1800 -luvulta? Sanoaksesi noin sinun täytyy olla 100 vuotta ajasta jäljessä!

Eräs tavallisimmista väitteistä johon törmään on se, että maailmankuvani heijastaa 1800 -lukulaista ateismia. Tätä esitetään jonkinlaisena automaattikritiikkinä. Esittäjänä on aina kristitty joka on erimielinen kanssani. Hän kuvaa tällä asennetta jossa hän on sekä kategorioinut, ymmärtänyt että kumonnut näkemykseni. ; Kuitenkin itse väite on erikoinen. Se viittaa enemmän vahvaan asennevammaan ja siihen että ihminen on oppinut hieman filosofiaa ja osaa sitten toistaa sitä ymmärtämättä kaikkia seurannaisuuksia ja liitoksia.

Usein tässä selvästi moititaan joko ateismiksi tulkittua uskonnottomuuttani tai positivistiseksi tulkittua tietoteoriaani. Tai molempia. Tässä mielessä rinnastukset menevätkin luultavasti siihen että minua moititaan Auguste Comten empiriakeskeisyyden tai Ludwig Feuerbachin piiriin. Feuerbach katsoi, että jumala on ihmisen pelkojensa ja toiveidensa käsittelyyn keksimä luomus. Jo tämä viittaa siihen että 1800 -lukulaisuutta käytetään kuin se olisi jokin yksi ja tietty konsepti. Jota se ei ole. Suosisin ajatusta jossa kritiikki koostuu argumenttirakenteista eikä vuosiluvuista joita ei voi edes lähteistää yhteen ajattelijaan ja vielä vähemmän tiettyyn argumenttirakenteeseen. Jotka ovat ne asialliset viittaamisen tavat minun mielessäni.

Rinnastus on tässä muodossa itse asiassa hyvin virheellinen. Voin jopa sanoa niinkin, että kaikki tietoteoreettisten ajatuksieni ytimessä olevat ajatukset eivät ole edes olleet edes olemassa ennen 1960 -lukua. Feuerbachissa kuten tätä tuoreemmassa Sartressakin minua taas vaivaa heidän ajattelunsa presuppositionistisuus. Vaikka sitä periaatteessa on heikkoja Jumalakumouksia niin ennen kaikkea heidän näkemyksessään ateismi on viitekehys jonka kautta tukitaan muita asioita. Tässä mielessä ne rinnastuvat mielessäni Alister McGrathiin jonka mukaan Jumala ei ole tiedon konsepti vaan taustaviitekehys jonka kautta asiat muuttuvat järkeenkäyviksi, tai ”make sense” kuten hän ilmaisee. Enkä suhtaudu näihin jäsentelyihin kovin kiinnostuneesti. Jotain oletetaan ja sitten pitäisi tehdä narraatio sen ympärille. Itseäni innostavat enemmän omat kyhäelmät kuin se että joku toinen pakottaa oman kyhäilypohjansa minulle ja väittää vaikkapa että teismi tai ateismi voivat olla vain esioletettuja.

Itselleni tietyt tietoa koskevat viitekehykset ovat oleellisia ja ateismi ja teismi ovat tässä johtopäätöksiä. Tai jos eivät ole niin ne ovat turhia ; Minun maailmassani on Peircen kokemusmaailmaa koskeva pragmatismi kohdannut Quinelaisen käsiteverkoston joten toimin esimerkiksi ilman foundationalistista perususkomusfilosofiaa jossa oletetaan että tieto koskisi jotain absoluuttista totutta tai ei mitään. Ja näin ollen sellaiset lauseet kuin ”Jumalan olemassaoloa ei voi tieteellisesti todistaa tai kumota” on omituinen. Jos ei muuten niin jos jotain ei voi falsifioida niin sitten se on jo itsessään mahdollista nähdä epätieteellisenä eli tieteen avulla roskaksi osoitettuna. Ja tämä vähintään kumoaa lausunnon universaaliuden. On vähintään yksi tiedekuva jossa kysymys ratkeaa pelkästään tuon Jumalan kuvauksen kautta. Tärkeintä onkin se, että onko olemassa kokemusmaailmassa olevaa havaintojoukkoa jota voidaan mallintaa jonkinlaisella Jumalateorialla. Jos ei ole ei tarvita mitään Jumalaa selittämään tätä ilmiötä. Ja jostestattavaa – ja falsifioitavaa mallia – ei ole, ei ole mitään relevanttia Jumalateoriaakaan johon edes tarvitsisi ottaa kantaa.

Mutta tosiasiassa vaikka Peirceä pidetään omintakeisena ajattelijana ja Quinea pidetään tieteenfilosofiaa uudistaneena yhtenä vuosisadan tärkeimmistä filosofeista, on heilläkin kuitenkin jotain taustaa. Ja itse asiassa heidän taakseen voidaan löytää 1800 -lukulaista taustaa. Tämä tausta tosin ei ole ateistista. Itse asiassa sen takaa löytyy ankaran katolinen asenteiltaan vanhoillinen mies. Bernhard Bolzano. Hän kehitti ajatuksia jotka sitten ovat vaikuttaneet sekä Peircen että Quinen ajatteluun.

Bolzano oli matemaatikko. Hänen aikanaan matematiikassa tapahtui kehitystä joka auttoi kyseenalaistamaan tiettyjä sen ajan filosofiassa suosittuja asioita. Matematiikan analyysimenetelmät auttoivat soveltamaan tarkastelua myös logiikan ja tieteellisen yleistämisen alueilla ja ne auttoivat ponnistamaan irti muun muassa filosofian aristoteelisesta pohjasta. Bolzano oli mielestäni nerokas. Hän ei kuitenkaan ollut suosittu 1800 -luvulla. Hän oli edellä aikaansa. Kirjaimellisesti. Hänen ajatuksensa olivat liian uudenlaisia ja erilaisia jotta ne olisivat menneet läpi 1800 -lukulaisissa yleisissä käsityksissä. Hän on kuitenkin antanut voimakkaasti vaikutteita muun muassa Peircelle. Jonka filosofiaa pidettiin hyvin omintakeisena.

Tässä ytimessä ei ole Jumalan olemassaolo. Mikä sopii hyvin alleviivaamaan väitettä jossa minulle uskonnottomuus on sitä että minulla on omien ei-teististen lähtökohtien kautta implikaatioita. Ja johtopäätökset koskevat Jumalakysymystä. (Jumalanolemassaolokysymys on enemmänkin turha kuin epätosi.) Ja suhtautumista uskontoinstituutioihin joiden olemassaoloon uskon olevan valitettavaa relevanssia.

Sen sijaan Bolzano argumentoi Kantilaista analyyttisen ja synteettisen tiedon jakoa vastaan. Tämä huomio on ensiväre sille miten positivismiin liittyvät tietämisongelmat eivät ratkea foundationalismilla. Koska foundationalistiset perususkomukset pitävät sisällään synteettisyyksiä. Tai siis oikeastaan; Vain jos ne ovat hyviä perususkomuksia niin ne ovat Quinen kuvaamia oleellisia solmuja käsiteverkossa jolloin ne ovat aika paljon synteettisiä. Jos ne eivät ole lainkaan synteettisiä, niillä ei ole mitään tekemistä minkään kanssa.

Tätä kautta mahdollistuu se, että maailmankuvassa ei ole ainuttakaan todistamatonta perususkomusta. Ja toisaalta vaikka siinä onkin ydinkohtia niiden ei tarvitse olla tiettyjä aiheita koskevia. Itse asiassa jo sellainen väite kuin että Jumala on tieteen rajojen ulkopuolella vaatisi tieteen demarkaatiokysymyksen ratkaisua tavoilla jotka törmäävät positivismista tuttuihin ongelmiin. Samoin usein positivismin ongelmat nähdään naturalismin ongelmiksi vaikka tosiasiassa positivismin tiedon ongelmat olisivat tosia riippumatta siitä onko naturalismi tosi tai ei. Tämä on pakottanut omalla kohdallani muuttamaan tietämisen vaateita positivismista poikkeaviksi. Ja tätä kautta ei ole enää positivismista tuttuja ristiriitoja joissa positivismi rikkoisi omia periaatteitaan sisältämällä metafysiikkaa. Jossain mielessä metafysiikattomuuden sijaan tähtään vähempään perseilyyn. Tasolla joka ylittää ilmeisesti useimman ”omasta mielestään fiksun ja koulutetun kristityn” filosofian perustaitotason. Sellaisella tasolla että heillä paitsi ei ole vastauksia haasteisiini niin he eivät ole edes tiedostaneet näiden haasteiden olemassaoloa.

Bolzano huomasi että Kantin jaottelu analyyttisen ja synteettisen tiedon välille piti sisällään ongelmia joita Kant yritti ratkaista tällä jaottelulla. Bolzanon mukaan Kantin väite analyyttisyydestä ei kestänyt kriittistä arviointia. Kantillehan analyyttinen lause oli aina samanlaisuusarvostelma ; A on A. Malliesimerkkinä oleva väitelause ”Kaikki poikamiehet ovat naimattomia” käy tässä hyvin esimerkiksi. Kantin mukaan pitää vain katsoa määritelmiä ja katsoa niiden sisältö. Kun poikamies pilkotaan osiinsa saadaan ajatus ”mies, aikuinen, naimaton” voidaan nähdä että naimattomuus sisältyy määritelmään ja väite on analyyttisesti tosi.

