. Ja ominaisuuksien kartoittamisen kielto taas ei ole luokittelevaa, mutta se eriarvoistaa ne jotka miettivät ja haluavat kehittyä miekkailijoina.
Kuvitteellisesta kauhusta on helppo hypähtää "tosielämän kauhuihin". Sellaisiin jotka ovat kertomaperinnettä mutta eivät kertomuksia vaan historiaa. Kysymys on tietysti rasismista.
Rotujen tutkimista on ensiajatellen helppo kutsua rasismiksi. Olihan esimerkiksi natseilla rotuoppinsa, ja briteillä ja amerikkalaisilla eugeniikkansa. Niissähän ihmisiä luokiteltuun rodun ja muiden seikkojen mukaan hyviin ja huonoihin. Lopputulokset näissä projekteissa ovat jotain jota ei voi kuin tuomita.
Moni kuitenkin ajattelee että rotuja voi ja pitääkin tutkia. Onhan rotu tunnistettava ulkonäöltä. Siksi on kiinnostavaa tietää onko eroja, ja jos on, niin ovatko ne suuria, pieniä vai keskikokoisia. Tässä korostetaan että erilaisuus ei tarkoita välttämättä eriarvoisuutta. Kantana on että halutaan tietää, elää totuudessa, hyväksyä tosiasiat.
Rothman on tässä tiukempi. Hänestä määritelmä sisältää aina luokituksen. Se on muuri joka rajaa asioita sisä- ja ulkopuolelle. Hänestä se, että tiede vain luokittelisi rotujen kohdalla ominaisuuksia, olisi jo sinällään rasistista koska (1) kysymys kysytään, (2) sen selvittämistä pidetän tärkeänä ja kiinnostavana ja (3) tutkimusta tehdään aiheesta. Tässä ajatuksessa erojen löytyminen on irrelevanttia, vaikka rodut olisivat kuinka erilaisia tai samanlaisia, se värjäisi silti tutkimuksen teon. Koska kysymykset eivät synny tyhjiössä.
Toisista tieto ja tutkimus on aina kiinnostavaa. Rasismi nähdään tässä enemmän asenteena. Erilaisuus voi syntyä vaikka piilotetuista ja vaietuista asenteista.
Tästä hypähdän taas uuteen aiheeseen. (Koska tämä kirjoitus ei ole yksittäisestä aiheesta, vaan se on teemajuttu.)
Itse ajattelen että henkilökohtaiset erot on otettava huomioon jotta tilanne olisi reilu. Valotan tätä miekkailun harjoittelulla. Meillä on salilla hyvin erilaisia ihmisiä. Jos joku on suuri, tällä on erilaisia etuja. Joku toinen taas on pieni ja vikkelä, ja hänen avunsa ovat hyvin erilaisia. Esimerkiksi minulla on kammottavan pitkät raajat, mutta toisaalta menen helposti rikki.
On itsestään selvää että nämä ominaisuudet on otettava huomioon. Näin, vaikka taustalla on yksi ja sama itsepuolustussysteemi, sitä käytetään eri tavoin. Tilanne ikään kuin sovitetaan omiin heikkouksiin ja vahvuuksiin. Ideana on tietysti tulla mahdollisimman hyväksi miekkamieheksi, jolloin ruumiinrakenteen seikat joita ei voi muuttaa on otettava huomioon olotilana. Sitten on ongelmia joiden ratkaisu on enemmän tai vähemmän vaikeaa, riippuen vaikkapa ruumiinrakenteesta tai lahjakkuudesta joka keskittyy johonkin - kuten minulla yhteneväisyyksien näkemiseen eri tekniikoiden välillä - tai muusta kiinnostuksesta eri aspekteihin. Harjoittelussa on siksi otettava yksilöllisyys huomioon.
Tutkiminen on luokittelevaa mutta ei eriarvoistavaa. Asenne jolla tutkimustuloksia käytetään sekä luokittelevaa että eriarvoistavaa. Ja ominaisuuksien kartoittamisen kielto taas ei ole luokittelevaa, mutta se eriarvoistaa ne jotka miettivät ja haluavat kehittyä miekkailijoina.
keskiviikko 30. syyskuuta 2009
Pieni ajatus vampyyreistä.
