Miten vaihtaa aihetta ja näkökulmia keinoja kaihtamatta?

Sain kuulla Ben Shapiron lyhyestä teoksesta jonka perusideana on antaa ohjeet vasemmistolaisten tuhoamiseen. Tämä on argumentaatiokirja. Ja se on lyhyt. Lyhyys ei tietenkään ole kaikki, pituuden sijaan on katsottava miten sitä käyttelee. Tai siis tarkemmin. Teos on Tavallaan argumentaatiokirja. Shapiro kertoo miten vasemmistolaisia vastaan olisi debatoitava ja miten. Hän kertoo 11 sääntöä joilla on itse asiassa yhteinen viitekehys; Niin sanottu framing ; Shapiron koko pääargumentti tässä kirjassa on keskustelun kehystämisen kontrollointi. Freimaus.

Ajatus keskustelun käsittelystä framingin avulla on toki vanha ja klassinen. Itse tutustuin aiheeseen kun ID -kreationismi oli nousussa. Silloin Nisbet ja Mooney esittivät että tieteen popularisoijien tulisi freimata puheensa jotta pseudotieteilijöiden ja kreationistien olisi mahdollisimman helppo hyväksyä se. Tällöin framingissa korostettiin asennetta jossa väärässäolevaksi lyttääminen ja muu vastaava tuottaa vain suuttumusta eikä käännytä puolelle. Siksi tehokkaampaa olisikin olla ystävällinen. Esimerkiksi kreationisteja tulisi valistaa maalaamalla kieltä mahdollisimman ystävälliseksi heille niin että puhuttaisiin heidän ehdoillaan eikä haastettaisi heidän maailmankuvaansa kuin niin vähän kuin on ehdottomasti välttämätöntä. Kanta josta hän sittemmin ymmärrettävästi luopui kun tajusi että ihmisiä ohjaa maailmankuva niin vahvasti että eihän he käänny millään rationaalisella prosessilla.

Shapiron kirjassa framing on kuitenkin hieman toisenlaista. Se on sitä että jos vastapuolen kritiikki koskee jotain näkökulmaa tai aihetta, niin näitä argumentteja ei lainkaan tule käsitellä. Oikeistolaisen ei pitäisi koskaan väitellä vasemmistolaisen kanssa, vasemmistolaisen ehdoilla, vaan on onnistuttava nopeasti kääntämään väittelyn suunta oikeistolaisen maailmakuvan raameihin. Näin pakotetaan vasemmistolainen keskustemaan oikeistolaisen omien käsitteiden ja kehysten kautta. Shapiron koko temppu onkin siinä että miten jos kritiikki koskee aitaa, aletaan puhumaan aidanseipäistä. ; Aiheen rajaus, sallittujen näkökulmien rajaaminen ja oikeistolaisten käsitteiden käyttäminen ovat oleellisia.

Tästä helppo esimerkki on homoseksuaalit. Jos vasemmistolainen puhuu homojen parisuhteesta ja siitä miksi haluaa vastustaa homojen parisuhteita, pitää alkaa puhumaan lasten oikeuksista ja siitä miten homoparin elämään adoptoidun lapsen elämä menee pilalle. Shapiron kirjan ohjeista löytää koherentin tausta-ajatuksen joka sanoo että ei pidä lainkaan keskustella kysytystä, eli joko kertoa että miksi vastustaa homojen parisuhteita tai toisaalta kertoa miten sitten oikeasti ei vastusta homojen parisuhteita. Näihin meneminen kun ohjaa kaiken vasemmistolaisen viitekehykseen. Näin konservatiivi ei tietenkään joudu käsittelemään oman ajattelunsa hankalia puolia jotka ovat yhteiskunnassa tappiolla ja hyvin vähän kannatusta saavia. Ja joissa on myös konservatiivien sisällä kiistoja ja skismoja aiheuttavia näkemyseroja ; Iso osa konservatiivisesta oikeistosta kun oikeasti vihaa homojen parisuhteita ja toisaalta osa oikeistosta näkee että ne eivät ole ongelma. Näin ollen ei jouduta ajamaan näkemyksiä joille ei ole puolustajia tai synnytetä sisäisiä skismoja maailmassa joka on niin erikoinen että perinteinen oikeisto ja konservatiivius ovat muuttuneet epämääräisiksi ja on tavallaan kätevämpää puhua siitä miten on iso joukko ihmisiä joita yhdistää keskenään syvästi ristiriitaisilla ja skismaisilla tavoilla ajatus vasemmistolaisuudesta jota tulee vastustaa..

Lopputulos on loogisesti selvä. Shapiro kannattaa red herringin ja olkiukon käyttämistä keskustelun ydinmehuna. Tämä debatti on selvästi täysin hylännyt tieteellisen ja valistuksellisen ihanteen jossa rationaaliset ihmiset keskustelevat ja jossa taustalla olisi objektiivinen totuus joka voitaisiin selvittää käsiteanalyysillä.

Framing ei tässä ole myöskään enää yritys saada toista ymmärtämään omaa viitekehystä. Shapiro elää maailmassa jossa vastapuolta ei voiteta puolelle vaan nimenomaan päihitetään. Vastapuolen keskustelua sammutetaan siten että ohjataan puhe eri viitekehykseen niin että missään muualla kuin Shapiron kannattajien omassa viitekehyksessä puhuminen onnistuu missään. ; Tässä ilmapiirissä ei falsifioida vasemmistoa tai voiteta vasemmistoa paremmilla argumenteilla. Ilmapiiri on itse asiassa tuttu kulttuurirelativistisista piireistä joissa puhutaan Wittgensteinilaisista kielipeleistä. ; Jossa eri maailmankuvia ei kumota vaan sen sijaan puhutaan erilaisista viitekehyksistä joiden välillä on vain valtapeliä.

Jos Nisbet ja Mooney olivat sinisilmäisiä valistusihanteen sokaisemia sillanrakentajia on Shapiro sitten hyvin kyyninen ja siltoja polttava hahmo. Heitä yhdistää kuitenkin sama psykologinen konsepti. Framing. Ja tämä on hyvin kiinnostavaa koska tämä perusta kuitenkin tekee heidän taustatyölleen paljon yhteistä. Joka on tietenkin tilanne huomioiden aika erikoinen asia.

Shapirolla kikat ovat erilaisia tapoja käyttää freimaista. "Keino salakuljettaa valta niin että puhutaan minun määräämistä aiheista minun määräämistä näkökulmista ja minun määrittelemin termein". Ja jossa ei haeta vastapuolen kääntymistä vaan "voittoa ja tuhoamista”. Tämä on tavallaan erikoinen asia koska itse olen tosiaan elänyt kulttuurissa jossa framing on rauhanomaisuuden, diplomatian ja huumorin lähteenä ; Itselleni tyypillinen tapa vittuilla on itse asiassa sekin framingkeskeistä; Tapananihan on pilkata vastustajaa hänen omien sanojensa ja arvojensa kautta ; Pilkkaa rakentaessani tärkeää ei ole se kannatanko itse maskuliinista mieskuvaa, tärkeää on se että vastapuoli on demonstroinut pitävänsä miehekkyysasioita tärkeänä. Joten neitimäisyysperusta tehoaa häneen paremmin kuin jonkun toisen maailmankuvasta ja jonkun toisen mielipiteistä nouseva vinoilu. Yhteisen pohjan sijaan menen suoraan hänen oman systeeminsä kautta.

Esimerkiksi "Game of Thronesin" Tyrion Lannisterin miellyttävyys ja toisen asemaan asettautuminen ja huumori on tehty pääosin framingin avulla; Hän tavallaan ymmärtää tahallaan väärin toisten viestimät viitekehykset ja saa tätä kautta sosiaalista valtaa tilanteisiin. Shapiro muistuttaa kuitenkin enemmän ”Pikkusormea”.

---

Lähteet:
Ben Shapiro, ”How to Debate Leftists and Destroy Them: 11 Rules for Winning the Argument” (2014)
Matthew Nisbet & Chris Mooney, ”Framing Science” (2007) [http://science.sciencemag.org/content/316/5821/56.summary]
Charisma on Command, ”Game of Thrones: How Power Really Works” [https://youtu.be/6NQiHtbpa8s]

Argumentoinnin kolme asenneilmapiiriä

Ihmiset ovat argumentoineet aina. Sen ideana on ollut se, että keskustelulla yritetään vaikuttaa muiden ihmisten toimintaan. Tätä kautta on syntynyt ajatuksia joiden mukaan politiikka on sodan jatkamista toisin keinoin. Tai kenties sota on politiikan jatkamista toisin keinoin. Taustalla on ajatus siitä että ihmisten on järkevää ottaa osaa tämänlaiseen keskusteluprosessiin. Tämä on se josta on varmasti helppoa olla samaa mieltä. Loppu onkin sitten erikoista.

Aloitetaan antiikin ajasta. Ateenassa kehiteltiin demokratia. Ei toki nykymielessä. Siellä hallitsevaan eliittiin kuuluvat mieskansalaiset päättivät keskenään asioista. Tähän liittyi paljon keskustelua. Ja politiikassa ja juridiikassa käytettiin paljon puhetaitoisia ihmisiä ; Tässä ytimessä sofisteilla oli paljon valtaa. He julistivat ja opettivat rahasta. He myivät puhetaitoaan ennen kaikkea käytännön kautta; He opettivat ja harjoittivat menetelmiä joilla ihmisiä sai puolelleen päätösprosessissa. Miten mielivaltainen, ailahteleva ja muutenkin satunnainen ja satunnaisen järkevä valamiehistö saatiin tekemään sellaisia päätöksiä joita itse halusi.

Sofisteja kuvasi relativismi siinä mielessä, että heistä asia vaihtui kontekstin ja maksajan ja yleisen ilmapiirin mukana. Ja tätä myytiin taitona (technē) joka liittyi hyvän kansalaisen perusolemukseen, ennen kaikkea hyveelliseen kuntoisuuteen (aretē). Abstraktin tai filosofisen tiedon mukaan tilanne oli ennen kaikkea käytännöllistä.

Sokrates taas kyseenalaisti kaikki nämä puolet. Hänen ideanaan oli muun muassa hylätä relativismi. Tämä on sinänsä kiinnostava ajatus sillä tämä ei usein tule Sokrateesta mieleen monille. Aristofaneen pilvet kuvasi Sokrateen yhtenä sofisteista. Toisaalta nykyään suurin osa muistaa Sokrateesta vain sen, että hän tiesi että ei tiennyt. Ja tätä kautta alleviivataan sokraattista asennetta joka kyseenalaistaa tietämisen. Platon korosti Sokrateen puolustuspuheessa sitä, että ihmiset pahastuivat kun Sokrates kyseenalaisti että heidän käytännönläheisyytensä olisi tietoa. Eikä korostanut että hän itse tietäisi. Kuitenkin samalla korostuu se, että Platonin mielestä Sokrateen toiminnan ydin oli tiedon kätilöinti (elenkhos) jossa kysymyksillä saavutetaan yhteys tietoon joka on kaikilla ihmisillä valmiina. Tämä korostaa sitä että ei-relativistinen ideamaailma oli kaiken kyseenalaistamisen tavoite.

Platon korostikin asennetta jossa filosofi eroaa sofisteista siten että sofistin tavoitteena on miellyttää yleisöä ja saada se puolelleen ja saamaan se muuttamaan mieltään kun taas filosofia kiinnostaa totuus. Taivuttelukeskeisen retoriikan sijaan pyrkimyksenä oli harjoittaa dialektiikkaa jonka avulla saavutetaan viisaus.

Kuitenkin Aristoteles korosti että todistaminen ja demonstraatio olivat jotain jota ei löytynyt Platonin dialektiikassa. Hänestä sokraattisen metodin ja muun kyselevän lähestymistavan takana oli kyseenalaistaminen eikä asioiden perustelu. Dialektiikalla tökittiin aukkoja perusteluihin sen sijaan että perusteltaisiin asioita. Hän näkikin että dialektiikka ei ollut korkeinta asioiden käsittelyn muotoa. Hän esitti että todistaminen perustui lähtökohtiin (arkhai) ja niiden kautta sitten selitettiin miten asiat olivat jotenkin.

Aristoteles näki että sofistinen, retorinen ja dialektinen esitys lähti siitä, että otettiin jotain oletuksia (endoksa) ja niistä sovellettiin eteenpäin. Hänelle retoriikka oli dialektiikan julkinen vastine. Jos reetori vetoaa yleisön mielipiteisiin, nojasi dialektiikka älyllisen eliitin lähtökohtiin. Reetori toisaalta yksinkertaisti vaikeita asioita, dialektikko ei. Aristoteleen mukaan reetori tekee enemmän puheita jolloin prosessi on yksisuuntainen ja pitkä. Kun taas dialektikko harjoitti dialogia joka oli vuoropuhelunomaisempaa. Vasta Aristoteleen kohdalla propositionaalinen tieto (epistēmē) eroaa teknisestä tietotaidosta (technē). Aristoteleen mukaan tietämisessä keskitytään kokonaisiin väitelauseisiin eikä yksittäisiin ideoihin.

Tätä kautta niidenkin takana oli alkeita tietämisestä. Toki Aristoteles korosti myös sitä että reetorit käyttivät myös huonoja keinoja. Aristoteles oli hyvin kiinnostunut erilaisesta väittelystä ja hän keskitti huomiota erilaisiin virhepäätelmiin. Hän korosti että reetorit käyttivät keinoja jotka eivät perustuneet varsinaiseen päättelyyn. Ihmisiin vedottiin ajoituksella, puheen rytmityksellä ja muilla vastaavilla.

Nämä kolme ajattelemisen tapaa ovat tietenkin sitten kulkeneet eri muodoissaan läpi koko länsimaisen sivistyksen. Eikä voida oikeasti sanoa että jokin ajattelun suutaus olisi pelkästään yhtä ja saanut vaikutteita vain siitä. Mutta kuitenkin tämän kolmikon kautta voidaan tehdä jaottelu joka on näppärä. Se paljastaa maailmasta asioita.

Karkeasti ottaen kun katsotaan nykymaailmaa voidaan sanoa, että;
1: Sofistejen retorisiin taitoihin vetoavat menestyvät erityisesti populistisessa politiikassa. Tätä suuntausta korostaa anti-intellektuellismi jossa korostetaan että kansa tietää eikä sen siksi tarvitse päntätä ja miettiä asioita tarkemmin norsunluutornissa. Tieto on käytännöllistä. Ja tämän tiedon kyseenalaistaminen on loukkaavaa. Kaikilla on kuitenkin samalla jotenkin myös oikeus mielipiteeseensä ja ennen kaikkea sen ääneen ilmaisemiseen. Vaikka samalla ollaankin kovasti viittaamassa siihen että tieto on konkreettista eikä ”vain mielipide”. Tunteen tuoma varmuus ja tilannekohtainen ihmisiin vetoaminen jossa ei rakenneta koherenttia kokonaisuutta on hyvin yleinen. Tässä mielessä sofistit ovat hylänneet relativismin sanojen tasolla mutta eivät konkretian tasolla. Tässä toki luotetaan myös tieteeseen. Mutta hyvä tiede tunnistetaan usein enemmän omien mielipiteiden rapsuttelun ja lausujan poliittisen värin kuin tutkimusmetodiikan kautta. Nämä ihmiset käsittelevät omasta mielestään kyseenalaistamattomia tosiasioita, eivät väitelauseita tai argumentteja. Argumentoinnissa osuvasti muotoiltu väitelause onkin usein argumentinkorvikkeena.
2: Sokrateen dialogiakeskeinen menettely taas kuvaa postmodernia filosofiaa joka perustuu kaiken varman tiedon kyseenalaistamiseen ja siihen aukkojen tökkimiseen. Se on saivartelevaa ja irtautunut Sokrateen – tai Sokrateen suuhun laitetuista Platonin ideoista. Tässä voidaan korostaa elitistisiä sävyjä jossa luotetaan asiantuntijoihin. Oikea sitaatti oikealta tyypiltä lisää ei-lopullisesti-varman-tiedon älyllisyyttä. Toisaalta dialektiikkaa löytyy akatemian ulkopuolelta hyvinkin erikoisista paikoista. Dialektista asennetta löytyy postmodernien humanistien ulkopuolelta. Esimerkiksi Intelligent Designin ja ilmastonmuutosdenialistien argumentit ovat äärimmäisen dialektisia. Jos muu postmoderni mannermaisuus koetaan elitistisenä ja vieraantuneena, nämä ovat usein mukana popuolistien työkalupakissa luomassa fiksuuden leimaa.
3: Skientistit ja analyyttisen filosofian kannattajat, empiristit ja muut vastaavat taas ovat Aristoteleen periaatteen seuraajia. He ovat teknisesti vaikeita eivätkä usein viehätä populisteja. Elitistisyys ja tylsyys tekee näkemyksestä hyvin epäsuositun. Tätä kautta objektiiviset luonnontieteetkin voidaan kokea ”epäkäytännöllisinä” ja ”maailmankuvallisina. Etenkin jos moittijalla on dialektisia asenteita käytössään. Tätä kautta heillä on hyvin pieniä sisäänpäinlämmenneitä piirejä. Jostain syystä näistä piireistä hyväksytään yleensä myös jokunen auktoriteetiksi. Jopa kaikkiin asioihin kommentoivaksi auktoriteetiksi, olivatpa aiheet sitten oman alan tiedettä, jotain muuta tiedettä, etiikkaa tai soveltavaa estetiikkaa. Tosin tämä onnistuu vain jos hän ottaa käyttöön myös retoriikan ja dialektiikan menetelmiä.

---

Lähteet:
Aristofanes, ”Νεφέλαι” [suom. ”Pilvet”]
Platon, ”Ἀπολογία Σωκράτους” [suom. ”Sokrateen puolustuspuhe”]
Platon, ”Σοφιστὴς” [Sofisti]
Platon, ”Θεαίτητος” [Theaitetos]
Aristoteles, "Ἀναλυτικὰ πρότερα" [Suom. ”Ensimmäinen analytiikka”]
Aristoteles, "Ἀναλυτικὰ ὕστερα" [suom. ”Toinen analytiikka”]

Toulminin metodi

Usein nettiväittelyissä ei käännytetä ketään. Ihmiset heittävät onelinereitä joissa on usein annettu lähinnä muutamia tosiasioita, tuntemuksia, arvostelmia ja muita vastaavia asioita. Niitä ei usein jäsennetä ja strukturoida mitenkään. Ja sitten niitä heitetään kasa ja toivotaan että vastapuoli vakuuttuu. Usein tässä tulee väärinymmärryksiä ja olkiukotteluja. Ihan sen vuoksi että usein on hyvinkin hämärää että miten niistä annetuista faktoista niin väistämättä päädytään juuri siihen johtopäätökseen mihin on päädytty. Sanoja ei ole kertonut riittävästi relevanttia informaatiota kontekstista. Ja ihmiset täyttävät nämä aukot jollain. Esimerkiksi oletuksilla argumentin konteksteista ja sanojan motiiveista.

Akateemisessa filosofiassa nämä on ymmärretty ja sen lopputuloksena syntyy pitkällistä ja kuivakkaa materiaalia joka nukuttaa yleisön. Suuri osa menee yli hilseen ja tätä kautta alkaa vaikuttamaan snobistiselta ja ylpeältä ja lukijaa halveksivalta ”olen fiksumpi kuin te – katso kuinka monta sivistyssanaa osaan” -kikkailuksi. (Joka sinällään on mahdollinen keino sitä ensimmäisen luokan nettiväittelyä.)

Johonkin näiden kahden väliin voidaan tunkea jotain.

Stephen Toulmin oli filosofi, joka on tutkinut logiikkaa, moraalia ja filosofian soveltamista. Tässä yhteydessä tärkeää on muistaa, hän halusi luoda viitekehyksen jossa ymmärrettäisiin arkipäiväisiä argumentteja. Toulmanin perusajatus oli että normaalissa argumentaatiossa ei itse asiassa tehdä kuten filosofit ja matemaatikot toimivat. Eli että he ottaisivat lähtökohtia ja pistäisivät niitä yhteen ja katsoisivat mitä siitä seuraa. Normaalielämässä ei rakenneta deduktioiden ja induktioiden kautta vedettyjä päätelmiä joilla sitten tehtäisiin löytöjä konstruoitujen johtopäätösten kautta. Sen sijaan usein ihmisillä on jokin asia jota he puolustavat tai vastustavat. Ja tätä he sitten tukevat erilaisilla asioilla.

Toisin sanoen Toulmin näki että argumentaation miettiminen oli tarpeen koska akateemisessa filosofiassa keskitytään usein hyvin toisenlaisiin lähestymistapoihin. Sellaisiin jotka ovat arkielämässä vieraita. Mutta järkevyyttä ei kuitenkaan voida täysin heittää. Ihmiset eivät ole kuitenkaan joko ammattifilosofioijia tai suomi24 -palstan lihallistumia. Toulmin käytti pohjana onnistuneita lakitupatapauksia. Niissä argumentoidaan ja saadaan jury puolelle. Tämä johtaa tietenkin siihen että asenne on retorisempaa ja tätä kautta ”kierompaa ja kenties moraalisesti tahrautunuttakin” kuin akateeminen filosofia jota voi tulkita ”nukuttavaksi ja pölyiseksi norsunluutorneiluksi”. Mutta toisaalta se kuitenkin on perusta argumentoinnille jonka peruslähtökohtana on asiallisuus, rationaalisuuden kunnioittaminen ja ajatus siitä että tarjolla on vastapuoli joka pitää ottaa vakavastiotettavana järkevänä henkilönä.

Metodissa on kuusi osaa;
1: Väite (claim) Tämä on se mitä sanoja esittää. Johtopäätös tai lopputulema jota hän puolustaa. Tämä voi olla tosiasiaväite tai teoria, arvo tai arvostelma tai poliittinen kannanotto. Se, minkä puolustamiseksi argumentti on tehty ja jonka tukemiseksi kaikkien muiden osien tekemisen vaiva nähdään.
2: Todisteet (grounds). Tämä on se perusta jonka pohjalta esitettävä argumentti on luotettava ja hyvä. Tässä perustavimpia ja keskeisimpiä keinoja ovat evidenssi, empiiriset havaittavat tieteelliset faktat, arkielämässä totutut havaintoelämän ilmiselvyydet, logiikka ja mahdollisesti lähteinä käytettävien tahojen kredibiliteetti.
3: Oikeuttaja (warrant) Tämä ei yleensä ole deduktiivinen. Se on rakenteeltaan joko induktiivinen tai muuten epäsuorasti viittaava todiste jonka perusteella asiaa todennetaan. Takeen ydinteesinä on se, että usein kasa faktoja ei vielä ole ymmärrettävä syy kannattaa lopputulosta. Faktat täytyy kontekstoida. Täytyy kertoa miten todisteiden pohjalta päädytään johtopäätökseen. Ei siis vain sanota, että annetuista tosiasioista seuraa jotain vaan tämän lisäksi kerrotaan että miksi ne seuraavat. Tämä on yleisesti ottaen luonteeltaan induktiivista. Ja tässä kohden nojataan yleensä vahvasti retoriikasta tunnettuihin pääkeinoihin, eli ethos, logos, pathos ; eetosta korostetaan korostamalla auktoriteettia, jossa keskitytään ammattitaitoon, muiden ammattilaisten arvostukseen, titteleihin tai vastaaviin keinoihin. Logoksessa korostetaan järkevyyttä. Ja pathoksella luodaan sympatiaa ja vedotaan yleisön huomioon. Tätä kautta vaikka yhteisiin arvoihin vetoaminen voi olla tehokas strategia. Yleisön tunteminen ja heihin vetoaminen ja heidän arvojensa tunteminen on hyödyllistä suostuttelulle. Usein arkielämässä warrant on implisiittinen eli sitä ei sanota ääneen. Tämän vuoksi toisten ymmärtäminen voi olla vaikeaa.
4: Vahviste (backing) jonka tehtävänä on tukea oikeutustta. Tämä on yleensä jotain lisää joka on samaa takeelle kuin oikeutus on todisteille. Sillä tuetaan sitä miksi annettu oikeutus on tärkeä ja hyvä. Tämä on usein jotain jonka avulla viitataan asiaan. Todiste ei ole usein deduktiivinen vaan induktiivinen.
5: Määre (qualifier) joka kertoo siitä miten vahvasti argumentoija itse luottaa esitykseensä. Todennäköisyyksiä ja tuntemuksia. Tai rajoja joiden sisällä henkilö uskoo voivansa toimia. Tämä koostuu aika usein vain ”todennäköisesti”, ”kenties”, ”usein” tai vastaavanlaisista sanoista. Mutta ne voivat olla tarkkojakin. Nämä ovat harkintaa. Tai jos eivät olisikaan niin ne luovat mielikuvaa harkinnasta ja toisaalta suojelevat vasta-argumenteilta. ”Usein” ei kumoudu ihmisten mielissä vastaesimerkillä yhtä vahvasti kuin ”poikkeuksetta”.
6: Kiisto (rebuttal) Tässä esitetään vastapuolen argumentteja omalle näkemykselleen. Tässä yksi yleisimpiä keinoja on antaa vastaesimerkkejä omalle näkemykselle ja tätä kautta määritellä rajoja sille minkä sisällä oma argumentti on uskottava ja osoittaa alue jolle sitä ei voi viedä. Tämä luo ajatuksen siitä että olet harkinnut vastapuolen näkemyksiä. Toisaalta se määrittelee omia näkemyksiä ja niiden soveltuvuusalueita joka on käytännöllistä. Ja joka tapauksesta tästä syntyy tehokkuutta sitä kautta että vastapuoli ei yleensä kovin helposti voi vedota antamiisi vastaesimerkkeihin koska yleisö kuitenkin sekoittaisi keskenään sen, että asia on sanottu ääneen ja sen että asia on myös osoitettu hölmöksi.

Toulminin metodi on syntytapansa vuoksi keskittynyt lakituvassa pärjäämiseen. Tätä kautta sen hankintakonteksti on hyvin omanlaisensa ; Voidaan sanoa että siinä on vahva suostuttelun henki. Argumentaatiota ei toisin sanoen tehdä sellaiseksi että se olisi mahdollisimman varmasti tosi ja siihen liitettäisiin vain sellaisia asioita jotka hyödyttävät tätä totuustavoitetta. Se ei kuitenkaan ole pelkkää arkielämässä tapahtuvaa vääntöä ja inttämistä. Se on yritys suostutella rationaalisessa ja kunnioittavassa hengessä ihmisiä. Tämä on jossain määrin kyseenalaista mutta suomi24 -meininkiin verrattuna se on kuitenkin varsin ylevää.

Vähintään hänen tuomansa jaottelu on kätevää montaakin kautta; Se auttaa jäsentämään itse kohtaamiaan argumentteja. Ja jos ei saa jäsennettyä niiden avulla vastapuolen kantaa voi hakea sen avulla keinoja minkä kautta siihen saa järkeä ja vastapuolen kanta muuttuu ymmärretyksi – jos ei välttämättä hyväksytyksi. Toisaalta se kertoo osaltaan ihmisten psykologiasta ja siitä miten ihmisten mieli toimii ja tätä kautta voi ymmärtää miksi oma hieno argumentti ei vedonnutkaan vastapuoleen, kun satuit vaikka olemaan loogisuudestasi huolimatta aivan liian jyrkkä ja jätit hänen kantansa kuuntelematta mutta et pilkkaamatta. Tai millä keinoilla paha ja väärässä oleva vastapuoli onnistui manipuloimaan itsensä muiden ihmisten suosioon. Sen lisäksi sillä voi tulla ymmärretyksi paremmin. Ja suostutella muita olemaan samaa järkevää mieltä kuin itse on.

Huono kuolema - eli kuinka uskonto siirtää huomion aiheesta syrjään

Eutanasia on aihe, joka on etiikkaa. Siihen voidaan tätä kautta liittää paljon erilaisia mielipiteitä. Ja perusteluja. Joskus sitä kuitenkin vastustetaan argumentaatiolla joka on niin selvästi virheellistä ja harhaanjohtavaa että on käytännössä mahdotonta pitää sen esittäjää järkevänä tai vilpittömänä.

Pekka Särkiön kirjoitus "huono kuolema?" on erinomainen esimerkki tästä. Siinä luodaan retorisia red herringejä jonka kautta ongelma sysätään syrjään. Vastapuolen argumentteja ei kumota eikä tarjolla ole mitään päättelyketjua josta voisi johtaa mitään lopputuloksia. Tämänlaisia päästää sitten kynästään ihminen joka ns. tekee kristinuskoa työkseen. Tämä ei kannusta luottamaan siihen että asiat hoituisivat noin muutenkaan hyvin.