Bolzano huomasi että tässä prosessissa vaaditaan sitä että tehdään intuitiivisia yleistyksiä jotka ovat hyvin samanlaisia yleistyksiä kuin synteettiset induktiiviset teoriat todellisuudesta. Esimerkiksi Kant voi tehdä analyysinsä poikamiehen sisällöstä vain sitä kautta että hänellä on intuitiivinen malli siitä mitä poikamies tarkoittaa. (Ja myös mitä aikuisuus, naimattomuus ja mies tarkoittavat.) Arkikielstä tutut repsesentaatiot saattavat tuntua objektiivisilta ja selviltä mutta tosiasiassa logiikan näkökulmasta ne eivät oikeastaan eroa empiirisen induktion kuvauksista. Oikeastaan ainoat erot ovat siinä että intuitioita ei koetella ; Bolzano varoittikin että vaikka näissä on paljon samanlaisuutta niin kuitenkin intuitiiviset konseptuaaliset propositiot ovat vain sisäistä reflektiota, subjektiivista tarkastelua, kun taas empiiriset väitelauseet sisältävät jonkinlaisen koetteluelementin. Tässä mielessä kysymys siitä onko Jumala testattavissa voidaan nähdä kiinnostavaksi sovellukseksi omaan ajatteluuni.

Tämä ajatus on ollut tärkeä kun Quine hylkäsi analyyttisen ja synteettisen jaottelun puhuessaan perinteisen empirismin dogmeista. (Joita voidaan pitää myös perinteisen 1800 -lukulaisen positivismin dogmeina. Joka alleviivaa sitä että yleiset ajatukset kritiikistäni ovat äärimmäisen vihjeettömiä ja osoittavat syvää taitamattomuutta kriitikoiltani. He demonstroivat taitamattomuutta joka vihjaa siihen suuntaan että kun puhutaan minun maailmankuvastani ja siitä mitä se on ja ei ole, niin heistä ei ole sitomaan sandaalejeni nauhoja.)

Olenkin tullut sellaiseen tuloseen että kriitikko joka kumoaa tietoteoreettisia ajatuksiani viittaamalla vuosisataan pitäisi aloittaa opintonsa alusta. Tai mahdollisesti siirtyä jonnekin 1800 -luvulle itse. Sitenpähän pääsisin eroon siitä että heidän tieteenfilosofiansa kritiikki nojaa 1900 -luvun alkupuolen näkemyksiin jossa esimerkiksi skientisti määritetään niin omituisella tavalla että en itse pidä sitä edes relevanttina tai kiinnostavana. Nähdäkseni fiksu skientisti ei ole ollut kuvatun tapainen noin sataan vuoteen. Toki moni on ollut muuta kuin fiksu. Mutta miksi minun maailmankuvaani pitäisi kritisoida sille lähisukuisten heikoimpien lenkkien kautta? Vain siksi että onnistuakseen skientismikritiikin olisi oltava sata vuotta vanhaa ja asenteellista jossa ajatellaan että vastapuoli on kaksisataa vuotta vanhaa? Tämä vaikuttaa tällä hetkellä uskottavimmalta pohjahypoteesilta.

---

Lähteet:
Bernard Bolzano, ”Wissenschaftslehre. Versuch einer ausführlichen und grösstentheils neuen Darstellung der Logik mit steter Rücksicht auf deren bisherige Bearbeiter” (1837) [engl. ”Theory of Science”]

Taistelu vs. projektin loppuun saattaminen

Piispa Jari Jolkkonen kirjoitti Savon Sanomiin siitä miten hänen on ikävä vanhoja ateisteja. Hän rinnastaa uusateismin "taistelevaksi ateismiksi" ja sitoo tämän suoraan valistusajan ajatteluun. Hänen "argumentaationsa" perustuu kahteen kliseeseen jota olen tässä blogissa kumonnut hyvin monilta kulmilta:
1: Uusateismi on militanttia ja tämä tehdään sitomalla se kommunistiseen vapaa-ajatteluun ja stalinismiin että Ranskan vallankumouksen väkivaltaisuuksiin. "Taisteleva ateismi on nykymuodossaan uudehko ideologia. Useat tutkijat ajoittavat sen alkulaukaukset Ranskan vallankumoukseen 1789." ... "Kovin ylevää ei ollut ateismista oikeutta etsineiden vallankumouksellistenkaan meno. Valtaan päästyään he teloittivat poliittisia vastustajiaan ilman oikeudenkäyntejä, surmasivat kokonaisia kyliä ja muuttivat kristillisperäiset etunimensä Lapioiksi ja Vasaroiksi. 1900-luvulla taisteleva ateismi pääsi voitolle sosialistisissa valtioissa. Vuosisadan puolessa välissä joka kolmas maailman ihminen asui maassa, jonka virallinen ideologia oli valtioateismi"
2: Ja siihen että vanha ateismi oli parempaa "Epäuskon kulta-aika ajoittuu 1800-luvun jälkipuoliskolle. Silloin vaikuttivat sen parhaimmat oppi-isät, kuten Arthur Schopenhauer, Ludwig Feuerbach ja Friedrich Nietzsche. Heidän ankaraa ajatteluaan jatkoivat myöhemmin ranskalaiset Jean-Paul Sartre ja Albert Camus. Näiden herrojen tekstejä on innostavaa lukea, vaikka ei kaikesta samaa mieltä olisikaan. Nykyajan taisteleviin ateisteihin verrattuna heillä on kaksi etua. Ensiksi he tunsivat melko hyvin sen kristinuskon, jota he leppymättömästi vastustivat. Siksi nykykristittyjen kannattaa heitä kuunnella. Se auttaa leikkaamaan läskiä, siis välttämään kelvottomia argumentteja, elämään hurskaammin ja perustelemaan uskoaan paremmin. Toiseksi vanhat ateistit olivat epäuskossaan johdonmukaisia. He veivät projektin loppuun saakka. He korostivat elämän sattumanvaraisuutta ja traagisuutta. Elämä näytti heistä enemmänkin rangaistukselta kuin lahjalta. Moraaliselta katsannoltaan he olivat lähinnä antihumanisteja. He ymmärsivät, että jos maailman olemassaolo on sattuma, silloin näyttää epäjohdonmukaiselta puhua elämän tarkoituksen, kaikille yhteisen moraalilain tai ehdottoman ihmisarvon kaltaisista asioista."

Tässä ei ole mitään uutta. Nämä asiat toistuvat uusateismin kritiikeissä. Ja nämä "asiat" ovat nimenomaan "virheitä" jos asiaa katsotaan argumentaation, perustelujen ja muun filosofian kautta. Ja näillä virheillä sitten toistetaan kristillisiä asennevammoja joita niihin virheisiin vedoten oikeutetaan. Itse asiassa ne ovat usein jopa "sietämättömän kahjoja". Totean vain sen, että
1: Eksistentiaalinen ateismi ei vie mitään "mihinkään väistämättömään". Jolkkonen on varsin asenteellinen kun torjuu vaikkapa epikurolaisen perinteen jossa ateismin ja kuoleman suhde muuttuu ilon asiaksi. Uusateistit yksinkertaisesti asennoituvat elämään ja kuolemaan aivan eri viitekehyksessä. Jolkkonen näyttääkin tässä lähinnä itsensä kautta demonstroivan Adornon esilletuomaa näkemystä, jossa ideologinen yksisilmäisyys kohdistuu pahiten niihin jotka ovat "syntisiä mutta onnellisia". Jolkkonen edustaa niitä uskovaisia, joista ateismi on hyvää jos ja vain jos ateisti selittää että hänen elämänsä on huonoa, ja miten uskonto on onnellisuudelle ja hyvälle elämälle välttämättömyys. Jolkkonen tunnustaa tässä lähinnä oman fundamentalistisuutensa ja sen, että hän ei ymmärrä uusateismia. Se, että uusateismi ei nojaa niihin asioihin joihin eksistentialistinen ateismi aikanaan nojasi, ja joiden kanssa Jolkkonen oli samaa mieltä ei tarkoita sitä että uusateismi on huono. Arvolataus tässä kertoo vain sen, että Jolkkonen on asenteellinen ja joustamaton. Se, että hän määrittelee oman maailmankuvansa lähtökohdat ja etenemisperustelut on ymmärrettävää. Mutta hän on tässä nimenomaan lyömässä joka ikiselle ihmiselle perusteluehdot jotka olisi pakko täyttää jotta harjoittaisi perusteltua ja laadukasta ihmisen elämää koskevaa filosofiaa.
2: Tosiasiassa uusateismi on sekulaarihumanistinen, ei kommunistinen liike. Jolkkonen tietänee uusateismien linkistä erilaiseen uskonnonvapauskeskusteluun ja esimerkiksi homoseksuaalejen ihmisoikeuksiin. Nämä eivät muistuta valistusajan tai kommunististen valtioiden uskonnottomuusvaltiota yhtään sen enempää kuin nykyinen evankelisluterilainen kirkko teokratiaa. Jolkkonen tiedostaa tästä sen verran että huomaa, että uusateismi ei ole liikkeenä antihumanistinen vaan humanistinen. Uusateismin sekulaaria humanismia kuvaa myös elämänilo, jonka Jolkkonen tiedostaa mutta jota hän pitää huonona filosofiana. Koska hän torjuu epikurolaisuuden ihmiselle mahdollisena tai koska hän liittää sekulaarin humanismin luonnontieteiden arvostuksen samaksi kuin Ranskan vallankumouksen vastaavan. Tämä johtuu osittain siitä että Jolkkonen ei, valtaosan uskovaisten tapaan, ole syvästi perehtynyt tieteenfilosofiaan eikä siksi osaa kritisoida tieteellistä ajattelua. Esimerkiksi vanhanaikaiseksi jäänyt jako objektiiviseen ja subjektiiviseen ja tunteiden sitominen objektiivisuuteen on riippakivenä tämäntyyppisessä argumentoinnissa. Joka kertoo siitä että osasyy "skientistisen uusateismin" ymmärtämättömyyteen johtuu siitä että tieteenfilosofiaa ei ymmärretä ja hallita laadukkaasti. Se on tältä osin vahvasti etääntynyt sekä Ranskan vallankumouksen valistushengestä että kommunismista. "Vapaa-ajattelijakortti" ei yksinkertaisesti toimi sen missään muodoissa. Jolkkosen soisi tutustuvan Sam Harrisin "Moraalinen maisema" -teokseen jotta ymmärtäisi uusateistien moraalin ja tieteiden välisen suhteen. Ei sen kanssa tarvitse samaa mieltä olla (itsekään en ole) mutta kyllä minimivaatimus asialliselle kritiikille on kritiikin ymmärtäminen. Kritiikki jossa on asiavirheitä ja stereotypioita soveltavaa leimakirveen heittämistä ei ole kritiikkiä, vaan höyrypäistä idiotismia. Piispalta virhe uskontoaiheen tiimoilla voisi olla vaikka ansiokas syy virasta eroamiseen. Minun puolestani se olisi hyvä syy itsemurhaan. (Koska pidän sitä tärkeänä osana humaaniuden työkalupakkia, toisin kuin noitaroviota, giljotiinia tai Siperiaa.)
     2.1: Jolkkonen haluaisi tietysti varata humanismin kirkon osaksi ja arvostaa antihumanisteja ateisteja enemmän. Sillä nämähän korostavat että kirkolla ja uskonnoilla ylipäätään olisi jokin erikoispääsy humaaniuteen ja ihmiselämänmukaiseen, ja ilman uskontoa näistä olisi pakko luopua. Toki kun hänen erilaisia varsin fundamentalisteja rapsuttelevia lausuntojaan lukee, joskus tuntuu että hänen kaikki oikeuskäsityksensä ovat sellaisia että hän arvostaa antihumanisteja, myös kristityissä.