Vampyyrit ovat kuolleita, jotka eivät halua pysyä haudoissaan. Heillä on ihmeellisiä ominaisuuksia ja jotka imevät verta ja kaihtavat pyhiä esineitä. Vampyyri ei ole sieluton ruumis, kuten zombie eikä ruumiiton sielu, kuten kummitus. Sen sijaan se on ikään kuin ruumis, jonka sielu pitää elossa kuoleman jälkeen. Sillä on tietoisuus, se on jopa hyvin viisas ja sivistynyt.
Tarinankerronnallisesti tämä voi edustaa jotain muutakin, kuin pelkkää tosiasiaväitettä vertaimevästä hirviöstä. Kuvainnollisesti tarinasta voidaan löytää joitain muitakin tulkintoja. Otan esiin muutaman.
1: Tarinalla halutaan kuvata sitä miten ihminen voi saada paljon valtaa ja ikuista kunniaa ja tätä kautta "paikan ikuisuudessa", jos hän vain on valmis tuhoamaan ihmisiä tieltään. Esteet raivataan tällöin rajusti, joten voidaan puhua ihmisten verestä elämisestä. Ja että uskonnoissa tämänkaltaista toimintaa yleensä vastustetaan, joten ne kaihtavat pyhiä symboleja. Eivät siksi että ristissä olisi mystinen tuhovoima, vaan siksi että ne edustavat sääntöjä joita uskonto ajaa. Jos näihin sääntöihin uskoo, ei voi olla vampyyri.
2: Se voi olla tarina siitä, miten uskovaiset ovat asettaneet itsensä ylemmyysasemaan. Vampyyri on uskonnon ulkopuolinen peto, joka ei kunnioita pyhyyttä, kuten ristejä. Ja on siksi verenhimoinen. Ikuisuuteen, kunniaan, pyrkiminen on pyhää kaihtavan ainut innoke, ja he alistuvat alhaisille haluille ja nähdään tätä kautta perustarpeen, syömisen, kautta. Kukaan ei haluaisi tuoda tälläistä päivänvaloon, joten nämä pimeät puolet toimivat piilossa, kun ulospäin vääräuskoinen voi pitää kulissia.
3: Se voi olla tarina siitä miten käy kun ihminen alentaa itsensä. Itsevihassa alentuu - ehkä jopa eläimen tasolle. Tällöin syntyy kostonhimoa ja muuta, joka on tuhoisaa myös lähellä oleviin ystäviin. Tätä kautta ihmisestä voi tulla masentunut niin että hänen elämänsä on vain tekoelämää, onnetonta. Kristitty uskovainen tulkitsee tämän sinä että ei kykene ottamaa Jeesuksen armoa itseensä, ja on tätä kautta kaukana pyhistä symboleista. (Tämä on merkittävä tulkinta koska kristinuskolla on merkitys yhteiskunnassa. Vaikka lukija olisikin ateisti, kirjoittaja ja yhteiskunta voivat olla muuta.)
4: Kyseessä onkin rienaavaa kristinuskon pilkkaa, jota on tehty ikään kuin vastaiskun hengessä kristinuskoon kyllästyneiden toimesta. Jeesushan esitetään usein "ikuinen elämä veressä" -hengessä. Jeesus nousee kuolleista, kuten epäkuollut vampyyrikin nousee arkustaan. Jeesus on viisas ja karismaattinen, kuten glamourin sävyttämä ja usein sivistynyt vampyyrikin. Jeesus elää ikuisesti ja tällä on mahtavia voimia, aivan kuten vampyyreillakin. Hänen seuraajansa ovat hulluja, ja joskus jopa epäkuolleita. Jeesus itse elää valtakunnan verellä, koska miekalla uudet alueet on valloitettu. Vaikka nyt ei ehkä levitetä väkivaltaa, on hyvä muistaa että uskonto tarttuu etupäässä vanhemmilta lapsille. Siksi ilman uusien alueiden veristä valloitusta suosio voisi olla nykypäivänä aivan toinen. (Ainakin uskonnon rienaajan silmissä, johon tämä tulkintanäkökulma perustuu.) Vaikka ikuinen elämä tuntuu mukavalta, siinä voi olla likaisiakin puolia. Ikuisen elämän toivominen voi vaatia kovia uhrauksia, eikä mukava seuraus tarkoita välttämättä sitä että se saavutetaan eettisillä keinoilla. Ristiin asia voi liittyä vaikka siten, että on aika epäkohteliasta mennä Kennedyjen suvun kokoukseen kiikaritähtäimellä varustetulla korulla koristautuneena. Samoin Jeesuksella voi olla kokemuksellisia syitä kaihtaa ristejä. Ne edustavat hänen omaa kärsimystään.
