Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lakatos. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lakatos. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Tieteisuskokritiikin rajoista ja konteksteista

Looginen empiristi Hans Hahn kävi spiritistisissä istunnoissa. Toinen looginen empiristi Otto Neurath moitti häntä taantumuksellisuudesta. Kolmas looginen empiristi Wittgenstein taas moitti Hahnia koska spiritismissä tulleet viestit olivat tylsiä. Tämä muistuttaa siitä, että empirismi ei itse asiassa a priori ota kovin selvää kantaa paranormaaleihin ilmiöihin. A posteriori sitten aika paljonkin. Nykyajan maailmassa moni uskoo että empiristi torjuu suoralta kädeltä supernaturaalin. Mutta tämän takana ei ole oikeastaan muuta kuin sanojen vääntely; Ajatus siitä että naturaalin vastakohta on supernaturaali. Paranormaalit ilmiöt voitaisiin kuitenkin hyvinkin periaatteellisella tavalla havaita. Tätä vain ei tapahdu.

Ja tästä seuraa erikoinen tilanne. Koska kaksi ajatusta sekoittuu keskenään. Syntyy ajatu siitä että tiede on umpimielistä, vaikka umpimielinen helposti löytyy siitä joka ei tee tutkimiusta joka pakottaa hänet a posteriori olemaan tilanteesta riippuen erimielinen. Syntyy narraatio jossa perussävynä on että "Kyllähän minä tieteestä tykkään vaan en tieteisuskosta". "En vastusta tiedettä vaan sitä että skientismi on mennyt liian pitkälle".

Niinhän sitä kuulee. Kaikessa. Mukaanlukien nimenomaan aihealueet jossa skientismi ei ole mennyt riittävän pitkälle. (Rokotekattavuus, ilmastonmuutoskysymys...) Nimenomaan skientistejähän ei kuunnella "juuri missään" jos on erimielisyys. (Eli tiede kelpaa validoimaan mitä halutaan mutta se ei sanan täydessä mielessä vaikuta niin paljoa kuin toivoisi.) Mitä tähän enää voi sanoa? Että Ai teistä skientismi menee liian pitkälle? Minusta se ei mene riittävän pitkälle. Esimerkiksi minä joudun lukemaan tietoa mallia "varo kahdeksaa pikkuhousumokaa" jostain naistenlehdistä. Koska skientismi ei ole vallannut alaa riittävästi niin että saisin lukea tästä popularisointeja "Tieteen kuvalehdestä" tai "Tieteessä tapahtuusta".

Mutta esimerkkini on hyvin tärkeä. Sillä usein höpöuskomukset ovat näennäistiedettä tai pseudotiedettä. Ja ne sekoittavat hyvin vahvasti pakkaa nimenomaan sitä kautta että sen koko tuotantologiikka kasvaa kaiken tuon yllämainitun ympärillä. Ja se tulee toimeen vain niin kauan kuin asioita ei oikeasti katsota tarkemmin.

Tässä ongelmana on nimenomaan se, että mitä pidetään mahdottomana tutkia ja mitä pidetään mahdollisena tutkia. Ja mikä on maailmankuvallista. Perusongelma on tavallaan alleviivaava; Näennäistieteilijä samanaikaisesti rakentaa tarinaa kilpailevista koulukunnista joista vahvempi sortaa toisinajattelijaa. Ja tässä korostetaan hyvin vahvasti sitä että koulukuntakysymyksissä on kysymys maailmankuvista. Tätä tavataan usein jopa korostamaan sillä että tiede ei kykene ratkaisemaan maailmankuvien ongelmaa. Joko kaikki tieto on maailmankuvallista tai sitten a priori tämä aihe on määriteltu sellaiseksi että mikään tiede koskaan missään ei voi niitä selvittää.

Tässä on hyvä miettiä Kuhnia. Kuhn on moittinut vahvasti Popperia joka näki aika selvän rajan tieteen ja ei-tieteen välille. Popperilla oli myös ajatuksia falsifioinnista ja korroboraatiosta jotka korostavat että tiede oppii sitä kautta että falsifioivat testit ampuvat huonoja ideoita pois ja toisaalta sitten antaa korroboraatiota niille jotka eivät ole falsifioituneet. Ja näin tiede edistyy.

Kunh oli kova Popperkiriitikko, mutta Kuhn itsekin esitti, että erimielisyys ei oikeastaan koskenut näennäistieteen ja tieteen rajaa vaan muita kysymyksiä. Tätä ei ole välttämättä tiedostettu kun maailmakuvakiistaa ja vainonarraatiota muutetaan akateemiselta kuulostavaksi käyttämällä Kuhnin termiä paradigma.

Asian ydinero on siinä että kun Popper puhuu tieteestä, tarkastelukohde on teoria. Yksittäinen teoria kumoutuu, yksittäinen teoria on testin perusyksikkö ja tieteen pienin yksikkö. Maallikot usein ajattelevat että hypoteeseja testataan, mutta Popperilla on nimenomaan niin että teoriasta nostetaan esiin hypoteeseja joiden kautta luodaan testijärjestelmä jolla testataan teoriaa. Hypoteesia ei testata, se on vain looginen rakenne joka nostetaan teoriasta. : Kuhn näki, että teoriat kytkeytyvät toisiin teorioihin ja syntyy erilaisia paradigmoja joiden sisällä tutkijat ymmärtävät toisiaan ja toistensa käsitteitä. Eri paradigmojen kanssa vastaava ei oikein onnistu. Kuhnille paradigmat olivat yhteismitattomia. Siksi kun paradigma vaihtuu tapahtuu yleensä paljon muitakin asioita; Koko tutkimisen konseptointi muuttuu hyvinkin laajasti. Kuhnin mallissa mielenkiintoista on se, että huonoa paradigmaa ei korvata paremmalla vaan ne ovat yhteismitattomia. Väitteitä ei voi verrata toisiinsa. Ja näinollen hänelle paradigmanmuutos ei koske mitä tahansa maailmankuvaa. Kuhnilla on selvästi teorioita jotka ovat vain huonoja. Ja sitten on sellaisia jotka ovat vain aivan eri näkökulma jäsentää samanarvoisia asioita. Tieteen paradigmaa ei siis Kuhnilaisessa mielessä voi puhua jonain jossa Totuus voittaa. Tieteen edistymistä voitiin puhua vain paradigman sisällä. Kun paradigman teorioita hiotaan. Kuhnin ja Popperin kiista koski siis ennen kaikkea sitä, että jos maailmankuvanmuutos aurinkokeskiseen maakeskistyyteen oli Popperille tiedettä edistävä asia, Kuhn näki että episyklien kanssa pelaavat tuottivat laskennallisia malleja jotka kuvasivat samaa ilmiötä yhtä tarkasti, mutta oleellisesti erilaisista näkökulmista. Molemmat olivat esimerkiksi loogisesti ehyitä sisäisesti ja ne mittasivat asioita ja korjasivat teoriaa havaintojen niin vaatiessa.

Imre Lakatos otti tähän asiaan kantaa kiinnostavasti; Hän ei puhunut paradigmoista vaan tutkimusohjelmista. Hänellekin tutkimusohjelmissa on aina kysymys teoriaa suuremmista kokonaisuuksista. On ydinteorioita ja metodologioita. Tämän vuoksi yksittäisiä teorioita ei oikein mitenkään falsifioida. Koska vikaa voi korjata monella tavalla. Lakatos kiinnitti huomiota siihen että edistys tapahtuu nimenomaan sitä kautta että tiiviin ytimen ympärille kertyy muutakin tauhkaa. Ja tällä tauhkalla on tietynlainen perustelurakenne. Ja tutkimusohjelman hedelmällisyys heikkenee tämän tauhkan vuoksi. Lakatos puhui apuoletuksista ja niiden korjauksista. Toisin sanoen kriisissä oleva teoria korjaa virheitä monesti siten että se tuottaa erilaisia ad hoc oletuksia. Nämä sitovat teorian havaintoihin mutta samalla kärsii teorian ennusvoima. Ja kun teoria ei enää sano että ”asia on todennäköisemmin näin kuin toisella tavalla ei” se ei enää tuota asetelmia joita voitaisiin koetella. Eli heikko tutkimusohjelma on vain loogisesti ehyt mutta sen avulla ei voi tutkia mitään. Sen jäsenet keskittyvät suojelemaan teoriaa eivätkä tekemään tutkimusta. Näin ollen maailmankuvan muutos voisi Lakatokselle olla Totuuden voitto.

Nyt on konseptuoitu riittävästi. Sovelletaan.

Kun tarkastellaan pseudotieteellisiä väitteitä ne voivat olla hyvin monenlaisia. Usein kyseessä on näkemys josta ei itse asiassa käydä kiistaa tiedeyhteisön sisällä. Ne tuottavat eivät ollenkaan tai hyvin vähän tutkimuksia. Tällöin ei oikeastaan voida tavallaan puhua edes tieteen paradigmojen välisestä kinasta sanan täsmällisimmässä mielessä.


Valta on siitä kiinnostava asia että sehän ei kerro totuudesta mitään. Voidaan ajatella että valta-asemaan voi liittyä tiedollisuutta koskevia ongelmia kahta päälinjaa pitkin
1: Hegemonistinen arrogantti tiede heikentää vuorovaikutusta. Kritiikki on helppo ohittaa. Tämä voi jarruttaa edistystä.
2: Militantti antihegemonisti taas on toisinajattelija toisinajattelijuuden vuoksi tai ideologi sodassa kun tiede ei anna hänelle mieluisia tuloksia. Tässä ongelmana on myös jo hankitun tiedon menettämisen riski; On helppoa luoda karrikarityrisoituja hyökkäyksiä joissa lähinnä pilkataan ja syytetään vallitsevaa tieteenalaa.

Tämä siirtyminen tiedolliselta tasolta toimijoiden intressitasolle on hyvin tärkeä huomattaa. Sillä se ei ole tiedollinen vaan tutkimuseettinen kannanotto. Sitä kuitenkin käytetään monesti nimenomaan episteemisten argumenttejen sijaan. On täysin mahdotonta että samanaikaisesti maailmankuvat olisivat aina maailmankuvallisia ja tätä kautta akateeminen vapaus ja mielipiteenvapaus koskisivat teoriaa. Ja sitten samanaikaisesti myös että maailmankuvien väliset erot olisivat jotenkin tiedettyjä niin että toiset olisivat parempia kuin toiset. Joko ytimessä on paradigma jolloin tutkimusohjlemat ovat yhtä hyviä ja voidaan puhua erilaisista näkökulmista joilla on erilaiset loogiset sitoumukset. Tai sitten voidaan puhua tiedosta ja totuudesta jossa toinen näkemys on tiedetysti ja tieteellisesti parempi kuin toinen.

Onkin aina syytä kysyä että onko tämä asia jotain joka oikeasti tiedetään tieteellä vai onko se tieteen tutkimuksen ulkopuolella vai ei. Koska muutoin huomaat että vaikka ensin tyyppi puhuu miten asiiaa ei voi tutkia, voi seuraavaksi väittää että tieteellisesti on havaittu että he ovat oikeassa. ; Ja toisaalta jos he puhuvat maailmankuvallisuudesta jonain ylittämättömänä asiana niin sieltä kuitenkin jostain putkahtaa se ajatus siitä että maailmankuvien välinen ero on ero totuuden ja valheen välillä ja että tämä ero on tiedetty ja tieteellinen. ; Väistelyssä huomiota herättääkin taktinen asioiden väistämättä jonkinasteiseen selvittämättömyyteen vetoava maailmankuvallisuusneutraalius yhdistettynä intressikeskeiseen vainoargumentointiin ja sitten samalla korostetaan miten asia on oikeasti tiedetty ja maailmankuvallisuudesta on turhaa puhua koska esimerkiksi evolutionisti joka ei ole kääntynyt kreationistiksi kreationistien aineistoon tutustumisen jälkeen voi olla vain rahan vuoksi valehteleva, seurauksia pelkäävä tai muuta sillä tavalla että maailmankuvallisuus ei tässä kontekstissa enää olekaan neutraaliutta jolle on annettava tilaa koska ilman oletuksia ei selvitä vaan sitä että joku on todistetusti väärässä mutta pitäytyy väärässä mielipiteessä koska rakastaa ideologiaansa.

Näkisinkin että näennäistieteen tunnistaakin siitä että
1: kun en episteemisistä perusteista puhutaan, niin se puhuu maailmankuvista ja sorrosta. Eli siirtyy episteemiseltä tasolta kommentoimaan intressejä ja niihin liittyviä salaliittoja. Siirtyy aiheesta keskustelijoihin. Samalla se kuitenkin toisaalla usein korostaa miten kilpaileva koulukunta on kakkaa, eli itse asiassa tutkimusalan sisäisen falsifiointi ja korjausprosessivaatimuksen alla.
2: Toinen huomio on tietenkin se, että usein näennäistiede ei tee kunnon tutkimusta. Se panostaa enemmän viestintään ja julkiseen debatointiin. Itse asiassa skepsiksen puolelle tulevia asioita seurailleena olen huomannut että pseudotieteilijät haluavat väkeä vastapuoleksi joihinkin julkisiin debatteihin mutta eivät oikein halua kuvata tutkimusprosesseja joiden avulla voitaisiin koetella asioita. Näkyvyyttä haetaan akatemian sijaan myös tavallisesta kansasta.
+: Siksi mieluummin puhuisinkin siitä, että vallan sijaan pitäisi käyttää tiedolisia kriteereitä jos haluaa puhua muusta kuin vallasta. Eli vaikka totuudesta tai tiedosta tai siitä miten asiat ovat ja mitkä maailmankuvat ovat epätosia. Totuus joka on sortajan kädessä on silti totuus. 2+2=4 ei muutu epätodeksi vain sillä että minä sanon sen ääneen. Kreationismi on epätosi vapausasteisesti sen tosiasian kanssa että Tapio Puolimatka on moraalisesti kyseenalainen ihmisperse, joka otti osaa Eric Piankan vainoamiskampanjaan.

Aina kun tutkimusohjelma ei ole paradigma vaan yksittäinen teoria, aina kun se kuvaa mieluusti sitä miten tiedemaailma vainoaa sitä – eli sillä on selitys tutkimuksen vähyydelle mutta ei tutkimuksia – syntyy aika jouheva päätelmä. Aina kun sen alan seuraaminen vaatii sitä että seuraa poliittisia uutistahoja tai blogeja. Saa aikaan aika vahvan yleiskuvan.

Ja pahinta on että pseudotiede ei ole tavallaan tässä se kritiikkini ydin. Vaan se on paljon laajempi. Useinhan ajatellaan että tieteellä on hirveästi merkitystä ja valtaa. Mutta oikeasti sitä arvostetaan hyvin taktisesti valikoivalla tavalla. Ja pseudotieteilijät menevät tässä vain pari askelta pidemmälle kuin suunnilleen jokainen meistä.

Viitteet:
Thomas Kuhn, ”Logic of Discovery or Psychology of Research?” (1970)
Thomas Kuhn, ”The Structure of Scientific Revolutions” (1962) [suom. ”Tieteellisten vallankumousten rakenne”]
Imre Lakatos, ”Science and Pseudoscience” (1947)

torstai 16. maaliskuuta 2017

Lasikattoteoriat ja feminismin falsifioituvuus

Tänään skepsiksessä keskusteltiin lasikatosta. Tässä Väinö Hirvelä nosti esiin kannanoton seuraavasti "Tääsä esmerkki tutkimuksessa halutan todistaa ns. "Glass Cealing", että paha ja näkymätön, hajuton,mauton patriarkia hallitsee (naisten omia henkilökohtasia valintoja?) varjoista. Vielä ei käsittääkseni ole löydetty all white male patriarkien alaista muistiota jossa myönnetään systemaattinen naisiin kohdistuva syrjintä jota kuitenaan reaaliamalma tai tilastot eivät sen kummemmin tue. Tämä patriarkia on mahtava assertio, koska se on rakennettu nimenomaan niin, että sitä on mahdoton todistaa olemassaolemattomaksi. (vertaa: uskonto) mutta voi veljen kuinka satojen ja taas satojen tutkimusten perusteella yritetään todistaa sen olemassa olo yleensä varsin huonoin perustein." Toki tässä oli jotain muutakin ihmeellistä. Kriitikko kritisoi yhtä tiettyä tutkimusta ja mainitsi tässä ajatuksia patriarkaattiteoriasta. Mutta kyseinen tutkimus ei puhunut patriarkaatista. Sen sijaan se katsoo johtajaksi tulemisen todennäköisyyttä.

En, mielestäni tunnetusti, ole feminismimyönteinen. (Maineeltani olen ilmeisesti peräti feminismivastainen.) Hirvelä on tässä kohden kuitenkin hyvin omituisilla teillä. Hän puhuu selvästi falsifioimattomuudesta. Toisaalta hän toi jatkokommenteissaan esille ennen kaikkea sen, että "ei oltu huomioitu riittävästi muuttujia". Ja tämä ei perustunut mihinkään argumentaatioanalyysiin tai tilastomatematiikkaan. ; Mielestäni hänenkaltaistensa pitisi pistää turpansa kiinni koska muutoin feminismikritiikki ja feminismikriitikot alkavat näyttämään tyhmiltä ja typeriltä. (Helvetin tyhmiltä.) Valitettavasti Hirvelä korosti lähinnä sitä että hänellä oli mahdollinen narraatio siitä miten tutkijat ovat biasoituneet. Ja tätä kautta hänen kannattajakuntansakin puhui intresseistä juuri sellaisella tavalla joka on tullut itselleni tutuksi ... postmodernista feminismistä. (Tämä on oikeasti aika ironinen huomio ja se kilvoitti tämän kirjoittamisen ylipäätään.)

Tässä tartun siihen että lasikaton falsifiointi on varsin yksinkertainen kysymys. Jos 99% enemmistö isoista johtajista olisi naisia ja he saisivat vaikka tuhat kertaa enemmän palkkaa kuin miehet, lasikattoargumentille ei ole perustaa. Tämä tarkoittaa että on olemassa havaintoaineisto jolla voidaan falsifioida lasikattoteoria. Joka tarkoittaa sitä että sen voi kumota jollain aineistolla.

 Puhe falsifioimattomuudesta onkin oireellisempi kannanotto toisaalle.

Takana on ensinnäkin sitoutuminen patriarkaattiteoriaan. Tarkemmalla pumppaamisella Hirvelän mielipiteistä ja näkemyksistä saa itse asiassa pumpattua sen, että tosiasiassa patriarkaattiteorialle sallitaan vain se, että (1) se on tarkoituksellista toimintaa jossa tahallisesti syrjitään naisia suoraan, eli halveksitaan automaattisesti vaikkapa naisten potentiaalia kyetä ylipäätään mihinkään koskaan. Joka yhteiskunnallisella tasollaan vaatisi ideologisen keskusjohdon ja salaliiton. Ja kun tätä salaliittoa ei ole on tämä falsifioitu. (2) Tämän vaihtoehtona on falsifioimattomissa oleva patriarkaatti joka on falsifioimaton siksi että se ei ole suoraan-silmillä havaittavissa sellaisella vanhahtavalla tavalla jota verifiointikeskeiset positivistit korostivat aikana ennen kuin teorioiden kumoutuvuus ja falsifiointi olivat tärkeitä demarkaatioon liitettyjä ajatuksia.

On kiinnostavaa huomata että patriarkaattia nähdään kaikissa feminismiteorioissa. Ja se nähdään tällä tavalla konkreettisena. Kuitenkin patriaraattiteoria on jopa feministien parissa hyvin vanhaksi jäänyt ja hylätty ajatustapa. Ja siinäkin on yleisesti ottaen korostettu enemmän yhteiskunnan rakenteita ja asenteita.

Tässä mielessä Hirvelän ajatuksenkulku voidaan typistää hyvin alkeelliseen ajatteluun joka on tyypillistä ja tavallista ei-tieteentekevälle arkijärjen mukaan toimivalle epäanalyytiselle ihmiselle. Uskomiselle ja tieteellisyydelle ja perusteluille ja vastapuolen teorioille asetetaan hyvin omituisia vaatimuksia. Joita sen vastapuolen täytyisi täyttää ollakseen muka järkevä. Se, että prosessi on iso olkiukko on tietenkin epäkiinnostavaa kun tärkeintä on dissata femnistejä joita nähdään ties missä. ; Kun kritiikin ydin on että "ei saisi olla ennakkoasenteita joista tekee päätelmiä" on hieman erikoista törmätä olkiukotteluun ja vastapuolen argumenttien typistämiseen ja vääristelyyn. Jos lasikattoteorioita ja palkkojen tilastollisia eroja analysoivaa tilastomatematiikkaa kritisoi sillä että ala muka jotenkin uniformisti käsittelee jotain fyysisesti olevaa all white male patriarkaattia, joka päättää naisten palkoista salaliittosopimuksella, niin alkaahan ase kuulostamaan siltä, että pyritään nollaamaan vastapuolen argumentit jo kättelyssä esittämällä itse niistä väärä versio ja hyökkäämällä sitä vastaan. Ja tämän prosessin jälkeen mennään puhumaan toisen intresseistä ja persoonasta ja asenteista. Eli olkiukolla halutaan päästä mollaamaan vastapuolta ad hominem. Jos ei haluta puhua aiheesta vaan ihmisestä, ja tämä tehdään peräti vääristämällä vastapuolen argumentit, ei ole kovin suurta toivoa siitä että kyseessä olisi mikään muu kuin se että kriitikko itse on kovasti ideologisesti sitoutunut vihaamaan jotain tiettyä ideologiaa.

Hirvelän "ei riittävästi huomioituja muuttujia" onkin tässä kautta hyvin tärkeä ymmärrettävä asia. Kun hän kovasti moitti muuttujien huomioimattomuutta takana oli jotain muuta. (Ei hän tilastolaskelmilla tätä tehnyt vaan pelkästään väittämällä - ikään kuin se että väittää että kohde tekee tilastollisen virheen on sama kuin tämä olisi tehnyt tilastollisen virheen. Tosiasiassa on osoitettaa matematiikkalla että toinen on tehnyt tilastovirheen ja sitten viitata tähän. Matematiikkaan liittyvä käsite ei merkitse mitään ilman laskelmaa.) Muuttujien huomioimattomuus tarkoitti esimerkiksi sitä että ei oltu kumottu mahdollisuutta että naisilla on erilaiset taitosetit kuin miehillä. Eli että tilastoissa havaittu ero selittyykin jollain muulla kuin tutkittavalla asialla. Ja tätä pidettiin kumoutumattomuutena.

Hirvelän puheita noin suuressa linjassa vaivaakin se että toisaalta hän näkee että on ilmiselvää että yritykset palkkaavat miehiä ja naisia taitojen pohjalta. Toisaalta hän väittää että olisi falsifioimattomissa selvittää että naiset olisivat sorrettuja työhönotossa. Nämä eivät ole yhteensovitettavissa. ; Joko naisten palkkauksen eron takana on taitojen mukaan palkkaaminen tai jokin muu kuin taitoperustainen eli syrjintä. Joko ilmiötä ja sen voimakkuuksia voi tutkia tai ei voi tutkia. Ei voi olla niin että toinen olisi falsifioimattomissa ja toinen ei.

On yksinkertaisesti niin että (1) joko naisten ja miesten palkkauserot johtuvat taitoeroista eli siitä että palkkauksessa huomioidaan rehellisesti ilmiö joka on tilastollisesti miehille edullinen ja jota feministit eivät halua nädhä (2) tämä yksi muuttuja ei selitä kaikkia eroja joten takana on jokin epäreiluus joka kohdistuu naisiin. Tässä toki ei selviä sorretaanko miehiäkin samassa prosessissa jotenkin. Mutta selvää on että naisia sorretaan ainakin enemmän. Ja tämänlaisiin puuttuminen tekee palkkaamisesta reilumpaa ainakin joltain osin. Tämän yhden muuttujan ja palkkauksen välinen ero joko on tutkittavissa tai ei ole tutkittavissa.

Josta päästäänkin toiseen asiaan.

Uskallankin sanoa että naisten lasikattoa käsiteltäessä onkin oikeasti syytä katsoa tarkasti mistä on kysymys. Kysymys ei ole falsifioimattomuudesta tai abstraktiudesta. Kysymys on siitä että vastakkain on kaksi erilaista tapaa selittää samaa havaintoaineistoa. Ja tässä sekaisesti luullaan että fallibilistisessa tieteenteossa oma näkemys olisi perusteltu vain sitä kautta että "vastapuolen teoria" eli siihen liittyvä "muuttuja" falsifioidaan.

Ei. Falsifiointimallissa joka korostaa sitä teorioiden kumoutumista nimenomaan alleviivaa sitä että teoria joka on falsifioitavissa mutta ei kumoudu aineistolla korroboroituu. Tässä ei puhuta mitään siitä että vastapuolen teoria tulisi kumota.
1: Itse asiassa "vastapuolen teorian huomioimattomuus" on falsifiointikeskeisessä fallibilismissa jopa kenties ongelma sille "vastapuolen teorialle". Sillä jos teoria korroboroituu, ja sen vastateoriaa ei ole falsifioitu prosessissa syynä voi olla ihan se että vastapuolen teoriaa ei voida falsifioida. Selvää on että jos naisia palkataan vähemmän ja pienemmällä palkalla kuin miehiä, on tässä heuristisesti selvästi potentiaalia siihen suuntaan että erojen takana voi olla syrjintää. Tämä sanoo siihen suuntaan että tätä kritiikkipuolta on selvästi irrelevantisoitu ad hoc lisäteorioin, vaikkapa juuri teorialla siitä että naisten palkkauseron takana on taitoerot.

Sama "ei tartte kumota vastapuolta" -ideaali pätee itse asiassa myös muunlaisissa tieteenfilosofisissa suuntauksissa. Tutkimusohjelman hedelmällisyyttä korostavat pluralistisessa kilpailutilanteessa timivat Lakatos -tyyliset asenteet eivät edes oleta että vastapuolen teoriaa koskaan kumotaan koska oletuksena on että vastapuli paikkaa omaa teoriaansa ad hoc -oletuksin. Tutkimusohjelman hedelmällisyys mitataan tutkimusten määrällä ja sillä miten paljon se synnyttää mahdollisuuksia koetella mallia. Samoin yhden hallitsevan teorian näkemykseen keskittynyt Kuhnin paradigmamalli korostaa sitä että vastapuolen kumoamisen sijaan on selitettävä aineisto laajemmin.

Toisin sanoen kyseessä ovat kilpailevat teoriat jotka selittävät pääasiassa samaa teoriaa. Vastakkain on näkemys jossa tilastollinen jakauma selittyy sillä että naiset osaavat huonommin. Ja se että naiset kohtaavat syrjintää. Molempien falsifioituminen tapahtuu monin paikoin samankaltaisella aineistolla. (Jos naiset menestyvät usein ja tienaavat sikana se on vähintään haaste ellei peräti kumous molemmille näistä teorioista.)

Miten itse tutkisin tätä?

Itse en kovin mielelläni katso palkkakeskiarvoja koska niiden takana voi olla se, että eri alojen ansaintalogiikat ovat erilaiset. Ja näiden takana voi olla ties mitä. Voi olla että naisvaltaiset alat saavat huonompaa palkkaa. Ja tämä voi johtua siitä että naisia ei arvosteta noin yleensä. Tai sitten arvonlisää eksponentiaalisesti tuottavat prosessit ovat hyvin tietyillä aloilla (suunnitellaan tuotteita joita muut rakentavat) ja toiset taas enemmänkin ennaltaehkäisevät vahinkoja tulevaisuudessa (siivous),

Näkisin että vertailu on tärkeää. Eli kun vastakkain on kaksi tutkimusohjelmaa, voidaan katsoa kuinka laajasti ne pätevät.

Olen siinä mielessä työnantajakeskeinen että katson että jos yritysjohtajien palkkaamista hoidetaan huonosti, niin se on jotain johon pitäisi erityisesti kiinnittää huomiota. Ja tässä mielessä en katsoisi "parhaiten palkattuja pomoja" tai sitä "kuinka monta prosenttia on miehiä ja naisia". Palkka kun ei välttämättä ole sama kuin taito. Yritysjohtajan palkkioita kun ei sidota siihen minkä muutoksen hän itse saa aikaan verrattuna siihen että tilalla on joku toinen joka saa palkkaa X. Yritysjohtajilla tuppaa menemään nousukautena paremmin ja laskukausina huonommin siitä huolimatta että heidän taitonsa olisivat vakaita.

Ja tässä mielessä keksin mielestäni hyvän tavan skaalata ja verrata asioita ; Kun ongelma koskee nimenomaan yrityksiin palkkaamisia, ja takana on hyvin paljon muuttujia, voidaan selvästi eristää palkkaustilanteita koskevia kohtia. ; On nimittäin olemassa yrityksiä joita ihmiset ovat perustaneet itse. Tässä kohden voidaan ottaa yrityksiä jotka ovat perustajansa omistuksessa. Näistä syntyy ensimmäinen ryhmä. Ryhmä joka jaotellaan tietenkin miehiin ja naisiin. Näiden ryhmien väliset erot voidaan sitten ottaa tarkasteluun vaikka toimialakohtaisesti.

Omaksi perustamaksi yritykseksi kelpaisi yritys joka on perustettu itse. Sen lisäksi firmalla täytyisi olla lisäehtoja. Yritystä ei ole investoitu omien sukulaisten rahoilla. Ja se ei ole komplementtituote tai komplementtipalvelu oman sukulaisen yritykselle. (Mallia toinen myy traktoreita ja toinen traktorinrenkaita tai traktorihuoltoa. Näissä kun tulee ns. asiakasverkostoa.) Samoin se ei ole yritys joka on käytännössä "suvun bisnes uudelleennimettynä vaikka konkurssin jälkeen".

On hyvä katsoa että kun puhutaan taidosta, on hyvä miettiä mitä taito on tavallaan yritysmaailmassa. Se on tavallaan taitoa luoda lisäarvoa omalla työllä. Tämä on massia. Yritysten menestys laitetaan käyrälle. Katsotaan miten monta prosenttia mitenkin menestyneistä yrityksistä on miesten ja mitkä naisten käsissä. Näissä voi olla eroja. Mutta nämä erot voivat johtua biologiasta, kulttuurin kasvatuksesta ja ties mistä. Mutta ne eivät johdu yritysten palkkausta koskevista asennevammoista. Koska itse omaan yritykseensä itsensä toimitusjohtajaksi laittanut tyyppi ei sorra itseään palkkaamistilanteessa.

Näistä saadaan vertailukäyrä. Kun sitten katsotaan sellaisten yritysten toimintaa jotka ovat vastaavanlaisia. (Yhtä suuria, yhtä vanhoja) mutta jotka sitten palkkaavat jonkun toisen johtotehtäviin, saadaan näille vastaavat käyrät. Ja jos näissä käyrissä on eroa siihen verrokkikäyrään nähden, voidaan nähdä että palkkaus ei ole pelkästään rahantuottokykyyn sidottu. Jos nämä käyrät eivät matchaa on hyvin todennäköistä että palkkauksessa suositaan tai sorretaan asiattomasti jotain tahoa.

Mielestäni tämä on hyvin hieno tapa katsoa asiaa. Koska "taito" ja "johtajuus" ovat usein sen verran absrtakteja ja monimuuttujaisia että niiden liittäminen ties mihin on hyvinkin mahdollista. Ne selvästi ovat kuitenkin jotain joita ei voi pitää täysin falsifioimattomissa olevina vaan niille voidaan antaa sisältöä. (Ja tämä on tutkimuksessa syytä määritellä.) On selvää että tämä näiden käsitteiden takana oleva epämääräisyys on mahdollisesti jotain jolla "naisjohtajien palkkauserot johtuvat taidoista"  -teoria on ad hoc -suojattu tutkimusohjelma ja taantuva paradigma tai tutkimusohjelma.

Mutta tosiasiassa johtajuus on hyvin erilaista erikokoisissa yrityksissä. Ne vaativat erilaista johtajuutta. Itse en näe mahdottomana sellaista vaihtoehtoa, että biologian ja kasvatuksen tai vain toisen näistä seurauksena olisi sellaisiakin tilanteita joissa naisilla yleisempi sosiaalisuus sopisi jonkinlaisen kokoisen yrityksen johtamiseen ja miehen toisenlaisten. (Vaihtoehdot on vähintään tutkittava jossain tai mahdollista tutkia jossain.) Samankaltaisia juttuja voidaan kenties liittää taitavuuskysymyksiinkin. (Muuttujia ei tarvitse kaikkia keksiä eksplisiittisesti jos niitä silti huomioidaan.)

Tietääkseni ihan tämänlaista tutkimusjärjestelmää ei ole tehty. Puheet keskittyvät palkkojen suuruuksiin ja siihen onko naisen euro miten monta senttiä ja muuttuuko tämä jos asiaa katsotaan toimialojen ja ylitöiden kautta. Ja siihen monta prosenttia on yritysjohtajia. Koska ilmeisesti tästä syntyy hauskempaa nettikeskustelua.

sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Ontto sydän, farisealainen tosiusko

Filosofit rakastavat käsitteitä. Se onkin tarpeen sillä kategoriavirheet ovat helposti uhkana. On käytettävä täsmällistä tai täsmennettyä määritelmää oikeassa paikassa. Väärä sana väärässä paikassa vääristää sisältöjä ja lopputuloksena syntyy huonoa ajattelua ja virhepäätelmiä.

Siksi on luontevaa esimerkiksi uskonnon kohdalla erottaa onko uskomus faith vai belief -tyylinen uskomus. Faith on kokemuksellisempi tiedollisuuttakin sisällään pitävä kun taas belief koetumpi ja korostaa uskoa joka tehdään nimenomaan ilman todisteita. Tämänlaiset erot ovat filosofeista kiinnostavia ja niillä on usein valtava ero siinä miten asioiden kanssa pitää toimia käytännössä. Sen vuoksi voidaan olla pahoillaan vaikka siitä miten "tiedeusko" on harhaanjohtava termi joka tyypittää liikaa.
1: Kieli on toki tässä kohden hankala. Suomenkielinen "Raamattu" puhuu uskosta "Matt. 17:20": "Koska teillä on niin vähän uskoa", vastasi Jeesus. "Totisesti: jos teillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran, te voisitte sanoa tälle vuorelle: 'Siirry täältä tuonne', ja se siirtyisi. Mikään ei olisi teille mahdotonta.", osaa englanninkielinen käännös "New Living Testament" -kertoa, että Kun "You don’t have enough faith,” Jesus told them. “I tell you the truth, if you had faith even as small as a mustard seed, you could say to this mountain, ‘Move from here to there,’ and it would move. Nothing would be impossible." ja "New King James" sanoo saman kohdan "So Jesus said to them, “Because of your unbelief; for assuredly, I say to you, if you have faith as a mustard seed, you will say to this mountain, ‘Move from here to there,’ and it will move; and nothing will be impossible for you."

Joskus täsmennykset ovat kuitenkin turhia tai vääriä. Tai mahdollisesti turhia ja vääriä. Tästä hyvänä dilemmana on mielenfilosofiassa tärkeä filosofinen zombie. Se on ajatuskokeenomainen käsite jossa on olento joka on muuten täysin samanlainen kuin normaali ihmisolento, mutta sillä ei ole tietoisuutta eikä subjektiivisia kokemuksia (kvalia). Moni pitää sellaista mahdollisena ja korostaa että tämä korostaa sitä että meillä olisi jokin attribuuttejen ulkopuolinen täysin subjektiivinen ydinminuus. Kuitenkin esimerkiksi Daniel Dennett edustaa koulukuntaa jonka mukaan filosofinen zombie on mahdottomuus joka johtuu siitä että ei mietitä mitä kaikkea tarvitaan jotta zombie todella saataisiin toimimaan ja reagoimaan sopivasti. Myös itse pidän filosofista zombieta virheellisenä koska en pidä kvalia -käsitettä totuudenmukaisena. Se onko filosofinen zombie relevantti vai ei riippuu koulukunnasta. Se mikä koulukunta on metafyysisellä tasollaan oikeastioikeasti tosi on se joka ratkaisee tämän ongelman (ja se ei ole tietojemme saavutettavissa ainakaan toistaiseksi, minä luotan että luultavasti vain toistaiseksi.)

Jos luodaan ja eritellään käsite vain jotta saadaan käsite, se on ontto. Tämänlainen temppuilu on usein tarpeen siinä tilanteessa kun suojataan omaa ajattelua relevantilta kritiikiltä, ja tähän kritiikkiin ei ole mitään hienostuneita keinoja. Tieteenfilosofi Imre Lakatos kertoi miten rappeutumisvaiheessa olevat tutkimusohjelmat - paradigmat tai tätä heikommat tieteelliset teoriat jotka ovat kovaa vauhtia matkalla kohti ei-tieteellisyyttä - keräävät ympärilleen suojaavia käsitteitä. Nämä ovat tyypillisesti ad hoc -selityksiä ja sitä että käsitteitä pilkotaan jotta kritiikki ei koskisikaan sitä "ydinasiaa". Tämä tietenkin heikentää konseptien käyttökelpoisuutta. Ad hoc -selitykset kun epämääräistävät teoriaa niin että ei voida ennustaa miten jokin asiantila tapahtuu. Ja käsitteidenjako johtaa siihen että konseptia voi käyttää yhä suppeammalla alueella. (Määritelmän rajaama kohde "pienenee".) Tämä johtaa tutkimusohjelman rapistumiseen.

On hyvin mahdollista että "usko" -sana on muuttunut osittain tämänlaiseksi. Tämän syynäkin voi olla kritiikin kohteena oleminen. Kun katsotaan uskontoja voidaan huomata, että hyvin tavallinen puolustus on selittää että kriitikko ei ymmärrä että mikä on uskontoa ja mikä uskoa. Tämä on logiikan kannalta syytös kategoriavirheen tekemisestä. Ja se voi olla hyvinkin relevantti syytös.
1: Joskin ihmettelen miksi näkökulma tuntuu olevan se että uskontokritiikki olisi väistämättä jotain pro-ateismia. Eli miksi uskontojen käytänteiden ja toimintojen kritiikki on paheksuttavaa ja miksi uskontokritiikkiä uskontokritiikkinä tekevä uskontokriitikko kohtaa syytteitä siitä että ei kykene erottamaan uskontoa ja uskoa toisistaan. Itse näen että minun ei-uskovainen identiteettini hämää monia ja moni ajattelee että jos ei-uskovainen harrastaa uskontokritiikkiä niin hän identiteettinsä vuoksi väistämättä ei ymmärrä uskon ja uskonnon eroa. Hauskaa on että nämä ihmiset eivät itse kykene erottamaan mikä on uskoa ja mikä uskontoa. He eivät ymmärrä että uskontokritiikki on uskontokritiikkiä riippumatta siitä kuka sen sanoo. Se muuttuu uskokritiikiksi vasta kun esillä on uskoa koskevia argumentteja jotka syyttävät uskoa. Sanojan identiteettiä ei osata erottaa sanotusta.

Usko -sanan erikoisuudesta on hyvä esimerkki "Turun Sanomissa". Siellä Kaarlo Kalliala käsittelee kolumnissaan Kari Salmisen näkemyksiä. Kalliala puolustaa "tapakristillisyyttä". Kontrastiksi nostetaan Salmisen teesi "varsinainen usko ei ole välttämättä uskonnoissa edes keskeinen" ... "Miljardit ihmiset elävät uskonnollista elämää miettimättä hetkeäkään fundamentaalisia asioita tai ateistisia kysymyksiä.". Kalliala korostaa että asia voidaan nähdä ongelmana tai sitten ei. Hänestä Salminen itse asiassa näyttää pitävän tuota ongelmana "Jostain Salmiselle näyttäisi kuitenkin nousseen ajatus, että ”varsinainen usko” silti olisi jotakin muuta. Ehkäpä uskomusjärjestelmä, jossa olisi ensisijaista hyväksyä tietyt lauseet tosiksi kuvauksiksi joistakin asiantiloista." Ja tästä seuraakin se että ulkoista ja sisäistä on hankalampi erottaa ; "USKONNOSSA ON uskontunnustuksia, kristinuskossa ainakin. Uskontunnustuksissa on kieltämättä sisältölauseita, ei vain Athanasiuksessa vaan myös apostolisessa ja Nikean tunnustuksessa. Varsinainen usko ei kuitenkaan ole silkka tiedonsisältö tai ajattelumuoto, vaan mielensisältö ja elämänmuoto." ... "Toiseksi uskon elämänmuotoluonteesta seuraa tapakristillisyyden kunnianpalautus. Tokko on mitään muuta tapaa olla kristitty kuin olla tapakristitty."

Tämä vastaa hyvin kokemustani monista uskovaisista jotka korostavat että he eivät ole uskontoa vaan uskoa. Eräskin uskovainen selitti että on tärkeää erottaa usko ja uskonto. Ja selitti että "sydämen uskolla pelastutaan" ja korjasi sitten heti että "sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan." Kysyin miksi hän täsmensi ja muutti sanomaansa. Ja hän kertoi että sen vuoksi että hän ei halunnut sanoa asiaa virheellisesti. Tämä onkin ymmärrettävää. Hän tapaili Ison Kirjan jaetta "Room. 10:10". Oleellista on kuitenkin se, että sydämen usko näyttää koostuvan doktriineista jotka ovat sisällöltään tietynlaisia. Kun ihminen puhuu uskosta eikä uskonnosta on huomattava että heillä on tarkkoja mielipiteitä vaikka abortista ja homoista. Ja nämä luetaan Raamatusta. Heillä on järjestäytynyt joukko ihmisiä jotka tekevät yhteistyötä näiden doktriineita puolustaen, opettaen ja mahdollisesti tämän mukaan äänestäen ja kansalaisaloitteita allekirjoittaen. Ulkoinen käytös, käytöstavat, kommunikaatiossa käytetyt uskonsuuntauskohtaiset "sisäpiirin termit" ja oikeat mielipiteet demonstroivat myös sosiaalisesti omissa piireissä sen kuka on "oikea sydämen uskova".

Onkin jännittävää muistaa Kallialan huomio "Siitä on vähintään puoli vuosisataa, kun joku viimeksi yritti kristillisiä tapoja noudattamalla näyttää paremmalta kuin olikaan. Sosiaalinen paine on jo iät ja ajat ollut päinvastainen. Tämän päivän tapakristitty onkin todennäköisesti sekä rämä- että jääräpäinen." Tapakristillisyys on liitetty kaksinaamaisuuteen, kaksinaismoralismiin tai farisealaisuuteen, samanaikaisesti. On ajateltu että tapakristitty on joko sellainen että hän teeskentelee ulkoisesti kristittyä mutta käytöstavat tarkkailun tai rituaalitilanteiden tai muiden palvontatilanteiden ulkopuolella ovat hyvin erilaisia, ei-kristittyjä. Tai vaatii muilta kristillistä käytöstä jota ei itse noudata. Tai sitten niin että osaa oppeja mutta ei elä niitä sydämessään.

On jännittävää miten usko onkin hyvin erikoinen ja ontto termi. Ihmisillä, mukaanlukien fundamentalistikristityillä, onkin itse asiassa jopa kiitettävä kriittisyys uskontoinstituutiota kohtaan. Suuri osa ihmisistä arvostaa hengellisyyttä joka pidetään täysin erillään tapakulttuurista. Sekä fundamentalisteja että monia ateisteja yhdistää se henki että "passiivisluterilainen ottaa osaa rituaalivallan demonstraatioihin". Samalla kuitenkin selitetään että usko on jotain ihan muuta. Tämä jokin ihan muu ei kuitenkaan ole myöskään subjektiivista. Itse asiassa "sydämen uskoa" fundamentalistipiireissä on hyvin vaikeaa erottaa fariseusten asenteesta jossa oikea oppi oli niin tärkeää että sitä tärkeämpää ei ollutkaan.
1: On jännittävää miten fariseukset eivät pitäneet sairaiden parantamisesta sapattina, koska heistä se rikkoi perinnetapoja ja oikeita mielipiteitä vastaan. Samoin monella "sydämen uskovaisella" on tärkeää että antaa poliittisen tukensa "Aito Avioliitto" -liikkeelle ja kohdella homoseksuaaleja ilkeästi ja ei-rakkaudellisesti.

Suurilta osin "usko" onkin jotain joka on täsmälleen kuten uskonto. Mitään tapoja erottaa uskontoa uskosta ei ole. Eikä ero ole pelkkä sisäisyyskään. Se on vain "ihan eri juttu" koska se on "ihan eri juttu". Tällaisessa yhteydessä käsite on tietenkin täysin ontto. Se on tietenkin tarpeen koska muuten kritiikki muuttuisi relevantiksi kritiikiksi ja jouduttaisiin muuttamaan mielipiteitä. (Joka on tietenkin kaikille kunnon fariseuksille kauhein asia maailmassa.) Käsite on pilkottu niin irralleen keskustelusta että se on muuttunut turhaksi. Ei ihme että nämä kristityt elävät kritiikki-immunisoidussa tyhjiössä jossa suojakäsite "emme ole uskontoa vaan uskossa" suojelee kaikelta mahdolliselta. Uskontoa koskeva kritiikki siirretään syrjään koska uskontokriitikot eivät ymmärrä eroa uskon ja uskonnon välillä. Ja vakaumusta koskevat oikeudet sysätään syrjään koska Tosi Usko ilmentää itseään tapakulttuurillisilla tavoilla, tavalla joka on eri juttu koska se on eri juttu.

Fundamentalistisia "sydämen uskovaisia" tuntuukin kuvaavan se että he julistavat innolla miten kaikki ovat tervetulleita (kunhan ovat valmiita muuttumaan juuri sellaisiksi kun he haluavat). Heidän internetryhmänsä ovat usein vahvasti moderoituja echo chambereita joissa kriittiset bannataan ja sensuroidaan tai jätetään kommentointijonoon. Uskovaiset fariseukset sitten tukevat toisiaan ja kannustavat toisiaan ties mitä ihmeellisimmissä asioissa.
1: Esimerkiksi tänään törmäsin siihen miten homojen avioliitto on sitä että Hitlerin oppeja halutaan kirkkoon. Rinnastus oli omituinen perussuomalaisia kannattavalta ihmiseltä. Sillä Hitler pisti homoseksuaalit keskitysleirille. Ja toisaalta perussuomalaisia ympäröi pari vuotta sitten erikoinen kohina joka johtui siitä että saksan kansallissosialistisen puolueen alkuaikojen puolueohjelmma oli hyvin hyvin samanlainen kuin perussuomalaisilla. Nämä ovat niitä Hitlerin oppeja. Se, onko tämä ongelma vai ei on sitten eri asia. Siihen minä en osaa sanoa. Välttämättä perussuomalaiset eivät edusta karkeaa pahuutta.

Tämä kaikki varmasti kertoo syyn sille miksi uskovaiset kokevat uskontokritiikin hyökkäyksenä uskoa kohtaan. On toki ällistyttävää miten uskontokriitikko koetaan uskonnonvapautta rajoittavana hahmona joka hyökkää vakaumusta vastaan. Hyökkäys vakaumusta vastaan koetaan siksi että tosiasiassa "sydämen usko" ja muut tärkeät konseptit ovat itse asiassa hyvin tarkasti sidottuja tapaperinteeseen. Ne ovat niin lähellä uskontoa että mikään mikä loukkaa uskontoa ei voi olla loukkaamatta uskontoon sidottua identiteettiä ja ennen kaikkea niihin identiteettimerkkeihin sidottua uskoa. "Sydämen usko" ja "uskonto" ovat eri asioita vain koska ne ovat eri asioita. Kritiikki osuu kuitenkin lähelle koska mitään relevanttia eroa ei monin paikoin itse asiassa edes ole. Tässä mielessä "sydämen usko" on ontto termi joka on olemassa vain jotta kritiikki ei osuisi. Tämä tekee konseptista hyvin onton.

Toisaalta konsepti voi olla tämän lisäksi myös koulukuntariippuvaisesti ontto (eli käsite on joissain kulmissa vain yhden kerran ontto ja toisissa tuplaontto); Koska tapakulttuurissa tehdään rituaaleja jotka ovat absurdeja ja pidetään mielipiteitä jotka ovat joko onttoja tai peräti moraalittomia jos uskonvakaumusta ei pidä, niiden toteuttaminen oikeilla asenteilla vaatii tarkkaa sisäistä mielentilan kontrollia. Voi olla että tapakulttuuria täydellisesti seuraava kristitty jolta puuttuu vakaumus on itse asiassa "filosofinen zombie". Tämä on juuri minun kannaltani relevantti näkemys koska minun maailmassani ei ole relevanttia sanoa että "rakastan syntistä mutta vihaan syntiä". Eikä pelkästään siksi että en usko "synti" -konseptiin. Vaan myös siksi että ei ole relevanttia puhua siitä että "rakastan sinua mutta vihaan kaikkea sitä mitä sanot, teet, ajattelet, edustat, kannatat, toimit". Ei ole mitään "ihmistä" jonka voisi erottaa attribuuteistaan. Viha voi toki olla suhteellista, esimerkiksi sitä että vihaa jotain yksittäistä ihmisen piirrettä ("Hyvä perse, mutta mikä naama" -kokemus on monille miehille tuttu ; Itse asiassa sovinistimies varmasti tarvitsisi konseptin, nasakan määritelmän, "naiselle joka näyttää hyvältä takaapäin mutta ei edestäpäin".) Tällöinkin kuitenkin ihan konkreettisesti vihaa osaa ihmisestä, ei niin että ihminen jotenkin jäisi tämän vihan ulkopuolelle. Osa hänestä jää, mutta osa ihmisestä menee aina mukana. Minulle "sydämen uskova" on siis "tuplaontto" käsite.

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Ei oo tosikaan miten harhaisia kristittyjä maailmassa onkaan...


"Paholaisen Asianajajan" ryhmässä kohosi keskustelua homontappolakialoitteesta. Keskustelua herättä erityisesti Sami Liedes joka piti aloitteen läpikäymistä demokraattisena ratkaisuna. Mutta jolla oli kuitenkin sellainen erikoinen puolustusvaihde päällä että häntä varmasti vaivasi se että kristitty tekevät tämänlaisia aloitteita. Valitettavasti hän lähestyi asiaa enemmänkin syynä moittia ateisteja jotka eivät ymmärrä kristittyjä ja kristillisyyttä. Tarkemmassa katsomisessa näytti kuitenkin enemmän siltä että tässä hänen argumentoinnissaan oli kuitenkin enemmän kyse siitä että hänestä olisi miellyttävää jos kristityt - joihin hän identifioituu - eivät olisi sellaisia idiootteja kuin usein ovat. Ja näin Liedeksen kaunis lähtökohta päätyy rumaan lopputulokseen.

Tämä kina tiivisti tämän hetken teoriani siitä miksi ateistit ja kristityt pitävät omaa puoltaan eettisenä ja vastapuolta väehmmän. Nähdäkseni kristinuskon ja ateismin kinassa on aika pitkälle siitä että
* Kristityt näkevät asiat siten että vain Jumala voi antaa objektiivisen moraalin. Toisin sanoen ateismi ei anna metaeettistä oikeutusta moraalisiin tekoihin.
* Ateistit näkevät että tämä sama mekanismi johtaa siihen että tosiasiassa kristityt usein tekevät pahaa kutsumalla sitä hyvyydeksi ja että tämä moottori masinoi väkivaltaa.

Pinnallisesti työn alla oli No True Scotsman -argumenttivirhe.

"No true Scotsman is an informal fallacy, an ad hoc attempt to retain an unreasoned assertion. When faced with a counterexample to a universal claim ("no Scotsman would do such a thing"), rather than denying the counterexample or rejecting the original universal claim, this fallacy modifies the subject of the assertion to exclude the specific case or others like it by rhetoric, without reference to any specific objective rule ("no true Scotsman would do such a thing")."
(Wikipedia)

Sami Liedeksen mukaan teot eivät ole kristillisiä. Tämän ajatuksen takana on laaja apologeetikoiden perusteluperinne. Jossa selitetään että jos kristitty murhaa, niin tästä yksittäistapauksesta ei voida yleistää koska kyseessä ei ole tosi kristitty. Tekohan on kristinopin vastainen. Näin ollen murhaaja ei kuuluisi kristittyjen joukkoon. Tämän vuoksi Liedes viljelee "harhassa oleva kristitty" tai joka vain "esiintyy sellaisena". Valitettavan usein tämä liittyy muualla myös siihen että ateistimurhaajasta yksittäistapauksesta voi yleistää koska metaetiikka. Liedes kuvaa tätä asennetta ymmärrettävällä tavalla. Hän on pahastunut kun uskonto liitetään negatiiviseen asiaan. Ja tähän syyllinen on tietenkin paha ateisti. "Todellisuudessa tässä oli enemmän kyse teidän argumentistanne siitä, että kristityt tekevät jotain pahaa. Myönnän, että kristityt voivat tehdä pahaa, joten en ensinkään näe, mitä urputatte. Jos kyse ei ole tai ei mahdollisesti ole kristitystä, tämä on kuitenkin täysin validi ja pätevä argumentti eikä NTS."

Jos tähän vetää "No True Scotsman" -puolustuksen, Liedeksellä on asiaa "Tarkkasilmäinen kuitenkin huomaisi, ettei sitä voi soveltaa tähän, vaan se muistuttaa tilannetta lähinnä pinnallisesti. Suosittelisin tutustumaan tarkemmin siihen, mistä No True Scotchmanissa on kysymys, ettet väärinkäyttäisi sitä uudestaan yhtä nolosti ja tekisi siten itse argumentointivirhettä." Sillä hänellä on tarkat määritelmät "Kristitty on ihminen, joka uskoo tiettyihin asioihin ja pyrkii elämään näiden uskomusten mukaisesti." ja "Harhassa oleva kristitty on sellainen ihminen, joka on riittävän oikeaoppinen ollakseen kristitty, mutta jolla on jotain räikeästi mainstream-kristillisyyden ei-ydinalueen kanssa ristiriitaisia (tai ainakin mainstream-kristillisyyden vastaisia) näkemyksiä tai toimintatapoja. Nähdäkseni esimerkiksi kristitty rasisti (modernissa maailmassa) olisi tällainen, samaten kristitty palkkamurhaaja. Tai kristitty mafioso, joita uskoakseni Sisiliassa on paljon. Nämä ovat edelleen kristittyjä, mutta heidän elämäntapansa on selvästi kristinuskon vastainen." ... "Mainstream-kristillisyys selvästi kuitenkin tuomitsee tällaiset elämäntavat. Nähdäkseni esimerkkien listaan voidaan lisätä myös sellaiset tavanomaisemmat esimerkit kuten avosuhteessa elävä kristitty tai aktiivisesti homoseksuaalisuutta harjoittava (ja toimintaansa katumaton) kristitty." Liedes selittää "En myöskään ymmärrä, mikä ongelma sinulla on sen väitteen kanssa, että mikäli kyseessä on kristitty, se on harhassa. Sitä paitsi minähän en ole edes sulkenut pois sitä mahdollisuutta, että he olisivat kristittyjä. Mutta vaikka suoraan väittäisin, että he eivät ole kristittyjä, kyseessä ei selvästi siltikään olisi No True Scotchman."

Otan tämän esiin siksi että jollain tavalla argumentti itse asiassa toimii. Siis siihen asti kunnes ei.

Ei oikea skotti -argumentin kohdalla Liedeksen ongelma on siinä että hänen ratkaisunsa on hyvin spesifi. Se nojaa moneen hyvin maailmankuvalliseen ja mielipiteenvaraiseen premissiin siitä mitä tarkoittaa olla kristitty.

Ja jos on erimielinen suunnilleen yhtään mistään niin tosi skotti palaa. Ja erimielisyys niiden kanssa on helppoa. Sosiologiassa esimerkiksi kristitty on se joka itseään kutsuu kristityksi ja kuuluu kristityksi liittyviin instituutioihin. Ja kristillisyyttä tässä kulmassa on se mitä kristityt tavallista useammin tekevät. Yliedustukset suhteessa muuhun kulttuuriin kertoo ideologisista kytköksistä toiminnan tasolla. Liedeksen ajama teologinen korrektius on vähän kuin poliittista korrektiutta, voidaan nähdä jopa valehteluna ja hämäyksenä sen sijaan että se paljastaisi jonkin syvän ja väistämättömän Totuuden. Tässä valossa suhtaudun myös Liedeksen retorisiin kysymyksiin, jotka olivat jonkinlaisia statementeja. Ja mitä ilmeisemmin vaihtoehdon torjuminen ns. horse laugh -asenteella argumentin sijaan. "Olisiko sinun vaihtoehtosi se, että kristitty on jokainen, joka sanoo olevansa sellainen? Miksi tämä lähestymistapa olisi yhtään rehellisempi?" Kysymys on, mutta se ei ole retorinen.

Tässä mielessä Liedeksen ratkaisu on sellainen että sitä voisi verrata hieman huvittavaan tositilanteeseen. (Josta olen blogannut aikaisemmin.) Kun antiikin kreikassa keskusteltiin ihmisen määritelmästä, päädyttiin karvattomaan kaksijalkaiseen. Diogenes toi esille kynityn kanan ja sanoi että siinä on meille ihminen. Sami Liedeksen ratkaisu olisi jotakuinkin se, että tässä viitekehyksessä hän haluaisi murhata jonkun, joten hän ensin nyppii kohteelta kynnet pois. Tämä on pahoinpitely. Sen jälkeen kyseessä ei ole ihminen. Joten sen voi tappaa ilman että kyseessä on surma. Tämän jälkeen hän puolustaisi itseään oikeudessa uljaasti siitä että hän haluaa tuomion vain pahoinpitelystä. Tilanne on jollain hyvin erikoisella tavalla loogisesti koherentti. And that's it. Ei sillä kovin pitkälle ponnisteta.

Tarkemmin:

Jos aiheena on "No True Scotsman" puhutaan aivan oikeasti määritelmistä.
1: Se on argumenttivirhe samasta syystä kuin ad hoc. Eli sen soveltaminen johtaa lopulta siihen että sitä voi käyttää mihin tahansa. Ad hoc tarjoaa loogisen mahdollisuuden ja vaihtoehdon, mutta tämä vaihtoehto ei ole selitysvoimainen. Ja tätä kikkaa voi käyttää kaikkeen. (Ad hoc on ; "Sinä olet kaunainen. - En tunne olevani. - Se onkin salattu alitajuinen kauna.". Ja NTS "Kukaan skotti ei käytä alushousuja - Angus kyllä pitää naisten pikkareita - no, hän ei olekaan todellinen skotti.")
2: Toisaalta joskus No True Scotsman -virhettä ei tapahdu vaikka siltä näyttääkin. Tällöin kyseessä on jokin jonka kriteeriattribuutit tai luonto on muutoin määritelty, tunnettu ja rajattu tavalla jossa voidaan nähdä että esimerkki ei todella kuulu joukkoon. Tämä vaatii kykyä määritellä asia. (Angus onkin sitten oikeasti tummaihoisen afrikkalaisen Suomeen maahanmuuttaneen kovan MacGyver -fanin antama nimi. Ei ole skotti hän. Ei kansalaisuuden eikä etnisyyden eikä alkuperänsä kautta.)

Näin ollen jos kristityt ajavat tappoaloitteita, kysymys ei ole mitenkään väistämättä siitä että kristityt eivät oppinsa mukaan saa tappaa tai että kristillisyys, etenkin tiettyjen suuntausten kristillisyys, ei lietsoisi tätä ongelmaa. Sillä voihan todellakin olla että "Harhassa oleva kristitty on myös tosi kristitty. Kristinuskon luonteeseen kuuluu hyvin keskeisesti käsitys ihmisen, ja myös jokaisen kristityn, syntisyydestä." Kuten Sami Liedes onkin sanonut kun ihmisiä on rajattu jyviin ja pakanoihin. Jos näin on, on hyvin vaikeaa keksiä miten syytös olisi viallinen. "Yksikään kristitty ei kannata murhaamista" päätyy helppoon siilipuolustukseen.

Tällöin Liedeksen soveltama puolustus on ontto syytös. Vaihtoehto määrätään naurettavaksi a priorisesti tavoilla joita ei voida jakaa ja selittää. Jos tämä sallitaan päädytään juuri siihen miksi No True Scotsman on argumenttivirhelistassa. Vakaumus siitä että sydämessään tietää mitä kristitty tekee ja ei tee muuttuu argumentinkorvikkeeksi. Toki ymmärrän että nykyään monelle mielipiteenvapaus on jotain joka muuttaa kaiken perustelluksi ja järkeväksi vain siksi että sen saa sanoa ääneen. Liedes kykenee tässä tilanteessa sanomaan ainoastaan todellisen helmen, sokerin argumentaation pohjalta "Miksi minun pitäisi pystyä määrittelemään selvästi "kristittyyden" rajat? Onko kiellettyä myös sanoa ihmistä pitkäksi, jos en osaa sanoa tarkalleen, missä kulkee pitkän ihmisen raja? Voidaan tähän ottaa hengellinenkin näkökulma (josta osa kristityistä on kyllä kanssani eri mieltä): Kristityt ovat ne ihmiset, jotka ovat riittävän oikeaoppisia, että he pelastuvat. Mutta sitä on vähän vaikea observoida." Tämä määrittelyongelma räjäyttää asiat sosiologisen määritelmän puolelle. Jos kristinusko ei ole observoitavissa, kun taas sosiologinen määritelmä on, niin siinä tapauksessa käyttökelpoinen ja keskustelussa sovellettava käsite on melkoisen vahvoilla. Liedes yrittää puolustautua yhtäälle. Ja tämä vaatii puolustautumista joka sitten iskee tämänlaisen takaoven auki toisaalta. Liedeksen argumentti vaatii kuitenkin molemmat premissit. Sen että kristinusko määritellään kuin hän haluaa. Ja että rinnastus on väärä koska tämänlainen ei osu kristillisyyden määritteisiin.

Sillä kaikesta huolimatta puolustuksessa on muutama melkoisen vakava perusongelma;
1: "Harhassa oleva", mutta kuitenkin kristitty, vaikuttaa kovasti kristityltä, joka on kristitty, vaan ei kuitenkaan "tosi" kristitty. Voidaksemme sanoa että tekijä on kristitty meidän täytyy tietää että hän on kristitty. Voidaksemme sanoa että No True Scotsman on väärässä, täytyisi kuitenkin kyetä tekemään sama. Eli selittää että kyseessä ei todellakaan ole kristitty vaan todella jokin joka on kristillisyyden kriteeriattribuuttejen ulkopuolella. Muutenkin kuin viittaamalla syviin tunteisiinsa ja siihen miten pahastuttavaa on jos asia olisikin tosi.
2: Puolustuksessa on itse asiassa moving the goalpostsin henkeä. Määritelmää muutetaan tilanteen mukaan. Milloin kristinuskon sisältö on ja ei ole ilmiselvästi jotakin. Liedes ei selvästikään itse kykene määrittelemään rajaa, jonka jälkeen ollaan poistuttu "kristittyyden" olemuksesta. Tämä täytyy kuitenkin olla jotta voidaan tunnistaa "harhautuneet kristityt" "tosi kristityistä". Ja tämän linjan on pidettävä jotta pahaa tekevät kristityt eivät purkaudu argumenttirakenteiden välistä kohti tulevaisuutta jossa arvokeskustelussa nousevat teemat eivät olekaan mitään "militantismia" vaan rationaalisesti perusteltu ideologia-analyysi. Loukkaava totuus on totuus - ei ad hominem.
3: Liedes nojaa argumentissaan kohtiin joiden kanssa erimielisyys on helppoa ja joka romuttaa puolustuksen varsin helposti. Näin ollen argumentti on ehyt mutta maailmankuvallinen. Näin ollen syytöksen kanssa erimielisyys on helppoa.
   3.1: Valitettaavasti tämä menee kuitenkin vielä astetta pahemmaksi. Sillä siinä on ad hocin luonnetta. Ja ad hoc -argumenttien perusongelma on siinä että niistä ei pidetä, mutta usein niitä joudutaan käyttämään. Imre Lakatos on itse asiassa selittänyt että teorioita ei oikeasti falsifioida. Sen sijaan tutkimusohjelmien tekijät korjaavat teoriaansa ongelmilta. Ja ad hoc -rakennelmien kasautuminen on se joka romauttaa tutkimusohjelman käyttökelpoisuuden. Ja näin ollen teoria ei kaadu ristiriitoihinsa vaan siihen että se on korjattu sellaiseen muotoon että ristiriidat voidaan aina selittää parhain päin. Jonka jälkeen teorialla ei ole ennustusvoimaa eikä selitysvoimaa. Sami Liedes kohtaa tämän krusiaalin ongelman viimeistään sanoessaan "vaikea observoida".
   3.2: Itse asiassa näyttää siltä että Liedes puolustaa kahta sellaista käsitettä joiden puolustaminen samanaikaisesti on vaikeaa. Kun hän puolustaa yhtä, syntyy takaportteja jotka iskevät toiseen. Näin ollen on hyvin vaikeaa puolustaa molempia käsitteitä samanaikaisesti. Ja ollakseen validi argumentatiivinen puolustus juuri tämä olisi tehtävä.

Loppukaneetti.

Kaikesta huolimatta on aina miellyttävää kuulla kristityistä joiden mielestä esimerkiksi minunkaltaisteni tappamiseni olisi jotenkin eikristillistä. Se kertoo heidän asenteistaan. Se mikä minut lietsoi tähän blogaukseen ei ole tämä asenne. Kyseessä on se miten se kohdistuu.

Olen itse asiassa varsin ärsyyntynyt siitä että minkälaista arvojen degeneraatiota on sekä siinä että tälläinen lakiehdotus ensin tehdään. (Tavoite objektiiviseen moraaliin johtaa epämoraaliseen tekoon.) ja sitten tästä ehdotuksen vaarallisten puolten esilletuomisesta ja tiedotuksesta nostetaan syytös viestinviejää kohtaan. (Moraalinen pahastumisentunne ei kohdistu lakialoitteeseen vaan siihen joka moittii tätä lakialoitetta.) Itse näen että näissä strategioissa on vain aste-ero. Toki jossain mielessä hyvin suuri aste-ero. Mutta aste-ero, eikä jonkin muunlainen ero. Kuten vaikka ihan oikea ero jossa ollaan ihan eri kategorioissa.

Minä en pidä siitä että ihmiset usein pesevät käsiään sen sijaan että korjaisivat ongelmia. Ihmisten ei pitäisi ottaa itseensä, vaan opikseen. Siksi ei ole järkevää siirtää keskustelua siihen ovatko kaikenlaiset puuhailijat oikeita kristittyjä vai harhautuneita kristittyjä. Sen sijaan on kysyttävä että mikä kristillisessä ideologiassa on sen luonteista ja vaikeaa että siihen identifioista löytyy vakaa joukko joka harhautuu säännönmukaisesti, tietyillä tavoilla ja huomattavan usein.

Yleisesti ottaen katsonkin että jos kyse on jonkun toisen ihmisen ideologiasta, ihmiset innolla hyökkäävät sitä vastaan. Mutta jos kyseessä on oma ideologia, nousee into pelkästään pestä käsiä asiasta. (Toki tämä on vain nyrkkisääntö, No True Scotsmanin sovellusrajojen sisällä. Mikä kerronnalliselta rakenteeltaan sulkeekin koko tämän blogaukseni ... johonkin.)

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Erityisestä lähteestä tullut tieto

Stefan Tallqvist on tietyssä määrin kontroversiaali hahmo Suomessa. Hän on saanut näkemystä sitä kautta että hän on ollut aikanaan kiinnostunut Uri Gelleristä. Sittemmin hän on uppoutunut "Urantia" -kirjaan. Otan häneen tässä kantaa koska hän blogasi kommentistani. Jossa oli mainintoja muun muassa Lakatoksesta.

Tallqvist ei, vaikka hän korostaakin tieteilijän ja osaajan statustaan, näyttänyt täsmentämisen jälkeenkään ymmärtävän kommenttiani. Kommenttiani joka kaiken kaikkiaan koski
* Esimerkkejä apunaan käyttäen sitä mitä Popperin falsifikationismi on tai ei ole. (Jonka voi sitten asettaa kontrastiksi sen kanssa mitä Tallqvist ja hänen blogauksessaan kommentoineet ovat sanoneet falsifioinnista. Joka on tilanteesta ja kohdasta riippuen "sinne päin" tai "täysin päin persettä". Joka on merkittävää jos kommentoinnin aiheena on falsifiointi ja sen periaatteet.)
* Ja miten kognitiivinen dissonanssi on argumentti ja missä muodossa se ei ole argumentti. Ja miten tuo liittyy siihen että joku ylläpitää teoriaa joka (a) ei ole falsifioitavissa (b) on falsifioitu mutta sitä kannatetaan yhä.
+ Ja tuossa yhteydessä otin tähän esiin muita versioita joissa mainitsin Lakatoksen ja Quinen, enemmän oman mielipiteen ilmaisuna. Mutta olen tottunut tähän.

Otin tässä avuksi enemmänkin sen mitä Tallqvist on ansiokkaasti sanonut omassakin blogauksessaan aiemmin. "Itse aihe, siis tuonpuoleinen, on kaikessa monitulkintaisuudessaan kovin mielenkiintoinen. En myöskään ole sitä mieltä, että ”henkimaailman asiat” pitäisi pudottaa tutkimuksen ja tieteen ulkopuolelle. Päinvastoin: tiede ei saa rajata mitään aiheita ulkopuolelleen. Aihe kuin aihe voi olla tiedettä - menetelmät voivat sitä vastoin olla tieteellisiä tai epätieteellisiä." Huomautan että tämä vaihtoehto on hyvä, siinä ytimessä on se että on voitava tehdä tutkimusohjelmia jotka kartoittavat asioita. Riippumatta siitä paljastuvatko ne lopulta tosiksi vai epätosiksi. Ei voida vain sulkea silmiä vaihtoehdoilta ja mahdollisuuksilta. On tutkittava avomielisesti. Joka tarkoittaa sitä että se mikä lopulta paljastuu virheeksi tai valehteluksi on annettava mahdollisuus todistaa itseään muuksi.

Tämä toki  kontrastoituu vakavasti sen kanssa mitä Tallqvist sanoi "Nykyään esim. lehdistö näyttää seuraavan Lakatos mallia ("Lakatos' model"). Jos ymmärrän asiaa hieman kärjistäen, hän antaa luvan filosofeille ja tiedemiehille "valehdella", koska hänen mielestä yhteiskunta toimii silloin parhaiten. Hän luopuu filosofian ja tieteen ideaalista pyrkiä totuuteen? Tämä tarkoittaa että kansalle voi kertoa van yleisesti hyväksyttyjä standardimalleja, vaikka tiedemiehet tietävät että niissä on puutteita tai suuriakin virheitä, ns. "conventional consistency". Minä etsin vastausta siihen, miten analysoida hyväksyttävällä tavalla tekstiä, jolle ei löydy kirjailijaa ihmisten joukossa ja jonka teksti kääntyy koko ihmiskunnan puolen. Mutta joka kertoo että ensisijaisesti tuulisi käyttää ihmisille tuttuja lähteitä ja ilmaisuja, esim.: The Urantia Book".

Lakatos on tässä käsitelty vähintään yhtä virheellisesti kuin falsifiointinäkemys siinä blogauksessa johon kommenttini oli asetettu. (Ja ei. Minusta asiantuntevalle ei tarvitse vääntää rautalangasta joka ikistä mutkaa. Tottakai ymmärtävä ja asian hallitseva ihminen osaa käsitellä konsepteja oikein. Ja ymmärtää tähän liittyvän kohtuullisen yksinkertaisen esityksen jossa on vieläpä yksinkertaistavia esimerkkejä apuna sen lisäksi että käytetään niitä elementtejä, kuten modus tollens -perustelurakenteen mainitsemista, joiden tulisi yksinään riittää.) Lakatos ei sanonut että on hyvä että tiedemiehet valehtelevat. Hän sanoi enemmänkin että on hyvä että rakennetaan tutkimusohjelmia. Ja asia vain on enemmänkin niin että tutkimusohjelmat eivät kumoudu falsifiointitilanteissa. Anomaliat eivät kaada teorioita. Sen sijaan tiedemiehet käytännössä paikkaavat teorioitaan erilaisilla ad hoc -oletuksilla. Näin teoriasta tulee sisäisesti ristiriidaton. Mutta se myös menettää tutkimusvoimaansa. Teoriaa ympäröi elementtejä jotka suojaavat kritiikiltä mutta joka ei tehosta tutkimusta. Teorioista tulee lopulta niin ympäripyöreitä ja epäselviä että ne eivät ennusta mitä kannattaa etsiä mistäkin

Itse asiassa voisin huomauttaa että Tallqvistin käyttämällä "Kuhn vs. Popper "-tyylisellä otsikoinnilla on kirjoitettu teksti joka esittelee Lakatoksen ajatuksen paljon paremmin ja tiiviimmin. Lainaan siitä tähän kohdan joka kertoo oleellisemman. "Lakatos suggested that in science, a ‘theory’ is really a succession of of slightly different theories and experimental techniques developed over time that all share a common hard core; such a collection he named the research programme. Scientists working within a given research programme shield the core from falsification with a protective belt of auxiliary hypotheses. The question of whether a worldview is true of false is replaced by the question of whether a research programme is progressive or degenerating. A progressive research programme is characterized by growth, prediction of novel facts and more precise predicitions etc. In contrast, a degenerative program is marked by a lack of growth; its auxiliary belt does not lead to novel predicitions that are later verified."

Kun Tallqvistilta todella tulee lausuntoja kuten Ilkka Niiniluodon kohtelu seuraavalla lausunnolla "Mutta ei tiede, eikä uskonnot, ole vielä pääset sille tasolle että voisi tosissaan tukia jos tietty kirjallinen teos on peräisin ihmiskunnan ulkopuolelta, kuten Urantia-teksti. Oikeaoppinen tiedemies puhuu heti Sci-fi kirjasta, tieteiskuvitelmasta. Muita vaihtoehtoja ei useimmiten edes haluta pohtia, vaikka kaikki jo tietävät että olemme eräs puhekykyä omaava eläinlaji avaruudessa." Tästä voidaan päätyä miettimään sitä että mitä tieteenfilosofia sanoo tilanteesta jossa tämänlainen vaihtoehto on tarjolla. Urantia -kirja tai sen torppaaminen ei kiinnosta minua, joten otan tässä käyttöön periaatteita. Niiden noudattamalla voidaan sanoa onko Urantia tieteellinen tutkimusohjelma ja onko näkemys Urantian erityislaatuisesta luonteesta todennäköinen. Näkökulmani on juuri se että Urantiaan ei lyödä a priori leimaa. Sitä ei oteta vakavasti eikä sitä oteta vääränä muuta kuin a posteriori -tyylisten induktioiden kautta.
1: Nämä ovat kaksi hieman eri asiaa, tieteenfilosofian perusteet sisäistänyt ymmärtänee kohtuu helposti kummasta on kysymys milloinkin. Popperin ja Lakatoksen nostaminen tässä esiin toimi kätevänä apuvälineenä. Etenkin kun Tallqvist on tehnyt asiaan oman kommentaarinsa joten niihin reagointi on "avannut" tämän viestin sisällön tarvitsemat taustatiedot..

Mitä jos joku esittää että jokin kirja sisältää ihmiskuntaa parempaa tiedettä?

Tieteenfilosofit ovat joutuneet itse asiassa ajatuskokeissaan toistuvasti ottamaan kantaa tämänlaisiin asioihin. Suurin syy on kristinuskon suuri vaikutus kulttuurissa. Sen pääteoksen kerrotaan olevan erehtymättömän tahon tuottamaa tietoa. ; Samoin meillä on ollut avaruusolentoihin liittyvää keskustelua johon tieteenfilosofian puolella on reagoitu. Samoin kuin tieteenfilosofia ei ole vieras senkään kysymyksen kanssa että onko Nostradamuksen ennustusten tulkinta tiedettä vai ei. Ja miksi.

Jos lähdetään väitetasolta, voimme helposti huomata että Urantian kerrotaan olevan erityisestä lähteestä. Lähde ei siis ole ihminen.
1: Tämä alkuperäväite on jotain josta voimme kysyä että onko tästä suoraa tieteellistä tietoa. Tässä on monta vaihetta.
     1.1: Aivan karkeimmalla tasolla voimme kysyä että mistä ja miten kirja on ilmestynyt. Meillä on tietoa siitä miten kirjat yleensä syntyvät. Ihmiset kirjoittavat ne. Ja kirja ei ole edes mikä tahansa prosessi. Ihmiset joutuvat opettelemaan lukemaan ja kirjoittamaan erikseen. Kirja on siis kulttuurisidonnainen keksintö. Tämä on perusta josta tiedämme mikä on tavallista ja mikä on epätavannomaista. Tämä ei osoita Urantiaa mahdottomaksi. Tämä vain kertoo mikä on todennäköisempi selitys. Urantia -kirjan kannattajatkin tunnustavat että Urantia on teoksena epätavanomainen. Joten todennäköisyysargumentilla on tässä mielessä eimaaimankuvallinen perusta. ; Tämä johtaa siihen että meillä täytyy olla jotain tietoa siitä että kirjan alkuperälähde ei ole ihminen. Jos tälle ei löydy erityisiä todisteita tämä ajatus on yksinkertaisesti tyhmä. Urantian yliluonnollisuus on väärin kunnes toisin todistetaan. Tallqvist toki uskoo tuoneensa nämä todisteet. Joten tässä ei varmasti ole niin suurta ongelmaa hänen puolellaan. Mutta katsotaan asiaa tarkemmin.
       1.1.1: On hyvä katsoa miten "Urantia" -kirja olisi voitu saada haltuun. Teoriassa kirja olisi voitu napata satelliiteilla ulkoavaruudesta. Tämänlaista lähdettä olisi vähintään hyvin vaikeaa väärentää joten se olisi hyvin uskottava. Samoin teos olisi voitu saada havaitun avaruusaluksen ja sen avaruusolentojen avulla. Se ei ehkä olisikaan kirjoitettu ihmisten kulttuurin kielellä, ei englanniksi, kiinaksi, suomeksi. Urantia, kuten muutkaan tahot eivät kuitenkaan näytä tältä. Niiden alkuperä näyttää siltä että viesti on saatu "sillei telepaattisesti". Joka taas näyttää menetelmänä eikirjoittajatahon kannalta ällistyttävän paljon siltä että "tyyppi laittaa silmät kiinni tai sulkeutuu kammioonsa ja kirjoittaa mitä mieleensä juolahtaa". Tämä tarkoittaa sitä että prosessi on helposti väärennettävissä. Joka vähentää sen uskottavuutta huomattavasti.
       1.1.1.1: On yksinkertaisesti hyvin omituista esittää että on avaruusolentoja joilla on käytössä teknologia joilla voi mikrohallita ihmisten aivoja ja jotka voivat jotenkin kääntää oman kulttuurinsa kielen suoraan meidän lajimme aivotoiminnan avulla siten että käännös on sekä englannin kieltä että vastaa tätä alkuperäistä viestiä. Etekin kun tämä yhdistyy siihen että tämä sama supertekninen yhteisö ei kykene lähettämään diplomaattia tai ulkoavaruudesta tulevaa signaalia jonka ihmiset ottaisivat kiinni ulkoavaruudsta vaikka niillä avaruusradiotieteellisillä asioilla joihin Tallqvistilla on aivan oikeaa tieteellistä osaamista. Ja Urantiasta ei ole edes toisistaan riippumattomia vastaanottajia. Miksi tätä kopiota ei ole lähetetty vaikka kymmenille tuhansille muille ihmisille? Miksi ei useammalle? Kun täsmälleen sama viesti ilman kirjoitusvirheen kirjoitusvirhettä pukkaisi samanaikaisesti ympäri maailmaa olisi asialla ihan erilaatuinen näyttö. Tallqvist ei ole tietääkseni panostanut siihen miten hän on varmistanut että Urantia -kirjan sisältö vastaa Urantia kirjan lähettäneen supertieteellisen kulttuurin alkuperäistä viestiä. Hän ottaa otettuna että kirja kirjoitetaan henkisesti ja muut kanavat eivät ole käytössä. Jonka hän on ilmeisesti päätellyt muuten kuin post hoc siitä että "kun Urantialaiset ottavat yhteyttä vain tällä yhdellä tavalla" Kun lähetysongelma, kielenkäännösongelma ja muu ovat esteitä joiden ohittaminen johtaa johonkin jota on helppoa feikata on selvää että Urantialla on syviä tieteellisiä ongelmia ratkaistavanaan. Niihin kaikkiin on miellyttävää saada vastaukset Tallqvistilta. Koska hän on tutkinut asiaa niin kauan, hänellä luonnollisesti on ne kehitelty. Eihän hän muuten esittäisi asiaa niin vakavissaan.
2: Tallqvist arvostaa kuitenkin sitä mitä hän kutsuu "verifioinniksi". Ja tässä hän ei tarkoita sitä että verifioidaan "Urantia" -kirjan lähde. Sen sijaan hän tekee sitä mitä Nostradamuksen tulkitsijat ja Raamatun tulkitsijat ovat tehneet kauan. Eli ottaneet kirjan lausumia ja sovittaneet niitä erilaisiin tapahtumiin. Tallqvist vain pitää aiheenaan tiedettä. Vastaava "henkiset symboliikkamme ennustavat tulevia tieteen teorioita" on jotain joka on yleistä myös tiettyjen buddhalaisten joukossa. Kristityt ja Nostradamuksen seuraajat ennustavat yleensä tulevia poliittisia tapahtumia sen sijaan että käsittelisivät sitä mikä paradigma nousee seuraavaksi muotiin. Mutta keinot tässä ovat samanlaisia. Kun viesti on monitulkintainen kysymys ei ole siitä että "riimi joko sopii tai ei sovi" vaan siitä että "miten riimi sovitetaan". Tämä ei ole tiedettä ja verifiointia. Tämä on tulkinnansovittamista jossa monimerkityksellisyyden monimerkityksellisyys kielletään. Monimerkityksellisyys on kuitenkin kielen ominaisuus. Ja erityisesti sen kielen jota Urantia -kirja jostain syystä on päättänyt käyttää. Lopputulema on vähän sama kuin niillä joista "Raamattu" kertoo tieteelliset totuudet ; Oikea tulkinta jakeelle löytyy yllättävän helposti sen jälkeen kun joku oikea tiedemies ensin työläästi etsii sen oikean tieteellisen teorian. Mutta jostain syystä tämä oikea tulkinta ei ole niin ilmiselvä että sen avulla voitaisiin tuottaa nopeasti ja halvasti hirveitä määriä tutkimuksia jotka paljastaisivat nämä teoriat ensin. Tulkinta menee aina yhteen suuntaan. Raamattu ei löydä paradigmoja mutta heti kun paradigma on vakiintunut, joku selittää miten se on yhteensopiva Raamatun kanssa. Tämä ei ole tiedettä tai verifiointia. Tämä on uskonnollista termiensovittelua ja saivartelua.
    2.1: Urantia -kirja voisi tehdä asiat toisin. Oma nyrkkisääntöni on se, että jos joku väittää että hän on kohdannut avaruusolentoja jotka ovat meitä teknisesti ylivoimaisempia, en kysy ensimmäisenä että mikä avaruusolentojen kanta on sielun olemassaoloon ja maailmanrauhaan. Koska nämä viestit ovat helposti kenen tahansa humanistin ja leppoisan kylähullun ulottivilla. Ensin pyydän että nämä avaruusveljet antavat ennakkotietoja. Ratkaisu Riemannin hypoteesiin on hyvä. Tai jos matematiikka ei kiinnosta avaruuden idän kolmea tietäjää niin heillä on vähintään hallussaan teknologiaa joista jopa heidän rikkaimurinsa vastine on meille kuin suureellisinta hifiteknologiaa. Tunkee vaan sitä läjän mukaan niin johan on uskottavuus eri linjoilla. Toisaalta he voivat tuntea fysiikan sääntöjä ja tuottaa helposti paradigmanmuutoksen jos toisenkin.
     2.1.1: Joku voi selittää että olemme niin jäljessä että emme voi ymmärtää. Tosiasia on toinen. Olen käyttänyt tässä vertausta omasta fysiikastamme ja keskiajan ihmisistä. On totta että esimerkiksi Newton kehitti matematiikkaa ja tieteitä. Ja usein oli niin että Newtonilla oli fysikaalinen ongelma jota hän ei voinut lähestyä sen ajan matemaattisella osaamisella. Joten hän kehitti parempaa matematiikkaa. Tämä johtaa siihen että voimme opettaa sekä matematiikan että sen tieteen sen jälkeen. Opetettavaa on enemmän joten paradigmojen luominen on entistäkin helpompaa. Ja asiaa pahentaa se että jos avaruusolentojen tiede olisikin todella super hienoa niin paradigmanmuutokseen riittäisi pienikin tiedonmurunen. Itse olen leikitellyt sillä miten minä menisin menneisyyteen. En minä siellä tarvitsisi koko nykytiedon arsenaalia. Jo se että esittelen derivoinnin ja integroinnin ja Newtonin ensimmäisen ja toisen pääsäännön. Niillä pääsisi jo pitkälle edistämään kulttuuria. Ei ole uskottavaa että kylähullu saisi aikaan totaalisen tieteenmuutoksen yksinään joten avun saaminen olisi hyvin paljon uskottavampaa. Ainut ongelma tälle on kielellinen. Mutta Urantia -kirja on kiertänyt tämän kieliongelman koska meillä on kyseinen teos ihmisten osaamalla kielellä. Jos käännösongelmaa ei olisi heillä ratkaistuna niin silloin teos näyttäisi Woynichin manuskriptilta. (Jonka dekryptaaminen ja sisällön paljastuminen Einsteinin suhteellisuusteoriasta todistaisi minulle riittävällä tasolla että viesti sisältää jotain ennakkotietoja tieteeseen nähden eli sen kirjoittajalla on ollut omituinen ja harvinaislaatuinen pääsytieto sen ajan tiedeyhteisön ulkopuolelle.)

Näkemys on siis hyvin epämääräinen. Tieteellisestä verifoinnista on turhaa puhua. Kysymys on tulkinnoista. Tallqvist tarjosikin jopa omaan blogiinsa, siihen minun kommenttiin vastaavaan blogaukseensa, jotain joka näyttää juuri tutkimusohjelman suojaamiselta. "(1109.3) 101:4.2 Mankind should understand that we who participate in the revelation of truth are very rigorously limited by the instructions of our superiors. We are not at liberty to anticipate the scientific discoveries of a thousand years. Revelators must act in accordance with the instructions which form a part of the revelation mandate." Eli kun teorian ongelmat johtavat siihen että teoria suojataan kritiikiltä ja samalla vähennetään keinoja joilla Urantia -kirjan ylimaallisuyus voitaisiin verifioida. (Yllä onkin hyvin monta esimerkkiä siitä miten tämä voitaisiin suoraan verifioida. Ja Tallqvist suojautuu niiltä mutta tavalla joka ei luo uusia tutkimussuuntia vaan jotain jotka on enemmän otettava "mahdollisuuksina" kuin jonain joka verifioidaan saati falsifioidaan.)

Tämän tyylinen vastaus muutoinkin on siitä erikoinen että myös kristityillä näyttää olevan kova tapa sekoittaa siteerauksen tarkkuus näkemyksen tarkkaavaiseen ymmärtämiseen. On toki ymmärrettävää jos siteerataan tutkijaa, teosta ja sivua. Mutta Raamatun kohdalla jokainen jae täytyy markkeerata erikseen. Tallqvistin Urantia -lainaukset ovat samaa rataa. Siteerauksen tieteellisyys ja täsmällisyys ei kuitenkaan nouse sillä että kerron että millä rivillä se mainitulla sivulla oleva lause on. On järkevämpää keskittyä sisältöihin.

Toki tämä ei todista että Urantian yliluonnollinen lähde olisi mahdoton. Sen sijaan se on epätieteellinen. Viittaan tässä siihen mitä Tallqvist itse sanoi ja jonka auliisti tänne lainasin. Eli mikä tahansa aihe voi olla tutkimusohjelma eli tieteentekoa. Kunhan sen menetelmät ovat tieteellisiä. Tallqvistin tapa sovittaa Urantiaa tieteen löytöihin kertoo saivartelevia "voi olla" -tarinoita Urantian tiedeosuvuudesta. Se ei verifioi yhtään mitään sellaisella tavalla jota tieteelliseksi on sanottu. Tämän syvin todiste on siinä että vaikka Tallqvist on - kuten hän mielellään usein korostaakin - myös ihan oikean tieteen tekijä, ja hän on panostanut kirjan puolesat todistamiseen hyvin monta vuotta aikaa, hän ei ole saanut sen avulla tehtyä yhtään ainutta paradigmanmuutosta. Jos Urantia kertoo tosikuvia maailmasta on hämmästyttävää että näin ei ole.

Toki Urantian tekijöillä voi olla tieteenfilosofia ja tieteenteko paremmin hallussa. Mutta Urantia -kirjan tulkitsijoilla on tulkintatapoja. Ja näitä voidaan arvioida. Nämä menetelmät joko ovat tieteellisiä tai eivät ole. Tallqvist mielellään viittaa titteleihinsä ja siihen miten hän on puuhastellut kauan aiheen parissa. Hän on tunnetusti myös utelemassa lähes ovelta-ovelle myyjän innokkuudella yhteistyötä jokaisen halukkaan ja eihalukkaan kanssa. Ja pitää tätä halveksimiaan riviskeptikoita älykkäämpien vaivaamista tärkeänä asiana. Kieltäytymiset hän kokee mielellään siten että hänen argumenttinsa ovat niin kompleksisia että niihin ei jää aikaa. Sen verran vihjaan että Tallqvistin spesiaalius ei ole keskittynyt Urantian kaltaiseen tilanteeseen. Hän ei tässä lue avaruuden radiohälyä vaan jotain kirjaa joka on mahdollisesti siirretty ajatuksen voimalle ja ihmiskielellä kirjoihin ja kansiin. Näin ollen hän toimii tässä alansa ulkopuolella ja vertautuu valistuneeseen maallikkoon.

Yhteenveto.

Kaiken kaikkiaan huomautan että olen tässä lähinnä asettanut tieteenfilosofiapohjaisen lähestymisen siihen miten suhtautua jos ottaa vakavasti sellaisen vaihtoehdon että Urantia tai jokin muu teos on täynnä nykytieteen ylittävää tietoa maailmasta. En ole torjunut tätä vaihtoehtoa lähtökohtaisesti vaan ottanut empiiris-induktiivisen lähestymistavan.

Tätä asiaa voidaan lähestyä tieteellisenä tutkimusohjelmana. Tässä on kysymyksiä ja kantoja joita voidaan tutkia. Jos näitä mahdollisuuskia torpataan ja sanotaan että ne eivät ole relevantteja ja niiden mitättömyyttä korostetaan, on Urantia -kirjan hienous yhä vähäisempää ja vähäisempää. Jokainen tutkimusohjelma joka ei ole relevantti vaikka voisi on askel kohti ad hoc -selitysten suojaverkkoa jossa ei ole kysymys totuudesta eikä edes tutkimusohjelmasta. Vaan siitä että saivarrellaan jotta maailmankuvalle rakas yksityiskohta selviäisi kritiikistä naarmuitta. Tämän kohdalla ei voi sanoa muuta kuin että kognitiivinen dissonanssi on validi muistutus siitä mistä tämänlaiseen asiaan uskomisessa on tälläisessä tapauksessa kyse.

Samalla muistutan että Urantia-kirjan kirjoittajalähteiden tulo maahan näyttävästi avaruusaluksilla falsifioisi karusti tämän näkemykseni. Ja muutekin. Tämä blogaus on täynnä haasteita joiden tullessa vastaan kantani Urantiasta tai muista vastaavista ylimaallisista tiedoista muuttuisi. Olen agnostikko, ei minua tämänlaiset asiat suuntaan tai toiseen niin hirveästi järkyttyisi. Avaruusolentojen olemassaolo ei uhkaa mielenrauhaani. Paitsi jos he ovat olemassa tavalla joka osoittelee minua vaikkapa sillä em. rikkaimurilla jossa on supertehokas lasersäde.

En näe miten Urantia -teoria olisi Tallqvistin kannattamassa muodossa falsifioitavissa joten en edes yritä falsifioida sitä. Sen sijaan sanon että se näyttää olevan hyvin huono ennustovoimaltaan että se on pitkän yrittämisen vuoksi paljastunut huonoksi tutkimusohjelmaksi. ; Tallqvistin kaltainen osaaja saa kyllä hyvällä tutkimusohjelmalla kyllä julkaisuja ripeään tahtiin. (Tosin vakuuttavampaa olisi jos joku kaltaiseni oikeasti puolihullu saisi samat tulokset aikaiseksi.) Teos jossa ei ole ennusvoimaa ei voi "verifioitua". Näkemys jota ei voi falsifioida ei korroboroidu. Ja ei siksi ole edes väärä vaan paskanjauhantaa. Ja näiden puutteiden kombinaatio johtaa teorian konfirmoimisen mahdottomuuteen. Ja kun näitä ei ole käytössä on hyvin vähän sellaista mitä yleisesti pidetään tieteenä.
1: Tässä mielessä Tallqvistin tapa ei täytä verifioinnin, falsifioinnin eikä minkään muunkaan mukaisia periaatteita. Se ei toisin sanoen hanki tietoa millään empiiris-induktiivisen lähestymistavan mukaan. Jäljelle jääkin vain kielellinen kikkailu. Jolla on enemmän sukua klassisessa esiempiristisessä maailmassa. Tallqvistin perustelu on siis esitieteellistä sanan täydessä merkityksessä. Tallqvist ilmeisesti uskookin Urantiaan sillä samalla millä jokainen omaan pyhään kirjaansa uskova fanaatikko tekee. Eli selittämällä miten todellisuus ei ole ristiriidassa tämän kanssa. Joka on karkeasti sitä että tutkija valehtelee jotta hänen lempiteoriansa ei kumoutuisi. Ja koska kaikki tietekin tekevät niin niin tämä on Lakatos -henkisessä mielessä merkki siitä että Urantia on hiipuva tutkimusohjelma. Joka on lannistavaa kun otetaan huomioon miten vähän tuloksia Urantia -tutkimus on tuottanut. Ei Nature tai muut tiedejulkaisut pullistele Urantiantulkitsijoiden tekemistä tieteellisistä löydöistä. Ei ole koskaan aiemminkaan tehnyt. Ja tämä tutkimusten puute on ollut sitä huippuaikaa. C-mon että tällä pohjalla pitäisi ottaa asia vakavasti!

Jäljelle jää vain työkalupakki joka on tuttu Nostradamuksen ja Raamatun tulkitsijoiden kanssa puuhailuista. Ja näiden epätieteellisyys on ilmiselviö. Sillä olipa aihe mikä tahansa, menetelmät ja lähestymistavat kertovat onko asia tiedettä vai ei. Kenties ongelma on itse Urantiassa. Mutta aivan ilmselvästi ongelma on ainakin Tallqvistissa. Minun ei tarvitse edes osata Urantiaa syvällisesti voidakseni sanoa tämän. Sillä Tallqvistin metodiikka kertoo kaiken tarvittavan. Ja jos Tallqvist on hokenut Niiniluodolle Urantian jakeita tällä metodiikalla niin ei ole ihme jos Niiniluoto on tullut samaan johtopäätökseen kanssani. Sillä tieteenteko ei ole sitä että "otetaanko kosminen viesti vakavasti vai ei" vaan siitä millä menetelmillä kaikkea tutkitaan. Ja onko esimerkiksi jokin kirja näiden periaatteiden varasas "kosminen viesti" vai "puliveivarin höpinää".

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Mitä huono ateistinen argumentti opettaa meille vähän kaikesta?

Kuvitellaan että jonnekin ilmestyy ateisti joka esittää seuraavan päättelyketjun:

P1: Gödelin epätäydellisyyslauseen mukaan jokainen päättelyjärjestelmä on epätäydellinen, koska lukuteorian sisältävä aksiomaattinen järjestelmä on epätäydellinen sillä aina on tosia lauseita, joita ei voi todistaa järjestelmän sisäisillä menetelmillä. (Eli mikään "riittävän ilmaisuvoimainen", eli täydellinen ja luonnolliset luvut sisältävä, ja sisäisesti ristiriidaton aksioomajärjestelmä voi koskaan osoittaa omaa ristiriidattomuuttaan.
P2: Jumala on määritelmien mukaan täydellinen, ristiriidaton, kaikkivoipainen päättelyjärjestelmä.
J: Siispä Jumalaa ei ole olemassa.

Tämä ei ole nähdäkseni kovin vakuuttava argumentti. Mutta on hyvä katsoa miksi. Sillä se opettaa hyvin paljon kaikesta muusta. Ensimmäinen huomio on se, että se ei ole sisäisesti ristiriitainen lausuma. Premisseistä seuraa johtopäätös. Lisäksi Gödelin epätäydellisyysperiaatteeseen viitataan hyvin usein teologien parissa. He korostavat sillä yleensä sitä että tiede on rajallista. Ja siksi tulisi ikään kuin myöntää tieteen epätäydellisyys. Tässä he usein tunnustavat että Gödelissä on pieni heikkous. Nimittäin se, että se koskee vain järjestelmiä joissa on lukuteoria. Ja näin se voitaisiin kenties kiertää ohittamalla koko lukuteoria. Mutta he toisaalta uskovat että Gödel pätee myös muualla, siis myös luonnontieteissä. Ja tässä oletuksin minäkin tässä nyt lähden liikkeelle. (On ihan hyvä antaa vähän löysää tässä.)

Aloitetaan jumalatodistusteologiasta.

Koska huomio on nyt vahvistanut Premissi 1 nojaa koko päätelmä sen varaan, että onko Premissi 2 paikkaansapitävä. Selvästi siinä on jotain oleellista. Moni väittää että juuri Jumalan kaikkivoipuus olisi jotain joka ikään kuin tekisi siitä jotain jota tiede ei voi käsittää. Mutta jos tiede on aksiomaattinen ja matemaattinen järjestelmä - kuten teologit olettavat väittäessään Gödelin olevan kun soveltavat sitä tieteenfilosofiaan - niin siinä tapauksessa voitaisiin täysin sanoa että tiede nimenomaan kykenisi täysin falsifioimaan kaikkivoivan Jumalan. Argumentilla on ote omnipotenssiin.

Mutta moni onkin enemmänkin sitä mieltä että tosiasiassa P2 ei oikesti kuvaa relevantisti Jumalaa. Tämä muistuttaa alkusyyargumenteissa olevaa erimielisyyttä joka syntyy siitä että tiedemaailma kuvaa miten singulariteetin aikaansaama kvanttivaahto tai muukin olisi ikään kuin Jumala. Jolloin argumentin koherenttius ei tyydytä koska premissistä ei olla samaa mieltä. Jumala ei ole jotain joksi tuollaista nyt kutsutaan yleensä. Jumala on kenties luoja lähes väistämättä yhdenlainen alkusyy, mutta kaikki alkusyyt eivät välttämättä ole Jumalia. Ja tässä mielessä ateistisen Gödel -argumentin teho heikkeneekin jo huomattavasti.

Sillä esimerkiksi ristiriidattomuus on jotain josta käydään ankaraa keskustelua. Teologien mielipiteitä on esimerkiksi jakanut klassinen lapsen esittämä kysymys "Voiko Jumala tehdä niin suuren kiven että ei kykene nostamaan sitä?" Ja tässä kohden esille nousee se, että moni tosiaan näyttää korostavan Jumalan ristiriidatonta luonnetta. Itse asiassa teologiassa on hyvin vahva Jumalan Logos -luonnetta korostava suuntaus jossa ratkaisu ongelmaan on juuri se, että Jumala ei tee ristiriitaisia asioita ja että kaikkivoipuus ei tarkoita sitä että voi tehdä ristiriitaisia asioita vaan juuri sitä että voi tehdä kaikkea mikä on koherenttia. Tämä kertoo että Gödel -argumentti on kuitenkin vanginnut jotain hyvin oleellista. Ja tätä kautta voidaan huomata että esimerkiksi Leibnizin "paras mahdollinen maailma" -ajatus vaatii usein turvakseen selityksiä siitä että vain sisäisesti koherentit asiat ovat mahdollisia. Esimerkiksi luonnonlakeja rikkomatta ei voida tehdä vasaraa joka naulaisi nauloja mutta ei rikkoisi etusormea, joten täytyy rajoittua siihen mitä koherentit säännöt sallivat ja antaa ihmisille vaikka kipuaisti. (Ja ratkaista näin kärsimyksen ongelmaa.) Samoin Intelligent Designin parissa tämä kohta korostaa kaikkia niitä argumentteja joissa esimerkiksi William Dembski korostaa että maailmassa kohteet ilmentävät CSI -nimistä informaatiota joka on ominaisuus jota voi siirtyä vain tasoilta jossa tätä CSI -ominaisuutta on enemmän. Tämä ajatus tekee Jumalasta hyvin suuressa mielessä suuren kalkyylikoneiston. Joten itse asiassa argumentilla on yllättävissä määrin raateluvoimaa. Se selvästi kumoaa tietyt jumalamallit jonain josta matematiikka todistaa sen että niitä ei voi olla.

Eipropositionaaliseen Jumalaan.

Kuitenkin tämä on selvästi hyvin partikulaari. Ja todistuksen suurin heikkous onkin juuri siinä että P2 argumentti toimii eräänlaisena matemaattisena hämäyksenä. Se latistaa "kaikkivoipuuden" hyvin eksaktiin määritelmään. Ja vaikka tämä kenties onkin yksi tämän sanan merkityssisältö, niin se ei kata kaikkia - tai moniakaan - tapoja katsoa tätä aspektia. Tämänlaatuinen temppu on usein vakuuttavaa. Mutta se on myös mahdollisesti ihan täydellistä huijausta ja puijaushumpuukia.
1: Ja huijaus ei ole liioiteltua. Se tunnetaan esimerkiksi ennustajilla menetelmänä jossa ensin tehdään epämääräinen ennustus. Ja sitten kun jotain tapahtuu, niin jälkikäteen selitetään miten asiat sopivat tähän kuvaukseen. Tässä helposti unohtuu että muitakin tulkintoja on. Joten tämä "yksi arvaus" pitää itse asiassa sisällään "tosi monta erilaista arvausta". Ratkaisu on cherry pickingiä joka on niin ovelasti tehty että sitä voi olla vaikeaa nähdä. Tämä on toki yleistä myös esimerkiksi kun Pyhiä Kirjoja tulkitaan. Monet Buddhalaiset esimerkiksi mielellään lukevat buddhalaisia kirjoituksia ja täsmentävät miten vertauskuva voi tarkoittaa vaikka kvanttifysiikan löytöjä. Tämä toki sopii määritelmään, mutta matkan varrella on tehty täsmennytys jossa ohitetaan se että tämä alkuperäinen vertauskuva oli paljon monimerkityksellisempi. Ja tämän epätäsmällisyyden vuoksi argumentin uskottavuus heikkenee merkittävästi. Ateistin Gödel -temppu on tältä kohden melko tavallinen huijauskikkakutonen johon turvaudutaan kun halutaan vaikuttaa uskottavilta ja mitään kunnollista substanssia ei ole.

Ja itse asiassa "Voiko Jumala tehdä niin suuren kiven että ei kykene nostamaan sitä?" -kysymykseen on vastattu myös mystisesti. Siinä ajatellaan että logiikka on Jumalan rinnalla heikko. Eli Jumala nimenomaan kykenee ihmeisiin joissa vasara ei riko etusormea vaikka se voikin rikkoa nauloja. Eli tämänlaatuinen ihme ei vain ehkä tapahdu usein mutta onkin täysin hyvin Jumalan ulottuvilla. (Joka mahdollisuutena palauttaa pahan ongelman kipuaistiratkaisun lähettäjälle. Leibnizin kannattajat joutuvat siis ihan oikeasti kiistämään a priorisesti tämänlaiset ihmeet täysin jonain jota ei voi tapahtua. Koska jos Jumala pelastaa yhden etusormen, miksi Hän ei pelastaisi niitä kaikkia?)

Tästä voidaan päästä siihen että "Jumalalla ei ole ominaisuuksia" klassisessa mielessä. Tässä kohden esille nousee kuitenkin se ongelma jota Ilkka Pyysiäinen on korostanut. Jumalan olemassaolokin muuttuu joksikin josta on aivan yhtä väärin sanoa että "Jumala on olemassa" kuin "Jumala ei ole olemassa". Käytännössä tämän Jumalanäkemyksen hyväksynyt on sinänsä suurissa ongelmissa että hänen tulee ottaa vakavasti kantaa muutamaan asiaan. Esimerkiksi : Jos Jumala ei ole kielen kuvattavissa, niin miksi tästä kirjoitetaan kirjoja. Miksi vaivautua sanomaan jostain josta ei voi puhua? Miksi on hyllymetreittäin kannanottoja jos kantaa ei voi ottaa? Miksi siitä pitäisi keskustella? Lisäksi jos tämä näkemys estää rationaalisen ateismin esittämisen, koska ateisti joutuisi kumoamaan jotain eipropositionaalista, niin miten teismi on rationaalista. Ja jos uskovainen esittää kannanottoja joissa "Jumala on rakkaus" tai esittää että "Jumala loi maailman" tai "Jumala pelastaa tuonpuoleiseen ihmisten sielut heidän kuolemansa jälkeen" on kyseessä selvästi vaikutussuhteita joissa on vahva attribuuttien henki. Ovatko kaikki nämä näkemykset roskaa joka pitäisi kieltää? Ja jos ei, niin miksi tämä eipropositionaalisuus olisi mikään este ateistisille argumenteille ja kannanotoille?

Mysteerisyys on Gödelhuomautuksen ulkopuolella. Mutta se on sitten toisten argumenttien alla. ; Jumala-argumentissa usein korostetaan miten ateistinen argumentti on niin tarkkarajainen. Tässä ei usein huomioitava että tosiasiassa Jumalakysymyksessä on monia keskenään ristiriitaisia ja erilaisia näkemyksiä jotka voidaan listata muotoon A, B, C, D. Ja jos ateisti kumoaa jokaisen näistä eri argumenteilla, ei yksikään argumentti tehoa jokaiseen kohtaan. Mutta silti teistille ei jäisi kiveä kiven päälle. Tätä vaihtoehtoa läpikäydään hämmästyttävän vähän kun ateistien argumenttien "tarkkarajaisuutta" mietitään. (No, rehellisesti sanoen olen itsekin ollut vähän vastahankaan tässä kysymyksessä. Ja korostanut että ateisti voi falsifioida partikulaareja Jumalia. Ja monet näistä ovat jotain johon moni ihminenkin uskoo, joten monien uskonto kaatuu tai ainakin pitäisi kaatua siihen. Mutta siitä huolimatta generaali ajatus Jumalasta olisi jotenkin suojassa.) Tämän blogauksen kannalta relevanttia on kuitenkin että on selvästi suosittu teologinen näkemys johon Gödel -kortti ei toimi. Niitä voi olla lukuisiakin. Mutta tässä kohden on selvää että argumentti on koherentti, mutta ei kovin kaikenkattava. Ja siksi ei täydellinen. (Anteeksi intended pun tässä kohden.)

Mutta mitä tässä itse asiassa tehdään?

Logos -jumalasta mainitessani en voi olla nostamatta esiin niitä teologian suuntauksia joissa uskotaan warrantiin. Tässä uskotaan että Jumala on antanut meille aistin ja älyn jotka ovat luotettavia. Ne siis kykenevät tuottamaan täydellistä tieteellistä tietoa. Voitaisiin kysyä että osuuko ateistin Gödel -kortti siihen? Voisi sanoa että kyllä, jos tiede on matematiikkaa. Tämä muistuttaa itse asiassa siitä että kun ihmisen tieteen rajallisuutta korostetaan, helposti unohdetaan mahdollisuus että tämä voisi koskea myös sitä mitä Jumala voi meille antaa. Ja rajallisina ihmisinä tuntuu mahdolliselta että Jumala ei Gödel -mielessä ole antanut meille kykyä luottaa tietoomme täydellisesti. Siitä huolimatta että Plantinga on arvioinut warrantin todennäköisyyksiä nimenomaan siten että hän on listannut erilaisia asioita joihin uskoa ja katsonut että millä todennäköisyydellä edes yksi niistä olisi väärin.

Mutta laajemmassa mielessä argumentti ei itse asiassa tarkoita kovinkaan paljoa. Sillä se nähdäkseni nojaa hyvin virheelliseen ajatukseen tieteestä. Olen usein korostanut sitä miten skientismin kriitikoilla on pakkomielle loogiseen positivismiin. Ja skientismin mahdottomaksi todistaneen Gödel -argumentaation kohdalla voidaan sanoa että tehdään juuri sama virhe kuin tehdään silloin kun kuvitellaan että falsifioidaan Jumala epätäydellisyyslauseen avulla. Argumentti on hyvin partikulaari. Se tehoaa loogiseen positivismiin. Mutta valitettavasti juuri kukaan ei nykyään kannata loogista positivismia, ainakaan siinä muodossa missä tämänlaatuinen kritiikki olisi relevanttia.
1: Ja mikä surullisinta, Gödeliä käytetään vielä enemmän väärin jos ajatellaan että se todistaa että nimenomaan ateismi olisi kannanotto jota ei saataisi ja voitaisi tehdä. Gödel ei nimittäin sano oikein mitään joka kertoisi yksittäisistä todistettavista lauseista. Hän sen sijaan sanoo todistusjärjestelmästä laajana kokonaisuutena. Todistus kertoo että osa järjestelmän tosista lauseista ei ole todistettavissa järjestelmän sisältä, vaan siihen vaaditaan jotain toista järjestelmää. Tästä vedetään aika pitkälle jos väitetään että sen on oltava juuri tietyn osan. Miksi kyseessä on juuri ateismi eikä gravitaatioteoria? Miten voimme luottaa menevämme kauppaan ja sanoa siitä mitään perusteltua? Siksi että kyseessä ei ole tieteellinen ajattelu vaan arkiuskomusten eitieteellinen esittäminen? Eli koska ollaan täydellisessä tietorelativismissa? Vai siksi että oikeasti ihmisillä on kaksoisstandardi joka sallii tieteen pitävän paikkaansa gravitaatiovakion ja GPS -paikannukseen liittyvän tieteen kohdalla ja vihollisena onkin sitten se paha ateismi jota tässä halutaan piinata ja siksi argumentti kohdistetaan omituisella tavalla joka ei ole argumentatiivisesti pätevä? Valitettavasti jos Gödelin epätäydellisyysperiaate muuttuu demarkaatiokriteeriksi joka rajaa ateismin aksiomaattisesta systeemistä, niin hommassa ei ole enää mitään järkeä. Gödel sentään sanoo jotain tieteellisestä maailmankuvasta kokonaisuutena. Nimittäin sen voiko sellainen olla deduktiivinen ja täydellisesti todistettu järjestelmä jossa ei ole pätkääkään metafyysisiä oletuksia. Siinä mielessä sillä on pieni vaikutus tieteelliseen maailmankuvaan. Mutta ateismi tähän päälle ei sitten oikeastaan muuta yhtään mitään. Ateismi on tämän periaatteen nojalla samoissa hankaluuksissa kuin gravitaatiovakio. Josta taas harva Gödelinheiluttelija ei ole valmis luopumaan...

Jostain syystä teologit ovat jämähtäneet ajatukseen jossa tiede on matematiikkaa. Ja että kaiken täytyy siksi olla deduktiivista. Ajatuksena on että sen ulkopuolella mitä tiede ei matemaattisesti todistaa fysikaalisen todellisuduen ilmiöksi on sitten metafysiikkaa tai jotain jossa on seassa metafysiikkaa. Ja jos metafysiikkaa on yhtään niin tiede on todistanut itsensä mahdottomaksi ja puutteelliseksi ja huonoksi. Ja tämä sitten jotenkin antaisi gloriaa teologialle. (Vaikka tosiasiassa teologien pitäisi todistaa että metafysiikka tekee tämän kaiken laadukkaammin ja paremmin. Mistä vaietaan hämmästyttävällä innolla.)

Tiede kuitenkin enemmänkin käyttää matemaattisia apuvälineitä kuin noudattaa matematiikan sääntöjä, kuin matematiikkaa. Tämä näkyy itse asiassa jo Popperin perusteluissa. Hänhän kritisoi loogista positivismia ja ehdotti sille vaihtoehtoa. Ja hänen perusargumenttinsa oli siinä että induktio ei palaudu deduktioksi. Ja tiede taas harjoittaa nimenomaan induktiivista logiikkaa. Tämä pakotti luopumaan metafysiikattoman loogisen positivismin hybrishengestä. Kukaan ei nykyään usko että tiede olisi puhdasta matemaattista todistamista. Popperinkin ideana on vain se, miten induktio voidaan kumota deduktiivisesti. Modus tollens -rakenne tarkoittaa että voimme varmasti tietää että jokin induktio on kohdannut vastaesimerkkinsä joka todistaa tämän induktion mahdottomaksi. Ja siksi induktiot jotka kestävät testejä eivätkä kumoudu, korroboroituvat. Tämä on kenties jotain jota voi kutsua tieteelliseksi todistamiseksi. Mutta se ei ole matemaattista todistamista.
1: Huomio on järkyttävä kun tiedostaa miten moni skientismin kriitikko heiluttaa sekä Gödeliä että induktion onglemaa tieteen rajallisuutta korostaessaan. Kun tietorelativismi on tärkeintä, ei kannata miettiä että jos tiede on induktio ja induktion ongelma paljastaa että induktiota ei voi täysin palauttaa deduktioon vaan aina jää deduktiivisesti todistamatonta metafyysistä jäännettä, niin miten ihmeessä matemaattisia, puhtaasti aksiomaattis-deduktiivisia järjestelmiä koskevat rajoitteet olisivat yht'äkkiä lavennettavissa johonkin joka hyväksyy induktiot todistamisessa riittävän hyvinä...

Itse asiassa jos katsotaan modernia tieteenfilosofiaa, joka siis on yli sata vuotta vanhaa, niin tosiasiassa näitä onglemia on käsitelty hyvinkin ankarasti ja paljon. Ja ne on huomioitu. Esimerkiksi Imre Lakatos on korostanut tutkimusohjelman hedelmällisyyttä tieteen kriteerinä. Ja hän käsittelee matematiikan ja tieteen suhdetta sellaisessa teoksessa kuin "Proofs and Refutations". Jossa hän nimenomaan haastaa matemaattisen formalismin ehdottomuuden. Hän korostaa määritelmien täydentymistä ja korjailua. Ja kaikkea sellaista jossa matematiikka on renki mutta ei isäntä. ; Itse asiassa Lakatos nimenomaan nojaa matematiikan epätäydellisyyden tunnustamiseen luodessaan oikeutusta omalle ajattelutavalleen.

Tämänlaatuisessa näkemysmaailmassa tieteellinen maailmankuva voitaisiin oikeasti määrittää joksikin aivan muuksi kuin klassisen "epistemologia vs. metafysiikka" -jaottelun mukaiseksi. Kysymyksessä voisi olla vaikkapa se, että "tieteellinen maailmankuva on sellainen jossa on vain sellaisia elementtejä jotka ovat hedelmällisiä tutkimusohjelmia tai sellaisten kannalta relevantteja." Tämä ei selvästi ole jotain "jota ei voi olla kenelläkään". Sillä se ei vaadi sitä että jokainen kohta olisi deduktiivisesti todistettu. Tai edes hyvin vankan todistekasan alla, tutkimusohjelman hedelmällisyys ei vaadi tätä. Tämä näkökanta antaa itse asiassa hyvin oikeuden olla skeptikko ja jossain määrin myös ateisti. Sen sijaan tässä näkökulmassa on hyvin vaikeaa olla teisti. Sillä vaikka Jumala ei kenties ole ristiriidassa tieteen kanssa, se ei selvästi ole tieteellinen tutkimusohjelma. (Paitsi kreationistit yrittävät siitä sellaisen tehdä joten se teoriassa voisi tämänlaisen lähestymisen kannalta olla sellainen.)
1: Skientismin naurettavuutta korostavat ihmiset eivät jostain syystä nosta tätä näkökulmaa vastaan vankkaa argumentaatiota. Ei, vaikka se olisi tieteellisen maailmankuvan kannalta relevantimpaa kuin Loogisen positivismin, "kuolleen hevosen" intobashailu, "hakkaaminen". On hämmentävää miten tätä partikulaaria ja eisuosittua tiedekuvaa hakataan ja miten läpitunkevana ja ohittamattomana siihen liittyviä argumentteja pidetään.

Ongelmia metafysiikalle.

Eli "induktio ei ole deduktiota" joten Gödelin ongelmat koskevat enemmänkin matematiikkaa kuin tiedettä. Gödel ei siis romuttanut tieteellistä maailmankuvaa tai osoittanut että skientismi ei voi pelittää. Sen sijaan se romutti Hilbertin ohjelman "matematiikan perustan" löytämisestä (aksiomaattinen järjestelmä, joka yksin kattaisi kaiken matematiikan). Ja tässä kohden on hyvä huomata että tämä näkökanta tuo sitten teismille yllättävän ongelman. Nimittäin jos katsotaan mitä ihminen tekee kun hän tekee metafyysisiä argumentteja, voidaan huomata että ala on rationalismin läpitunkemaa. Tämä tarkoittaa sitä, että siinä missä empiristit ovat muuttaneet epostemologiaa hyvin induktiokeskeiseksi, on metafysiikka hirvittävän deduktiokeskeistä. Siinä käytetään deduktiivista päättelyä ja jopa matematiikkaa apuna.

Lisäksi teologialla on tässä kohden historiallista taakkaa. Sillä Hilbertin unelma oli jotain johon luotettiin melkoisen vankasti. Jumalan ajateltiin oleavan täydellinen logos. Ja matematiikalla nähtiin hyvin kaikkivoipia ominaisuuksia. Joten ei ihme että moni on ajatellut että nämä olisivat jotenkin erityisen vahvasti liitoksissa. Matematiikan monikykyisyyttä on käytetty jonain joka viittaa Jumalisuuteen maailmassa. Ja tätä on salakuljetettu osana teologiaa hyvin laajasti, tavalla jonka siivous ei ole vielä täysin kulkenut läpi edes kaikkia yleisimpiä teistisiä argumentteja. Eli siitä on jäänteitä hyvin monessa paikassa. Osa argumenteista suorastaan nojaa tälläisten konseptejen varaan. Ja tässä kohden väittäisin että jos minä olisin uskovainen, niin heiluttelisin Gödelin lausetta "skientismin naurettavaksi tekevänä" ilmiselvänä TODISTEENA hyvin hyvin varovaisesti.
1: Itse asiassa minä olisin koko konseptin kohdalla ihan hiljaa. Laittaisin banaanit korviin ja menisin muualle. Ryhtyisin kenties konservatiivioikeistolaiseksi. Kannattaisin kenties warrantia ja saattaisin sanoa että Gödel on "true but irrelevant". Että loogiselle positivismille on tilaa. Sillä uskovainenhan tunnetusti tietää Totuuden niin etiikan kuin maailmankin tilasta. Tietorelativismi on liberaalia biasta. Että moraali on objektiivista ja koska siitäkin voidaan tietää niin muutkin asiat voivat olla objektiivisia. Ja näin voimme tietää, paitsi että homoilu on epäeettistä, niin myös sen että evoluutio on kakkaa. Ja että Jumala rakastaa meitä ja pelastaa meidän sielumme tuonpuoleisessa. Abstraktin ominaisuudettomaan tai muutoin vaan hengettömän alkusyyn sijaan nojaisin hyvinkin attributionalisoituun antropomorfistettuun Jumalaan. Eli siihen mihin suurin osa teistisistä ihmisistä uskoo. Boyerin psykologiset näytöt ainakin viittaavat nimenomaan siihen että abtraktiot ovat korkeintaan teologisesti korrekteja. Ihmisten käytös paljastaa että he eivät usko niihin itsekään.

Mutta kaikista hupaisin näkökulma asiaan saadaan kuitenkin kun katsotaan tämän kaiken jälkeen asioiden mittasuhteita. Gödelin epätäydellisyysperiaate on ensi sijassa matematiikkaa. Sillä on teistiseen metafysiikkaan kohtuu läheinen suhde. Ja sen suhde tieteentekoon on sitten jo hyvin abstrakti, ellei peräti olematon. Kuitenkin kun sitten katsotaan mihin tätä argumenttia usein käytetään, voi huomata että sitä käytetään kaikista useiten skientismiä vastaan. Eli konkretisoimaan tieteenteon rajoja. Kukaan teologi ei kuitenkaan ole heiluttamassa samaa korttia matematiikan kohdalla. Siellä ei selitetä että kaikki matematiikka on turhaa ja että matemaattista näkemystä ei edes ole. Että maailmankuvallista matematiikkaa. Matemaatikot, eli ne joihin Gödel koviten iski, sen sijaan jatkavat prosessiaan. He ovat lähinnä uudelleenmäärittäneet matematiikan tavoitteet. Ja itse asiassa Gödel on luonut heille varmuuden siitä että heillä tulee aina olemaan töitä. Matematiikka kun on, todistetusti, aina kesken.

Mahdollisuutta vastaavaan ei sitten oikein suoda skientisteille. Vaikka suhde matematiikkaan on etäisempi kuin teologeilla metafyysisine kiemuroineen. (Teologit eivät edes puhu siitä että Gödel jotenkin estäisi teologianteon ja tuhoaisi metafysiikan.) Sitä saakin kuulla että jos on ateisti jolla on tieteellinen maailmankuva, niin sitten pitäisi olla ihan hiljaa. Koska tieteellinen maailmankuva on mahdoton. (Ja monesti kuulee että oikea ateisti ei edes puhuisi ateismistaan, vaikka ateismi voi pitää sisällään juuri kannanoton Jumalan olemassaolemattomuuteen joten tietyssä mielessä jos joku ei ota kantaa Jumalan olemassaoloon hän on korkeintaan uskonnoton.) Mutta Jumalakysymyksessä sitten paiskitaan mielellään esille sitä että teisti voi olla hyvinkin tieteellinen ajattelija, että Jumala ei mitenkään estä tieteellistä maailmankuvaa. Tämä asenne kertoo siitä että Gödel -heitoissa on kysymys jostain muusta kuin argumentaatiosta. Kysymys lienee hyvin syväänluodatusta asennevammasta.