"Eivät mehiläiset keräänny parviksi rakentaakseen kennostoja, vaan rakentavat kennostot koska luonto panee ne parveilemaan. Sama pitää paikkansa, ja vielä paljon suuremmassakin määrin, ihmisten kohdalla: myös he etsiytyvät luonnostaan toistensa seuraan ja toteuttavat sitten toiminnan ja ajattelun taitoaan. Niinpä ellei se hyve, joka ilmenee huolenpitona ihmisistä, toisin sanoen ihmiskunnan yhteisyyden tunteena, olisi tiedon seuralaisena, tieto tuntuisi yksinäiseltä ja hedelmättömältä. Samoin olisi mielen suuruus, jolla ei olisi kosketusta inhimilliseen yhteisöön, suoranaista raakuutta ja eläimellisyyttä."
(Cicero, "Velvollisuuksista")
Jos minun lapsuudenkotini arvoja pitäisi liittää filosofeihin, on melko selvää että isäni on verrattavissa Ciceroon. Tämä ei ole sinällään mikään yllätys. Sillä vaikka Cicero ei itse asiassa vilahtele suoraan nimeltä tavallisessa keskustelussa, eikä hänen ajatuksiaan yleensä kovin suoraan tunneta, hänellä on ollut suuri vaikutus länsimaiseen kulttuuriin. Esimerkiksi kun hieman stoalaisen oloinen isäni opetti spontaanille ja opportunistiselle hullulle pojalleen että petos on lyhytaikaisesti kannattava ja pitkällä tähtäimellä kannattamatonta toimintaa, ei historiallista esikuvaa tarvitse hakea kovin kauaa.
Teologiassa valtavan vaikutusvaltainen kirkkoisä Augustinus kertoi Ciceron "Hortensiuksen" muuttaneen hänen elämänsä. Kyseinen teos on sittemmin kadonnut, mutta muuta Ciceron tuotannosta voidaan hyvin arvata miksi Augustinus oli viehättynyt. "Velvollisuuksista" -teos esimerkiksi korostaa sitä miten perinteinen jako siihen mikä on kätevää ja mikä on hyveellistä pitää hylätä. Cicero oli sitä mieltä että jokainen joka on ensin pettänyt muita ja sitten on sen jälkeen jäänyt vaille rahaa ja tukioita näyttää miten hyveellistä elämää seuraa se, että myös talouspuoli tulee olemaan turvattu. Cicero korosti myös sitä, että jokaisen tulisi seurata lahjakkuuksiaan ja varoa että se ei johda liikaan ylpistymiseen ja arroganssiin, jotka haittaisivat elämää lahjakkuuksista huolimatta.
Itse asiassa Cicero on kenties jopa Jeesusta vaikutusvaltaisempi. Sillä vaikka hän ei ollut kristitty, hänellä oli vahva ajatus teleologisesta maailmasta jossa universumi seuraa taivaallista suunnitelmaa, ja jossa pieni palanen Jumalaa. Tämä on jalostunut sitten erilaisiksi Imago Dei -teologiaan. Ciceron jonkinlaisia muokkaantuneita muotoja voi havaita myös talousoptimismissa. Ajatukset näkymättömästä kädestä ja kalvinistissävytteisten menestysteologien näkemys siitä että esimerkiksi Jumalan pelastukseen predestinointi näkyy myös tämänpuoleisessa elämässä menestyksenä ovat sitten tämän eteenpäinvietyjä muotoja. Itse tosin suosisin kenties tässä enemmän ilmaisua joka korostaisi jotenkin sitä, että Cicero oli näitä näkemyksiä maltillisempi.
Itse kaipaisin Ciceron vastapainoksi kuitenkin nimenomaan Sartrea.
Sillä maailma on kuitenkin opportunistinen paikka. Jossa petoskin kannattaa, ja joskus jopa pitkällä tähtäimellä. Ja ennen kaikkea kaipaan Sartrea sen vuoksi että se tuo mukaan sellaisen annoksen etiikkaa joka Ciceron maailmasta selvästi puuttuu.
Moni toki näkee että Sartre olisi Ciceron antiteesi. Sillä hänet nähdään jokseenkin henkilönä joka opetti että "elämä on perimmiltään merkityksetöntä". Eli se esittää hyvinkin antiteleologisen maailmankuvan. Mutta tosiasiassa Sartren maailma on täysin omanlaistaan merkitystä. Hän jakoi maailman kahtia. Oli tietoiset asiat ja eitietoiset asiat. Ja noin karkeasti ihmiset ovat tietoisia ja kivet eivät. Ja vain tietoiset asiat ovat päämääräsuuntautuvia.
