"Olemme kuulleet, että Herr Hitler on suunnitellut kyynistävänsä onnen päivät. Me jatkamme loppuun asti, me positiivistelemme Ranskassa, me hymyilemme merillä, me iloitsemme yhä varmemmin ja yhä vahvemmin ilmassa, me puolustamme iloamme hinnalla millä hyvänsä, me optimisteilemme rannoilla, me hilpeilemme kentillä, me etsimme ilonaiheita pelloilla ja kaduilla, me etsimme hyvää kukkuloilla; me emme koskaan antaudu."
1. Suurkaupungit ovat ihastuttavia. Sillä niissä pääsee kohtaamaan ihmisiä, erilaisia ihmisiä. Tänäänkin Helsingin rautatieaseman metrotunnelissa sain kohdata tuntematonta mutta ehdottoman etnistä alkuperää olevan Pelé Hermánin. Tietoisuuteni ulkopuoleisista syistä hänestä oli tärkeää huutaa ja uhitella juuri minulle. Keskityin oleelliseen, eli silmiin katsomiseen ja hymyilyyn. Sillä minun ei tarvitse provosoida tai provosoitua, kun voin valmistautua. Kun ei saanut mitä halusi, siirtyi uhittelemaan muille. Olen toki nähnyt useitakin aivan vastaavia kotimaanversioita. Niitä jotka pikkuhumalassa haluavat haastaa riitaa ja etsivät jotakuta jonka kanssa tapella. Niiden puheista kuitenkin yleensä saa edes jonkinlaisen selvän. Paitsi juoppojen, joiden puheesta ei ymmärrä mitään. Mutta jotka toisaalta uhittelevat harvemmin kuin voisi luulla. (Sarkasmia ei lasketa.)
1. Nykyisin, kun en enää asu Korson pusikoissa, satakieli on muuttunut parvessa elävästä yli 100 desibelin äänellä metelöivästä yövalvottajasta innostavaksi olennoksi. Kuuntelin sellaista kotipihalla ihan ilolla. Seuraavaksi tarvitaan vain sitä imitoiva jalokivistä tehty robotti ja päiväni olisi täydellisen Keisarillinen.
2. Näin lauman harvinaisen ironisia lapsia. Varmasti ala-asteikäisiä, eli ei hirveän pieniä. Mutta sitä ironisempia. Ja ihan keskenään, ilman aikuisia. Perussuomalaiset eivät voisi hyväksyä sitä tapaa jolla aivan pienestä pitäen osataan heittää esiin lausetta "Puhuakko sina hyvä suomi" kontekstiin joka saisi Timo Soinin posket punehtumaan häpeästä. Ja itse luulin joku vitsiniekka olevani.
3. Puhuin tänään piristävästi espanjalaisesta mentaliteetistä. Että ei pidä laskea vain sitä mitä on vaan myös sitä mistä pitää luopua. Että pitää taistella tärkeiden asioiden puolesta mutta osata myös luopua. Itseäni tässä keskustelussa kuitenkin huvitti voimakkaasti keskustelukumppanini syvä innostus maantieteeseen ja etenkin maiseman vaikutuksesta ihmisen kokemiseen. Hänestä aluksi kuvaamani tapainen espanjalainen kulttuuri on ymmärrettävissä vain sitä kautta, että siellä on "monoteistinen maisema". Tämä maisema tarkoittaa sitä että maasto on toistuvaa, samanlaista, monotonista. Ja että tämä on vielä ponnisteluja ja vaikeuksia aikaansaavaa, paahtavaa. Että ainut kiinnostava ja muuttuva on sinisessä taivaassa. Sinne on mentävä tai tylsistyy ja ahdistuu hengiötä. Jos näin on, se kuvaa sitä armotonta ja tylsää ei uutta tarjoavaa kuvaa jota kristinusko selittää. Mutta toisaalta se vihjaa että oma sielunmaisemani olisi sitten hyvinkin, jos ei "monoteistinen", niin sitäkin "espanjalaisempi". Seuraavaksi ostan aasin. Sen jälkeen ratsastan sillä Jerusalemiin.
Ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran. Myyty hurmahenkisen hongankolistajan näköiselle lukijalle!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste monoteismi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste monoteismi. Näytä kaikki tekstit
perjantai 6. kesäkuuta 2014
sunnuntai 21. lokakuuta 2012
Buddhalaisuuden jumalista
Tämänlainen rakenne ei ole yllättävä. Uskonnoilla on usein erilaisia tasoja. Esimerkiksi Pascal Boyer kuvastaa sitä että uskonnoissa on varsin tavallista että on teologisesti korrekti taso joka määrittelee uskonnon filosofisen ytimen ja sitten on uskonnon reaalitaso joka on sitä elämää jota uskovat tekevät. Ja on varsin tavallista että näiden välillä on yllättävän suuri ero.
Tämä on hyvä muistaa kun puhutaan esimerkiksi buddhalaisuudesta. Klassisesti meille kerrotaan että buddhalaisuus on ateistinen uskonto. Tämä on siinä mielessä totta, että buddhalaisuutta voidaan käsitellä ateistisena uskontona. Osa buddhalaisuuden haaroista onkin ateimia. Syy tähän on buddhalaisuuden suhtautuminen metafysiikkaan "The Buddha himself rejected metaphysical speculation as a matter of principle, and his teachings focused entirely on the practical ways to end suffering." ... "scholars and Buddhists alike tend to describe Buddhism as atheistic"
1: Tosin tässä on vahvasti koulukuntakysymyksiä. "Tibetan Buddhist cosmology features a "vast number of divine beings (each with its own family, consort, and pacific and terrifying aspects), which are considered symbolic representations of the psychic life by the religiously sophisticated and accepted as realities by the common people." There are six realms of existence in the Tibetan cosmology, one of which is the realm of the gods. The gods enjoy the fruits of good karma in a paradise until their karma runs out and they are reborn in a lower realm. In fact, gods must be reborn as humans to attain enlightenment." Eli selvästi jumalausko kuuluu moniinkin buddhalaisiin suuntauksiin. Tästä myöhemmin tarkemmin.
Tämä ei tietysti - kun viittasin Boyeriin, tämä on tarkkaavaiselle lukijalle hyvin odotettavissa - ole aivan koko totuus.
Haastattelu ja artikkeli selvästi korostavat sitä, että hienostuneeseen teologiaan viittaamalla kielletään käännytystyö, kun buddhalaisuuden ongelmat ovat pääosin nimenomaan siinä reaalisukomusten tasolla. Buddhalaisuus onkin arjen tasolla liitoksissa animistisiin uskomuksiin. Tämä ei tietysti ole buddhalaisen elitistisen filosofian mukaista, mutta se ei estä valtaosaa buddhalaisista elämästä näin.
Tosin buddhalainen filosofia ei tässä kohden ole ilmiselvä. "Takkirauta" -blogissa kerrotaan miksi agnostikot ovat yhteiskunnassa vaikeuksissa. "Syy, miksi agnostikoilla on vaikeaa tässä yhteiskunnassa, on se, että uskovaiset ovat yleensä hyvin vähäisellä älykkyydellä varustettuja ihmisiä, ja ateistit hyvin vähäisellä viisaudella." ja tässä yhteydessä hän selittää että buddhalaisuus ei tarkoita ateismia. "Buddhalaisuuteen tutustuminen on varma tapa tulla agnostikoksi. Usein väitetään, että "buddhalaisuus on ateistinen uskonto" - tämä on täyttä K2CO3:a. Buddhalaisuus nimittäin ei ole ateistinen uskonto - se vain ei tunnusta antropomorfisia jumalia kuten hindulaisuudessa, vaan kiistää transkendentit antropomorfiset jumaluudet. Sensijaan buddhalaisuus ei kiistä metafysiikkaa eikä varsinkaan tathaghata-garbhaa Kysymykseen siitä, onko aabrahamilaisten uskontojen kaltaista immateriaalista, ei-antropomorfista, luojajumaluutta olemassa, buddhalaisuuden vastaus on muu. Tällainen ei-antropomorfinen luojajumaluus ei kuulu buddhalaisuuteen, mutta sitä ei myöskään kiistetä."
1: Tosin länsimaissa on tämän lisäksi "pseudobuddhalaisia", jotka sekoittavat länsimaista ajattelutapaa siihen yhteensovittamattomaan buddhalaisuuteen. Tai jos haluaa olla kilttikielinen ja avomielinen voi sanoa saman niin, että on länsimainen "reaalibuddhalaisuuden taso" jossa on erilaisia koulukuntia joita itämaisessa buddhalaisuudessa ei ole. (a) He harjoittavat teleologista selittämistä, ja heille buddhalaisuus näyttäytyy jonkinlaisena huippukokemusten lähteenä. Eli heille buddhalaisten harjoitteiden tehtävänä on tarjota hedonistisia nautintoja. Ja heille esimerkiksi joogaaminen rentouttaa jotta jaksaisi kiirehtiä töissä entistä tehokkaammin. (b) Toinen länsimainen buddhaalisuuden raiskaustapa taas on uuskonservatiiviseen ihmisvihaiseen ajattelutapaan liitettävissä oleva buddhalaisuuden hakeminen jossa buddhalaisuuden kannattamisen sijasta he ovat jonkinlaisia Schopenhauerin kaltaisia ajattelijoita (Schopenhauerilla oli buddhalaisia vaikutteita mutta häntä on vaikeaa pitää buddhalaisena.) ; Se on teleologiapohjaista uskonnollista ajattelua jolle kristinusko perisynteineenkin on liian optimistinen maailmankuva ja jotka haluavat kyynistellä ja synkistellä. Mutta ei näistä tämän enempää. Tämä muistuttaa siitä että reaalitasoakin voidaan uskonnoissa pilkkoa hyvin erilaisiin osasiin. Jako teologiseen korrektiuteen ja perustason toimintaan ovatkin karkeita päälinjojen vetoja jotka ovat hyödyllisiä mutta niitä pitää aina osata soveltaa kokonaisuuteen...
Tämä voi järkyttää vahvasti länsimaista mieltä jossa uskomiseen uskominen on nykyisin toistunein perustelu julistavassa puheessa. Buddhalaisuudessa uskomiseen uskominen ei ole ratkaisu vaan osa ongelmaa. Toinen mikä tässä järkyttää länsimaista ajattelua on se, että teleologisuuden ja uskomiseen uskomisen tiedekään ei ole sitä mitä me täällä ajattelemme ; Esimerkiksi Alan Watts kertoo "Zen" -kirjassaan, miten tiedemiesten mallintama fysikaalinen todellisuus on harha ; Hän kuvastaa tätä siten, että jos piirrämme paperista auringon ja liimaamme tämän ikkunaan, se voi näyttää saman kokoiselta ja jopa saman väriseltä kuin aurinko. Mutta jos aurinko on sen takana piilossa, mallimme itse asiassa varjostaa. Tämä on hyvä muistutus koska länsimaisessa ajattelussa ajatellaan usein että fysikaalinen maailma on ihmisen täysin ymmärrettävissä, kun taas jumalan vaikutus eli ihmeet ja vaikka universumin synty olisivat määritelmällisesti tieteen rajojen ulkopuolella. Buddhalaisuudessa sama rajoite koskee myös fysikaalista maailmaa. Edes aurinko ei ole ihmisen ymmärrettävissä. Aistimukset ja niiden pohjalta tehdyt kaavoitukset ovat tulkintaa, eivät Totuutta. Tiede on siksi enemmän ihmisille kätevä performanssi kuin syvin Totuus.
Tässä vaiheessa huomiota herättää se, miten eri uskontojen teologiat epäonnistuvat. "Uskovaisten argumentit ovat yleensä joko kehäpäätelmiä, argumentum ad auctoritatemeja ta tai argumentum ad baculumeja. Kristityt yleensä argumentoivat kehäpäätelmin, muslimit ad baculumilla sekä argumentum ad hominem tu quoquella, jos viitsivät ylipäänsä argumentoida lainkaan. Ateistien argumentit puolestaan ovat lähes poikkeuksetta joko olkinukkeja, argumentum ad ignorantiameja tai muslimien tapaan tu quoque on hyvin suosittu. Ateistit lähes poikkeuksetta pelkistävät uskonnon pelkästään kristinuskoksi, ja sen kaikkein älyttömimmiksi ja lapsellisimmiksi muodoiksi." Itse näkisin myös, että ateismi moittii kristinuskoa ja sen lapsellisimpia muotoja. Syynä on se, että kristinusko on suurin uskonto.
1: Tosin esimerkiksi jos on lukenut uusateistien Sam Harrisia huomaa että hän vastustaa vahvasti ja äksysti erityisesti islamia. Yleensä voi huomata myös että ateistit ovat reaktiivisia ; He enimmäkseen kommentoivat törmäämiinsä lausuntoihin. Islam ja juutalaisuus ei käännytä joten kritiikki painottuu suomessakin kristinuskoon - ynnä sen alamuotoihin Jehovan Todistajiin ja Mormoneihin - sekä hare krishnaan. Koska ne ovat lähetysuskontoja jotka yrittävät osallistuttaa muita omaan teologiseen keskusteluunsa. Juutalaiset eivät välitä ja yritä ja islamistit ovat joko etäällä pysyviä tai aggressiivisia, joista jälkimmäinen ei ole länsimaissa tavallista vähintään sen vuoksi että islamilaiset ovat vähemmistönä eivätkä siksi voi tehdä aggressiivisia asioita ilman vakavia seuraamuksia ja ongelmia yleiselle oman uskontonsa harjoittamiselle ... Valtaosa ateisteille raivostumisesta johtuukin siitä että ensin kysytään ja sitten suututaan kun toinen vastaa. Tähän oma vastaukseni on että jos ette kestä vastausta, ei pidä kysyä. Ja jos tämä ei miellytä niin lyö itseäsi tiilellä päähän kunnes mieli muuttuu!
Toisaalta ateismi moittii nimenomaan kristinuskon reaalimuotoa. Tämä on tärkeä huomata ; Elämme vahvasti kristillisessä kulttuurissa ja meidän voi olla vaikeaakin huomata sitä miten suuret erot teologisesti korrektin kristinuskon ja reaalikristinuskon välillä on. Tässä mielessä uusateistit ovat omassa yhteiskunnassamme hyvinkin samanlaisia kuin kristityt lähestyssaarnaajat buddhalaisissa maissa. Heihin on helppo kohdistaa närkästystä viitaten hienostuneeseen teologiaan. Näin on varmaa että käytännön ongelmat jäävät ratkeamatta. Molemmissa tapauksissa teologisesti korrektista tasosta eli "ideologian määritellystä teologiasta" on tehty suojaverho jolla estetään "liikkeen reaalitason toimintaa" koskevaa kritiikkiä. Näin ollen teologia on abstraktio jolla ei ole merkitystä oikein muuna kuin suojana uskovaisille. Sen suojiin on hyvä mennä piiloon kun joku kritisoi vaikkapa sitä miten epäkohteliaasti ja epäreilusti uskovat toimivat uskonsa nimissä käytännön elämässä väittäen että uskonto oikeuttaa tämän epäreilun toiminnan.
Itse näkisin että agnostikkojen suurin ongelma on siinä että he eivät ole väliinputoajia, vaan heitä liitetään eri tiimeihin aina tilanteen mukaan. Uskonnollisessa valtapelissä agnostikot voidaan ottaa kimppaan ateisteja vastaan. Mutta toisaalta agnostikkoja voidaan pilkata niputtamalla ne ateismiksi. Ateistit voivat joskus määritellä agnostikot ateisteiksi koska he ovat eiteistejä a-teist. Toisaalta heitä voidaan pitää uskovaisina jotka ovat "miltei hengellisiä". Agnostikot eivät siis ole väliinputoajia ja ulkopuolisia vaan jotain jota liitetään tiimiin ja heitetään siitä ulos aina sen mukaan mikä on poliittisen opportunismin ja valtapyrkimysten kannalta kätevintä. Agnostikko on se, jolle otetaan ja annetaan kuin kananpaskan kantaja. Agnostikko ei ole irrallinen, vaan heittopussi. Agnostikolle ei siis anneta yhteisössä pysyvää identiteettiä, vaan pallottelu ja valtapelin pelinappulaksi redusoitu luonne. Tähän nähden ateistien "aina vastustettava" -leima on helpompi kantaa. Se sentään antaa yhteisöltä responssin siitä mitä on odotettavissa. Agnostikko taas joutuu aina varautumaan ja olemaan valmis adaptoitumaan siihen mitä "maailma päättää" tällä kertaa hänellä tehdä. ~ Reaalitason agnostikon elämä onkin sitä että hänellä ei ole yhteisöä. Se, minkä tässä oppii on se, että jokainen tiimi on väliaikainen ja jokainen tukija on opportunistinen hyväksikäyttäjä. Jokainen jeesaaja on todennäköisesti jossain vaiheessa vihollinen. Ja sama tietysti toisin päin.
Valitettavasti tässä kohden Cuddyn äiti on hyvin oikeassa muutoinkin kuin juutalaisuuden kohdalla ; Uskonnossa on yleensä kysymys reaalitasosta. Ja koska ihminen on sosiaalinen eläin, on yhteisö oleellinen osa uskontoa. Näin ollen agnostikoilla ei reaalitason kannalta ole yhteisöä, toisin kuin uskovaisilla tai ateisteilla (tai buddhalaisilla). Heillä on vain teologisesti korrekti taso. Jos sitäkään.
sunnuntai 6. toukokuuta 2012
Monoteismin sisäinen suvaitsemattomuus
Kristinusko on monoteistinen uskonto, jonka sisältöä pidetään yleisesti ottaen suvaitsevana ja sallivana. Tätä voidaan jopa puolustaa sillä, että kristinusko ei välitä rodusta - se ei siis ole sisäisesti rasistinen uskonto koska siinä ei ole valittua kansaa joka olisi yksinoikeudella Jumalan mieleen - ja se on aina suhtautunut hyvin myötäelävästi köyhiin ja sairaisiin - eli se ei näe sairauksia ja köyhyyttä maailman oikeuden toteutumisena. ; Nämä piirteet ovatkin jotain jota vastaa Jeesus taisteli kovasti. Jeesus oli antielitisti, taistelemassa fariseuksia vastaan. Ja lisäksi hän oli köyhänä puuseppänä jo lähtökohtaisesti köyhistä oloista.
Tämän jälkeen onkin helppo huomata että kristinusko on itse asiassa sisäisesti yllättävänkin suvaitsematon. Se, että se ei välitä monista piirteistä johtuukin juuri siitä että se on fiksoitunut pakkomielteenomaisesti luokittelemaan ihmisiä yhden piirteen kautta. Kristinuskossa ei ole väliä oikestaan millään muulla kuin oikealla uskontojäsenyydellä. Jeesus oli itsekin ilmiselvä yhden asian mies. Se, että hän ajoi vain ja ainoastaan köyhien ja tavallisten juutalaisten asiaa - puusepänpojalle oman viiteryhmänsä ihmisiä - nähdään usein virheellisesti avosydämisyytenä. Kuitenkin juuri tämä yhden viiteryhmän intressien ajaminen jos jokin nähdään nimenomaan sulkusilmäisyytenä.
On kuitenkin hyvä ottaa esille David Humen "Dialogues Concerning Natural Religion". Tässä hänellä on kaksipuolinen kanta:
1: Hume nimittäin nostaa esille sen, että polyteismi on sisäisesti suvaitsevainen ; Polyteismin luonne oli se, että jakamalla jumaluuksien tehtäviä, se tekee eri uskonnoista ja uskontosuunnista yhteensopivia. Näin erilaisia vakaumuksia suvaitaan paremmin ; Polyteismissä erilaiset näkemykset pääsevät osalliseksi jumaluudesta. Monoteismin kohdalla tilanne on sen sijaan toinen. Kun tunnustetaan vain yksi palvonnan kohde, muut jumaluudet ja erilaiset uskomukset nähdään automaattisesti enemmänkin epäpyhinä. ; Näin ollen uskonnonvapaus ja erilaisten pyhiksi kokemisten kokemukset ovat nimenomaan polyteistinen ominaisuus joka on monoteismille jo rakenteellisesti vierasta.
2: Tämä ei toki jää tähän. Hume nimittäin näkee myös asian toisen puolen. Suvaitsemattomuus on nimittäin aina myös jonkinlainen laatukriteeri. Siksi Hume näkeekin että polyteismissä on suurempi mahdollisuus siihen että ihmsiten konnuus käyttää hyväkseen järjestelmän hyväuskoisuutta ; Polyteismi sallii hyvin suuressakin kirjossa erilaisia barbaarisia ja turmeltuneita käytänteitä koska se on sisäisesti monisäikeisempi. Vastaavasti monoteismi on sellainen, että se sallii korkeintaan yhdenlaisen barbarian ja turmelluksen. Humen mukaan tämä tarkoittaa sitä että monoteismin kohdalla on helpompaa karkottaa systeemistä kevytmielinen, järjetön ja epäinhimillinen. Hän toki tunnustaa että ihmisillä on monoteismissäkin paheita ja systeemissä on pahuutta, mutta hänestä tämä ei kuitenkaan poista sitä että tässä kohden monoteistisillä näkemyksillä on etulyöntiasema.
Katsoinkin eilen televisiosta "Länsimaiden illankoitto" -historiasarjaa. Siinä kiinnitettiin huomiota Istanbuliin ja Eurooppaan. Tässä huomiota kiinnitettiin tieteeseen ja yhteiskuntaan. Sarjan mukaan Istanbul oli hyvinkin suvaitsevainen, joka voitiin nähdä dekadenssina joka rappeutti yhteiskuntarakenteen. Eurooppa taas oli pedanttinen. Tuhoa lisäsi vielä se, että euroopassa oltiin valistushenkisiä eli kannatettiin tiedettä, kun taas istanbulissa valtion lait olivat ensi sijassa uskonnollisia. Mielenkiintoisinta oli kenties se, että tiedepainotus ja uskontopainotus vaikuttaa sellaisiin asioihin jotka eivät heti tule mieleen ; Esimerkiksi Istanbulin virkamiestön rakenne nousi valtaan pääasiassa sosiaalisen pääoman, ei taitojen, kautta. Tämä johtaa siihen että asiat kehittyvät ja toimivat paremmin.
Esimerkiksi Istanbulin kukoistuskautena rakennettiinkin tähtitorneja ja byrokraattien käsiala oli paljon parempaa. Tästä syntynyt vauraus sitten keskittyi, ja myöhemmin ongelmaksi tulikin se, että varakkuus periytyi ja taidon ja innostuksen sijasta tämä ratkaisi enemmän huippuvirkojen saamista. Tämä muistuttaa siitä että suvaitsevaisessa maailmassa katoaa helposti laatukriteereitä. Suvaitsevaisuudessa on potentiaalina yllättävä ansa ; Jos liberalismi ei ole avointa liberalismia jossa eri näkemykset sallitaan, mutta jos ja vain jos niistä saadaan myös kiistellä ja tämän pohjalta asetetaan myös rajoitteita käy niin että salliessaan kaiken systeemi antaa kaikenlaisten konnien toimia ja antaa tätä kautta vahvimmille eniten etuoikeutta. Ja ilman eettisiä rajoitteita käy helposti niin että vallankäyttäjät keräävät varaa ja hyvinvointia hedonistisesti itselleen. Istanbul olikin tunnettu johtomiehistään ja "jalkavaimoarmeijoistaan". Euroopassa taas menestyivät samaan aikaan valistushenkiset miehet joiden velvollisuudeksi katsottiin se, että jos vastakkain on itse ja valtio, he valitsevat valtion.
1: Toki suvaitsemattomuuskin on hyödyttävä. Esimerkiksi kapitalistisen järjestelmän ytimessä on kilpailu. Ja se, että eurooppa on valloittanut "vääräuskoisia" maita ja hyödyntänyt niiden luonnonvaroja ja työvoimaa omissa pyrinnöissään ovat jotain jota tapahtuu helpommin jos ollaan monoteistisessä kulttuurissa. On helpompaa riistää "puoli -ihmisiä". Ja kun tästä saadaan taloudellista hyötyä ja varoja joita voidaan käyttää esimerkiksi teknologisiin innovaatioihin ja taiteisiin, on selvää että tämäkin lisää yhteiskunnan hyötyä. Tässä kohden se ei vain on nollasummaista eikä sellaista kuin tässä suvaitsevaisuuskysymyksessä.
Jo Humen tekemä huomio muistuttaa siitä, mikä on myös skeptismin vahvuus ja heikkous. Sitä on mielenkiintoista soveltaa paitsu uskontoon ja uskonnonhistoriaan, myös siihen että miten skeptismiä kohdellaan nyky -yhteiskunnassa. Klassinen perustelu skeptikoita vastaan tulee juuri siitä että he ovat "munapäitä" jotka ovat sulkusilmäisiä ja "unohtavat monia ihmisyyden piirteitä". Tämä vastustus on yleistä ja sitä tulee kaikista ryhmistä. Vaikka kreationistit ovat harvemmin samaa mieltä kirkon liberaaliston kanssa, molemmat näkevät skeptismin rajoittavana. Kreationistit kutsuvat tätä tiukkuutta naturalismiksi ja liberaalisto skientismiin ylikeskittymiseksi. Molempien henki on sama ; Skeptismin laatukriteeristö nähdään suvaitsemattomana ja tätä kautta pahana.
Tämän jälkeen ei auta kuin muistella sitä että Istanbulkin oli lähtökohtaisesti Islaminuskoinen, monoteistinen, maa. Maa joka vaipui "polyteistiseen dekadenssiin" vaikka oli valtiona fiksoitunut uskonnolliseen lakiin. Kenties viitteitä tähän näkyy nyky-yhteiskunnassamme.
Tämän jälkeen onkin helppo huomata että kristinusko on itse asiassa sisäisesti yllättävänkin suvaitsematon. Se, että se ei välitä monista piirteistä johtuukin juuri siitä että se on fiksoitunut pakkomielteenomaisesti luokittelemaan ihmisiä yhden piirteen kautta. Kristinuskossa ei ole väliä oikestaan millään muulla kuin oikealla uskontojäsenyydellä. Jeesus oli itsekin ilmiselvä yhden asian mies. Se, että hän ajoi vain ja ainoastaan köyhien ja tavallisten juutalaisten asiaa - puusepänpojalle oman viiteryhmänsä ihmisiä - nähdään usein virheellisesti avosydämisyytenä. Kuitenkin juuri tämä yhden viiteryhmän intressien ajaminen jos jokin nähdään nimenomaan sulkusilmäisyytenä.
On kuitenkin hyvä ottaa esille David Humen "Dialogues Concerning Natural Religion". Tässä hänellä on kaksipuolinen kanta:
1: Hume nimittäin nostaa esille sen, että polyteismi on sisäisesti suvaitsevainen ; Polyteismin luonne oli se, että jakamalla jumaluuksien tehtäviä, se tekee eri uskonnoista ja uskontosuunnista yhteensopivia. Näin erilaisia vakaumuksia suvaitaan paremmin ; Polyteismissä erilaiset näkemykset pääsevät osalliseksi jumaluudesta. Monoteismin kohdalla tilanne on sen sijaan toinen. Kun tunnustetaan vain yksi palvonnan kohde, muut jumaluudet ja erilaiset uskomukset nähdään automaattisesti enemmänkin epäpyhinä. ; Näin ollen uskonnonvapaus ja erilaisten pyhiksi kokemisten kokemukset ovat nimenomaan polyteistinen ominaisuus joka on monoteismille jo rakenteellisesti vierasta.
2: Tämä ei toki jää tähän. Hume nimittäin näkee myös asian toisen puolen. Suvaitsemattomuus on nimittäin aina myös jonkinlainen laatukriteeri. Siksi Hume näkeekin että polyteismissä on suurempi mahdollisuus siihen että ihmsiten konnuus käyttää hyväkseen järjestelmän hyväuskoisuutta ; Polyteismi sallii hyvin suuressakin kirjossa erilaisia barbaarisia ja turmeltuneita käytänteitä koska se on sisäisesti monisäikeisempi. Vastaavasti monoteismi on sellainen, että se sallii korkeintaan yhdenlaisen barbarian ja turmelluksen. Humen mukaan tämä tarkoittaa sitä että monoteismin kohdalla on helpompaa karkottaa systeemistä kevytmielinen, järjetön ja epäinhimillinen. Hän toki tunnustaa että ihmisillä on monoteismissäkin paheita ja systeemissä on pahuutta, mutta hänestä tämä ei kuitenkaan poista sitä että tässä kohden monoteistisillä näkemyksillä on etulyöntiasema.
Katsoinkin eilen televisiosta "Länsimaiden illankoitto" -historiasarjaa. Siinä kiinnitettiin huomiota Istanbuliin ja Eurooppaan. Tässä huomiota kiinnitettiin tieteeseen ja yhteiskuntaan. Sarjan mukaan Istanbul oli hyvinkin suvaitsevainen, joka voitiin nähdä dekadenssina joka rappeutti yhteiskuntarakenteen. Eurooppa taas oli pedanttinen. Tuhoa lisäsi vielä se, että euroopassa oltiin valistushenkisiä eli kannatettiin tiedettä, kun taas istanbulissa valtion lait olivat ensi sijassa uskonnollisia. Mielenkiintoisinta oli kenties se, että tiedepainotus ja uskontopainotus vaikuttaa sellaisiin asioihin jotka eivät heti tule mieleen ; Esimerkiksi Istanbulin virkamiestön rakenne nousi valtaan pääasiassa sosiaalisen pääoman, ei taitojen, kautta. Tämä johtaa siihen että asiat kehittyvät ja toimivat paremmin.
Esimerkiksi Istanbulin kukoistuskautena rakennettiinkin tähtitorneja ja byrokraattien käsiala oli paljon parempaa. Tästä syntynyt vauraus sitten keskittyi, ja myöhemmin ongelmaksi tulikin se, että varakkuus periytyi ja taidon ja innostuksen sijasta tämä ratkaisi enemmän huippuvirkojen saamista. Tämä muistuttaa siitä että suvaitsevaisessa maailmassa katoaa helposti laatukriteereitä. Suvaitsevaisuudessa on potentiaalina yllättävä ansa ; Jos liberalismi ei ole avointa liberalismia jossa eri näkemykset sallitaan, mutta jos ja vain jos niistä saadaan myös kiistellä ja tämän pohjalta asetetaan myös rajoitteita käy niin että salliessaan kaiken systeemi antaa kaikenlaisten konnien toimia ja antaa tätä kautta vahvimmille eniten etuoikeutta. Ja ilman eettisiä rajoitteita käy helposti niin että vallankäyttäjät keräävät varaa ja hyvinvointia hedonistisesti itselleen. Istanbul olikin tunnettu johtomiehistään ja "jalkavaimoarmeijoistaan". Euroopassa taas menestyivät samaan aikaan valistushenkiset miehet joiden velvollisuudeksi katsottiin se, että jos vastakkain on itse ja valtio, he valitsevat valtion.
1: Toki suvaitsemattomuuskin on hyödyttävä. Esimerkiksi kapitalistisen järjestelmän ytimessä on kilpailu. Ja se, että eurooppa on valloittanut "vääräuskoisia" maita ja hyödyntänyt niiden luonnonvaroja ja työvoimaa omissa pyrinnöissään ovat jotain jota tapahtuu helpommin jos ollaan monoteistisessä kulttuurissa. On helpompaa riistää "puoli -ihmisiä". Ja kun tästä saadaan taloudellista hyötyä ja varoja joita voidaan käyttää esimerkiksi teknologisiin innovaatioihin ja taiteisiin, on selvää että tämäkin lisää yhteiskunnan hyötyä. Tässä kohden se ei vain on nollasummaista eikä sellaista kuin tässä suvaitsevaisuuskysymyksessä.
Jo Humen tekemä huomio muistuttaa siitä, mikä on myös skeptismin vahvuus ja heikkous. Sitä on mielenkiintoista soveltaa paitsu uskontoon ja uskonnonhistoriaan, myös siihen että miten skeptismiä kohdellaan nyky -yhteiskunnassa. Klassinen perustelu skeptikoita vastaan tulee juuri siitä että he ovat "munapäitä" jotka ovat sulkusilmäisiä ja "unohtavat monia ihmisyyden piirteitä". Tämä vastustus on yleistä ja sitä tulee kaikista ryhmistä. Vaikka kreationistit ovat harvemmin samaa mieltä kirkon liberaaliston kanssa, molemmat näkevät skeptismin rajoittavana. Kreationistit kutsuvat tätä tiukkuutta naturalismiksi ja liberaalisto skientismiin ylikeskittymiseksi. Molempien henki on sama ; Skeptismin laatukriteeristö nähdään suvaitsemattomana ja tätä kautta pahana.
Tämän jälkeen ei auta kuin muistella sitä että Istanbulkin oli lähtökohtaisesti Islaminuskoinen, monoteistinen, maa. Maa joka vaipui "polyteistiseen dekadenssiin" vaikka oli valtiona fiksoitunut uskonnolliseen lakiin. Kenties viitteitä tähän näkyy nyky-yhteiskunnassamme.
lauantai 25. kesäkuuta 2011
Yhtenäistävä Jumala
Päiviö Latvuksen "Ymmärryksen siivet" on antanut erikoisaseman monoteistiselle uskonnolle, joka harjoittaa tietynlaisia asenteita. Hänestä tieteen kehitys on näiden uskonnon piirteiden ansiota. Onkin mielenkiintoista rinnastaa hänen ajattelutapaansa James George Frazerin ajattelutapaan. Hän aloitti vertailevan uskontotieteen tulkintaperinteen, jossa myyttejä lähestyttiin teologisten konseptien sijasta antropologian keinoin. Hän esitti kirjassaan "The Golden Bough" että myyteillä on paljon samanlaisuuksia. Tästä hän päätteli että niillä olisi yhteinen historia.
Sekä Latvus että Frazer ovat innostaneet monia. On innostavaa tehdä loikkaus siihen, että yhteinen tarina olisi muuta kuin laajalle levinnyt tarina. Kun kaikki perinteet tuntevat samantapaisia asioita, on tarinan oltava myös totta. Fundamentalistit pitävätkin Frazerin työtä likimain samana kuin Jumalatodistuksena toimimista.
Toki Frazer voidaan tulkita paljon varovaisemminkin;
1: Tokihan jopa geneetikot myöntävät että ihmiskunta on historiansa aikana käynyt läpi pullonkaulan. Näin yhteinen historia olisi mahdollinen.
2: Yhdistäviä piirteitä saadaan muuta kautta. Ajatus iski mieleeni voimakkaasti kun luin "Tieteen Kuvalehti Historia" -lehden numeroa 10/2011. Siinä käsitellään Islamin historiaa hyvinkin tarkasti. Islamin synnyssä on havaittavissa poliittinen agenda. "Muhammad seurasi katkerana, kuinka keskinäinen kilpailu mädätti Mekkaa sisältäpäin. Kauppiaat eivät enää yhdessä puolustaneet näitä karavaaneja, joten aavikon soturiheimot hyökkäsivät yhä useammin karavaanien kimppuun ryöstäen arvokkaat kauppatavarat ja usein surmaten kauppiaat julmasti." Tämä on perusongelma, johon ratkaisu haetaan uskonnon yhdistävän voiman kautta. "Muhammad huomasi myös, että sekä juutalaisia että kristittyjä yhdisti heidän ainoalta ja kaikkivaltiaalta jumalaltaan saama pyhä kirja, kun taas arabien monijumalaisuus ja epäyhtenäinen suullinen tarinaperinne estivät heimoja lähentymästä toisiinsa." Jumalan totuudella ei ole sinällään mitään merkitystä. Yhden jumalan ja dogman alle saa hallittua ihmisiä. Tätä uskonnon kokoavaa ominaisuutta ei kieltäne kukaan. Uskovaiset kutsuvat sitä uskon yhdistäväksi ja harmonisoivaksi voimaksi joka kokoaa samanmieliset yhteen. Itse olen valmiimpi käyttämään sellaisia termejä kuin hallinta, komentelu ja vallankäyttö ja tässä puolessa useimmat uskonnottomatkin lienevät. (Kuten myös moni uskovainen.) Yhtenäistävissä kulttuureissa onkin tavallisena piirteenä joko sekularismi tai monoteismi. Rinnakkain elävät kilpailevat dogmat johtavat fragmentoitumiseen. (Mikä ei tarkoita kaaosta. Elämme Suomessa paraikaa fragmentoituneessa yhteiskunnassa, kiitos vaan!) Tämä kokoava voima johtaa itse asiassa kahteen asiaan.
___2.1: Innostava syy. Ihminen "keksii monoteismin helposti". Tarvitaan vain poliittinen pelisilmä, motivaatio hallitsemiseen ja hieman kekseliäisyyttä. Nämä eivät yleisesti ottaen ole ollut ihmislajilla harvinaisia. (Paitsi viimeinen.)
___2.2: Säilyttävä syy. Yhtenäiset kulttuurit eivät tuhoudu yhtä helposti kuin hajanaiset. Rosvot saadaan kuriin, joten pankrottia ei tule. Tämä tarkoittaa sitä että yhtenäistävät kulttuurit jäävät helpommin pyörimään maailmaan. Tämä ei tarkoita että monoteismi olisi totta, vaan pelkästään sen, että yhtenäisyys estää kriisitilanteissa tuhoutumisen. Tästä saa kuitenkin jonkin verran pohjaa uskomisen uskomiselle. (Mikä viehättää poliittismielisiä, mutta jota totuudenrakastajat karsastavat.)
3: Ihmiset elävät samankaltaisessa maailmassa. Jos ympäri maailmaa esiintyy tulvia, on aivan normaalia että niillä esiintyy tuhotulvakertomuksia. Nehän heijastavat ympäröivää maailmaa. (Nämä tarinat voivat tietysti myös levitä kosteilta alueilta kuiville). Samoin ei ole ihmeemmistä jos väkivalta ja myyttiset pedot koristavat mytologioita. Onhan pelko, väkivalta ja luonnossa esiintyvät petoeläimet tavallisia ympäri maailmaa.
4: Itse asiassa mitään kovin yhteistä historiaa ei edes tarvita. Ihmisiä kiinnostavat tietynlaiset tarinarakenteet enemmän kuin muut (ja elinpiiri vain värittää tämän yksityiskohdat). Näin ollen ei ole ihme jos eri puolilla maailmaa ilmestyy samanlaista kuvastoa. Esimerkiksi Wilsonin "Konsilienssi" -kirjassa kuvataan jumalille yhteisiä piirteitä, jotka syntyvät siten että ihmiset pitävät tämän tyyppisiä tarinoita mielenkiintoisena. Myös Pascal Boyer ajaa samaa linjaa, kuvaten sitä mikä tekee tarinoista kiinnostavia ja leviäviä, ja mitkä tarinan piirteet muuttavat siihen liittyvän käyttäytymisen uskonnolliseksi.
Näiden rinnalla yliluonnollinen kaikille yhteinen Jumala on varsin huonosti tutkittu ja todistettu. Toki Frazerin kohdalla voidaan miettiä myös kontaminaation vaikutusta. Syy näkyy hieman "Kalevalassammekin". On vaikeaa sanoa missä määrin se kuvaa todellista vanhaa suomalaista uskomusmaailmaa ; Kun antropologi lähtee tutkimaan kulttuuria, hän vie oman kulttuurinsa mukanaan. Yksijumalaisuuteen keskittynyt matkaaja voi ylitulkita tähän liittyviä piirteitä. Ja toisaalta ; Antropologi ei ole välttämättä ensimmäinen tai ainut joka kulkee. Jos yksilö pääsee jonkun kulttuurin piiriin, on mahdollista että aikaisemmin joku on kertonut tarinaa joka on sitten levinnyt ja muotoutunut. Boyer moittiikin kirjassaan "Ja ihminen loi Jumalat" eri kulttuurien tarinoiden kokoamista sellaisenaan. Hän vertaa sitä Umberto Econ "Foucaultin heilurissa" tapahtuneeseen salaliittoteoriointiin ; Tässä kirjassahan yhteyksiä löydetään koska niitä halutaan nähdä. Analogioita on aina, mutta niistä ei saisi vetää liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä.
Erityisen mielenkiintoiseksi tilanne tietysti menee jos Frazer kombinoidaan Latvuksen kanssa loppuun asti, eikä vain hieman, kuten aiemmin olen tehnyt. Frazer nimittäin havaitsi että valtavassa enemmistössä ihmisillä on yksi pääjumaluus. Tämä näkyy Boyerin kirjasta "Ja ihminen loi Jumalat" Hän käyttää esimerkkinä teologisesta korrektiudesta sitä, että hindulaisuudessa on määritelty monijumalaisuus. Moni pitää kuitenkin paikallista Jumalaa isoimpana. Ja vaikka korostettaisiin brahmania, niin paikallinen Jumala on silti suosittu. Onkin herkullista miettiä ovatko kreikassa palvonnassa korostetut kaupunkijumalatkin itse asiassa "esiversioita Zeuksesta". Tästä päästään siihen että jos enemmistö kulttuureista on monoteistejä, on se, että moniteistinen kulttuuri alkaa kehittämään tiedettä jotain jota tulee suorastaan odottaa. Syynä ei ole monoteismin tehokkuus tieteessä, vaan tilastollinen todennäköisyys. (Samalla logiikalla oikeakätisyys olisi vaikuttana syynä huipputieteenteossa koska löytyy pirusti oikeakätisiä tiedemiehiä. Kunnes huomataan että oikeakätisyys on niin yleistä että se onkin itse asiassa irrelevantti piirre.)
Lisäksi on huomioonpantavaa, että Latvus itse asiassa katsoo yhden kulttuuripiirin ominaisuutta. Tiede kiertää "tartuntana" tiettyjen kulttuurialueiden sisällä. Tätä pidetään tärkeänä. Kuitenkin tämä arvostus syntyy sekin tämän kulttuuripiirin sisällä. Tämä onkin tavallaan vahvuus ja heikkous Latvuksella.
1: Hän selittää miksi juuri meidän kulttuurimme arvostaa oman kulttuurinsa kannalta olennaisia piirteitä. Tällä on taatusti jotain vaikutusta siihen että asia on syntynyt täällä eikä muualla. ~ Tosin tämän merkitys taitaa jäädä pienelle osalle. Esimerkiksi Jared Diamondin "Tykit taudit ja teräs" käsittelee tieteen kehityksen kannalta olennaisia maantieteellisiä syitä. Kun ilmasto, maaperässä olevat metallit, viljelyolosuhteet ja muut vastaavat saadaan kasaan, on maantieteellinen alue selvä. Näin selviää miksi juuri tälle alueelle päätynyt uskonto on ratkaiseva.
2: Toisaalta samaa kautta herää kysymys, onko kyiseisen alan tärkeys sitten kovin oleellista. Jonkun toisen kulttuurin kohdalla ihminen voisi kysyä jopa että miksi pitäisi arvostaa koko piirrettä. Tämä kysymys muuttuu olennaiseksi kun muistaa Latvuksen suhtautumisen roomalaisiin. Hänestä roomalaisilla oli väärä suhtautuminen. He olivat kopioija-insinöörejä eivätkä tiedemiehiä. Tämä on mielenkiintoista koska aika usein tiedettä perustellaan pragmaattisin syin, eikä teoreettisin syin. Teoreettinen maailman lainalaisuuksien selvittäminen taas ei ole olennaista esimerkiksi eurooppalaisessa kristillisessä mystiikan perinteessä..
Sekä Latvus että Frazer ovat innostaneet monia. On innostavaa tehdä loikkaus siihen, että yhteinen tarina olisi muuta kuin laajalle levinnyt tarina. Kun kaikki perinteet tuntevat samantapaisia asioita, on tarinan oltava myös totta. Fundamentalistit pitävätkin Frazerin työtä likimain samana kuin Jumalatodistuksena toimimista.
Toki Frazer voidaan tulkita paljon varovaisemminkin;
1: Tokihan jopa geneetikot myöntävät että ihmiskunta on historiansa aikana käynyt läpi pullonkaulan. Näin yhteinen historia olisi mahdollinen.
2: Yhdistäviä piirteitä saadaan muuta kautta. Ajatus iski mieleeni voimakkaasti kun luin "Tieteen Kuvalehti Historia" -lehden numeroa 10/2011. Siinä käsitellään Islamin historiaa hyvinkin tarkasti. Islamin synnyssä on havaittavissa poliittinen agenda. "Muhammad seurasi katkerana, kuinka keskinäinen kilpailu mädätti Mekkaa sisältäpäin. Kauppiaat eivät enää yhdessä puolustaneet näitä karavaaneja, joten aavikon soturiheimot hyökkäsivät yhä useammin karavaanien kimppuun ryöstäen arvokkaat kauppatavarat ja usein surmaten kauppiaat julmasti." Tämä on perusongelma, johon ratkaisu haetaan uskonnon yhdistävän voiman kautta. "Muhammad huomasi myös, että sekä juutalaisia että kristittyjä yhdisti heidän ainoalta ja kaikkivaltiaalta jumalaltaan saama pyhä kirja, kun taas arabien monijumalaisuus ja epäyhtenäinen suullinen tarinaperinne estivät heimoja lähentymästä toisiinsa." Jumalan totuudella ei ole sinällään mitään merkitystä. Yhden jumalan ja dogman alle saa hallittua ihmisiä. Tätä uskonnon kokoavaa ominaisuutta ei kieltäne kukaan. Uskovaiset kutsuvat sitä uskon yhdistäväksi ja harmonisoivaksi voimaksi joka kokoaa samanmieliset yhteen. Itse olen valmiimpi käyttämään sellaisia termejä kuin hallinta, komentelu ja vallankäyttö ja tässä puolessa useimmat uskonnottomatkin lienevät. (Kuten myös moni uskovainen.) Yhtenäistävissä kulttuureissa onkin tavallisena piirteenä joko sekularismi tai monoteismi. Rinnakkain elävät kilpailevat dogmat johtavat fragmentoitumiseen. (Mikä ei tarkoita kaaosta. Elämme Suomessa paraikaa fragmentoituneessa yhteiskunnassa, kiitos vaan!) Tämä kokoava voima johtaa itse asiassa kahteen asiaan.
___2.1: Innostava syy. Ihminen "keksii monoteismin helposti". Tarvitaan vain poliittinen pelisilmä, motivaatio hallitsemiseen ja hieman kekseliäisyyttä. Nämä eivät yleisesti ottaen ole ollut ihmislajilla harvinaisia. (Paitsi viimeinen.)
___2.2: Säilyttävä syy. Yhtenäiset kulttuurit eivät tuhoudu yhtä helposti kuin hajanaiset. Rosvot saadaan kuriin, joten pankrottia ei tule. Tämä tarkoittaa sitä että yhtenäistävät kulttuurit jäävät helpommin pyörimään maailmaan. Tämä ei tarkoita että monoteismi olisi totta, vaan pelkästään sen, että yhtenäisyys estää kriisitilanteissa tuhoutumisen. Tästä saa kuitenkin jonkin verran pohjaa uskomisen uskomiselle. (Mikä viehättää poliittismielisiä, mutta jota totuudenrakastajat karsastavat.)
3: Ihmiset elävät samankaltaisessa maailmassa. Jos ympäri maailmaa esiintyy tulvia, on aivan normaalia että niillä esiintyy tuhotulvakertomuksia. Nehän heijastavat ympäröivää maailmaa. (Nämä tarinat voivat tietysti myös levitä kosteilta alueilta kuiville). Samoin ei ole ihmeemmistä jos väkivalta ja myyttiset pedot koristavat mytologioita. Onhan pelko, väkivalta ja luonnossa esiintyvät petoeläimet tavallisia ympäri maailmaa.
4: Itse asiassa mitään kovin yhteistä historiaa ei edes tarvita. Ihmisiä kiinnostavat tietynlaiset tarinarakenteet enemmän kuin muut (ja elinpiiri vain värittää tämän yksityiskohdat). Näin ollen ei ole ihme jos eri puolilla maailmaa ilmestyy samanlaista kuvastoa. Esimerkiksi Wilsonin "Konsilienssi" -kirjassa kuvataan jumalille yhteisiä piirteitä, jotka syntyvät siten että ihmiset pitävät tämän tyyppisiä tarinoita mielenkiintoisena. Myös Pascal Boyer ajaa samaa linjaa, kuvaten sitä mikä tekee tarinoista kiinnostavia ja leviäviä, ja mitkä tarinan piirteet muuttavat siihen liittyvän käyttäytymisen uskonnolliseksi.
Näiden rinnalla yliluonnollinen kaikille yhteinen Jumala on varsin huonosti tutkittu ja todistettu. Toki Frazerin kohdalla voidaan miettiä myös kontaminaation vaikutusta. Syy näkyy hieman "Kalevalassammekin". On vaikeaa sanoa missä määrin se kuvaa todellista vanhaa suomalaista uskomusmaailmaa ; Kun antropologi lähtee tutkimaan kulttuuria, hän vie oman kulttuurinsa mukanaan. Yksijumalaisuuteen keskittynyt matkaaja voi ylitulkita tähän liittyviä piirteitä. Ja toisaalta ; Antropologi ei ole välttämättä ensimmäinen tai ainut joka kulkee. Jos yksilö pääsee jonkun kulttuurin piiriin, on mahdollista että aikaisemmin joku on kertonut tarinaa joka on sitten levinnyt ja muotoutunut. Boyer moittiikin kirjassaan "Ja ihminen loi Jumalat" eri kulttuurien tarinoiden kokoamista sellaisenaan. Hän vertaa sitä Umberto Econ "Foucaultin heilurissa" tapahtuneeseen salaliittoteoriointiin ; Tässä kirjassahan yhteyksiä löydetään koska niitä halutaan nähdä. Analogioita on aina, mutta niistä ei saisi vetää liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä.
Erityisen mielenkiintoiseksi tilanne tietysti menee jos Frazer kombinoidaan Latvuksen kanssa loppuun asti, eikä vain hieman, kuten aiemmin olen tehnyt. Frazer nimittäin havaitsi että valtavassa enemmistössä ihmisillä on yksi pääjumaluus. Tämä näkyy Boyerin kirjasta "Ja ihminen loi Jumalat" Hän käyttää esimerkkinä teologisesta korrektiudesta sitä, että hindulaisuudessa on määritelty monijumalaisuus. Moni pitää kuitenkin paikallista Jumalaa isoimpana. Ja vaikka korostettaisiin brahmania, niin paikallinen Jumala on silti suosittu. Onkin herkullista miettiä ovatko kreikassa palvonnassa korostetut kaupunkijumalatkin itse asiassa "esiversioita Zeuksesta". Tästä päästään siihen että jos enemmistö kulttuureista on monoteistejä, on se, että moniteistinen kulttuuri alkaa kehittämään tiedettä jotain jota tulee suorastaan odottaa. Syynä ei ole monoteismin tehokkuus tieteessä, vaan tilastollinen todennäköisyys. (Samalla logiikalla oikeakätisyys olisi vaikuttana syynä huipputieteenteossa koska löytyy pirusti oikeakätisiä tiedemiehiä. Kunnes huomataan että oikeakätisyys on niin yleistä että se onkin itse asiassa irrelevantti piirre.)
Lisäksi on huomioonpantavaa, että Latvus itse asiassa katsoo yhden kulttuuripiirin ominaisuutta. Tiede kiertää "tartuntana" tiettyjen kulttuurialueiden sisällä. Tätä pidetään tärkeänä. Kuitenkin tämä arvostus syntyy sekin tämän kulttuuripiirin sisällä. Tämä onkin tavallaan vahvuus ja heikkous Latvuksella.
1: Hän selittää miksi juuri meidän kulttuurimme arvostaa oman kulttuurinsa kannalta olennaisia piirteitä. Tällä on taatusti jotain vaikutusta siihen että asia on syntynyt täällä eikä muualla. ~ Tosin tämän merkitys taitaa jäädä pienelle osalle. Esimerkiksi Jared Diamondin "Tykit taudit ja teräs" käsittelee tieteen kehityksen kannalta olennaisia maantieteellisiä syitä. Kun ilmasto, maaperässä olevat metallit, viljelyolosuhteet ja muut vastaavat saadaan kasaan, on maantieteellinen alue selvä. Näin selviää miksi juuri tälle alueelle päätynyt uskonto on ratkaiseva.
2: Toisaalta samaa kautta herää kysymys, onko kyiseisen alan tärkeys sitten kovin oleellista. Jonkun toisen kulttuurin kohdalla ihminen voisi kysyä jopa että miksi pitäisi arvostaa koko piirrettä. Tämä kysymys muuttuu olennaiseksi kun muistaa Latvuksen suhtautumisen roomalaisiin. Hänestä roomalaisilla oli väärä suhtautuminen. He olivat kopioija-insinöörejä eivätkä tiedemiehiä. Tämä on mielenkiintoista koska aika usein tiedettä perustellaan pragmaattisin syin, eikä teoreettisin syin. Teoreettinen maailman lainalaisuuksien selvittäminen taas ei ole olennaista esimerkiksi eurooppalaisessa kristillisessä mystiikan perinteessä..
perjantai 13. marraskuuta 2009
Monoteismin ja polyteismin ero.
Monoteismin ja polyteismin rajat tuntuvat helpoilta. Lasketaan vain jumalia. Siinä missä monoteistillä ei ole valinnanvaraa, voi polyteisti kuullessaan kysymyksen "Palvo Jumalaa koko sydämestäsi", kysyä että "mitä niistä?". Polyteisteillä kun on enemmän vaihtoehtoja josta valita.
Tietenkin rajat ovat hieman tätä mutkikkaammat.
Islaminuskossa kristinuskoa esitetään usein kolmijumalaisena. Kristitystä tämä on tietysti erikoista koska on kolmiyhteisyys, jossa kolme on yksi. Islamilaisista tämä logiikka ei vakuuta koska kolme on kolme ja yksi on yksi. Asian voi kiertää ymmärrettävästi vaikka roolituksen idean kautta : Jumala on kuin henkilö virallisessa puvussa virallisessa paikassa, jolloin päätetään asioista. Jeesus takapihalla rennoissa mutta kätevissä työvaatteissa jotka kestävät sotkua. Ja Pyhä Henki jotain muuta. (Hänen luonteensa on jäänyt erikoislaatuisen tyhjäksi. Raamatussa ei ole ainuttakaan sanaa jonka tuo Pyhä Henki -persoona olisi lausunut ääneen. Jeesus ja Jumala puhuvat omilla nimillään useinkin.) Kyseessä on kuitenkin sama tyyppi. Ihminen vain korostaa niitä erilaisia vaatteita ja sitä miten tyyppi on silti sama, jolloin pinnallisesti voi näyttää että yksi on kolme.
Kuitenkin kristinuskossa on laajemminkin monijumalaisuuden makua: Pahasta syytetään Paholaista, joka on voimakas olento. Tämän luonnetta selitetään siten että tämä on langennut enkeli. Ja enkeli ei ole jumala. Enkelit eivät ole Jumalia koska nämä ovat Jumalan luomuksia. Niillä on kuitenkin suuria voimia, ja ne ovat kuolemattomia. Ihmiset ovat niihin verrattuna voimattomia. Superhumaaneja kuolemattomia. Moni voisi kutsua heitä Jumaliksi. Ja moni polyteismikin muuttuisi enkelien määrittelyllä monoteistiseksi. Onhan hindulaisilla Brahma, Jumala jonka luomuksia ja jonka alla muut jumalat ovat. Enkeleilläkin on jopa nimiä, kuten hindulaisuudessakin tietysti on nimiä eri jumalille.
Olen jopa törmännyt sellaiseen kristittyyn, jonka mielestä vieraiden maiden jumalatarujen takana voi hyvinkin olla totuuspohjaa. Että jumalat ovat vain yksittäisiä demoneja jotka ovat hämmentäneet. Eli ihminen on kohdannut vaikka apinannäköiseksi naamioituneen Saatanan seuraajan, ja tämän vuoksi alkanut uskomaan Hanumaniin. Tämä tarkoittaa sitä että metafyysisessä maailmassa Hanuman ja demoni on olennaisesti samankaltainen. Eroja on siis oikeastaan vaikea vetää.
Kristinusko on pohjimmiltaan monoteistinen vain koska enkeleitä ei kutsuta Jumaliksi. Pääsyy on se, että näitä enkeleitä ei saa palvoa, ne ovat vain Jumalan palvelijoita tai tämän vastustajia (jolloin niillä on sama laatu mutta erilainen käytös ja niitä kutsutaan demoneiksi.) Jakoa monoteismiin ja polyteismiin ei oikeastaan ratkaise itse jumaluuksien määrä vaan enemmänkin se "sallittujen palvottavien määrä".
Tietenkin rajat ovat hieman tätä mutkikkaammat.
Islaminuskossa kristinuskoa esitetään usein kolmijumalaisena. Kristitystä tämä on tietysti erikoista koska on kolmiyhteisyys, jossa kolme on yksi. Islamilaisista tämä logiikka ei vakuuta koska kolme on kolme ja yksi on yksi. Asian voi kiertää ymmärrettävästi vaikka roolituksen idean kautta : Jumala on kuin henkilö virallisessa puvussa virallisessa paikassa, jolloin päätetään asioista. Jeesus takapihalla rennoissa mutta kätevissä työvaatteissa jotka kestävät sotkua. Ja Pyhä Henki jotain muuta. (Hänen luonteensa on jäänyt erikoislaatuisen tyhjäksi. Raamatussa ei ole ainuttakaan sanaa jonka tuo Pyhä Henki -persoona olisi lausunut ääneen. Jeesus ja Jumala puhuvat omilla nimillään useinkin.) Kyseessä on kuitenkin sama tyyppi. Ihminen vain korostaa niitä erilaisia vaatteita ja sitä miten tyyppi on silti sama, jolloin pinnallisesti voi näyttää että yksi on kolme.
Kuitenkin kristinuskossa on laajemminkin monijumalaisuuden makua: Pahasta syytetään Paholaista, joka on voimakas olento. Tämän luonnetta selitetään siten että tämä on langennut enkeli. Ja enkeli ei ole jumala. Enkelit eivät ole Jumalia koska nämä ovat Jumalan luomuksia. Niillä on kuitenkin suuria voimia, ja ne ovat kuolemattomia. Ihmiset ovat niihin verrattuna voimattomia. Superhumaaneja kuolemattomia. Moni voisi kutsua heitä Jumaliksi. Ja moni polyteismikin muuttuisi enkelien määrittelyllä monoteistiseksi. Onhan hindulaisilla Brahma, Jumala jonka luomuksia ja jonka alla muut jumalat ovat. Enkeleilläkin on jopa nimiä, kuten hindulaisuudessakin tietysti on nimiä eri jumalille.
Olen jopa törmännyt sellaiseen kristittyyn, jonka mielestä vieraiden maiden jumalatarujen takana voi hyvinkin olla totuuspohjaa. Että jumalat ovat vain yksittäisiä demoneja jotka ovat hämmentäneet. Eli ihminen on kohdannut vaikka apinannäköiseksi naamioituneen Saatanan seuraajan, ja tämän vuoksi alkanut uskomaan Hanumaniin. Tämä tarkoittaa sitä että metafyysisessä maailmassa Hanuman ja demoni on olennaisesti samankaltainen. Eroja on siis oikeastaan vaikea vetää.
Kristinusko on pohjimmiltaan monoteistinen vain koska enkeleitä ei kutsuta Jumaliksi. Pääsyy on se, että näitä enkeleitä ei saa palvoa, ne ovat vain Jumalan palvelijoita tai tämän vastustajia (jolloin niillä on sama laatu mutta erilainen käytös ja niitä kutsutaan demoneiksi.) Jakoa monoteismiin ja polyteismiin ei oikeastaan ratkaise itse jumaluuksien määrä vaan enemmänkin se "sallittujen palvottavien määrä".
torstai 23. huhtikuuta 2009
Uskontojen kehitys pähkinänkuoressa.
"Uskontojen yhteisyyden ja erillisyyden historia on yhtä vanha kuin itse uskonnot. Juutalaisuus, kristinusko ja islam enempää kuin muutkaan nykyajan valtauskonnoista eivät ole olleet olemassa aikojen aamuhämäristä asti. Niiden synty ja kehitys on historiallinen prosessi, jonka seuraaminen auttaa ymmärtämään, miksi uskontojen rajat kulkevat siellä missä ne kulkevat."
(Martti Nissinen, "Miten uskonto sai rajat?")
Uskonnot mielletään pysyviksi. Niiden ajatellaan edustavan ikuista ja muuttumatonta Totuutta. Tätä kautta uskontoja ajatellaan monoliittisina ja hegemonistisina: Ne ovat suuria, ikuisia ja ne eivät muutu koskaan. Koska totuus ei muutu, ei uskontokaan voi. Kuitenkin kun uskontoja tarkastellaan historian kautta, huomataan että ne ovat ajallisesti muuttuvia. Niissä painotetaan eri asioita, niistä poistetaan asioita ja otetaan toisia lisää. Kristinuskossa tämä jopa jonkin verran myönnetään: Vanhan testamentin monet säännöt katsotaan vanhoiksi, sellaisiksi jotka Jeesuksen uusi sopimus muutti.
Mutta asiaa voidaan katsoa yleisestä uskontojen näkökulmasta. Tällöin yksittäinen uskonto on esimerkki isommista linjoista.
Pascal Boyerin "Ja ihminen loi Jumalat" -kirjassa esitetään että uskonnon olennaisin ominaisuus on se, että se
1: Onnistuu olemaan kiinnostava, joka tarkoittaa sitä että ne sisältävät yhden skeeman ilmiöitä ja lainaavat niitä jostain toisesta skeemasta, tätä kautta uskonnot sisältävät komplekseja ideoita, jotka rakentuvat lisäksi psykologisesti synnynnäisiin, esitietoisiin tai ainakin lajityypillisiin luokitteluihin. Siksi uskonnoissa on puhuvia eläimiä, verta vuotavia patsaita tai muuta vastaavaa.
2: Uskonto sisältää olennaisesti elementin, jonka kautta uskotuilla olennoilla on pääsy henkilökohtaiseen tietoon. Eli ne tietävät jos valehtelet. Ne jollain tavalla näkevät kaiken mitä teet, tietävät kaiken mitä tunnet, koet ja ajattelet. Vasta kun tämä ominaisuus astuu mukaan kuvioihin, tarinoihin suhtaudutaan eri tavalla.
Kun nämä ehdot täyttyvät, on kyseessä uskonto. Tämän lisäksi voidaan katsoa miten uskonnot ovat muuttuneet.
Boyerin mukaan aluksi uskonnot keskittyvät näkemyksiin joissa on henkien kaltaisia toimijoita. Ne voivat olla metsänhenkiä tai esi -isiä tai niiden kaltaisia. Ne eivät olleet luojia, vaan vaikuttajia. Henget kirosivat eli toivat kuolemaa ja sairauksia sekä siunasivat eli toivat lapsia ja parannusta sekä satoa tai saalista.
Lisäksi uskonnot kehittyvät uskovien määrän kasvun mukana. Jos puhutaan heimouskonnoista, niissä on tyypillisesti yksi poppamies. Hän ei institutionalisoi näkemystään. Kun uskovien määrä kasvaa, tapahtuu sekä se, että (1) Tarvitaan useampia poppamiehiä ja (2) Muillekin tulee intoa ruveta poppamiehiksi, työsarkaa riittää. Tällöin uskonnosta täytyy ruveta tekemään järjestelmää: Poppamiehet rakentavat "Tiimejä", Heiltä saa samanlaista hoitoa. Näin kilpailua ei ole. Samanlaisuus tarjoaa myös vertailukohdan, jonka kautta kilpailijat voidaan tuomita parantajien sijasta puoskareiksi. Tästä syntyy instituutio ja perinne. Muut kilpailevat tätä kautta vähemmän, ja uusien kilpailevien poppamiesten esiin pääseminen vaikeutuu. Näin poppamiehet pysyvät viroissaan paremmin. Instituution kasvaessa papisto muuttuu ja asiaan alkaa syntymään voimakas kouluttautumisen henki. Pappeus alkaa vaatia opiskelua.
Tästä syntyy varsinaiset jumaluudet.
Tätä seuraa polyteismi, jossa Jumalia on useita, ja niiden välille rakennetaan erilaisia suhteita. Yleensä ne noudattavat perherakennetta. Jumalat ovat toistensa lapsia ja niin edes päin. Tietyn jumalan pariin voidaan mennä sen mukaan mitä tarvetta koettiin. Tässähän tärkeitä teemoja ovat uhraaminen kiitoksena, uhraaminen anteeksipyyntönä ja uhraaminen edunsaamisena. Nämä samat esiintyvät nykyisessä rukoilussakin.
Monoteismi on uudempi, ja siinä yksi Jumala ottaa kaikkien muiden Jumalien roolin. Tässä vaiheessa "kaikkivaltaisuus" korostuu: Jumala ei ole vain yhden teeman, vaan kaikkien teemojen kohde. Egyptiläisten Ekhnaton oli ensimmäinen monoteistinen uskonto, ja sekin syntyi monijumalaiseen kulttuuriin. Laajemmin jalansijaa monoteismi on saanut vasta myöhemmin, ja se liittyy seemiläiseen perinteeseen. Juutalaisuuskin on Matti Nissisen mukaan muuntunut monijumalaisesta yksijumalaiseksi. Kristinusko ja Islam ovat tätä nuorempia ja ne ovat olleet alusta lähtien melkoisen selvästi ja vahvasti yksijumalaisia; Vasta vuonna 620 eKr. deuteronomistinen liike muutti tilanteen; Vasta tällöin Jahven palvonta ainoana Jumalana alkoi.
Tässä kohden on hyvä huomata että monissa polyteistisissäkin uskonnoissa on luomiskertomuksissa on esimerkiksi Brahman kaltainen luova jumala, josta muutkin jumalat ovat peräisin; Tämä on joko muiden jumalien isä tai joka on luonut ne. He eivät ole "kaikkivoipia" aivan aivan samaan tapaan kuin mitä kristinuskon Jumala on. Ne kuitenkin ovat ennen kaikkea luojajumalia, joiden kautta kaikki, myös muut Jumalat saavat alkunsa. Tässä mielessä suurimmassa osassa nykyisistä ja suurista uskonnoista on ollut luojajumaluus. Luojajumaluus ei kuitenkaan ole yleensä varhaisimpien uskontojen Jumala, ne tulevat mukaan kun uskontojen "koko" kasvaa ja niiden rakenne muuttuu. Ne ovat keskittyneet elämänläheisempiin asioihin. Eurooppalaisen kristityn on tätä hieman vaikea ymmärtää, koska meillä Jumala on perinteisesti ollut synonyymi "luojalle", maailman alkuun panijalle. Kuitenkin valtaosa etenkin varhaisimmista uskonnoista eivät ole tälläisiä.
Uskonnot laajenevat, jolloin se että ne vastustavat kovasti ulkopuolisia muuttuu leviämisen hidasteeksi. Vaikka yhteisön intolerantti monolatria toki vahvistaa Me -henkeä ja saa uskovat sitoutumaan, laajenemiseen tätä asennetta täytyy lieventää. Ulkopuoliset täytyy hyväksyä vähintään julistamisen kohteiksi ja potentiaalisiksi käännynnäisiksi pelkä vihollisuuden sijasta. Jos uskonnosta taas lähdetään liikaa, on tärkeää sitoa ihmiset uskoon. Tämä tapahtuu esimerkiksi tekemällä luopumisesta erityisen vakavan asian. Yksityiskohdat elävät, ja parhaiten suosiota saavat ne uskonnot, jotka levittäytyvät silloin kun on tarve ja avaavat rajojaan, ja kun lähtöä alkaa tapahtumaan, reagoivat tähän ja vahvistavat me-muut -dikotomiaa.
Euroopassa kehitys on jakanut tämänkin vielä eteenpäin, ja tämä on tuonut tarpeen lisämäärittelyille:
1: Varhaisempi tapa on ollut primääriuskonto, jossa uskonto tulee vanhempien kautta. Siinä korostuu yhteisö, kokemuksellisuus. Sen sijaan opin hallitseminen on seuraajalla pienemmässä roolissa. Papisto tai muu ylimystö on tiedon haltija, ja kuuliaisuutta korostetaan. Tämän tyypin uskonto kattaa kaikki elämänalueet ja se pyrkii rakentamaan yhteiskunnan, perhe -elämän ja muut asiat. Se rajaa muut ulkopuolelle.
2: Modernimille tyypillinen tapa taas on sekundääriuskonto. Siinä korostetaan yksilöä, tämän valintaa, tämän pelastusta tai yksilönä saamaa etua. Siinä korostetaan erilaisia oppeja, joissa on looginen rakenne. Tässä kuuliaisuus on vaihdettu ymmärtämiseen ja vapaaehtoiseen seuraamiseen. Siinä uskonnollisuus myös usein eristetään arjesta. Siksi uskontoa mennään harjoittamaan vaikka Zen -keskukseen tai kirkkoon, ja arjessa se ei juurikaan näy aktiivipalveluksena. Myös avoimuus ulkopuolisille on korostunut.
Muutokset eivät tietenkään ole nopeita ja jyrkkiä, vaan vanha näkemys toimii pohjana muutokselle. Näin uskontoihin voi jopa jäädä jäänteitä vanhoista näkemyksistä.
Tämän lähestymistavan tärkein huomio on siinä, että se ei itse asiassa käsittele uskontoa sitä kautta että onko uskon suhde todellisuuteen mikä. Se käsittelee itse asiassa vain sitä miten ja millä tavoin uskonnot kehittyvät ja missä sosiaalisissa ympäristöissä ne ovat minkäkinlaisia. Uskonnon suosion syy on aina ihminen, ei totuus. On hyvä muistaa että varhaisuus ei myöskään kerro mitään uskonnon totuusarvosta; Osasta ne ovat "alkuperäisiä", toisista "kehittymättömiä". Aika ja suosion jatkumisen pituus ei kuitenkaan ole kovin uskottava uskon kohteen totuusarvon määrittelijä.
(Martti Nissinen, "Miten uskonto sai rajat?")
Uskonnot mielletään pysyviksi. Niiden ajatellaan edustavan ikuista ja muuttumatonta Totuutta. Tätä kautta uskontoja ajatellaan monoliittisina ja hegemonistisina: Ne ovat suuria, ikuisia ja ne eivät muutu koskaan. Koska totuus ei muutu, ei uskontokaan voi. Kuitenkin kun uskontoja tarkastellaan historian kautta, huomataan että ne ovat ajallisesti muuttuvia. Niissä painotetaan eri asioita, niistä poistetaan asioita ja otetaan toisia lisää. Kristinuskossa tämä jopa jonkin verran myönnetään: Vanhan testamentin monet säännöt katsotaan vanhoiksi, sellaisiksi jotka Jeesuksen uusi sopimus muutti.
Mutta asiaa voidaan katsoa yleisestä uskontojen näkökulmasta. Tällöin yksittäinen uskonto on esimerkki isommista linjoista.
Pascal Boyerin "Ja ihminen loi Jumalat" -kirjassa esitetään että uskonnon olennaisin ominaisuus on se, että se
1: Onnistuu olemaan kiinnostava, joka tarkoittaa sitä että ne sisältävät yhden skeeman ilmiöitä ja lainaavat niitä jostain toisesta skeemasta, tätä kautta uskonnot sisältävät komplekseja ideoita, jotka rakentuvat lisäksi psykologisesti synnynnäisiin, esitietoisiin tai ainakin lajityypillisiin luokitteluihin. Siksi uskonnoissa on puhuvia eläimiä, verta vuotavia patsaita tai muuta vastaavaa.
2: Uskonto sisältää olennaisesti elementin, jonka kautta uskotuilla olennoilla on pääsy henkilökohtaiseen tietoon. Eli ne tietävät jos valehtelet. Ne jollain tavalla näkevät kaiken mitä teet, tietävät kaiken mitä tunnet, koet ja ajattelet. Vasta kun tämä ominaisuus astuu mukaan kuvioihin, tarinoihin suhtaudutaan eri tavalla.
Kun nämä ehdot täyttyvät, on kyseessä uskonto. Tämän lisäksi voidaan katsoa miten uskonnot ovat muuttuneet.
Boyerin mukaan aluksi uskonnot keskittyvät näkemyksiin joissa on henkien kaltaisia toimijoita. Ne voivat olla metsänhenkiä tai esi -isiä tai niiden kaltaisia. Ne eivät olleet luojia, vaan vaikuttajia. Henget kirosivat eli toivat kuolemaa ja sairauksia sekä siunasivat eli toivat lapsia ja parannusta sekä satoa tai saalista.
Lisäksi uskonnot kehittyvät uskovien määrän kasvun mukana. Jos puhutaan heimouskonnoista, niissä on tyypillisesti yksi poppamies. Hän ei institutionalisoi näkemystään. Kun uskovien määrä kasvaa, tapahtuu sekä se, että (1) Tarvitaan useampia poppamiehiä ja (2) Muillekin tulee intoa ruveta poppamiehiksi, työsarkaa riittää. Tällöin uskonnosta täytyy ruveta tekemään järjestelmää: Poppamiehet rakentavat "Tiimejä", Heiltä saa samanlaista hoitoa. Näin kilpailua ei ole. Samanlaisuus tarjoaa myös vertailukohdan, jonka kautta kilpailijat voidaan tuomita parantajien sijasta puoskareiksi. Tästä syntyy instituutio ja perinne. Muut kilpailevat tätä kautta vähemmän, ja uusien kilpailevien poppamiesten esiin pääseminen vaikeutuu. Näin poppamiehet pysyvät viroissaan paremmin. Instituution kasvaessa papisto muuttuu ja asiaan alkaa syntymään voimakas kouluttautumisen henki. Pappeus alkaa vaatia opiskelua.
Tästä syntyy varsinaiset jumaluudet.
Tätä seuraa polyteismi, jossa Jumalia on useita, ja niiden välille rakennetaan erilaisia suhteita. Yleensä ne noudattavat perherakennetta. Jumalat ovat toistensa lapsia ja niin edes päin. Tietyn jumalan pariin voidaan mennä sen mukaan mitä tarvetta koettiin. Tässähän tärkeitä teemoja ovat uhraaminen kiitoksena, uhraaminen anteeksipyyntönä ja uhraaminen edunsaamisena. Nämä samat esiintyvät nykyisessä rukoilussakin.
Monoteismi on uudempi, ja siinä yksi Jumala ottaa kaikkien muiden Jumalien roolin. Tässä vaiheessa "kaikkivaltaisuus" korostuu: Jumala ei ole vain yhden teeman, vaan kaikkien teemojen kohde. Egyptiläisten Ekhnaton oli ensimmäinen monoteistinen uskonto, ja sekin syntyi monijumalaiseen kulttuuriin. Laajemmin jalansijaa monoteismi on saanut vasta myöhemmin, ja se liittyy seemiläiseen perinteeseen. Juutalaisuuskin on Matti Nissisen mukaan muuntunut monijumalaisesta yksijumalaiseksi. Kristinusko ja Islam ovat tätä nuorempia ja ne ovat olleet alusta lähtien melkoisen selvästi ja vahvasti yksijumalaisia; Vasta vuonna 620 eKr. deuteronomistinen liike muutti tilanteen; Vasta tällöin Jahven palvonta ainoana Jumalana alkoi.
Tässä kohden on hyvä huomata että monissa polyteistisissäkin uskonnoissa on luomiskertomuksissa on esimerkiksi Brahman kaltainen luova jumala, josta muutkin jumalat ovat peräisin; Tämä on joko muiden jumalien isä tai joka on luonut ne. He eivät ole "kaikkivoipia" aivan aivan samaan tapaan kuin mitä kristinuskon Jumala on. Ne kuitenkin ovat ennen kaikkea luojajumalia, joiden kautta kaikki, myös muut Jumalat saavat alkunsa. Tässä mielessä suurimmassa osassa nykyisistä ja suurista uskonnoista on ollut luojajumaluus. Luojajumaluus ei kuitenkaan ole yleensä varhaisimpien uskontojen Jumala, ne tulevat mukaan kun uskontojen "koko" kasvaa ja niiden rakenne muuttuu. Ne ovat keskittyneet elämänläheisempiin asioihin. Eurooppalaisen kristityn on tätä hieman vaikea ymmärtää, koska meillä Jumala on perinteisesti ollut synonyymi "luojalle", maailman alkuun panijalle. Kuitenkin valtaosa etenkin varhaisimmista uskonnoista eivät ole tälläisiä.
Uskonnot laajenevat, jolloin se että ne vastustavat kovasti ulkopuolisia muuttuu leviämisen hidasteeksi. Vaikka yhteisön intolerantti monolatria toki vahvistaa Me -henkeä ja saa uskovat sitoutumaan, laajenemiseen tätä asennetta täytyy lieventää. Ulkopuoliset täytyy hyväksyä vähintään julistamisen kohteiksi ja potentiaalisiksi käännynnäisiksi pelkä vihollisuuden sijasta. Jos uskonnosta taas lähdetään liikaa, on tärkeää sitoa ihmiset uskoon. Tämä tapahtuu esimerkiksi tekemällä luopumisesta erityisen vakavan asian. Yksityiskohdat elävät, ja parhaiten suosiota saavat ne uskonnot, jotka levittäytyvät silloin kun on tarve ja avaavat rajojaan, ja kun lähtöä alkaa tapahtumaan, reagoivat tähän ja vahvistavat me-muut -dikotomiaa.
Euroopassa kehitys on jakanut tämänkin vielä eteenpäin, ja tämä on tuonut tarpeen lisämäärittelyille:
1: Varhaisempi tapa on ollut primääriuskonto, jossa uskonto tulee vanhempien kautta. Siinä korostuu yhteisö, kokemuksellisuus. Sen sijaan opin hallitseminen on seuraajalla pienemmässä roolissa. Papisto tai muu ylimystö on tiedon haltija, ja kuuliaisuutta korostetaan. Tämän tyypin uskonto kattaa kaikki elämänalueet ja se pyrkii rakentamaan yhteiskunnan, perhe -elämän ja muut asiat. Se rajaa muut ulkopuolelle.
2: Modernimille tyypillinen tapa taas on sekundääriuskonto. Siinä korostetaan yksilöä, tämän valintaa, tämän pelastusta tai yksilönä saamaa etua. Siinä korostetaan erilaisia oppeja, joissa on looginen rakenne. Tässä kuuliaisuus on vaihdettu ymmärtämiseen ja vapaaehtoiseen seuraamiseen. Siinä uskonnollisuus myös usein eristetään arjesta. Siksi uskontoa mennään harjoittamaan vaikka Zen -keskukseen tai kirkkoon, ja arjessa se ei juurikaan näy aktiivipalveluksena. Myös avoimuus ulkopuolisille on korostunut.
Muutokset eivät tietenkään ole nopeita ja jyrkkiä, vaan vanha näkemys toimii pohjana muutokselle. Näin uskontoihin voi jopa jäädä jäänteitä vanhoista näkemyksistä.
Tämän lähestymistavan tärkein huomio on siinä, että se ei itse asiassa käsittele uskontoa sitä kautta että onko uskon suhde todellisuuteen mikä. Se käsittelee itse asiassa vain sitä miten ja millä tavoin uskonnot kehittyvät ja missä sosiaalisissa ympäristöissä ne ovat minkäkinlaisia. Uskonnon suosion syy on aina ihminen, ei totuus. On hyvä muistaa että varhaisuus ei myöskään kerro mitään uskonnon totuusarvosta; Osasta ne ovat "alkuperäisiä", toisista "kehittymättömiä". Aika ja suosion jatkumisen pituus ei kuitenkaan ole kovin uskottava uskon kohteen totuusarvon määrittelijä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)