5: Kyseessä voi olla tarinointi, jossa aiheena onkin oikea vampyyrilepakkolajin ominaisuuksien käyttö. Verta imeviä lepakoita on olemassa ja ehkä nämä olivat joskus imeneet ihmisestä verta. Tästä on syntynyt varoittelutarina. Tämä tapaus on voinut myytistyä ja sekoittua muihin tarinoihin, jolloin kompilaatio näyttää erilaiselta. Se on voinut sekoittua vaikka jonkun katalepsiaan, eli kauan kestävään tajuttomuustilaan, jolloin joku on haudattu elävältä ja tämä on noussut matalasta haudastaan. Tai sitten hautausmaalla oltiin nähty ruumisvarkaita. Porfyrian oireet taas sopivat melko hyvin vampyyrien piirteisiin, joten tämä voi olla kimmokkeena pelottelulle, sairaitahan ei aina kohdella reilusti, ainakaan jos nämä eristyvät auringosta. Tarinat ovat sekoittuneet ajan mittaan ja lopputulos ei ole yhden henkilön keksimä, vaan siihen tiivistyy laajemmin erilaisia kansanperinteitä.
6: Juttuja on vain keksitty lonkalta lämpimikseen. On haluttu säikytellä. Verta imevä salaperäinen sumua, lepakoita ja susia käyttävä olento on yksinkertaisesti voinut kertojasta siistimpi kuin esimerkiksi pelkkä aivoton vaeltava kalmo tai varjona katoava kummitus. Jutut on toimineet ja lapset on säikkyneet. Jutut on tämän vuoksi levinneet. No deeper meaning.
Nämä kaikki ovat "järkeviä tulkintoja". Tarina voidaan keksiä tai lukea esimerkiksi näissä tavoissa. Jos ajatellaan Derridan dekonstruktion kautta, kirjalla tai tarinalla ei ole yhtä kirjoittajaa, joten itse asiassa nämä kaikki voivat olla oikeita tulkintoja. Tältä pohjalta ei kuitenkaan ole fiksua uskoa vampyyreihin konkreettisina kaulanpurijoina, joita varten tulisi varustautua vaikka valkosipulilla. On kuitenkin hieman vaikeaa sanoa onko nämä tulkinnat "oikeita". Vaikeaa on myös sanoa mitä tämä kertoo tarinan kirjoittajasta, tämän motiiveista, ympäröivästä kulttuurista tai lukijasta.
Se voi jopa muuttua ajan mittaan, erilaisia trendejä vampyyreistähän on olemassa.
Minusta on itse asiassa jännittävää, miten alkuaikojen Dracula muistutti enemmän maagikkoa. Hoiteli asioitaan. Häntä ei suoraan tunnistettu pedoksi. Tämän lisäksi on tietysti eroottissävyisiä gentlemannivampyyrejä, jotka olivat sivistyneitä ja suhtautuivat ihmisiin ylenkatseella, mutta jotka ovat kuitenkin aina valmiita puremaan kauniiden värisevien naisten kauloja. Sitten on vampyyrejä jotka tunnistetaan suoraan pedoiksi, sellaisia joilla ei ole syvällisiä ajatuksia, vaan pelkkä verenhimo. Sitten on "Twilight" -tyyppisiä vampyyrejä jotka ovat vaihtaneet "goottityylin" "emoon". Joiden kaulan nuoleskeluun liittyvät muut asiat kuin väkivaltainen elämänriisto. Sehän hoidetaan veripankilla tai eläinten verellä. Näihin kaikkiin liittyy erilaisia tulkintoja. Niistä en heitä juttua nyt.