Sartrelle ihminen on maailmaan heitetty siinä mielessä että hän ei ole tehnyt itseään tai päättänyt syntyä. Mutta tästä huolimatta hän on "tyhjä" siinä mielessä että hänellä ei ole perimmäistä minää. Lapsi ei ole tehnyt itseään mutta myöskään ole hänen vanhempiensa tahdoton marionetti. Siinä missä Cicero korostaa että merkitys syntyy velvollisuudesta ja tarkoituksesta joka kattaa koko universumin, Sartren ytimessä on se että jokaisella teollamme on merkitys koska voimme valita mitä haluamme ja mitä emme. Olemme vapaita tässä maailmassa nimenomaan sitä kautta että meiltä puuttuu jokin joka määräisi meidät yhteen asiaan josta ei olisi vaihtoehtoja.
Toki asia on ymmärretty jossain määrin myös kristinuskossa. Sillä jos käsittelee teodikeaa, huomaa että koko ongleman takana on ajatus läpeensä teleologisesta maailmasta. Vasta jos kärsimyksellä on tarkoitus, sillä on jokin suhde Jumalan tahtoon. Moni korostaa tässä vapaata tahtoa. Eli maailmassa on kärsimyksiä koska Jumala on antanut meille vapaan tahdon. Tässä mielessä Sartren ajatukset eivät ole niin uusia, ainutlaatuisia, antiteistisiä tai lohduttomia kuin joskus annetaan ymmärtää.
Sartren henki oli tärkeä myös sellaisista syistä jotka ovat tällä hetkellä tärkeämpiä kuin koskaan toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Sillä Sartre eli maailmansotien jälkeisessä maailmassa. Maailmassa jossa ei ollut maailmansotaa, mutta jossa oli käsitetty mitä tarkoittaisi jos se olisi. Tietoisuus tästä mahdollisuudesta oli ahdistava. Ja Sartre näki että maailmansodat tuhosivat vanhat varmuudet. Ennen oli eletty Ciceromaisessa maailmassa jossa tietyt eettiset normit ja hyvinvointi liitettiin yhteen. Perinteet, arvot ja velvollisuudet olivat johtaneet tiettyihin reaktioihin ja vastareaktioihin. Sartren mukaan oli hienoa että nämä "yhteiskunnan syvimmät perusasiat" olivat jonkinlainen illuusio. Jotta ihmisillä olisi muutakin vaihtoehtoa kuin maailmansodat. Ihmiset eivät olekaan mekaanisia etiikkakoneistoja jotka reagoivat ennaltamäärätyillä ja ennustettavilla tavoilla. Ja näin kuoleman sykli olisi katkaistavissa.
Olen kuitenkin itse hyvin Spinozamainen.
Spinozan maailmassa on syvä järjestys. Kun Einsteiniä pyydettiin kuvaamaan suhteensa Jumalaan, tämä kertoi että hän uskoi Spinozan Jumalaan. Tämä oli varmasti poliittisesti korrektimpi ja vähemmän sosiaalisesti riskialtis tapa kuvata tuntemuksiaan kuin "mekanistinen ateisti". Sillä Spinozan maailmassa ei ole sijaa ihmeille. Ja hänen maailmassaan ei ole mitään lopullista tavoitetta. Mutta maailma ei ole silti vapaan valinnan täyttämä paikka. Itse asiassa Spinozan maailmassa ihmisillä oli taustasyy, mutta tämä taustasyy ei ollut mitenkään erityinen verrattuna muiden asioiden taustasyille. Ihminen on tässä maailmassa enemmänkin osa universumia kuin jokin joka olisi irrallaan universumista ja jotenkikin sen yläpuolella. Maailmankaikkeutta ei myöskään ole tehty ihmisen elämän taustaksi. Ihminen elää maailmassa, eikä maailma ole ihmistä tai mitään muutakaan varten
Spinoza nimenomaan korosti sitä että ihmisillä on paljon rajoituksia. Hän korosti että ihmiset kokevat olevansa vapaita koska heillä on haluja. He tahtovat asioita ja yrittävät. Joskus jopa saavuttavatkin. Mutta jos he eivät voi haluta halujaan ja niiden prioriteetteja, he ovat silti itse itsensä marionetteja. Ihmiset ovat siksi ennustettavampia kuin he haluavat myöntää.
Olen yhä hullu lyhytjänteinen opportunisti. Käytän talenttiani mihin käytän, enkä sekoita tässä prosessissa saamiani menestyksiä eettisyyteen. Sellaiseen ei ole mitään tarvetta. Voin silti toivoa että ihmiset ovat "ohjelmoituja parveiluun", sen sijaan että näkisivät yhteisön rakentamisen kätevänä keinona hyötyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti