Streisand effect on ilmiö joka kuvaa nyky-yhteiskunnan toimintaa melko hyvin. Sen mukaan se, että jokin tieto yritetään avoimesti salata johtaa siihen että juuri tätä tietoa ei kyetä salaamaan. Ihmiset kiinnostuvat asiasta jota yritetään sensuroida. Ja se toimii jopa silloin kuin aihe ei muuten olisi kiinnostava.
Ilmiön nimi johtaa tositapahtumaan jossa kallioita kuvannut mies joutui kohtaamaan Barbra Streisandin. Mies oli tullut kuvanneeksi Streisandin asuntoa joten tähti halusi kieltää kuvan käytön geologisessa tilanteessa. Kiistan lopputulos : Kuva Streisandin talosta löytyy nykyään jopa wikipediasta, artikkelista joka kertoo Streisand -efektistä.
Mutta kieltolistat ovat aina toimineet tällä tavalla. Nykyään efekti on vain hieman vahvempi. Kieltolaki ei estänyt alkoholiongelmia. Minun lapsuudessani tietokonepelin K18 -leima oli mainos. Syynä on se, että jos joku näkee vaivan kieltää asian, tässä asiassa täytyy olla jotain relevanssia. Turha tai epäkiinnostava asia on jotain jota ei edes tarvitse sensuroida. Sensuuri on siis ikään kuin oikotie jonkun muun arvioon siitä että asia onkin relevantti. Asia on tuttu. Mutta olen ajatellut sitä jonain joka tapahtuu. En jonain jota voitaisiin käyttää jonkinlaisena tieteellisen tai muun argumentaation validiuden mittarina.
Typerehtimisestä laadunvalvontaan?
Nassim Taleb käyttää tätä ajatusta juuri tähän. Kirjassaan "Anti-Hauras". Hän tosin mainitse Streisandia. Mutta henki on sama mutta se mikä tapahtuu muuttuu nimenomaan laadun mittariksi. Hän itse oli esimerkiksi oli lukenut Graham Greenen "Voima ja kunnia" -teoksen koska teos oli Vatikaanin Indeksissä. Ja että tämänlainen asetelma on järkevä koska kielto itsessään on osoitus siitä että kirja ei ole pitkästyttävä. Vain teos joka on sekä kerettiläinen että jotenkin vetoava vaatii erillistä painokieltoa ja sensuuria. Sensuuri on siis tapa jolla teoksia voidaan arvioida epäsuoraan ennen kuin niitä on itse luettu. Se ei ole toki suora mittari, mutta se antaa hyviä vihjeitä. Kriitikon kaliiberi ja sensurointi-into vihjaavat siihen miten merkittävästä ilmiöstä on kysymys.
Taleb ei kuitenkaan jää tähän. Koska relevanssia on eri aiheissa - hyvä kirja ei välttämättä ole tieteellisesti relevantti - hän laati nyrkkisäännön jonka avulla voi arvioida onko asia jossain näkökulmassa relevantti. On hyvä valita näkökulma jolla ollaan relevantteja. Ja sitten arvioida osallistujien kaliiberia tällä asetelmalla. Viihdetähti voi olla relevantti sosiaalisesti, mutta merkityksetön tieteellisesti. (Joskaan ei välttämättä.)
Taleb ei mittaa kuitenkaan pelkkää vastustusta. Sillä mukaan tarvitaan sekä kirjoittaja itse että hänen kriitikkonsa. (Ja siksi se toimii sellaisenaan kenties paremmin kuin joissain historiallisissa teoksissa, joskin Talebin käyttämä Voltairen ja Jean Fréronin kiista osoittaa että historiallinen aineisto on tekstillistä ja sanallista samaan tapaan kuin nykyajan sanomalehtikirjoittelu ja vastaavat.) Taleb esittää tämän seuraavalla tavalla:
"tutkimuksen laadun arvioimiseksi on katsottava korkeimman parjaajan kaliiberia ja alhaisimman parjaajan kaliiberia jolle kirjoittaja vastaa painetussa sanassa, mutta valitaan näistä alhaisempi."
(Nassim Taleb, "Anti-hauras", sivu 74)
Miksi tästä oivalluksesta on paljon hyötyä skeptikoille?