Kaikki tulkinnat ovat kuitenkin eräällä tavalla "mahdollisia". Sosiaalitieteiden kannalta niitä voi kutsua tiedoksi. Tieteelliseltä kannalta ne ovat "vain uskomuksia". Mutta ihminen elää tarinoista. Osa tekee niistä lisäksi todellisuutta. Ikään kuin sosiaalinen konstruktio olisi kaikilla tasoilla yhtä toimiva. Tätä minä hieman ihmettelen.
Tarinankerronnallisesti tämä voi edustaa jotain muutakin, kuin pelkkää tosiasiaväitettä vertaimevästä hirviöstä. Kuvainnollisesti tarinasta voidaan löytää joitain muitakin tulkintoja. Otan esiin muutaman.
1: Tarinalla halutaan kuvata sitä miten ihminen voi saada paljon valtaa ja ikuista kunniaa ja tätä kautta "paikan ikuisuudessa", jos hän vain on valmis tuhoamaan ihmisiä tieltään. Esteet raivataan tällöin rajusti, joten voidaan puhua ihmisten verestä elämisestä. Ja että uskonnoissa tämänkaltaista toimintaa yleensä vastustetaan, joten ne kaihtavat pyhiä symboleja. Eivät siksi että ristissä olisi mystinen tuhovoima, vaan siksi että ne edustavat sääntöjä joita uskonto ajaa. Jos näihin sääntöihin uskoo, ei voi olla vampyyri.
2: Se voi olla tarina siitä, miten uskovaiset ovat asettaneet itsensä ylemmyysasemaan. Vampyyri on uskonnon ulkopuolinen peto, joka ei kunnioita pyhyyttä, kuten ristejä. Ja on siksi verenhimoinen. Ikuisuuteen, kunniaan, pyrkiminen on pyhää kaihtavan ainut innoke, ja he alistuvat alhaisille haluille ja nähdään tätä kautta perustarpeen, syömisen, kautta. Kukaan ei haluaisi tuoda tälläistä päivänvaloon, joten nämä pimeät puolet toimivat piilossa, kun ulospäin vääräuskoinen voi pitää kulissia.
3: Se voi olla tarina siitä miten käy kun ihminen alentaa itsensä. Itsevihassa alentuu - ehkä jopa eläimen tasolle. Tällöin syntyy kostonhimoa ja muuta, joka on tuhoisaa myös lähellä oleviin ystäviin. Tätä kautta ihmisestä voi tulla masentunut niin että hänen elämänsä on vain tekoelämää, onnetonta. Kristitty uskovainen tulkitsee tämän sinä että ei kykene ottamaa Jeesuksen armoa itseensä, ja on tätä kautta kaukana pyhistä symboleista. (Tämä on merkittävä tulkinta koska kristinuskolla on merkitys yhteiskunnassa. Vaikka lukija olisikin ateisti, kirjoittaja ja yhteiskunta voivat olla muuta.)
4: Kyseessä onkin rienaavaa kristinuskon pilkkaa, jota on tehty ikään kuin vastaiskun hengessä kristinuskoon kyllästyneiden toimesta. Jeesushan esitetään usein "ikuinen elämä veressä" -hengessä. Jeesus nousee kuolleista, kuten epäkuollut vampyyrikin nousee arkustaan. Jeesus on viisas ja karismaattinen, kuten glamourin sävyttämä ja usein sivistynyt vampyyrikin. Jeesus elää ikuisesti ja tällä on mahtavia voimia, aivan kuten vampyyreillakin. Hänen seuraajansa ovat hulluja, ja joskus jopa epäkuolleita. Jeesus itse elää valtakunnan verellä, koska miekalla uudet alueet on valloitettu. Vaikka nyt ei ehkä levitetä väkivaltaa, on hyvä muistaa että uskonto tarttuu etupäässä vanhemmilta lapsille. Siksi ilman uusien alueiden veristä valloitusta suosio voisi olla nykypäivänä aivan toinen. (Ainakin uskonnon rienaajan silmissä, johon tämä tulkintanäkökulma perustuu.) Vaikka ikuinen elämä tuntuu mukavalta, siinä voi olla likaisiakin puolia. Ikuisen elämän toivominen voi vaatia kovia uhrauksia, eikä mukava seuraus tarkoita välttämättä sitä että se saavutetaan eettisillä keinoilla. Ristiin asia voi liittyä vaikka siten, että on aika epäkohteliasta mennä Kennedyjen suvun kokoukseen kiikaritähtäimellä varustetulla korulla koristautuneena. Samoin Jeesuksella voi olla kokemuksellisia syitä kaihtaa ristejä. Ne edustavat hänen omaa kärsimystään.