Jolkkosen teksti oli itse asiassa niin asenteellinen ja huono, että jopa tietämäni kristityt ihmiset kokivat sen jotenkin häpeälliseksi. Etenkin täällä Etelä-Suomessa jokainen tuntee ateisteja, uskonnottomia ja uusateisteja. Heistä juttu olisi sama kuin jos löytäisi ateistin joka pitäisi luterilaisen kirkon nykyhetken relevanttina ongelmana sitä että ihmisiä poltettaisiin noitina roviolla. Historia siirretään 1:1 ja sillä luodaan leimakirves joka ei osu kovin hyvin. Tässä mielessä olen kannustunut. Omaa huvia asiaan tuo se, että Jolkkosen omat lausunnot viittaavat siihen, että hän itse on taisteleva kristitty, joka ei nimenomaan osoita teksteissään muuta kuin sitä, että halu haukkua on helvetin kova mutta mitään tietoa uusateismin argumentistokokonaisuudesta hänellä ei ole. Tämä ei yllätä, sillä hän ei ole kouluttautunut ateismiin, joten hän on tässä tekstistössään maallikon asemassa, ja asenteellisuutensa vuoksi vielä keskivertoa ihmistä heikommin eväin.

Voidaankin sanoa, että ilmassa on henki jossa uusateismi on relevantimpi kuin vanha eksistentiaalinen ateismi oli ikinä. Ja Jolkkosen tyyppiset lausunnot enemmänkin vahingoittavat uskontoa kuin puolustavat sitä. Tässä kohden on hyvä muistaa että vastustamisessa on kaksi puolta
1: Kritiikkiä tarvitaan asioiden muuttamiseen. Uusatistit kuten muutkin asioitaan ajavat ovat julkisuudessa koska sillä on jokin mahdollisuus saada asiat läpi. Siksi on tietysti aivan ymmärrettävää että uusateismin kriitikotkin ovat äänessä. On heilläkin lupa ajaa omia asioitaan ja sanoa sanottavansa - Etenkin jos ollaan sekulaarissa ja humanistisessa ideologiakentässä!
2: Kun aktivismi menee ääriliikkeentapaiseksi, aktivistit pilaavat oman maineensa. Siksi uusateistikritiikille käy helposti kuten feminismille : Siihen tulee ironinen käännös kun aktivismi näyttäytyy leimakirveitä ja asiavirheitä pursuavana asennevammavyörytyksenä. Toki uusateistien väitetään pilanneen mainettaan olemalla "militantteja", mutta tosiasiassa "militanttiudesta" on tullut ateistien parissa sisäinen vitsi johon viitataan ikään kuin parodisesti. Kritiikki on klisee joka ei vastaa omaa elämää joten se otetaan vain ymmärtämättömyyden todisteena. Sama on itse asiassa vallalla myös eiuusateistien parissa. Moni tunnistaa asennevamman kun sellaisen näkee.

Siinä ei mietitä vahvistaako se kristittyjen sielunelämää. Sillä miten kristittyjen "rasvat lihoista" -kasvaminen olisi ateistien tehtävä ja rooli, tai velvollisuus jolla oikeutetaan oma ateistinen maailma? Kristinusko on käytännössä heikoilla, eikä sekularisoitumisella ja uskonnottomuudella ole ollut tuhoisia vaikutuksia. Esimerkiksi briteissä on oikein mukavaa olla, eikä siellä kohtaa mitään Stalinin kauhuja. Eikä siellä ole Darwinin haudan äärelle rakennettu mitään Humen giljotiinia jolla teilattaisiin "valistusajan ranskalaisten malliin" piispoja.

Jotta en vain taistelisi, otan myös projektin loppuun.

"Ruttopuiston rovasti" kirjoitti halaamisesta ja uskonnottomuudesta. Hän otti lähtökohdakseen Marianpalvonnan, joka on hänen omassa maailmassaan katolista heresiaa. Hän lainaa tässä Alain de Bottonia. "Ankaran rationaalisesta näkökulmasta Marian palvonta edustaa uskontoa lapsellisimmilaan ja höperöimmillään. Kuinka kukaan järkevä aikuinen voisi laskea naisen varaan, joka eli tuhansia vuosia sitten – jos hän edes oli koskaan olemassa? Kuinka kukaan voi saada lohtua siitä omien toiveidensa synnyttämästä uskomuksesta, että tällä epäitsekkään myötätuntoisella naisella on tahraton sydän ja rajattomasti kärsivällisyyttä?" Tämä ei kuitenkaan ollut sama kuin asian huonous. "Ihailimme Äiti Teresaa, joka Kalkutan kaduilla ja slummeissa teki laupeudentyötä. Äiti Amman täytyy tulla Intiasta asti halaamaan meitä suomalaisia. Näinkö hellyys on yhteiskunnassamme kortilla?" Ihmisillä on usein tarve läheisyyteen.

Toki tätä vastaan voi heittää kritiikkiä kuten eräs kommentoija teki ; Väite "Aikuisten keskuudessa tällaisista kaipuun tunteista ei juuri puhuta. Uskonnot ovat osanneet herättää ne henkiin ja antaneet niille oikeutuksen." saa ansionsa mukaisen vastauksen "Kyllä puhutaan. Minun perheessäni ja tuttavapiirissäni puhutaan paljonkin, eikä sille kaivata minkään uskonnon antamaa “oikeutusta”. Mitä ihmeen oikeutusta tuollainen edes tarvitsisi, ihmisen perusominaisuushan se on?" ja "Uskonnoton ihminen on yhtä arvokas, tunteva ja inhimillinen kuin uskonnollinen lajitoverinsa. Hän kaipaa lohtua ja lohduttaa ihan siinä missä muukin."  ja "Jep jep. Eihän tyhmä kovisateisti tuollaista voisikaan tajuta, elleii kristitty hieroisi hänen kuonoaan siihen. On se niin mukavaa kertoa muille, miten huono teidän maailmankatsomuksenne on. Jatkan uskonnottoman elämää (onnellisen) tietoisena siitä, että olen heikko, haavoittuvainen, välillä niin hengen kuin ruumiinkin syistä apua tarvitseva ihmispolo. Silti, minä rakastan."

Maininnoissa on järkeä. Kuitenkin, näin ihmisenä jonka käsissä de Bottonin aiempi tuotanto on kulunut, uskaltaisin toivoa että hänen asenteestaan on jäänyt jotain käteen, sen verran että uskallan esittää ennakko-oletuksen jossa hän ei ole sutaissut köykäistä ja populistista asennevammakirjaa, jossa piirretään rankka karikatyyri ateistista, joka on uskonnon puutteensa vuoksi pahasti vajavainen ja kyvytön ymmärtämään ihmiselon syvällisempiä puolia mitenkään - ja että hän ei tämän jälkeen ole nauranut koko matkaansa pankkiin. - Eli että de Botton ei jatkaisi Jolkkosen viitoittamilla linjoilla.

Itse näkisin että Marian kultti on hyvä koska se ei edusta luterilaisuutta eikä ateismia. Luterilaisuudessa lapsen asemaan asettuminen ja lapsuudenajan riippuvaisuuden korostaminen on yhteinen haaste. Ongelma on yleisinhimillinen. Siksi kun puhutaan uusateismin tai ateismin ongelmista, ei kritiikki riitä vaan pitäisi osoittaa että uskonto todella ratkaisee sen ongelman. Tällöin asian esiintuominen, kritiikki, ei enää ole enää hyökkäys tai syytös, vaan jotain muuta. "Ajatukseni on siis seuraava: ihmiset käyttävät defenssejä välttyäkseen kohtaamasta ja käsittelemästä esimerkiksi kysymystä Jumalasta. Idea voi olla esim.sellainen, että ehtiihän tuon asian hoitaa vaikka kuolinvuoteellaan. Kun sanon, että ateistitKIN toimivat näin, niin tarkoitan, että defenssejä käyttävät MYÖS monet muut, ateistit mukaan lukien. Tämän kirjoittajallaKIN on omat suojaukset, mutta Jumalaa kohtaan en tietoisesti pidä niitä yllä." Jolkkosen kaltaiselle taistelevalle kristitylle ei voi tässä tehdä oikein muuta kuin toivoa hänelle heikompia defenssejä.

Itse asiassa menisin jopa niin pitkälle, että esittäisin että uusateismi on ratkaissut "lempeysongelman". Ja on tehnyt sen epikurolaisuudella. Ja että tämä asenne ei itse asiassa ole pelkästään uusateismin ydin. Vaan pikemminkin niin, että asenne oli valmiina jo ennen uusateismin tuloa. Helsingin Sanomissa oli kolumni. Siinä käsiteltiin sitä miten rakkaudesta on tehty poliittinen voima. Emootioilla on valtaa, ne ovat yhteiskunnan arvojen ytimessä yhtä vahvasti kuin Harrisin lajinmukainen tunteisto. "Liberalismi ja sosialismi erottivat yksityisen ja julkisen, mutta nyt ylimmäksi arvoksi noussut intiimi rakkaus muuttaa myös politiikkaa, koulutusta ja taidetta. Hän kuvaa rakkautta puoliuskonnollisin "pyhittämisen" ja "toisen transsendenssin" käsittein ja uskoo sen inhimillistävän suhdettamme muukalaisiin. Poliittisten ristiriitojen kuohuttamassa Euroopassa on ilahduttavaa lukea ihmisluontoon luottavaa kirjaa. Ferry lienee oikeassa ainakin siinä, että yhä harvempi länsimainen on halukas sotimaan Jumalan, isänmaan tai vallankumouksen puolesta, mutta monikin uhraisi itsensä puolison tai lasten takia." Ja koska tämä edustaa tämän hetken arvomaailmaa sen vahvimmassa muodossa, sitä ei helposti tule kritisoiduksi. Kolumnisti kuitenkin uskalsi tehdä juuri näin. Hän ottaa esille sen, miten eron jälkeen entiseen puolisoon voidaan suhtautua hyvinkin vihamielisesti ja demonisoivasti. Esimerkiksi kihlasormus voi mennä kategoriaan "itsensä naispuolisen Saatanan pitämä". Ja että tässä on ikävyys lähellä, koska sitä ei tavallaan voida erottaa niistä hyvistä puolista. Haukun "voi nähdä jätetyn miehen terapiapurkauksena tai alaviitteenä naisen demonisoinnin historiassa."

Jolkkosenkin mielessä pelottavinta on se, miten hänellä etiikka yhdistyy aivan erottamattomasti ateistejen dissaamiseen. On mahdotonta hänen omilla ehdoillaan määritellä että milloin hänen uskonpuolustuksensa alkaa, milloin hän terapoi itseään ja milloin oikeuttaa vihansa ja missä vaiheessa tämä kaikki muuttuu yritykseksi lietsoa vihaa ja väkivaltaa. Tässä mielessä Jolkkonen elää kusipäänä kusipäiden valtakunnassa. Ja tämän tuominen kritiikkiin tekee tästä blogauksesta enemmän kuin syytöksen. Kun omassa mielessäni syntyy halu toivottaa ihmisenä kasvua tai pitkiä pellavia ja jatkotoivoa että katto ei ole liian alhaalla ja köysi liian paksu, tiedetään että ollaan ihmisyyden tiettyjen varottavien puolien ytimessä. Jolkkosessa ja minussa on yhteistä. Ja kenties yhteinen sävel ei ole mikään mitä edes kannattaa tässä kohden tavoitella!

---

Kirjoittajalla ei, fundamentalistiagnostikkona, ole defenssejä jotka estäisivät häntä käsittelemästä Jumalaa. Hänellä ei myöskään ole defenssejä joiden mukaan Jumalan käsittelyssä pitäisi tulla välttämättä lopputulokseen Jumalan olemassaolosta, saati että defenssit huutaisivat että tämän lopputuloksen olisi pakko olla "kyllä" tai muuten hajoaisi psyyke ja ihmisyys projektissa. Eikä välttämättä defenssejä edes siihen että Jumalaa tarvitsisi pitää lainkaan tärkeänä kysymyksenä kaikille, omasta pakkomielteisestä asian pyörittelystä huolimatta.

Sartren irtipääsy ja muita etäännytyksiä.

Myers kirjoitti siitä, miten "uusateismia" moititaan vertaamalla sitä "vanhaan ateismiin". Uusateismin kerrotaan olevan huonompaa. Myers ihmettelee sitä, miten vanhan ateismin moitintoja ei sitten käytetä uusateismia vastaan, jos vanha oli parempaa on siihen tietysti argumentit valmiina. Ja ihmettelee että jos vanhan ateismin argumentit ei toimi uusateismiin, niin eikö kyseessä olisi asian sivupoluille vieminen. Hän ihmettelee myös sitä, miksi "uusteologian" huonoutta ei moitita.

Ilmiö on todeellinen ja siihen liittyvät ongelmat ovat hyvin mielenkiintoisia.

Esimerkiksi Dawkins on usein syntipukkina. Hänen näkemystensä katsotaan olevan uusateismin ytimessä. Tyypillisesti Dawkinsia moititaan siten että hänen teologiset virheensä nostetaan esiin. Usein nämä ovat "turhia virheitä", mutta vielä useammin ne ovat sitä että Dawkinsin näkemys esitetään olevan teologinen olkiukko. Eli Dawkins ei pilkkaa hienostunutta teologiaa vaan esittää tästä vääristyneen ja yksinkertaistetun väärinkäsityksen. Kuitenkin Dawkins on yllättävän usein lähteistänyt kritisoimansa kohteet. Eli näitä "naurettavia teologian olkiukkoja" kannattaa joku uskovainen aivan oikeasti. Näitä uskovaisia ei kuitenkaan moitita pilkallisesti "typeriksi uskoviksi jotka ei ole aidosti kristittyjä koska ei osaa edes kristillisen teologian perusteita vaan tekevät naurettavia virheitä." Itse asiassa tilanne on vielä mutkikkaampi. Usein olkiukkoja levittäneet tahot ottavat Dawkinsin näkemysten kritiikin Dawkinsin ongelmana ja tätä kautta moite vie uskottavuutta Dawkinsin kirjalta jolloin he voivat levittää tätä Dawkinsin moittimaa näkemystä enemmän. Eli olkiukkoteologian ystävä ei tajua että Dawkinsin kritiikki on samalla kritiikkiä myös heidän omalle näkemykselleen. Kritiikki joka kertoo että näkemys on olkiukko sanoo että kristitty joka kannattaa tätä kerettiläistä näkemystä on typerä.

Tämän tason ulkopuolella on kuitenkin vielä suurempi asia.

Se on nimittäin se, että vanha ateismi on ajattelutavaltaan hyvinkin tiukasti sidoksissa teologiaan. Vanhaa ateismia kuvaa hyvin Sartren ajatus, jonka mukaan yhteiskunnassa Jumala -käsite on opetettu ja vaikuttaa laajasti. Niinpä ateistikin joutuu ottamaan suhteen Jumalan käsitteeseen. Ja elämänsisältö rakentuu irtautumisesta, jossa Jumalakäsitteen läsnäolo ateistin päässä on silti olemassa.

Lisäksi "vanha ateismi", kuten vaikkapa Feuerbachin tarkastelu, keskittyi rationaalisuusperiaatteeseen ja sen ympärille. Sen kritiikki perustui siihen että vanhassa ateismin perinteessä oletettiin ihmisen jumalaton alkuperä ja sitten maailmankuva koherentisoitiin tämän ympärille. Jumalaa ei siis ikään kuin "tapettu", vaan se "oletettiin kuolleeksi". Tätä kautta vanha ateismi rakentaa koherentin maailmankuvan. Vastaava kuvaa teologiaakin vahvasti. Esimerkiksi kolminaisuutta ja muita "eitutkittavia eimitattavia ja eiempiirisiä" kohteita on lähestytty rakentamalla koherentti maailmankuva. "Vanha ateismi" ja perinteinen teologia ovatkin tätä kautta molemmat petitio principii -maailmankuvia. Ne vetoavat mutta eivät todista. Samanmieliset näkevät että systeemi on koherentti, mutta erimielisillä ei ole mitään syytä ns. "lähteä messiin".

Sartren näkemyksessä tärkeää oli myös se, että tyhjään heittäminen tuntuu helposti raskaalta. Ateismi oli ihmiselle eiluonnollinen ja vaikea ajatustila. Uskonto oli helpompi ja toi hallintaa ja pysyvyyttä ihmisen kokemusmaailmaan. Uskonnon puute johtaa helposti angstiin. Uskovaiset ovat käyttäneet tätä ajatustapaa paljon, esimerkiksi väittäessään että ateistit ovat onnettomia.

Uusateismi on sen sijaan ottanut lähtökohdan jossa Jumala ei ole tärkeä. Siihen ei ole minkäänlaista käsitteellistä suhdetta. Sen mukaan ateisti ei suinkaan ota mitään erityistä suhdetta Jumalan käsitteeseen. Uusateismissa ytimessä Jumalakäsitteen irrelevantisointi. Siinä missä Sartre eli irtautumista, uusateisti elää irrallaan. Uskovainen haluaa tietysti nähdä, kuten on perinteisesti nähnyt, että ateisti valehtelee. Sartren irtautuminen on helppo nähdä Jumalasuhteena jota vastaan taistellaan. Uusateismi vie terän tältä yleiseltä "käännyttäjien katuargumentilta", joten sitä vastaan tulee raivontunteita. On ymmärrettävää että moni uskovainen kokee että uusateisti valehtelee. Sartreen liitetään mielikuva rehellisyydestä. "Hän sentään myönsi tämän asian".

Samoin uusateistit ovat ottaneet etäisyyttä rationaalisuusperiaatteeseen. Rationaalisuus on muuttunut "ainoasta ehdosta" "välttämättömäksi mutta ei riittäväksi ehdoksi". Keskittyminen on "empirismi tai ei mitään" -periaatteessa, jossa todistustaakka on teisteillä. Jumala ei ole falsifioitu vaan empiirisesti irrelevantti ja tätä kautta epäkiinnostava ja turha. Uusateisti tuskin edes käsittää miksi hänen täytyisi miettiä abstrakteja määritelmiä joiden ratkaisemattomana perusongelmana on se, onko kyseessä tutkimusohjelma ilman tutkimuskohdetta joka on kierretty olettamalla että kyseinen tutkimuskohde on olemassa. "Vanha ateismi" tuntuu tietysti uskovaiselta kivalta tässä yhteydessä, koska siinä on itselle tutuntyylinen ajattelutapa. Molemmat käyttivät samaa kieltä ja kielipeliä. Nyt ateistit sen sijaan hylkäävät koko teologisen perustelutavan riittämättömänä. Tottakai tämä inhottaa, sitä kun pitäisi ottaa ateistin erilainen ajattelutapa huomioon kun tätä lähtee kohtaamaan. Se taas vaatisi huomioonottamista, kunnioitusta ja muuta vastaavaa. Se tuntuu helposti vieraalta.

Samoin elämän kannalta uusateistit eivät ole angstin vallassa. Päin vastoin he kuvaavat uskontoa myös onnettomuuden lähteenä. Uusateismi korostaa jopa epikuromaisia sävyjä saavalla tasolla hyvää elämää tämänpuoleisessa tuonpuoleisen sijasta. Uusateismi mainostaa olevansa helppoa ja mukavaa. Uskovaisista tämä on inhottavaa ja siksi Sartre, jota elämänsä aikana pidettiin kauhistuttavana, on nyt ikään kuin muistute "vanhoista hyvistä ajoista". Ateistit halutaan nähdä onnettomina pelastettavina, koska mukana tulee ikään kuin kunniaa siitä miten uskonto olennaisesti parantaa ihmisten elämää.

Tätä kautta uusateismi ei oikeastaan elä oikein missään suhteessa -edes erimielisyyssuhteessa- teologiaan. Sen sijaan se elää erimielisyyssuhteessa kreationismiin. Kreationismissa väitetään että Jumala on empiirinen asia. Uusateismissa muu on irrelevanttia. Siksi esimerkiksi Dawkinsin käsitteleminen kreationismi -skaalan ulkopuolelta saa miehen näyttämään varsin kornilta. Kreationismi -skaalan sisäpuolella hänen kriitikkonsa näyttävät asian mittasuhteita ja kontekstia ymmärtämättömiltä tyypeiltä.

Jumala taiteena.

"I am certain of nothing but the holiness of the heart's affections and the truth of imagination - what the imagination seizes as beauty must be truth - whether it existed before or not."
(John Keats)

Tuomas Akvinolainen ja monet muut teologit olivat korostaneet järjen ja logiikan käyttöä uskonnon oikeuttamisessa. Tätä kautta erilaiset logiikkapohjaiset Jumalatodistukset näyttelivät tärkeää roolia. Kristinuskon rationaalisuutta korostettiin.

Sitten tuli vuosisata, jolloin perusteluihin ilmestyi jumalattomuutta : Asioita selitettiin sujuvasti ilman Jumalaa. Filosofian puolesta läytyi Ludwig Feuerbachista Friedrich Nietzscheen. Tieteen puolella ilmestyi Charles Darwinia ja Sigmund Freudia. Yhteiskuntaa käsiteltiin Karl Marxin voimin. Nämä kaikki selittivät asioita joiden käsittely oli aikaisemmin kuulunut teologien omaan alueeseen ja he esittivät erilaiset näkemykset. Sellaiset joita monien oli vaikeaa yhdistää Jumalaan. Tätä kautta löytyi intoa ateismiin.

Uskonnon puolella tämä synnytti reaktioita. Kaikkia yllä mainittuja intouduttiin esimerkiksi kritisoimaan. Kuitenkin yksi näkemys on - ainakin minun blogissa - jäänyt melko vähälle.

Romanttinen linjaus nimittäin astui vastustamaan rationalismia ja tiedeintoilua yleisemminkin. Se korosti tunnetta järjen yli. Romantikot olivat pohjasävyltään samanlaisia kuin mystikot. Heillä näkökulma oli kuitenkin astetta lähempänä taiteita, kuin puhdasta mystistä kokemusta. He korostivat intuition ja kuvitteellisen arvoa. He olivat runoilijoita ja novellisteja enemmän kuin askeetikkoja tai muita mystikoita. Uskonto perusteltiin sillä että sen avulla saatiin kaunista ja koska uskonto vaati mielikuvitusta. Ei sillä että se olisi ehdoton Totuus.
1: Rationaalisuuden luopumiselle haettiin syitä. Osa niistä oli jopa omalla tavallaan rationaalisia. Esimerkiksi runoilija William Blake korosti sitä että ihminen oli täysin langennut. Näin ollen hän oli erehtyväinen. Hän voi olla järkevä millään tasolla vasta huomattuaan tämän puutteen - eli sen että hänen järkensä oli erheeseen altista. Perisynti oli tätä kautta tärkeä symboli sille että ihmisten ajatuksenjuoksu ei ole kovin kummaista. Blake sotikin valistuksen henkeä vastaan. Ja hän toisaalta moitti myös kristittyjen suosimia näkemyksiä, koska siinä oli normeja joilla ihminen eristettiin heidän tunteistaan ja ihmisyydestään.
2: Toki tämä ei ollut "ihan tiukkaa". Esimerkiksi Schliermacher haki synteesiä jossa oli järkeä ja tunnetta. Hänestä tunne oli tärkeää, mutta ei vienyt loppuun asti. Hän korosti sitä että uskonto oli tunne joka viittasi itsensä ulkopuolelle. Tästä syntyy asenne jossa henkilö kokee toimivansa suhteessa johonkin joka ei ole hän itse.

Kenties kiinnostava tähän linjaan laitettava on Schopenhauer. Sillä hänessä ei ole sitä "pörröisyyttä", jota romantiikkaan ja tunteisiin keskittyminen tavallisesti tuo. Schopenhauer oli äksy pessimisti ja hänen filosofiansa oli lähes yhtä äksyä ja pessimististä kuin hän itse. Samanaikaisesti hän oli vahvasti hindulaisuuden ja buddhalaisuuden perään. Hänestä niissä oli hienoa se, että niissä korostetaan maailman illuusionomaisuutta - eikä Jumalakaan ei ollut konkreettinen tai ainakaan kovin merkitsevä. Taide ja musiikki tarjosivat oikein käytettynä keinon saavuttaa sisäinen rauha.

Jeesuskristuksen tuhat kuolemaa.

"A coward dies a thousand deaths but a soldier dies but one."
(Shakespeare: "Julius Caesar")

"Nietzsche lyhyesti" sisältää autenttisuudesta. Hän käytti vertauksia jumaliin (vaikka mielellään puhuikin Jumalan kuolemasta..) Vastinpareina ovat Apollo ja Dionysos. Ne ovat toistensa vastakohtia.
1: Dionysos on muuttuva, jopa satunnainen, luonteeltaan äärimmäinen ja kohtuuton.
2: Apollon taas on kohtuullinen, rationaalinen, ja omat rajansa tunteva.
Nietzschestä molempien on oltava läsnä kohtuudella. Tätä kautta hänen ajattelussaan on hieman jopa Aristoteelisia sävyjä. Aristoteleskin kannatti kultaista keskitietä, jossa eri asioita ei haettu liikaa vaan korostettiin tasapainoa. Nietzsche tosin korostaa tapaa joka salli "kohtuuden kohtuudessakin".

Nietzsche näkee kristinuskon kohti epäautenttisuutta. Ihmisestä yritetään tehdä ei-ihminen. Kristitty kokee että vaarana on se, että "ihmiselle ei mikään inhimillinen ole vierasta", jolloin ihmistä on suojeltava itseltään. Näin ihminen on luonnostaan perisynnin alainen ja paha. Jolloin ei-ihmisyys on tietysti positiivinen asia.