Nähdäkseni tämä toimii yllättävän hyvin jos tehtävänä on pinta-arvioida niitä aiheita jotka skeptikko usein kohtaa. Itse asiassa tässä on joitain itseäni viehättäviä piirteitä. Esimerkiksi Goldmanin metodi - jota pidän kätevänä keinona jokaisen ajattelevan ihmisen esiarviointivälinepakassa - on sellainen että se on intellektelli mutta siitä puuttuu käytännönläheinen strategisuus. Talebin nyrkkisääntö on tässä mielessä iskevämpi. Se ei toki ole yhtä hienostunut kuin Goldman, mutta se on sitä nopeampi. Ja se on erityisen relevantti sitä kautta että nykyaikana pseudotieteet eivät harrasta argumentointistrategioita niin vahvasti kuin mitä he ovat painostaneet markkinointiin ja tähän liittyvään viestintään.
Viestintään jossa esimerkiksi tiedonhallinta on niin tärkeää että yksittäisten kriitikoiden kriittiset blogaukset otetaan järjestelmällisesti moitittavaksi. Joka vihjaa siitä että päätekijöillä on käsissään aikaa muuhunkin kuin huipputason tieteelliseen keskusteluun. (Joka on esimerkiksi Valkeen internetinformaationhallinnan ytimessä.) Viestintään jossa keskustelua kuvaa Galileo -syndrooma jonka perushenki on siinä että tiedemaailma ei ole kiinnostunut eikä halua tutkia aihetta ja siksi tämä tietäjä kokee norsunluutornitieteen olevan rajoittunut ja sortavan avointa tutkimusta. Viestintää jonka tiedesuhde on se että akatemiasta saadaan vain ideologisesti vinoutuneita aatteeseen sitoutuneita professoreja kommentoimaan aihetta ja muunlaiset professorit jättävät asian sikseen.
Pseudotiedeaiheiden keskeinen piirre on nykyään se, että skeptikko joutuu käytännössä reagoimaan sellaisiin höpönäkemyksiin jotka ovat jotenkin merkittäviä. Näissähän yhteiskunnallinen näkyvyys ja relevanssi voi olla kohtuullisen suurta, mutta tieteellinen relevanssi silti pientä. On syytä katsoa tieteellistä kommentointia. Helpoin tapa tähän on katsoa sekä keskustelijoiden koulutus että heidän keskustelupaikkansa. Vertaisarvioitu julkaisu on aina eri tason asia kuin myöhäisillan debatillinen viihdeshow jossa dosentti saa kertoa että hänellä on neron älykkyysosamäärä. (Taputuksia.)
Pseudotieteiden ja tiedeiden kohdalla korkean tason professorit vaivautuvat yleensä kommentoimaan vain jos aihe on tieteellinen, sillä on jotenkin suuri vaikutus yhteiskunnassa ja jos professorin henkilökohtainen ideologia vaikuttaa hänen kommentointi-intoonsa. Ja Talebin nyrkkisääntö iskee siihen että normaali pseudotieteilijä yrittää mitätöidä kriitikkonsa sen sijaan että ottaisi kritiikin kasvun paikkana. ; Siksi pseudotieteiden kritiikkiin vastataan korostamalla että kriitikko on ideologisesti sitoutunut. Ja toisaalta täsmennetään miten moni järkevä tavallinen mutta aivan järkevä ihminen kannattaa tätä kritisoitua pseudotiedettä. Ja mahdollisesti tiputetaan nimiä tai lukuja akateemisesti koulutetuista kannattajista. Reagointi on luonteva jos kritiikin relevanssi halutaan vähentää. ~ Mutta talebin mittarilla tämä leikkaa pseudotiedeaiheen omaa tieteellistä relevanssia pois. Sehän sanoo että professorilla ei ole mitään tieteellisesti ajankohtaista debattisyytä joten koko keskustelu käydän sosiaalisella ideologisella vellonnalla, eli jollain muulla kuin substanssilla. Jos kriitikko otetaan alan ammattilaisena, se korostaa että keskusteluun ei osallistuta siksi että se olisi jokin muotitaikausko vaan sen takia että tässä meillä on kenties tarjolla aito uusi nouseva paradigma.
Tämän erikoisen piirteen vuoksi saatan jopa suositella ajatusta jossa minimoidaan oma ajanhaaskuu. Silloin kaiken perustana voi olla se, että ensin lähdetään Talebista. Ja jos tämä heuristiikka vihjaa että asiassa on kenties jotain järkeä, on syytä mennä Goldmanin metodiin. Ja vasta jos tämäkin antaa puhtaat jauhot on asiaa lähestyttävä ns. skientistisestä näkökulmasta. Ne jotka eivät selviä prosessista ovat keskustelussa ideologisista syistä. Ja jos sinä puhut niistä niin niiden kautta sitten saa katsottua mikä on itselle ideologisesti tärkeää. (Itsereflektio vihollistenvalinnalla on aina kaunis asia. Sitä tosin harvoin pitää siitä mitä näkee, mutta kuitenkin.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti