Kant, evoluutio ja altruismi

Roger Scruton on kirjoittanut kirjan nimeltä "The Soul of the World". Sen pääteemana on puolustaa transsendenttia maailmankuvaa fysikalistista maailmankuvaa vastaan. Ja tässä etiikka on hyvin keskeisessä roolissa. Tässä argumentissa hän korostaa aitoa altruismia joka ylittää pelkän yhteistyön mukanaantuovan kelpoisuuden. Hän korostaa että ollakseen altruismia sen täytyy haitata itseä. Ja Kantilaisessa etiikassa taas toimitaan siten, että moraalilaki ylittää geenien edun "If Kant is right, a rational being has a motive to obey the moral law, regardless of genetic advantage." Tämän jälkeen hän korostaa että uhrautuva käyttäytyminen taisteluissa demonstroisi että ihminen on todellakin ylittänyt altruistisen käytöksen. "In such instances an entire community is observed to embrace death, in full consciousness of what it is doing, because death is the honorable option." Sota siis tavallaan todistaisi evoluution vääräksi selitykseksi ihmisen uhrautuvalle käytökselle.

Mitalien ja sankaruuden
järjettömyyden puolesta
puhuu esimerkiksi seuraava
varsin perusteltu lausunto:
"Niin viheliäisen typerä,
halveksiva ja halveksittava tapa
palkita ihmisiä, että sitä
on vaikea pukea sanoiksi
käyttämättä hyvin rumia sellaisia.
Erityisen irvokasta
tämä on sota-aikana.
"Hei, vaaransit henkesi,
pelastit toverisi varmalta kuolemalta
ja edesautoit kotimaasi säilymistä.
Otapa tästä ihan helvetin
turha metallinpala.
Ja kaksivärinen kangasnauha.
Pärjäile.""

Itse katson että Scrutonin argumentilla on mielenkiintoinen perusta. Hän katsoo minkälainen ero transsendenttisella ja naturalistisella etiikalla olisi. Ja yrittää sitten falsifioida toisen näistä teorioista tosiasioilla. Ajatus empiirisesti tehtävällä etiikalla on mahdollista sen vuoksi että aina kun evoluutio selittää altruismia, kyseessä on teoreettisesta mallinnuksesta joka tuottaa ennusteita joista poikkeavia asioita voidaan tuoda eteen. "But suppose that the moral explanation is genuine and sufficient. It would follow that the genetic explanation is trivial. If rational beings are motivated to behave in this way, regardless of any genetic strategy, then that is sufficient to explain the fact that they do behave in this way." Ja tässä kohden olen Scrutonin kanssa yhteisellä tiellä ;
1: Jos yhteistyö ja altruismi ovat etiikkaa, niin evoluutio on keino tuoda etiikka empirian maailmaan, ja yksi mahdollisuus tässä todellakin on se, että asia ei selity evolutiivisesti. Esimerkiksi Hamiltonin säännön kautta tiedämme että autettavan sukulaisuuden aste, hyötyä antavien ominaisuuksien periytyvyysaste ja yksilölle tuleva kelpoisuutta koskeva haitta asettuvat tietylle tasolle. Ja jos havainnot ovat jotain muuta, ei tämä periaate voi selittää tämän ilmiön yleisyyttä.
2: Sankaruus tuntuu todellakin olevan usein hyvin lähellä paheksuttavia itsetuhoisia ja irrationaaliseksi luokiteltuja ilmiötä. Kuten typerää uhkarohkeutta ja suisidaalista käyttäytymistä. Tietyssä määrin sankaruus onkin uhkarohkeutta ja ylimääräistä itsetuhoista riskinottoa jolla on lähinnä kauniimpi nimi ja johon suhtaudutaan kenties tämän nimen vuoksi kunnioittavammin.

Moni tosin taitaa intuitioiden vietävänä katsoa "itsekkäässä geenissä" vain sitä nimeä. Olen itse yrittänyt tiivistää peliteorian ja geenitason valinnan yhteyttä iskulauseella "Selfish genes, in many cases, mean altruistic individuals." Scrutonin täytyisikin kenties tutustua hieman enemmän evoluutioon ja nojata vähän vähemmän lukkoonlyötyihin altruismin määritelmiin joissa yhdenlainen altruismi ei voi olla yhteydessä toisenlaisiin. Sillä vaikka "itsekkään geenin" altruismi ei olekaan Scrutonin "aitoa altruismia" Scrutonin antaman filosofisen määritelmän mukaan, niin Scrutonin käyttämät esimerkit ovat sitten jotain jotka hyvinkin selittyvät evoluutiolla. Ja tämä johtaa minut suoraan siihen osaan Scrutonin argumentaatiossa minua ei sen sijaan miellytä.
1: Sen yksilötason tarkastelu. "An organism acts altruistically, they tell us, if it benefits another organism at a cost to itself." Siinä ei huomioida sukulaisvalintaa tai itsekkään geenin näkemystä. Itsekkään geenin koko idea on se, että yksilöt ja heidän lisääntymisensä ei ole niin keskeistä kuin intuitio sanoo. Että tosiasiassa geenin kelpoisuus on katsottava geenitasolla. Näin intuitiivisesti helpot yksilövalinnan ja ryhmävalinnan konseptit on jätettävä syrjään.
     1.1: Esimerkiksi Thermopylain taistelussa unohtui että (a) sotilaat puolustivat kotikontuaan. Eli myös vaimojaan ja lapsiaan ja (b) tosiasiassa urheus on riskinottopiirre joka ilmenee muulloinkin kuin näissä ylivoimaisissa tilanteissa. Urheat soturit ovat kunnioitettuja ja ovat saaneet rahallista etua ja tätä kautta epäsuoraa boostausta geeneilleen. Ja myös naisten suosio on ollut enemmän kuin luultavaa. (Puhumattakaan siitä että sotilaat ovat menneinä aikoina, kuten varmasti myös nykyäänkin, myös raiskanneet naisia.) Näiden huomiointi on tärkeää. Adaptaatious arvioidaan luonnollisesti geenin koko vaikutuskentästä. Scruton pitää adaptiivisia osuuksia ohitettavana, turhana ja triviaalina koska ne eivät ole "oikeanlaista altruismia". Mutta unohtaa että geenitasolla tuotetaan reaktiotapoja jotka toimivat monenlaisissa tilanteissa. Evoluution kannalta selitetty "ei oikeanlainen altruismi" on jotain jonka tulee tilastollisella tasolla olla ainoastaan vahvempaa kuin se "vääränlaisen altruismin" tuoma haitta jotta geenitaso voisi selittää sen. (Jos ominaisuus hyödyttää useammin ja enemmän kuin se haittaa, se yleistyy populaatiossa.)
2: Sen altruismin kuva ei tosiasiassa olekaan evoluutiokäsittelyn kannalta oikea. Hän korostaa tiettyjen tilanteiden eroa. Huolestuttavinta on minusta se, että Scruton tiedostaa tilanteen mutta jatkaa silti sen mukaan. "The concept applies equally to the soldier ant that marches into the flames that threaten the anthill, and to the officer who throws himself onto the live grenade that threatens his platoon. The concept of altruism, so understood, cannot explain, or even recognize, the distinction between those two cases. Yet surely there is all the difference in the world between the ant that marches instinctively toward the flames, unable either to understand what it is doing or to fear the results of it, and the officer who consciously lays down his life for his troops." Tämä korostaa sitä, että vaikka argumenttirakenteen pitäisi olla eri skenaarioiden tarkastelua jossa evoluutionäkökulma kumotaan, Scruton vaihtaa monessa paikassa altruismin määritelmää "lennosta". Tämä ekvivokaatio tarkoittaa sitä että usein Scruton käsitteleekin altruismia lähinnä jonain jossa on sentimentaalinen elementti. Joka sitten erottaa muurahaiset ja ihmissotilaat.

