Ihmisten roolittaminen

"Up in the air" -elokuvassa on kohtaus jossa suunnitellaan lentokoneeseen pääsemistä. Tämä tapahtuu luomalla stereotyyppejä. Ja se on käytännöllistä. Siitä huolimatta, että apulainen pitää tekoa rasistisena. Tämänlaista luokittelua vastustetaan usein fenomenologiassa siksi, että siinä ei kohdata ihmistä ihmisenä vaan luodaan lokero johon tämä ikään kuin vangitaan. Mutta samanaikaisesti se on hyvin käytännöllistä. Molemmat puolet ovat tosia.

Jos asiaa lähestytään klassisesti voidaan avata Platonin "Valtio". Siinä on ihmistyyppi jota kutsutaan vartijoiksi. Tämän ihmistyypin kohdalla Sokrates kuvaa viisauden rakastamista tiedon kautta. Esimerkiksi viisauden rakastajasta tulee koira. Koirahan pitää niistä jotka se tuntee ja on epäluuloinen vieraita kohtaan. Tutun ei tarvitse olla tehnyt koiralle palveluksia lähiaikoina, välttämättä koskaan. Ventovierasta epäillään vaikka tämä ei ole tehnyt mitään. Sokrates pitä ihailtavana sitä miten koira luokittelee ihmiset tiedon perusteella. Pidetty ja vihattu eroavat toisistaan vain sitä kautta mitä koira tietää siitä.

Ja vaikka "Valtiossa" vartijoiden erityislaatuisuutta korostetaan, esimerkiksi sitä miten heidän pitäisi olla lempeitä omille mutta uhka muille, eli vaativat keskenään ristiriitaisia ominaisuuksia, niin ainakin tämän luokittelutavan kohdalla yllättävän monet ihmiset onnistuvat olemaan hyvinkin "koiramaisia". Esimerkiksi itse tunnun olemaan tässä kohden jopa "valitettavan koiramainen". Sillä jos tarkastelemme mitä koira tekee, niin sillä on mielessään lokeroita. Tieto muuttaa tätä lokerointia. Vieraisiin kohdistetaan epäluuloa koska nämä ovat stereotyyppejä eivätkä yksilöitä. Tiedon puutetta kuvataan "riskien kielellä". Ja näin on saatu "ventovieraan" stereotyyppi.

Luultavasti tähän on syynä ns. Dunbarin luku. Tämä kuvaa rajoitetta joka ihmisillä on sosiaalisessa kanssakäymisessä : "Dunbar posits that there is a cognitive limit to the number of relations that any one primate can maintain. In his book, How Many Friends Does One Person Need, he argues that you can only keep friendships with about 150 people at any given time, because "this limit is a direct function of neocortex size, and ... this in turn limits group size where stable interpersonal relationships can be maintained."" Ja koiravertaukselleni merkittävää on huomata "Dunbar even goes as far as to say that anyone who claims to have more than 150 real friendships is "suspect," as the quality of those relationships must deteriorate as the social group expands."

Tämän voi tavallaan kuvata siten, että ihmisen kokemusmaailman kannalta maailmassa on korkeintaan 150 oikeaa ihmistä. Muut ovat enemmän tai vähemmän rooleja joita käsitellään stereotyyppeinä. Ihmiset luokittelevat muita lokeroihin ja antavat niille sitten rooleja. (Jos koiria käsitellään typistämällä niiltä häntä, ihmisiä stereotyypistetään.)
1: Huonoimmillaan ne ovat synonymisaatioklimppejä kuten "punavihervasemmistostalinistimädättäjä" tai "naturalistiateistidarwinisti". (Mitä useampi termi kuvaa samaa sitä loukkaavampaa ja epä-älyllisempää meno on).

Voi olla että emme pidä tästä, mutta tosiasia on silti se, että me kaikki käytämme jossain määrin näitä ihan koko ajan. Tässä blogauksessakin on luotu rakennetta sillä että näitä "stereotypistämisiä" on tehty montakin kappaletta. (Osa niistä on toki itsetarkoituksellisia ja alleviivattuja, demonstratiivisin syin.)

Itse asiassa myös manipuloimme toisten mielipiteitä hyväksikäyttäen tätä "ihmisten taipumusta olla rajallisia". Tätä kutsutaan identiteetiksi. Identiteetti ei ole se mitä me perimmiltään olemme, vaan se on mainos. Se on jotain jolla liitämme itseämme johonkin klusteriin. Siksi niin monille on tärkeää liittää itsensä johonkin ideologiaan. Ja irtautua jostain muusta ryhmästä.
1: Joka hassuimmilaan on sitä että "en ole uskovainen vaan uskossa". Koska tässä viitataan jaotteluun jolla ei ole merkitystä kuin tällä hyvin marginaalisessa ryhmässä eikä yhtään sen ulkopuolella. Tämänlainen lisäjaottelu on sitten vähän kuin vastapoolina sille synonymisaatiolle jossa erilaisia asioita kutsutaan samaksi koska tärkeämpää on luoda yhteinen vihollinen. Tällä tarkalla rajaamisella halutaan enemmänkin rajautua tiettyyn eliittiin joka jotenkin vapautuisi vaikka "uskovaiseksi" leimautumisen negatiivisista konnotaatioista ilman että tarvitsisi luopua vaikka niistä asenteista jotka johtavat siihen että muut alkavat näitä negatiivisia konnotaatioita näkemään.

Tämä kenties selittää osaltaan sitä miksi niin monet identiteettimerkit ovat myös sorron välineitä. Miksi on rotuylpeyttä korostavia ryhmiä että rotuun perustuvaa rasismia. Ja miksi on ideologiaan kuulumisen tärkeänä pitämistä samalla kun tarjotaan myös ideologista vainoa. Molempien takana on sama voima. Ihmisille annetaan rooleja.

Itse asiassa näitä rooleja on myös siellä missä korostetaan samanarvoisuutta ja vapautta. Jukka Hankamäki demonstroi tätä musiikkia ja fanittamista koskevassa blogauksessaan. Osansa saa sekä musiikin kuuntelijat, fanit yhteisönä että musiikin tekijä. "Joukkokäyttäytymistä analysoivan sosiologian piirissä on ajateltu, ettei ihmisyksilö fanita suosikkiaan välttämättä siksi, että tähtönen olisi hänen omasta mielestään kovin hyvä, vaan siksi, että suosikin perään kiljuminen lisää hänen omaa arvostustaan suosiota osoittavassa ryhmässä." Dissonanssiteorian mukaan kun estetään konflikteja jos ei vihata muusikkoa josta kaverit pitävät. Ja toisaalta pitämällä jostain voi saada positiivista suhtautumista koko fanilaumalta. "Ongelman muodostaa, jos Pian ja Mian välille syntyy kilpailua Elviksen suosiosta. Fanilauma voi ratkaista tilanteen vaatimalla yhdenmukaista käytöstä ja sulauttamalla minuuden korostamispyrkimykset sosiaaliseen koheesioon." fanius josta tulee kilpailua johtaa repivyyteen ja konfiktit kasvaisivat vaikka sitä tuossa edellä juuri haluttiin välttää. "Artisti itse puolestaan ratkaisee kilpailuongelman julistamalla tasa-arvoa ja antautumalla ”ihan tasavertaisesti” kaikkien kannatettavaksi. Juuri siksi suosiosta riippuvaiset taiteilijat vinkuvatkin kaikkialla tasa-arvon perään, sillä heidän oma roolinhallintansa on sosiodynaamisesti riippuvaista siitä, ettei heidän faneistaan kukaan nouse ylitse muiden." Ja tämän kaiken jälkeen yhdelläkään fanilla ei ole mitään erityistä osaa. Hän on totaalisen vaipunut fanin stereotyyppiin.

Tai kääntäen : Artistin kannalta on olemassa korkeintaan 150 oikeaa musiikinystävää. Ja tätä suurempi kannattajajoukko johtaa siihen että on pakko antaa faneille pelkästään rooleja. Hänen ja koiran välinen ero on siinä että koira osaa varoa ventovierasta. Taiteilijan stereotyypissä ei tätä elementtiä ole. Tietyssä määrin fanin nimen kuuleminen ei muuta artistin kannata mitään. Joten tässä mielessä siinä missä Sokrates kehui koiraa ihailtavaksi viisauden rakastajaksi, artistille ei ole tässä mielessä osaa tästä viisaudesta. Joka tosin kyllä perimmiltään hieman uhkaa sitä Sokrateen koiran ihanteellisuutta.

Nykymaailmassa on väistämätöntä kohdata yli 150 ihmistä. Siksi on syytä suhtautua lähtökohtaisesti ennen tietoa (a priori) ystävällisesti ja kohdistaa epäilyä vasta tiedon jälkeen (a posteriori). Eli on aivan perusteltua olla enemmänkin käänteinen koira. Ja kaltaiseni ihmiset joille suurin osa ihmiskunnasta on ingoroitavia kohteita - kunnes jos ne tulevat juttelemaan niitä on epäiltävä että mitä ne haluavat kun ne niin omituisesti tekevät - tunnetaan ihmisryhmänä jolle on oma nimi. Kusipäät. Tämäkin on stereptyyppi. Mutta pirun kätevä sellainen. Sellainen on luultavasti toiminut kivikauden heimoyhteiskunnissa mainiosti. Mutta modernissa yhteiskunnassa on haasteellista toimia luolamiesmäisellä "kädestä suuhun - nuijasta päähän" -mallilla.