5: Kyseessä voi olla tarinointi, jossa aiheena onkin oikea vampyyrilepakkolajin ominaisuuksien käyttö. Verta imeviä lepakoita on olemassa ja ehkä nämä olivat joskus imeneet ihmisestä verta. Tästä on syntynyt varoittelutarina. Tämä tapaus on voinut myytistyä ja sekoittua muihin tarinoihin, jolloin kompilaatio näyttää erilaiselta. Se on voinut sekoittua vaikka jonkun katalepsiaan, eli kauan kestävään tajuttomuustilaan, jolloin joku on haudattu elävältä ja tämä on noussut matalasta haudastaan. Tai sitten hautausmaalla oltiin nähty ruumisvarkaita. Porfyrian oireet taas sopivat melko hyvin vampyyrien piirteisiin, joten tämä voi olla kimmokkeena pelottelulle, sairaitahan ei aina kohdella reilusti, ainakaan jos nämä eristyvät auringosta. Tarinat ovat sekoittuneet ajan mittaan ja lopputulos ei ole yhden henkilön keksimä, vaan siihen tiivistyy laajemmin erilaisia kansanperinteitä.
6: Juttuja on vain keksitty lonkalta lämpimikseen. On haluttu säikytellä. Verta imevä salaperäinen sumua, lepakoita ja susia käyttävä olento on yksinkertaisesti voinut kertojasta siistimpi kuin esimerkiksi pelkkä aivoton vaeltava kalmo tai varjona katoava kummitus. Jutut on toimineet ja lapset on säikkyneet. Jutut on tämän vuoksi levinneet. No deeper meaning.
Nämä kaikki ovat "järkeviä tulkintoja". Tarina voidaan keksiä tai lukea esimerkiksi näissä tavoissa. Jos ajatellaan Derridan dekonstruktion kautta, kirjalla tai tarinalla ei ole yhtä kirjoittajaa, joten itse asiassa nämä kaikki voivat olla oikeita tulkintoja. Tältä pohjalta ei kuitenkaan ole fiksua uskoa vampyyreihin konkreettisina kaulanpurijoina, joita varten tulisi varustautua vaikka valkosipulilla. On kuitenkin hieman vaikeaa sanoa onko nämä tulkinnat "oikeita". Vaikeaa on myös sanoa mitä tämä kertoo tarinan kirjoittajasta, tämän motiiveista, ympäröivästä kulttuurista tai lukijasta.
Se voi jopa muuttua ajan mittaan, erilaisia trendejä vampyyreistähän on olemassa.
Minusta on itse asiassa jännittävää, miten alkuaikojen Dracula muistutti enemmän maagikkoa. Hoiteli asioitaan. Häntä ei suoraan tunnistettu pedoksi. Tämän lisäksi on tietysti eroottissävyisiä gentlemannivampyyrejä, jotka olivat sivistyneitä ja suhtautuivat ihmisiin ylenkatseella, mutta jotka ovat kuitenkin aina valmiita puremaan kauniiden värisevien naisten kauloja. Sitten on vampyyrejä jotka tunnistetaan suoraan pedoiksi, sellaisia joilla ei ole syvällisiä ajatuksia, vaan pelkkä verenhimo. Sitten on "Twilight" -tyyppisiä vampyyrejä jotka ovat vaihtaneet "goottityylin" "emoon". Joiden kaulan nuoleskeluun liittyvät muut asiat kuin väkivaltainen elämänriisto. Sehän hoidetaan veripankilla tai eläinten verellä. Näihin kaikkiin liittyy erilaisia tulkintoja. Niistä en heitä juttua nyt.
Kaikki tulkinnat ovat kuitenkin eräällä tavalla "mahdollisia". Sosiaalitieteiden kannalta niitä voi kutsua tiedoksi. Tieteelliseltä kannalta ne ovat "vain uskomuksia". Mutta ihminen elää tarinoista. Osa tekee niistä lisäksi todellisuutta. Ikään kuin sosiaalinen konstruktio olisi kaikilla tasoilla yhtä toimiva. Tätä minä hieman ihmettelen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)