Särkiön teksti on varsin helposti analysoitavissa.

Hän alkaa määrittelemällä eutanasian kannattajien näkökannat. Hän korostaa, että "...Kansalaisaloitteessa eutanasian ehdot on rajattu tarkkaan tilanteeseen, jossa ihminen on parantumattomasti sairas, lähellä kuolemaansa ja kärsii sietämättömistä kivuista." mutta hän asettaa sen jännitteeksi toisen asian "Näyttäkin siltä, että kipujen aiheuttama kärsimys ei olekaan ensimmäinen syy edistää eutanasiaa vaan ihmisen itsemääräämisoikeus ja "oikeus päättää omasta kohtalostaan." Se on linjassa muiden liberaalien vapauksien edistämisen kanssa. Kivut eivät olisikaan tässä sietämättömintä vaan se, ettei ihminen voi hallita muun ohella myös elämän alkua ja loppua. Ensimmäiseen liittyvät hedelmöityshoidot, geenimanipulaatio tai abortti, jälkimmäiseen ihmisen vapaus lopettaa elämänsä, kun mielekäs elämä on eletty."

Hän myös trivialisoi eutanasian tarvetta ylipäätään sanomalla, että "Muutamissa yllä olevissa kansanedustajien kommenteissa poiketaan eutanasia-aloitteen perusteluista, joita ovat potilaan sietämättömät kivut ja niistä armahtaminen. Tehokkaalla lääkityksellä kivut voidaan muutamia tapauksia lukuun ottamatta poistaa." Ja korostaa riskejä. "eutanasiaa rajaavat tiukat perusteet alkavat kohta väljentyä. Ensin vain kuolemansairaille ja kivuista kärsiville täysi-ikäisille sallittu eutanasia liukuu vähitellen myös masentuneille, elämäänsä kyllästyneille tai alaikäisille."

Kolmanneksi hän luo rippisalaisuuden asiallisuusrajoja hipoilevan anekdootin. (Luotetaan nyt tässä että hän puhuu edes totta.) ALS -potilaiden kanssa on koettu jotain "Olen itse ollut oppijana sairasvuoteiden äärellä. Sen jälkeen olen usein vielä arkun päässä siunannut heidät Jumalan syliin. Ovatko näin, ilman eutanasiaa loppuun asti sairastaneet kokeneet huonon kuoleman?" Edelläolevan valossa hän selvästi esittää kysymyksen ns. retorisena kysymyksenä.

On selvää että Särkiön argumentaatio on hyvin tavanomaista.

Sen perusteluissa on kuitenkin hyvin omituisia asioita. Hän esimerkiksi asettaa autonomian ja tuskan vaihtoehtoisina asioina. Ikään kuin ne olisivat irrallisia osasia eivätkä esimerkiksi jotain jotka molemmat toteutuisivat kerralla jotta tilanne on relevantti. Tosiasiassa eutanasia on relevantti vain jos toteutuu kaksi ehtoa samanaikaisesti. (1) ihmisellä on kovia tuskia ja (2) ihmisellä on vapaus päättää omasta kohtalostaan.

Tilanne ei ole kovin hyvä sillä jos Särkiön omaa retoriikkaa soveltaisi häneen itseensä voisi huomata että hänen omissa kommenteissaan esiintyy sellaisia argumentteja ja kommentteja kuin "Ihminen ei koskaan voi täysin hallita elämää, vaikka jotkin asiat antaisivatkin tunteen elämän hallinnasta. Ihminen voi vain tunnustaa: Sinun kädessäsi on päivieni määrä." Samalla asenteella kävisi niin että tosiasiassa esimerkiksi hyvä onnellinen ALS -kuolema olisi muka jotenkin irrelevantti asia koska taustalla olisi toinen asenne, asenne siitä että ihmisellä ei saisi olla valtaa päättää omasta elämästään. Toki voitaisiin aina virittää sellaisia asennevammoja joissa selitettäisiin, että jos ihmisellä ei olisi vastuuta omien elämänsä päivistä, niin sitten kärsimys olisi vain siedettävä, että Herran haltuun. Särkiö oikookin mutkia non sequiturin ja straw man -argumenttivirheen avulla.

Toisaalta hänen trivialisoinneissaan hän tekee kaksi erikoista asiaa;
1: Kun hän korostaa että eutanasia olisi relevantti, hän korostaa määrän vähäisyyttä. Eutanasia ei ole kuitenkaan koskaan jotain jota olisi ehdotettu päämääräiseksi ja yleisimmäksi kuolemisprosessinhoitomudoksi. Tässä mielessä hän tekee lähinnä ab absurdo -heiton jossa vaihtoehtoa väitetään triviaaliksi. Mielekästä on sentään se, että lääketieteen ja ihmisen rajallisuutta korostavat eutanasian vastustajat eivät pidä lääketiedettä enää nykyisin kovinkaan usein kaikkivoipana. Ilmeisesti lääketieteen ammattilaiset ovat onnistuneet tuomaan edes sen verran tietoisuuteen että paljon puhuttu palliatiivinen  hoito kivunlievityksineen ei olekaan kaikkivoipaa. Eutanasialla on jonkinlaista perustaa niin kauan kuin näitä voidaan nähdä olevan yksikin.
2: Toisaalta hän korostaa sitä että eutanasia laajentuu. Näissä esimerkeissä on kuitenkin erikoinen yhteinen piirre. Niissä puhutaan itsemääräämisoikeuden laajenemisesta. Tämä on siitä kiinnostavaa että hän on itsekin tiedostanut että itsemääräämisoikeusasia on liitoksissa eutanasiaan. Toisin sanoen hän ei osoita että vastapuolen logiikka olisi ristiriitainen vaan että hän on erimielinen sen premissien kanssa. Näin ollen hän ei teknisesti ottaen perustele vaan vetoaa. Tämänlaisen kanssa on helppoa olla erimielinen. Petitio principii pieni pyörii. Toisaalta aina kun puhutaan slippery slopeista, on syytä tiedostaa että ongelmien estäminen on yleensä ottaen jotain johon voidaan puuttua valvonnalla. (Tai jos kaiken valvonnan voi muka jotenkin ohittaa ja kiertää ja niillä ei olisi vaikutusta, niin aivan yhtä hyvin niitä nykyajan juttujakin voitaisiin kiertää..)

Lisäksi Särkiö tekee tarinallaan huomion siirtymisen oleellisesti epäanalogisiin tapauksiin, joten hän tekee ignoratio elenchin ja secundum quidin. Hän tarttuu hyviin kuolemiin joissa ei ole tehty eutanasiaa. Hän todistaa tässä korkeintaan sen että joskus on mahdollista kuolla hyvä kuolema ilman eutanasiaa. Hän viittaa tässä johonkin eutanasiaa vaativien tilanteiden kanssa epäanalogiseen.

Ironisinta on että perustelurakenteeltaan Särkiön lausuma asia tuskanlievityksen yli olevien kuolemien harvinaisuudesta johtaa siihen että hänellä uskottavasti ei ole tullut vastaan relevanttia kuolintapausta. Jos joka toinen olisi palliatiivisen hoidon ulkopuolella ei montaa kuolinvuodetta tarvittaisi jotta relevantti kokemus olisi kasassa. Omakohtaisuus ja kuolleen tahtoa tämän puolesta narratoiva piispa onkin tässä kohden metodisessa pulassa. Hänen keinonsa syövät toiseltaan pohjan. Tätä on huvittavaa kuulla "ammattilaiselta". Heiltä ei saisi löytyä yhtään argumenttivirhettä tämänlaisissa. (Tuolla osaamistasolla olevaa tyyppiä tarvinnemme Särkiötä armeijassakaan vasta sitten kun vampyyrit hyökkäävät ja Super Soakerimme tarvitsevat piispan pyhittämää vettä toimiakseen aseena epäkuolleita vastaan. Eli emme koskaan.)

Itse asiassa on uskottavaa että hän vierailee ei-satunnaisesti valikoidun otoskoon paissa ja että hänen kokemuksensa ALS -kuolemansairaista eivät ylittäisi mitään relevanttia otoskokoa eikä hänen raportointitapansa ole sekään puolueeton. ; On selvää että jos jonkun uskonvakaumuksessa kuolema ei kuulu hänelle itselleen ja eutanasia on syntiä he eivät halua tarttua eutanasiaan. Ja vaikka haluaisivatkin, ei Särkiö niistä raportoisi vaan niistä jotka ovat urheasti tuskakuolleet tavalla jossa kirkastuvat hampaisiin asennetut kruunutkin. Sen sijaan Särkiö tuskin on vieraillut vaikkapa Esko Valtaojan, Veikko Sorvaniemen perheen kuolinvuoteella. Tai vastaavien. Tässä kohden voidaankin palata siihen että kuka päättää.

Voidaan jopa nähdä että Särkiön virhesynnit eivät jää tähän. Hän lieneekin niin syvällä että on kaiken armon, hyvyyden ja rakkauden ulkopuolella. ; Hän nimittäin ei ymmärrä elämisen ja kuolemisen symmetriaa. Hän korostaa miten ihminen ei voi päättää elämästään. Tämä on kuitenkin hyvin erikoinen. On totta että ihminen ei voi täysin estää sitä että hän kuolee. Mutta
1: Ennen pitkää jokainen meistä kuolee. Kuitenkin elämää voi pidentää. Itse asiassa lääketieteen ja elämäntapoihin liittyy hengen pelastamista sellaisella tasolla että kirkkolaiset ovat paljon heikomminkin korrelaatioin selittämässä hyvinkin relevanteista uskonnon elämänlaatua parantavista voimista.
2: Kukaan ei päätä sitä milloin syntyy. Mutta kuolemasta voikin sitten päättää sitäkin enemmän. Kuolema on hyvinkin hallittavissa. Itse asiassa itsemurha voidaan nähdä niin keskeiseksi osaksi päätäntävaltaamme että elossaolemisemme on sinällään statement sen puolesta että elämä on elämisen arvoista. Jos tämä olisi mitenkään paikkaansapitävä niin eutanasia olisi mahdoton. Ihminen kuolisi kun kohtalo sallii. Eutanasiapiikillä tai muilla vastaavilla ei olisi mitään vaikutusta.

Kaiken kaikkiaan;

Särkiön huomio on toki sinällään paikallaan että eutanasiaa on yritetty medikalisoida puolin ja toisin. Tässä yhteydessä esimerkiksi Päivi Räsänen on puhunut palliatiivisen hoidon kaikkivoipuudesta ja trivialisoinut eutanasian joksikin joka ei ratkaise mitään lääketieteellistä ongelmaa. Ikään kuin kysymys olisi pelkästään lääketieteellisestä eikä eettisestä kysymyksestä. Tämä on ollut etenkin eutanasian vastustajille tarpeen, koska eettisen kysymyksen kohdalla vastaan tulee se että argumentisto muuttuu maailmankuvalliseksi. Ja tätä kautta uskonnonvapaus ja muut vapaudet tuppaavat syömään tehoa siitä että kukaan ei saisi tehdä eutanasiaa.

Etenkin kun perusasetelma on synergiassa Särkiön mainitsemien asioiden kanssa. Jotka ovat muuten länsimaisen oikeusjärjestelmän kannalta aika ytimellisiä. Niiden kutsuminen liberaaleiksi on tässä yhteydessä tarkoitushakuista ja luulen että myös varsin tahallista ; Kun toinen puoli sanoo että "kukaan ei saa tehdä eutanasiaa" on tässä maailmankuvan pohjalta tehty kategorinen kielto. Ja vastakohtana on jokin jossa ihminen saa valita. Vaikka sen "hyvän ALS -kuoleman". Särkiön kysymys muuttakin muotoaan. Eutanasian kohdalla se ei enää olisi retorinen kysymys. ALS -potilaan kuolema on hyvä tai huono sillä mittarilla miten ALS -potilas sen kuolee. Hyvän kuoleman voi teoriassa saada vaikka kenttäpiispan vieressä.
1: Joskin jos itse joutuisin letkuihin ja joku Särkiö tulisi kelmein käsinensä silittämään kättäni ja kieltäisi minulta armokuoleman.kieltäisi minulta armokuoleman. Ja kertoisi,että Jeesuksen rakkauden vuoksi olisi taisteltava puolestani koska muuten julma lääkintäyhteisö ja rahanahne valtio tahtoisi minut ja kaltaiseni murhata. Vetoaisi myös siihen, että elämä on Jeesuksen antama ihana lahja, josta tulee nauttia niin kauan kuin pystyy -vaikka väkisin. Kyllä minäkin siinä tilanteessa varmasti tuntisin oloni ylpeäksi, kun saisin noin hyvää asiaa tukea, ilman että minulta mitään kysytään asiasta.

Tässä valinnassa tuodaan esille ajatuksia siitä miten mummoja "manipuloidaan"  sanomaan asioita jotka ovat heidän mielipiteitään vastaan. Joka on kiinnostava siinä mielessä että on oireellista että se tulee ihmisiltä jotka muuten puhuvat uskonnonvapaudesta mutta ovat toimimassa tavoilla joissa tämä valinta olisi mahdollisimman painottunut heidän puoleen. ; Voidaan jopa kysyä että entäpä jos eutanasiaa vastaan vahvasti oleva piispa kuolinvuoteen äärellä manipuloikin ALS -potilaan kantaa niin että tämä ei taivaspaikan menetyksen pelossa suostu ottamaan eutanasiaa?

Ajatus olisi salaliittoteorianomainen ja asennevammainen. Se voi olla myös kenties toteutuva asia. Ja se on identtinen sen kanssa että mummot ajetaan kokemaan elämänsä turhaksi ja että he ovat vain rasitteita ja näin he tekisivät eutanasian suunnilleen migreenistä. On selvää että tämä on lähinnä esimerkki miten kävisi jos kristittyjä "ammattilaisia" kohdeltaisiin sillä asenteella joilla he muita kohtelevat. (Kultaisen säännön noudatus kaikissa toimissa on mielestäni muuten jotain joka on syytä asettaa oletukseksi jokaiselle kristitylle, aina ja kaikkialla. Ei ole kiitosta tullut tästä kyllä. Ystävällinen olen yrittänyt olla.)

