Numeronäpelöintiä ; Eli Lara Croft ja "virheen" suuruus

Jotkut suurista keksinnöistä on tehty vahingossa. Esimerkiksi Fleming keksi penissilliinin sen vuoksi että hän unohti siivota bakteeriviljelmiä. Toisaalta taas tiedämme että "Tomb Raider" -pelin Lara Croftin rintavarustuksen piti alunperin olla pienempi, mutta ohjelmoijan pikkuvirheen vuoksi. Ja kun erehdys huomattiin, ja sen korjaamista ehdotettiin oli henkenä sitten se että ei missään tapauksessa.

Mutta miten suuri tämä Lara Croftin varustus sitten on? Mikä oli "virheen" suuruus? En anna mitään konkreettisia lukuja, mutta summittaisen kouriintuntuvan arvion saa esille kunhan asiaa hieman käsitellään. (Soveltamani mittausvälineistö, viivotin, pitää sisällään mittauksen tarkkuuteen rajoitteita. Siksi tuotan suuruusluokkia ja kenties heitän mukaan jokusen numerologisen vitsinkin jos asia niin sopii kohdalle.)

Otan tässä käsittelyyn vain sen ensimmäisen version, sillä tämä on se peli jossa virhe tehtiin. Sen jälkeen seksismi on ollut intentionaalista. "Wikiraider" tietää informoida että Lara Croft on historian mittaan kutistunut. Ensimmäisessä peliversiossa hän oli 180 senttinen ja myöhemmissä enää 168 senttinen. (Selkänikamille on ilmeisen kovaa tuollainen hänen harrastamansa toiminta, kiipeily ja putoaminen ja muu. Terveysriski!) Jos taas katsomme Lara Croftista tehtyjä kuvia eri peliversioissa voimme viivottimella mitaten huomata, että ensimmäisen "Tomb Raiderin" rinnan läpimitta on 1/8 koko ruumiin mitasta. Joka  tarkoittaa sitä että rinnan halkaisija on 22 ja puoli senttiä. (Koska pituus tässä kyseisessä pelissä on 180 senttiä.) Tässä peliversiossa Lara Croftin rintavarustus ei ole pallo, vaan selkeästi kartio.
* Sen vuoksi ei voida lähestyä asiaa suoraan. Jos tiedetään säde, voitaisiin laskea pallon tilavuus kaavalla V= (4πr³)/3. Jos halkaisija on 22.5 senttiä : r = 11.25. Lopputulos laskimella ~ 5961 cm³ Ja koska kyseessä on puolipallo, jaetaan tulos kahdella ja saadaan lopulliseksi kooksi 2980cm³
* Kartio arvioidaan laskea kaavalla V = (1/3)*Ah. Pohjan ala A saadaan ympyrän pinta-alan kaavasta. A=πr² jossa r =(22.5 / 2). Jolloin A ~ 396 cm². Kartion korkeus saadaan parhaiten sivuprofiilista jota verrataan tiedettyyn rinnan halkaisijaan. h on noin puolet halkaisijasta, eli 11.25 joten lopputuloksena on ~ 1485 cm³.
+: Vastauksia verratessa voidaan huomata miten alkuperäisen Tomb Raiderin rintojen tilavuus on huomattavasti pienempi kuin jos kyseessä olisi puolipallo vaikka kokoluokassa ja mitoissa muutoin on yllättävän pieniä eroja. Samat 11.25 senttiä ja 22.5 senttiä kummittelevat laskelmien ytimessä.

Koska litra on kalibroitu siten että se on 1000 cm³ tiedämme että originaalin Lara Croftin yhden rinnan tilavuus oli 1.4 litraa. Ja kun tiedämme että millilitra on tuhannesosalitra, näemme syvän yhteyden kuutiosenttimetrin ja millilitran välillä. Tämä on tarpeen sillä tiedämme että rasvakudoksen tiheys on 0.9 grammaa senttilitraa kohden. Eli yksi Lara Croftin rinta painaa 1336.5 grammaa. (Joka voidaan pyöristää taikalukuun 1337 jos mieli tekee koska pyöristykset tekevät antamistani tuloksista suuruusluokka-arvioita.) Lara Croft siis heivaa ympäriinsä rintoja (2 kpl) jotka painavat yhteensä reippaat kaksi ja puoli kiloa. (2kiloa 674 grammaa). Koko ei ole mitenkään yliluonnollinen, mutta silti ei ole mikään ihme jos ei hyppy kulje...

---

Geometria oli tylsää ja sovelluskelvotonta koulussa. Siltä ainakin tuntui. Jos matematiikan tunnilla olisi opeteltu geometriaa näin, olisin ollut ihan että jee.

Suomalaiskansallisen asenteen juhlapäivä

Ollessani Pohjanmaalla sain jälleen kohdata sen, miten älykkyyttä on montaa sorttia. Olen siinä mielessä hyvin klassinen, jopa stereotyyppinen, filosofian harrastaja, että sovin haihattelevan mutta epäkäytännöllisen filosofin perusmalliin. Isosisareni on sen sijaan kykenevä esimerkiksi järjestämään juhlat. (Aihe josta tässä blogissa et lue.)

Jokainen lähisukuiseni kykenee myös esimerkiksi pakkaamaan auton. Kun minulle sanotaan komento laittaa tavarat autoon, pitää minulle määritellä mitä tavarat tarkoittavat. Kykenen suorittamaan hyvin yksinkertaisia, määrältään pienehköjä ja tarkasti määriteltyjä toimia. Pieni sisareni selitti, että olen niitä ihmisiä joita varten maailmassa on tuoleja joissa lukee lapulla, että niihin saa istua. ; Kotonani puolisoni on tottunut siihen että jos minun käskee tyhjentää astianpesukoneen, tottelen kyllä ja tyhjennän astianpesukoneen. Mutta en täytä sitä. Molemmat käskyt on suoritettava erikseen. Ja jos näitä ketjuttaa liikaa - yleensä 4 käskyä - en muista kaikkia.

Samanaikaisesti minulle ei tuota ongelmia pyöritellä mitä ihmeellisimpiä asioita jotka vaativat mitä ihmeellisimpien kuriositeettitietojen muistamista. Jos joku on koskaan nähnyt miten en huomaa sosiaalisia tilanteita (joiden huomaamiseen minulta puuttuvat ruuvit) tai nähnyt miten vaikeaa minun on tehdä suunnilleen mitään, voi ihmetellä että miten tämänlainen blogi voi syntyä sellaisen tampion, toopen ja sohlon toimesta.

Tämänlaiseen epäonnistumiseen ja onnistumiseen voi suhtautua monella tavalla. Esimerkiksi voi ottaa amerikkalaisen tavan. Ja suomalaisen tavan. Nämä heijastuvat juhlissa, niiden nimissä ja taustaperinteissä.

Amerikan tapa ; Kiitospäivä.

Amerikoissa tunnetaan kiitospäivä (Thanksgiving day). Sitä vietetään marraskuun neljäntenä torstaina. Se on hyvin Amerikkalainen Juhla ja sitoutuu historiaan. Suomi on hyvin irrallaan tästä historiasta. Samoin tuntuu että Suomi on hyvin irrallaan myös siitä kulttuurista jossa kiitospäivä on syntynyt.

Toki kiitollisuus kiitospäivässä on melko ironinen. Sillä kiitollisuus ohjataan yleensä johonkin joka on onnistunut tai jossa on ollut onnekkuutta. Mutta jos ensimmäistä kiitospäivää viettävien puritaanien elämää katsotaan, voimme huomata, että matka oli kaikkea muuta kuin onnekas. Vastoinkäymisiä oli itse asiassa niin paljon, suoranaisesti hikipediaisissa mitoissa, että vähän taikauskoisempi voisi uskoa että puritaanit olisi kirottu.

