Nil sapientiae odiosius acumine nimio

Seuraan "Areiopagia". Se on kiinnostava paikka. Toki sen näkökulma on selvästi uskonnon puolesta millä tavalla tahansa joka vaikuttaa älylliseltä. Ja tätä kautta joskus sinne ilmestyy tekstejä jotka ovat heikompia kuin toiset. Tällä kertaa viittaan tekstiin joka on hyvän ja huonon tuolla puolen. Se on omituinen. Teksti on otsikoitu "tieteen taantumus". Sen kirjoittaja William Wilson on insinööri. Ei tieteenfilosofi eikä teologi. Ja tämä kyllä näkyy.

Tekstin ongelman voisi tiivistää "Nil sapientae odiosius acumine nimio" (Mikään ei ole viisaudelle yhtä vihamielistä kuin liiallinen oveluus.) Se on paikoitellen erinomaisen älykäs ja hyvin rakennettu. Mutta sen sisällä olevat argumentit eivät kanna siihen viestiin ja asenteeseen mitä sillä yritetään ajaa. Tekstin jännitteet voi tunnistaa ja purkaa kun huomaa että pitää keskittää huomio siihen mitä milloinkin tarkoitetaan kun puhutaan tieteen taantumuksesta. Joskus taantumus on skientismiä jossa (1) maallikko tai joku luottaa tieteelliseen metodiin liian vahvasti, toisinaan (2) sitä mitä tiedeyhteisä tekee ja lisäksi (3) se on tieteen periaatteet ja metodit ja niiden luotettavuus tiedonhankintamenetelmänä. Teksti yrittää tehdä asennemuutosta nsimmäiseen, se moittii ja argumentoi toista kohtaa vastaan ja periaatteessa sympatiseeraa kolmatta. Eikä tiedosta että ensimmäisen luottamuksen takana on enemmän mielikuva siitä että kolmas on luotettavaa. (Kokonaisuudessa tieteeltä selvästi odotetaan luottamusta ja jotain joka tuo vahvasti mieleen juuri kirjoittamani tekstit positivismin, arkijärjen ja kristinuskon omituisista suhteista.)


Tekstissä on toki vahva ydin josta olen hyvinkin samaa mieltä.

Lähden positiivisen kautta. Wilsonin pääteesi ilmenee hyvin ensimmäisessä rivissä. "Tieteen ongelma on, että suuri osa siitä ei yksinkertaisesti ole tiedettä." Ja tässä kohden hän kuvaa tiedeyhteisöä jonain joka ei noudata tieteen ihanteita. Tämä teema on hyvä asia mietittäväksi.

Wilson aloittaa tekstin vahvasti. Hän viittaa Open Science Collaboration -projektiin, jossa yritettiin toistaa psykologiassa olleita kokeita. Kirjoitin siitä itse viime vuonna, kun kirjoitin psykologian toistettavuuskriisistä ; Suuri osa julkaistuista tutkimuksista on sellaisia, että niitä ei saada toistettua muualla. (Itse näen että rahoja ja aikaa tai kiinnostusta tutkia "samaa" ei ole. Ihmisiä kiinnostavat uudet paradigmat, jotka ovat ristiriidassa entisten löydösten kanssa. Jo tehdyn uudelleentutkimus saa helposti "nollatutkimuksen" leiman.) Sama on sitten havaittu muuallakin. "Lääketeollisuudessa on ääneenlausumaton sääntö, jonka mukaan puolet kaikesta akateemisesta biolääketieteen tutkimuksesta osoittautuu lopulta vääräksi, ja vuonna 2011 ryhmä Bayer-lääketehtaan tutkijoita päätti tutkia säännön todenperäisyyttä. He tarkastelivat 67 tuoretta lääkekehitysprojektia, jotka perustuivat esikliiniseen syöpäbiologian tutkimukseen. Ryhmä ei kyennyt toistamaan julkaistuja tuloksia yli 75 prosentissa tapauksista."

Wilson kertoo nokkelasti siitä miten tämä voi johtua "tapettivaikutuksesta" eli siitä että alkuperäinen tutkimus on ollut oikein mutta uudessa tutkimusjärjestelmässä on ollut jokin muuttuja eri tavalla. (Josta vitsaillaan että vaikutus voi johtua vaikka tutkimushuoneen tapetista. Wilson selvästi haluaa osoittaa tällä sanavalinnalla että hän ei halua nojata tähän vaihtoehtoon.) Toinen on sitten se missä hän pitkästi tarinallistaa John Ioannidisin tilastomatemaattista oivallusta. "Kuvitellaan, että niityllä on satayksi kiveä. Yhdessä niistä on sisällä timantti, joten on onni, että sinulla on 99 prosentin tarkkuudella toimiva timantinetsintälaite." ... "Millä todennäköisyydellä tuon kiven sisällä on timantti?" ... "Vain yksi niityn sadastayhdestä kivestä todella on timantti. Kojeellamme on kyllä hyvin suuri todennäköisyys ilmoittaa oikein, että se on timantti. Mutta timantittomia kiviä on paljon enemmän, ja vaikka kojeella onkin vain prosentin mahdollisuus väittää jotain niistä virheellisesti timantiksi, niitä on sentään sata. Jos siis heiluttelisimme tunnistinta jokaisen niityn kiven yläpuolella, se antaisi keskimäärin kaksi hälytystä – yhden oikeasta timantista ja yhden tavallisesta kivestä, joka laukaisi väärän lukeman. Jos tiedetään ainoastaan, että hälytys on saatu, nämä kaksi mahdollisuutta ovat suunnilleen yhtä todennäköisiä. Mahdollisuus todella löytää timantti kiven sisältä on siis noin 50 prosenttia."

Tästä sitten tehdään suora selvitys luottamusväliin. "Ensiksikin monilla tieteenaloilla pidetään käytännössä hyväksyttävänä, jos väärien positiivisten määrä jää yhteen kahdestakymmenestä. Naiivisti ajatellen tilanne kuulostaa lupaavalta: selvästikin vain viisi prosenttia tieteellisistä tutkimuksista julkaisee väärän positiivisen tuloksen. Ajatusvirhe on kuitenkin täsmälleen sama kuin kuviteltaessa, että pelkkä etsintälaitteen älähdys antaa timantin löytymiselle 99-prosenttisen varmuuden. Todellisuudessa käytäntö merkitsee, että hyväksymme viiden prosentin mahdollisuuden sille, että jotain lukemattomista tutkijoiden harkitsemista vääristä oletuksista pidetään virheellisesti totena. Tällaisella päätöksellä on huomattavan haitallinen vaikutus oikeiden tutkimusten suhteelliseen osuuteen."

En pidä siitä miten "tapettivaikutus" ohitetaan vaihtoehtona retorisesti. Mutta on kuitenkin hyvä syy uskoa että tutkimuksissa on julkaisuharha. Ensinnäkin kyyninen suhtautumiseni P -arvoon voidaan kaivaa esiin blogini syövereistä. Ja lisäksi jos jotain ilmiötä ei havaita, siitä ei tehdä tutkimusta. Lisäksi ihmisten, myös tiedemiesten, ajatteluun tulee oikoteitä. Ja niissä on hyvä huomata että jotkin tilastotieteelliset virheet ovat odotettavissa ja jopa yleisiä. Tilastotieteen monet asiat eivät sovi mielikuviimme. (Kts. vaikka profilointi ; Olemassaoleva korrelaatio islamin ja terrorismin välillä ei ole hyödyllinen koska terroristeja on vähän ja ei-muslimeita on paljon. Syy on oleellisesti sama kuin Ioannidisilla.) Voinkin tässä mielessä hyväksyä täysin argumentin siitä miksi nykyjärjestelmssä eri tutkimusryhmien käyttö itse asiassa todennäköisesti pahentaa tätä ongelmaa "Kuvitellaan, että kolme tutkimusryhmää tutkii jotakin ilmiötä. Kun koko aineisto on analysoitu, yksi ryhmä julistaa löytäneensä yhteyden, mutta kaksi muuta ryhmää ei ole havainnut mitään mainitsemisen arvoista. Jos oletetaan kaikkien kokeiden oma tilastollinen todistusvoima suureksi, tuo yksinäinen positiivinen löydös on lähes varmasti näennäinen. Mutta mitä tapahtuu, kun tulee aika julkaista löydökset? Negatiiviseen tulokseen päätyneet ryhmät eivät ehkä edes vaivaudu kirjoittamaan olemattomasta löydöksestään. Tieteellisiä palkintoja, tutkimusapurahoja tai vakituisia virkoja ei viime kädessä jaeta niille, jotka vain raportoivat, ettei kuviteltu yhteys luultavasti ole todellinen. Vaikka raportit kirjoitettaisiinkin, niitä ei luultavasti hyväksyttäisi julkaisuun."

Toisin sanoen useiden tutkimusryhmien käyttö ei varmistakaan että havaittu korrelaatio on tosi. Sillä toistettavuus vaatii sitä että negatiiviset havainnotkin tiedotettaisiin. Tätä ei kuitenkaan tehdä. Näin ollen prosessi jopa lisää todennäköisyyttä "väärille positiivisille". Jos useista tutkimusryhmistä yksi saa väärän positiivisen, se julkaistaan. Ja mitä useampi tutkimusryhmä tekee tutkimusta sitä todennäköisemmin edes yksi niistä saa em. väärän positiivisen. Voinkin alleviivata Wilsonin sanoman ; "satunnainen kontaminaatio, tahallinen petkutus ja tiedostamattomat ennakkoasenteet vaikuttavat tuloksiin herkästi, kuten aiemmin käsiteltyihin lääke- ja yhteiskuntatieteisiinkin."

Sitten siihen mistä en pidä.

Wilsonin tekstissä on pohjasävy. Siinä käsitellään skientismiä. Joka on välistä sitä että maallikot luottavat tieteeseen. Välistä se on sitä mitä tiede on oikein tehtynä prosessina. Ja kolmas näkökulma on se että tiede on sitä mitä tiedeyhteisö tekee.

Wilsonilta tulee lausuntoja. "...tiedettä ylistetään miltei kaikkien kysymystemme ratkaisijana. Luotamme yhä enemmän yhä huonompaan tieteeseen ja tämä on suuri ongelma" ... "Jos tiede ei ollut valmistautunut urakeskeiseen väenpaljouteen, se oli vielä huonommin valmistautunut Tieteen Kultin kukoistukseen. Kultti liittyy ilmiöön, jota kutsutaan ”tiedeuskoksi”. Näillä molemmilla on taipumus kohdella tieteellistä tietomäärää pyhänä kirjana tai uskonnottomana ilmoituksena, joka tarjoaa yksinkertaisia ja lopullisia ratkaisuja syviin kysymyksiin." ... "Parhaimmillaan tiede on inhimillinen hanke, jolla on yli-inhimillinen päämäärä: havaita luonnon järjestyksessä säännönmukaisuuksia ja huomata näiden säännönmukaisuuksien seuraukset. Olemme nähneet esimerkin toisensa jälkeen siitä, kuinka hankkeen inhimillinen osatekijä vahingoittaa ja vaurioittaa sen edistystä epäpätevyyden, petkutuksen, itsekkyyden tai ennakkoluulojen kautta." ... "Kun kulttuurin virtaukset yrittävät esittää tieteen jonkinlaisena uskonnottomana pappisvaltana, tieteilijät tuppaavat unohtamaan, että heidät on veistetty samasta kierosyisestä puusta kuin muukin ihmiskunta ja he vaarantavat väkisinkin tekemänsä työn."

Nämä ovat se syy miksi teksti on julkaistu Areiopagissa. Kysymys ei ole tieteenfilosofiasta tai tiedeyhteisön korjaamisesta. Kysymys on arvovaltakamppailusta. Wilson moittii tiedeyhteisöä koska hän näkee että ihmiset tekevät väärin kun luottavat liikaa tieteeseen ihanteena. Tiedeusko eli skientismi on hänestä ongelmallista, koska tiedettä tekevät ihmiset ja tiedeyhteisö ei ole luottamuksen arvoinen.

Argumentaatio on varmasti tuttua uskonnon puolelta. Ja siellä Wilson torjuisi samanlaisen ajatusprosessin suoralta kädeltä. Areiopagikin pitäisi tämänlaista varmasti liikaa yliyksinkertaistavana ja epä-älyllisenä. Sillä uskonnossakin on uskovaisia jotka luottavat hyvin vahvasti siihen että jokin Pyhä kirja tarjoaa heille yli-inhimillistä viisautta. Lisäksi on olemassa kristittyjen yhteisö ja papit. Ja kuulemani mukaan se, että uskonnon johtajat tekevät pahuuksia on jotain jonka perusteella ei voi tuomita uskontoa. Sillä papit eivät noudata uskontoaan kun tekevät pahuuksiaan. Tämänlaista ajattelua ei hyväksytä.

Itse asiassa uskovaisilla on ollut parin viimeisen vuoden aikana jonkinlainen muoti toistaa Peter van Inwagenin ajatuksia. He korostavat että skientistit ja ateistit kiinnittävät tarpeettoman paljon huomiota siihen kärsimykseen, mikä on seurausta kristillisten yhteiskuntien epäoikeudenmukaisuuksista. (Ristiretket, inkvisitio, noitavainot ja Tapio Puolimatkan persoona.) Tausta-ajatuksena on, että parempi aikakausi koittaa, kun kristinuskoa vähennetään ja otetaan tilalle jotain muuta. Inwagen taas korostaae ttä tasapuolinen tarkastelu edellyttää kuitenkin sitä, että kiistan molempia osapuolia arvioidaan samoilla kriteereillä. Ei ole perusteltua verrata maallistuneen ajattelun ihanteita kristillisten kulttuurien reaalitodellisuuteen. Molempien yhteiskuntien reaalitodellisuutta pitäisi verrata keskenään. Ei pidä verrata toisen ideaaleja toisen raakaan arkitodellisuuteen.

Ja juuri tämän aionkin tehdä. Kun lukee Wilsonin lausuntoa, hän tietenkin kirjoittaa tätä sillä asenteella että olisi parempaa jos maallikot luopuisivat tiedeuskosta ja ymmärtäisivät että hyvä tiede on ylilunnollinen projekti johon tarvitaan myös Jumalista asennetta. Tämä on myös tekstin heikkous. Hän haluaa selvästi vastustaa ns. skientismiä. Mutta jos hänen tekstinsä selvästi näyttää että nykyinen tiedeyhteisö ei monin paikoin tee tiedettä sanan täydessä mielessä, niin hän ei demonstroi mitenkään että tästä seuraisi se että skientismi olisi väärässä tai kriisissä. Hän olettaa että ongelma olisi se, että maallikot ja muut luottavat liikaa tiedekulttiin. Mutta kenties ongelma onkin siinä että he eivät harjoita riittävän suurella pieteetillä tiedettä ja sen metodeja. ; Se mikä kritisoidaan metodilla ja jonka kautta voidaan suoraan saara myös keinot siihen miten virheet voidaan korjata metodilla, niin sen sijaan että yritetään korjata tiedettä haetaan oikeutusta maailmankuvalliselle muutokselle.

Ja että vaikka tiede onkin hyvä projekti jota teemme Jumalan meille antamilla järjillämme niin skientisti mokaa tämän projektin jos nojaa liikaa inhimillisyyteen ja inhimillisiin tekijöihin. Ei ole tavatonta puolustaa uskontoa haukkumalla skientismiä skientismin ongelmista. Aivan kuten ateismin kohdalla on yleistä oikeuttaa ateismi vain haukkumalla kristittyjä. Usein vastapuoli tajuaa että tämä on liian pitkälle viety päätelmä. Mutta toisaalta tämä vastpuoli ei hyväksy sitä että moittimisprosessi on kuitenkin ns. "hyvä alku".

Kun mietitään uskontoa, sielläkin on omat Sokal -kriisinsä. (Wilson viittaa Sokal -tyylisiin kriiseihin tekstissään.) Argumenttivirheitä pursuilevia asioita saadaan julkaistua vain siksi että niissä on pohjasävy joka tuntuu uskovaisilta kivalta. Uusateistien tai skientistien moittiminen on näiden Sokal -livautusten osa sofistikoituneiden teologien julkaisuihin pääsemistä. Ja kenties jopa niin että Wilsonin oma teksti on julkaistu Areiopagilla jokseenkin samoista syistä. Uskontoa ja teologiaa tehdään inhimillisin voimin. Ja skientismiä moititaan usein aivan yhtä asenteellisesti. Uskonnolle vaaditaan luottamusta heppoisimmin ehdoin kun taas "tiedekulttilaisiin" kohdistetaan vaatimuksia ja epäluuloja.

Jostain syystä Areiopagi ei ole kertonut yhdessäkään tekstissään siitä miten Ioannidisin argumentti on hankala nimenomaan uskonnolle. Jos kristillinen usko ja viisaus on jotain niin sitä että siinä luotetaan muutamaan silminnäkijään. Silminnäkijään joilla on ollut motiiveja nähdä asioita joillain tavoilla. Jeesuksen ylösnousemus nojaa silminnäkijäkertomuksille. Joissa tärkein perusta on hokea sitä että silminnäkijät ovat yksilöinä luotettavia. Tämäkin on kenties optimismia. Mutta entä sitten vaikka he tunnistaisivat ylösnousemuksen 99% varmuudella? Historian varrella on lukuisia kuolleiksi luultuja. Ja huijauksia ylösnousemuksesta. Näitä on ollut historian varrella niin paljon, että joku niistä varmasti saisi luottavaisilta ihmisiltä väärän positiivisen, tämä saa huomiota ja on turhaa selittää että "miksi tämä tapahtui juuri Israelissa", koska tärkeys on tullut vasta tässä huomionsaantitilanteessa ; Arkiajattelussa huomio keskittyy liikaa siihen että katsotaan miten juuri tämä yksilö ja juuri tässä yhdessä paikassa. Samalla unohtuu että vertauskohde on kaikki kaikkialla historian aikana joka paikassa olleet ylösnousemuksen väärentämiset ja aidot ylösnousemukset. Joissa huijauskia on paljon koska niihin pystyy kuka vaan. Ja aidoiksi väitetyt ylösnousemuket ovat ainutkertaisen harvinaisia ja poikkeuksellisia myös uskovaisten itsensäkin mielestä. Wilson ei kuitenkaan kirjoiat siitä miten meidän ei pitäisi luottaa näihin silminnäkijälausuntoihin. Lisäksi silminnäkijäkertomukset ovat varmasti kerätty Raamattuun siten että on etsitty niitä joilla on ollut tarinoita. Ei ole kirjattu jokaista mahdollisesti kulmilla ollutta joka ei ole sattunut huomaamaan mitään mitään. Wilson ei kaiva pohjaa kristinuskolta vaikka toisaalla tämä analyysi tuottaakin "lähes varmasti näennäisiä löydöksiä".

Wilsonin tekstin vahvin osa on sitä miten hän analysoi miten tiedämme tieteellisellä metodilla lähes varmasti että jokin asia on jollain tavalla. Tämä vaatii sen että tieteellä voi siis saada tietoa. Ilman tätä skientismikritiikki ei oikein onnistu kun emme tiedäkään että tiedeprosessissa olisi jokin pukki. ;  Moittiessaan tiedeyhteisöä käytetään tieteellistä metodia. Tässä havaitaan toki ristiriita sen kanssa että tiedeyhteisö ei monin paikoin täytä tieteen ihanteen vaatimuksia. Mutta samalla tullaan tunnustaneeksi että tiede toimii. Hieman samaa voidaan nähdä ateismin ja moraalin suhteessa. Jos ateisti moittii että kristityt ovat moraalittomia, hän viittaa moraalihyveisiin ja demonstroi että uskovaisten tekojen tai uskonnon pyhän kirjan ja tämän moraalihyveen välillä on ristiriita. Mutta ristiriita katoaa jos moraalisuuskonsepteista luovutaan. Toisin sanoen ateismi ei onnistu prosessissa nihilistisenä. (Tämä ei tarkoita että ateisti olisi nihilismiä. Tavallaan päinvastoin. Se demonstroi tälläisissä kohden olevansa ei-nihilismiä.) Wilsonkin nojaa tässä siihen että tieteellinen perustelutapa on luotettava ja antaa hyvinkin varmaa tietoa.

Jos tieteen ongelma on tosiasiassa siinä että tiedeyhteisön tuotoksissa on liian vähän tiedettä (materiaalia joka erottaa tieteellisen ajattelun arkiajattelusta) on uskonnon ongelmana se, että siinä on liikaa uskontoa (materiaalia joka erottaa uskonnollisen ajattleun arkiajattelusta) ; Uskonnon dogmeja kun ei voi kyseenalaistaa tai falsifioida, toisin kuin monia toistettavuuskriisiin jääneitä tieteen erehdyskiä. Papit ja uskovaiset ovat usein sekoittaneet mielessään sen että koska ihmisistä moni luottaa heihin ja on uskovainen, että tämä tekisi heistä jotenkin sellaisia että heillä on jokin tieto tai viisaus hyvyydestä. Ja tätä kautta he ovat oikeuttaneet monia monia pahoja asioita. Ajatus oman uskonnon moraalisuudesta voi johtaa vaikka mihin. Mutta uskonnossa ei ole jarruja näille. Uskonnon ydin kun on luottaa Jumalaan ja tämän Pyhään Kirjaan.

Sillä uskonnolla on ongelmana se, että se ei varmista mittareidensa luottamusvarmuutta. Se itse asiassa on siitä ongelmallinen että sen kohdalla on hyvin vaikeaa puhua mistään mitä kautta se tuottaa tietoa tai viisautta. Skientismi on puutteellista -lausuntoa hokiessa unohtuu että pitäisi osoittaa että uskonto suoriutuisi asioista paremmin. Tai edes yhtä hyvin. Kaikki kuitenkin näyttää siltä että uskonnolla on samat ongelmat kuin tieteenkin puolella. Miinus se, että sillä ei ole tarjota mitään vaihtoehtoisen tietämisen tapaa jonka avulla se voisi saada tietoa siitä onko jokin löydös todennäköisesti tosi tai epätosi. Jos Wilsinin skientismikritiikki on jotain joka voitaisiin teoriassa ratkaista hankkimalla kehittämällä tiedettä enemmän skientistiseksi - ottamalla suurempia tiederahoituksia ja valtaa ja tätä kautta vaatimalla myös negatiivisten korrelaatioiden havaitsemista, pyytämällä vahvempaa toistettavuutta -  ei uskonnolla ole ongelmiinsa vastaavaa korjaustapaa. Se kun ei kykene todentamaan monin paikoin sitä että onko sen saamat havainnot tai viisaudet saatu lainkaan luotettavalla tai epäluotettavalla menetelmällä. Emme saa informaatiota, tietoa siitä miten asiat ovat todennäköisemmin kuin eivät, koska emme saa havaittua vaikka toistettavuusprojekteilla että uskonnon konseptit olisivat lähes varmasti vääriä ja tätä kautta hylättävä.

Tyhmyystestaamisesta ja valhelivauttelua

Alan Sokal loi hyvin tehokkaan viestin saadessaan postmoderniin julkaisuun hömppäartikkelin. Hänestä on jopa tullut jonkinasteinen symboli joka osoittaa postmodernismin höpöluonteen. Ja läpimeno myös söi uskottavuutta hyvinkin tehokkaasti. Selvästi tämänlainen kampanjointi kannattaa.

Valeartikkeleiden livauttamista onkin käytetty yhtenä testaamiskeinona. Ja joskus siitä syntyy hauskoja tuloksia. Esimerkiksi tuoreesti julkaistu tutkimus "Maternal kisses are not effective in alleviating minor childhood injuries (boo-boos): a randomized, controlled and blinded study" meni läpi lääketieteellisessä lehdessä. Toki otsikko ja aihe on omituinen. Mutta tieteessä aihe ei määrää naurettavuutta ; Periaatteessa tätä on mahdollista tutkia. Ja tuloksetkaan eivät ole hirveän yllättäviä. Kuitenkin itse tutkimusmetodi oli sekä huono, että se itse asiassa rikkoi lääketieteen eettisiä rajoja. Siinä esimerkiksi tarkoituksellisesti vahingoitettiin lapsia. Harva kuitenkaan nostaa tästä tulkintaa, että lääketiede olisi roskaa siksi että tämä valejulkaisu meni läpi. Sen sijaan eetikot nousivat varpailleen siitä miten epäeettisiä piirteitä tapauksessa ja julkaisun puolusteluissa oli.

Kuitenkin tässäkin voidaan nähdä että tässä jollain tavalla koeteltiin vertaisarvioinnin laatua. Ja tätä käytetään jotta se olisi jatkossa kenties parempaa. On noloa jäädä kiinni tällaisen julkaisusta eikä mikään "se oli niin selvää ironiaa että päästin sen läpi" -selitys mene läpi. (Kännissä ja läpällä näyttää toimivan myös julkaisijoilla jotka eivät tuota huumorilehtiä tai PS -politiikkaa.)

On kuitenkin jotain johon en lähtisi.

Kun katsotaan nykyistä vain maahanmuuttokritiikille intoutunutta uutisointia, ollaan takaisin ajassa jolloin informaationkulku oli heikkoa. Silloin juorut ja huhut olivat uutisten korvikkeita. Nykyisin sosiaalinen media kierrättää keksittyjäkin juttuja. Ja journalismia ei eroteta huhusta kun luotetaan siihen kaveriin joka levitää asioita omaan feediinsä. Toisin sanoen jos journalistit ovat ansainneet meriittejä tekemällä tarkkaa ja dokumentoitua työtä ja lehdet keränneet mainetta olemalla luotettavia, nojaa tämä juoru-uutisointi siihen että uutisen levittäjään luotetaan. Lukijasta on tullut uusi auktoriteetti ja tiedon oikeudellisuuden takaaja.

ESS:ässä oli artikkeli siitä miten Suomessa olevat vaihtoehtomediat toimivat. Niihinkin oli livautettu höpöisiä artikkeleja jotka olivat menneet sukkana läpi. Yhden näkökulman levittämiseen keskittyneet uutislehdet ja muut vaihtoehtomediat eivät nosta viesteissään esille sitä kenties muut mediat eivät kerro niitä asioita mitä he kertovat koska nämä asiat eivät ole totta, ja näkökulmaa levittävät jutut menevät suoraan läpi kulkematta faktantarkistuksen kautta. Tästä tehty tulkinta on toki oikea "Esimerkiksi MV:ssä ja Finleaksissa satunnainen henkilö voi kirjoittaa sivustolle keksimänsä jutun, jos ylläpito sen hyväksyy. Käytännössä kenen tahansa sepittämä teksti kelpaa, kunhan se noudattaa julkaisun linjaa." Nämä julkaisut ovat itse asiassa siitä hyvä että moni luulee että propagandaa tehdään tahallisella valehtelulla. Kun mukana on omaa asiaa ajavia tosiuutisiakin, ei kyseessä ole pelkkä valehtelu. ; Tosiasiassa juuri mikään propaganda ei ole pelkkää valehtelua vaan siinä on enemmänkin kysymys siitä että agendan mukaista tuotantoa päästetään läpi riippumatta siitä ovatko ne totta. Valehtelussa on kyse suorasta epätotuudesta. Propagandassa valikoidut totuudet ja valikoidut näkökulmat tosiasioihin takaavat enemmänkin sen, että näillä julkaisuilla on vapausasteinen suhde todellisuuteen. Tämä johtaa siihen että jos kirjoitat feikkijutun joka menee näihin läpi, niin tosiasiassa olet vain toiminut heille sisällöntuottajana.

Vaihtoehtomediat ovat ylittäneet parodiahorisontin. Ei niitä voi enää Sokaloida. Niissä on Poen lain henki niin vahvana, että jopa Sokalointi vahvistaa näihin tahoihin luottavien uskoa lehteen.

Psykologia ja toistettavuuskriisi

Suuri osa ihmisistä on kuullut postmodernin filosofian kriisistä. Erityisesti se, että Sokal onnistui saamaan trollaavan artikkelin läpi vertaisarvioinnista on muuttunut kenties jopa tarpeettoman voimakkaaksi symboliksi tältä.

Mutta silti moni saattaa olla tietämätön psykologian, erityisesti sosiaalipsykologian, vaikeuksista. Huomasin tämän kun seurasin sivusta keskustelua jota käytiin Philip Zimbardon Stanfordin vankilakokeesta. Siinä oli erimielisyyksiä ja kannat olivat sekä lukkoonlyötyjä että niitä esitettiin ilmiselvyyksinä. Etenkin moni konservatiivi joka aivan oikein tietää postmodernin ajattelun ongelmat viittaa psykologiaan kuin se olisi jotain joka koostuisi vakiintuneista käsitteistä.

Psykologiassa (ja etenkin sosiaalipsykologiassa) haasteena on se, että siinä on hirveästi muuttujia. Tätä kautta niiden parissa on vaikeaa tehdä siistejä tutkimuksia jotka antavat ilmiselviä tuloksia. (Sen vuoksi on oireellista jos "eräät" floodaavat innoissaan paria tutkimusta kuin ne jotenkin ratkaisisivat asian lopullisesti.) Tässä ei tietenkään ole mitään uutta ja ihmeellistä. Donald Olding Hebb onkin kuuluisasti todennut että tiedon puoliintumisaika psykologiassa on viisi vuotta. Eli viiden vuoden sisällä puolet faktoista pitää hylätä tai korjata. Tämä on hyvää tieteen edistyvyydelle mutta huonoa sille että psykologian tuloksia voitaisiin käyttää kuin Jumalan sanaa.

Kriisi on kuitenkin syvempi. Haasteena on ollut toistettavuusongelma. On vaikeaa suhtautua edistymiseen jos vanhojen tutkimuksen tuloksia ei saada toistettua. Tämä on toki odotettavissa koska (a) muuttujia on paljon joten ensimmäisessä tutkimuksessa voi olla jokin muuttuja eri tavalla (b) moni kulttuurinen asia muuttuu. Ja vaikka ihmisaivot eivät muutu (hirveästi) niin tämä kontekstinmuutos voi tehdä oleellisen syviä muutoksia. Joten samat testiasetelmat eivät tuota samoja tuloksia koska ympäröivä kulttuuri muuttuu ajan mukaan. Ja tätä kautta kulttuurinmuutokset johtavat siihen, että tutkimuksen tekovuodet itsessään ovat muuttujia.

Tästä on tullut psykologian sisällä luottamuskriisi. Haasteena on juuri se, että miten toistettavuuden suhde koskettaa sen tyylisiä kysymyksiä kuin teorioiden falsifiointia. "... what does it mean if a replication attempt “fails”—does it mean that the original results, or the theory that predicted them, have been falsified? And how should “failed” replications affect our belief in the validity of the original research?" Kriisin ratkaisemiseksi on tietysti monenlaisia yrityksiä. Sillä ihmisten käytö on tärkeä tutkimuskohde (ja kaikesta huolimatta tutkimuskohteena olemassaoleva ilmiö).

Ihmisten tulisi kenties ymmärtää että kokeellinen psykologia ei ole samalla tavalla kokeellista kuin klassinen fysiikka.

Myrsky vesilasissa, eli trollaamisen etiikkaa

Olkoot maljamme ylitsevuotavaiset.
Tulkoon mittamme täyteen.
Kaatukoot kuppimme nurin.

Anssi Tiittanen kertoi "Seurakuntalaisen" -blogissaan siitä miten hänen blogipoistonsa johti sensuroimishuhuun. Hän korostaa että sensurointia ei ole tapahtunut. Että aluksi epäilyt huhuista olivat pieniä ja sitten ne saivat suuret mittasuhteet. Ja pian epäily oli muuttunut jo faktaksi siitä että tämä sensuuri paitsi voi olla niin myös ehdottomasti oli tapahtunut.

Tämä on siitä mielenkiintoinen asia, että olin itse ensimmäisten joukossa miettimässä blogipoiston takana olevia asioita. Nyt Tiittanen on palauttanut varsinaisen tekstin. Ja siinä on oleellisesti samat asiat kuin vanhassa ja hieman uusiakin. Hän huomauttaa lopuksi myös Streisand -efektin voimasta. "Tarinan opetus: jos haluat bloggauksellesi huomiota, huolehdi, että joku (esim. sinä itse) sensuroi sen." En voi olla enempää samaa mieltä.

Tiittasen argumentit ovat hieman omituisia.
1: Esimerkiksi se että Seurakuntalainen ei voisi sensuroida siksi että blogit ovat "vapaavyöhyke" toimii vasta jos uskot että tämänlaisilla on mitään merkitystä. Jopa minä olen saanut sensuuripuheita vaikka en edes ole missään "Seurakuntalaisessa". Ne siis oikeastaan ensin olettavat että sensuuria ei tapahdu ja sitten rakentavat tämän pohjalle.
2: Lisäksi voin huomauttaa Montaignen "Esseitä (III)" pohjalta että Tiittasen tapa poistaa teksti sen julkaisun jälkeen ei ole välttämättä eettisesti vahvalla pohjalla. Montaignehan kuvaa esseissään viestinnän luotettavuutta ja vastuunkantoa. Hän itse muutti mielipiteitään jatkuvasti, mutta tämä ei tarkoittanut menneisyyden siivoamista. Päin vastoin, ihmiset voivat luottaa haihattelijaankin avoimuuden kautta. Itse kannatan tätä asennetta hyvin paljon. En ole poistanut blogistani yhtään tekstiä. (Vaikka siellä on seassa muutamia sellaisia joiden kirjoittamista häpeän paljonkin.)

Tältä osin "pieniä epäilyjä jää". Kenties teksti palasi vain koska se huomattiin ja kohu peitettiin omituisella "otan blogin kahdeksi viikoksi alas heti sen jälkeen kun eri ryhmissä netissä on masinoitu puheita joissa massalla pitäisi paheksua juuri tuota tekstiä. Mutta toisaalta tekstin sisältö nykymuodossaan viittaa siihen että sensuuriteoria ei ole totta. Se on uskottava ja todennäköinen tilanne.

Tartun kuitenkin toiseen kulmaan.

Tiittanen nimittäin kirjoittaa "Toisaalta tiesin, että "blogigate" oli lopulta pikkujuttu, myrsky teekupposessa. Ainoastaan asianosaisten silmissä se sai suuret mittasuhteet. Rauhoittelin loppuviikosta vain räväkimpiä blogeja ja viestiketjuja, ettei kyse ollut sensuroinnista." Tässä on nimittäin erikoislaatuinen vähättelyn maku. Itse näen että Tiittasen tekstin poiston taakse tullut suosio kertoo jostain muusta. Jostain joka on luultavasti ilmiselvää vain "meille trollausta harjoittaville". Tosiasiassa netissä tämänlaiset "myrskyt vesilasissa" ovat siitä mielenkiintoisia että tosiasiassa ne saavat suuret mittasuhteet siksi että ne nojaavat johonkin jota ihmiset nimenomaan pitävät suuressa arvossa. Ja suosio syntyy kun hyvin moni jakaa nämä samat arvot. Usein prosessi vaatii sen, että tapaus muuttuu symboliksi jostain laajemmasta ja suuremmasta. Tiittasen blogin ympärille nousi pelot uskonnollisesta vallankäytöstä ja etenkin sensuurista. (Rehellisesti sanoen pelot ovat täysin asiallisia ja tarpeenmukaisia. Suomi on käytännön tasolla omituisen uskonnonvapauden maa.)

Trollaamisen kannalta on hyvä huomata että jos puhutaan taitavista trolleista, he eivät vain ärsytä. Itse tavoittelen yleensä korkeaa kohinaviestien määrää omaa tuotostani kohden joten kyseessä on jossain määrin "huomiohuoraamisen antiteesi". Tässä pitää osata tilanteen hallinta. Pitää virittää jokin joka aktivoi muut. Tämä ajatustapa muistuttaa miksi trolli -termi ei alunperin tule peikosta vaan troolaamisesta. Voidaan sanoa jopa niin että trollaaja rakentaa troolin johon ihmiset uivat kuin ne kalat joita on kuulemma paljon meressä silloin kin sinulla ei ole tyttöystävää. "Trooli" viritetäänkin juuri tämänlaisten Tiittasen blogin demonstroiman ydinkysymysten tielle. Niitä ei voi vähätellä. Tai jos niin tekee niin vähättelee ihmisten arvomaailmaa lähtökohtaisesti. (Mikä on itse asiassa tarkemmin miettien ihan relevantti vaihtoehto.)

Oliko oikein että Tiittasella pelattiin näin?

Jossain määrin voidaan sanoa että Tiittasen blogauksen ympärille rakennettiin joko tahallinen tai tahaton trooli. Poen lain vallitessa on valitettavan usein niin että ei voida varmasti sanoa onko provokaattori pelle, sarkastinen, parodioiva vai asiaansa vakaasti ajava henkilö. Tämä on Tiittasen kannalta ikävää. Hän on varmasti syystäkin pahastunut. Trollaaminen itse asiassa nähdäänkin yleensä pahana. Tässä pääargumentit näyttävät nojaavan tiettyihin teemoihin:
1: Trollien psykologia on yleensä "patologinen". Tämä on itse asiassa vähintään osittain totta; Trolleilla on todellakin muita useammin narsistisia, psykopaattisia tai sadistisia puolia. Itse voin sanoa että useimmiten minut ajaa trollaamiseen (a) tylsistyminen, usein kliseinen keskustelu, pettymys ja turhautuminen johtavat siihen että usko menee ja sitten lyödään läskiksi (b) jonkinasteinen masokismi, ihmisten tyhmyys on hieman kuin auto-onnettomuus, kauheaa on mutta silti on pakko katsoa (c) itseinhoni levittäminen koko ihmiskunnan ominaisuudeksi ja tätä kautta itseni tasa-arvoistuminen ja "koira koiran tuntee" -yhteydentuntu (d) se, että minulle itselleni tulee hyvä mieli trollaamisesta, eikä takana ole sen syvempää filosofiaa (e) joskus on mukavaa olla sadistinen ja kostaa-rangaista jollekulle joka on paskapää. Tässä on kuitenkin nähtävä että kenties tämän taustan lisäksi on syytä katsoa laajemmin. Ei koeta perusteltuna myrkyttää kaivoa henkilön ominaisuuden perusteella. On kenties katsottava vaikkapa sitä että mihin tämä tausta johtaa. Onko se vain ressentimenttiä, kaunan ja katkeruuden ilmaisua vai onnistuuko tämä jotenkin sublimoimaan itsensä hyvään. Nähdäkseni molemmat vaihtoehdot ovat mahdollisia. (Esimerkiksi negatiivinen uskontokokemus voi johtaa kostonhimoon joka sitten ilmenee joko mustamaalauskampanjana jossa halveksitaan kaikkia uskovaisia tai sitten jonain jossa asioista tiedotetaan tarkasti ja  vaivaa nähden koska on koettu että asia on tärkeä. Kauna on sama, ilmenemisen etiikka kaikkea muuta.)
2: Trollit ovat jotenkin "itsekkäitä" tai "epävarmoja". Itse näen että "itsekkyys" ja "epävarmuus" liittyvät enemmän nykyiseen kyökkipsykologiaan ja siihen liittyviin muotiajatuksiin. En pidä siitä että "itsetuntoa" pidetään jotenkin terveen ihmisen merkkinä. Luultavasti monilla trolleilla on pikemminkin ylipaisunut itsetunto. Itsekkyys pitää siis vähintään uudelleenmääritellä vahvasti. Samoin "epävarmuus" on jotain jota on liikaa ilmoilla. Ilmapiirissä oma dogmaattisuus nostetaan hyveeksi. Itse pidän epävarmuutta ja varovaisuutta usein jopa hyveenä. (Toki tätäkin liitetään siihen kyökkipsykologiakulmaan ja sitten ajatellaan että "on eri asia". Ei ole!) Sen sijaan on kyllä huomattava että trollaamisessa on usein kysymys toisen välineellistämisestä. Esimerkiksi kun itse rakennan troolia - ja etenkin katsoessani kuhinaa jälkikäteen - olen huvittunut. Usein tilanteeseen on myös ajanut tylsistyminen. Joka tarkoittaa että ihmiset ovat minulle vain viihdettä. Jos he eivät stimuloi minua älyllisesti niin troolissa he joko vaikenevat tai provosoituvat, jolloin tylsyys katoaa ja jäljelle jää vain viihdettä. Immanuel Kant voisi katsoa tämänlaista toimintaa hyvinkin pahalla.

Trollaaminen onkin siitä mielenkiintoinen asia, että siinä on riskejä joista miltei kaikki ovat yksimielisiä. Ja hyötyjä joita huomaa vain harva. Netissä on kuitenkin jopa "eettisen trollauksen" aiheesta kirjoittelua. Esimerkiksi linkkaamani trollietiketti ohjeistaa että
* Trollaaminen ei saisi olla vain nettikiusaamisen yksi muoto. Ja pitää varoa että trollaaminen ei sellaiseksi myös muutu. "Yes, trolling can have its sinister side, because its such a broad term. Downright cruel and mean attacks which amount to bullying and abuse rather than trolling do occur. But this is not justification for banning all trolling. " Trollailu nähdään yhdenlaisena reaktiona. Ja sen suhde asiasisältöön nähdään samankaltaisena asiana kuin sarjakuvat ja satiiriset kirjoitukset uutislehdissä. Kyseessä olisi siis yhdenlainen sananvapauden ilmeneminen. Ja jos trollaaminen ei ole asiapitoista niin se voi edes hakea hupia. "Calling all trolls cyber bullies is wrong. Trolls can be provocative, annoying and embarrassing for individuals, groups, companies and institutions, just as cartoonist are, but they don't ban cartoonists, well rarely anyway."
* Toisaalta trollaamisella on asiasisältöä. Sävynä on usein juuri se, että isketään tunnetasolla johonkin joka paljastaa miten huonosti ihmiset ovat ymmärtäneet käsitellyn asian. "Often the response triggered by show an underlining guilty conscience or poor grasp of the issues and their consequences by the one trolled." Hyvä trolli onkin älyllistä toimintaa. (Ja voidaan nähdä jopa sokraattisen metodin jatkeena. Itse asiassa jos katsotaan Sokratesta, hänestä annettu kuva kertoo että hän oli trolli. Samoin kuin viinitynnyrissä asunut Diogenes.) "Trolling is an art. It requires finesse, knowledge and often research to make the best responses. The best trolls are extremely witty and clever. Part of it is provoking people into making an unconsidered response which exposes the victim's weak argument, bias, or narrow focus." Tämä johtaa käytännössä juuri siihen mainitsemaani trollausstrategiaan jossa ei olla huomiohuoria tai pelkkiä ilkeilijöitä. "Ethical Trolls never call a spade a spade – they merely sow a seed, or start a little brain rot to undermine the foundations of what is being said."

Itse asiassa voidaan jopa sanoa että trollaaminen on keinoja jatkaa siitä missä rehellinen kysyminen loppuu. Epistemologisesti on omituista vain luottaa jonkun anekdoottiin tai kanannottoon. Ihmiset voivat valehdella. Ja joskus he kertovat sellaisia asioita joilla he pettävät itseään. Kognitiotieteessä tämänkaltaisien ristiriitojen olemassaolo on yleistä ja niiden käsittely ja huomioiminen on välttämätöntä. Tässä hengessä voidaan huomata vaikka se miten "trolling" on sanana periaatteessa merkittävässä uutisessa viime ajoilta. Kun oltiin kokeiltu mitä salaliittoteoriapiirit uskovat, oltiin huomattu että oikeastaan mikä tahansa väärä tieto saatiin syötettyä läpi kepeästi. Salaliittoteoreetikot itse ajattelevat olevansa laatikon ulkopuolella ajattelevia kriittisiä ja skeptisiä hahmoja. Tämä näyttää että he ovat pikemminkin halukkaita uskomaan mitä tahansa joka tukee heidän maailmankuvaansa. He pelkäävät tiettyjä asioita ja näitä moittiva saa asiansa kevyesti läpi ja levitykseen. (Itse asiassa tavallaan Tiittasen sensuurihuhun leviäminen demonstroi täsmälleen samaa "hieman eri piireissä". Mikä opettaa nöyryyttä esimerkiksi "eräälle hänelle itselleen".) Akateemisissa maailmoissa vastaavaa strategiaa pidetään käytettävänä. Sokalin artikkelinsolutusta pidetään melko yleisesti jotain jotain oleellista kertovana vertaisarvioinnin testaamismenettelynä.

Mutta oliko se oikein?

Nähdäkseni Tiittasen sensuurihuhu on hyödyllinen. Se kertoi tiettyjen piirien peloista ja ennakkoluuloista. Itse teksti oli kiinnostava koska se provosoi ihmisiä esimerkiksi "Vastustamme sukupuolineutraalia avioliittolakia" -ryhmässä. Se siis provosoi ihmisiä jo sinällään. Mutta vasta tekstin olemassaolo ja poistaminen sen jälkeen kun se oli synnyttänyt tämän em. keskustelun. Se oli trooli. (Trooli koostui siis deleetiosta eikä tekstistä. Joka on mielestäni nerokas kulma trollaamiseen, vaikka en tietenkään pidä Tiittasta intentionaalisena trollaajana.) Streisand -efekti toimi troolin "yleisenä moottorina" ja voimanlähteenä on uskontokriittinen ilmapiiri. Ei ole väliä onko tämä epäilyn ilmapiiri kaiken kaikkiaan relevantti vai ei. Selvää oli joka tapauksessa se, että tässä tapauksessa moni teki ylitulkinnan. Troolautuneet ihmiset tekivät lopun ihan itse. Tämä paljasti paljon. Ja siksi tämä oli tärkeä sokraattinen prosessi jonka lopputuloksena kätilöitiin jonkinlaista viisautta. Niille jotka jaksavat kätilöinnin tehdä.

Tiittanen redusoitui symboliksi ja välineeksi jonka tekemisillä ja mielipiteillä ei tavallaan ollut väliä. Häntä on varmasti hämmästyttänyt se, miten mikä tahansa hänen tekemänsä olisi tulkittu sensuurikulman kautta. Ja tässä prosessissa hänen omia sanojaan asiasta ei välttämättä uskottaisi. (Koska painostettuna ihminen voi sanoa että ei ole painostettu. Mikä on itse asiassa totta.) Samalla häntä on kuitenkin myötätuntoisesti kannustettu sananvapauden taistelijana tai sananvapaudenlatistajien sensuurin uhrina. Tämä jännite kertoo että Tiittasella oli arvoa vain tämän tarinan levittäjänä. Välineellistämistä tällä tasolla voidaan pitää hyvinkin pahana asiana.

Tuulilasilla ; Miten kielioppinatsius parantaa maailman ymmärtämistä

Kirjoitan usein facebookiin typeriä sanaleikkejä. Esimerkiksi tuoreesti eräs autoliikkeen mainos "Minkälaisilla tuulilaseilla sinä ajat?" sai minut kirjoittamaan, että jos hankin ajokortin niin ajan autolla. Tämänlainen kieliniuhotus on joskus johtanut hankaliin tilanteisiin. Esimerkiksi kerran viittasin uutiseen jossa rosvo "varasti lapsen haudalta". Pahastutin ihmisiä jotka ajattelivat, että nauroin rikokselle kun hihittelin sille että otsikossa oli epäselvää varastettiinko haudalta itse lapsi vai lähtikö luvattomasti mukaan haudalla ollutta pientä irtaimistoa.

Tämä on tietysti kieliniuhotusta. Se soveltuu puujalkavitseihin. Hyvää huumoria tai hyvää filosofiaa näistä ei oikein tahdo saada irti. Asiaa ei taatusti paranna se, että oma suhteeni oikeaoppiseen kielenkäyttöön on hyvin epämääräinen ellei peräti perverssi. Pidän enemmän sanoista ja ilmaisuista, kuin lauseista. Äidinkielenopettajat eivät luultavasti kykene seuraamaan kirjoituksiani ilman jonkin sortin itkun silmään tulemista.

Toki esimerkiksi Pasi Heikura on "Aristoteleen kantapää" -ohjelmassaan jalostanut tämänlaisista kielikukkasista varsin laadukasta äidinkieltä joka sattuu vieläpä huvittamaan. Edutainment jossa huumori kohtaa älykkyyden on mahdollinen. En kuitenkaan lennätä puujalkavitsejäni tähän suuntaan. Silti niiden harjoittaminen on oleellisen tärkeää hyvän filosofian tekemisessä.

Mitä nimittäin tapahtuu, jos saan eteeni tekstin "minkälaisilla tuulilaseilla sinä ajat?" Lauseessa on selvästi kaksoismerkitys. Mutta vaatii hirveän omituisen mielen näkemään tässä tulkinnallisuudessa mitään ongelmaa. Selvästi on tietty tulkintasisältö. Ja vain joku puolihullun facebookpäivitysvitsi voi ottaa vaihtoehtoista tulkintaa edes vakavasti. Väärillä tulkinnoilla tehty nenäkkyys osoittaa kypsymättömyyttä. Kyvyttömyys hyväksyä kielessä aivan tavallisia puutteita, jotka eivät oikeasti ole mitenkään ymmärtämistä haittaavia on persoonallisuushäiriö eikä oveluutta.

Itse asiassa valtava määrä viestintää vaatii kontekstin. Niin sanottu hyväntahtoisuuden periaate onkin tämän vuoksi tarpeen (kohtuudella). Siinä oletetaan että vastapuoli on koherentti ja ymmärrettävä järkevä ihminen. Ystävällisellä tulkinnalla ei nähdä ristiriitaa siellä missä sitä ei ole. Ihmiset tekevät tätä luonnostaan. Richard Wiseman kirjoittaakin "Yliluonnollinen ilmiö" -kirjassaan siitä miten tämänlainen aukkojen peittäminen on oleellinen osa prosessia jolla ihmiset saadaan uskomaan että jollakulla on selvännäkemisen lahja tai kyky lukea ihmisen luonnetta ja elämäntapahtumia (niin menneisyydessä, nykyisyydessä kuin tulevaisuudessa) vaikkapa horoskoopeista tai teelehdistä. Kun tulkinnoissa on monimerkityksellisyyksiä, ihmiset tulkitsevat ne ikään kuin luonnostaan parhain päin. Ennustajat siis ennustavat oikeasti monimerkityksellisiä mutta ihminen kontekstoi ne ja väärät tulkinnat jäävät kuin itsestään pois. Väärät tulkinnat ovat niitä "en aja tuulilasilla" -mallisia, niitä ei edes mietitä tietoisesti. Vahvistusharha ohjaa tulkintoja.

Ilmiötä voi valaista kognitiotieteen puolella käytetystä esimerkistä ; Jos luemme lauseen "Hiiri joka on pöydälläsi on rikki" syntyy mielikuva hiirestä. "Hiiri joka on pöydällä on papanoimassa" synnyttää toisenlaisen mielikuvan hiirestä. Emme helposti huomaa että toinen tulkinta olisi edes mahdollinen. (Molempia yhdistää lähinnä tilanteen ärsyttävyys.) Lauseen viimeinen sana muuttaa tulkintakenttää. Ja jos tämänlaisia lauseita ei laiteta vierekkäin, emme edes huomaa miten ovelasti kontekstintajumme on sulkenut tulkintakenttiä. (Tämän vuoksi suuri osa postmodernismista on epäuskottavaa. Ja tämän vuoksi voimme ymmärtää toisiamme edes jokseenkin hyvin. Kaikki tulkinnat eivät ole ollenkaan yhtä hyviä.)

Wiseman opettaa ainakin sen, että että jos haluaa välttää huuhaaseen hairahtumisen - tai jopa huijatuksi tulemisen - on tarpeen kiinnittää huomiota epätarkkuuksiin ja monitulkintaisuuteen. Ne kun paljastavat mitä kaikkea esimerkiksi ennustajan puhe tai kirjoitettu filosofinen teksti pitää sisällään. Onko sanoma selkeä, onko se ontto tavalla jossa ihminen täyttää tyhjät kohdat päästään kuin persoonallisuuden actionsankariin? Toki tämä koskee pääasiassa paranormaaleja ilmiöitä. Ja kenties tämän yhteyden vuoksi ateismi korreloi kielioppinatsiuden kanssa.

Tämä varovaisuus on arjelle vierasta. Ja tottavie se unohtuu helposti - viisailtakin. Siksi asiaa on hyvä harjoitella ahkerasti vaikka puujalkavitsien avulla. (Pahat kielet kertovat että filosofi on varovainen siihen päivään asti kunnes hänestä tulee professori. Sen jälkeen hän ei koe tai tunnusta olevansa koskaan väärässä. Väite ei liene täysin tosi, mutta se on oikeansuuntainen.) Monimerkityksellisyys luo tulkintaa ja rakentaa sisältöjä myös tieteentekijöillä. Wiseman kertoo Donald Naftulista joka arpoi hölynpölyä jonka akateeminen yleisö otti vakavasti. Uskottavuus oli rakennettu kertomalla kuvitteellinen CV. Luentoa kuvattiin mielenkiintoisena ja innostavana. Samoin esille nostettiin Sokal joka livautti hölynpölyä postmoderniin julkaisuun. Sekä Naftul että Sokal tekivät temppunsa aloilla joilla on tavallista käyttää kuvainnollista kieltä. Ja joissa eksakti määrittely ja matemaattinen ilmaus koetaan helposti kauhistuttavana ja kahlitsevana.

Viisaiden koulutettujen ja taatusti älykkäiden ihmisten hairahtuminen taas liittyy tuoreeseen, mielestäni hyvin mielenkiintoiseen asiaan. Siinä on kysymys Sokalin kaltaisesta tieteeseenlivahtamisesta. Ja siinä on mukana tekoälyä. Tätä kautta pääsen halailemaan monia lempiaiheitani samanaikaisesti.

Facebooksivuilleni tuli kommentti joka sanoi "Testasin SCIgeniä Kristevalla, Foucaultilla ja Derridalla niin se tuotti höpinää Turingin koneista ja von Neumannista. Fail, koska ei Kristeva osaisi tuottaa niin selkeää tekstiä." Tämä oli osuva huomio varsin hupaisaan tilanteeseen. (Trollaus laadunvalvonnanmenetelmänä ihastuttaa minua suunnattomasti.) Springer ja IEEE ovat nimittäin joutuneet poistamaan julkaisemiaan tutkimuksia. Tietokone kun oli arponut niihin sisältöä jossa oli käytetty lähdeviitteitä ja vastaavia tehokeinoja. "The papers were generated by a piece of free software called SCIgen, developed in 2005 by scientists at MIT. SCIgen randomly generates nonsense papers, complete with graphs, diagrams and citations, and its purpose was to demonstrate how easily conferences accept meaningless submissions. Labbé, who has built a website that allows users to check whether a paper was generated using the program, said he did not know why the papers had been submitted. Most of the conferences took place in China, and many of the papers named real authors, some of whom may or may not have known their names were being used in this way. One author claimed he had created the paper to test a conference." Julkaisuja oli mennyt läpi hirveän monta. 120 kappaletta. Selvästi kysymys ei ole yksittäistapauksesta. "For a layperson, looking at scientific papers can be an exercise in humility. We know most of those words, and surely they make sense in some capacity, but high concept research uses, by necessity, some very complicated language. Apparently not even the publishers of these papers are as adept as we thought at gauging their meaning, as the work of one researcher reveals."

Luultavasti Wisemanilla olisi paljon sanottavaa. Selvästi merkitystä tulkitaan ja yritetään olla suopeita. Ihmistieteiden symboliikan käyttö ja runollinen kieli ovat lähtökohtaisesti alttiita monitulkintaisuudelle, joten tietokoneen olisi tältä osin helpompaa tehdä uskottavia lausuntoja. Lausuntoja joilla olisi edes yksi järkevä tulkintatapa. Laskuvirhe taas on laskuvirhe ja tieteellisessä kaavassa oleva asiavirhe on asiavirhe. Näin huijaaminen on vaikeampaa, tai oikeastaan helpommin huomattavaa.

Monen, ainakin minun, mielessäni ensimmäinen ajatus tietokonearvotusta tutkimuksesta on "lööperi". Siksi tietokonearvottu teksti on jotenkin vielä vakuuttavampi kuin Sokalin ihmiskätten tuotos. (Itse asiassa Sokalin livahduksen taakse on nähty se, että Sokal olisi voinut hyvin laittaa lööperin sekaan ihan oikeaakin filosofiaa. Ja että ihmiset luottivat että Sokal osaa oman asiantuntemusalueensa, sen jossa törkeät asiavirheet olivat. Tietokone ei osaa huolehtia tämänlaisesta.) Kuitenkin on mahdollista että on olemassa algoritmin hienostuneisuuden raja, jonka jälkeen tekoäly joka imitoi tutkimustentekoa ei ole enää irvokas parodia vaan muuttuu itse asiaksi.

Kuitenkin selvästi algoritmi on varsin edistynyt. Se ei ole pelkkä "satunnaisia lauseita ja satunnaisia lähdeviitteitä". Muotoilussa ja lauseiden rakentamisessa on käytetty hyvinkin osaavaa algoritmia. SCIgen kertookin että generointi on tehty "SCIgen is a program that generates random Computer Science research papers, including graphs, figures, and citations. It uses a hand-written context-free grammar to form all elements of the papers. Our aim here is to maximize amusement, rather than coherence." Loppujen lopuksi tämä ei paina tämän kyseisen algoritmin kohdalla paljoa. Mutta laajemmassa mielessä tekoälyn suhde tieteentekoon ei ole "lähtökohtaisesti tukossa". Jos tekoäly keskittyisi sisäiseen koherenttiuteen, ja tekoäly olisi nykyistä tehokkaampi, olisi kenties aivan mahdollista että tieteellisessä konfrenssissa luettaisiin tietokonegeneroitu tutkimus jolla olisi aitoa uutta soveltamista, tieteellistä sisältöä ja arvoa.

Itseäni huvittaisi jos tekoäly saavuttaisi ensimmäiset menestyksensä juuri ihmistieteiden puolella. Siellä kun on korostettu ymmärtämisen tärkeyttä kalkyylinhallinnan yli. "Kylmä konemaisuus" on niitä syytöksiä joita sillä rintamalla heitetään vastapuolelle. Alkeellisen tekoälyn menestys vihjaa siitä, että satunnaisuus ja mielivalta olisivat laatua tärkeämpiä. Tieteenteon prosessin simulointiin keskittyneen algoritmin käyttö taas viittaisi siihen että robotti olisivat jotenkin oleellisesti samanlainen viisas kuin Derrida. Pahimmat kielet sanovat, luonnolliseti, että näin on jo tapahtunut. Ja korostaisivat että tieteessä, kuten kielioppinatsiudessakin, kysymys on huomiokyvystä, tarkkuudesta ja yksiselitteisyydestä. Kun taas postmodernismissa on kysymys epämääräisyydestä, monimerkityksellisyydestä ja siitä että tekstin takana ei ole mitään, "kirjailija on kuollut" ja kaikki järki, oivallus ja sisältö joka tekstissä on syntyy tulkitsijan omassa päässä.

Kaiken kaikkiaan on herkullista mietiskellä kysymyksiä kuten onko robotti parempi, huonompi, luovempi, vai samanlainen filosofi kuin vaikkapa Julian Kristeva. Minä en liene oikea henkilö sanomaan tästä mitään, sillä Kristevan ja SCIgenin tuottamia tekstejä yhdistää se, että molempia on hirvittävän nautinnollista lukea syvässä humalatilassa. Molempien lukukokemusta yhdistää se, että sitä ollaan syvästi yhteydessä jonkin itseään suuremman kanssa.

Kreationismin historiaa ; Eli miten puheet Darwinin mullistavuudesta ovat suuresti liioiteltuja

Miltei aina kun Darwinista puhutaan, korostetaan miten hän olisi jotenkin ytimessä kun puhutaan modernista maailmankuvan käännöksestä. Usea uskoo että ennen Darwinia ihmiset uskoivat nuoreen maahan. Erikoista kyllä, tässä kohden ihmiset tykkäävät ikään kuin rakentaa kertomuksen mullistuksesta. Itse asiassa näkisin että yllättävän iso osa siitä mitä ihmiset katsovat mullistavina paradigmanmuutoksina ovatkin aika usein joko olemattomia tai määräänsä pienempiä. Ihmiset haluavat ajatella että uusi tieto mullistaa kaiken kerralla. Tosiasiassa uusien teorioiden tulee kuitenkin sopia sen ajan muihin tietoihin.

Kun esimerkiksi mietitään, mikä ylipäätään teki sen mahdolliseksi että "Lajien Syntyä" ei ilmestymisvuonnaan 1859 torpattu suoralta kädeltä oli itse asiassa se, että tiedemaailma oli jo hyväksynyt kaksi tärkeää asiaa
1: Sen, että fossiilit ovat menneisyydessä kuolleita eläimiä. 1700 -luvulla kinasteltiin siitä että ovatko fossiilit Jumalan luomuksia. Esimerkiksi Beringer joutui aikanaan jopa erikoisen pilan kohteeksi. Hänestä fossiilit olivat ikään kuin Jumalan harrastamia taideteoksia. Ignatz Roderick ja Johann Georg von Eckhart vuolivat kivestä erilaisia fossiileita. Mukana oli esimerkiksi kuvia auringosta ja hepreankielistä kirjoitusta. He näkivät vaivaa ja Beringer ei uskonut että kukaan jaksaisi huijata mitään niin työlästä. Tämä oli aikanaan eräänlainen aikansa Sokal affair, tosin väärentäjät eivät saaneet kunniaa vaan karkotuksen.
2: Maan iästä toki keskusteltiin, mutta geologit olivat yleisesti sillä kannalla että vanha maa on vähintään vakavasti otettavissa oleva teoria. Ajatus oli kenties keskustelunalainen, mutta ei mitenkään erityisen provokatiivinen tai ihmeellinen. Ajatus vanhasta maasta oli yleistynyt koko ajan jo noin 50 vuotta ennen Darwinin kirjaa.
+: Nämä ovat tärkeitä kohtia, koska jos Darwin olisi ollut suoraan näitä vastaan, ei hänen ajatuksiaan oltaisi otettu kovin vakavasti. Se sotisi liikaa sen ajan tieteellisten näkemysten kanssa. Itse asiassa Darwin lainasi logiikkaa luonnonvalintansa ja kilpailun kohdalla sen ajan taloustieteestä, joten tämäkin ajatus oli varsin runsaasti ilmoilla. Moni toki korostaakin että Darwin oli aikansa hermoilla - osa syyttää häntä jopa luovuuden puutteesta ja plagioinnista. Heidän tulisi myös ymmärtää että tämä tarkoittaa käytännössä juuri sitä, että mistään megaparadigmanmuutoksesta ja ikonoklasmista ei voi olla kysymys!

Karkeasti sanoen on toki aina riskinä, että innovatiivisuutta ei nähdä koska perinteelle annetaan ylipaljon näkyvyyttä. Mutta samalla tieteen läpimurroista aivan selvästi yritetään tehdä parempia stooreja. Repivä tarina saadaan siitä että kyseessä olisi jokin totaalinen muutos, joka ravistelisi hyvinkin syvästi kaikkea. Evoluution kohdalla evoluution kannattajat haluavat tietysti korostaa mullistavuutta ja korostaa miten nerokas ja kaiken uudelleenasetteleva teoria se oli. Ja sen vastustajat taas haluavat osoittaa, että evoluutio oli jotain joka repii ja murskaa kristillisyyden ytimen. (Usein tässä on yhteiskunnallinen sävytys ; Ajatellaan että kristillinen yhteiskunta on myös tieteen ja pysyvyyden ja teknologian ja hyvinvoinnin lähde, joten evoluutio raastaa ja uhkaa koko yhteiskuntaa aivan läpitunkevasti. Siksi ei pidä hämmästyä "Wedge" -dokumentista joka tavoittelee ateismin ajamista tieteestä, kulttuurista aina taiteita myöten.)

Älkää sekoittako minua
- tai "Darwinin Bulldogia"-
koko totuudeksi!

On myös huomattava että Darwinin ajan kulttuuri oli melko kristillinen. Aivan puhtaasti uskonnon repivä teoria olisi tuskin saanut tuulta siipiensä alle ; Nykyään ihmiset tuppaavat painottamaan sitä että Darwin ei ollut uskovainen mies. Ja näin korostuu helposti se, että evoluutio olisi myös kristillisyydelle vihamielinen. Mutta kuitenkin kun katsomme evoluution puolta, voimme huomata että kristillinen Asa Gray oli vankka "Lajien synnyn" tukija ; Hän esimerkiksi kirjoitti siitä yhden ensimmäisistä kehuvista arvioista otsikolla "Darwin on the Origin of Species" (1860) Onkin hyvä huomata että Darwin oli kovin hellämielinen ja varoi vaimonsa tunteita evoluutioon liittyen. Tämä hienotunteisuus kertoo karua kieltään siitä, että hän ei ollut uskontovihamielinen. On eri asia olla ateisti kuin vihata uskontoa. Ja toisaalta ei voida aina vetää suoraa johtopäätöstä tekijästä ja tämän habituksesta tämän kannattamiin teorioihin. Jos näin ei olisi, ad hominem ei olisi argumenttivirhe.

Itse asiassa kun katsotaan evoluution ja uskonnon suhdetta, on meillä tiedossa siihen liittynyttä keskustelua. Tiedemiehet jättivät ns. paperijälkeä, joten debatit ovat tallessa paremmassa turvassa kuin modernin ajan keskustelufoorumien lokit. Tiedetään, että osa kannatti Asa Grayn näkemystä, jossa evoluutio ei ole Jumalaa vastaan, eli evoluutio oli enemmänkin Jumalan toimintamekanismin kuvaus. Osa taas hyväksyi yhteisen kantamuodon ja hylkäsi luonnonvalinnan koska se edusti ikäviä arvoja. (Mikä voi olla yllättävää koska nykyään ihmiset tekevät asiat enemmän baraminologian tai perusryhmien tapaan jossa hyväksytään mikroevoluutio eli mutaatio ja luonnonvalinta, mutta kiistetään niiden toimintatehot eli makroevoluutio.) Ja pieni osa näki että evoluutio oli yhteensopiva vain ateismin kanssa. ; Sen ajan konservatiivisen linjan B.B. Warfield onkin erinomaisen kuvaava esimerkki tässä kohden. Hän nimittäin luotti ehdottomasti Raamatun kirjaimellisuuteen, mutta siitä huolimatta hän yhdisti evoluution yhtenä tapana jolla luomistyö voi ohjautua! Hänen vuonna 1915 kirjoittamansa kalvinistinen "Calvin's Doctrine of the Creation" puolustaa evoluutiota. Warfieldin mukaan Jumala toimi maailmassa ja sen ulkopuolella. Näin mekanismi ei tarkoita Jumalan puutetta, pikemminkin päinvastoin.

Itse asiassa kreationismi on paljon tätä uudempi keksintö. Se myy alkukristillisyyttä, mutta se tuntuu olevan enemmänkin vastareaktio. Siis hieman kuten pietismi Suomessa sai tuulta alleen siitä että 1960 -luvun nuorisomuoti ja arvojen mullistuminen herätti pahennusta ja voimia koottiin tätä voimaa vastaan. Syntyi tavallaan uusi tai merkittävän paljon uusia sävyjä sisältävä kokonaisuus, jota myytiin perinteisenä ja alkuperäisenä.

Toki evoluution ja ateismin suhteesta oli keskusteltu ja huolestuneita ääniä oli jonkin verran jo alusta lähtien, todellinen evoluutiovastaisuus nousi oikeastaan yhden miehen unennäön kautta. Siis vähän samaan tapaan kuin kotimaamme Jouko Piho on unineen saanut mainetta. Pihosta poiketen historiallinen unennäkijä sen sijaan sai myös merkittävästi seuraajia ja suosiota. ; Seitsemännen päivän adventistit seurasivat E. G. Whiteä. Hän esitti olevansa profeetta joka sai Jumalaisia näkyjä. Näyissä selitettiin esimerkiksi että Nooan tulva oli fossiilirekordin synnyttäjä. Fossiilit olivat siis kertarysäyksellä syntyneitä.

Laajemmin vasta vuosien 1910 ja 1915 välillä konservatiiviset kristityt koostivat kokoelman erilaisia uskonnollisia julkaisuja. Niitä kutsuttiin nimellä "The Fundamentals" .  Fundamentalismi syntyi. Erikoista kyllä, aluksi fundamentalismi oli yleisesti ottaen nimenomaan vanhan maan kreationismia ; Nooan tulvaa ei viitattu selityksenä fossiiliaineistolle. Ja jopa evoluutiota dissannut William Jennings Bryan hyväksyi että maa oli vanha.

Itse asiassa Darwinkin tuntui olevan enemmän akateemisen maailman teoria kuin jokin josta kiersi juttuja tavallisten ihmisten kesken. Oikeastaan vasta vuonna 1959, kun "Lajien synnyn" 100vuotisjuhla sai näkyvyyttä, siitä tuli yleisesti tiedetympi. Lisäksi samaan aikaan valtio ryhtyi tukemaan sitä että evoluutiota opetettaisiin koulussa, joka tuotti aivan tavallisten ihmisten lasten oppikirjoihin evoluutiomateriaalia. Vasta tässä vaiheessa konservatiivikristityt yleisemmin näkivät evoluution jonain joka kaadetaan väkisin lasten kurkusta alas. Tälle syntyi vastarintaa. Ja niin syntyi tilaa John Whitcombin ja Henry Morrisin ilmestymiselle ; "The Genesis Flood" nosti Nooan tulvat nousivat pintaan. (Teema nousi esille siksi että he sattuivat olemaan adventisteja.) Heitä ryhdyttiin tukemaan ja pian Nuoren Maan Kreationismi syntyi. Siinä Nooan tulvat selittivät fossiilit ja tulvageologia yhdistettiin maan muotoihin ja johdettiin nuoreen maahan. Joka ei sopinut yhteen evoluution kanssa.

Kaiken kaikkiaan voidaan sanoa että kreationismi on historialtaan liike jolla on konsistentti jatkumo, ja jolla on koko ajan ollut sidos kouluopetuksen hallintaan. Ja tältä osin sitä voidaan pitää juridisena fundamentalismina jolla jonkinlainen evoluutiodenialismi on nimenomaan kouluopetusta koskevia tavoitteita, jotka on oikeutettu hengellisin ja uskonnollisin sävytyksin. Käännytystyötä ja omien tukemista saarnoilla tehdään lakituvassa kadunvarren sijasta.

Oikeastaan vasta 1970 -luvulla tämä fundamentalistinen liikehdintä vakiintui ja kreationismi muuttui yleisesti tunnetuksi käsitteeksi. Vasta tässä vaiheessa vahvistui näkemys fundamentalismin ja nuoren maan välisestä yhteydestä. Samalla kulttuurisista syistä syntyi erilaisia ryhmittymiä joiden piirteitä lainattiin "henkilöstä teoriaan ja teoriasta henkilöön" ja jossa evoluutio oli mielikuvissa leimallisesti ateistinen. Itse asiassa voidaankin sanoa että Darwin ei mullistanut kristillistä maailmankuvaa ja rakentanut kuilua tieteen ja uskon välillä. Suuri osa skismoista ja kuilusta on itse asiassa rakennettu vasta kauan evoluutioteorian ilmestymisen jälkeen. Kreationistit ovat halunneet erkaannuttaa uskon evoluutiosta ja ovat kaivaneet kuilua leveämmäksi ja leveämmäksi. Omituisinta on, että moni evoluution kannattajakin näyttää uskovan tämän - vaikka juuri heidän pitäisi tietää että mihinkään mikä tulee kreationisteilta ei kannata luottaa!

"Ei pie*, ei pie*"

Virpi Salmen kolumni "Helsingin Sanomissa" käsittelee filosofiaa. Sitä peilataan ennen kaikkea Himasen kautta. Tosin se pitää sisällään mielestäni ansiokkaan - ja ennen kaikkea hauskan - filosofian määritelmän ja kuvauksen. "Filosofia on niin kuin ajatuksia, joita kaikille toisinaan tulee kakalla tai kännissä, mutta joita ei pysty ilmaisemaan tarpeeksi monimutkaisesti ilman akateemista koulutusta." ... "Filosofia on miehekkääksi hyväksytty tapa hölistä joutavia siitä, kuuluuko kaatuneesta puusta ääntä, jos metsuri on harvesterin kopissa kuulosuojaimet päässä ja kuuntelee täysillä Stam1naa. Ennen vanhaan filosofit olivat ankeita mörkkejä, jotka ajattelivat sellaisia, että elämä on kuin pitkä tyhjäkäynti ennen kuolemaa, mihinkään ei edetä ja lähinnä syntyy saastetta. Siinä on sentään mietelmä, jossa vaikuttaa olevan järkeä. Nykyään julkisuudessa esiintyvät filosofit ovat silmiä kivistäviin kravatteihin pukeutuneita bumtsi bum -heppuja, jotka näkevät hassuilla rilleillään tulevaisuuteen. Tulevaisuus on pullollaan positiivisuuden valoenergiaa, kansakunnan menestyskonsepteja ja ihania yhteisiä haasteita halailtavaksi." ; Se peilaa filosofiaa jakaen sen karkeasti kahtia. Että on teknillis-rationalistista filosofiaa joka on pessimististä, ja sitten on utopistista optimismifilosofiaa, joka on se mistä filosofi saa rahaa. Se myös vihjaa että tekemällä asiat muuttuvat, eivät unelmoimalla.

Tätä kehutaan kommenteissa jotenkin kuvia kumartamattomana ja rohkeana ja poikkeuksellisena ajatteluna. Kuitenkin kun tarkalleen ottaen mietitään asiaa hitusenkin enemmän, huomataan että kyseessä on itse asiassa anti-intellektuellismi. Se on yleistä, ja "rivikansalainen" kokeekin että kun joku rapsuttaa hänen mielipidettään puolustaa väärinajattelijoita vastaan. Ja anti-intellektuellille nämä ovat typeryksiä ja haihattelijoita jotka hallitsevat ja vallitsevat. Mikään akateeminen tyyppi ei voi tulla sanomaan että 10 vuoden alan opiskelu antaisi jotain osaamista jolla voisi sanoa että putkimiespenat ja rohvelireiskat voisivat olla väärässä. Yleistys on tietysti röyhkeä, mutta tapani mukaan liioittelen jotta viesti tulisi selväksi.

Asialliseen sävyyn sama on esitetty "kotimaan -blogissa joka otsikolla "Demonien ulosajamisen kirkkososiologia" käsittelee demoneja jahtaavaa Jalovaaraa uskonnollisessa kontekstissa. Ja tässä esiin nousee pietismi. Jalovaaran suosio liitetään samaan voimaan mikä on ajanut esimerkiksi perussuomalaisten suosioon. Syynä ei ole "vaihtoehtoajattelu" vaan se että ollaan populisteja ja seurataan yleisintä mielipidettä. Koska kun ollaan populisteja ja seurataan mitä mieltä ihmiset itse ovat, seurataan tietysti yleisiä mielipiteitä ;  "Tässä paljastuu jotain olennaista ajastamme. Tämä aika on vain 1800-luvun replika. Alistettu kansa elää sääty-yhteiskunnassa, jossa eliittiä suorastastaan vihataan. Eliitti onkin tympeää. Tässä sääty-yhteiskunnassamme on menossa vallankumous, sillä tavallinen kansa tuntuu tietävän tautinsakin paremmin kuin lääkärit. Sitä luotetaan Googleen enemmän kuin lääkäriin, joka ei tiedä mitään, koska lääkäri selvästi on herra. Uskonnon piirissä on käynnissä samanlainen omankädenoikeus, "itsevanhurskaus". Politiikassa alistetun kansan herraviha ilmenee perussuomalaisuutena. Pietismissä nimenomaan pappeja inhottiin, kerran haastattelussani vuosia sitten dosentti Esko M. Laine sanoi, että pietistit pyyhkivät Tunnustuskirjoilla takapuolensa, ja ainoa tosi ilmoitus oli Pyhän Hengen ilmoitus eli se, että henkilö on "uskossa". Nyt on menossa ihan samanmoinen kapina. Iskusanoina ovat "Raamattu" ja "klassinen kristinusko", vaikka ei se mitään klassista ole vaan ihan 1800-lukulaista pietismiä."

Anti-intellektuellismi on ajan henki, joka paistaa esimerkiksi pseudotieteiden ja uususkonnollisuuden suosiossa ja vastaavissa. Sääty-yhteiskuntaa on itse asiassa monin paikoin purettu ; Suvut eivät ole yhtä vahvasti tiettyyn sosioekonomiseen luokkaan sidottuja kuin ennen (tosin ne ovat vielä olemassa jossain määrin). Herraviha on säilynyt, siirtynyt sukupolvelta toiselle opetetussa saksalaisperinteeseen nojaavasta pietistisestä arvomaailmasta. (Ja sitä on copy-pastetettu amerikakkalaisesta anti-intellektuellismista joka elää kalvinistisessa kulttuurissa.) Ilman kohdetta se vain sitten muotoutuu omituiseksi mutta ei kovin omintakeiseksi mouhottamiseksi. Jalovaara, Soini ja vastaavat ovat aikansa lapsia.

Samalla selviää miksi uskovaiset yhä puhuvat sydämen uskosta joka ei ole uskontoa, kun he kuitenkin samaan aikaan selittävät mitä dogmia sydämen uskon olisi noudatettava jotta se olisi aitoa uskoa. Rukouskirjoilla ei pyyhitä persettä vaan seurataan "Raamatun" sanomaa. Mutta pietistisestä pohjsta ponnistava ei voi tunnustaa että heillä olisi oikeasti auktoriteettia lammasmaisesti seuraavien tyyppien asenne. Sillä he näkevät että populisti ymmärtää kansaa ja kuuntelee heitä. Sanoo mitä mieltä he muutenkin olisivat.

Onkin mielenkiintoista että juuri Himanen on filosofian ikoni nykyaikana. Se on sama kuin jos koko kristinusko ymmärrettäisiin fundamentalistien kautta. Se on sama kuin perussuomalaiset ymmärrettäisiin pelkästään natsien kautta. Se on sama kuin jos uskonnottomuus ymmärrettäisiin vain uusateismin bussikampanjoijien kautta.

Jukka Hankamäki kirjoittaakin siitä, miten postmodernissa maailmassa on paljonkin sellaista jota on moitittava. Hän nostaa Sokalin toiminnan malliesimerkkinä asiallisesta kritiikistä tälle. (Sana trollaus mainittu. Positiivisessa filosofisessa yhteydessä.) "Paljastaessaan samanaikaisesti Lingua Franca ‑aikakauslehdessä (May/June 1996), että hänen artikkelinsa olikin täyttä puppua, Sokal onnistui aiheuttamaan suuren kohun, sillä hän pystyi osoittamaan, että tietyn kuppikunnan ja paradigman kannattajat hyväksyvät painettavaksi kaiken, mikä myötäilee heidän mielipiteitään, kunhan vain kirjoittajan asenne on oikea. Vaikka myös Sokalin omaa tiedekäsitystä leimasi objektivistinen usko tieteen pyhyyteen, hänen metodinsa oli etevä. Tiedätte varmaan, mitä on trollaus. Joku saattaa kirjoittaa myös internetin keskustelupalstoille täysin poskettomia mielipiteitä pelkästään härnäystarkoituksessa: kerätäkseen kommentteja ja kiusatakseen tosikkoja." Filosofia ei siis ole tuhottu Sokalin iskussa, mutta se oli ansiokasta kritiikkiä joka päin vastoin takaa sitä, että jäljelle jäävä ja moitteesta selviävä filosofia olisi tätä alasammuttua laadukkaampaa.

Se kuitenkin samalla selvittää että "pietistinen asenne" anti-intellektuellismia on itse asiassa samaa millä Himasen kirjaan sattuneet sotkut osuvat. Kun ihminen tilaa mitä haluaa ja hankkii sitä tukevan asiantuntijan, tapahtuu juuri sitä mitä Himas -sotkussa kävi. Populisti tekee saman massoilla. Ja johtava populisti muuttaa tulotasoaan tällä. Ja selittää päälle jotain sen suuntaista että jos on tullut toimeen työttömän palkoilla niin kyllähän sellainen maisterisjätkä selviää sillä isonnetullakin palkalla.

* Asekerho tilaa International Rifle Associationilta selvityksen, pitäisikö aseiden hankintaa helpottaa.
* Yksityinen turvallisuusala tilaa uusnatseilta selvityksen, pitäisi äärivasemmistolaisuus kriminalisoida ja pitääkö vartijoille antaa näitä vastaan enemmän valtaa.
* Kuljetusliike tilaa autoliitolta selvityksen, pitäisi polttoaineveroa alentaa.
* Kristillinen sairaala tilaa Päivi Räsäseltä selvityksen, pitäisikö abortti kieltää.
* Renessanssiherrasmieskerho pyytää minulta selvitysken pitäisikö julkinen miekankanto sallia.
* Nuorisotyön järjestöt pyytävät Keijo Ahorinnalta kantaa johtuvatko nuorten ongelmat saatananpalvonnasta.
* Hengelliset eheyttäjät pyytävät Pirkko Jalovaaralta selvityksen manaamisen tehoista mielenterveysongelien hoidossa.
* Fundamentalisti tekee koostavan mielpidetutkimuksen kreationistijohtajilta ja selvittää tällä että onko Intelligent Design uskontoa tai tiedettä. 
* Oikeistopopulisti kerää köyhien ja katkerien ksenofoobikkojen joukossa kyselyn joka kartoittaa suhdetta herravihaan ja ulkomaalaisiin
* Oikeusministeriö pyytää seksin oston kriminalisoinnista selvityksen radikaalifeministiltä.
* Vasemmisto kerää mielipidemittauksen liberaaleilta joka selvittää onko perussuomalaisuus rasismia tai natsismia.
* Maa-ja metsätalousministeriö tilaa Riistantutkimuslaitokselta selvityksen onko suurpetoja siirtoistutettu.
* Katainen maksaa veronmaksajien rahoja kaverilleen saadakseen selkänojaa omalle agendalleen.

Himaseen on itse asiassa niin muodikasta suhtautua kriittisesti, että olen tympääntynyt. En ole vakuuttunut kirjan laadusta ja sen hinnoittelusta itsekään, mutta siihen on suhtauduttu niin toistaen, että asia on muuttunut lähinnä joukoksi kliseitä. Sen vuoksi osallistunkin sellaiseen pieneen ryhmään jonka pääteemana on harjoittaa trollifilosofiaa. Menemme johonkin julkiseen tilaan analysoimaan Himasen tuotosta "aivan kuin se olisi vakavasti otettava teos." Se tunnustaa lähtökohdan heikkouden mutta haluaa silti antaa chanssit, sillä jos tyhmälle ja pellelle antaa mahdollisuuden, voi alta paljastua jotain fiksua ja mielenkiintoista. Ja jos ei, niin tuomio on sitten ainakin reilu eikä pelkästään jonkun muun puheista napattu ja omia eliittiin kohdistettuja katkeruudentunteita peilaava mökötys. (Jota on kyllä mukavaa tehdä, en sitä kiistä.) Tämänlainen on nykyään marginaalista ajattelua. Se on kenties omituista mutta myös omintakeista. Piirin rakentamiseen on liittynyt melko paljon argumentaatiota. Se pitää nykyään jo oikeuttaa, jopa kavereille ja puolitutuille jotka tietävät että olet täysin sekopää ja valmis kokeilemaan kaikenlaisia ihan höpöjuttujakin. (Jos ei muuten niin ihan siksi että saa oikeuden tuomita niitä.)

---

Otsikko tulee äidin puolen isoäidiltä jonka suhde ruokaan oli omintakeinen. "Ei pie" koski sitä että hän ei halunnut syödä esimerkiksi vihanneksia. Pietismissä on pie -alku. Kertomerkki muuttaa sen miltei kirosanaksi.

Sosiaaliset

"What is wrong in our postmodern society? We just don't get "social". We can fail with it in many ways. We fail social itself (social media is hardly social) We fail everything around it (social sciences are hardly science at all). Or both (social democracy is hardly democratic and not social at all)."

---

Jos et halua pohtia asiaa itse, on mahdollisuus ylimaalata pimeyttä ja lukea minun, Übersturmführercommandantin, Rottakuninkaan ja Skotlannin kruunaamattoman ylivääpelin auktoriteetilla sanottu totuus asiasta. Muut voivat jättää jatkon maalaamatta;

Kirjoitin ylläolevan facebookpäivityksen. Se muistuttaa siitä että:
* Sosiaalinen media on ongelmallinen koska usein ihmisillä on yli Dunbarin luvun verran facebookystäviä. He eivät voi tuntea heitä kovin läheisesti. Näin ollen ystävien sijasta onkin kontakteja. Sosiaalisuus on korvautunut verkostoitumisella. Facebook on kätevä tapa julkistaa turhia asioita jotka eivät kiinnosta ketään ja sen ydintoiminta on rakentaa illuusio siitä että ihmisten päivitykset olisivat todella tärkeitä. Ennen vain turhien julkkisten turhia touhuja seurattiin ja niitä pidettiin turhina. Nyt facebook antaa jokaiselle mahdollisuduen samaan ilman paparazzeja.
* Valitettavasi Sokal oli oikeassa. Postmodernismi voisi teoriassa olla hyvä, koska se vastustaa teoriassa dogmia. Kuitenkin käytännön tasolla ongelmia tulee koska ihmiset puolustavat omia näkemyksiään tuomalla niiden taustaoletukset esille ja tiedostetuiksi kun taas vastapuolen esilletuodut premissit ovat todiste siitä että ne ovat vain dogmia joista ei tarvitse välittää. Lopputuloksena on akateemisella saivartelulla ja termikikkailulla tehdyn valtapelin maksimoituminen eikä minimoituminen. Illuusio on siinä että toisten myytti korvataan omalla myytillä ja tämä oma narraatio nähdään arvokkaampana. Illuusiota ei murreta ja valtapeliä vähennetä vaan illuusiot korvataan uusilla illuusioilla. Ja murros on muoti-ilmiö ja valtapeliä.
* Sosiaalidemokratia nojaa rakenteisiin. Se ei suinkaan kannata yhteisvastuuta ja muuta sosiaalista ratkaisua. Sen sijaan sen näkemyksissä valtiosta ja ennen kaikkea sen byrokraattisesta koneistosta tehdään automaatti joka ottaa rikkailta ja antaa köyhille. Tämä on varsin kylmää eikä siinä ole ihanne demokratialle ominaista ihmisten osallistumista. Valtiokoneisto sosiaalidemokratiassa on helposti kylmä ja etäinen holhousyhteiskunta. Tämä on toki kenties toimivakin ratkaisu köyhyyteen - luultavasti parempi kuin Niinistön kaltaisten sosiaaliseen demokratiaan nojaavien ihmisten ratkaisut joissa luotetaan ihmisten avuliaisuuteen ja haluun tehdä hyvää. Siinä on kuitenkin väärä nimi.

Cuius rei demonstrationem mirabilem sane detexi hanc marginis exiguitas non caperet

Uskontokriitikoita on jo vuosia moitittu siitä että he eivät ota huomioon "sofistikoitunutta teologiaa". Tämä on tietysti erittäin kätevä kikka jos ei nosta esiin mitä tämä parempi sofistikoitunut teologia on. Näin ollen se, että kritisoit teologiaa laajakirjoisesti Plantingasta Tillichiin ei riitä. Koska aina voidaan sanoa taikasana, että "epäolennaisia". Tämä on katujulistajan "vielä yksi arugmentti" -tyylinen tilanne jossa mikään määrä kritiikkiä ei riitä.

Boudry on Belgialainen filosofi, joka on kyllästynyt tähän. Hän on uransa varrella kritisoinut monenlaista sofistikoitunutta teologiaa vakavilta kulmilta.

Nyt hän on tämän strategian sijasta sitten onnistunut livauttamaan "Sokalin malliin" rakennetun tekoesityksen teologiakonfrensseihin. (Netissä luettavissa oleva ja kommenteilla ryyditetty) aineisto meni hyvin läpi, jopa kahteen paikkaan. Näin siitä huolimatta että se koostuu tarkoituksella mahdollisimman sisällyksettömästä hienojen sanojen vilinästä. Argumentaation tasolla teksti ei nimenomaan tarkoita juurikaan mitään. "The Paradoxes of Darwinian Disorder. Towards an Ontological Reaffirmation of Order and Transcendence" hyväksyttiin koska Boudry tiesi mistä naruista tulisi vetää. Sisällön laadun sijasta oikea mielipide ja oikea asenne ratkaisee. "I defy you to understand what he’s saying, but of course it appeals to those who, steeped in Sophisticated Theology™, love a lot of big words that say nothing but somehow seem to criticize materialism while affirming the divine. It doesn’t hurt if you diss Dawkins a couple of times, either. This shows once again the appeal of religious gibberish to the educated believer, and demonstrates that conference organizers either don’t read what they publish, or do read it and think that if it’s opaque then it must be profound."

Strategia on sellainen että se vetoaa niihin höpönpöppölivautuksiin joita postmodernien pariin on viskelty ; Henkenä on juuri se, että;
1: Nähdään paketti mutta ei sen sisältöä. Muoto menee sisällön ohi. Eli hienot sanat ikään kuin ajattelevat että sisällön on oltava hienoa senkin.
2: "Keisarin uudet vaatteet" -ilmiö joka vaikuttaa sitä kautta että jos tekstiä on vaikea tajuta, on helpompaa uskoa että se on hienoa ja vaikeaa tavaraa kuin tunnustaa se, että siinä ei olekaan sisältöä. Ja ilman tätä sisällyksettömyysvaihtoehdon tiedostamista ei helposti synny kysymystä siitä että onko siinä sisältöä ollenkaan. (Tämä vahvistuu kun oma maailmankuva olettaa vahvasti Jumalan eikä itsen irrationaaliseksi tunnustaminen kuulu teologien tapoihin. Sen sijaan heidän tapoihinsa on kutsua itseään ja kavereitaan "sofistikoituneiksi".)

Luottamukseni teologiaan koki tässä kohden jonkinlaisen kolauksen. Ei valitettavasti yllättävää kolausta. Mutta kolauksen kuitenkin. Olen nimittäin joskus uskonut että sofistikoitunut teologia olisi eksaktia ja jäsentynyttä, että sofistikoitunut teologia olisi presuppositionistista. Eli siinä olisi ensin päätetty johtopäätös ja sitten yritettäisiin oikein terävästi ja ovelasti miettiä että mitä perusoletuksia pitää olla että tämä haluttu johtopäätös saadaan oikeutetuksi. Nyt tämä kolaus vihjaa että suuri osa materiaalista olisikin tämän lisäksi mahdollisesti onttoa. Tällöin se ei ole edes sisäisesti koherenttia tai logiikkaan perustuvaa. Se on pelkkää retoriikkaa. Tämä tietysti kuvaa sitä, että teologiaa kutsutaan helposti "sofistikoituneeksi", mutta samalla sen argumentteja ei oikein mielellään tupata hieroa ateistejen naamalle.

Tarjolla on vain niitä epäsofistikoituneita fundamentalistikaduntallaajien parissa muotia olevien teologejen argumentteja, jotka kertovat näkemyksistään. Niitä kyllä hierotaan. Mutta niiden kritisoiminen on irrelevanttia koska ne eivät ole sofistikoituneita. Sofistikoituminen teologian kohdalla näyttää tarkoittavan sitä että argumentit kätketään yhtä piiloon kuin se Jumala jota se puolustaa. Se, että uskontokriitikkoa moititaan viittaamalla sofistikoituneeseen teologiaan on tyhjä ja sama kuin sanoisi että "mulla on olemassa vastaus". Ja asia nähdään tällä loppuunsanotuksi.

---

Otsikko on Fermat'n marginaaliinsa kirjoittama lausuma joka kääntyy suomeksi muotoon "Olen keksinyt väittämälle ihmeellisen todistuksen, mutta marginaalissa ei riitä sille tilaa." Eli hän väitti että hänellä oli ratkaisu ongelmaan mutta hän ei kertonut sitä. Ratkaisua ei löytynyt hänen papereistaan ja ongelma vaivasi matemaatikkoja satoja vuosia. Wilesin 1994 kehittämä ratkaisu siihen vetosi pitkälle vietyihin matematiikan oivalluksiin Fermat'n aikana ei oltu kehitetty. Matematiikassa ratkaisujen esitys on oleellista eikä pelkästään se että väittää että laskut on tehty. Siksi Fermat'n ansiot ovat muiden asioiden ratkaisuissa, ja tämän tietyn ongelman keksimisessä. Ei tämän ongelman ratkaisemisessa.

Bandwagon effect

Psykologi ja taikuri Richard Wiseman kertoo kirjassaan "Yliluonnollinen ilmiö - Totuus on jossain sisällämme" siitä miten ihmiset saadaan ottamaan asioita vakavasti. Hän kertoo esimerkiksi minkälaisia temppuja tehden horoskoopista saadaan rakennettua sellaisia, että ihmiset kuin ihmiset pitävät sitä helposti juuri heille tehtynä. Taustalla on psykologia ja sosiaalisuus Wiseman kuvaa tätä sivulla 40-41 "Kun juttelee jonkun kanssa, molemmat osapuolet yrittävät parhaansa mukaan välittää ajatuksensa toiselle. Osa lausutuista kommenteista on epäselviä ja hämäriä, mutta ihmisaivot ovat varsin hyviä päättelemään merkityksiä asiayhteydestä, joten kaikki on hyvin. Tuo elintärkeä ominaisuus voi kuitenkin käydä ylikierroksilla ja saada meidät kuulemaan merkityksiä sielläkin missä niitä ei ole." Näin ollen ihmiset hylkäävät hyvin automaattisesti esimerkiksi horoskooppimaakareiden epämääräisyyksistä ne tulkinnat jotka eivät osu yksilön kanssa yhteen. Monitulkintaisuus ja epäselvyys ovat jotain jota ihminen suotii pois automaattisesti. (Paitsi minä, jostain syystä.)

Wiseman kertoo lisäksi siitä että tämä koskee myös akateemista maailmaa. Tätä on testattu. Naftul niminen psykologi oli rakentanut tarkoituksella sisällyksettömän luennon jossa hän käytti sivistyssanoja ja hän peräti hankki näyttelijän jonka harjoitutti lukemaan tämän tuotetun "puppugeneraattorintapaisen höpötekstin". Lisäksi hän opetti ristiriitaisia, argumentaatiovirheitä sisältäviä ja uudissanoja viljeleviä tyhjänpäiväisyyksiä joita näyttelijän tuli heittää utelutunnilla. Kun näyttelijä esitettiin akateemiseksi ammattilaiseksi, tohtori Foxiksi. Luento pidettiin ja sen lopuksi Naftul halusi luennosta kannanottoja akateemiselta postmodernilta yleisöltä. "Läsnäolijoiden mukaan tohtori Fox oli pitänyt "erinomaisen luennon", "ilmaisi ajatuksensa hyvin selkeästi" ja oli tehnyt "hyvän analyysin aiheesta"."  85% kiitti hyvää jäsentelyä, 70% piti esimerkkejä valaisevina ja 95% piti luentoa jonain joka antoi arvokkaita virikkeitä.

Tämä on paitsi jotain joka antaa toivoa kaltaiselleni höyrähtäneelle filosofiablogin pitäjälle. (Minullakin on toivoa saada arvostusta ja kiitosta). Se on myös osoitu siitä että koulutus ei auta asiaa. Sokalin aikanaan kohua herättänyt postmodernin lehden julkaisema tekotutkimus on vain merkki tästä ilmiöstä. Sama psykologia jolla "hupsut naiset höyrähtävät humpuukihoroskooppeihin" haksauttavat myös akateemisia ovelina ja viisaina pidettyjä miehiä.

Craigin auktoriteetit.

Tällä on vaikutusta. William Lane Craig nosti Suomessa vieraillessaan esille argumenttina useiden teologien mielipiteet asiaan. Tämä on hyvin omintakeinen lähestymistapa asiaan. Sillä on vaikeaa sanoa onko kyseessä ammattilaisten kannanotto vai auktoriteettiin vetoaminen. Siitä, kumpaa Craigin lausunto on nosti vierailun jälkeen melko paljon keskustelua. Ja erimielisyys oli runsasta. Tuore tuttavuuteni "Prosblogion" -niminen perussävyltään uskontomyönteinen blogi ottaa esille juuri tähän liittyvän teeman. ; Prosblogionin mukaan ytimessä on se, että missä määrin tämä on vain totuuden muuttamista käsiäänestyskysymykseksi. Tätä ei yleensä arvosteta. Itse asiassa suosioon vetoaminen onkin hyvin harvoin koettu edes vakavasti otettavaksi argumentiksi. Teologitkin ovat katsoneet sitä pitkin hampain. Kuitenkin toisaalta esimerkiksi oikeusistunnoissa ja muualla juuri yleinen kanta on hyvinkin arvostettua. Ja itse asiassa modernina aikana puhutaan jopa Wisdom of Crowds -ilmiöstä jossa joukko ihmisiä saa keskimäärin paremman tuloksen kuin kukaan yksittäinen tekijä ; Massa ihmisiä voi jopa tuottaa parempia tuloksia kuin yksittäinen asiantuntija. Suosioon vetoamisessa onkin populismin sijasta demokratian ja yleisymmärryksen siemen.

Filosofisena blogina Prosblogion antaa ateisteille neljä perusvaihtoehtoa.

"1. bite the bullet (i.e., say that the datum provides evidence for God's existence, but that on the whole, evidence such as gratuitous evil points to atheism)
2. argue that the unsophisticated are overtly represented among theists, whereas the well educated/critical reasoners etc. are more likely to be atheis
3. argue that the datum is insignificant, because people did not come to their beliefs independently
4. argue that the datum is false - religious beliefs do not have the same referent (i.e., Allah and God do not refer to the same being)."

Koska ensimmäinen tuntuu ongelman kierrolta, ja toinen on vähän kulunut ja neljäs muuttaa koko keskustelun premissikikkailuksi otan lähtökohdakseni kohdan 3. Se nimittäin perustuu psykologiaan. Ja sen kohdalla kysymys ei ole premissinvalitsemiskysymyksestä. Tiede antaa mahdollisuuden tutkia juuri tätä asiaa. Näin ollen tämä näkökulma tarjoaa mahdollisuuden selvittää asia ilman että maailmankuva ratkaisee.

Ensinnäkin ammattilaisten kohdalla Craigin ongelmana näyttääkin olevan "Prosblogion" -blogin toinen esilletuoma ilmiö. Jos teologiset argumentit arvioidaan laadussa ja relevanssissa, niin ihmiset antavat hyvin erilaiset arviot riippuen heidän maailmankuvastaan. Näin ollen argumenttejen kohdalla on oikeasti vaikeaa vedota siihen että valtaosa logiikan ammattilaisista olisi tiettyä mieltä. Craig toki vetosi teologeihin, jotka usein uskovaisina ovat asiasta päätöksen tavallaan loppuunlyöneet (kuten myös muut). Tämä maailmankuvallisuus tekee kannanotosta onton. Se on hyvin epämääräinen ja vihjaileva. Lisäksi tämä arviointierojen valtavuus näyttää että teologien yleiseen näkemykseen vetoaminen on vähemmän argumentti kuin Craig on kenties tullut ajatelleeksikaan. (Mikä ei johdu siitä että Craig olisi tyhmä. Asiantuntijuus tässä tietyssä aiheessa on vain luonteeltaan sanotaanko kauniisti "obskuuria".)

Usein asiaa pelkästään filosofisena premissinypläyksenä harjoittavat unhtavat sen mitä Wiseman aluksi nosti esille. Eli että massoja voidaan ohjata harhaan. Jopa "Wisdom of Crowdsin" esilletuoja Surowiecki antaa itse asiassa ehtoja sille että joukkoäly pääsee toimimaan. Ilman ehtojen toteutumista tilanne muuttuu ja järjen sijasta aletaan puhumaan pelkästään mielivaltaisuudesta. Jos ehdot eivät täytä ei voida puhua paradigma -asemasta vaan enemmänkin muoti-ilmiön kaltaisesta ilmiöstä. Surowieckin ehdot ovat seuraavat:

"1: Diversity of opinion: Each person should have private information even if it's just an eccentric interpretation of the known facts.
2: Independence People's opinions aren't determined by the opinions of those around them.
3: Decentralization People are able to specialize and draw on local knowledge.
4: Aggregation Some mechanism exists for turning private judgments into a collective decision."

Näin ollen esimerkiksi ryhmäpaineessa sosiaalinen yhteenkuuluvuus ajaa ihmisiä kohti yhtä, helposti väärää, tulosta. Näin mielipidekirjo kaventuu eikä "aito ryhmäjärki" pääse toteutumaan. Ilman painostuksen tunnetta ja sosiaalista painostustakin tätä tapahtuu yllättävissä määrin, jolloin psykologit puhuvat "Bandwagon effectiksi" ; Ilman kokemusta painostuksesta tiettyyn ratkaisuun, ihmiset ikään kuin automaattisesti tekee kuten muutkin ihmiset. Lisäksi sosiologiset muoti-ilmiöt rakentavat "Snowball -effect" (lumipalloefekti) jossa asia vain paisuu omalla voimallaan. Tämän avulla syntyy suuria muoti -ilmiöitä. (Esimerkiksi "Harry Potter" on mielestäni malliesimerkki tästä ; Kirjat ovat toki kivoja, mutta ne eivät ole maailman paras kirja. Niitä myytiin kokolailla paljon sen vuoksi että monet ostivat niitä. Ja tämä ostaminen tuotti lisäostamista.)

Uskonto ei yksinkertaisesti ole sosiaalisesti tyhjää. Todisteeksi kelpaa jo niinkin tunnettu ja yksinkertainen argumentti kuin Pascalin vaaka. Siinähän ei todisteta Jumalaa todennäköiseksi vaan kehotetaan uskomaan tähän koska palkinto on niin hieno että voiton odotusarvo on suurempi kuin mikään rajallinen panostus minkä Jumalalle uhraat. Jokaikinen uskomiseen uskomiseen vetoava argumentti ajaa uskonratkaisua poispäin Wisdom of Crowdsista. Ja kun siihen liittyy usein sosiaalista yhdessäoloa, on selvää että sosiaalisia elementtejä ei voida laskea pois. Näin ollen vakaumuksen synty on hyvin epätodennäköisesti Wisdom of Crowdsin ilmentymä. Ja kun syntynyt vakaumus vaikuttaa jopa ammattiteologien arvioinnissa, muuttuu Craigin teologeihin vetoaminen varsin omalaatuiseksi.

Puolimatkan massat

Suomessa Tapio Puolimatka on harjoittanut yksilölähtökohtaista lähestymistä. Hän ei toki puhu totuudesta käsiäänestyskysymyksenä vaan yksilön valintana. Mutta hänen ajatuksissaan on kuitenkin taustalla voimakas ajatus siitä että jos järjestetään avoin keskustelutila, niin Jumalan ihmisille antama tae johtaa siihen että ihmiset selvittävät totuuden. Näin ollen esimerkiksi evoluutioteoria paljastuisi harhaopiksi. Puolimatkalla massojen muutos siis vain tehdään yksi ihminen kerrallaan. (Asenne joka on "Ihmemies MacGyveristä" tuttu ja jota periaatteessa arvostan.)

"Prosblogion" otti tässä kohden esille sen, että vaikka argumentti on episteemisesti kehäinen (Jumala takaa jumala -aistin mutta jumala-aistilla saadaan havainto Jumalasta) "Granted, there is some circularity going on here. Smith is using his belief that God exists as a premise in his reasoning to prove something about the epistemic status of his belief." on Plantinga ottanut tämän vain joksikin joka näyttää kehäpäättelyltä koska se on hänestä aistinelinten fenomenologinen ominaisuus. Ytimessä ei olekaan se, että  Plantinga millään lailla todistaisi Jumalaa tai tekisi Jumalasta todistetun konseptin, vaan kysymys on muusta. Tämä huomioidaan kommenteissakin : "Plantinga's project in WCB is exclusively de jure -he is not interested in de facto, in whether Christian belief is true. So WCB is essentially not an apologetic. He makes this clear in the introduction. So even though Plantinga's entire proposal is conditional -'if' God exists - it does not beg the question since it does not claim to conclude anything metaphysical or theological, but only epistemological."

Tämä eiapologeettinen näkökulma on varsin omalaatuinen, koska se johtaa siihen että argumentti muuttuu melko epäkiinnostavaksi ; Jos warrantia liittää vaikkapa siihen että pitäisi uskoa Jumalaan eikä olla ateisti-evolutionisti, niin kehäisyys iskee jolloin puhutaan virheargumentista. Ja jos warrant taas koskee vain metatasoa, voidaan kaikenlaista höpöä vain pitää taattuna. Ja monet näistä eivät ole kovinkaan vakuuttavia.

"Two assumptions:
A1: Unicorns exists
A2: My friend has successfully argued that if unicorns exists, then belief in unicorns is likely to be warranted.
Can we appropriately reason as follows?
1) Unicorns exists
2) If Unicorns exists, then my belief that Unicorns exists is likely to be warranted.
3) Therefore, my belief that Unicorns exists is likely to be warranted.
I don't see the value of this argument."

Plantingan ongelmana on se, että Jumala on taktisina määrittelyinä.Hän olettaa kristinuskon Jumalan tietynlaiseksi. Hän hylkää periaatteessa mielivaltaisesti esimerkiksi valehtelevat Jumalat. Tämä on sinänsä mielenkiintoista, koska jos Jumala on huijari tai Jumalaa ei ole olemassa, voi Plantingan mukaan syntyä vääriä, takeettomia, havaintoja jotka tuntuvat aidoilta mutta ovat harhaa. Näiden antama "jumala-aistimus" vaikkapa rakkaudellisesta jumalasta vääristynyt jolloin jumalahavainto ei ole tosi. Näin ollen takeen vahvuus on vain juuri yhtä voimakas kuin mitä tämä mielivaltainen premissointi sattuu tuurilla osumaan oikeaan. Tämä paljastaa että Plantingan argumentilla ei tosiaan ole apologetiikan kannalta voimaa ; Takeisen Jumalan tarjoama suoja on vain premisseissä.

Näin ollen voin vaikka kuvitella Helikeijun jonka taikapöly antaa takeen vain niille ihmisille jotka taputtavat käsiään ja sanovat "minä uskon keijuihin". Kun olen luonut tälläisen uskomuksen, sillä on tae ; Moni voi tietysti valittaa siitä että keijut eivät ole luoneet ihmistä. Mutta tällä ei ole väliä, koska taikapölyn rakenne tarjoaa takeen. Kysymys ei ole tekijänoikeuskysymyksestä vaan takeesta. Voin premissoida että Helinäkeiju tekee taikapölyä ja että tämä antaa privileegion ; Muut paitsi Heli -keijuun uskovat ovat kenkkuja ja väärässä. Heillä voi olla jotain jumalakokemuksia tai he voivat jopa kiistää Helikeijun, mutta tällä ei ole merkitystä koska keijupölyn totuusaisti ei osu heihin : "Väärää maailmankuvaa edustavat ovat tässä vain sokeita tai hallusinoivia". Tämä voi olla mielivaltaista mutta eihän se ollut Jumalankaan kannalta oleellista. ~ Vaikka voinkin esittää loogisesti koherentit suojelut eri kritiikeiltä, harva silti pitäisi Helikeijuoppia tämän vuoksi järkevänä tai vakavasti otettavampana. Itse asiassa itse olen valmis menemään jopa niin pitkälle että se, että helikeijuilu tarvitsee tämänlaista argumentaatiota on ongelma koko opin uskottavuudelle. Jos suora evidenssitaso on olemassa, ei tarvitse kikkailla. Metatasolle siirrytään vasta kun varsinainen taso on epäonnistunut. Näin ollen taekeijupöly on pikemminkin epätoivoinen filosofinen kikkahyppy joka tehdään epätoivoisesti kun varsinainen perustelu ja todistelu ei onnistu.

Tämä itse asiassa palauttaa Plantingan argumentin samankaltaiseen tilaan joka oli hänen aikaisemmassa työssään. Hänen vanha argumenttinsa oli epävakuuttava koska se salli vaikka "suureen kurpitsaan" uskomisen. Plantingan kohdalla huvittavaa onkin se, että ensin hän kiisti suuren kurpitsan merkityksen vaihtoehtona, mutta otti sen heikkoudet vasta sitten käsittelyyn kun hänellä oli tehtynä jo aivan uusi argumentti. On selvää että Plantinga piti moniarvoista vaihtoehtoistoa epätyydyttävänä. Helikeijuesimerkkini näyttää että muitakin vaihtoehtoja on.
1: BTW. Käytän tässä muuten itsetarkoituksella samantapaisia epäuskottavilta tuntuvia esimerkkejä kuin Plantinga. Osa pitää tätä hänen huumorintajunsa esimerkkinä. Plantingan argumenttien rakenne ratkaisee, ei esimerkkien uskottavuus. Esimerkit vain osuvat tähän loogiseen rakenteeseen. Plantingan puolustajat itkevät jos esimerkkejen obskuuriuden syyttää johtuvan siitä että parempia ei ole keksittynä.

Tässä vaiheessa ylläoleva voisi tuntua kenties asiasta sivuraiteelle ajautumiseksi. Mutta tässä huomioon saatettiin lähinnä se, että taeajattelu ei itse asiassa luo aitoa varmuutta ja totistusta aistien varmuudelle. Se ei itse asiassa ole ontologinen eikä epistemologinen todistus. Se on "metakannanotto".

Puolimatkan maailmassa ytimessä on avoin keskustelu ja luottamus siihen että tämä lopettaa naturalistien ylivallan. Tämä ylivalta päättyy evoluution kumoutumiseen jolloin Intelligent Design saadaan tiedemaailman vallitsevaksi paradigmaksi. Tämä tekee Puolimatkasta huomattavasti vahvemmin apologetiikan harjoittajan kuin Plantingasta.

Kun tajutaan että warrant -statuksen hakeminen ei ole tietoa vaan se on väite tietämisen luonteesta tajutaan että warrant -statuksen nappaamisen loppuseurauksena ei suinkaan synny kriittistä tutkimusta vaan ajautumista omaan maailmankuvaan. "Wisdom of Crowdsin" vaatimaa variaatiota ja eri vaihtoehtoja vähennetään. Jos Jumala antaa takeen ja ateismi vie sen pois, ateismivaihtoehtoa ei helposti edes mietitä vakavasti. Näin siitä huolimatta että warrant -konsepti ei ole jumalatodistus tai todista aistejemme varmuutta. Metataso estää varsinaisen tason kriittisen tarkastelun. Näin ajatteluprosessimme ohjautuvat sellaiseen suuntaan jossa tulokset eivät enää olekaan massan viisautta.

Warrant ei todista aistejamme luotetaviksi tai Jumalaa olemassaolevaksi. Se on lähempänä Pascalin vaakaa, jossa vetonaruna on se, että "Ilman Jumalaa olet erehtyväinen, olisi kammottavaa jos ei voisi olla ihan varma itsestään ja jos lopullinen varma tietäminen olisi kykyjemme ulottumattomissa." Tämä itse asiassa vastaa yhtä Wisemanin horoskooppimaakarien temppua. Ihmisillä on itseriittoinen kuva itsestään. Järki on aina jotain joka kuvaa itseä. Siksi kun Puolimatka tai kuka muu tahansa ihminen puhuu järjen voitosta, hän itse asiassa puhuu aina oman järkensä voitosta. (Mikä valitettavasti koskee myös minua.) Ihmisillä ei ole kovinkaan varmaa näkemystä mutta ihmisillä on koe siitä että he ovat erinomaisia. Lake Wobegon -effect on huvittava piirre ihmispsykologiassa ; Jokainen ihmien luulee olevansa keskivertoa parempi. Tilastomatematiikka toki osoittaa tämän vääräksi mutta se ei hetkauta ihmisiä. Wiseman kertookin että horoskooppien uskottavuus piilee optimismissa (siinä piirteessä joka saa ne minusta näyttämään automaattisesti tyhmältä humpuukilta). Kun ihmisille kertoo positiivisia asioita joissa kerrotaan heistä toivottavia asioita kuten "olet intuitiivinen, voisit kenties olla pienellä harjoituksella hyväkin ennustaja" tai "sinulla on juuri niin varmat aistit ja terävä äly kuin luulet, professorikin approves." jossa tiedekysymysten ratkaisut ei selvitetäkään laboratoriossa vaan niistä tehdään kadunmiesten itsensä tekemiä valintoja. "You decide, with your supersenses!"

Itseluottamus tekee ihmiset varomattomiksi ja siksi he tekevät asioita jotka eivät ainakaan anna aihetta hyvälle itseluottamukselle. Itsekriittisyys luo laatua mutta on pahaksi egolle, joten harva ihminen pitää kokemusta miellyttävänä. Ja se on työläämpää ja tylsempää kuin se, että antaa ennakkoluuloillensa vallan ajaa itsensä itsekritiikittömästi oman maailmankuvansa napaan.

Uskonkin että Puolimatkan sosiaaliseen kommunikaatioon keskittyvä uskonnosta rauhallisesti kertova strategia muuttaisi useita ihmisiä uskovaisiksi. Kyseessä on ennen kaikkea tehokas käännytysmenetelmä. Opetusmenetelmä se ei ole, ellei opetukseksi sitten määritetä sitä että ihmisten näkökulmat ajetaan keskusteluehtojen valinnalla kohti tiettyä mielipidettä. Tämä olisi hyvä jos ne ehdot olisivat Wisdom of Crowdsin ehdot. Silloin ihmisten kanssakäyminen voisi tuottaa laadukkaampaa tietoa ja tätä voitaisiin kutsua ryhmässä oppimiseksi ja koulutukseksi. Mutta näyttää siltä että ne ovat juuri näitä ehtoja vastaan rikkovat. Puolimatka "rakentaa Bandwagon efektiä" toivoen että kaikki seuraavat. Onneksi luulen että "lumipallo" on liian pieni.