Huonompi kuin osiensa summa

Stuart Kauffmanin "Pyhän uudelleen keksiminen" käsittelee pääasiassa uskonnon sijaan emergenssiä. Teoksessa on sellaisia piirteitä että se saa minut huvittuneeksi. Olen itsekin emergenttien piirteiden ystävä. Mutta silti tämä teos saa minut huomauttamaan että Kauffmanin argumentaatio vaikuttaa huonommalta kuin osiensa summa.

Kauffman on koonnut kirjaan paljon emergenssiä puolustavaa ja reduktionismia kritisoivaa argumentistoa. Ja tämän kautta kokonaisuus muodotuu varsin epäkoherentiksi ja perusteluytimeltään omituiseksi. Toki pidin myös joistain asioista joita kirja esitti. Mutta aloitan negatiivisen kautta. (Se on minulle luontevaa.) Tätä kautta tämä teksti ei käsittele kirjan otsikkoa vaan Kauffmanin viitekehystä.

Moitelistaus ; Reduktionismi käsitellään hyvin rajatussa muodossa.

Kauffmannin heikkous on itse asiassa vihollisen määrittelyssä. On katsottava mitä hän sanoo reduktionismista. Kun tämä kritikki laitetaan yhteen saadaan aikaan erikoisia huomioita.
1: Hän esittää että reduktionismissa vain alkeishiukkaset ovat todellisia asioita. Tässä kohden reduktionismia on käsitelty tavalla joka ei tartu mereologiaan, määritelmien filosofiaan (special composition question, josta minulla kuin sattumalta onkin aiempi blogaus.). Ja tämä puute on merkittävä sillä sitä kautta voidaan löytää aukko Kauffmanin  hyvin tietynlaiseen ajatukseen määritelmistä. Ja tätä kautta huomataan että Kauffmanin argumentti ei itse asiassa koske lainkaan reduktionismia vaan liittyy siihen miten hän vaihtaa tilanteen mukaan sitä mikä on hyväksyttävä määritelmä.; Tämä onkin tärkeää sillä jos määritelmässä pitäydytään ei reduktionismi tuhoakaan mitään, sen sijaan atomiteoria tuhoaa. Kauffman nimittäin käsittelee reduktionismin kohdalla asioita siten että jos jokin koostuu monesta atomista niin se ei olisi reaalinen koska se redusoituu täysin yksinkertaisempiin perusosasiin. Emergenssin kohdalla hän käyttää määritelmiä siten että mikä tahansa osien kompositio jonka osat ovat todellisia voidaan pitää tieteellisenä ja järkevänä määritelmänä. Huomio tarkoittaa sitä että emergenssi ei ratko annettuja episteemisiä ongelmia eikä reduktionismi synnytä niitä. Taustalla oleva mereologinen määritelmänvaihto sen sijaan luo tai synnyttää niitä. (Eivätkä nekään teknisesti ottaen ole vääriä tai oikeita. Ne ovat epäintuitiivisia. On esimerkiksi mereologinen klassikko että jos vain yksinkertaisimmat osaset ja pysyvät kombinaatiot ovat todellisia objekteja niin ihminen joka koostuu useista atomeista ja joka peräti vaihtaa atomeja ympäröivän maailman kanssa ei ole teknisesti ottaen minkäänlainen objekti sinällään. Ihminen ei ole tässä määrittein objekti, ja tämä eroaa vahvasti siinä miten objekteja normaalielämässä määritellään. Mutta ei tämä teknisesti ottaen kumoa tätä näkemystä siitä mikä on objekti. Se vaan vaatii kenties miettimään miten lähestytään niitä asioita ja ilmiöitä jotka eivät ole objekteja.) Valitettavasti voit tehdä tämän määrittelynäkökulman kanssa myös reduktiivisia asioiden lähestymisiä. ; Kauffman tuntuu joskus jopa ymmärtävän tämän. Koska muuten olisi hyvin vaikeaa ymmärtää miten reduktionismi voi olla vallalla "Galilein ja Newtonin ajoista" ja "hämmästyttävän tehokasta" jos vain alkeisfysiikka voi käsitellä todellisia fyysisiä kappaleita ja esimerkiksi atomikompositioista koostuvat asiat kuten kivenmurikat joita Galileo Galilei pudotteli tornista eivät ole? (Itse näen että reduktionistinen tiede on toiminut juuri siten että se määrittelee asioita kombinaatioina. Ja sekä alkeishiukkasten kuvaukset että ihmiset ja aidantolpat ja pudoteltavat kivenmurikat ovat jotain joita lähestytään induktioilla. Induktiivisuus ja se että kuvattu kohde koostuu atomeista tai muusta reaalisesta on tärkeämpi kuin se että vain alkeishiukkaset olisivat todellisia.)
2: Toisaalta reduktionismilta vaaditaan hyvin tiukkaa havaittavuutta. Ei riitä että reduktionismia ei ole falsifioitu. Kauffman moittii esimerkiksi sitä että reduktionistit viittaavat antrooppisen periaatteen ratkaisussa ei-havaittaviin maailmoihin. Tässä ei kuitenkaan saa tarttua siihen että jos tämänlainen spekulatiivisuus kielletään niin koko antrooppinen periaate katoaa koska sen ytimessä on ajatus siitä että universumi voisi olla muunlainen kuin tämä havaitsemamme. Reduktionistin tulee kuitenkin olettaa tämänlaiset spekulatiiviset toisenlaiset maailmat totena ilman havaintoja koska muuten antrooppinen periaate ei ole ongelma reduktionismille. (On kiinnostavaa että hän tosin huomauttaa sen mikä usein unohtuu, eli osa multiversumimalleista sallii sen että universumista jää tieteellisesti havaittavia jälkiä, epäsuora havaitseminen ja jopa todistaminen on mahdotonta. Kauffmanille tämä ei riitä.)
3: Monet täysin deterministiset asiat kuvataan emergentteinä laskennallisten syiden vuoksi. Kauffman kuvaa esimerkiksi Turingin koneiden pysähtymisongelmaa emergenttinä. Ohjelma kuitenkin aina pysähtyy tai ei pysähdy ja tekee tämän täysin deterministisesti. On totta että pysähtymisongelma on tärkeä matemaattinen rajoite tietämiselle. Se ei kuitenkaan tee ohjelmista ei-redusoituvia.
2: Kauffman tuntuu sekoittavan epistemologisen ja ontologisen emergenssin toistuvasti ja syvästi. Sekä emergenssi että reduktionismi käsitellään tavalla jossa episteemiset haasteet ovat suoraan ontologisia ongelmia. Tätä demonstroi oikeastaan kaikki mikä koskee joko satunnaisuutta tai ei-selvitettävyyttä. Osassa kohden hän puhuu kvanttimekaanisista kombinaatioista ja selittää että niiden mahdollisuusavaruudet ovat niin laajoja että mikään inhimillinen laskentateho ei sitä voi selvittää. Tässä kohden reduktionismi on kuitenkin muistettava väitteenä joka koskee sitä että koostuvatko syy-seurauslain kautta näistä vai eivät. Se, että voimme laskea minkälainen laskentateho riittää ilmiön laskentaan ja tämä on isompi kuin meidän teknologinen rajoituksemme, tämä ei ole ongelma metafyysiselle reduktionismille.
2: Toisaalta hän ylipäätään tuntuu vaativan sitä että reduktionismi on Laplacen demonin determinismiä. Tässä mielessä hänen kannattaisi kenties tutustua esimerkiksi Ilkka Niiniluodon huomioihin joiden perusteella kvanttimekaniikan indeterminismi ei tarkoita että aukon takana olisi determinoiva piilomuuttuja. Klassinen fysiikka ja epistemologia on käyttänyt sattumaa selityksenä. (Koska sillä on matemaattisia ominaisuuksia joiden perusteella voidaan estimoida, luoda jakaumia ja ties mitä muuta vastaavaa.) Tässä mielessä vertailukohdaksi muodostuu lähinnä klassinen ajatus siitä että naturalistin pitäisi selittää miksi juuri tietty lottopelaaja voitti lotossa tai sitten vaihtoehdoksi olisi oletettava jokin kohtalon, Jumalan tai petoksella rigatun huijauspelin kaltainen lopputuloksen determisoija.

Mitä tämä emergenssi sitten näyttää olevan ja miten se selittää asioita?

Kauffmann ei pidä emergenssiä yliluonnollisena. Esimerkiksi hänelle on tärkeää korostaa että kaikkia emergenttejä piirteitä kuvaa se että ne eivät riko yhtään mitään luonnonlakia. Näin esimerkiksi evoluutioteoria, jolla on tärkeä osa Kauffmanin "pyhän uudelleen keksimistä",  ei ole transsendenttia tai yliluonnollista. Tämä tuntuu olevan se millä hän puolustaa sen järkevyyttä.

Kauffmanilla on aika hyviäkin asioita emergenssistä. Hän esimerkiksi kuvaa sitä siten että selityksen nuolissa on epäsymmetriaa. Eli sitä että emergenssi on siellä missä me selitämme ilmiötä kaivelemalla siinä olevia osia jotka ovat sitten fysikaalisia. Mutta emme selitä fysiikasta ylöspäin näitä asioita. Tässä kohden käsitys on kiinnostava, joskin se ei kykene erottamaan mikä tästä emergenssistä on "periaatteessa kierrettävissä", eli kysymys on lähinnä joko epistemologian rajoista - tai joskus jopa vähemmästä, jopa mistä tahansa epätietoisuuden lähteestä kuten triviaalista teknologisen laskentatehon ongelmasta joka saattaa olla kierrettävissä jo ensi viikolla. Näitä kuitenin lähestytään samalla kuin ne olisivat ontologinen maailmaa todella sinänsä kuvaavia asioita. Emergenssi perustellaan epistemologisilla kysymyksillä ja haasteilla mutta sitä kohdellaan kuin se olisi metafyysinen todellisuutta ontologisesti käsittelevä kohde.

Muutoin näyttää että emergenssi on sitten mitä tahansa jossa ihminen ei kykene antamaan epistemologista mallinnusteoriaa jossa ei ole minkäänlaista satunnaisuutta. Reduktionismi olisi täysin deterministinen Laplacen demonin maailma jossa kaikki on havaittavissa ja kaikki asiat joita mallinnetaan ja käsitetään ovat konkreettisia ja selvärajaisia objekteja. Sääli vain että tämä viittaa siihen että Kauffmanin näkemys nojaa arkijärkisessä naïvissa realismissa tyypilliseen ehdottomuuteen jossa on tiedettävä kaikki ilman epätarkkuuksia ja havaittava kaikki jotta kyseessä olisi tiede ja tietäminen.

Toisin sanoen reduktionismilta vaaditaan loogisen positivismin odottamia verifiointiehtoja. Mutta sitten kun puhutaan emergenssistä niin sen kohdalla vastaavia ehtoja ei tehdä. Tämä on hyvin omituista koska reduktionismi ei ole sitoutunut determinismiin tai verifikationismiin. Toisin sanoen reduktionismista esitetään hyvin valikoitu kuva joka kuvaa tuskin monenkaan reduktionistin teoriakokonaisuutta.

Näyttääkin siltä että emergenssi on tässä muodossa lähinnä "ei sisällä yliluonnollista ja siihen liittyy jokin ei-täysin-tiedetty elementti". Tässä muodossaan emergenssi on toki järkevä mutta hyvin ympäripyöreä asia. On toki selvää että Kauffmanin määritelmien mukainen reduktio-usko olisi idioottimaista. Klassinen verifikationismi "on kuollut" ja tieteenfilosofit ovat jatkaneet eteenpäin jo sata vuotta sitten. Ei ole terveen ihmisen oppi seurata determinististä kaikkitietävyyttä ja kaikkihavaittavuutta jossa ei ole metafyysistä epävarmuutta tai havaintoepätarkkuutta. Mutta ongelmana onkin se että moni reduktionisti ei osu tähän annettuun. Kun Kauffman tuntuu emergenssin puolustamisella ajavan hyvinkin suuria, merkittäviä ja korkealentoisia asioita ei voi olla syntymättä sellaista vaikutelmaa että tässä on luotu hyvin omituinen viholliskuva jota lyödään olkiukottamalla ; Reduktionisteista on luotu viholliskuva joka ei kuvaa suurinta osaa niistä vihollisista joita vastaan tässä selvästi yritetään käydä..

Toisaalta sen ongelmaksi näyttää muodostuvan sekin että se on "science stopper" siinä mielessä että se on enemmän viittaus haasteiden ja tietämättömyyksien olemassaoloon ja niiden selittämättä jättämiseen kannustamiseen. Toisaalta kun se on sidottu episteemiseen epätietoisuuteen, ongelmana ovat kaikki ne ongelmat jotka koskevat ns. Aukkojen Jumala -argumentistoa.

Joissain paikoin mieleen tulee toki sekin että emergenssi vaikuttaa olevan jotain jossa mysteeri muuttuu ymmärrykseksi nimeämällä. Ja tässä mielessä Aukkojen Jumala on puolitotuus. Uskovaiset kreationistit usein viittaavat hyvin samantapaisilla ajatusrakenteilla siihen miten naturalismi on rajallista ja huonoa ja sitten jatkavat Jumala toimii selityksenä kaikille näille mysteereille. Tämä on selvästi sitä että loogisen positivismin ongelmat tunnistetaan naturalismin ongelmiksi ja kuvitellaan että asiat redusoituvat Jumalaan ja että tätä ei koskisi samat tietämisen rajoitukset ja näin käsissä olisi kaiken teoria joka toimisi koska on esioletettu että yliluonnollinen toimii. ; Eli naturalismin loogisen positivismin ongelmat johtuisivat vain siitä että todellisuus koostuu muustakin kuin aineesta ja energiasta ja alkeishiukkasista. Tieteenfilosofisesti näin ei ole, ja kokonaisuus näyttääkin siltä kuin kreationisti yrittäisi selittää asioita siten että looginen positivismi olisi aivan validi ja ehyt ja sen kaikkitietävyysfantasiointi ja naïvin realismin ja verifioitavuuden ihmeet toteutuisivat kun oltaisiin naturalisteja +1 muuttujalla...  Emergenssi vaikuttaa Kauffmanin käsissä joskus hieman vastaavasti ihmeelliseltä, kuin Jumalalta ilman tätä yliluonnollisuutta. (Ei toki läpitunkevasti, teos ei pulppua tätä asennetta, mutta pari kertaa näyttää livahtavan.)

Miten tästä voisi parantaa?

Itse näen että Kauffmanin teos paranisi jos hän keskittyisi vähempiin argumentteihin. Tätä kautta syntyisi koherentimpi kuva siitä mitä emergenssi on. Ja tätä kautta ei näyttäisi yhtä vahvasti siltä että Kauffmanilla on kova dissaus reduktionismia kohtaan ja hänelle kelpaisi mikä tahansa näkökulma kunhan se vain ajaisi jollain tavalla tätä asennetta.

Toki monikirjoisuus voisi olla hyvä. Ja tätä kautta emergenssin luokittelua voisi lisätä. Kauffmanin ajatukset ovat monesti hyödyllisiä koska niiden kautta voitaisiin luokitella emergenssiä vaikka seuraavilla tavoilla;
1: Ontologinen emergenssi joka johtuu Kari Enqvistin näkemän tapaan siitä että kokonaisuus on vähemmän kuin osiensa summa.
2: Ontologinen emergenssi joka johtuu siitä että asioissa on vapausasteita ja kun ne kohtaavat toiset asiat joissa on vapausasteita kokonaisuus kombinoi useammalla tavalla kuin voisi luulla eli kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa.
3: Epistemologinen deterministinen laskettavuus-emergenssi. jossa jotkin täysin deterministiset ja redusoituvat asiat ovat ongelmallisia koska nopein tapa simuloida niitä on pyörittää itse ohjelma. Näin esimerkiksi monien mutkikkaampien "Game of Life" skenaarioiden kohdalla helpoin tapa laskea onko jokin ruutu kuollut vai elossa kierroksella X on laittaa lähtötila koneeseen ja pyörittää. Sama koskee myös pysähtymisongelmaa ; Ainut tapa ratkaista asia aina on pyörittää itse ohjelmaa ja katsoa pysähtyykö se ja jos niin milloin.
3: Epistemologinen mittaustarkkuuteen liittyvä emergenssi jossa käsitellään vaikka kaaosteoriassa tavattavia täysin deterministisiä järjestelmiä joissa alkuarvoherkkyys ja tiiviit periodiset kiertoradat (dense periodic orbits) johtaavt siihen että pieni epätarkkuus tai ero mittauksessa johtaa hirveän isoihin lopputuloksiin.
...

Onko Suomi älyllinen maa?

Mielenfilosofiassa on nähty paljon vaivaa mind–body-ongelman parissa. Tämä on hyvin aivokeskeistä ajattelua. Se käsitelee sitä, mikä on ruumiillisten (erityisesti aivojen) tilojen ja tietoisuuden suhde. Tämä voidaan nähdä laajemman ongelman erityistapauksena. Tällöin kysymys on se, mikä on ylipäätään tietoisuuden paikka ja rooli materiaalisessa maailmassa. (Luonnollisesti ihmiset vastaavat tähän hyvin eri tavoin. Jopa sieluun uskovat katsovat usein elävänsä fysikaalisessa todellisuudessa. Ja hekin tätä kautta usein ottavat kantaa tähän ongelmaan.)

Tässä jonkinlaisia ääripäitä edustavat;
* Panpsykismin kannattajat. Tässä lähtökohtana on, että tietoisuus on maailman syvätason ilmiö. Ei siis jotain joka redusoituu johonkin, vaan johon kaikki muut asiat redusoituvat. Materia on enemmän tietoisuuden muoto kuin tietoisuus materiaalin organisoitumisesta johtuva sattuma.
* Panteismi, jossa on jo astetta Jumalaisempi sävy. Sellainen, jossa itse Kaikkeus on kokonaisuutena tietoinen ja tätä voidaan pitää Jumalana. Eli kokonaisuus on tietoinen.

Oikeasti mainitut seikat eivät ole keskenään ristiriitaisia. Itse asiassa jotkut suorastaan ajavat panteismiin panpsykismipohjalta. Tai toisin päin. Tällöin henkenä on usein se, että kokonaisuus ja osat olisivat jotenkin syvästi ja essentiaalisesti samanlaisia. Olenkin ottanut aiemmin kantaa tähän ajatteluun. Enkä pidä sitä uskottavana. Olenkin pitänyt klassista sieluajattelua ja essentiaalista ajattelua ongelmana ihan sitä kautta että siinä on omituisia ongelmia; Kuten se, että ongelmien selitys jää joko "tyhjäksi oletukseksi" tai muodostaa "homunculus -ongelman" ja ikuisen regression. Toisaalta panpsykismiä vaivaa mielestäni sekin, että sillä on hieman ironinen suhtautuminen asioihin. Siinä käy helposti niin että perusteet sille miksi esimerkiksi alkeishiukkaset olisivat älykkäitä perustuvat siihen että niiden tietynlainen reagointi keskenään nähdään tietoisuuden mallintamiseksi. Ja tätä kautta nämä mallit nojaavat siihen että asiat ovat laskennallisia. Kalkyylin ja tietoisuuden suhde on haasteellinen jo tietokonemetaforassa, saati tässä yhteydessä.

Mutta kenties on syytä miettiä tematiikkaa, kaikesta huolimatta.

Olen ymmärtänyt että panpsykismin viehätys on siinä että tietoisuuden synty tai olemassaolo fysikaalisessa maailmassa ei ole panpsykistille ongelma. Hänen näkemyksensä pohjalta ei luonnossa ole ei-tietoisen ja tietoisen välillä selvää rajaa. Luonnon ilmiöthän ylipäänsä muodostavat jatkumon, luonnossa ei ole ”aukkoja”. Sen sijaan jos ajattelee että tietoisuus on ei-tietoiseen redusoituva, joutuu väkisinkin katsomaan, että tietoisuus on jollain tavalla "emergentti". Maailmaan tavallaan ilmaantuu uusi ontologinen ominaisuus koska osat toimivat yhdessä eri tavalla kuin erikseen. (Aivan kuten vesi on huoneenlämmössä nestettä vaikka sen osaset, vety ja happi sellaisenaan ovat kaasuja.)

Olenkin nähnyt asian melko vahvasti siten että kokonaisuuden osien toiminta on tärkeää tietoisuuskysymyksessä. Osien luonteella ei sen sijaan ole niinkään paljoa merkitystä. Tämä korostuu kun katsoo miten kommentoin Blockin ajatuskoetta kiinalaisista jotka matkivat hermosolua. ; Katsoin, että se että koossa on kasa kiinalaisia jotka kansalaisina muodostavat kiinan valtakunnan ei ole tietoinen. Mutta jos kiinalaiset todella onnistuvat imitoimaan aivan tarkasti hermosolun toimintaa tietoisissa aivoissa, niin he voisivat muodostaa superentiteetin joka olisi tietoinen. Ja tämä tietoisuus vaatii näiden simulaatioon osallistuvien kiinalaisten ymmärtämystä aivan yhtä vähän kuin meidän aivomme tarvitsee sitä että jokainen yksittäinen hermosolu tietää miten kokonaisuus on tietoinen. (Eli ei.)

Tämä rakennekeskinen näkemys johtaa tietenkin arkijärjellä ajatellusti tavalliseen kokonaisuuteen. Eli siihen että Suomen kansalaiset eivät muodosta mitään tietoista Suomea vain siksi että Suomen kansa on määritelmällisesti jotain joka koostuu Suomen kansalaisista. (Ja otetaan otettuna vielä sekin että Suomen kansalaisilla todellakin on tietoisuus.) Osien luonne ei siirry väistämättä. Näin ei-tietoisista alkeishiukkaista voi muodostua ei-tietoinen tiili. Tai tietoinen ihminen. Ja nämä tietoiset ihmiset voivat toimia planeetalla joka ei ole sen tietoisempi kuin tiilikään. Ja elää universumissa joka ei ole tietoinen.

Tähän lähestyminen on kuitenkin haasteellista. Sillä ylipäätään jopa ihmisten kohdalla ongelmana on se, että meillä on erityinen pääsy omaan yksityiseen tietoisuuteen ja vähemmän muiden tietoisuuteen. Ja tätä kautta moni jopa selittää että sellaiset asiat kuin rakkaus ovat tieteellisen tutkimuksen ulottumattomissa. (Itse näen, että tutkimus on haasteellista ja epätäydellistä mutta ei tarkoita samaa kuin tiedon totaalinen poissaolo. Joten tietoisuus ei tältä osin eroa siitä että mietitään induktioita siitä mitä käy ihmisille joiden päähän pudotetaan korkealta pianoja.)

Tässä korostuukin se, että panpsykisteillä ja panteisteilla tuntuu olevan enemmän selityksiä sille, miksi tietoisuuskentistä ei saada tietoa. (Tässä voidaan verrata vaikka siihen että gravitaatio on todisteiltaan makrotason ilmiö jota ei oikein nähdä yksittäisissä atomeissa.) Selitys todisteiden puutteesta ei ole todiste olemassaolosta. Tätä kautta selitys on melkoisen epätyydyttävä. Tietoisuutta vain eläimillä ja ihmisellä näkevä voi helposti korostaa että tässä katsotaan liikaa osia ja oletetaan että jos "isossa kokonaisuudessa on ominaisuus" niin se voitaisiin perustella sillä että sen osasilla on tämä sama ominaisuus sellaisenaan. Toisaalta reduktionismin puolesta puhuu sekin että tietoisuus ilmenee ihmisillä asioilla jotka liitetään tunteisiin, kokemuksiin ja tavoitteisiin. Ja näihin liitetyt "markkerit" - ne piirteet joit tekoälyillä yritetään simuloida - lakkaavat olemasta kunhan sen osakokonaisuuksia leikellään pois. Emergentistin on helppo selittää miksi lobotomia vaikuttaa ihmisiin tietyllä tavalla. Ja miksi pään murskaaminen lekalla näyttää lopettavan tietoisuuden. Tämä muutos on haasteellinen selitettävä jos osilla olisi yhä tietoisuusominaisuus.

Tätä kautta mukaan saadaan panpsykismissä paljon keskusteltu kombinaatio-ongelma. Jos ajatellaan vaikka niin että on kasa perusoliota, jotka muodostavat yhdessä suuremman olion. Jokaisella perusoliolla on – panpsykismiä seuraten – oma kokemuksellinen perspektiivinsä. Suuren olion kokemuksellisuus koostuu sen muodostavien perusolioiden kokemuksellisuudesta. Muutokset esimerkiksi lobotomian tai pianon päähän pudottamisen jälkeen viittaavat siihen että suurella oliolla on taas oma, erillinen kokemuksellinen perspektiivinsä ja siihen liittyvä fenomenologinen laatu. Eikö suuri olio koe pikemminkin joukkoa pieniä kokemuksia kuin yhden summautuneen kokemuksen? Haasteena on selittää kuinka kokemukset voisivat summautua niin että kokonaisuus olisi kuin yksi olemuksellinen tietoinen kokonaisuus.

Toki tämä panpsykistien haaste on miellyttävä sen rinnalla mitä täydet ei-reduktionistit selittävät. Jos nimittäin ajattelemme että kvaliat eivät ole mitenkään mallinnettavissa, eli mikään määrä simulaatiota ei voi tuottaa tietoisuutta, ollaan toki ensialkuun vahvalla pohjalla siinä mielessä että jokainen tietää että ilmeet eivät ole tunteita. (Vaikka ne liittyisivätkin yhteen.) Heikoilla ollaan siinä että jos tekisimme täysin aivojen jne. muun materiaalisen tietoisen olennon kaltaisen kohteen, se ei olisi tietoinen. (Koska mikään määrä simulaatiota ei voisi tuottaa aitoa tietoisuutta.) Josta päädytään siihen että jos otamme tietoisen ihmisen ja tästä siirrämme tarkasti hermosolu kerrallaan atomeja toiseen paikkaan, lopulta käsissämme olisi purkamisen jälkeen koostetu "Theseuksen laivamainen" filosofinen zombie. Ja ilmassa keikkuva kvalia joka ei redusoidu mihinkään. Kuten siihen aiemmin olleeseen aivoon ja ihmiseen jonka täydellinen mutta kvaliaton sähkökemiallinen klooni on vieressä filosofisesti zombieilemassa...

Tätä kautta uskallan vihjata että Suomi ei ole maana tietoinen entiteetti. Rajat on keinotekoisesti määrätty. Se, että Suomi koostuu suomalaisista perustuu enemmän ihmisten sopimiseen kuin siihen että kokonaisuus noudattaisi osiensa ominaisuuksia ja rakentaisi näin suuria superälykkäitä entiteettejä. Tämä on varmasti helppoa hyväksyä. Etenkin nykyhallituksen aikana.

Miksi luovuin panpsykismistä?

Minulla oli nuoruudessani panpsykistinen vaihe. Se oli hämmentävää aikaa. Sittemmin olen luopunut tästä. Ja tein tämän tietyistä syistä. Näitä voi kuitenkin olla vaikea selittää suoraan panpsykismin kautta. Siinä olevat ongelmat ovat itse asiassa tuttuja muualta.

Turpa rullalle kun
tietoisuuden aurinko paistaa
niin hyville kuin pahoille.
Ja risukasaankin!

Tarkalleen ottaen syyni luopua panpsykismistä ovat likimain samat joiden vuoksi pidän uusplatonismia huonona. Ja uusplatonismi ei ole koskaan viehättänyt minua. Uusplatonismissa eräs tärkeä konsepti on ajatus siitä että Anima mundi (~maailmansielu) emanoi Absoluuttia. (Koen tiettyä vastenmielisyyttä Hegelin maailmanhenkeä kohtaan. Sekin on tässä asiassa lähisukuinen.) Ja tämä on itse asiassa ongelmallinen. Sillä eihän tässä selitetä sielullisuutta vaan ongelma siirretään taaemmas. Ihmiset ovat sielullisia koska jokin muu on sielullista. Uusplatonismin kohdalla tämä on vain helpompi huomata kuin panpsykismissä jossa pinnallisesti puhutaan kvanttitilojen ominaisuuksista jotka ovat analogisia ihmisten tietoisen valintaprosessin kanssa. (Kunhan ensin oletetaan mielenfilosofisesti mitä valinta tarkoittaa ja mitä valinnan hetkellä tapahtuu.) Eli ihminen on tietoinen kun jokin muu on tietoista.

Ja filosofiassa on joitain asioita jotka suunnilleen kaikki tunnustavat olevan enemmän tai vähemmän heikkoja. Itse asiassa argumentin heikkoudet on tiedetty Descartesin ajoista. Tarkemmin sanoen hieman Descartesin jälkeen sillä hän nosti esiin argumentin jonka kommentaarit toivat esiin tiettyjä huomioita.

Siksi onkin hyvä vilkaista Descartesin ns. "Trademark -argumenttia". Se ei ole hänen kaikista tunnetuimpia argumenttejaan. Ja minun mielestäni tämä argumentti onkin ansiokas ainoastaan siksi että se on huono sellaisella erityisellä tavalla jossa huonoudet ovat helposti demonstroitavissa. Voimme siis enimmäkseen oppia Descartesin virheistä.
1: En malta olla huomauttamatta että argumentti on jumalatodistus. Niiden kohdalla uskovaisten on kenties helpompi tehdä virheitä. Haluttu lopputulos sekoittuu ihmisen motivaatioiden sävyttämässä mielessä helposti samaksi kuin hyvä argumentti.

Ensin on syytä kuvailla Descartesin argumenttia.

Argumentti on kirjassa joka on tunnettu nimenomaan cogito -oivalluksesta. Descartesin ideana oli ensin epäillä kaikkea ja sitten löytää varmat asiat. Näiden varmojen asioiden avulla hän voi sitten ponnistaa eteenpäin. Siihen että hän voisi tietää, kenties jopa kaiken.

Descartes tiedosti että on olemassa oikea todellisuus (formal reality) ja ihmisen kokemusmaailman subjektiivinen todellisuus (representational reality) ja että ei ole väistämätöntä että nämä olisivat yhtenevät. Tämä huomio on relevantti ja sen taustata on tärkeää jaotella asioita ontologiaan ja epistemologiaan. Tai Kantilaiseen tapaan jakaa asiat noumenaaliseen ja fenomenaaliseen. Tai puhua monien pragmatistien tapaan phaneroneista. (Josta päästään immersiiviseen suhteeseen havaintoihin. Joka taas on minulle tärkeä katsantokanta.)

Descartes kuitenkin lähti tämän kaiken jälkeen todistamaan jumalaa. Ja hän käytti tässä päättelyketjua jossa jotkin asiat ovat varmempia kuin toiset. Ihmisillä oli käsityksiä. Ja niiden välillä on hierarkia. Perustavammat asiat aikaansaavat seurauksia, mutta nämä seuraukset eivät voi luoda perustavampia asioita. Siksi aikaansaajat ja aikaansaadut eivät ole samanarvoisia.

Descartes katsoi että ihmiset näkevät maailmassa ominaisuuksia. Ja nämä ominaisuudet rakentuvat sen varaan että on olemassa jotain rajallinen kohde joka on ainetta. Siksi meillä ei voi olla ruskeaa väriä leijumassa jos meillä ei ole pöytää jolla on tuo sama ruskean ominaisuus. Lisäksi oli äärettömiä ja ikuisia asioita jotka antoivat ominaisuudet rajalliselle aineelle. ; Descartesin mukaan hierarkia toimii juuri näin sen vuoksi että seuraus on heikompi kuin syy. Seurauksella voi olla vain sen laatuisia ominaisuuksia joita on perustavammalla asialla. Näin ollen esineen havaittava kovuus on vähemmän varma ja vähemmän todellinen kuin ääretön ja ikuinen kovuuden heijastaja. Silta on kova koska se on tehty kivestä ja raudasta jotka ovat kovia. Joten kivien ja raudan kovuus johtuu jostain ikuisemmasta ja absoluuttisemmasta kovuudesta.

Ja Jumala onkin "alkusyy" hyvin yleisesti ; Hän on siis lähde kaikille maailman ominaisuuksille. Descartes esitti myös että Jumala kuvataan kaikkivoipana ja kaikkivaltiaana. Ja että tämä tarkoittaa samaa kuin ääretön. Näin ollen ihmisen kohdalla on huomattava että ihminen on itse asiassa rajallinen ajallinen olento. Hän ei siis voisi saada päähänsä ikuisuuden ajatusta ilman aidon ikuisuuden apua. Ihmisessä ei voisi olla ominaisuutta äärettömälle ellei olisi ääretöntä Jumalaa joka on luonut ihmisen. Jumala on siis luonut ajatuksen äärettömästä siirtämällä oman ominaisuutensa ihmiseen. Ja ihminen ajattelee ääretöntä ja ikuisuutta koska se on ikään kuin sisään kirjottu Jumalan tekijänoikeusleima.

Descartesin mukaan ominaisuuksien hierarkisuus koski sekä todellista maailmaa että ihmisten päänsisäistä maailmaa. Ja siksi argumentti oli hyvin kaikenkattava ja ehdoton. Siksi Descartes ei rajallisena (finite) voisi luoda ajatusta Jumalasta (infinite) vaan on oltava niin että Jumala on luonut ihmisen. Jumala ei ole ihmisen aikaansaama seuraus, ihminen on Jumalan seuraus. Ihminen ei ole Jumalan syy vaan Jumala on ihmisen syy.

Miksi tuo ei ole uskottava argumentti?

Argumenttia voi moittia monista eri kulmista. Nostan tällä kertaa esiin kuitenkin kaksi pääteesiä. Sillä tämä ei ole Descartes -kritiikki vaan panpsykismikritiikki jossa Descartesin kritiikki toimii helpottavana apukeinona. (Minusta tämä ei ole omituista tai vaikeaa tai mutkistavaa. Joku saattaa erinäisistä syistä olla vahvasti erimielinen tästä.)

Klassisesti ottaen Descartesin ajatus teismistä Jumalan signeerauksena voidaan jakaa kahteen pääteesiin joita voidaan kritisoida varsin helposti ja vastaansanomattomasti. Premissit vaaditaan jotta johtopäätös olisi pätevä. Mutta nämä premissit ovat heikkoja joten argumentti on huono:
1: "Todellisuuden tasonäkemyksen" (Levels of Reality Principle) mukaan (a) ontologisesta kulmasta jotkut asiat ovat enemmän tosia kuin toiset. Voidaan kuitenkin ajatella että olemassaolo on jotain joka joko pitää paikkaansa tai ei pidä. Eli ei siis olisi olemassa puolikasta olemassaoloa. (b) Epistemologisen joustamisenkin jälkeen voidaan ajatella että se mitä Descartes tarkoittaa vahvemmalla on itse asiassa abstraktimpaa. On varmempaa että meillä on havaittu ruskea ominaisuus kun taas ajatus siitä että puu on ruskeaa on induktiivinen estimaatti joka nojaa siihen että tiedämme monta ruskeaa esinettä jotka ovat puuta. Induktio sisältää aina epävarmuutta. Joten Jumala on abstraktimpi luomus, kenties enemmän ihmisen harha kuin todellisuutta.
2: "Vain samanlaista samanlaisesta -periaate" (Causal Adequacy Principle) taas on jopa havaitussa todellisuudessamme väärä. Edes asiat jotka redusoituvat pienenpiin osasiin eivät vaadi että aikaansaavalla syyllä on tätä ominaisuutta enemmän. Vesi on huoneenlämmössä nestettä mutta vety ja happi ovat molemmat kaasuja. Ja vaikka esimerkiksi kahvikupin lämmittäminen tarkoittaa todella sitä että tungemme enemmän lämpöä kahvipannun levylle niin esimerkiksi auringon kuumuus ei johdu siitä että jokin aurinkoa kuumempi kohde lämmittäisi aurinkoa. Auringon lämpö johtuu siitä että gravitaatio tiivistää kaasuja tiukempiin kasautumiin. Auringossa oleva kaasu lämmittää itse itsensä sillä että vetovoima puristaa sen kasaan. Ja kun aurinko fuusioi vetyä heliumiksi tässä prosessissa niin on huomattava että heliumilla on fyysikon silmissä hyvinkin erilaiset ominaisuudet kuin vedyllä.

Argumentti on siis heikko. Mutta miten se panpsykismi liittyy tähän?

Mutta saadakseni todellisen voiman panpsykismiin joudun ottamaan esille eläinrääkkäyksen. ; Descartesin kannalta ikävää on se, että hän sai kritiikkiä eläimiin liittyvällä argumentilla. Hänelle esitettiin että eläimet ja kasvit ovat elollisia, mutta niiden ruumiit koostuvat aineesta. Ja ne pysyvät elossa sateen ja auringon ja muiden luonnonvoimien kautta. Mutta nämä luonnonvoimat eivät ole elossa.

"Kello tikittää
joten olen olemassa
toistaiseksi. Silpokaa
paha alligaattori
elävältä veitsillä ja
mahdollisimman pian!"
(Kapteeni Koukku)

Descartes oli vahvasti sitä mieltä että eläimillä ei ole sielua. Joten tässä kohden hän ei voi pelata sielukorttia. Ihminen ei elä vain leivästä vaan myös sielu olisi heillä jotenkin tarpeen. Eläimet olivat tätä kautta vakavampi ongelma hänen ajattelulleen. Descartes ei suostunut hyväksymään että eläimillä on sielua. Sen sijaan Descartes hän esitti että eläimet ovat vain älyllisesti suunniteltuja koneita eivätkä oikeasti elossa. Ja hän demonstroi näkemyksensä vahvuuden sillä että hän dissektoi elävältä vaimonsa koiran. Koira hänestä vain käyttäytyi kuin sillä olisi tunteet ja se olisi elossa ja tietoinen. Tämä imitaation ja käytöksen välinen ero on sitten filosofisen zombien ongelman ytimessä. (Ei liene yllätys että pidän filosofista zombieta virheellisenä ajatuskokeena. Ja Descartesia pahan jumalatodistuksia latelevan teistin arkkityyppinä.)

Panpsykismin ajatusradoissa on sävyjä joissa korostuu "samanlaisesta samanlaisuutta" -periaate. Aivot ovat todennäköisesti ainakin osittain makrofysikaalisia periaatteita noudattava systeemi. Joten on mielekästä puhua emergenssistä jossa eimielellinen ja eitietoinen osajoukko tuottaa jotain joka onkin tietoista ja mielellistä. Kvanttifysiikan analogisuus on siis epäsuorempaa ja heikompaa. (Joskin sillä voi olla osansa.) Asenne näyttää hieman siltä että Descartesin vastaus eläinten elossaoloon olisikin lähtenyt sille tielle että hän olisi hyväksynyt että eläimet ovat elossa ja että niillä on sielu. Ja että nämä johtuvat siitä että sateella ja auringonpaisteellakin on sielu. Ne kun koostuvat fysikaalisista alkeishiukkasista jotka käyttäytyvät kuin tietoiset asiat ja ilmiöt.

Kädelle puhumisen mielettömyydestä

Daniel Dennett kuvaa kirjassaan "Intuition Pumps and other tools for thinking" -kirjassaan usein mielenfilosofian eri puolia. Hän kertoo esimerkiksi Roger Penrosen ja Stuart Hameroffin teoriaan tietoisuudesta. He liittivät tietoisuuden neuroneiden mikrotubuluksiin. Heidän tukenaan tässä teoriassa on jotain jota teorian kiriitikot voisivat kutsua "kvantti -sanan ylikäyttämiseksi".

Penrosen ja Hameroffin teoriassa on toki sen verran perää että aivan tuoreesti mikrotubuluksista on todella löydetty kvantti-ilmiöitä. Ja tätä kautta päästään sen tyylisiin fysikaalisiin löydöksiin joita Mark Balaguer pitää tärkeinä vapaan tahdon kannalta kirjassaan "Free will as an Open Scientific Problem".

Dennett kuitenkin huomauttaa että tietoisuuden sitominen pelkästään kvantti -ilmiöihin on ongelmallista. Koska Hameroff on anestesiologi, Dennett oli kysynyt tältä että kun hän tekee leikkauksessa kädensiirtoa, niin antaako hän tälle siirrettävälle kädellekin anestesian. Kysymys on relevantti sillä kädessä on neuroneita joissa on mikrotubuluksia. Luultavasti tietoisuus ei siis selitykään mikrotubuluksilla vaan suuremmalla kokonaisuudella.

Vastaava ongelma koskee joitain tiukan reduktionistisia väitteitä. Jos esimerkiksi ajatellaan että tietoisuudella olisi yksi tietty paikka aivoissa, päädytään helposti sellaiseen tilanteeseen että on kysyttävä että jos aivoista leikataan vaikka punaista väriä näkevä paikka, niin mitä tästä seuraa. Jos ajatellaan että tietoisuus on jotenkin aivoissa, on selvää että alueen poistaminen estää punaisen näkemisen kyvyn. Mutta jos ollaan liian tiukasti reduktionistisia - eikä sen sijaan ajatella aivoja verkostona ja kokonaisuutena - niin siinä tapauksessa jos maljassa olevaa irtileikattua neuronikimppua ärsytettäisiin niin sen pitäisi aistia punaista väriä. Koska se on tuon yhden osan funktio.
1: Itseäni esimerkiksi kuolemanrajakokemuksiin usein liittyvässä ruumiistasiirtymiskokemuksissa korostuu se, että potilas voi hyvinkin aistia ympäristöään, mutta ei ruumiinkuvaansa. Vaihtoehtona nimittäin pitäisi olla se, että ihminen aistisi ilman aivojaan ja ilman silmiään - nehän ovat leikkauspöydällä. Ja jos ihmisiltä leikkaa silmät, nämä kuitenkin jotenkin lopettavat näkemisen. Jos ruumiistapoistumiskokemuksia voi tehdä, tämän pitäisi olla hidaste eikä este. Mutta esteeltä se vaikuttaa kun sokeita katsoo.

Itse pidän ajatusta anestesiaa pitävästä kädestä ja maljassa olevasta punavärin aistimisesta epäuskottavana. (Tosin on sitä paha kiistää täysin ; Onhan Dennett kirjassaan tarjonnut tähän hauskan esimerkin teoriasta joka keskittyi siihen että tietoisuus ei ole oikeasi neuroneissa. Että glutamaatti on se joka "soittaa" hermostoa. Että tietoisuus on glutamaatissa. Ja kun Dennett oli kysynyt että jos kaataa lasista viemäriin glutamaattia, niin onko tämäkin tietoisuutta käsittelevä aktio, oli nasakka vastaus siitä että eihän sitä oikein voida todistaa että näin ei olisikaan...) Ja siksi näkisin että aivot ovat hieman kuten polkupyörä. Siinä on osasia, joilla on selvä funktio. Niiden poistaminen osoittaa että ne tekevät tiettyjä asioita. Mutta tietoisuus on vähän kuin ajettava polkupyörä, kokonaisuus. (Tämä ei välttämättä vaadi emergenssiä. Itse tosin pidän emergenssiä reduktionismina josta ei vielä tiedetä tarpeeksi tai joka on laskennallisesti liian haasteellinen ja vaatii siksi helpottavan oikotien.)

Tämän näkökannan vuoksi minulla on tietysti hyvä syy epäillä että käsiä ei tarvitse anestesioida ja että niille ei kannata puhua jos naama ei kuuntele. Einaturalistisille ihmisille joille aistiminen ei ole elimistökysymys, vastaus ei tietenkään ole yhtä ilmiselvä. Hekään tuskin puhuvat kädelle. Mutta heidän spirituaaliteoriansa ei kerro, miksi ei maksa vaivaa..

Kuinka naturalistilla voi olla vapaa tahto (hieman erikoisilla tahdon ja vapauden määritteillä)

Keskustelin internetissä vapaasta tahdosta. Ja huomasin että melko monella uusateistilla näyttää olevan ajatus jossa ihmisellä ei voi olla vapaata tahtoa. Tämä argumentti perustuu siihen että koska ihminen on kemiallisfysikaalinen kone, tahdon vapaus puuttuu. Näin ollen esimerkiksi sanottiin että "Kemialliset reaktiot eivät ole vapaata tahtoa vaan ne tapahtuvat siten kuin tapahtuvat. Vapaa tahto edellyttäisi fyysisten lainalaisuuksien piiristä vapaan "sielun" tms. olemassaoloa, eikä sellaista ole." Tämänsuuntainen essentialismi hämmästytti. Ajatus siitä että kokonaisuudella olisi samat ominaisuudet kuin osillaan on erikoinen. Siinä mielessä että olen tottunut tämänlaiseen prosessointiin lähinnä uskovaisten puolella. (Tosin ihmettelen miten sielu olisi automaattisesti vapaa. Monissa teologioissa korostetaan Jumalan suvereeniteettia. Kalvinismissa vapaa tahto on illuusio. Sieluun kalvinistit silti uskovat - ja syvästi.)

Toki on helppoa löytää sellaisia ajatuksia kuin panpsykismi jossa jo alkeishiukkasten reaktiot määritellään tietoisuudeksi. Sillä selvästi yritetään peittää juuri tämänlaisia ongelmia. Toki on helppoa olla holisti ja ajatella että tietoisuus on emergentti piirre. Ja näin ajatus ehdottomasta vapaan tahdon puutteesta näyttäytyy hieman erikoisena kannanottona johon selvästi liittyy maailmankuvallisuutta. Mutta toisaalta on ymmärrettävää että moni on reduktionisti. Ja näin on luontevaa ottaa näistä tarjoamistani vaihtoehdoista poikkeavia näkemyksiä.

Mutta en silti ole vakuuttunut. Olen enemmänkin näkemässä tässä Jerry Coynen vaikutusta. Hän on ollut ateistipiireissä näkyvä hahmo, jonka vapaan tahdon kielto on yleinen aihe ateistien keskustelupalstoilla. Ja hänen näkemyksensä kiertely on luultavasti vaikuttanut siihen miten niin moni kannattaa tätä ajatusta joka oli vielä 2000 -luvun alussa tavallisten ihmisten parissa käsittämättömän harvinainen.

Jos oletettaisiin aivan yksinkertaisesti tietoisuutta. Voimme uskoa että alkeishiukkasilla ei ole tietoisuutta. (Hylkäämme panpsykismin, jos ei muuten niin koska argumentin rajaus.) Kuitenkin meillä itsellämme on tietoisuus. Tämä toki redusoituu alkeishiukkasiin. Mutta opimme että kompositiolla on väliä. Tietoisuus ei ole emergentti piirre, mutta se on silti jotain jota ei ole alkeishiukkasilla. Enqvistin ajatuksia mukaillen voisi esittää esimerkinomaisesti että aivan kuten polkupyöräkin on vain osiensa summa, mutta vasta yhdessä osat tuottavat jotain jolla voi ajaa. Kokonaisuus on osiensa summa mutta sen toiminnot "karkeistuvat" koska jokainen interaktio rajoittaa lopputulosta. Kokonaisuus on pienempi kuin osiensa summa.

Tietoisuus ei luonnollisesti ole sama kuin vapaa tahto. Mutta jos tietoisuus on mahdollinen vaikka alkeishiukkaset eivät ole tietoisia, niin siinä tapauksessa mikään ei estä sitä että vapaa tahtokin voisi olla vaikka alkeishiukkasilla ei ole sitä. Tietoisuus, jonka olemassaoloa ei uusateistien parissa kielletä, on siis todiste konseptille jota voidaan käyttää heikentämään varsinaista essentialistista argumenttia.

Usein uusateistit puhuvat myös siitä miten emme hallitse useitakaan asioita. Esimerkit ovat valaisevia ja itsessään vakuuttavia. Aivokasvaimet saavat ihmiset tekemään ihmeellisiä asioita ; Esimerkiksi Charles Whitmanin aivokasvain muutti hänen persoonallisuuttaan ja hän ryhtyi ammuskelemaan ihmisiä. Luonteenmuutoksista ja aivovammoista kertoo tietysti myös Phinea Gage. Lisäksi tiedämme että monet tekemistämme asioista päätetään jo esitietoisesti ja ihminen lähinnä valaa narraation tekojen päälle jälkikäteen. Eaglemanin "Incogito" on tässä täynnä hyvin vakuuttavia esimerkkejä siitä miten eitietoinen osa aivoistamme ohjaa yllättävän runsasta osaa toiminnastamme. Miten mielemme tekee päätöksen ja aivomme konfabuloi sen päälle jotain. Ja näin ihmisiä saadaan ohjailtua ja heidän toimintaansa ennustettua ilman että ihmiset itse tajuavat että heitä ohjaillaan tai että tässä olisi mitään johon voitaisiin tieteellisellä ennustamisella tarttua. Alitajunnan mahti tarkoittaa sitä että tietoinen päätöksenteko ja valinta on kokemaamme pienempää.

Mutta tässä kohden on hyvä katsoa että onko tämä oikeasti este vapaalle tahdolle? Vapaus voi olla muutakin kuin determinismin puutetta tai satunnaisuutta. Kenties koko näihin konsepteihin fiksoituminen on osa perimmäistä ongelmaa. Niiden korostamana voidaan nimittäin luoda erikoinen orjuuden ajatus. Jos mietimme mille tahto on alisteinen, on ideana ikään kuin se että meillä olisi jokin sielu joka on sitten riepoteltavissa mekaanisten luonnonvoimien puristuksessa.

Mutta entä jos tahto ei olekaan sitä että on jokin sielu aivojen yläpuolella vaan onkin niin että "me olemme aivomme". Tai aivojen ja havaintoihin reagointiemme summa. Jos me olemme aivomme, niin onkin kenties syytä katsoa asiaa niin että niin kauan kuin aivomme, eikä mikään sen ulkopuolinen, päättää teoistamme, meillä olisi vapaa tahto. ; Tässä määrittein meillä ilmiselvästi on vapaa tahto.

Toki tässä sitten siirrytään miettimään sitä kysymystä että jos meitä kidutetaan niin onko meillä vapaa tahto, vai voimmeko todellakin sanoa että aivomme reagoivat aistiärsykkeisiin haluamallaan tavalla ja lavertelee naapurin anarkistinatsien inkvisiittorille. Voimme kysyä sitä onko aivokasvain vapaan tahdon tuhoaja vai kontrolloija. Nämä detaljit päättävät kuitenkin lähinnä siitä että voiko meillä tietoisina olentoina oikeastaan olla muuta kuin väistämättömästi vapaa tahto. Kidutetun reagointi voidaan nähdä että tahto on yhä perimmiltään vapaa niin kauan kuin henki pihisee. Osa sitten rajaa vapaata tahtoa hieman tiukemmin ja silloin meillä olisi jossain päätöksissä vapaa tahto ja toisissa ei.

Toki tässä usein korostetaan sitä että tietoisuus ei kuitenkaan tee niitä valintoja. Jolloin uusateisti tai muu vastaava lisäolettaa että ollakseen vapaata tahtoa, kyseessä tulisi olla tietoisen mielen toiminta. Tämä ajatus on kiinnostanut esimerkiksi Robert Kanea. Kane on kehittänyt torn decisioniksi määritellyn valintatilanteen jossa halu ohjaa ristikkäisiin suuntiin ja molempiin suuntiin on argumentteja. (Esimerkiksi muuttaako työn perässä suurkaupunkiin vai seurata sittenkin tyttöystäväehdokasta.) Kysymyksellä on syviä merkityksiä jos mietitään fysikaalisen mielen - tai terminaattorin - vapaata tahtoa. Tässä kohden kenties oleellisempaa on kuitenkin palata Matt Ridleyn maailmaan. Hänhän on viitannut siihen miten eräs haasteellisimpia päätöksentekotilanteita ovat nimenomaan "Buridanin aasi" -tilanteet joissa ei ole mitään erityistä syytä valita yhdellä tavalla tai toisella. Ja miten nämä liittyvät tiettyihin aivovaurioihin. Eagleman on demonstroinut että ihmisillä on tässä kohden tapana valita vain jokin ja konfabuloida argumentit päälle. Nämä tilanteet koskevat "arkisia ja pieniä torn decisioneja". (Kanen esimerkit taas ovat usein mahtipontisia ja voisi ajatella että sen tyyliset päätökset olisivat hirvittävän harvinaisia. Jolloin ihmisellä olisi kenties vapaa tahto, mutta käytössä vain hyvin harvoin.)

Ja tämä ei tarkoita sitä että uusateistit jotka kiistävät vapaan tahdon olisivat oikeilla jäljillä. Sillä jos me mietimme sitä että minkä vuoksi meillä on tietoisuus, voimme palata Kahnemanin huomioon siitä että meillä on erilaisia päätöksentekoprosesseja. Hän korostaa että monet eitietoiset asiat ovat rutiineja ja hitaampi tekniikka käynnistyy vasta kun edessä on haasteita joihin ei "oikoteillä päästä". Koska aika monet uusateistit ovat adaptationismiin taipuvaisia - eli he uskovat että evoluutio on niin ovela että se on koodannut jonkin funktion takia meihin valtaosan niistä piirteistä joita meillä on - he voivat miettiä mitä varten meillä on tietoisuus. Kenties Ridleyn kuvaamat aivovammaiset demonstroivat sitä että tätä laskentatehoa käytetään lisälaskuvoimana. Se on mekaanista. Mutta se on "olemme aivomme" -mekaanista. Se tuottaa ennustettavia tuloksia koska sen toiminta on funktionaalista. Mutta koska se tulee tietoisesta minästä, se on vapaata tahtoa myös tässä uusateistien "tietoiseen mieleen keskittyneemmässä" versiossa.

Uusateistillakin voi siis olla vapaa tahto. Kunhan tahto ja sen vapaus määritellään hieman epäkonventionaalisesti. Ymmärrän toki jos Coyne ei sulata näitä määritelmiä. Hän saattaisi jopa lainata Abraham Lincolnia joka sanoi "If you call a tail a leg, how many legs has a dog? Five? No, calling a tail a leg don't make it a leg." Mutta ihmettelen sitä miten hän tietää vapaan tahdon oikean määritelmän jos hän ei ole koskaan sellaista missään nähnyt. Jos hän ei ole empiirisesti havainnut vapaan tahdon ominaisuuksia, hänen on täytynyt määritellä vapaa tahto a priori. Joka taas on maailmankuvallista. Itse sen sijaan tarjoan empiristille mahdollisuuden lähestyä asiaa kääntäen ; Ihmisissä ja meidän käyttäytymisessämme on piirteitä. Nämä piirteet on liitetty "vapaaseen tahtoon". Kun tutkimme miten nämä piirteet selittyvät saamme empiiristä sisältöä sille mitä tämä "vapaa tahto" tarkoittaa. Kun käsite korjautuu havaintojen edetessä ei pidä hämmästyä jos ennakko -oletuksemme murskautuvat. Sellainen on vain tiedonsaantia a posteriori. Empiristit ja tiedemiehet iloitsevat havaintojen täsmennyksestä. Ilmiö "vapaa tahto" ymmärretään paremmin sen sijaan että se falsifioitaisiin.
1: Kenties tämän prosessin kautta voimme jopa huomata että "vapaa tahto" on itse asiassa jotain jota voitaisiin kutsua "sieluksi". Sieluksi josta on karsittu kaikki epätieteellinen painolasti, kuten "matka tuonpuoleiseen" ja "kyky toimia aivokudoksesta erillään toisessa todellisuudessa". Kenties "vapaa tahto" onkin vain "sielu" johon on ladattu a posteriori -tietoa. Ja joka tarvitsee uudelleennimeämistä lähinnä siksi että niin moni uskovainen ei ole seurannut havaintoja eikä siksi ole suostunut uudelleenmäärittämään sielua joten on vain ollut kätevää nimetä se korjattu versio "vapaaksi tahdoksi".

Pieni huomautus : Placebo, tuo mielen voitto materiasta

Olen agnostikko Jumalaa kohtaan, mutta jos kysymys olisi ihmisen sielusta olisin ehdottomasti ateisti. Tämä hämmästyttää monia. Heistä ajatus sieluttomuudesta olisi epätieteellisyyttä. Tässä käytetään usein placeboa vastaesimerkkinä ; Henkenä on se että kin mieli vaikuttaa muuhun kehoon, ei mieli olisi ruumiin hallinnassa vaan ruumis mielen. Moni luulee että placebo tulisi skeptikolle yllätyksenä. On toki vaikeaa ymmärtää miksi he näin luulevat, koska tämä placebon esilletuominen on hyvin tavanomaista ja suorastaan klisee.

Kuitenkin koko ajatus siitä että placebo on mielen voittoa aineesta toimii jos ja vain jos peruspremissinä on että mieli ei ole fysikaalista (ei fysiikkaan emergentissä tai redusoituvassa suhteessa). Ja tämä sitten on se mitä se argumentti yrittää todistaa ; Huima älyllinen saavutus on siis se, että olettamalla  kartesiolaisen dualismin olevan tosi saadaan päätelmä jossa kartesiolainen dualismi on tosi. Petitio principii -rakenteet eivät herätä syvää luottamusta niihin vetoaviin tahoihin.

Kybridi

Dan Simmonsin "Hyperion" on niitä harvoja teoksia jotka ovat vaikuttaneet maailmankuvaani syvästi. Eräässä mielessä tämä demonstroi "todellisuuden" käsitystä joka nousee esiin Kekäleen ja Murron "Narnia todellisuuden peilinä" -teoksesta. Siinä todellisuus määritetään eksistentiaalisesti. Jos elät arjessa, sinulle tapahtuu tapahtumia. Nämä ovat toki tosia ja objektiivisia. Mutta jos ne ovat "harmaata", et koe sitä etkä siksi maista "todellisuutta". Siksi vain kirjallisuus ja asiat jotka saavat tuntemaan asioita kertovat että olet maistanut todellisuutta. Ja näin fantasia voi olla todempaa kuin se "oikeiden asioiden tekeminen" joihin monia filosofinplanttuja ja blogisteja tiemmä kehotetaan. ; "Hyperion", Simmonsin sarjan ensimmäinen osa on minulle hyvin "todellinen" tässä yllä määritellyssä mielessä. Ja sen jatko-osat on mielestäni tarpeetonta täydellisesti kesken lopetetun kirjan juonellistamista. Mikään ei ole yhtä täydellistä kuin lopettaa kirja siihen kun ihmiset kertovat tarinansa, eivät selvitä mitään mysteeriä ja kävelevät laulaen aikahautoja kohti.

Olenkin käsitellyt "Hyperionia" esimerkiksi kokonaisuutena ja yksityiskohtina. Tällä kertaa katson yksityiskohtaa, joka liittyy vahvasti kirjan toiseen teemaan. Nimittäin siihen mitä on olla ihminen. Kirjassa persoona, elämä, elossaolo ja vastaavat filosofiset ongelmat nousevat erilaisina kombinaatioina esiin. Kirja ei vastaa, mutta sen sijaan kysyy, milloin jokin on vaikkapa tietoinen tai persoona.

Kirjassa esiintyy monia universaalisti tuttuja versioita kysymyksestä. Sinisen värisiksi valmistetut androidit ovat ihmisen ja koneiden sekoituksia. Ihmisen ja robotin välimaastoa kurotaan myös kertomalla miten teknologialla voidaan kehittää ihmisten fyysisiä ominaisuuksia.

Sen lisäksi kirjassa on uniikkeja tapoja lähestyä asiaa. Ensimmäisessä tarinssa esiin nousevat bikurat ovat tästä hyvä esimerkki. He "ovat ristinmuotoisesta", ja siinä on oikeastaan kaikki mitä heissä on. He ovat sukupuolettomia ja hyvin vajaaälyisiä. Kuolemansa jälkeen he regeneroituvat uudestaan henkiin. Heitä on vakaa numero. "Kolme tiuta ja kymmenen". Heidän elämänsä on mekaanisen rituaalinomaista eikä asioihin mietitä parannusta. Syviä kysymyksiä ei kysytä - on vain rituaaleja. Ja ristinmuotoinen joka heidät herättää henkiin estää heitä myös liikkumasta kuin hyvin pienellä alueella. Heillä ei ole mainittavaa kognitiota, ei vapautta eikä kykyä kuolla. Silti intuitiivisesti tuntuu että he olisivat jollain omituisella tavalla ihmisiä. Mutta samalla heiltä on riistetty kaikki mikä ihmisyydessä on arvokasta ja tärkeää.

Mutta tämä blogaus keskittyy kybridiin. Lamian tarina on ollut se joka on minua kiinnostanut vähiten. Runoilija Martin Silenius ja "vaeltava juutalainen" Sol Weintraub ovat kiinnostaneet vahviten. Lenart Hoytin tarina on niin vahvasti teologian ja uskontokritiikin sävyttämää, että tämän merkityksestä ei voi alikorotaa. Ja Fehdmahn Kassadin seksin ja väkivallan sävyttämät seikkailut ovat tietysti olleet ... innostavaa ... luettavaa. Siksi en aiemmilla lukukerroilla ole antanut tarpeeksi sydäntä ja panosta John Keatsin kybridille. (Runoilijalle joka ei ole yhtä hauska kuin Martin Silenius ja jonka seksi ei ole yhtä vetoavaa kuin Kassadilla. Hänellä ei tavallaan ole paljoa tarjottavaa, muuta kuin laimennettua ihmisyyttä.)

Ennuste ; Luvassa on paljon
ihmisen näköisistä kuorista,
tekeleistä ja pään hajoamisesta.

Tuoreimmalla lukukerralla juuri tämä tarina kuitenkin iski eniten. Tietoisuutta nimittäin lähestytään siinä ikään kuin toisin päin. Tavallisesti ihmiset lähestyvät robottiutta. Mutta kybridien kohdalla koneet tavoittelevat ihmisyyttä. Tietääkseni tämänsuuntaista yritystä määritellä - tai ainakin lähestyä - ihmisyyttä ei ole kovin usein käsitelty, ainakaan samalla syvyydellä.

Ja yksityisetsivä Lamian rakastaja ja asiakas Johnny sattuu olemaan "persoonallisuuden palautusprojektiin" liittyvä "rekonstruoitu persoona" (s. 359) "Simulaattori luo ympäristön, kytkee mukaan tunnetut faktorit ja työskentelee kreatiivisesta tuotannosta taaksepäin." ja apuna käytetään kaikkea tarvittavaa aineistoa. Tieto kerätään (s. 358) "Hänen kirjeistään. Päiväkirjoista. Kriittisen tarkoista elämänkerroista. Ystävien todistuksista. Mutta ennen kaikkea hänen säkeidensä kautta." "Johnny" on tämänlainen persoonallisuuden simulaattori joka on sitten ympätty biologiseen ruumiiseen. Koska se yrittää toisintaa tuotoksia, se on ikään kuin yritys mallintaa inhimillistä käytöstä. Ja imitaatio on tekoälyn kannalta, paitsi parasta imartelua, myös filosofinen muistutus siitä että Turingin testi on pätevä jos tietoisuus ja tietoiselta näyttäminen ovat sama asia. Tietoisuuden imitaatio joka menee läpi on tietoisuutta. Ja Johnny taatusti on yhtä tietoisenoloinen kuin muutkin kirjan hahmot.

Toki Johnny ei alussa vastaa ihmistä. Hänen kybridiruumiinsa kun ei estä tietoisuuden tallentamista muualle. Tarina alkaakin siitä että hänen aiempi ruumiinsa on murhattu ja hän oli tämän vuoksi menettänyt tietoja muutamalta päivältä. Myöhemmässä vaiheessa hän kuvaa omaa rooliaan. Ja kuten ihmistenkin kohdalla, ympäristö on tässä oleellinen osa ; (s. 407) "Perustaso on itsessään abstrakti. Tietokoneen, tekoäly-peräisten tietopiirien ja kvasihavainnollisen gibsonilaisen matriisin yhdistelmä, joka suunniteltiin alunperin ihmisten suorittamia toimintoja varten ja joka hyväksytään nykyään yleisesti ihmisen, koneen ja TekoÄlyn yhteiseksi alueeksi" ja tämä tekee hänen kybridistään epäoleellisen verrattuna ihmisen ruumiiseen (s. 407) "Voin "olla" missä hyvänsä nämä limittäin olevat tietopiirit vain antavat minun kulkea ... kaikissa verkon maailmoissa, tietenkin, perustasolla ja missä hyvänsä TeknoCoren konstruktiossa kuten Vanhassa maassa ... mutta ainoastaan siinä ympäristössä pystyn omaksumaan itselleni "tietoisuuden" ja operoimaan tai kauko-ohjaamaan sellaisia antureita kuin vaikkapa tätä kybridiä." Hän tavoittelee sen sijaan ihmisyyttä syvästi. Ja osana tätä on irtautuminen "perustasosta".

Tämä on jo lähtökohtaisesti hyvin mielenkiintoinen teema. Keats kun korostaa sitä miten paljon hän menettää ruumiiseen siirtymisellä. Ihmisen aivokoneiston laskentakyky on hyvin minimaalista ja yhteys tietoon on hyvin erilaista. Se, mikä on ihmiselle vain muutama päivä on tekoälyn kaikkeatarkkailevassa maailmassa "ikuisuus". Tämä näkökulma on tärkeä siinä mielessä että Keats yrittää irtautua jonkinlaisesta kartesiolaisen dualismin teknologistetusta versiosta. Kartesiolaista dualismia puolustetaan yleensä sitä kautta että olisi jotenkin mahdotonta että tietoisuus olisi mekaanista tai biologista. Että täytyy olla niin että jokin sielu kauko-ohjaa jonkinlaista liharobottia. TekoÄly ja perustasolla toimiminen ovat tässä varsin suoraviivaisia analogeja.

Mutta kirja ei ota suoraan kantaa projektin onnistumiseen. Sen sijaan se heittää vaikean pähkinän. (s. 365) "Persoonallisuuden palautusprojektit olivat fiaskoja jopa parhaan simulaatiokontrollin kanssa. Heillä oli käytössä VOIMA:n ja OCS:HTN:n verkosto... kaikkia muuttujia ei pystytty onnistuneesti ennakoimaan. Persoonan malli tulee itsestään tietoiseksi ... enkä tarkoita tietoiseksi itsestään pelkästään siinä mielessä kuin sinä ja minä olemme, vaan tietoiseksi siitä että se on keinotekoisesti itsestään tietoinen persoona - ja se tapahtuu määräajoin tapahtuviin outoihin silmukoihin ja epäharmonisiin labyrintteihin, jotka vievät suoraan Escher -tilaan" ... "sellainen persoona saa hermoromahduksen. Tulee hulluksi. Siirtyy psykostadiin." Moni voisi nähdä tämän osoituksena siitä että tekoälyprojekti ei toimi. Että tietoisuudessa on jotain niin ylimaallista että mikään laskentateho ei selitä sitä tai voi toistaa sellaista. Toisaalta juuri itsetietoisuuteen liittyvät asiat - yhdistettynä siihen että mallinnuksessa on käytetty entisiä ihmisiä jotka ovat suhtautuneet tietoisuuteen maailmankuvallisesti - voivat johtaa siihen että tämä kaatuminen ja sekoaminen on nimenomaan osoitus siitä että todellinen tietoisuus on saavutettu! Ja kenties sen vuoksi Keats on runoilijana riittävän joustava jotta hän kykenee toimimaan maailmassa varsin hyvin sekoamatta aina siihen asti kunnes kuolee. (Eli ei kovin kauaa.)

Laskennallisuuden tematiikka on tietoisen mielen ohjelmoimisen kannalta syvä ongelma. Mekaniikka ei tunnu sopivan yhteen ihmisen toiminnan luovuuden ja anomaalisuuden kautta. Ja siksi on hyvä miettiä miksi tunnetuista piirteistä syntyy emergentti piirre, ennustamattomissa oleva mielipuolistuminen. Ja jos tämänlainen ennustamisen ongelma on olemassa, kenties koko tietoisuus itsessään on samanlainen "reduktiivisesti laskemattomissa" mutta silti ohjelmoitavissa koska se on "rajalliseen laskentapohjaan liittyvä emergentti piirre". Kenties se on kuten elämässä ; Jossain määrin elossaoleminen on sitä että voi kuolla, tulee kuolemaan ja tiedostaa kuolemansa. Ja samassa määrin tietoisuus, persoona ja mielenterveys voivat olla vain niillä jotka voivat sen menettää, seota ja pelätä hulluksi tulemista. ; Ja sitten toisaalta jos tietoisuus menee rikki, voidaan melko vahvasti epäillä että se viittaa siihen että ajatus tietoisuuden eilaskennallisuudesta (joka voi viitata vaikka sielun kaltaiseen eilaskennalliseen essenssiin tietoisuuden takana) olisi hyvinkin vakavastiotettava. ; Sama havainto voi johtaa aivan päinvastaisiin tulkintoihin. Ja uskon että Simmons tekee tämän tarkoituksella. Hän ei kirjassaan vastaa vaan kysyy.

Tietenkin laskennallisuus näyttelee kirjasarjassa suurta roolia muutoinkin. Ja tämä kytkee ihmiset ympäristöönsä ja maailmaan kahlehdituiksi mutta vapauteen heitetyiksi. ; Koska aikahaudat kulkevat ajassa taaksepäin, nykyajan TekoÄly taistelee tulevaisuudesta käsin tehtävää sodankäyntiä vastaan. Ja koska tähän liittyy tuntemattomia muuttujia joita se ei osaa selittää, se pyrkii mallintamaan tarkemmin ja luomaan olellisia testejä. Tämän projektin tiimoilta syntyy esimerkiksi John Keatsin kybridi, jonka toimia seuraamalla TekoÄly saisi oleellisia tietoja. Ja näin TekoÄly luo itse pahimman vihollisensa. John Keats kun talletetaan Lamiassa olevaan muistisiruun ja kybridi ehtii myös lisääntyä Lamian kanssa. (Johnnyn ruumis oli myös biologinen miehen ruumis sanan täydessä mielessä. (s. 397) "Hän on kone, ajattelin. Ihminen, mutta kone sen takana. Suljin silmäni. Pehmeä käsi kosketti poskeani, kaulaani ja niskaani." ... "Hän avasi silmänsä juuri sillä hetkellä katsoakseen minua ja näin niissä vain tuon hetken kiihkon ja intohimon.") Ja tästä rakkaudesta - tai hyvin uskottavasta rakkauden simuloinnista ja imitaatiosta - syntynyt lapsi sitten on oleellisen tärkeä palanen jonka tulevaisuuden ihmiset tarvitsevat. Kaikki tämä itseääntuhoava tapahtuu perimmiltään vain siksi että TekoÄly ei pidä anomalioista ja lähestyy asiaa Jumalaperspektiivistä ja Jumalisuutta tavoitellen, tavalla jossa ainut mikä kelpaa ja on riittävää on kaikkitieto jossa ei ole ainuttakaan anomaliaa tai selittämätöntä emergenttiä piirrettä.

Joten mikä antoi Jumalalle tämän merkityksen?

Frankensteinin hirviö, liharobotti, on mekaanis-tekninen zombiemainen hahmo. Sitä käytetään yllättävän usein vertauksena naturalistien ihmiskuvalle. Esimerkiksi kreationistien vakiotoisteena on selittää siitä että jos evoluutio on totta, niin sitten me ihmiset olisimme pelkkiä robotteja, Frankensteinin hirviöitä joita miljoonien vuosien yritys-erehdys -ketju olisi punonut erilaisista osista ja kokeiluita. Että olisimme epäsikiöitä ja frankensteinin hirviön kaltaisia; Tässä ihmisellä olisi sama arvo kuin mudalla. Ja ihmisen saisi tappaa ja tuhota, koska hän on "vain esine, biokone".

Nähdäkseni tämä on kuitenkin enimmäkseen luonnon halveksuntaa jossa peruspremissinä on olettaa se mihin kaikkeen luonto pystyy ja mihin ei pysty. Ja tämän lisäksi nihilismi, joka filosofisesti olisi yksi vaihtoehto, vain oletetaan vääräksi sen sijaan että se olisi asian tila. Jos jostain on seurauksia, ne ovat sen seurauksia. Se, että niistä tehdään kritiikkiä on itsessään vain perusoletus. Mutta jos kuitenkin uskomme, että maailmassa eläminen ja elämiskokemus ei ole nihilistinen tai julma, voimme kuitenkin jatkaa eteenpäin. Itse asiassa loppu kulkee tämän eettisen perussävytyksen kautta.

On erikoista että luonnon rajat - kuten se voiko luonnonlait tuottaa elämää, voiko tietoisuus redusoitua aivokemiaan, ja voiko etiikkaa olla fysikalistisessa todellisuudessa - tunnetaan juuri niiden kreationistien toimesta jotka muutoin selittävät että emme edes ymmärrä luonnontieteellisiä perusperiaatteita ja että maailma on mysteeri ja tietämisen ulkopuolella ja tämän takia tarvitaan Jumalaa.
1: Laadukkaimmillaan he viittaavat matematiikkaan ja Gödeliin ja selittävät että matematiikka ei ole koskaan täydellistä. En kuitenkaan ymmärrä että mitä väliä tällä on. Koska matemaatikotkin jatkavat yhä matemaattisten ongelmien purkamista. Ratkovat matematiikan mysteereitä eivätkä vain selitä että "N=NP! `Ei hajuakaan eli Jumala". Ei, he etsivät sitä matemaattista ratkaisua yksittäisiin ongelmiin. Rajoite kun ei suoraan kosketa yhtään yksittäistä tiettyä ongelmaa, vaan kokonaisuutta. Teologian ja ontoligisen naturalismin kanssa tehdään samantyyppinen virhe - kokonaisuutta koskevan rajoitteen soveltamisen joka ikisen yksityiskohdan irrottamattomana ja vähentämättömänä piirteenä - myös luonnontieteissä. He kaivavat esiin sen että täysin metafysiikatonta luonnontiedettä ei ole ja yrittävät sitten oikeuttaa tällä koko systeemin purkamisen ja sen että metafysiikkaa saa tunkea mukaan miten paljon haluaakin. Tavoitteena on kuitenkin metafysiikan minimointi. Matematiikan rajallisuus ei tuhoa matematiikkaa tai anna lupaa tehdä eimatemaattisia temppuja kun väittää asioita matematiikasta. Samoin jos käsittelee luonnossa olevia asioita kuten ihmisiä ja heidän alkuperäänsä ja tietoisuutensa syntyä ja luonnetta ei voi vain metafysikoida ongelmaa erilaisilla saivareilla syrjään ja kutsua näitä ratkaisuiksi. "Olette paskoja" ei muutu millään osumistehokkuudellaan "Me ollaan hyviä ja oikeassa" -perusteluksi.

Itse asiassa juuri tähän viitaten usein kuuleekin selitettävän miten ilman Jumalaa ei olisi mitään objektiivista absoluuttista merkitystä tarkoitusta tai muutakaan arvoa maailmassa. Ja meiltä puuttuu jopa korkein varmuus logiikasta ja tieteestä. Kuitenkin me elävinä olentoina, vaikka vain naturalistisina olentoina, selvästi olemme elossa ja tarkoitamme asioita joten on selvää että tätä ei voi pitää merkkittävänä haasteena. Voimme luoda logiikkaa ja tiedettä ; Voimme ottaa matemaattisen mallin ja yhdistää siihen havaintojamme. Ja jos samanlaiset havainointioperaatiot tuottavat samanlaisia tuloksia, päättelemme tästä taustalla olevasta todellisuudesta jotain. ; Tässä perusajatuksena on se, että Jumalalla on samoja piirteitä ja hän jotenkin siirtää ne luomuksiinsa. Että ilman tätä prosessia ei olisi mitään. Tämänlainen "Jumalan kuva" -analogisuus ihmisen ja Jumalan välillä koetaan jotenkin rationaaliseksi, tärkeäksi ja järkeväksi. Ja tätä kautta rakennetaan oletus siitä että jos se tuo järkeä meille, sen puutteen on johdettava saamiemme asioiden antiteesiin.

Joka on ajatuksena hyvin omituinen. Se on valtava non sequitur. Se on pohjimmiltaan sama kuin selittäisi että kivi ei voi olla pääasiassa tyhjän avaruuden tuotos koska avaruus on harvaa ja kivi on kovaa ja tiheää. Se on pohjimmiltaan sama kuin se, että koska avaruus on kylmä, ja koska lämpö entropian sääntöjen mukaan harvenee, ei gravitaatio voisi vetää yhteen kaasua ja rakentaa aurinkoja meitä lämmittämään. ; Attribuutit käsitetään teologisessa argumentaatiossa liian jäykästi. Eikä mietitä oikeasti sitä mitä tiede tarkoittaa. Sitä että jokin piirre selitetään jollain syyllä joka (ainakaan aina) ei ole se itse. Systeemin ominaisuudet ovat sen osasten ominaisuuksien seuraus, mutta se ei tarkoita että systeemillään on suoraan ne ominaisuudet jotka näemme sen osasissa.
1: Tai jos olen väärässä, niin en tiedä miten yksikään ihmiskone nostaa useita tonneja painoa, kun olen nähnyt ne insinöörit, joiden punttisalitulokset ei ole edes kummoisia monesti. Ilmeisesti Jumala tekee muutakin kuin nostaa niin suuria kiviä että ei itse jaksa nostaa niitä. Että Jumala onkin se voima niiden nostokurkien takana. Oma tekniikan ymmärrykseni on sillä tasolla että tämä menisi kyllä läpi ihan sukkana. Jos joku vaatisi että "ei ole mekaniikkaa vaan ihme" ja vaatisi todistamaan väitteen vääräksi "tekemällä tempun itse" en onnistuisi. Kuten en monissa muissakaan vastaavissa vaatimuksissa.

Kun attribuutit nähdään liian tiukasti siirtyvinä ei tietysti tunnu järkevältä että koska me olemme tavoitteellisia toimijoita joilla on aivan selvästi kyky arvioida arvostelmin, nähdä arvoa toisissamme ja tavoitella onnellisuutta ja nähdä kauneutta. Että ne olisivat syntyneet jostain jolla näitä kykyjä ei olisi. Kun tämän keinotekoisuuden ymmärtää, ei välttämättä kumoa Jumalaa, mutta kuitenkin ymmärtää sen verran että jos olemme vain kosmisia sattumia emmekä syntyneet siten että jokin taivaallinen voima on tehnyt meitä täyttämään omia a tavoitteitaan, se ei vie arvoamme. ; Tunteemme eivät siis ole "vain" aivokemiaa, sillä tämä reduktio ei mitenkään välttämättä tarkoita juuri mitään siitä mitä mielikuvia siihen liitetään. Tämänlaiset "vain" -etuliitteet ovat pohjimmiltaan vain kemian ja aivojemme halveksuntaa. Ja tässä muodossa kenties jopa jumalanpilkkaa.

Vaan ehkä jopa päin vastoin. Sillä tosiasiassa kun mietimme Frankensteinin hirviötä, niin meidät erottaa tästä liharobotista ennen kaikkea se, että me olemme vuosimiljoonien yritys-erehdys -ketjun punomia kokeita ja epäsikiöitä. Kun taas Frankensteinin hirviö oli älykkäästi suunniteltu. Frankensteinin hirviö oli luotu tyydyttämään rakentajan rakentamishalu, "Luojan Luomishalu". Robotti on aina alisteinen isäntänsä suunnitelmille ja tavoitteille. Frankensteinin hirviö päin vastoin vetää meidät miettimään sitä että jos asioille ja niiden ominaisuuksille tarvitaan selitys, ja tämä selitys vaatii sen että se saadaan jostain, eikä sitä voi luoda itse, niin mikä ihme antoi Jumalalle tämän merkityksen? Jumala on päin vastoin moraaliltaan itseriittoinen. Ja juuri tämän vuoksi voimme ajatella hänen olevan Suuri, Majesteetti ja Ihailemisen arvoinen. Tämän piirteen - itseriittoisen kyvyn luoda omat merkityksensä - vuoksi Jumala ei ole merkityksetön Frankensteinin hirviö. Eikä edes voi olla.

Ei, me emme ole Frankensteinin hirviöitä. Me olemme eläimiä. Sillä vaikka sotkisimmekin alkuperän ja lopputuloksen, evoluutio liittää meidät eläinkuntaan. Karkeimmat "teologistit" siirtävät tässäkin attribuutteja ja selittävät että koemme yhteyttä eläimiin. Että halveksuttavaa on että olemme "vain eläimiä". Tässä tietysti halveksutaan eläinkuntaa. Ja toisaalta sanotaan että me emme ole sen arvokkaampia kuin muutkaan elkäimet. Että sialla on sama arvo kuin ihmisellä. Itse uskaltaisin nousta jopa vihreyden yläpuolelle ja sanoa että jos itseriittoisesti luomme arvomme, voimme varsin hyvin huomata että ihmiset arvostavat itseään sikojen yli. Olemme siis sikoja arvokkaampia itsellemme. Samalla toki tajuamme myös sen, että sika ajattelee juuri päin vastoin ; Ne puolustavat porsaitaan uhkaksi näkemiään vastaan - joskus harvoin jopa eläintenhoitajiaan vastaan hyökäten, kun saavat paranoidin vaihteen päälle. Evolutiivisesti tässä on tietysti paljonkin järkeä. (Jos luonnossa olisi ihmisen ulkopuolinen mittari, voisimme kysyä että miksi eievolutiivisesti luonut Jumala ei ole laittanut sikoihin Oikeaa Arvojärjestystä.)

Ja ei. Edes uskovaiset eivät ole Frankensteinin hirviöitä. Sillä jos mietimme asiaa logiikan ja tieteen kautta, ei tieteen teko eroa mitenkään. Meillä on havaintoja joita liitämme laskelmiin. Matematiikka antaa samat tulokset ja mittarit näyttävät (ainakin kunnolla sokkoutettuina) samoilta tekipä niitä ateisti tai teisti. Ja jos näissä on yhteys, teemme tiedettä. Pohjimmiltaan ero on siinä että teisti ei halua epäonnistumisen mahdollisuutta. Ja koska ihminen on rajallinen, hän olettaa että logiikan ja tieteen takana on suuri voima. Ongelmana on se, että tiede näyttää joka tapauksessa samalta. ; Ja jos Jumalaa ei ole ja teisti tämän olettaa laskelmien taakse, hän päin vastoin tekee virheoletuksen yrittäessään välttää sellaista. Tiede ei muutu varmemmaksi prosessissa, ateistikin epäonnistuu Jumalasokeudessa, mutta ei tieteessä.

 Jumala ei kosketa oikein millään tavalla tiedettä tai logiikkaa, vaan metatiedettä ja metalogiikkaa. Ja sielläkin se tosiasiassa koskettaa sitä aluetta joka koskee ihmisen subjektiota ; Uskova kokee suhteensa tieteeseen eri tavalla kuin ateisti. Tämä on sinänsä hupaisaa, että usein jos naturalistisen etiikan ydin nostetaan esille, tätä kuvausta pidetään kategoriavirheenä koska teisti ei selitä että naturalistilla ei voisi olla havaintoja tai tunteita vaan että nämä tunteet olisi sidottu Absoluuttiseen, Ikuiseen ja vastaavaan. Eli että naturalistilla ei ole ihmisestä riippumatonta objektiivista absoluuttista moraalia, tiedettä ja arvostuskenttää. ; Uskova ei ole yhtään paremmalla tolalla millään tavalla koska jos hän viittaa erehtymättömään tahoon hän nojaa omaan inhimilliseen konseptointiinsa. Ihmisaivot luovat käsitteen "erehtymättömyys" joka on loogisessa päätelmäsuhteessa johtopäätökseen. Jos ihmisjärki pettää, se pettää myös tässä. Jos ihmien viittaa kohteeseen Jumala ja kutsuu tätä erehtymättömäksi, hänellä on kohde jonka olemassaolon ja luotettavuuden hän arvioi inhimillisellä ymmärryksellään. Jos tämä ymmärrys on vajaa, niin on myös tämä nojaussuhde.
1: Absoluutin, ihmisen yläpuolella olevan varmuuden, ontologinen naturalistikin yleensä myöntää, ja pitääkin näitä konsepteja itsensä kannalta turhina ja epäkiinnostavina. Heille moraali redusoituu ihmisaivoihin, joten on irrationaalista puhua tätä ylemmistä konsepteista. (Kuten puhua kovasta avaruudesta vain koska edessämme on kivi jonka kovuus pitää selittää jollain.) Niisä on sama kuin selittäisi että ei voi pelata shakkia jos on teoriassa mahdollista että häviäisi pelin.; Tosiasiassa tämä ei ole kategoriavirhe vaan pelkästään eri tavalla tehty määritelmä. Eri premissit ei kategoriavirhe. Kategoriavirhe on sitä että otetaan uskovaisten viitekehys ja sovelletaan sitä toisen ajattelumaailmaan ja väitetään että siitä syntyy jotain tuloksia. Eli se "vain kemiaa" -sekoilu on tätä kategoriavirheiden tekemistä. (Että naturalistille annetaan teistien vaatimukset absoluuttisesta ihmisen ulkopuolisesta moraalista ja selitetään että ominaisuudet siirtyvät attribuutteina eivätkä nouse ilmiöiden yhteisvaikutukista.)

Ei, uskovaiset ovat käytökseltään ja ominaisuuksiltaan ja tunteiltaan aivan samanlaisia kuin naturalistitkin. He eivät ole sen enempää frankensteinin hirviöitä kuin ateistitkaan. Jos naturalistit ovat eläimiä, he ovat farmieläimiä. Farmieläimiä jotka haluavat vapauden sijasta takaisin turvallieen parteen ja karsinaan tuottamaan hyötyä isännälle. En pidä tätä huonona. Pidän tätä valintana.

 Kysymys on pohjimmiltaan siinä tosiasiaväitteessä "ovatko ateistit sokeita vai hallusinoivatko uskovaiset?" Ja siinä eettisessä väitteessä joka kysyy että "onko arvokkaampaa että uskoo auktoriteettina annettua moraalia ja näkemyksiä ja seuraa käskyjä mukisematta vai se, että keksii arvonsa ja merkityksensä itse ja seuraan sitten niitä?" Näiden kysymysten perusteemana on se, että olemmeko eläimiä vai farmieläimiä. Ja jos päätämme olla farmieläimiä joudumme vastaamaan siihen "miksi jokin antoi Jumalalle tämän arvon ja merkityksen". Ja tämän tehdessämme olemme kuin muutkin eläimet. Ja tämä ei ole luonnon tai eläinten halveksuntaa. Miltei ei edes ihmisten.

---

Tämä on enemmän "kaunokirjallisuutta" kuin varsinainen argumentti. Tämä on jopa jossain määrin ironinen teksti. Älä siis ota sitä liian vakavasti. Ota se sopivan vakavasti. Suosittelen tätä ohjetta kaikkeen muuhunkin elämässänne.

Tuhon estetiikka, rappion vauhti ja vauhdittaminen

Minulla on (luullakseni) hieman omituinen estetiikantaju. Pidän rujoista asioita. Tässä kohden ei ole mitään ihmeellistä. Monikin ihminen arvostaa vanhaa maalaisestetiikkaa jossa ruoste on syövyttänyt avaimia ja lukkoja. Muuri jossa kasvaa sammalta on pittoreski. Mutta olen niitä joista esimerkiksi yllä oleva kuva Keravan aseman lähialueen uudelleenrakentamisesta on jotenkin esteettinen. Moni pitää sitä jopa rumana, ja ainut oikeutus on siinä että se on välineenä jollekin muulle.

Tälläisten rujojen paikkojen estetiikkaa harrastavat ainakin ns. urban explorationia harrastavat. (En itse ole tälläinen, tosin. Teen vain samantapaisia asioita samantapaisissa paikoissa, vähän. En ymmärrä mitä hiton löytöretkeilyä siinä on kun joku muu on käynyt samassa paikassa ensin. Nimeksi "sivupoluilla vaelteleva ajantappohaahustelu" tai "joutomaalorvailu" niin olen heti messissä!) He käyvät syrjäisillä unohdetuilla alueilla, autiotaloissa ja vastaavissa.

Tähän liittyen on hyvä ottaa yksi tietty lokaatio. Savion aseman lähellä on vanha Gummitehtaan asuinpaikasto. "Ruosteinen" -blogi - joka on em. urban explorationiin keskittynyt - on kuvaillut paikkaa. Siinä on useampia taloja, joilla on historia. Ja sen talot ovat olleet aika hienoja. Ja moderneja. Osa on pienempiä ja osa on suurempia ; Isoille herroille on laitettu paremmat tilat. Alue ei ole kovin seikkailullinen sillä sen löytämisessä ei ole mitään. Se näkyy Savion asemalle ja paikka on varsin tunnettu autiotaloalueena. Tästä paikasta on kirjoitettu tarkepaa detaljia "esoteerinen maantiede" -blogissa. Samalla selviää että yhdessä taloista on ollut aikoinaan myös salakapakka. Asuinalue on ollut pankin omistuksessa, ja vuokralaiset on häädetty. Se on ollut hajoamistilassa. Eikä tässä kohden ole kyse siitä mätänemisen ja lahoamisen hitaasta prosessita. Vaan vandalismista. Blogin sanoma vuodelta 2009 on karua : "Pankki on tyhjentänyt talot vuokralaisista, jotka kiusallisesti tuppaavat pitämään niitä kunnossa. Vapaassa pudotuksessa - vandaalien, romanikerjäläisten ja pyromaanien suosiollisella taustatuella - talokanta kypsyy varmasti ja nopeasti kuosiin, joka avaa mahdollisuuden toteuttaa saneerauksen, korvata ne ihkauudella, kivasti kahisevaa tuottavalla asuntoalueella. Museoväen hömpötykset, kuten puheet suojelukohteista, loppuvat viimeistään silloin kuin mitään suojeltavaa ei ole jäljellä."

Itse muistan ajat jolloin alueella oli vielä asukkaita. Se oli sitä aikaa kun sisähuvipuisto "fanfaari" aka. "planet fun fun" olivat nekin Saviolla. Toisin kuin nykyään, jolloin Saviolla ei ole mitään. ; Saviolla ei ole edes luontoa sanan oikeassa mielessä. Se ei ole henkinen tai esteettinen paikka. Yleensä paikoissa on jotain, ja on kyseenalaista voiko missään olla "ei mitään". Mutta jos on, niin Savio on kyllä erinomainen paikka tämän "ei minkään" etsimiseksi.. ; Olen itse käynyt kyseisen autiotaloalueen läpi muutaman kerran. Se on sopivasti kävelymatkan sisällä kotoani. Se on tuhoutunut, ei siis lahonnut vaan nimenomaan särkemällä pirstaloitunut, koko ajan. Tämä on kuitenkin ollut yllättävän pienimuotoista. Kuten tämän päivän kuvasta näkyy, osa taloista on säällisessä välttävässä kunnossa; Ikkunat rikottu ja seinät täynnä graffiteja. Sirpaleet ärsyttävät - mutta toisaalta suhtautumiseni graffiteihin eivät ole hirveän tuomitsevia. Ja ikkunatkin voisi teoriassa korjata.

Syy tämän päivän ohikävelyyn liittyi kuitenkin huhuun. Kaksi päivää sitten (keskiviikko 5. kesäkuuta 2013) kuulin K -junassa istuessani kun teinitytöt juttelivat siitä että oliko niitä autiotaloja käyty polttamassa vaiko eikö. Samana päivänä junan ikkunasta näki että ainakin yhden talon kohdalla on lähinnä kasa. Kävin siis katsomassa kasaa.

Ja kasa oli. Siinä missä ainakin vielä viime viikolla oli talo oli nyt vain rojukasa. Tuhoon oltiin reagoitu nopeasti ; Työkoneiden jäljet näyttivät että tuo kasa oli jo työstetty. Tämä on sinänsä mielenkiintoista, että alueella ei ole työmiestä näkynyt vuosiin - päin vastoin, alue on ollut työnvieroksujien suosiossa. Tämä ei kuitenkaan ollut ns. mitään. Kasa oli tavallaan vaikuttava, mutta kun asuinaluetta menee syvemmälle, asiat alkoivat näyttämään mielenkiintoisilta.

Taloja oli poltettu useampiakin. Tuho oli hyvin totaalista. Entisen ulkoseinän paikan näyttää lähinnä kullanhohtoinen graffittipinta. Jäänteitä katsoessa voi nähdä missä on ollut rakennetta tukevia tukipuita, ja missä on ollut katon raja. (Näky on paikan päällä vielä vakuuttavampi kuin kuvassa.) Ja olipa siellä palanut useampiakin taloja, joissa on ylläolevaa astetta enemmän työnteon ja raivuutyön jälkiä.

Taloja on itse asiassa poltettu oikein urakalla. "Ehjiä" taloja on luultavasti vähemmän. Toisin sanoen alueella on tehty tuhotyötä oikein urakalla. Palamisesta ei voi olla kovin kauaa, koska palaneen pihkan ja tervan tuoksu on alueella vieläkin melko kovana. Tässä vandalisointiprojektissa erikoista on se, että tämänlainen toiminta, lainatakseni itseäni filosofisempaa ajattelijaa, panee niin sanomattomasti vituttamaan. Kuitenkin samanaikaisesti jopa näissä tuhotuissa raunioissa on jotain todella siistiä esteettisellä tasolla. Raivostuminen on enemmän eettistä. Tuhon jäljet sen sijaan ovat jotenkin mykistäviä.

"Gummitehtaanmäen" virtaviivaistumisen (aka. toiminnan tehostamiseen liittyneeseen alueen tyhjentymisen) jälkeen paikassa ei ole ollut mitään hyvää. On järkyttävää että asunnot ovat olleet koteja, ja sitten niissä vain ei ole ollut asukkaita. Vaikka kehyskunnissa ei tietääkseni ole ainakaan pulaa ylimääräisistä vuokra-asunnoista. (Vuojra -asunnon haku täällä on hidas prosessi.) Toki tässä on muistutus siitä että entropian lait ovat mitä ovat, eli ihmisen osana on rakentaa ja ylläpitää. Ja samalla on muistutus siitä että osa ihmisistä tuhoaa, eli nopeuttaa entropiaa, tavoilla joissa on vähemmän pittoreskia sammalta ja enemmän palojälkiä, murjottuja koloja, lasinsirpaleita ja graffiteja.

Nykyisessä kaupunkikulttuurissa on tietysti "rakentavaa" (tai sitten ei) huomata, miten nopeasti isokin raha voi makaamaan jäädessään tuhoutua. Elinvoimainen pari kartanotyyppistä taloakin sisältänyt kokonainen asuinalue on romuläjä kymmenessä vuodessa. ; Korniksi hengen tekee myös se, miten tälläinen syrjäpaikka on vuosia rapistunut kohtuu nopeasti. Asioille ei todellakaan ole tehty mitään. Katuvalojakaan ei ole purettu pois. Nyt sitten parissa päivässä on saatu paikalle paljon töitä, nopeasti. Alue joka ei ole ollut tarkkailun alla ei siis ole ollut kontrollikyvyn ulkopuolella, vaan kontrollihalun ulkopuolella. Alueesta on tiedetty ja se on ollut palolaitoksen ajomatkan päässä. (Palolaitos ei ole yhtään kaukana alueesta, itse asiassa.) Ja rehellisesti sanoen en tiedä mikä yksityiskohta tässä kaikessa on se karsein. Ehkä kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa.

Tästä kaikesta nousee tosin hyvin kumma heikko emergenssi ; Sellainen jota voisi kuvata vaikka suomalaista kauhugenreä edustavan "Sauna" -elokuvan alussa oleva tarina. Siinä venäläinen upseeri kertoo tarinaa jossa tsaari oli halunnut rakentaa kaupungin. Hän oli ehdottanut kultaa, mutta arkkitehti oli kertonut että maailmasa ei ole riittävästi kultaa. Arkkitehti sen sijaan ehdotti että kaupunki rakennettaisiin liasta. Likahan on merkki siitä että kaksi asiaa ovat kohdanneet. Kohtaamisista syntyy sivutuotteena likaa. Tsaari ei ollut kuullut tästä materiaalista ennen ja antoi luvan. Kun rivisotilas kysyi että mistä kaupungista oli kysymys, upseeri kysyi sitä, mistä kaupungista sotilas oli tulossa. ; Elokuvan lopputematiikka olikin sitä että lika liitettiin syntiin ja sauna tästä puhdistumiseen. Puhdistumiseen josta elokuva ei tarjoa pelastuksena. Tämänlaisesta kaupungista ja sen tematiikasta minäkin olen peräisin. Upseeri kertoi luultavasti Saviosta, paikasta jossa mahdollisesti on "ei mitään". Ja tämä ei mitään koostuu liasta, joka on syntynyt prosessissa jossa kaksi "jotakin" on kohdannut ja anhilloineet toisensa. Tänään vielä haisee terva ja palanut pihka. Huomenna ei ehkä enää sitäkään.

Ylpeästi perse pystyssä

"Persekarvat ovat Jumalan luomia luonnollisia asioita. Persekarvojen ajelemisesta ei joudu helvettiin. Miksi niitä muuten pitäisi ajella? Antaa persekarvojen olla siellä missä niiden tulee olla eli paikoillaan perseessä."
(Jouko Piho, Facebook, June 3 at 6:17pm)

Usein filosofia käsitteleee suuria teemoja. Moni ajattelee että vasta kun aiheena on jokin todella merkittävä Jumala, todellisuuden syvin luonne tai leivän olemus - tai jokin muu vastaava paitsi se viimeinen - se olisi filosofiaa. Kuitenkin kysymys on usein enemmänkin laadusta jolla aihetta käsittelee. Jos filosofi kaipaa kulttijohtajien karismaa, vain siinä tapauksessa hänen kannattaa jumiutua automaattisesti pelkästään höpisemään sekavia sivistyssanoja kaikkeudesta ja kaiken yhteydestä. Muussa tapauksessa kannattaa tehdä tämän lisäksi jotain muutakin, tai ainakin harkita muuta ja pitää sitä arvokkaana vaihtoehtona.

Eilinen pieni potentiaalisesti ikonoklastinen juttu olikin tässä mielessä eräänlainen jään koputtelu. Ajattelin sen avulla herätellä tuntemuksia siihen kulmaan josta olen joskus kirjoittanut aikaisemminkin. Kirjoitin vessafilosofiasta johon voidaan liittää esimerkiksi ihmiselämälle tarpeellinen sanitaatiopuoli joka taas kulminoituu vessanrengasdebatiksi erääksi toistetuksi mutta tyhjäksi kinasteluksi, joka näyttää kattavan useiden ihmisten sosiaalisen debattikentän mutta johon poliittinen arvokeskustelu on ollut haluton tarttumaan. Ja kyllä. Tätä kautta olen jopa liittänyt tämän vessa -aiheen yleisinhimillisyyteen. Tämä näyttää sen monipuolisen kirjon jolla filosofia voi käsitellä tämänlaisia arkisia asioita. Eikä niiden kanssa tarvitse edes mennä hirvittäviin sfääreihin.
1: Ja kyllä. Silti annoin perustellun ratkaisun siihen ikuiseen vessanrengasdebattiin! Meidän kotona ei enää tapella vessanrenkaista vaan siitä kuka pesee vessan. Kunhan pääsen filosofisen mielen kanssa ratkaistua tämän ongelman, eli löydän vakuuttavan argumentin sille miksi se en koskaan ole minä, niin asia ratkeaa kivasti ja lopullisesti.

Perse ja liian spekulatiivinen filosofia.

Näin ollen innokas filosofoija voisi innostua ja mennä suoraan sfääreihin. Tällöin hän voisi spekuloida vaikkapa seuraavalla tavalla ; Topologisesti ihminen olisi ilman peräsuolenreikäänsä pallo. Putki suusta takapuoleen muuttaa topologisen rakenteen hyvin syvällisesti. Nyt ihminen on topologisesti aivan erilainen, hän kuuluu samaan ryhmään donitsirinkuloiden ja kahvikuppien kanssa. Tämä analogisuus sitoo kohteet yhteen. Havaintojen mukaan ihminen+kahvi+donitsi on mukava kokemus. Eli voimme päätellä että tämä kolminaisuus taas ylläpitää tärkeää kokonaisuutta ihmisen hyvälle elämälle. Itse asiassa tässä voidaan nähdä jopa finaalisia sävyjä. Erään asioiden tarkoituksen tarkastelun, teleologian, kulma on sitä että jos jonkun asian tarkoitus on tuottaa jokin tila, niin sitten kuin tämä toiminta lakkaa, tavoite on saavutettu. Ihminen, olipa hän kuinka oppinut tai muuta, tuottaa aina paskaa. Tämä suolletaan ulos perseestä. Tästä seuraa yleensä saastumista. Saastumisen lopputulos on se, että ihmiskunta lopulta tuhoutuu. Kun kakkaa on tarpeeksi, tarkoitus on täynnä. Näin ollen kahvi ja donitsi palvelevat erittäin syvältä olevaa finaalista tarkoitusta.

Mutta tämä ensi-innostus olisi tietysti liian pitkälle vietyä ja spekulatiivista, tämänlaisia ajatteluja hyväksytään vain teologian dogmatiikan laitoksella ja vastaavissa instansseissa. Suoralta kädeltä ponnistaminen tälläisiin sinänsä sisäisesti koherentteihin spekulaatioihin on kuitenkin liian äkkipikaista. Se on kuin menisi perse edellä puuhun. ; Siksi, ottaakseni vähemmän avomieliset lukijani huomioon, menenkin hieman lyhyemmälle. Siksi, pitääkseni ihmisten jalat maassa syvässä konkretiassa, lainasinkin alkuun Jouko Pihoa. Hän otti esille luonnollisen inhimillisen anatomisen seikan. Perseen. Tämä on aihe, joka tuntuu olevan kovasti väheksytty. Kuitenkin tosiasiassa se on filosofisesti hyvin mielenkiintoinen.

Perse ja teologia.

Piho aloitti syvällisestä luonnollisuusteologiasta. Hän vetosi Jumalalliseen suunnitteluun ja ihmisen rakenteisiin. Myös historia opettaa että teologian suhde perseeseen on hyvin tärkeä. Tässä ei tarvitse mennä kovin kauaksi historiassa (muistaakseni eiliseen) että kohtaa jonkun ihmisen, joka on kovasti selittämässä mitä peräsuolella saa tehdä ja mitä ei saa tehdä. Perustelut ovat teologisia ja ne vetoavat luonnolliseen funktioon.
1: Tästä seuraa mielenkiintoisia implikaatioita esimerkiksi siihen keskusteluun jota menestysteologiaa harjoittavat konservatiiviset kristityt tekevät kohdatessaan työttömiä pitkätukkahippejä. Vaikka tukan leikkuusta ei joudukaan Helvettiin, niin miksi leikata tukkaa? Tämä ei, aiheen hajusta huolimatta, kuitenkaan ole riittävän perseestä ollakseen olennainen osa tätä blogausta.

Lisäksi teologian sivuhaarassa, demonologiassa. On hyvä muistaa että teologiassa saatana syö sieluja. Demonit taas ovat langenneita enkeleitä. Hyvin karkeasti sanoen voidaan jopa sanoa että demonit ovat enkeleitä, joilla on vain erilaiset mielipiteet. Tämä on oleellinen koska kysymys siirtyy myös siihen että onko enkeleillä persettä. Tämä on vakuuttanut keskiajalla etenkin rahvasta. Uskomuksissa nimittäin vakiintui - siitä huolimatta miten rienaavalla tavalla vaikuttava persettä näyttävä pyllistelevä demoni olisikin - että ihmisen erotti demoneista se, että ihmisellä oli perse. Siksi demoneja jopa yritettiin karkottaa näyttämällä takamusta. Koska demoneilla ei ollut tätä, he ihmetyksestä menivät pois. Tämä näkökulma tekee perseestä entistä tärkeämmän. Sillä se olisi ihmiselle erityislaatuisesti oma.

Kuitenkin teologit olivat sitä mieltä että perse on hyvin rienaava. Siksi kun noidat tekivät sopimuksen Saatanan kanssa, sopimukseen kuului opin mukaan Saatanan peräreiän suuteleminen. Tämä tarkoittaisi sitä että Saatanalla olisi sittenkin takamus. Ja ilmeisesti enkeleilläkin. Perse kuitenkin tavallaan sopii Saatanalle ja demoneille. Sillä usein ihmisen olemus on teologiassa jaoteltu siten että mieli on vahva mutta liha on heikko. Saatanallisuus edustaakin monelle jopa niinkin abstraktia asiaa kuin ihmisessä oleva eläimellisyys. Tässä mielessä perse on erinomainen ihmisen luontoon asettaja ; Kirjoittihan Michel de Montaigne - jonka nimestäkin voi kaivaa aiheeseen sopivan deMon -osasen - siitä miten sivistys ei pelastanut antiikin filosofineroja suolikaasuilta. Hän esitti että mikään sivistys ei estänyt siltä että Platonia saattoi pierettää ja tämän pidättely vaikkapa kesken hienoa filosofista puhetta olisi ollut hyvin tukala tilanne. Ihminen on perseensä vanki. Tämä on oiva analogia perisyntiin, jossa eläminen on kristinuskon teologian mukaan varsin tukalaa sekin, peräti se on konseptina aika perseestä ihmisen olla. Mutta ei sitä pakoon silti pääse.

Tosin tässä kohden ei voi olla  tietysti aivan varma, koska demonit on kuvattu sarvipäisinä, hännällisinä ja punaisina kun taas enkelit vaaleina siivekkäinä ja sarveton-hännättöminä. Ehkä demonien ruumiinrakenne on vain metafyysisen henkiruumiin ilmentymä, joten joskus demoneilla oli perse ja joskus tämä yksityiskohta unohtui? Jumala tietää. Ja valitettavasti ei kerro.

Perse ja hyvän elämän filosofia.

Kun persettä lähestytään ihmisyyden ydinominaisuutena, voidaan huomata että ihmisen perse on tärkeä ennen kaikkea siksi että ihmisen toiminta on pohjimmiltaan energiankäyttöä. Ja tässä kohden termodynamiikka on varsin kova ; Täytyy syöttää energiaa jotta toiminta jatkuu. Näin ollen kun ihminen tuottaa vaikkapa filosofiaa Jumalasta, hän joutuu tämän tehdäkseen esimerkkiksi syömään donitseja ja juomaan kahvia. (Ja kyllä. Teen tätä parhaillaan!)

Läpivirtaus mahdollistaa tämän syömisen melko pitkällä tähtäimellä. Näin ollen vaikkapa filosofisen pappishenkilön suorittama Herran sanan levittäminen suusanallisesti ihmisestä toiseen on mahdollinen siksi että hän on tuottanut kakkaa. (Joku voisi sanoa että monessakin mielessä, mutta ei tästä nyt tässä sen enempää.) Tämä perusasia unohtuu monilta. Siksi esimerkiksi selviytymiskoulutuksessa opetetaan joissain paikoin esimerkiksi eräoppaille tärkeä oppi. Ihmiset jotka menevät luontoon yrittävät välttää luonnossa paskomista. Tästä seuraa joskus vakavia ongelmia, kun syntyy tukos. Tämän purkaminen luonnonolosuhteissa on joskus hengen pelastava aktio. Ja se joudutaan tekemään käsityönä. (Konkreettisesti.)

Kakka taas johtaa itse asiassa siihen että joudumme palaamaan vessafilosofian pariin. Kaikki mitä olen vessafilosofiasta sanonut, on tavallaan alisteista tälle ominaisuudelle. Näin ollen en toista itseäni, vaan muistutan että olen tehnyt tähän liittyvän työn muualla. Vessafilosofiani paljastaa takamuksemme erittäin tärkeän roolin yleisinhimillisyyden kannalta.

Perse ja valta.

Olen ylläollessani keskittynyt vain yhteen pieneen piirteeseen takamuksessa. Tarkemmin ottaen siihen mitä se ei ole. Eli olen keskittynyt reikään. Kuitenkin reikä on tavallaan vain perseen puutetta. Peräreikä on teknisesti ottaen vain perseen ja ulkomaaiman rajapinta. Näin ruoka ja paska on tavallaan jokin ulkopuolinen sisällämme. Tämä tietysti tuo mieleen työyhteisön. Sen, miten se olet sinä ja vapaa tahtosi jotka tekevät. Mutta tosiasiassa jokin ulkopuolinen pomo on käskyineen sisällsi. Pomo on sisälläsi vain abstraktimmalla tavalla. Sellaisella johon ei mikään suolihuuhtelu auta. (Kenties olet oma pomosi, entistä kauheampaa. Sisälläsi on jokin velvollisuusminä joka on vain vähän kuin sinä! Tämä on lähes skitsofreenistä. Ja taatusti, kun huomiodaan taantuma ja yrittämistyön raskaus, aivan perseestä.)

Tämä taas nivoutuu siihen että kun katsomme persettä, näemme kannikat. Ne ovat lihasta. Kansanperinteen sanonnat tuntevat paljon sanontoja perseestä. Esimerkiksi raskasta työtä tekevän on sanotty työskentelevän perse ruvella. Tämä on luultavasti viitannut housujen hierovaan vaikutukseen. Nykyaikana, kun työ on istumatyötä, vanha sanonta on muuttunut vain entistäkin tärkeämmäksi.

Muinaisaikoina perse ruvella olivat etenkin pikkulapset. Syynä oli se, että silloin kurinpidossa hyödynnettiin vitsaa. Takamus sopiikin rankaisutoimintaan hyvin koska siinä on suuret lihakset suojaamassa vakavilta vammoilta. Siinä missä esimerkiksi sisäreidestä saisi irti kovempaa tuskaa, tätä ei käytetä koska tämä paikka on verisuonien kannalta hieman vaarallisempi. Takamus on suojatuin paikka lyödä. Nykyisin tätä arvokasta tietoa soveltavat lähinnä sadomasokismin ystävät. ; Tämä muistuttaa että perse liittyy myös itseyteen ja valtaan. Vanhemamt vitsaavat lapsia, mutta lapset eivät anna selkäsaunoja vanhemmilleen. Eivät edes silloin kun vanhempi on umpihumalassa ja kiroilee rumasti, huutaa ja pelottelee kissaa. Syynä on valta. Samasta syystä sadomasokismissakin vallassa on se joka kurittaa persettä ja alistunut on se, jonka takamus saa kuristusta.

Tämä on oivallettu arvokasta kansanperinnettämme myöten. Kun tarkastellaan vaikkapa sellaista sanontaa, kuin "nuolee toisen persettä", tehdään - paitsi teologinen impikaatio jossa on peräti saatanallinen ulottuvuus - myös ennen kaikkea viitataan valtaan. Perse on tärkeä ja sen puhdistaminen ja sanitaatio on tärkeää. (Muista vessafilosofia!) Kuitenkin tämä on myös mahdollisesti sairauksia aiheuttavaa ja siksi iljettävää, joten ihminen joka tekee palveluksen toisen puolesta on selvästi tämän palvelija. Ruskeakielinen on siis orja. Koska tämä sanonta viittaa kehumiseen ja mielinkielin olemiseen vihjataan että tämä toisen kehuminen olisi yhtä iljettävä aktio kuin paskan maistelu. Tämä kertoo paljon myös sanonnan kehittäjästä.

Toisaalta kun "pelastetaan toisen perse" , toinen pelastetaan usein kovasta pulasta. Tämä - retkeilyhenkisyyteen mahdollisesti viittaava tai sitten ei - sanonta rinnastaa ihmisen vertauskuvallisesti omaksi perseekseen. On toki selvää että ihminen ei ole vain yksi osansa, vaan on kaikkien osastensa summa - josta syntyy vieläpä mahdollinen emergenttisen tason nousu, jonka vaikutuksesta ihminen onkin tavallaan enemmän kuin osiensa summa ; mahdolliseti tämä lopputulos on peräti ääretön. Mutta kuitenkin tämänlaisia rinnastuksia tehdään joskus. Tätä tehdään useimmiten niin että ihminen liitetään aivoihinsa, ikään kuin aivot asuisivat ruumiissa sen sijaan että aivot olisivat osa ruumitsa ; Kuitenkin kun tätä miettii tarkemmin huomaa että aivo, tämä energiaa tuhlaava sokerisyöppöelin, vaikuttaa olevan melko yleisesti ottaen hyvin toimintahäiriöinen. Se unohtaa. Se tekee päättelyvirheitä. Se saa tekemään ylilyöntejä. Se saa erehtymään. Se saa saivartelemaan pseudologiikkaa. Se saa kirjoittamaan omituisia blogauksia kahden aikaan aamuyöstä... Perse sen sijaan ei petä juuri koskaan. Paitsi ripulissa, ummetuksessa ja punataudissa ja muissa tautitiloissa. Mutta kun viimeksi katsoin, niin aivot reistaavat useammin. Siksi onkin hyvä ajatella että ihminen joka pelastaa kaverinsa pulasta, pelastaa itse asiassa tämän arvokkaimmat puolet. Sitä kautta pelastaminen tuntuu mukavalta. Siksi tämänlainen sanonta tarvitaan.

Tämä olisi kenties hyvä muistaa jopa vallankumouksissa. Kun vallankumousjohtaja selittää rivimiehilleen että näillä ei ole muuta menetettävää kuin kahleensa, hän vääristelee hieman. Tämä vääristely syntynee siitä että hän itse vetää perseensä penkkiin (ellei peräti olalle) kaukana etulinjasta. Näissä tapauksissa johtajan olisi syytä vetää oma perseensä etulinjaan, tai sitten hyväksyä että kyllä se on vallankumoustaistelijallekin oma perse lähinnä. Kahleiden lisäksi voi menettää kaikenlaista muutakin.

Toisaalta perseen liittäminen sekä ihmisyyteen että valtaan palauttaa meidät välittömästi Foucaultin pariin. Hän kirjoitti filosofista tutkielmaan vankiloista. Hän ajatteli että ne ovat ruumiin kahlintalaitoksia. Mieli on vapaa ja vahva, mutta liha on tässäkin tapauksessa heikko. Näin ollen kun hallitset persettä, hallitset ihmisitä. Kun vanki painaa perseen penkkiin ja hänen perseensä on lukkojen takana hän on hallussa. Vallan ja lihan vankilan ja kontrollin huipentuma voi tapahtua sitten siellä vankilan suihkuosastossa esimerkiksi televisiosta tutussa saippuaskenaariossa.

Ja näin voimme palauttaa ketjun takaisin Pihoon. Hän ei tunnetusti pidä siitä että perseessä kulkevat virtaukset menisivät kuin yhteen suuntaan. Hän sallii suolelle pituussuunnassa vain peristaltiikan mukaiset liikkeet. Tämä kiinnostus toisten perseistä voi ihmetyttää. Mutta taatusti hän ja muut ihmiset tietävät, että kun hallitset persettä, hallitset ihmistä. Näin ei ole ihme, että kontrollissa ei välitetä siitä onko ihminen homo vaan siitä harjoittaako hän homoseksuaalisia aktioita ; Tämä on järkevää persefilosofian pohjalta ; Sillä kun perse ei ole mukana, se ei tavallaan enää ole aitoa ja merkityksellistä ihmisyyttä.

---

Tämä juttu on perseestä. Tai tarkalleen ottaen toivon että ei ole... Tai itse asiassa toivon että se kick ass!