Särkiö on niitä eutanasian vastustajia joilla ei ole argumentteja. Siksi he joutuvat kikkailemaan koko asiattomuuden kirjolla. Vihollisen olkiukottamisesta huomion siirtämiseen niihin tapauksiin joille ei edes olla ajamassa eutanasiaa. (Esim. kristityille jotka haluavat kärsiä koska ovat sitoutuneet filosofiseen kannanottoon että Jumala omistaa heidän elämänsä. Ja joita ärsyttää jos ateistit laajentaisivat omaa maailmankuvaansa ja sen premissejä heidän elämäänsä. Vaikka ovatkin iloisia jos saavat omista maailmankuvapremisseistään pakotettuja maan lakeja.)

Onneksi eutanasia on vuosi vuodelta suositumpi vaihtoehto. Ja demokratiassa tämä trendi tarkoittanee tulevaisuudessa yhtä asiaa. Sitä odotellessa joudumme elämään maailmassa jossa laki toimii kuten Särkiö toimii. Mutta omalta puoleltani voin sanoa että jos huomenna laki on tervehtynyt niin varmaa on että logiikan ja perustelujärjestelmien rakenteen valossa Särkiö on yhä silloinkin väärässä.

---

Kirjoittaja on, pitkälti kristittyjen ihmisten ansiosta, elänyt varsin huonon elämän. On tavallaan kokonaisvaltaista palvelua kristityiltä pyrkiä tekemään parhaansa jotta myös kuolema olisi mahdollisimman kurja.

Filosofiasta ja argumenttivirheiden "pienemmistä synneistä"

Kun asioita perustellaan, on tässä yleisesti käytössä kaksi päästrategiaa (1) vetoamme järkeen, tieteeseen tai vastaaviin järjestelmiin joissa jonkinlainen evidenssi tai rakenne tulee uskomuksia tai asettaa ne kriittiseen näkökulmaan. (2) voimme vedota auktoriteetteihin, ryhmäpaineisiin, rangaistuksiin, naurettavuuteen, toistoon, pelotteluun, heimohenkisyyteen, sensuuriin - tai ylpeyteen tai häpeään.

Karkeasti sanoen filosofit ovat tavanneet olla sellaisia että he painottavat näistä tätä ensimmäistä kohtaa. Jopa dekonstruktionistit menevät "joko logiikka tai ei mitään" -hengessä. He analysoivat sitä miksi looginen analyysi epäonnistuu eivätkä näe jälkimmäistä vakuuttumisen keinoa hyvänä. Itse asiassa vaikka olisi niin paatunut postmodernisti että olisi totuusrelativisti, niin heillekin kakkoskohdan temput ovat perustelujen sijaan intressejä, valtaa ja muuta tuomittavaa.

Tämä on hyvin mielenkiintoinen kysymys. Ja yhtenä teemana voikin olla se, että osittain kysymys on myös etiikasta. Moni mieltää kakkoskohdan autonomiaan puuttumisena. Tämä on siitä erikoista että periaatteessa jos ihminen tottelee järkeä niin kyllähän hän silloinkin alistuu jollekin. Jos sitoutuu aina järkeen, ei tee sen suhteen autonomista ratkaisua. (Vaikka tekisikin viisaita ja totuudenmukaisia ja käteviä ratkaisuja joissa mielekkäitä lopputulemia haetaan käytännöllisin keinoin.)
1: Autonomisuusnäkökulma on toki siinä mielessä erikoinen, että autonomisen päätöksen ohjailua tunteen ja ties minkä kautta suhteutetaan myös sen mukaan miten tätä suostuttelua tehdään ; Erilaisia lakeihin liittyviä houkuttimia katsotaan niin että jos jotain halutaan estää tai kieltää, tai jostain rangaistaan tähän suhtaudutaan nuivemmin kuin siihen että jotain asiaa kehutaan ja tuetaan erityisesti. Näin ollen esimerkiksi ksylitoltuotteiden tukeminen voisi näyttää hyvin erialaiselta kuin sokeripitoisten karkkien lisäverottaminen. Samoin voidaan nähdä että ne jotka kovin kategorisesti tuomitsevat kristinuskon tai islamin koetaan militanteimpina syrjijöinä kuin niitä jotka turhankin ylpeästi röyhistävät miten islam on rauhan uskonto ja kristinusko objektiivisen moraalin ja yhteiskuntajärjestyksemme ydin niin että näitä täytyisi erityisesti tukea, kunnioittaa ja ajaa oleelliseksi osaksi yhteiskuntamme valtakoneistoja. Ja jopa niille jotka moittivat näitä uskontoja sensuuri on pahempi asia kuin liiallisen. näkyvyyden ja vakavastiotettavuuden antaminen yleisessä julkisessa mediatilassa. (Joka on kuitenkin rajallisen kokoinen nykyäänkin.)

Tässä mielessä voidaan nähdä että sitä ollaan hyvinkin totuusarvofiksoituneita. Onkin selvää että looginen perustelu on sellaista että siinä vastaus on totuusarvoriippuvainen. Sen sijaan totuusarvot menettävät merkityksensä auktoriteettien alla. Niillä voi perustella kaikenlaista välittämättä minkälaisia taustaoletuksia tai perustelurakenteita käyttää. Totuus tai epätotuus ei merkitse mitään.

Tässä mielessä voidaan kuitenkin huomata että jos looginen päättelyvirhe - vaikkapa ristiriita - on hyvin vastansanomaton kritiikki, niin se että jonkin argumentaation yhteyteen livahtaa ad hominem on helposti totuusarvon kannalta vapausasteinen. Emme kuitenkaan yleisesti anna armoa päättelyvirheille niin että ne jotka loukkaavat totuusarvoa olisivat "isompia syntejä" ja sellaiset jotka eivät aja perustelua suuntaan tai toiseen vaan ovat sen kannalta irrelevanttia tauhkaa olisivat "pieniä syntejä". ; Ehkä takana on ideaali täydellisestä keskustelusta ja arugmentoinnista ja sen tavoittelemisesta. Ja silloin ei välttämättä luokitella virheitä pieniin ja suuriin koska ne kaikki ovat virheitä.

Päättelyvirhelistoista

Argumenttivirhelistat ovat käteviä. Niillä pääsee hyvin alkuun ja niihin viittaamalla voi kuvata millä tietyllä tavalla toisen argumentti on virheellinen. Listaukset ovat usein aika pitkiä. Siitä huolimatta ei ole mitään yhtä tiettyä kaanonista päättelyvirhelistaa ; On vain luettelo joissa on joitain hyvin kaanonisia ja kaikkien tuntemia yksittäistapauksia ; Kuten vaikka latinistinen "tu quoque" tai kotomaankielisempi "olkiukko".

Tämä on tietenkin ymmärrettävää ; Karkeimmillaan päättelyvirhe on mitä Richard Whately niiden kuvasi olevan jo vuonna 1828 teokssa "The Elements of Logic" ; "any unsound mode of arguing, which appears to demand our conviction, and to be decisive of the question in hand, when in fairness it is not." Tämä tarkoittaa sitä että jokainen tapa jolla tehdään jokin perusteluvirhe on päättelyvhirhe. Näin ollen onkin lukuisia tapoja olla väärässä. Ja nämä ovat usein sidoksissa kontekstiin.

Karkeasti ottaen päättelyvirheet ovat kuitenkin paitsi virheitä, niin myös jotenkin vetoavia virheitä. Ne ovat siksi yleensä psykologisesti houkuttelevia. Siksi monet niistä ovatkin tavallisia. Sellaisia joita jopa harjaantuneet ihmiset lipsauttelevat. Tässä kohden virheet jaetaan tavallisesti;
1: Retorisiin päättelyvirheisiin jotka koskevat enemmän sitä miten omaa argumentointia paketoidaan. Tämä on tavallista esimerkiksi kun vastassa on epämiellyttävää todistusaineistoa joka halutaan ohittaa. Asia kierrellään eikä siihen välttämättä oteta kantaa tavalla jossa olisi looginen rakenne.
2: Suoraan sellaisia argumentteja jotka ovat loogiselta rakenteeltaan virheellisiä.

Näiden opettelu on hyödyllistä ja kätevää. Niissä nimetään temppuja joilla esimerkiksi itseä voidaan huijata. (Jopa mahdollisesti itse itseään huijaten.) Niiden takana olevat perusteet ovat usein syvällisempiä ja hankalampia joten ne ovat myös helppo oikotie asioihin.

Tässä kohden on kuitenkin syytä huomata että kaikki päättelyvirheet eivät ole näin yksinkertaisia. Itse asiassa on kaksi sellaista päättelyvirhetyyppiä joiden kohdalla tulee usein vaikeuksia;
1: On olemassa tilanteita joissa esimerkiksi ei ymmärretä ad hominemin takana olevaa ajatusta, vaan seurataan muotoa sisällön sijaan. Ad hominem on argumenttivirhe silloin kun toisen argumentti ohitetaan eli argumentin kumoamisen sijasta haukutaan toinen tyhmäksi ja että tämä on siksi väärässä. Tai sitten halutaan siirtää huomio pois niin että ei keskustella asiasta vaan ollaan ajamassa asiaa siihen että ei keskustellakaan aiheesta vaan keskustelijoista.
     1.1: Tässä kohden tarkkaavainen toki huomaa että näiden toimintatapojen takana on toisia pättelyvirheitä. Joille voidaan antaa nimi. Esimerkiksi toisen pilkkaamista voidaan käyttää kaivon myrkyttämiseen, siihen että koska hän edustaa jotain vastenmielistä tahoa niin siten hänen asiansa olisi automaattisesti väärin joka ei ole hänen argumenttirakenteidensa purkamista ja kritisoimista. Hän ei ole väärässä sen perusteella mitä hän sanoo vaan sen mukaan mitä hän edustaa. Ja toisaalta pilkka voi olla red herring. ; Vastaava Retorinen kulmakin voidaan kaivaa kun mietitään sitä eroa joka on siinä että joku otetaan kiinni varkaisista ja häntä evidenssin valossa kutsutaan varkaaksi. Tämä ei ole virhepäätelmä vaikka se voi loukata jonkun tunteita. Toisaalta jos oikeudessa joku todistaa toista rikollista vastaan ei hänen sanomisensa varkaaksi ole muuta kuin retorinen keino; Todistuksen arvo tulisi kumota viittaamalla siihen että annettu todistus se ei sovi todistusaineistoon eikä siihen että sanotaan vaikka rikollistoverin joukkionsa pettämistä joksikin joka tuhoaa moraalittomuuksissaan todistuksen arvon.
2: Toisaalta monesti virheellinen päättely ei ole itse asiassa käytetyissä argumenteissa. On aivan tavallista törmätä vaikkapa pseudotieteisiin joiden argumentisto on sisäisesti koherenttia. Myös monien poliitikkojen ajatukset ovat sellaisia että niissä tilastotiedettä väännellään niin että tosiasiassa virheet ovat asiavirheitä. Tai joskus tilastoja käytetään oikein niin että lukija harhaanjohtuu uskomaan niiden pohjalta jotain "ihan itse". On katsottava evidenssiä itse argumenttirakenteen ulkopuolella. Tai nähtävä sellaisia johtopäätöksiä joita seuraajat "tekevät ikään kuin itse" vaikka virallisesti poliitikko ei tietenkään "ole sanonut mitään sellaista". Hän on vain antanut ymmärtää. Näissä esitettyihin argumentteihin ei välttämättä voida naulata siistiä loogisen argumenttivirheen nimeä. Ne ovat silti huonoa ja virheellistä päättelyä.

Tässä mielessä monesti argumenttivirheet ovatkin huono isäntä ; Argumenttivirhelistat ulkoluettuna jonain jossa ei ymmärretä mihin loogisiin periaatteisiin ne nojaavat johtaa helposti virheellisiin syytöksiin argumenttivirheistä. Ja tällöin argumenttivirhelistan hieno nimi on jotain joka ikään kuin kutsuu logiikanarvostuksiamme ja viittaa arvostettaviin asioihin mutta sen sijaan että se lisäisi ja tukisi näitä kaivattavia ansioita, se toimii niitä vastaan.

"Ello, I wish to register a complaint."

Monty Pythonin "Flying Circus" -sarjassa on sketsi kuolleesta papukaijasta. Se koostuu valittavasta asiakkaasta ja asiakaspalvelijasta joka keksii mitä erikoisempia syitä sille että papukaija ei ole kuollut vaan ainoastaan näyttää kuolleelta.

Tilanne on taatusti tuttu huonosta asiakaspalvelusta. Jossa ties mitä ihmeellisempiä tekosyitä keksitään jotta päästäisiin livahtamaan vastuusta. Huvittavuus syntyy siitä että vaikka katsojalle on melko selvää että papukaija on kuollut, on nokkelalla myyjällä aina argumentti jonka kautta papukaija ei välttämättä ole kuollut. Jos olisimme jostain syystä vakuuttuneita että papukaija on elossa, sama keskustelu näyttäisi hyvin toisenlaiselta.

Mutta tästä sketsistä voidaan napata esiin sellainen asia kuin perustelurakenne. Tai perustelutavan taustalla oleva asenne. Ja tätä kautta päästään johonkin muuhun jonka Kuolemasta on puhuttu paljon. (Eli tietenkin kysymys on Jumalan kuolemasta. Ajamatta jääneet viikseni tuivertavat jo vahvassa Keravalaisessa ilmassa pelkästään kirjoittaessani tätä. Osittain syynä voi olla se, että olen niitä ihmisiä jotka huutavat, kuolaavat ja mutisevat kirjoittaessaan. Tai ei mitään. Jatketaan.)

Voisin ottaa käsittelyyn jonkun Antony Flewn nuoruudenargumentin jonka mukaan Jumalausko ei ole falsifioitavissa ja että uskonto paikkaa näkemystään Jumalan olemassaolosta sellaiseksi että se kestää kritiikkiä. Mutta ei sellaisella tavalla että Jumala olisi perustellusti tosi. Sen sijaan otan tämän Flewn huomion relevanttina osana. Mutta sen täydentämiseen tarvitaan hieman laajempaa kokonaiskuvaa argumentaatioon. Ja tässä Flewn huomio on enemmänkin tosi detalji. Kokonaiskuva on paljon kiinnostavampi, kompleksisempi. Ja entistä valmiimmin sellaista että se sopii rinnastettavaksi erilaisiin hupsuihin sketsisarjoihin.

Jennifer Faust on tutkinut monien jumalatodistusten ja uskonnollisten argumenttien vetoavuutta. Ja hän on kiinnittänyt niissä huomiota asiantilaan joka kieltämättä paistaa esiin myös edellä mainitussa kuollut papukaija -sketsissä. (Argumenttia ei heikennä se että filosofin sukunimi on sen tyylinen että se väistämättä tuo mieleen diilit Saatanan kanssa. Ja tämä voisi olla syy argumentin ... ateistiseen ... sävytykseen. Vaikka diili Saatanan kanssa itsessään on tietenkin todiste juuri päinvastaisesta. Tai ei mitään. Jatketaan.)

Jennifer Faustin näkemys argumentaatiosta on hyvin rationaalisuuspainotteinen. Hän ei siis vetoa muutoin aika yleisiin ajatuksiin joissa uskontoa lähestytään mielisokeuden tai hulluuden tai tunteisiinvetoavan retoriikan kautta. Hänen mielestään kunnon kohtelias filosofi on sitä mieltä, että kun hän haluaa vakuuttaa jonkun argumentaatiolla niin hänen täytyy suorittaa onnistuneesti seuraavat asiat:

1: Liittää argumentissa oleviin premisseihin argumentteja jotka johtavat todennäköisyyden kasvamiseen. Toisin sanoen argumentin tulee olla sellainen että argumentin premissit ovat niiden jälkeen uskottavampia. Argumentaatio on siis sidoksissa arugmentaation taustapremisseihin ja lisäksi ne kertovat miten asiat ovat todennäköisemmin kuin eivät.
2: Käytetyt premissit kasvattavat johtopäätöksen todennäköisyyttä. Tässä mielessä argumentaatio voi olla deduktiivista eli jos premissit ovat tosia niin johtopäätökset pitävät väistämättä paikkaansa. Mutta ne voivat olla myös induktiivisia. Jolloin argumenttiin tulee uskottavuutta vaikka asia ei ole täysin 100% varma pelkästä premissien oikeudesta. Argumenttien ei siis tarvitse olla täydellisiä ja aukottomia. Riittää että ne ovat hyviä kelpo argumentteja.
3: Että taustalla olevat premissit ovat argumentaation kohteelle hyväksyttävämpiä kuin johtopäätökset. Eli hän pitää argumentaation takana olevia taustaoletuksia uskottavina, tai ainakin uskottavampina kuin johtopäätöstä ilman niitä.
4: Ja että johtopäätökset eivät ole ristiriidassa jonkin suuremman ja kovemman periaatteen kanssa. Eli johtopäätös ei ole ristiriidassa joidenkin vielä vahvempien periaatteiden ja päätelmien kanssa. Jos muuten hyvä argumentti johtaa siihen että jokin hyvin yleispätevä ja vahvasti uskottava periaate olisi virheellinen, niin tämä vahvempi periaate kyseenalaistaa johtopäätöksen kautta niitä premissejä joiden varassa argumentti lepää.

Periaate on kieltämättä ihanteellinen. Ja mielestäni pelkästään tapa jolla Faust käsittelee argumentaatiota ilman kontekstia tai sovelluksia on hyväksi ihmiselle. Mutta tästä voidaan vetää kuitenkin yhteys papukaijan Jumalan kuolemaan. Tämä johtuu siitä että Faustin analyysin mukaan Jumalatodistuksia ja uskontoperusteluja kuvaa se, minkä monet teistit tunnustavatkin. On suosittua esittää jotain McGrathin tyylisiä ajatuksia siitä että Jumalausko olisi foundationalistista ; Jumala on viitekehys eikä teoria. Teismi ei ole perustelusta tai vastaavasta vaan siitä että se muokkaa kuinka tulkitsemme ja ymärrämme ympäröivää todellisuutta ja muuta maailmaa. Faustin mukaan argumentaation ongelmana onkin se, että argumentit huijaavat ytimessään. Ne eivät mukaile hänen kuvaamaansa argumentaatiomallia. Hän kuvaa hyvin tietynlaista petitio principii -asetelmaa joka on yleinen teismille. Hän kutsuu tätä ilmiötä nimellä "begging the doxastic question".

Asiaa voi lähestyä yksinkertaistetujen lyhennelmä-esimerkkien kautta;
1: Anselmin ontologinen todistus. Pelkkänä yksin olevana argumenttina se ei näytä esiolettavan mitään uskomuksia. Se on sellaisenaan vain konseptuaalinen analyysi. Siinä käsitellään sellaisia termejä kuin "täydellisyys" ja vastaavaa. Käsiteanalyysi tässä muodossa ei ole kehäpäätelmä. Kuitenkin Faust huomauttaa että saadakseen Anselmin premisseille merkitystä nojaa siihen että on esioletettu universaali objektiivinen arviointi jossa on selvä hierarkia. Ja jossa suurin ja täydellinen olento on sen huipulla. Tämä taas on jotain jonka lähinnä teisti hyväksyy ilmiselvänä.
2: Samoin kosmologisessa todistuksessa, sen lukuisissa muodoissa, on esitetty, että on olemassa abstrakti metafyysinen ominaisuus joka koskee fyysistä todellisuutta. Aika, kausaalisuus ja vastaavat. Ja että nämä ominaisuudet vaativat selityksen joka on nimenomaan Jumala. Argumentissa on järkeä vasta kun on esihyväksynyt (1) tieteellisen selittämisen puuttumisen (2) ei-naturalististen selitysmuotojen mahdollisuuden ja (3) sen että nämä ei-naturalistiset selitysmallit ovat paitsi mahdollisia niin myös relevantteja ja todennäköisiä. Ja on selvää että lähinnä teistit hyväksyvät kaikki nämä tausta-asenteet.

Samaa tilannetta voi kuvata helpommin argumentilla joka ei löydy Faustilta. Mutta siinä oleva perusastelma on sama. Sitä sanotaan että naturalistille elämä loppuu mysteeriin ja siksi ateismi on heikoilla. Kuitenkin mysteeri on olemassa vain jos kuolema ei ole vain naturalistisen aineen epäjärjestäytymistä ja "rikki menemistä" vaan on jokin relevantiksi koettu sielu joka voi jatkaa kuoleman jälkeen oloaan. Ja uskoakseen tämän pitää olla teisti. Joten ateisti-naturalisti tuskin puree tätä argumenttia in first place.

Tämä vakuuttaisi minut ateismista, ellei argumentti olisi niin hyvä että uskon, että Faust on saanut siihen yliluonnollista apua Saatanalta. Sen vuoksi Jumala ei ole oikeasti kuollut. Hän vain lepää!

Dhimmiksi dhimmin paikalle

"Uuden Suomen" kirjoitukseni "Aito Avioliitto" -tapahtumasta on herättänyt miellyttävän määrän paheksuntaa. Osa siitä on levinnyt muualle. On jossain määrin kiinnostavaakin, että vaikka keskustelua on tuossa ketjussa käyty melko paljon, on huomattava osa siitä käyty sosiaalisessa mediassa paikoissa joissa perusajatuskena on se, että jos sieltä löytyy asiallista kritiikkiä niin ei sitä ainakaan minulle asti tulla kertomaan. Tämä on tietenkin normaalia, eikä siinä suoranaisesti ole mitään pahaa.

Otan kuitenkin nyt tässä esille muutamia lainauksia asiasta. Otan alkuun Susanna Koivulan lausunnon. On ällistyttävää miten huono sisälukutaito hänellä on. Ensinnäkin on huomattava että artikkelini on itse asiassa kokoelma eri aiheisia argumentteja jotka ovat eri mittaisia. En ymmärrä miksi hän päättää mikä niistä on keskeinen ja mikä ei? Ei sitä ainakaan tekstissä lue!

Toinen asia on sitten se, että Koivula harrastaa hyvin omituista kannanottoa itse argumentistani. Se oli moniosainen ja kaikki sen kohdat on otettava huomioon jotta siitä saisi irti sen tolkun.

Tilaisuutta myydään uskonnollisesti neutraalina. Kirjoitukseeni linkkaaman Koivulan artikkeli kommenttiosioineen on todiste tästä. Kuitenkin samanaikaisesti usein korostetaan esimerkiksi Suvivirsikeskustelu - jota voisi kai kutsua Suvivitsikeskusteluksikin - että ei ole sellaista asiaa ollenkaan. Että ei olla arvotyhjiössä. Koivula kommentoi omalla sivullaan miten Heureka on sopiva koska "ei uskonnonharjoitusta". Mutta uskonnollisuus, teismi ja uskonnonharjoitus ovat eri asioita. En ole käyttänyt sanaa "uskonnonharjoitus" joten Koivula reagoi omiaan.

Koivula ei muutoinkaan näytä ymmärtävän edes argumenttini karkeinta sisältöä. Hän esittää että "Evoluution kritisoiminen tuskin tekee jääviksi ottamaan kantaa avioliittoinstituutioon kenenkään kohdalla. Yhdistyksen päätavoite on kansalaisaloitteen eteenpäin vieminen, ja se ei ole uskonnonharjoitusta." En ole jääväämässä Puolimatkaa tai kieltämässä hänen läsnäoloaan. En ole sensuroimassa, olen kannustamassa moniäänisyyteen. Kun en ole väittänyt mitään tämänlaista, ihmettelen että mihin ja kehen hän reagoi. Sen sijaan argumenttini jonka aivan suoraan kirjoitin siihen artikkelin yhteyteen on ollut se, että Tapio Puolimatkan taekeskittyneeseen EAAN -argumentin hokemisen mukaan ateisti joka uskoo evoluutioon on jäävätty kaikista tietoon liittyvistä asioista. Eli hänestä ateismi ja evoluutio jääväävät. Kantani ei ole että Puolimatka ei saa puhua vaan se, että hän ensin kiistää evolutionisteilta oikeuden olla "älyllisesti rehellisiä/intellectually fulfilled". Mutta annas olla kun tulee tälläinen aloite, niin sitten kyllä kelpaa nimi samaan paperiin. Samoin en halunnut sensuroida Pasi Turusta. En mainunnut että "tuolla mielipiteellä ei saisi olla julkisuudessa". Sen sijaan korostin että Turusella on vankka historia metaeettisen argumentin kannattamisessa. Sen mukaan ateisteilla ei voi olla pääsyä etiikkaan. Tuo kansalaisaloite on kuitenkin soveltavaa etiikkaa ja sidoksissa arvoihin. Joten Turunen on argumentaatiossaan jäävännyt ateistit tästä aiheesta. Koivula siis kääntää vainoamisen ympäri. Hän syyttää minua siitä että minä kieltäisin evoluutiomielipiteen vuoksi kannanotot jostain aiheesta. Tosiasiassa hänen pitäisi huomata että liikkeen johtohahmot ovat jäävänneet asioita mielipiteen vuoksi. Ja että jos voit olla älyllisesti rehellinen ateisti joka järkevästi ja perustellusti on tässä esittämässä mielipiteitä ja osallistumassa kampanjaan, niin onhan se ristiriidassa kaiken sen kanssa mitä nuo herrat ovat julkisuudessa esittäneet. Näiden hahmojen valitseminen ei tunnu neutraalilta ja etäännyttää ateisteja. Etenkin kun muunlaisia esiintyjiä ei ole tarjolla.

Toisaalta Koivulan koko strategia näyttää nojaavan siihen että argumenttini olisi "Yhdistys on uskonnollisesti sitoutumaton, vaikka yhdistysaktiiveissa on myös kristittyjä." Kun argumenttini on enemmän sitä että siellä on VAIN niitä. Samaa kantaa perustelee Irma Haapa-aho oheisessa kuvankaappauksessa. Ajatus on omituinen. Sillä esimerkiksi Suomen Evankelis-Luterilaiseen kirkkoon voi kuulua ateistikin mutta se ei tee siitä uskonnollisesti neutraalia. Samoin hyvin monessa valtiossa on jäseninä ties mitä mutta siellä laki sortaa joitain vähemmistöjä. Jäsenyys ei tarkoita sitä että  "solahtaa mukavasti mukaan" joka oli se teema josta puhuin jutussani.

Samoin kun argumenttini koski Aito Avioliitto -liikettä ja itse tuossa keskustelunalaisesa artikkelissani korostin aivan eksplisiittisesti että en näe että homojen avioliiton kielto olisi yleisesti ottaen (general) vaan keskustelun alla on nimenomaan Aito Avioliitto järjestönä (particular). Käytin sulkujakin juuri tuossa yhteydessä. En ole siis jättänyt asiaa tulkinnanvaraiseksi vaan kirjoittanut sen aivan eksplisiittisesti. Näin ollen Haapa-aho ei siis oikeasti reagoi minun tekstiini. Hän reagoi johonkin aivan muuhun. Se, että joku voi perustaa toisen ja erilaisen kansalaisaloitteen ei muuta Aito Avioliitto -aloitetta mitenkään. En ole myöskään ottanut kantaa onko asia laiton tai saako sellaista pitää. Itse asiassa aivan tekstini alkupuolelle laittamani sanoo aivan suoraan päinvastaisesta. En pitänyt liikettä vainoamisena tai sananvapauden vastustamisena tai mitään. Laitoin tämän alkuun koska se oli mielestäni sitä relevanttia juttua. Alustus ikään kuin rakensi eetoksen koko fragmenttikokoelmaani. Ihmettelenkin sitä miten kristityt oikein luulevat pärjäävänsä keskustelussa ja argumentoinnissa ja voivansa esittää pätevää kritiikkiä selvästi edes lukematta koko tekstiä. Jos teksti on luettu ja sitä ei ole ymmärretty, niin tässä syntyy kyllä vahva viesti siitä millä järjenlahjoilla Aito Avioliitto -lain järkevyydestä vakuuttuminen tehdään.

En ylipäätään takertunut siihen että jäseninä on kristittyjä vaan siihen miten asia oli hoidettu uskonnottomatkin huomioiden. Kantani ei ole että Aidossa Avioliitossa ei saisi olla niitä joita siinä on ja esiintyä niitä joita siinä esiintyy. Kantani oli että sitomalla tilaisuus pelkästään tietynlaisiin ihmisiin värittää tilaisuutta helposti. Jos esimerkiksi Saksassa toisen maailmansodan jälkeen oltaisiin rakennettu rauhaa saksalaisten ja juutalaisten välille, ja tilaisuudessa olisi pelkästään aktiivisia julkinatseja, ei tilaisuuteen varmasti tulisi juutalaisia ja he pitäisivät tilaisuutta varsin epäilyttävänä. Kun Aito Avioliitto on ottanut esiintyjikseen ja staroikseen pelkästään tyyppejä jotka ovat olleet näkyviä ateistien vastustajia, on selvää että jos olet asialle myötämielinen ateisti, niin tällä on etäännyttävä vaikutus. On turhaa väittää että Turusen ja Puolimatkan asiat eivät olisi herättäneet ateisteissa antipatioita. On suorastaan idioottimaista väittää että tällä ei ole vaikutusta. Ja että tällä on vaikutusta nimenomaan siihen joka on Aidon Avioliiton tärkein tavoite. Eli saada riittävästi nimiä siihen aloitteeseen. Tämä sisällöltään aivan yksinkertainen viesti on jotenkin ollut erityisen vaikeaa ymmärtää. Kenties siksi että on rakentavampaa olettaa rakentava kritiikki vihollisuudeksi ja lähteä loukkaamaan persoonaani ja henkilöhahmoani luomalla olkiukkoja. (Joka on sinänsäkin typerää että olen hahmona sen verran vastenmielinen että ei tähän luulisi olkiukottamista edes tarvittavan...)

Joten hän reagoi kirjoitukseeni äärimmäisen loukkaavasti ja osoittaa syvää sisälukutaidon puutetta. Kun minua herjaa luomalla olkiukon, on saavuttanut tiettyjä anteeksiantamattomuuden asteita. Argumenttini tuossa kohden koskeen nimenomaan sitä että vaikka aloitteen tavoite ei ole ristiriidassa ateismin tai uskonnottomuuden kanssa, niin se on järjestetty tavalla joka etäännyttää ateisteja maksimaalisesti. Ja että tämä varmasti haittaa aloitteen menestymistä. Ateistit huomioimalla mukaan saataisiin lisää nimiä jotta aloite saataisiin läpi. Aiemmin tässä on ollut vaikeuksia. Muitakin aloitteita nimittäin on järjestetty sen jälkeen kun tasa-arvoinen avioliittolaki meni läpi. Ja ne eivät ole saaneet riittävää nimimäärää. Kannustinkin enemmänkin ajattelemaan laatikon ulkopuolelta. Sen sijaan että oltaisiin otettu opikseen on otettu itseen. Otin itse asiassa tekstissä aivan suoraan kirjoittaen kantaa siihen että ongelmana on se, että mukaan on pyydetty ja etsitty vain hyvin tietynlaisia ihmisiä. Ateisteja ei ole haettu. En tiedä mistä arvon kristityt ovat päättäneet että vastustaisin että kristittyjäkin saisi olla mukana. Kun kantani oli enemmänkin se että ongelmana oli se että muunlaisia ei ole haettu.

En tiedä miten tuossa aiemmassa kuvankaappaksessa mukanaollut Vesa Jääskeläinen luokitteli minut SETA-laisiin. Kun tekstini lukee voi huomata että siinä on monia kohtia jotka puoltavat Aito Avioliitto -järjestelmää. En siis ole "puolella" vaan osassa johtopäätökset ovat puolesta ja toisaalla vastaan. Itse tekstissäkin toki löytyi kommentointia jossa minä olin "suvakki" joka "määin". Se on erikoista kun itse tekstistä löytyy aivan suoraan se pieni tosiasia että minulla on hämmästyttävän laimeita tunteita itse asiaa kohtaan. Toki tietyt henkilöt sitten ovat toiminnallaan ärsyttäneet minua. Mutta on aika höhlää luulla että tiettyihin ihmisiin kohdistamani oikeutettu raivo olisi samaa kuin itse asian vihaaminen. Minä ylipäätään ottaen vihaan ihmisiä enkä asioita.

En malta olla viittaamatta Jarko Häkkiseen (Nimensä oikeinkirjoitus on mielenkiintoinen. Viittaa vahvaan kognitiiviseen suorituskykyyn kyllä). Hän viittaa että uskonnonvapautta ei haittaa että 90% on kristittyjä. Prosentit ovat toki päin persettä. 21% ei usko mihinkään Jumalaan ja vain 27% on kristittyjä. Mutta jos mietitään sitä mitä itse kirjoituksessa sanoin. Sanoin siinä yksinkertaisesti sellaisia asioita että kaikki mainitut starat ovat kristittyjä. On ihan oikeasti oleellisesti eri asia elää maassa jossa 90% on jotain. Jos kuulemme mistä tahansa maasta jossa kansanäänestyksen jälkeen 100% on äänestänyt ja 100% on äänestänyt Rakastettua Johtajaa, niin tiedämme tasan tarkkaan että paikka ei ole demokratia. (Ja moni on klikannut likeä tuolle Häkkisen järjen riemuvoitolle! Oikeasti! No, samassa ketjussa minulle annetaan "syötti" vaikka keskustelu tapahtuu sosiaalisen median suossa johon Koivulalla ja muilla ei ollut edes tietoa siitä että minulla olisi sinne ylipäätään suoraa tai epäsuoraa pääsyä.)

Selvästi tekstiäni koskeva luetun ymmärtäminen on ollut äärimmäisen heikkoa. Uskontoneutraaliudesta puhuminen jossa "ateisti sopii mukaan" on menty puhumaan uskonnonharjoittamisesta ja siitä että kristittyjen mukanaolo ei ole este ateisteille. Ja että Aito Avioliitto on politiikkaa eikä uskontoa. (Mikä on omituinen kun huomioidaan se, miten moni Aidon Avioliiton stara on itse asiassa tullut tunnetuksi niistä ajatuksista joissa olisi reilua että kristityt saisivat tuoda omia ajatuksiaan esille oman maailmankuvansa kautta myös politiikassa. Eivät he mitään sekulaareja ole, joten politiikka ja uskonto eivät ole toisistaan irrallaan olevia asioita.) Perusteeksi näyttää riittävän teoreettinen mahdollisuus siihen että ateisti saa kirjoittaa nimensä paperiin.

Tilaisuus on toki varmasti suvaitsevainen siinä mielessä että siellä ateisteja siedetään. Merkittävää on se, että heitä ei kuitenkaan mitenkään huomioida. Ateistiesiintyjiä ei ole etsitty eli heistä ei ole oltu kiinnostuneita. Heitä ei ole luultavasti haluttu. Mutta vähintään heitä ei ole huomioitu. Tämä on mielenkiintoista koska jos ateistit todella perustaisivat erillisen lainmuutoshankkeen niin siihen tulevat nimet eivät auttaisi Aitoa Avioliittoa menemään läpi. Luultavasti kumpikaan ei menisi läpi. Siksi olisi enemmänkin syytä edes yrittää yhdistää voimia - jos siis on kiinnostunut asian läpimenosta eikä pelkästään siitä että pääsee näyttämään naamaansa luennoitsijan ja muun staran hahmossa seuraajilleen ja kristillisille aateveljilleen.

Mutta kuten alun otsikkoon laitoinkin, on syytä huomata että ateisteja suvaitaan samalla tavalla kuin dhimmejä suvaitaan islaminuskossa. Maahanmuuttokriitikot ovat lanseeranneet erityisen dhimmitude -termin. Siitä on rakentunut ajatus jossa liberaalit kristityt ovat dhimmejä ja hyödyllisiä idiootteja islamisteille. Eli kun ensin tulee arvotyhjiö niin sitten aggressiivinen islam tulee ja tunkee valtaan. Koska pehmoliberaaleista ei ole kuin jonkinlaiseksi orjakansaksi koska he ovat niin lepsuja ja arvotyhjiönihilismissä. Selkeästi tätä ei pidetä hyvänä ja uskonnonvapautta arvostavana tapana. Dhimminäoleminen ymmärretään - minusta aivan oikein - halveksunnaksi. Islamilaisissa maissa dhimmi on elossa koska maksaa veroja. Oikeuksia, saati valtaa ja vastuuta, ei tarvitse antaa. Islamilaiset kertovat mielipiteitään, dhimmejä ei tarvitse julkisessa keskustelussa kuulla. Dhimmi on hyvä ja auttaa islamilaisia heidän tavoitteissaan.

Kristinuskoon dhimmi -sana ei tietenkään kuulu. Mutta sen asenne näköjään kuuluu. Aito Avioliitto näyttää hyvin vahvasti ja leimallisesti sellaiselta että kristitty ovat symbolisesti äänessä ja vallassa. Ateisteja siedetään, kunhan ymmärtävät pysyä hiljaa. Mieleeni tulee hieman se, että me elämmä tosiasiallisesti sellaisessa maailmassa jossa uskovaiset saavat seurata rajoitteitaan melko vapaasti. Olivatpa enemmistönä tai vähemmistönä. Jos uskovainen juutalainen ei suostu lähtemään syömään kanssani kinkkupizzaa niin tämä sallitaan. Ei ole vielä "fundamentalisti" sen vuoksi. Jos ateistina taas "nostaa numeron" eli kieltäytyy osallistumasta yhtään mistään niin menettää oikeutensa ikään kuin olla "suvaitsevainen ja uskonnoton". Uskovainen ei menetä tätä, he eivät riskeeraa itseään samalla tavalla. He voivat olla "suvaitsevaisia uskovaisia" vaikka nostaisivat numeron. Jos uskovainen nillittää eikä suostu menemään ateistitapahtumiin vaan "nostaa numeron" niin ei ole "suvaitsematon uskovainen" samalla tavalla, voidaan korostaa kulttuurin ymmärtämistä ja muuta vastaavaa.

Toki samalla on huomattava että monesti uskosta eronneet ovat hyvin erikoisia vastaavalla tavalla. Kristityt voivat hyväksyä mukisematta esimerkiksi seksuaalivähemmistöt, kun taas monelle uskovaiselle on tärkeää kieltäytyä hautajaisista ja häistä jos niissä on vääräoppista toimintaa tai "uskonnollisia menoja". Tätä helposti ylistetään jonain sankaruutena ja kapinallisena aktivismina. Tämä on perseestä. Mutta tu quoque ei ole puolustus sille että Aidon Avioliiton kannattajat tekevät mitä tekevät ja sanovat mitä sanovat. Itse olen toki osallistumassa Aito Avioliitto -tapahtumaan, kuuntelijana. Tietäen että äänessä on vain kristittyjä jotka kertovat asioita jotka ovat aina kristinuskon puolella mutta joskus vastaan asialle muuten myötämielisten ateistien maailmankuvaa. Ja tietäen että tätä ei kompensoida sillä että ääneen päästettäisiin ateistinen tai uskonnoton luennoitsija kertomaan vaihtoehtoisista tavoista puolustaa tätä kantaa järkevästi.

Abortista ja myrkyttämisestä (eli idiootteja näköpiirissä)

Tämän blogauksen omistan Takkiraudan tuoreen blogauksen kommenttiketjussa mainituille erikoisuuksille. Itse blogiteksti on viittaus uutiseen jossa "Norjalaismies nimittäin laittoi aborttipillereitä ex-tyttöystävän juomaan." Nainen ei ollut halunnut aborttia ja mies oli tuomittu. Yllättävän monet TR -blogin fanit, joista ilmeisen moni on erityisen analyysikyvyttömiä, intoutuivat sitten arvokeskustelemaan abortista. Teemoitan asian irtolainauksilla ja kirjoitan varsinaisen jutun suhteessa niihin

Kourallinen sitaatteja

"Tutkitaanko tapausta pahoinpitelynä ("osa naisen ruumista!") vai tappona/murhana? Tässä on nyt varsin hyvä tilaisuus löytää se kaksinaamainen piru, joka lähes jokaisen abortin kohdalla esiintyy."

"Mutta eihän abortti ole mikään rikos."

"Ei tässä ole kysymys myrkyttämisestä vaan abortin tekemisestä. Asian ydin on siinä, että sellainen teko, mikä on jokaisen naisen oikeus, olikin miehen tekemänä törkeä rikos. Mielestäni tämä kaksinaismoralismi on hiukan moraalitonta.
     Abortti on tietysti moraalisessa mielessä aina väärin. Kyse on viattomaan ihmisolennon tappamisesta oman henkilökohtaisen hyödyn vuoksi, siis todellinen ryöstömurha par excellence, eikä mikään ideologinen mystifikaatio voi asiaa muuksi muuttaa.
     Mutta en näe syytä miksi abortti tässä erityistapauksessa olisi jotenkin poikkeuksellisen väärin. Mutta koska naisen oikeudet?"

"mites tämä eroaa moraalisella tasolla siitä kun muija valehtelee pillereiden käytöstä tai tökkii kortsun täyteen reikiä?"

"Mutta eihän sikiöllä ole kuin esinearvo 20 ensimmäisen raskausviikon aikana ja kantajalla on omistussuhde siihen. Eli omaisuusrikos kyseessä.
     Murhaa tai kuolemantuottamusta tuosta ei voida tehdä, koska silloin kaikki abortit olisivat murhia ja sehän ei tietenkään sovi. Eikä se, että isällä olisi jotain sananvaltaa lapsensa olemassaoloon."

Mitä noihin voi edes sanoa?

Kokoelmaa voisi jatkaa, mutta nuo demonstroivat kokonaisuutta. Itse löydän sanottavaa paljonkin. Yleisenä teemana on se, minkä Haidtin ja Kurzbanin kaltaiset ihmiset ovat tiedostaneet varsin hyvin. Nimittäin sen, että iso osa etiikasta on itse asiassa ideologista mystifikaatiota. Tämä näkyy siinä että ihmisillä on enemmänkin tunne siitä miten asioiden tulisi olla kuin argumentteja sille miksi. Ja tämän lisäksi he eivät ole kovin konsistentteja. Abortin kannalta jännittävä seikka on se, että aborttia usein kutsutaan murhaksi, mutta siitä ei haluta antaa murhan rangaistuksia.

Ylläolevia argumentteja yhdistää se, että niissä on enemmän mielipidettä kuin argumenttia. Enemmän tunnetta kuin substanssia. Ne ovat itse asiassa horse laugh -argumentteja, ad hominem -argumentteja ja vastaavia. Eivät ajattelua, perustelua tai edes etiikan analyysiä.

Niissä menetelmänä on lähestyä aborttia kuin se olisi jokin muu näkökulma kuin absoluuttisen ihmisarvon näkökulma. Mutta sitten tämä vaihtoehto olisi vain lähtökohtaisesti väärin. Eli vaihtoehto otetaan ajatusleikiksi mutta ei otetakaan vaan niitä vain kutsutaan absurdeiksi.

Tämän voi huomata jo siitä että huomataan että tässä sekoitetaan rankaisun olemassaolo murhaan. Tosiasiassa monesta muusta annetaan rangaistuksia. Itse asiassa jos otetaan tarjotut lähtökohdat näkökulmiksi voidaan huomata että niissä ei ole mitään kaksoisstandardia tai sisäistä loogista ristiriitaa. Joka tarkoittaa sitä että tämänlaisen olemassaolon väittäjä tekee itse perusteluvirheen eli on tampio ja tahvo. Kun sellaiseen iskee asenteellisen uhmakkaan esiintymismuodon ei kokonaisuus ole millään tavalla ihailtava. Sitä voisi jopa sanoa että näyttää siltä että ne ihmiset jotka eniten vastustavat aborttia tekevät niin kenties siksi että he tietävät että heidänlaisillaan ei ole mitään muuta oikeutusta olla elossa kuin kaikki välineellisyydet ohittava absoluuttinen ihmisarvo.

Demonstroin.

Ei oleteta että sikiö on elossa. Oletetaan se nimenomaan naisen ruumiiseen liittyväksi asiaksi. Jos raskauden hakeminen, raskauden ylläpito ja abortti todella nähdään naisen ruumin itsemääräämisen kautta, voidaan nähdä että sikiö on osa naisen ruumista.
1: Sanavalinnoista voi paistaa se, että ristiriidan kannalta ei ole väliä kannatanko näitä ajatuksia. Argumenttirakenne ei ole mieltymyksistä kiinni. Jos logiikassa on risstiriita, se on yhtä mielipidekysymys kuin 2+2=4. Koherenssi ei ole maailmankuvakysymys vaan argumenttirakennekysymys. Sillä pitääkö pöljä kommentoija tai minä jostain ei ole argumentti ristiriidan tai kaksoisstandardin olemassaolon puolesta.

Tämä lähtökohta johtaa siihen että sikiötä käsitellään, ei erillisenä elävänä olentona, vaan naisessa olevana naisen itsensä kudoksena. Nainen ikään kuin omistaa sikiönsä kuten varpaansa. Tästä voidaan vetää seuraavia ajatuksia.
* Abortin ei tarvitse olla rikos, aivan kuten tatuoinnin ottaminen tai miehen ympärileikkauksen tekemisen ei tarvitse olla rikos. Ihmisen itsemääräämisoikeuden voi säätää niinkin pitkälle että omasta ruumiista elimistön amputointi ei ole rikos. (Sukupuolenkorjausleikkauksissakin amputointeja tehdään laillisesti ihmisen oman suostumuksen kautta.) Näin ollen on selvää että abortti ei ole rikos jos nainen sen halaa.
* Se että itse voi tehdä itselleen abortin ei tarkoita että joku toinen voisi tehdä niitä sinulle. Ihminen voi haluta itselleen tatuoinnin. Mutta jos joku toinen pakottaa häneen tatuoinnin kyseessä on pahoinpitely ja rikos. Siksi se että nainen haluaa itselleen abortin ei ole mitenkään ristiriidassa sen kanssa että jonkun toisen hänelle pakottama abortti olisi rikos.
* Samasta syystä on hyvin eri asia haluaako mies abortin vai nainen. Nainen vastaa ruumiillaan, mies lompakollaan. Länsimainen oikeusjärjestelmä arvostaa ruumiin oikeuksia - ei vain sikiön henkeä vaan vaikka tämä olisi vain elävän ihmisen jalkaan verrattavissa oleva solumöykky - omaisuuden yli.
* On pirun vaikeaa myrkyttää sikiö ilman että muutenkin vaikutetaan naiseen jossa sikiö majailee. Aborttipillerit vaikuttavat hormonitoimintaan ja aiheuttavat pahaa oloa myös äidille, tässä tapauksessa ex-äidille tai ex-tulevalle-äidille (tjsp.).

Eli kun sen ajatuskokeen ja vaihtoehdon ottaa oikeasti huomioon, ei lopputulos olekaan ristiriitainen tai absurdi. Ei ole mitään kaksoisstandardia tai ristiriitaista ajattelua. Paitsi idiooteista jotka ilmeisesti eivät edes tiedä mitä ristiriita, logiikka tai koherenssi tarkoittaa. No, heitä onkin paljon. Ja suuri määrä heistä kutsuu itseään kristityiksi. (Suuri osa heistä taas pitää kristinuskoa tieteen kasvun, rationaalisuuden, logiikan ja etiikan kannalta oleellisena ideologiana, niiden kasvualustana. Ei kyllä näy heissä itsessään.)

Se joka osaa perustelusta, logiikasta ja päättelystä tietää että se, että pitää vakaumuksellisesti jotain asiaa epätotena ja jotain näkökantaa absurdina ei tarkoita että sen takana pitäisi olla jokin ristiriita. Kenties premissit vain ovat perseestä. Tämän kun vain saisi perille. Ei tunnu menevän. Monelle tuntuu menevän "yli hilseen" heti jos esillä on logiikan ja tunteella paasaamisen ero. Ihmiset pitävät ratkaisujaan loogisina ja itseään rationaalisina. Mutta eivät edes tiedä mitä implikaatio tarkalleen ottaen tarkoittaa. (Mikä ei valitettavasti estä heitä käyttämästä tätä sanana.) Lisähämmennystä syntyy jos ihmiset joutuvat vertailemaan induktiivisen ja deduktiivisen argumentaation yhteentörmäystä. Ja nämä ovat ihan perusasioita, sitä matalinta ja helpointa osuutta. Jos tästä tasosta ei selvitä niin mistä? Miten himmeillä laseilla ja sammutetuilla valoilla nämä ihmiset kulkevat elämänsä läpi?

---

Olen menettänyt jälleen pienen osan uskostani tavallisten ihmisten kykyyn tehdä rationaalisia päätelmiä ja niihin pohjautuvia ratkaisuja. Toivottavasti he eivät ole yhtä pahoja kuin mitä ovat tyhmiä ja inkompetentteja. Senkään kanssa en kyllä pidättele hengitystäni.

Pasi Turunen ja homovastaisen argumentaation eteneminen

"Selfishness is not living as one wishes to live, it is asking others to live as one wishes to live."
(Oscar Wilde)

Pasi Turunen kirjoitti "Patmos" -lähetyssäätiön sivuille sukupuolineutraalin avioliittolain uhasta. Oli kiinnostavaa huomata, miten hän suhtautuu asiaan. "Kirkko ei voisi uskonnonvapauteen nojautumalla kieltäytyä vihkimästä aviopareja esimerkiksi etnisen taustan tai ihonvärin perusteella. ’Avoimen rasistinen opinkappale olisi varmasti oikeusjärjestelmän perusteiden vastainen,’ Lavapuro toteaa.” Tekstissä rinnastetaan virheellisesti kaksi täysin eri asiaa keskenään: ihonväri ja seksuaalinen suuntautuminen. Ihonväri on sataprosenttisesti geneettisesti määräytyvä, täysin muuttumaton fysiologinen ominaisuus. Seksuaalinen suuntautuneisuus sen sijaan ei ole mitään näistä. Se ei ole sataprosenttisesti geneettisesti määräytyvä, fysiologinen ominaisuus, joka olisi täysin muuttumaton. Ihonväri ja seksuaalinen suuntautuminen ovat siten eri asioita ja niiden rinnastaminen toisiinsa on karkea kategoriavirhe."

Voisin takertua juridiikkaan

"It is absurd to divide people into good and bad. People are either charming or tedious."
(Oscar Wilde)

Turunen näyttää vetävän päästään kristittyihin kohdistettuja pakotteita. Hänen ajatuksensa siitä että tasa-arvoinen avioliitto pakottaisi kirkon antamaan täsmälleen samanlaiset häät homoseksuaaleille on väite samaa mallia kuin se Päivi Räsäsen kommentti siitä miten homojen avioliitto rikkoisi suoraan YK:n ihmisoikeuksia vastaan. Tässä kyseisessä tapauksessa on käytännössä ilmiselvää että uudistus avaa kirkolle mahdollisuuden homojen naittamiseen. Tästä varmasti tulee keskustelua ja se voi kenties mennä läpikin kirkon päätäntäprosessissa. Mutta tämä on eri asia kuin väittää että laki suoraan pakottaisi tähän. Kirkko ei ole "tasapuolisuuden nimissä" joutunut naittamaan tähän astikaan kaikkia ihmisiä joilla on oikeus avioliittostatukseen. Kirkosta eronneet parit eivät esimerkiksi saa kirkkohäitä. Maistraatti on ollut ainut vaihtoehto heille.
1: Tosin jos laki velvottaisi tähän niin Pasi Turusen täytyy noudattaa lakia tai tehdä lainmuutos. Tai tulla rangaistuksi rikoksesta. Se onko rikos rikollisen itsensä mielestä oikeutettu ei paina sellaisissa maissa joissa laki on sama kaikille. Eli oikeusvaltioissa. Pasi Turusen kannattaisi muistaa tämä. Se, että hän kannustaa ihmisiä rikokseen on mielenkiintoista. Omantunnon ja lain suhde onkin ollut yleisen vaikea jopa sisäministeri Räsäselle. Joten tässä lain omiin käsiin ottamisessa ei ole varmasti mitään kovin kristityille poikkeavaa. Tappouhkaillaanhan evolutionistejakin.

Näitä näkyy lähinnä siksi että Turunen haluaa herättää vainotuksi tulemisen tunteita. Ja koska hän ei saa tätä lietsottua rehellisesti, hän valehtelee ja vääristelee. Ei siis mitään uutta kristikunnassa.
1: Itse olen toki yhä sitä mieltä että kirkon asiat ovat kirkon asioita. Vasta siinä vaiheessa kun kirkko vaatii esimerkiksi rahaa toimintaansa siitä tulee minun asiani. Tai jos joku kysyy että millä ehdoin haluan olla kirkon jäsen. Silloin voin antaa omaa toimintaani koskevia ehtoja, koska olen autonominen yksilö. Mutta muutoin on aivan sama keitä saa työskennellä kirkoissa.

Mutta en tartu tähän

"Questions are never indiscreet, answers sometimes are."
(Oscar Wilde)

Alkuun lainaamani kohta on kuitenkin järkevä ja osittain tärkeäkin. Olin toki välittömästi hieman huvittunut koska "Vastustamme sukupuolineutraalia avioliittolakia" -ryhmän Turunen on ollut siitä kiinnostava että hän on esittänyt argumentteja joiden mukaan kategoriavirhettä ei ole vaan asioita voidaan yleistää aiheen parissa hyvinkin sujuvasti. Hän ei ole torpannut Oinosen hauveliargumenttia tai muita. Päin vastoin. Jos joku sanoo että homojen avioliitto tarkoittaa sitä että seuraavaksi on kyse moniavioisuudesta ja zoofiliasta, hän ei ole kieltänyt näkökantaa idiotiana. Hänhän on itse esittänyt että jos homoseksuaaleille annetaan tietty oikeus niin sitten olisi ristiriitaista estää lähisukulaisten tai alaikäisten avioliitto. Argumentaatio huipentuu tähän kommentaariin, ja argumenttianalyysi paljastaa että yliyleistäminen onkin melko höpöä. Logiikkaan viitataan mutta juuri logiikka on argumenttia vastaan. Slippery slopen riski onkin helposti mukana.

Turunen varoittaa tästä. On periaatteessa sama sanoa "seuraavaksi koirien kanssa naimisiin" kuin sanoa että "samalla perustein voitaisiin saada rodullinen segregaatiokin mukaan". ; Joten Turusen lausunnossa on pointti. Tavallaan erityisen relevanttikin pointti. Rinnastusta ei voida tehdä suoraan. Ei voida sanoa että homojen avioliiton estäminen on täsmälleen samanlaista kuin segregaatio rodun vuoksi. Sillä argumentaatiossa on usein rajoituksia, implisiittisiä oletuksia joita ei tarvitse tuoda esille. On turhaa määritellä miten homous eroaa alaikäisistä jos aiheena on homojen oikeudet. Samoin mukana voi todella olla implisiittisiä oletuksia jotka erottavat rodun ja homoseksuaalisuuden. Ja jos aiheena on heteroavioliiton puolustus tämä ei välttämättä ole relevanttia.

Mutta argumenttianalyyttisesti kysymys on kiinnostava.

"Arguments are to be avoided: they are always vulgar and often convincing."
(Oscar Wilde)

Filosofiassa argumentaatio usein eteneekin siten että argumentille annetaan kritiikkiä. Tämä pakottaa usein korjaamaan ja täsmentämään alkuperäistä argumenttia. Pasi Turusen argumenttihistoria voidaan nähdä selvästi. Olen aikaisemmin kirjoittanutkin Turusen näkemyksestä. Jos otetaan perusargumentti tasa-arvosta. "Avioliiton kannalta sukupuolella on merkitystä. Tasa-arvo toteutuu täysin silloin kun kaikilla miehillä ja naisilla on yhtäläinen oikeus mennä, avioliiton luonteen huomioon ottaen, keskenään naimisiin." jossa sukupuoli vain on by definition päätetty merkitseväksi kun ihonväriä ei. Suositun argumentin puolustus olikin juuri siinä että yritettiin korostaa että vain heteroiden liitto ei ole "epätasa-arvoinen avioliitto". Ja tämä määriteltiin siten että kaikilla on samat oikeudet. Homomiehellä on oikeus mennä naisen kanssa naimisiin. Argumentti oli hyvin suosittu. Ja siihen segregaatiokortti iskee täysin. Tietyssä määrin koherenssia ja argumentin merkitystä korostavat suuntaukset astuvatkin helposti slippery slopeen. Jos argumentti ja määritelmä tasa-arvosta on tuo, niin kyllä segregaatio täyttää täsmälleen samat määritelmät.

Turunen tuokin tässä ilmi lisäpremissejä jotka ovat olleet aikaisemmi implisiittisiä. Hän tietenkin kokee että muut vääristelevät. Mutta syynä on osittain se, että hän on vain sanonut että sukupuoli merkitsee ja ihonväri ei. Hän on väittänyt, ei argumentoinut. Ja tässä mielessä segregaatiopuoli on relevantti koska se osuu täsmälleen tuohon Turusen tasa-arvomääritelmään. Turusen on ikään kuin pakko vastata ja täydentää. Tämä tarkoittaa ulkopuolisesta sitä että hän itse asiassa korjaa argumentaatiotaan. Turunen on aiemmin ollut epätäsmällinen ja nyt hän tuo esille implisiittisen premissin joka hänellä on luultavasti ollut koko ajan mukana omassa mielessään. Tämä on tietysti kaunista.

Toki tämä johtaa erikoisiin puoliin.

"The only difference between the saint and the sinner is that every saint has a past, and every sinner has a future."
(Oscar Wilde)

Turusen uusi korjattu argumentaatio ei kuitenkaan ole kovin vahva. Sillä hän viittaa siihen että geneettinen on sama kuin jokin jonka perusteella ei ole oikeutta syrjiä. Uskonnon perusteella sitten saisi, eikä se siksi enää olekaan määritelmällisesti syrjintää.

Joku voisi korostaa että asia ei ole näin simppeli. Tärkein seikka on esimerkiksi siinä että ihonväri on, kuten kaikki geneettiset ominaisuudet, jotain jolla on heritabiliteetti. Ja heritabiliteetti on siitä vittumainen että käytännössä se on todennäköisyys. Ihonväri ei ole täysin geneettinen. Vitiligo voi valkaista mustaa ihoa. On albinismia. On kaikkea muuta. Kari Tikkanen onkin lohkaissut asiasta mainiosti "Ihonväri voi kieliä ammatista (nuohooja, kivihiilityöläinen), rikkaudesta (ravaa Mallorcalla), sairaudesta (maksasairaus), ravinnosta (betakaroteeni), lääkkeistä(antabus tai kolloidinen hopea) tai köyhyydestä (köyhistä etelän valtioista tullut). Rasisteilla ihonväri menee myös nahkasta läpi aivoihin asti." Pasi Turunen ei selvästi ole biologi, ja hän puhuu suuta suuremmalla. Ihonvärillä kuten homoseksuaalisuudellakin on geneettinen korrelaatti. Pasi Turunen elää dikotomiassa jota luonto ei tunne.

Mutta itse lähtisin siitä että ideologiat ovat oleellisesti vähemmän geneettisiä. Siksi voi olla järkevää erottaa uskonto omaksi lohkokseen. Valitettavasti tämä ei vaadi kovin kummaisaa parannusta tähän segregaatiokorttiin. Riittää että sen vaihtaa ajatukseen jossa ajatellaan sellaista mallia jossa ihminen saa mennä naimisiin vain ihmisen kanssa jolla on sama uskonto kuin itsellä. Jos siis adventisti haluaa mennä luterilaisen kanssa naimisiin niin ei onnistu. Samoin jos toinen on ortodoksi ja toinen ateisti, niin avioliittoa ei sallita. Uuspakana ei voi naida uusateistia. Tämä konsepti sopii täsmälleen Pasi Turusen uuteen uudistettuun argumenttiin vastacaseksi. Koska tätä pidetään syrjintänä, niin selvästi argumentissa on yhä jotain vikaa. Turusen korjaus ei siksi ole merkittävä parannus. Kun vastaesimerkin keksiminen on näin helppoa, keskustelu etenee jälleen ja Turunen on täsmälleen samassa logiikka -ongelmassa kuin ennen argumentin uudistamistaan.
1: Itse asiassa voisimme jatkaa asiaa esittämällä että "Meillä pitäisi olla oikeus syrjiä Pasi Turunen -nimisiä henkilöitä, koska nimi ei ole geneettinen ominaisuus. Ainahan syrjitty voi vaihtaa nimeään." Siinähän sitä sitten oltaisiin.

Toisaalta itse voisin vihjata että Suomessa erittely nimenomaan geneettisten seikkojen vuoksi ovat hyvinkin tavallisia. Otetaan vaikkapa armeija. Vain miehiä koskevalla asevelvollisuudella on monien mielestä hyväksyttävä peruste, vaikka sukupuoli on nimenomaan geneettinen ominaisuus. Se on itse asiassa vahvemmin geneettinen ominaisuus kuin seksuaalinen suuntautuminen. Joten Pasi Turusen täytyisi nyt astua nykyistä armeijajärjestelmää vastaan, vaatia sitä että sekauskontoavioliittoja ei enää tehtäisi. Tai tunnustaa että hänen argumenttinsa vaatii vielä paljon, paljon, korjailua. Toki tätä ei tapahdu, koska tietääkseni kyseinen herra on ymmärrettävissä lähinnä sitä kautta että et oikeasti koskaan törmää Pasi Turuseen vaan aina vain ja pelkästään Pasi Turusen egoon. Ei hän yritä parantaa argumentaatiotaan, hän pyrkii voittamaan. Ja tässä ilmapiirissä virheiden tunnistaminen ja korjaaminen on varsin hidasta. Sukupuoleen liitetty geneettinen argumenttikin vei häneltä paljon aikaa. Yllättävän paljon. (Aiemmin hän vain korosti että ero on relevantti mutta ei sanonut että miksi. Joten hän vain väitti asioita eikä sellainen kuulu rationaaliseen perustelevaan keskusteluun ja asioiden punnitsemiseen.) Tämä itsevarmuus tietenkin tekee Pasi Turusesta varmasti monien mielestä (media)seksikkään.

Talebin nyrkkisääntö ; Relevanssin mittaamisesta ja kasvattamisesta

Streisand effect on ilmiö joka kuvaa nyky-yhteiskunnan toimintaa melko hyvin. Sen mukaan se, että jokin tieto yritetään avoimesti salata johtaa siihen että juuri tätä tietoa ei kyetä salaamaan. Ihmiset kiinnostuvat asiasta jota yritetään sensuroida. Ja se toimii jopa silloin kuin aihe ei muuten olisi kiinnostava.

Ilmiön nimi johtaa tositapahtumaan jossa kallioita kuvannut mies joutui kohtaamaan Barbra Streisandin. Mies oli tullut kuvanneeksi Streisandin asuntoa joten tähti halusi kieltää kuvan käytön geologisessa tilanteessa. Kiistan lopputulos : Kuva Streisandin talosta löytyy nykyään jopa wikipediasta, artikkelista joka kertoo Streisand -efektistä.

Mutta kieltolistat ovat aina toimineet tällä tavalla. Nykyään efekti on vain hieman vahvempi. Kieltolaki ei estänyt alkoholiongelmia. Minun lapsuudessani tietokonepelin K18 -leima oli mainos. Syynä on se, että jos joku näkee vaivan kieltää asian, tässä asiassa täytyy olla jotain relevanssia. Turha tai epäkiinnostava asia on jotain jota ei edes tarvitse sensuroida. Sensuuri on siis ikään kuin oikotie jonkun muun arvioon siitä että asia onkin relevantti. Asia on tuttu. Mutta olen ajatellut sitä jonain joka tapahtuu. En jonain jota voitaisiin käyttää jonkinlaisena tieteellisen tai muun argumentaation validiuden mittarina.

Typerehtimisestä laadunvalvontaan?

Nassim Taleb käyttää tätä ajatusta juuri tähän. Kirjassaan "Anti-Hauras". Hän tosin mainitse Streisandia. Mutta henki on sama mutta se mikä tapahtuu muuttuu nimenomaan laadun mittariksi. Hän itse oli esimerkiksi oli lukenut Graham Greenen "Voima ja kunnia" -teoksen koska teos oli Vatikaanin Indeksissä. Ja että tämänlainen asetelma on järkevä koska kielto itsessään on osoitus siitä että kirja ei ole pitkästyttävä. Vain teos joka on sekä kerettiläinen että jotenkin vetoava vaatii erillistä painokieltoa ja sensuuria. Sensuuri on siis tapa jolla teoksia voidaan arvioida epäsuoraan ennen kuin niitä on itse luettu. Se ei ole toki suora mittari, mutta se antaa hyviä vihjeitä. Kriitikon kaliiberi ja sensurointi-into vihjaavat siihen miten merkittävästä ilmiöstä on kysymys.

Taleb ei kuitenkaan jää tähän. Koska relevanssia on eri aiheissa - hyvä kirja ei välttämättä ole tieteellisesti relevantti - hän laati nyrkkisäännön jonka avulla voi arvioida onko asia jossain näkökulmassa relevantti. On hyvä valita näkökulma jolla ollaan relevantteja. Ja sitten arvioida osallistujien kaliiberia tällä asetelmalla. Viihdetähti voi olla relevantti sosiaalisesti, mutta merkityksetön tieteellisesti. (Joskaan ei välttämättä.)

Taleb ei mittaa kuitenkaan pelkkää vastustusta. Sillä mukaan tarvitaan sekä kirjoittaja itse että hänen kriitikkonsa. (Ja siksi se toimii sellaisenaan kenties paremmin kuin joissain historiallisissa teoksissa, joskin Talebin käyttämä Voltairen ja Jean Fréronin kiista osoittaa että historiallinen aineisto on tekstillistä ja sanallista samaan tapaan kuin nykyajan sanomalehtikirjoittelu ja vastaavat.) Taleb esittää tämän seuraavalla tavalla:

"tutkimuksen laadun arvioimiseksi on katsottava korkeimman parjaajan kaliiberia ja alhaisimman parjaajan kaliiberia jolle kirjoittaja vastaa painetussa sanassa, mutta valitaan näistä alhaisempi."
(Nassim Taleb, "Anti-hauras", sivu 74)

Miksi tästä oivalluksesta on paljon hyötyä skeptikoille?

Nähdäkseni tämä toimii yllättävän hyvin jos tehtävänä on pinta-arvioida niitä aiheita jotka skeptikko usein kohtaa. Itse asiassa tässä on joitain itseäni viehättäviä piirteitä. Esimerkiksi Goldmanin metodi - jota pidän kätevänä keinona jokaisen ajattelevan ihmisen esiarviointivälinepakassa - on sellainen että se on intellektelli mutta siitä puuttuu käytännönläheinen strategisuus. Talebin nyrkkisääntö on tässä mielessä iskevämpi. Se ei toki ole yhtä hienostunut kuin Goldman, mutta se on sitä nopeampi. Ja se on erityisen relevantti sitä kautta että nykyaikana pseudotieteet eivät harrasta argumentointistrategioita niin vahvasti kuin mitä he ovat painostaneet markkinointiin ja tähän liittyvään viestintään.

Viestintään jossa esimerkiksi tiedonhallinta on niin tärkeää että yksittäisten kriitikoiden kriittiset blogaukset otetaan järjestelmällisesti moitittavaksi. Joka vihjaa siitä että päätekijöillä on käsissään aikaa muuhunkin kuin huipputason tieteelliseen keskusteluun. (Joka on esimerkiksi Valkeen internetinformaationhallinnan ytimessä.) Viestintään jossa keskustelua kuvaa Galileo -syndrooma jonka perushenki on siinä että tiedemaailma ei ole kiinnostunut eikä halua tutkia aihetta ja siksi tämä tietäjä kokee norsunluutornitieteen olevan rajoittunut ja sortavan avointa tutkimusta. Viestintää jonka tiedesuhde on se että akatemiasta saadaan vain ideologisesti vinoutuneita aatteeseen sitoutuneita professoreja kommentoimaan aihetta ja muunlaiset professorit jättävät asian sikseen.

Pseudotiedeaiheiden keskeinen piirre on nykyään se, että skeptikko joutuu käytännössä reagoimaan sellaisiin höpönäkemyksiin jotka ovat jotenkin merkittäviä. Näissähän yhteiskunnallinen näkyvyys ja relevanssi voi olla kohtuullisen suurta, mutta tieteellinen relevanssi silti pientä. On syytä katsoa tieteellistä kommentointia. Helpoin tapa tähän on katsoa sekä keskustelijoiden koulutus että heidän keskustelupaikkansa. Vertaisarvioitu julkaisu on aina eri tason asia kuin myöhäisillan debatillinen viihdeshow jossa dosentti saa kertoa että hänellä on neron älykkyysosamäärä. (Taputuksia.)

Pseudotieteiden ja tiedeiden kohdalla korkean tason professorit vaivautuvat yleensä kommentoimaan vain jos aihe on tieteellinen, sillä on jotenkin suuri vaikutus yhteiskunnassa ja jos professorin henkilökohtainen ideologia vaikuttaa hänen kommentointi-intoonsa. Ja Talebin nyrkkisääntö iskee siihen että normaali pseudotieteilijä yrittää mitätöidä kriitikkonsa sen sijaan että ottaisi kritiikin kasvun paikkana. ; Siksi pseudotieteiden kritiikkiin vastataan korostamalla että kriitikko on ideologisesti sitoutunut. Ja toisaalta täsmennetään miten moni järkevä tavallinen mutta aivan järkevä ihminen kannattaa tätä kritisoitua pseudotiedettä. Ja mahdollisesti tiputetaan nimiä tai lukuja akateemisesti koulutetuista kannattajista. Reagointi on luonteva jos kritiikin relevanssi halutaan vähentää. ~ Mutta talebin mittarilla tämä leikkaa pseudotiedeaiheen omaa tieteellistä relevanssia pois. Sehän sanoo että professorilla ei ole mitään tieteellisesti ajankohtaista debattisyytä joten koko keskustelu käydän sosiaalisella ideologisella vellonnalla, eli jollain muulla kuin substanssilla. Jos kriitikko otetaan alan ammattilaisena, se korostaa että keskusteluun ei osallistuta siksi että se olisi jokin muotitaikausko vaan sen takia että tässä meillä on kenties tarjolla aito uusi nouseva paradigma.

Tämän erikoisen piirteen vuoksi saatan jopa suositella ajatusta jossa minimoidaan oma ajanhaaskuu. Silloin kaiken perustana voi olla se, että ensin lähdetään Talebista. Ja jos tämä heuristiikka vihjaa että asiassa on kenties jotain järkeä, on syytä mennä Goldmanin metodiin. Ja vasta jos tämäkin antaa puhtaat jauhot on asiaa lähestyttävä ns. skientistisestä näkökulmasta. Ne jotka eivät selviä prosessista ovat keskustelussa ideologisista syistä. Ja jos sinä puhut niistä niin niiden kautta sitten saa katsottua mikä on itselle ideologisesti tärkeää. (Itsereflektio vihollistenvalinnalla on aina kaunis asia. Sitä tosin harvoin pitää siitä mitä näkee, mutta kuitenkin.)