Vuonna 1620 puritaaneja vainottiin. Isosta-Britanniasta Hollantiin muuttaminen ei riittänyt ja pian puritaanit tajusivat, että heidän on pakko lähteä karkuun koko Euroopasta. Tämä ei ole onnekasta. "Mayflower"-laivalla pakoon lähdettyään he eivät päässeet halutuille alueille vaan he joutuivat menemään paljon karumpiin paikkoihin. Ihmisiä kuoli matkalla. Ja saapuminen oli myöhässä, joten istutuksia ei ehditty tekemään ja juuri tämä talvi oli, jopa aluen karuus huomioiden, epätavallisen kova. Siirtokunnalla ei siis ollut ruokaa eikä oikein suojaakaan. Puolet siirtokunnan jäsenistä kuoli hyvin pian nälkään ja tauteihin. Kesällä alkoi intiaanien kanssa sotiminen. Lopputuloksena tästä kaikesta puritaanit halusivat laittaa kalkkunaa pöytään, koska he halusivat kiittää. Juuri heidän voisi luulla olleen vakuuttuneita siitä miten pahan ongelma on relevantti teologinen ongelma. Mutta ilmeisesti puritaanien mielessä oli vielä pahempia vaihtoehtoja joita tämä epäonnistumissikermä ei tuottanut.

Suomen tapa ; Kiitoksenriistopäivä

Suomessa ei kiitospäivää vietetä. Sen sijaan Suomessa taas vietetään lokakuisin epäonnistumisen päivää. Päivän järjestämisen mukaan epäonnistuminen on Suomen viimeisimpiä tabuja.

Tätä on vaikeaa ymmärtää. Sillä suomalaiset ovat perinteisesti olleet epäonnistumisessa rypeviä. Tämä on jopa korotettu jonkinlaiseksi nöyryydeksi. Suomalaisissa on siinä määrin körttiläisyyttä - uskontokunnasta riippumatta - että he ovat kyllä valmiita kertomaan tarinoita joissa he epäonnistuvat ja ovat huonoja. Tämä johtaa joko lannistumiseen tai vielä useammin siihen että epäonnistumisen edessä taivutaan mutta ei taituta. Mutta ei toisaalta nousta onnistumiseenkaan.

Sen sijaan onnistumista suomalainen kulttuuri kestää melko huonosti. Suomalaisessa kulttuurissa ylpeys omista saavutuksista nähdään egoismina. Brassailun tunnustamista pidetään helposti röyhkeänä ja jopa kusipäisenä. Paremmuusjärjestyksessä nähdään statusta, valtaa ja hierarkisuutta - ja huonompitaitoisten itsetunnon latistamista. Siksi esimerkiksi hyvä skeptikko nähdään sosiaalisena huonoutena. ; Ihmiset kestävät epäonnistumisjuttujani ja niitä pidetään jotenkin hauskoina. Onnistumisista ei kuitenkaan saisi iloita ja olla ylpeä saavutuksistaan koska se olisi ylpeyttä.

Kenties oikein tapa ; Yritä enempi -päivä.

Toki epäonnistumisen päivän tarkoituksena on virallisesti ollut korostaa enemmänkin lannistumattomuutta kuin epäonnistumista. Eli epäonnistumisten kestäminen liittyy ikään kuin Jari Sarasvuon ajamaan ideaaliin, jossa epäonnistumisia kestetään ja yritetään ja sitten lopulta onnistutaan.

Tämäntapaisessa asenteessa on hyviä puolia. ; Se tuo mieleen muusikon, joka selitti, että hänen esiintymistään kuvaa kaksi nyrkkisääntöä. (a) Jos hän tekisi virheitä vuosikymmenten harjoittelun jälkeen, hän ei voisi esiintyä ollenkaan. (b) Jos hän pelkäisi virheiden tekemistä, hän ei voisi ollenkaan nousta lavalle.

Kuitenkin tämä filosofia toimisi paremmin jos juhla nimettäisiin vaikkapa tulevien onnistumisten päiväksi. Silloin sankariksi voitaisiin nostaa vaikka Alexander Flemingin penisilliinin keksimisen ; Vahingossa ja erehdyksessä tehty unohdus johti bakteerinäytteiden kuolemaan homesienen läheltä. Ja Fleming teki tästä oivalluksen sen sijaan että jäi rypemään ja naureskellen jäänyt otsaansa takomaan.

---

Koska isosisareni ohjeisti minua osaavuudessaan, päätin ottaa joitain hänen ajatuksiaan ja muokata niistä jotain. Ja paras mitä voin tehdä, on toivoa että hän ei pystyisi ihan helposti tekemään samaa. Ylläoleva teksti opettaa toivottavasti sen, että elämässä on aina vaihtoehtoja. Joskus jopa kolme.

Alkuperäisen toisto.

"Haluaisin nähdä sen tuotantoyhtiön, joka vaarantaa olemassaolonsa tuottamalla kalliiseen elokuvaan kohtauksen, jossa Tom Bombadil lausuu haltiarunoja alkuperäiskielellä, vain jotta kaksi alan vannoutunutta fania voi istua takapenkissä ja taputtaa yhteen pieniä karvaisia jalkojaan."
(Unohdettu Taho "Taru Sormusten Herrasta" -elokuvasta)

Aina silloin tällöin jokin kirja muutetaan elokuvaksi. Tällöin kirjan fanit ovat tietysti tarkkoja siitä että elokuva on kirjan mukainen. Siksi esimerkiksi "Harry Potter" -elokuvien tekijöitä on moitittu siitä, että he eivät onnistuneet välittämään Rowlingin kirjoissa olevaa lämpöä, ja että tätä oltiin korvattu vauhdilla ja toiminnalla.

Sitten on tietysti sellaisia elokuvia, kuin lukuisat "Tarzan" -elokuvat ja "James Bond" -pätkät, jotka eivät enää ole "totelleet kirjoja". Weissmullerin tähdittämät apinamies -elokuvat eivät olleet siirroksia kirjoista. (Joita niitäkin tietysti riitti.) Eli toisin sanoen elokuviin tehtiin itse käsikirjoitukset. Tätä prosessia ei pidetty kuitenkaan "aidosti luovana" toimintana. Eli vaikka elokuvassa vain hahmo on lainattu, niihin ei saada "ohjaajan leimaa".

Siinä missä Mika Kaurismäen ohjaama elokuva värittyy auteur -hengessä, ja se nähdään ensisijassa hänen tuotoksekseen, koska juuri ohjaajan panos ohjaa näyttelijät ja muut tilanteisiin ja kokonaiskuva ja tulkinta syntyy juuri hänen käsiensä kautta. Tällöin ajatellaan että ohjaaja on taiteilija, joka luo sisältöä.

Sen sijaan kirjoista ohjatut elokuvat tuntuvat usein korostavan niiden tähtiä : Kaikki muistavat sen "uimari -Tartzanin", mutta eivät sitä ohjaajaa joka teki ne samat elokuvat. Tai sitä käsikirjoittajaa, joka kirjoitti ne. (Eivät ne kirjat juonenkäänteiltään olennaisesti taiteellisempia tai syväjuonisempia olleet.) Samoin bondeissa muistetaan hyvin "kuka näytteli Bondia". Yhtä sujuvasti ei jutella siitä kuka ohjasi minkäkin Bondin. Tässä suhteessa kirjasta elokuvan ohjaaminen rinnastuu remakeen, uudelleenfilmatisointiin. Elokuvakriitikot harvemmin pitävät niitä yhtä hyvinä ja luovina kuin alkuperäisteosta tai sitä kirjaa josta se on tehty.

Kirjoista napattujen hahmojen katsotaan kuitenkin ilmeisesti kuuluvan luojalleen. Ja ohjaajia osataan jostain syystä arvostaa vain sitä kautta, että miten hyvin ne onnistuvat toisintamaan "alkuperäisen hengen". Toisaalta tässä on sitä vanhaa tähtimeininkiä. Sitä jopa "Hollywoodin kulta -ajaksi" kutsuttua aikaa, jolloin oli erityisen hienoa olla tähti. Tällöin esimerkiksi Greta Carbo koettiin taiteilijaksi isolla T:llä. Elokuvat nähtiin näiden näyttelijöiden kautta. Ohjaaja oli tätä kautta enemmän "taustavoima" tai "tukihenkilö", jonka arvo oli korkeintaan siinä että se sai Taiteen tulemaan näyttelijöistä ulos.

Tämä tuli ajankohtaiseksi, koska katsoin vasta nyt "uuden linjan bondia". Sitä on kehuttu ja siitä on pidetty koska se "palauttaa Bondin, James Bondin, Flemingin kirjojen henkeen". Eli vanha paperinohut ja käytännössä niin ylivoimainen seikkailija, että vaara muuttuu vain kulissiksi, jossa pääasiassa on se, miten hurjasti peli etenee on rinnastettu jonkinlaiseen kirjailijan pettämiseen. Ja jostain syystä tämän paluun kirjailijaan pitäisi tehdä elokuvasta parempaa taidetta. Tai jotain. (En tiedä käyttääkö kukaan muu sanaa James Bond ja Taide samassa lauseessa. Se ei taida olla se, mitä elokuvaa tehdessä on haettu, joten se on ehkä väärä sana.)

Kun katsoin "Casino Royalen" palleja murskaavaa toimintaa, voidaan sanoa että se ei ainakaan muistuttanut vanhoja bondeja.

Se, onko tämä hyvä vai huono asia on tietysti mutkikas juttu, koska elokuvasarjat tuntuvat olevan vähän kuin mäkkärin pikaruokaa: Kun niihin menee, tietää mitä saa. Toisaalta vanhan linjan bondissa väkivalta ei ollut kovin kammottava asia, kuten seikkailuhenkinen toiminta muutenkin tekee. Siinä voidaan nähdä jopa väkivallan glorifiointia. Sem sijaan tässä bondissa väkivalta oli aggressiivista, vaarallista ja kauheaa. Ihmiset saavat traumoja joita pitää purkaa suihkussa, eikä muutenkaan ole kivaa.

Selvää on kuitenkin se, että Bond oli alkanut muistuttamaan vähemmän perinteistä seikkailuelokuvaa ja enemmän nykyactionin peruslinjaa. Minusta se näyttää siltä että on tehty kliseiden vaihtaminen tai tyylilajin vaihtaminen. En osaa sanoa, onko laatu olennaisesti parantunut vai huonontunut. Toki "Casino Royalen" iteratiivisia elementtejä sisältävä alkutekstiosuus on jo sinällään loistavaa "hippieshittiä", ja on sellaisena kenties kaikista bondeista hienoin. (Siinä on jopa ihan oikeita veitsikamppailutekniikoita sellaisessa muodossa että voisi oppikirjaan laittaa.)

Kuitenkin päällimmäinen fiilikseni oli : "Dude, Where is my BigMac?"

Ideavirran kahlitseminen.

Uudet ideat ovat tärkeitä. Ilman raakamateriaalia tieteessä ei olisi mitään testattavaa. Tämä korostuu siinä vaiheessa, jos kannatetaan tiedenäkemystä "parhaasta tunnetusta selitysmallista", jossa yksittäinen piirre ei vielä tee siitä tiedettä, vaan se että se on paras tai parhaiden joukossa. Jotta voidaan testata, täytyy olla jotain testattavaa;

Hypoteesin muodostamisessa ei esimerkiksi Feyerabendin mukaan ole mitään metodia. Itse olen samaa mieltä tämän kanssa: Henkilö voi saada inspiraation eli keksimisinnon ja sen seurauksen, uuden hypoteesin, uskonnosta, unista kuten Friedrich August Kekule von Stradonitz hiilirenkaansa kanssa. Tai vaikka huumeista saaneistaan hallusinaatioista. Toisin sanoen tälle ideoinnille ei ole mitään sidottua menetelmää, ja oikeastaan sellaisen esittäminen on tätä kautta irrelevanttia ajatusten kontrollia;
1: Tässä kohdassa olennaista on huomata, että hypoteesinmuodostuksen suhde metafysiikkaan ei ole välttämätöntä sille, että se olisi hyvin toimiva. Siksi esimerkiksi Raamatusta inspiraatiota saaneet eivät voi väittää että heidän hengellisyytensä innostava vaikutus kertoisi jotain Raamatun oikeudellisuudesta tai että se edes toimisi muilla. Itse asiassa hypoteesinmuodostuksen otto käsittelyyn on asian viemistä sivupoluille : Emme voi kieltää tai pakottaa ketään noudattamaan juuri tiettyä tapaa tuottaa ideoita. Eikä esimerkiksi huumausaineissa saatu villi ja oikeaksi osoittautunut idea ole mikään teoria siitä että huumausaineet olisivat jokin tie jumalaisen kosmismystisen tiedon äärelle. Inspiraation lähdettä ei voida pätevästi yhdistää tälläisiin teorioihin, ne ovat rationalisointeja ad hoc. (Toisaalta ne toimivat, joten niitä ei saisi kieltääkään, kunhan tutkimuspaperissa on hyvää tiedettä, eli ne epätieteelliset metodit joilla jutut on keksitty on jätetty niiden ulkopuolelle, muulla ei ole väliä.)

Toisaalta kaikki hypoteesinmuodostuksen menetelmät eivät selvästi ole yhtä hyviä: Passivoivat systeemit ovat huonoja. Se, mikä taas aktivoi voi olla ties minkä laista:
1: Pettymys vallitsevaan oloon aikaansaa motivaatiota taistella vastaan.
2: Innostus vallitsevaan oloon aikaansaa halun lisätutkia hedelmällisellä tiellä.
3: Kiinnostus tuntematonta kohtaan aikaansaa halun tutkia.
4: Halu huvittua voi johtaa siihen että huvitetaan itseä epätodennäköisillä ja muuten vaikeasti keksittävillä assosiaatioilla voi tuottaa myös hyödyllisiä ideoita.
5: Tarve johonkin tietynlaiseen johtaa ideointiin tämän ympärillä ja vastaus tähän löytyy todennäköisesti.
6: Pätemisen tarve, ahkeruus ja moni muu seikka voi johtaa valmistautumiseen, ja kuten tunnettua "onni suosii valmistautunutta mieltä". Siksi esimerkiksi Alexander Fleming kehitti sattuman johdosta penisilliinin ja monet muut keksinnöt on tehty "vahingossa". Idea tuli onnenpotkun kautta, mutta se vaatii myös huomaamista jotta siitä tulisi jotain muuta kuin ohimenevä vahinko.
7: Ahneus esimerkiksi Nobelpalkintoon tai asemaan arvostettuna tiedemiehenä voi innostaa ahkeruuteen ja yrittämiseen, joka taas tuo valmistautumista.
8: Luottamus siihen että esimerkiksi Jumala on varmistanut että saamme oikeat tiedot tai skientismi eli tiedeusko ~ luottamus siihen että tiede voi selvittää sitä kautta kaiken voi poistaa estoja ongelmaa miettiessä vastaan tulevien vaikeuksien edessä (esimerkiksi siksi että kannattaa fysikalismia, jossa kaikki on fyysistä, eikä ole yliluonnollista, eli sellaista jota ei voitaisi tutkia.) (Sillä onko yksilön uskonnollinen vakaumus tai skientismi itsessään perusteltua vai ei ei ole hypoteesinmuodostuksen kannalta olennaista. Pääasia on se, että hän luottaa siihen.)
...
Toisaalta hypoteesien esilletuontia voivat estää:
1: Ideologiset tabut, jotka kieltävät jonkun teorian esittämisen. Tähän mielestäni liittyy olennaisesti se, että ateistejen prosenttiosuus tieteentekijöinä kasvaa huipulle mentäessä: Heillä ei ole tabuja jotka kieltävät esimerkiksi kantasolututkimuksen tai jotkut näkemykset: Eli voima tulisi juuri siitä mistä heitä kritisoidaan. "Mikään ei ole heille pyhää". Toisaalta jos heillä on rajoitteita, ne käsittelevät yliluonnollista Jumalaa, jota ei voitaisi tutkia kuitenkaan. En siis pidä tätä osoituksena siitä että Jumalaa ei olisi, vaan pikemmin siitä että Jumalaan uskomiseen liitetään tabunäkökulmia: Sen piirissä on määritelty tietty etiikka, joka sanoo aina "Thou shalt not" jotakin.
2: Keksijän oma muu arkuus.
3: Yhteyksien puute

Ei voida sanoa että yksi näistäkään olisi oikea ja paras. Ne toimivat eri ihmisillä ja vaativat eri persoonallisuustyypin toimiakseen. Jokin asia voi olla toiselle innoke ja toiselle este. Esimerkiksi mukavuudenhalu voi tuoda helpottavia ideoita, mutta toiselle laiskuus taas estää hypoteesien miettimisen. Hypoteesinmuodostusmenetelmän pakottaminen tiettyyn tarkoittaa sitä että kaikkien ei anneta ideoida. Toki tämä tietty rajoitettu porukka voi omista innostuslähtökohdistaan keksiä aivan samoja ideoita ; Mikään yksittäinen idea tuskin muuttuu sellaiseksi että sitä ei voitaisi keksiä. Mutta kuten yhteistyöstä muutenkin tiedetään: Useampi pää ajattelee enemmän kuin yksi.

Kuitenkin kenties olennaisin asia ideoidin tuotoksen asema. Se on itse asiassa täsmälleen sama kuin mitä epäilty on rikosoikeudessa. Jos ideaa väittää hyväksi ilman testausta, on sama kuin pistäisi henkilön vankilaan vain siksi että hän on epäilty. Toki tarvitaan epäiltyjä jotta tutkimuslinjat etenevät ja aito syyllinen saadaan kiinni.
1: Mutta ilman halua kunnon itsekriittiseen tutkimukseen systeemi ei toimi. Eikä keksittyjä ideoita kahlitsevasta kritiikistä ei tarvitse välittää, koska kritiikkiä voidaan kohdistaa vain niitä ideoita vastaan jotka on jo keksitty. Ei siksi tarvitse pelätä sitä, että idea jää keksimättä kun sitä haukutaan. Sitä voidaan haukkua vain rakenteensa pohjalta, ja jotta sillä olisi sellainen, se pitäisi ensin keksiä.
2: Toisin sanoen avoimuus tieteenteon ideoinnille ei suinkaan tarkoita että mikä tahansa ideoitu tuotos olisi tiedettä ja hyväksyttävä. Tiede syntyy siitä että "infantiilit ideat ammutaan kehtoihinsa." Ja kun näitä huonoja ideoita ammutaan paljon, käy vähän sama kuin valokuvauksessa : Kun kuvia napsitaan paljon, niistä voidaan tuhota suurin osa ja silti hyviä jää jäljelle. Ja juuri siksi suurin osa jäljelle jäävistä kuvista on sitten OK -laatuisia.
3: Siksi minusta tuntuu hieman erikoiselta, että tiedemaailmaa syytetään kahlitsevuudsta, vaikka tosiasiassahan se ei voi kritisoida sellaista mitä ei ole esitetty. Tiedemaailman tehtävänä on olla kriittinen keksityille hypoteeseille, eikä sitä että näkemys on rakennettu vaikka tukemaan sitä näkemystö joka on inspiroiva, voida pitää minään tekosyynä sille että näkemyksiä on testattava ja koeteltava ennen kuin niitä voidaan esittää vakavasti.