Toisaalta joku voisi korostaa että Kantilaista etiikkaa ei kenties pidä edes käsitellä sillä tiukkuudella mitä Scruton asiaa tarkastelee. (Joku voisi jopa sanoa että jos evoluution tuottama moraali ei ole Kantilaista, niin sen pahempi Kantille. Minäkin sanon niin.) Kuitenkin jos ajatellaan tarkemmin Kantin kategorista imperatiivia voimme huomata että se usein vain sidotaan Platonin tyyliseen ideamaailmaan tai johonkin muuhun transsendenttiin. Tämä ei ole väistämätöntä. Sillä jos mietimme miten Kant määrittelee kategorisen imperatiivin tunnistamisen, sen takana on vahva intuitionistinen lähestymistapa. "Toimi aina sellaisen maksiimin mukaan, että toimintatavastasi voitaisiin tehdä yleinen moraalilaki." Tässä kohden luonnollisesta lajinmukaisesta käytöksestä kumpuava ajatus voisi olla hyvinkin relevantti. Tämä palauttaa Scrutonin näkemykset aiemmin tekemääni objektiivisen moraalin kritiikkiin. Evolutiivinen etiikka ei kenties ole "teknisesti ikuista" siinä mielessä että se muuttuu hitaasti. Mutta toisaalta siinä lajinmukaiset ominaisuudet - mukaanlukien lajinmukaiset käyttäytymispiirteet - ovat kuitenkin jotain joita voidaan lähestyä ja tarkastella. (Oravat ovat nelijalkaisia naksuttavia eläimiä joiden luonnollinen käytös iskee ihmisen lajinmukaista etiikkatajua vastaan.) Kun Kantin kategorinen imperativii haetaan reflektiivisesti omia tunteita peilaten, olisi väärin sanoa että se olisi suoraan automaattisesti biologista etiikkaa vastaan. Scruton tekee siis erikoisen kategoriavirheen, hän toisaalta käsittelee altruismia kuin se olisi auttamatta riippumaton genetiikasta, mutta käyttää sen mittaamiseen intuitiokeskeistä sentimentalistista tapaa jossa genetiikan voidaan nimenomaan voivan vaikuttaa.

Voisin itse asiassa soveltaa tätä huomiota eteenpäinkin.

Richard B. Davis ja F. Paul Franks ovat tehneet puolustustaCraigin "Divine Command Theorya" vastaan. Tämä ammattijulkaisuun kelvannut kritiikki nojasi teoriaa vastaan asetettujen vastaesimerkkien voimaan. Heistä Morriston käyttää argumentaatiotapaa joka ei sovella Divine Command Theoryn omia aksioomia. "In a series of articles in this journal, Wes Morriston has launched what can only be considered a full-scale assault on the divine command theory (DCT) of morality. According to Morriston, proponents of this theory are committed to an alarming counterpossible: that if God did command an annual human sacrifice, it would be morally obligatory. Since only a ‘terrible’ deity would do such a ‘terrible’ thing, we should reject DCT. Indeed, if there were such a deity, the world would be a terrible place – certainly far worse than it is. We argue that Morriston's non-standard method for assessing counterpossibles of this sort is flawed. Not only is the savvy DCT-ist at liberty to reject it, but Morriston's method badly misfires in the face of theistic activism – a metaphysical platform available to DCT-ists, according to which if God didn't exist, neither would anything else." Eli God Command Theory korostaa että ilman kieltoa ne ovat neutraaleja.

Katson että Morristonin kritiikissä vastaesimerkit ovat todellakin sellaisia että niihin on "vähintään kohtuullisen helppoa hankkia suojausta" jos sattuu Craigin teoriasta pitämään. Siksi kyseinen julkaisu antaa syyn olla erimielinen Craigin kanssa. Mutta vetoamalla ja rakentamalla vaihtoehtoisen etiikkamallin, ei sitä kautta että tässä osoitettaisiin että Craigin näkemys on sisäisesti ristiriitainen ja siksi ehdottomasti jotain sellaista jota järkevyyttä arvostava eetikko hylkäisi. ; Onkin hyvin tavallista että Craigin "Divine Command Theorya" moititaan intuitiiviselta pohjalta. Tällöin esiin voi nousta esimerkiksi ns. "hyvät kansanmurhat". Craighan puolustaa Raamatussa mainittua kansanmurhaa jonka Jumala on komentanut. Intuitiiviselta pohjalta tehty kategorinen imperatiivi voisi vihjata että tämä on paha ongelma Craigin teorialle. Mutta tosiasiassa se on relevantti jos ja vain jos meillä on käytössä intuitivistinen moraali, kuten vaikka Kantin kategorisen impreratiivin mittaaminen reflektiivisesti.

On toki poliittinen itsemurha tehdä kuten kirkonmies joka pedofiilikohun alla puolustautui siten että hän ei tiennyt että pedofiilia oli laitonta ja moraalitonta. Kukaan Kantilaisiin moraalivaistoihin, tai muunlaisiinkaan intuitioihin nojaava tuskin sortuisi tämänlaiseen puolustautumiseen. Mutta Divine Command Theoryn kannalta tämä on relevantti. Siinä moraali ei ole luonnon ominaisuus tai suoraan edes asioidentilan ominaisuus. Toimintamalli on aina neutraali itsessään. Hyvyys ja pahuus syntyy vasta komennon jälkeen. ; Moni tunteisiinsa luottava tekee toki tässä sen minkä minäkin. Eli päättelee tästä että "sen pahempi Divine Command Theorylle". Mutta tuo toinen moraalimalli on kuitenkin tästä huolimatta sisäisesti koherentti. Joka taas monista nimenomaan pahentaa asiaa, koska se on malli joka tekee pahasta hyvää, maalaa mustasta valkoista. Mutta josta Divine Command Theoryn kannattaja ei hetkahda koska hän välittää ihmisten ja tunteiden sijasta koherenssista ja auktoriteettisesta hyväksi oletetun Jumalan antamien komentojen tottelemisesta, ja että tämä Jumala ylittää vajavaisen ihmisen järjen ja on siksi suvereenimpaa kuin mikään tunne tai intuitio.

Tai kuten Craig itse asian ilmaisee "Reasonable Faith" -teoksessaan sivulla 48. "Should a conflict arise between the witness of the Holy Spirit to the fundamental truth of the Christian faith and beliefs based on argument and evidence, then it is the former which must take precedence over the latter." Scruton on siis vahvasti Craigia empiristisempi kun taas Craig on puhtaasti transsendenttiin pysyvään Platoniseen moraalikomentoon nojaava. - Eli kenties ajatus intuitiivisesta moraalilaista ei ole ylipäätään se tapa jolla "naturalismi" ja "transsendentti" kannattaa laittaa vastakkain. Kenties järkevämpi jako olisi "autoritaarisen" ja "intuitiivisen" moraalin välillä. Näin ollen Scrutonin tapa lähestyä asiaa ampuu oleellisen paljon ohi maalin.

Premissisetti ja eliminointi

Alkusyyargumentaatiossa on yhtenä suosittuna, ja viime vuosina muodikasta, tukea Kalam -argumenttia. Tätä argumenttia voidaan lähestyä monella tavalla. Mutta viime aikoina keskustelussa ollaan keskitytty siihen että aihetta lähestytään argumenttia itseään hieman laajemmalla premissisetillä.

Voimme ottaa seuraavan luettelonomaisen listauksen joka täydentää argumenttia:
P1: Kaikilla fysikaalisen todellisuuden asioilla on ajallinen alku.
P2: Jos kaikilla fysikaalisilla konseptilla on ajallinen alku, niin silloin kaikella on onttinen (ontic) alku.
P3: Jos fyysisellä todellisuudella on onttinen alku niin ainoastaan Jumalalla ei ole onttista alkua.
P4: Kaikella jolla on onttinen alku on jokin sen aiheuttava syy.
P5: Kaikella jolla on onttinen alku on materiaalinen syy.
P6: Jos kaikella konkreettisella on onttinen alku, paitsi Jumalalla, niin onttinen alku kaikelle konkreettiselle todellisuudelle, paitsi Jumalalle, ei voi olla materiaalista syytä.

Craig on itse asiassa paininut sen kanssa, että ylläoleva setti on ilmiselvästi inkonsistentti. Joten jokin kohta on pakko hylätä. Ja kysymys onkin tiivistynyt siihen että minkä premissin on syytä lähteä. Craig eliminoisi kohdan viisi. Hän myöntää että 4 ja 5 ovat vahvasti evidenssin tukemia, joten hän haluaa eliminoida niistä mahdollisimman vähän. Muutoin hän voisi eliminoida sekä kohdan 4 ja kohdan 5. Ja näin Jumalatodistusosa saataisiin kuitenkin pidettyä koherenttina ja eheänä. Mutta muitakin ratkaisuja on ; Fysiikasta intoutuneella mielellä varustava saattaisi eliminoida ennemmin kohdan 4 kuin kohdan 5, sillä kvanttifysiikan erikoisuudet vihjaavat että tälle ratkaisulle olisi tilaa.

Mutta kuten Craig sanoo, mainitut empiiriset premissit ovat vahvoja. Ja kysymys onkin oikeastaan siitä että kenties onkin parempi koherentisoida argumentti siten että eliminoitaisiin jotain aivan muuta. Esimerkiksi Wes Morriston on esittänyt että premissi 3 olisi syytä eliminoida. Panenteistinen linjakin olisi täss mahdollinen. Silloin premissi 6 hylättäisiin. Argumentti ei tällöin olisi enää teistinen eikä ei-teistinen.

Kun katsotaan P1, P2 ja P3 voidaan huomata että ne ovat aika abstrakteja. Ja itse asiassa sen takia että kvanttimekaniikkaa ei ole saatu sidottua yhteen gravitaatioteorian kanssa, on vahva syy nähdä että P1 on täysin filosofinen, eikä itse asiassa fysiikkaa vaikka siinä käsitelläänkin sinänsä fysikaalisia suureita.

Kaikesta huolimatta pelkkä P5 poistaminen ei ole kovin tyydyttävä ratkaisu teistiselle näkemykselle. Sillä jos luetteloa katsotaan voidaan kysyä että entä jos asiaa katsotaankin kaiken konkreettisen todellisuuden kautta, eikä pelkästään sen konkreettisen todellisuuden kautta joka ei ole Jumala. P5 eliminoinnin jälkeen kävisikin niin, että kaikella todellisuudella olisi onttinen alku Jumalassa. Jos näin on, konkreettinen todellisuus on esimerkki jostain jolla on onttinen alku mutta ei syytä. Ja tämä johtaisi siihen että Jumala on syy kaikelle todellisuudelle mukaanlukien itsensä. Mikä sotkisi ajatuksen siitä että Jumala olisi jonkinlainen "liikkumaton liikuttaja", jokin joka on syy muulle mutta jolla itsellään ei olisi syytä. Itseluonnin mahdollisuus taas avaa erikoisia mahdollisuuksia myös fysikalisteille. Siksi on lähes selvää, että klassista teismiä puolustava joutuisi eliminoimaan vielä enemmänkin kuin P5:n.

Pile it up!

Kristityt uskovat Taivaaseen ja Helvetin huonoon perusteluun.
Tie Helvettiin onkin kivetty apologeetikkojen argumenteilla.

En yleensä ottaen pidä kääntymiskertomuksia kovin oleellisina. Esimerkiksi "Mahdollisuus muutokseen" näyttäytyy enemmän kasana ihmisiä jotka sanovat jotain sen suuntaista kuin "Alettuani elämään valheessa alkoi luultua parempi valheellinen elämä. Nyt todellisuudentajuni on muuntunut enkä enää ymmärrä oikeaa väärästä ja totta epätodesta ja minua käytetään keppihevosena kaikenlaisissa kampanjoissa. Pyydän apua tilanteeseeni. Apua, apua." Käännynnäisyys on irrelevanttia. Muutenkin tarinoissa on sellainen sävy, että niissä - paitsi tehdään sosiaalipornoa elämästä ja herätetään tunteita siitä miksi pitäisi välittää noista itselle ihan tuntemattomista ja turhista ihmisistä, ennen kaikkea - erimieliset ajetaan tilanteeseen jossa kritiikki on ihmistä vastaan käyvää. On selvää että argumentaatio ei näissä anekdooteissa ja elämäntarinoissa asetu mihinkään kiinnostavaan tai mielekkääseen kontekstiin.

Sama turhuus koskee luonnollisesti myös ateistejen kääntymiskertomuksia. Moni paikka pursuaa "how I become atheist" -tyylisiä tarinoita. Ne eivät myöskään ole kiinnostavia.

Tosin kohtasin tässä kohden poikkeuksen. "Debunking Christianity" -blogissa oli entisen apologeetan kääntymiskertomus. Hän rajaa kertomuksensa mielenkiintoisesti "I should preface what follows by saying that, given the context, I’m going to focus almost exclusively on the intellectual side of my Christian life, although of course it was integrated with a significant emotional and spiritual life." Tämä näkökulma tunnustaa että kääntyminen ei ole pelkkää logiikanpyörittelyä, mutta se kuitenkin tarjoaa jotain muuta kuin puhdasta sosiaalipornoa (jonka tapahtumisestakaan ei yleensä ole edes oikein mitään todisteita). Tästä päästään aiheeseen:

Mitä rataa seuraisi ideaalin uskovaisen kanssa käyty keskustelu

Hän kuvaa intellektuellin asenteen muutoksen pitkästi. Otan tästä kuitenkin itselleni mielekkäät pari kohtaa:
1: Ensin hän huomasi, että deduktiivisissa (etenkin luonnon)teologisissa argumenteissa oli ongelmia "(e.g. invalid; valid, but had at least one dubious premise; valid, and maybe sound, but it doesn't get us all the way to theism)." Hän kuvasi myös miten tämä vaikutti vahvasti pikku hiljaa ; Luonteeltaan a prioristen deduktiivisten argumenttien karsiutuminen yksi kerrallaan iskee modus tollens -logiikkaan nojaavaan kritiikki-immunisointiin ; "If objection x is sound, then theism (or Christianity) is false. But theism (or Christianity) isn't false (because sound deductive arguments A1-An show otherwise); so, objection x must not be sound." With the realization that I no longer accepted *any* of the deductive arguments, I saw the objections in a new light."
2: Seuraava vaihe oli mennä kumulatiivisten argumenttien puoleen. Niissä sovelletaan a posteriorista argumentaatiota, induktiivista ja abduktiivista päättelyä, ja yritetään perustella että on rationaalisia viitteitä Jumalaan. Näin erilaiset kompleksisuutta ja universumin hienosäätöä koskevat argumentit kasataan yhteen. Ja kumulatiivisen argumentaation mukaan tämä tekee Jumalasta todennäköisemmän kuin epätodennäköisen. "This put pressure on me to reconsider the "cumulative case" approach to the arguments, and to construe them as inductive arguments, or as clues to an abductive inference to the best explanation." Menetelmä on tietysti ollut muodikas, ja esimerkiksi Swinburnen kumulatiiviset argumentit ovat hyvinkin suosittuja. Niissäkin oli kuitenkin ongelma. Nimittäin se, mikä seuraa siitä jos argumentaatio tehdään oikein eikä vain kasata yhteen kaikkia mahdollisia Jumalaa puolustavia argumentteja ja nimetä tätä kasaa kumulatiiviseksi. "The problem, though, is that once you construe all the evidence as inductive or abductive, then *all* the evidence, pro and con - must be put into the "pot" - and the posterior probability (when construed inductively) or what constitutes the best explanation (when construed abductively) rises or falls with each piece of data."

Tämän jälkeen on hyvä ottaa saman kirjoittajan omaan blogiinsa tekemän huomautuksen joka koskee Craigin argumentaatiota. Hän viittailee Morristonin tekemiin argumentteihin. Hän kirjoittaa että "Morriston has a slew of other papers in which he has offered undercutting defeaters for every single one of Craig's philosophical (i.e., a priori) arguments against the existence and traversability of actual infinites. Also worth noting is that many of these papers are over a decade old, and, to date, Craig has failed to adequately address even a single one of Morriston's critiques of Craig's a priori arguments. To his credit, though, Craig has attempted to reply to a number of Morriston's other criticisms of the kalam cosmological argument (e.g., Morriston's criticisms of the causal premise, of the a posteriori (i.e., empirical) arguments for a finite past, and of the grounds for inferring that the cause of the beginning of the universe is a personal agent)." Eli Craigin deduktiiviset arugmentit ovat taatusti saaneet kritiikkinsä.

Tässä oleellista on huomata metodi. Hän ei ole miellyttävä siksi että on päätynyt kääntymiseen pois uskonnosta. Sen sijaan miellyttävää on se tapa jolla keskusteluun on otettu osaa. Argumenteilla on paikka ja tapa jolla ne toimivat. (Tosin käytännössä, jos tuota hyvää tapaa tuottaa, johtaa se helposti siihen että fundamentalistinen kristillisyys alkaa näyttämään hoopolta.)
Mitä uskovaisten kanssa keskustelu on käytännössä

Ylläoleva linjaus rajaa sen mikä on mahdollista tehdä asiallisella keskustelulla. Yleensä ihmiset eivät kuitenkaan noudata ylläolevaa toimintamallia. He eivät kontekstoi argumentteja. Sen sijaan ihmiset ovat presuppositionisteja jotka ovat päättäneet ennalta mikä on lopputulos. Ja

Ylläoleva kaavasto käsittelee kuitenkin lähinnä ihanteellisen suhteen teologiaan. Jokaista argumentaatiota käytetään siinä oikein ja omassa kontekstissaan oikein käytettynä. Kuitenkin useimmiten käytössä on jotain aivan muuta.

Keskustelua ei käydä argumenttien ja todisteiden kautta vaan jotain aivan muuta kautta. Sosiaaliporno, toisten persoonaan ja intresseihin viittaaminen ovat yleisiä uskovaisten tapoja nollata kaikki kritiikki. Esimerkiksi kelpaa jo ylle antamani linkki jossa Craigin argumenttien kritiikit debunkataan oivallisen nerokkaalla vasta-argumentilla joka huomioi vastustajan arugmenttien sisällön oivallisesti ; Craigin pitkään jatkuneen puolustuksien puutteen katsotaan johtuvan tietyistä syistä "Given the way Craig straddles the popular and academic life, it's reasonable to infer that the man couldn't proceed to other topics that interest him in his academic life (i.e., divine aseity) if he replied to every article coming from someone trying to make his or her career out of refuting him." Eli vihjataan esimerkiksi että Craigin julkisuus ja medianäkyvyys tekee hänestä houkuttelevan kritiikin kohteen, koska tätä kautta saa kuuluisuutta. Siksi hänen ei tarvitse vastata kritiikkiin. Ja koska kritiikkiä ei tule, se kertoo että kritiikki itsessään on irrelevanttia.

Pääasiallinen kristittyjen apologeetikkojen oikeasti käytännössä soveltama käännytysstrategia perustuu nimittäin siihen että vastustaja lähinnä hukutetaan työhön kun itse pyritään pääsemään mahdollisimman helpolla. ; Käytännössä tällöin harjoitetaan Gish Gallopia.
1: Tällöin deduktiivisia argumentteja heitetään iso kasa, ja jos jokin niistä kumotaan, tästä ei välitetä vaan siirrytään seuraavaan argumenttiin. Tällöin jokainen deduktiivinen argumentti harjoittaa modus tollens -puolustusta ympäri. Jokainen kritiikki on eitoimiva, koska joku toinen paska argumentti on jäljellä. Tässä asenteessa pelin henki on se, että niin kauan kuin joka ikinen uskovan argumentti ei ole kumottu, niin yksikään kritiikki ei merkitse mitään. Ja niin kauan muita voidaan häiriköidä - esimerkiksi/etenkin yksityisviesteillä, sillä julkinen ja yleinen debatti jossa jokaiseen väitteeseen paikalla on juuri sen alan asiantuntija arvioimassa argumentteja. Tämä on juuri se johon yksikään apologeetikko ei suostu. Että esittää argumenttinsa tilassa jossa vastustajilla on asiantuntemus ja aika reagoida jokaiseen argumenttiin.
2: Mukaan tulee yleensä vielä kumulatiivinenkin puoli - sillä argumenttejen deduktiivisuus tai induktiivisuus ei näitä uskonihmisiä kiinnosta. Jokainen argumentti on paitsi immuuni kun niin moni argumentti johtaa "modus tollens -puolustukseen. Sillä kasautumaa pidetään induktiivisena. Kun vain kasataan kaikki mitä Jumalan puolesta on, ja cherry pickataan argumentit niin että kasataan vain Jumalaa puolustavat puolet ja osiot ja pidetään niitä vastustavat puolet kerettiläisinä ja lähtökohtaisesti väärinä pois kuvioista. Ja tätä kasautumaa pidetään jonain joka yhdessä yhteisvaikuttaa niin että kokonaisuus olisi muka entistäkin uskottavampi.
3: Kuitenkin kyseessä on lähinnä se, että virheargumentteja kasataan yhteen ja väitetään että se jotenkin lakkaisi olemasta virheargumentti kun niitä tuotetaan iso kasa, ja mahdollisimman paljon erilaisia ja eri aiheista. (Jotka vielä yleensä haetaan juuri siten kuin on huono tapa. Eli ei siirrytä vastustajan vahvuusalueille joissa hänellä olisi paras arviointikyky ja osaaminen siinä mikä arvo ja merkitys ja osuvuus argumentilla on. Sen sijaan aiheet yritetään siirtää juuri sille alueelle jota toinen ei osaa. Tämä itse asiassa kertoo kaiken sekä näiden argumenttien laadusta, niitä ei uskalleta laittaa kunnon laatukritiikin alle. Että käännyttäjien yleisestä taidosta.)