Niezschen maailmassa kristinuskossa elävälle ihmiselle jää epäautenttinen ulkoa annettu rooli. Ja ihmisen tahto asetetaan välineeksi, elämä muuttuu testiksi tuonpuoleista ajatellen. Lauman valta jyrää yksilön. Näin ei synny mitään luovaa tai uutta. Nietzsche ei kuitenkaan kannata impulsiivisuutta, vaan korostaa sitä että hirviöt on valjastettava hyödyksi, niiden kahlitsemisen sijaan, likaiset vietit on ohjattava hyvään, tätä kutsutaan sublimoinniksi. Yli -ihminen syntyy tätä kautta olennaisesti myös välineellistämiskyvyn kautta.
1: Esimerkiksi vastoinkäymiset kasvattavat. Suurmiehiä on vastustettu. Vastustusta ei saa kuitenkaan paeta valittamiseen vaan toimintaan. Galileo -syndrooma perustelee itseään vastaavanlaisella argumentaatiolla, mutta Nietzscheläisittäin tälläinen ruikuttaminen on pienuutta. Ruikuttaja vain kerää ressentimenttiä. Jos tavoite on sublimointi, on ressintement epäonnistumista, alhainen ruokkii alhaisuutta. Näin Nietzschestä syntyy esimerkiksi väkivaltaista Helvettikuvastoa, joka on likaista kostonhimon fantasiointia.

Nietzsche on tietysti kovasti vihainen kristinuskolle. Kuitenkin Jeesus voidaan nähdä hyvinkin eri tavoin kuin mitä hän näkee. Ihmisen huonous ja turmeltuneisuus tasapainotetaan ja kristitys uskovat myös omaantuntoon, joka on eräällä tavalla perisynnin vastakohta : Se on ihmisen sisällä oleva hyvä perusihmisyys.

Tästä saa hyvää esimakua "Mythopoeiasta", jossa analysoidaan Jeesus -aiheisia elokuvia. Hän jakaa elokuvat karkeasti moneen ja nostaa esiin kaksi tärkeää päätyyppiä:
1: Konservatiivinen ja evankeelinen Kristus. Tämä on Ylimaallinen Jumalallinen Ilmiö, johon reagoidaan. Kristuksen erikoislaatuisuua ja jumalisuus korostuu. Kristus on ihmistä suurempi, ei tästä maailmasta, Valittu Vapahtaja. Tuonpuoleinen ja toinen. Jopa mysteerinen. Tämä kaikki korostaa palvottavuutta.
2: Liberaalien hengellisten korostama Jeesus on Jeesus ihminen, samastumisen kohde. Jeesus on ihmisiä lähellä ja hänen toimintansa on ymmärrettävää. He korostavat että Jeesuksen kiusaukset ovat aitoja, ja hän kykenee silti päihittämään ne. Epävarmuus ja himot voitetaan niiden läsnäolosta huolimatta, ja näin luodaan inhimillinen sankarihahmo - jotka molemmat voi löytää vaikkapa Feuerbachilta: Jumaluuteen liitetään sekä Antroposentrisiä että antropomorfistisia piirteitä - joten pääasiassa eri tahot korostavat eri asioita eri painoarvoilla. Koska Nasaretilainen puuseppä nähtiin Jumalan Poikana, korostavat konservatiivit Jumala -sanan paksuilla kirjaimilla, ja liberaalit korostavat Poika -sanaa kursiivilla. Kumpikaan ei kiistä toisen sanan olemassaoloa, ja kenties kokonaisuus onkin Jumalan Poika

Toisin sanoen evankeeliset toki korostavat Nietzschen vastustamaa tapaa. Heillä on Apolloninen Kristus jota tarvitaan normeineen koska ihminen on joltain osin paha. Siksi tarvitaan valvontaa ja normeja : Ihminen on joltain osin sellainen että on hyvä olla ainakin osittain ei_ihminen. Kuitenkin mukana on myös Dionyysinen Jeesus

Jeesuksen kapinan kautta saadaan mukaan tietysti vallankumous ja kapina : "Olemisen porteilla" käsiteltiin vallankumousta ja kapinaa Hakim Bayn näkökulmasta. Ne on erotettu siten että vallankumous on transsendenttim siinä on nykymaailmalle tuntematon järjestys joka poikkeaa niin paljon nykyisestä, että se on epävarmuudessa josta vain näkijät uskovat saavansa vihjeitä. Kapina taas on välitön immanentti tapahtuma. Bayn vallankumous on apokalyptinen, vähintään siinä mielessä, että se on TEOTWAWKI -hetki, tuntemamme maailma loppuu. Tämän muutoksen "tuolle puolen" ei nähdä, sinne vain yritetään arvaillen tähytä. Kapina taas on käytännössö poliittiset toimijaa, yksittäisten toimjoiden halut ja tahdot ovat konkeettisia.

Näin ollen systeemiä vastaan saadaan kaksi näkemystä: Vallankumousjohtaja Kristus, joka on "Apolloninen toimija". Hän tuhoaa maailman järjestyksen ja korvaa sen Taivaallisella valtakunnalla. Mutta on myös Kapinallinen Jeesus, joka on Dionyysinen. Hän juo viiniä, kertoo tarinoita ja murskautuu roomalaisen/juutalaisen järjestelmän rattaissa.

Tai ainakin tämä sopii omiin käsityksiini aktiivisesta ja passiivisesta. Elävälle on luvassa sarja kapinoita, se on määritteissäni "eläväistä". Vallankumous taas liittyy maailmanloppuun, jollaisena yksilön kuolema on - ainakin "pienenä maailmanloppuna" se voidaan nähdä.
1: Samaan tapaan kuin Jeesuksessa on kapina fariseuksia ja muuta sen ajan eitoivottuja lakeja kohtaan. Ja Kristuksessa Taivaallisen Kuninkuuden takaama pelastus.

TEOTWAWKI - hengessä maailmankuvan muutos tekee ihmisestä täysin erilaisen. Ja tässä mielessä minun kaltainen tyyppi jonka "henkilökohtainen aatehistoria" ilmenee lähinnä sarjana takinkääntämisiä on fenixlinnun kaltainen, kuolee ja nousee uudestaan henkiin.

Joku voisi vihjata että olen etsinyt autenttisuuttani, enkä kenties löytänyt sitä. Ehkä en ole etsinyt sitä tarpeeksi vakavasti. Nietzsche voisi vihjata että juuri tämä muuttuminen liittyy autenttisuuteen. Vaikka ulospäin olen vahvasti jäyhä skeptikko-tosikko argumenttivirhelistoineen ("Apolloninen Kristus"), on kuitenkin mukana myös surrealistinen kikkailija joka ei tee valitusta ideologiasta itse päätettyä roolia johon pakottaudutaan ("Dionyysinen Jeesus").

"Better to die ten thousand deaths, Than wound my honour."
(Joseph Addison)

Omin käsin kullattu taivas.

Uskovaiset kertovat yhteydestään Jumalaan kahtaa kautta. Tavoilla, joissa korostetaan Jumalan ihmisenkaltaisuutta. Tässä Jumala on antropomorfistettu olemaan hyvin samanlainen kuin ihminen. Toinen tapa on korostaa Jumalan erilaisuutta ihmiseen nähden. Tätä kautta syntyy erikoinen tilanne, jossa analogisuus nähdään todisteena, mutta epäanalogisuus nähdään myös todisteena. -Jos ihmiset tuottavat sen kaltaisia koneita, on tuokin kohde suunniteltu ja rakennettu. Jos ihmiset eivät kykene tuottamaan, korostaa Jumalan mahtavuutta. Tämä osoittaa että analogisuuden käyttö ei näin ole edes argumentti, vaan jälkikäteen liimattu perustelu : Johtopäätös on oletettu ja tämän jälkeen selitetään miten se sopii aineistoon. Tässä ei ole mitään uutta.

Tavallaan voidaan sanoa että Jumalaa lähestytään joko siten että Jumala on ihmisenkaltainen. Ja toisaalta siten että Jumalan toiminta ei ole inhimillistä, mutta tällöinkin sen tavoitteet ovat ihmiskeskeisiä. Antropomorfistinen Jumala tarjoaa samastumiskohteen. Antroposentristinen Jumala taas tarjoaa mahdollisuuden ihmeisiin tilanteissa joissa ihminen ei itse omin voimin kykenisi tekemään mitään.

Yllä oleva kappale tuntuu ensivilkaisulla uskontomyönteiseltä. Se on kuitenkin peruja ateistisesta filosofiasta. Feuebach selitti että ihminen rakentaa Jumalan jotta kokisi maailman halittavana ja ymmärrettävänä. Uskonnon tarkoituksena on tätä kautta luonnon humanisointi.

Hän otti tässä avukseen aluksi luonnonuskontojen sisältöjä. Intiaaneista Manitou tarvittiin ruohon kasvuun. Tässä tapahtuu se, että luonnonilmiö, ruohon kasvaminen, tehdään joksikin muuksi. Feuerbachista tässä luonnon kielletään olevan luonto. Ja sitten tälle annetaan persoona. Samoin luonnonuskonnoissa pölkystä voidaan tehdä toteemi. Toteemi, jolle rukoilulla saadaan apua eri tilanteisiin.

Kun ihminen tekee näin, hän liittää puuhun silmät. Näin tehdään jotta toteemi näkisi. Ihminen tietää että kivi ei näe, ja että pölkyn silmät ovat keinotekoiset. Mutta he uskovat silti. Näin ihmiset käyttävät erilaisia taikauskoisia järkeilyjä jotta he eivät tajuaisi olevansa typeriä.

Feuerbach yleisti tätä eteenpäin. Hänestä kaikissa uskonnoissa oli kysymys siitä, että ihminen pelkäsi jotain. Intiaani voi pelätä että ruoho kuolee. Näin Manitou tarvitaan auttamaan ja tämä pelko saa helpotusta. Näin ihminen välineellistää Jumalan. Jos Jumala ei olisi ihmisenkaltainen, tähän ei voitaisi vaikuttaa. Jumala onkin aisteista erotettu abstrakti olento, joka on ihmisenkaltaistettu luonnon olemus, johon on liitetty kyky luonnon ohjailuun. Personifiointi antaa sille ennustettavuutta, ihminen voi uhrauksilla saada houkuteltua tiettyjä asioita. Palveluksesta saadaan vastapalvelus. Luonnonuskontojen tarpeet ovat tietysti konreettisia. Kristinuskossa halutaan abstraktia pelastusta. Mutta rakenne on muuten aivan sama.

Pelko luo tarpeen. Ja kun tarve täytetään, koetaan helpotusta. Ja uskontoon siirtyvä kokee että hän on aina mielessään kaivannut tätä Jumalaa, hän ei ole vain tiennyt siitä, ja on tarvinnut esimerkiksi katujulistajan kertomaan tilanteesta.
1: Tämä on hyvin lähellä siitä, miten mainostajat pyrkivät hakemaan ihmisiltä tarpeita ja jopa luomaan uusia sellaisia. Sillä ihminen ei ole niin rationaalinen ostopäätösten tekijä kuin voisi luulla. Emme koe että mainonta aivopesee meidät haluamaan tuotetta, vaan koemme että se tiedottaa, ja haluamme sen siksi että olemme aina tarvinneet tämänlaista asiaa, se ikään kuin ratkaisee jonkun elämän ongelman. Koemme itsemme järkevimmiksi kuin olemme.

Tämä sopii myös Pascal Boyerin esittämään uskontojen rakenteeseen. Hän tutkii ilmiötä melko tarkasti. Kuitenkin häneen voidaan lähestyä Popperin kautta. Popper kun "Conjectures and Refutationssissa" että epätieteelliset yhteiskunnalliset salaliittoteoriat syntyvät kun ihmiset hylkäävät Jumalan ja kysyvät sitten kuka Hänet korvaa. Uskonto on tässä yritetty laajentaa paljon pidemmälle, kuin sitä on tavallisesti nähty.
1: Olennainen erokin on : Salaliittoteorioiden kannattajat yrittävät useimmiten vastustaa tätä voimaa, joko huijata sitä, välttää sen valtaa itseen, tai sitten peräti taistella tätä vastaan. Tämä ero on Pascal Boyeristä merkittävä. Boyer selvittää eron avaruusolentojen kautta : Uskonnoksi avaruusolentoihin uskominen muuttuu vasta, kun avaruusolennoille annetaan ajatustenlukukyky. Kun ihmisten strateginen tieto, eli se kuka valehtelee, huijaa tai tekee muita yhteisön vastaisia asioita, on tätä kautta toimijalle julkista, se muuttaa olennaisesti suhtautumisen avaruusolentoihin. Systeemi saa vasta tässä vaiheessa puhtaasti uskonnollisia piirteitä.

Tälle perustelulle on tietysti tietyt perusteet. Asia on kuitenkin ongelmallisempi. Sillä jos ihmiset näkevät harhoja Jumalista, tämä tulkitaan helposti siten että he näkevät jotain jota muut eivät näe. Taikausko on siis vain sitä että maailma ei toimi niin loogisesti kuin on uskottu. Toisaalta edes se, että hallusinaatio hyväksytään hulluudeksi ei tarkoita paljoa. Joku voi kokea olevansa USA:n entinen presidentti George W. Bush, tämä ei (valitettavasti ) tarkoita että kyseistä henkilöä ei ole olemassa. Näin käy silloinkin, kun aivotutkimus astuu mukaan kuvioihin : On toki huomattu että oikean aivopuoliskon vauriot aikaansaavat uskonnollisuutta. Ei, vaikka tämä pienen prosenttimäärän uskovaisuuden selittävä ilmiö olisi yleisempikin.
1: Ei vaikka ovela korrelaatiovitsikin on tässä puolella: Korrelaatio ei tarkoita samaa kuin syy, ja arvoitukseksi jää se aikaansaako uskominen oikean aivopuoliskon tuhoa vai toisin päin...

Silti tämä kysymys ratkaiseen sen, miksi Jumalat ovat juuri tietynlaisia uskonnoista huolimatta. Vaikka deismi näyttää tarjoavan teoriassa lähes minkälaisia Jumalia, käy niin että palvottavilla ja Jumaluuksilla on eri ominaisuudet kuin muutoin voimakkaiksi määritellyillä ilmiöillä. Olipa Jumalaa olemassa tai ei, tiedämme ainakin miksi uskonnoissa ei muulaisia Jumalia sallita. Syynä on totuuden sijasta psykologia.

Käänteinen logiikka.

Jos filosofioita tarkastellaan niiden sisällön kautta, voidaan sanoa että toiset ovat selvästi skientistejä ja toiset selvästi spiritualisteja. Spiritualistit haluavat ihmetellä, ymmärtämättä. Skientistit taas tekevät rohkeita arvauksia jotta voisivat tietää jotain. Spiritualisteille skientistit eivät voi selittää kaikkea, ja skientisteistä spiritualistit eivät kykene selittämään mitään. Molemmat puhuvat eri säännöillä, yhteistä on vain sanat. Molemmat ovat myös oikeassa.

Vastakkain on tieteellinen yritys tietää sanojen, logiikan ja tutkimuksen kautta ja mystinen, jossa sanat, havainnot, testit ja logiikka ovat hämmennyksen välineitä, joilla tutkitaan korkeintaan pintaa, ja muu jää piiloon.

Pascal Boyerin "Ja ihminen loi Jumalat" -kirjassa nimittäin huomataan, että teologinen korrektius ei kuvaa uskovaisten toimintoja ja asenteita juuri lainkaan. Tätä kautta esiin voidaan kutsua Jussi K. Niemelää ja Kari Enqvistiä kumppaneineen. ; Oppisisältö ei ole niin tärkeää, kuin se, miten ihmiset toimivat. Sosiologisesti kristittyjä ovat ne, jotka kristityiksi itseään kutsuvat. Siksi kristinuskon nimissä tehdyt kauheudet ovat kristillisiä.
1: Saman tulisi tietysti koskea myös ateismia, ja tätä kautta esimerkiksi kommunisteja. Ateistitkin puolustautuvat tässä kohden sillä miten komministit muistuttavat uskontoja. He olivat kuitenkin nimellisesti ateisteja, joten puolustus on "oikeaoppisuuden kautta tehty sepustus".

Summonoin esiin näitä, koska Enqvististä saan mitä mainioimman tyyppiesimerkin skientististä. Niemelän anekdootti kertoo olennaisen : "kun eräs yleisön joukosta kysyi häneltä äärettömyydestä ja muistaakseni eräs toinen tyhjiöstä. Enqvist vastasi diplomaattisesti, ettei moisissa kysymyksissä lopulta kysytä mitään mielenkiintoista." Syy on se, että Enqvist erottelee totuuden mielipiteestä. Totuus on jotakin, jota voidaan koetella. Muu on arvailua, rationalisointia, mielipiteitä. Ei tietoa. Mielipiteistä taas ei voi kun riidellä.

Spiritualistit kieltävät skientistien ajattelutavan. Pinnallisesti katsoen heillä on aivan käänteinen lähestymistapa. Kunnes heidän toimiaan ruvetaan katsoaan. Transsendentin sanotaan olevan sanoin kuvaamaton. Kuitenkin mystiikalla ensisijassa oikeutetaan ideologia, jossa keskeistä roolia näyttelevät esimerkiksi kuolemanjälkeinen elämä Paratiisissa tai sulautuminen maailmaan. Jumala ja muu vastaava kuvaus on ikään kuin olennainen. Sanoin kuvaamattomasta kirjoitetaan hyllymääriä kirjoja, ja sitten vaikkapa pidetään kursseja joissa opetetaan joogaamaan. Iltarukouskin opetetaan ja kerrotaan että se liittyy kosmiseen järjelliseen toimijaan. Tuonpuoleinen ei olekaan järjellä käsittämätön, absurdi, vaan sitä lähestytään järkeillen. Tämä tarkoittaa sitä että tässä on väistämättä kikkailulla tehty omista tunteista ja vankoista mielipiteistä peruskokemuksia jotka eivät ole vääristyneet. Näissä on takana hyvinkin paljon hegemonioita, ja sitä miten oma maailmankuva on jäsentynyt. Itse mystikko ei välttämättä ole näistä tietoinen - ja tämä selittää muun muassa sen, miksi mystisissä kokemuksissa transsitila on kaikille kansoille yhteinen, mutta sisältö, esimerkiksi näkyjen kuvamaailma, on yksityiskohdiltaan usein sidoksissa siihen kulttuuriin jossa on eletty elämä. (Toki jotkut aineet antavat kaikille yhteisiä näkyjä esimerkiksi käärmeistä.)

Itse asiassa spiritualistinen logiikka on hyvinkin ymmärrettävää. Se on takaperoista. Tämä ei ole loukkaus vaan ilmoitettu tosiasia. Takaperoisuus näkyy kahtaa kautta:
1: Syy-seuraus -logiikka on vaihdettu seuraus-syy -logiikkaan. Tätä ajattelutapaa kuvaa se, että nykytila otetaan olevana ja tästä rakennetaan selitystä taaksepäin. Tätä voi kuvata korttipelillä, jossa syy-seuraus -logiikkaa seuraava pitää voittajaa yhtenä vaihtoehtona. Seuraus-syy -logiikalla voittaja on selvä, ja on löydettävä syy siihen miksi juuri tämä voittaa. Tätä kautta nähdään että voittaja on Jumalan valitsema. Samaa logiikkaa voidaan käyttää syntymässä, jolloin syy-seuraus -logiikkaa seuraava näkee että on sattuma että juuri tämä siittiö hedelmöitti tämän munasolun. Esimerkiksi minä ajattelen että vanhempani tapaisivat toisensa junassa sattumalta ja muutenkin tapahtumaketju on hyvin sattumia pullollaan. Eli juuri minä olen täällä "epätodennäköisyyksistä huolimatta", joka tietysti opettaa minulle nöyryyttä. Seuraus-syy -logiikka on egoistinen ja siinä ajatellaan että hän on ikään kuin tärkeä ja väistämätön seuraus. Siksi hän tulkitsisi että vanhempieni kohtaaminen junassa oli osa Suurta Suunnitelmaa. Vastaava logiikka voidaan toki kiistää vielä näissä esimerkeissänikin. Mutta katsokaa miten uskovaiset keskustelevat antrooppisen periaatteen ympärillä - tai Alvin Plantingan tae -teologiikan kohdalla - ja lopputulos on selvä. Logiikka on takaperoista.
2: Logiikassa ja tieteessä syy -seurausta pyritään tekemään niin että "johtopäätös on yllätys". Eli teoria voi ennustaa jotain mutta tämä ei välttämättä sovikaan. Ja näin johtopäätös voi joutua vaikeuksiin. Uuden paradigman keksijä on arvostettu, koska hän kumoaa vanhat johtopäätökset ja tuo mukaan uusia. Mystikot taas ajattelevat aivan toisin. Tämä on yhteistä sekä mystikoille että ideologiaa tuijottaville teologeille: Jo katolisen keskiajan aristoteelisessa tieteessä ei kilpailtu uusien tietojen etsimisessä, vaan keskiössä oli disputaatio, väittely, jossa puolustettiin jotain teesiä, ja keksittiin sille rationalisointeina vasta -argumentteja joille tuli sitten keksiä rationalisointeja jotka kumosivat ne. Johtopäätös on selvä, ja faktat ovat jotain jotka on tulkittava. Johtopäätös ei ole missään kohtaa riskissä, joten keskiössä onkin se, miten todistetaan se, mikä jo tiedetään sen sijaan että yritettäisiin löytää uusia teorioita. Keskiössä ei olekaan uusi paradigma, vaan Perinne. Itse asiassa kun mystikko puhuu siitä miten hänellä on uusi nouseva paradigma, hän selittää innolla miten ollaan palaamassa vanhaan, johonkin alkuperäiseen johtopäätökseen, jonka jälkeen uudet paradigmat ovat olleet vain erehdystä.

Mystiikan kohdalla mielenkiintoista on se, että se esittää olevansa antiobjektiivista, eli se ei käytä tieteen pintatasoista logiikkaa. Tätä kautta se käyttää ahkerasti subjektiivisia perustelutapoja, joissa henkilökohtainen kokemus - tai oikeastaan väite siitä että hänellä on sellainen, eihän tätä kukaan tarkistaakaan voi. Kuitenkin antiobjektiivisuus esitetään samanaikaisesti hyperobjektiivisuutena, perimmäisenä totuutena.

Nykyään tilanne on ehkä jopa pahempi kuin koskaan. Pinnallisesti, teologisen korrektiuden tasolla, annetaan tilaa yksilöille, kokemuksille ja mielipiteille. Kuitenkin ihmistasolla vaaditaan ehdotonta, yliobjektien kautta rakennettua Totuutta. On Jumala joka on Kuningas, suuri yksinvaltainen auktoriteetti. Erityisen paha tämä on fundamentalistien parissa. Ei ole tavatonta että pintatasolla ollaan sivistyssanoja kylväviä ja väitetään että halutaan vain keskustella. Mutta käytännön tasolla käy niin että Omaa Näkemystä käytetään paljon ja vuolaasti ja siinä esitetään niin paljon asioita että niihin ei ehdi tarttua. Toisille ei anneta aikaa vastata. Keskustlelu on julistamista, jonka sävy on omille joukoille puhumista ja vetoavaa käännytystyötä erimielisiin. Taspuoliseen dialogiin ei pyritä tai ei kyetä. Eikä omia näkemyksiä muuteta, vaan uusissakin tilaisuuksissa toistetaan ne samat asiat muuttumattomina. Keskustelu on yksisuuntainen, käännytys- tai riitatilanne.
1: Ja arkitasolla vielä enemmän. Kun on erimielinen, kehotetaan miettimään uudestaan. Vaihtamisen miettimistä ei ikinä kehoteta "oikeille uskovaisille". Ja käy kuten minulle Julistajan kanssa. Minulla on kuulemma lupa olla mitä mieltä tahansa, mutta Helvetti on niin kauheaa että kääntyminen olisi ainut järkevä tapa. Agnostikot on vääräuskoisia kutn ateistit. Ja ateistit on murhaajiakin, joten yhteiskunnallisestikin se pitäisi kieltää vaarallisena. Eli saan olla mitä mieltä tahansa kunhan olen kristitty.

Mystikot kritisoivat skientistejä siitä että nämä väittävät tietävänsä kaiken. Kuitenkin käytäntö näyttää että skientisti ovat Enqvistin kaltaisia, heille ei ole "syviä totuuksia" ja he eivät väitä omaavansa niitä. Skientistit sanovatkin että heillä on "paras tämänhetkinen tieto", ei edes lopullinen tieto. Ja syvistä totuuksista he sanovat että heillä ei ole niitä, eikä muillakaan ole. Mystikot kuitenkin esittävät tietävänsä tämän syvimmän totuuden aidosti ja syvällisesti.

Kysymys onkin: Kuka on ylpeilevä kaikentietävä, ja kuka on vaatimaton? Kuka projisoi omat syntinsä vastustajaan, kuvitellen että toiset ovat samanlaisia kuin he? Kuka väittää että kaikilla on samat syvemmät kokemukset - ja että ateistit vain kieltävät nämä Jumalaa koskevat tuntemuksensa? Tässä on muutamia kysymyksiä joiden kysyminen on kielletty. Siksi että niihin on vastaukset, jotka eivät sovi ennalta päätettyihin johtopäätöksiin.

Moni voisi luulla että olen tässä uskonvastainen. Tämä on kuitenkin enemmän uskontoihin kohdistuvaa. Mystistä argumentaatiota käyttävät ainoastaan naamioituvat ideaalinsa taakse. Transsendentti on näin käytettynä esimerkiksi automaatti suoja kritiikiltä, koska kritiikki perustuu kieleen ja logiikkaan. Aiheena on kuitenkin toteutuva, ei ideaali.

Tätä voi lähestyä epäskientistisesti. "Humanistisella logiikalla" voi ottaa käyttöön vaikkapa Feuerbachin. Hänen ideansa yksilöllisyydestä sopii hyvin yhteen transsendentin käsitteen kanssa. Sillä hänestä tunteet ovat yksityisiä, ja jos niistä kerrotaan sanoilla toisille, ollaan yleisessä. Yksityinen ei tässä siirry.
1: Tämä muistuttaa kovasti sitä, miten koemme aistivamme toisten tunteita, mutta tosiasiassa teemme tulkintoja toisten ilmeistä ja äänensävyistä. Meillä on tavallaan fotonien aistimiseen liittyviä valoaistimuskykyjä, mutta ei mitään totuusaistia, tai ajatustenlukukykyä, edes tunteiden kohdalla.

Yleinen taas on maailman hallintaa. Siinä missä luonnontieteilijä pyrkii hallitsemaan maailmaa välinein, kuten teorioin ja teknologisin keksinnöin, uskonnossa maailmaa muokataan halutunlaiseksi määrittelemällä se sellaiseksi. Tässä käytetään sanoja. Feuerbach korosti miten luonnon humanisointi, antropomorfismi, on keskeisessä roolissa. Sillä maailmaa muokataan ihmisen mielen mukaiseksi. Koska uskonnoissa esitetään uskonkappaleita, ne ovat aina "yleisiä". Näin ollen kyseessä on pyrkimys muokata ihmistä.
1: Näin ollen uskonto on ikään kuin informatiivinen extendet phenotype. Jos mehiläisen pesä on sen ruumiin lisäke, on tekojalka tai pitkämiekka ihmisen lisäke. Uskonto taas on ikään kuin yhdenlainen "raaja" jolla muihin ihmisiin tartutaan.

Tämän jälkeen tarvitsee vain muistaa että mystiikasta kirjoitetaan kirjoja. Ja miten hengellisyyttä pidetään ihmisille tärkeänä, jopa välineellisin syin. Mystikko voi korostaa sitä että meditointi antaa mielihyvää ja tarjoaa terapiaa. On selvää että tässä ihminen erotellaan ja hänen uskonnollisuuttaan käsitellään varsin propositionaalisesti.