Optimismi sopii lähinnä askeetikoille

Optimismin korostaminen on muodikasta. "Self-help" -oppaat opettavat usein lähinnä ajattelemaan asioista positiivisesti. Luin tähän liittyen Mark Mansonin suhtautumisen "The Secret" -teokseen. Otan tähän alkuun osia, "pitkinä lainauksina". Sen jälkeen jatkan tästä hieman omilla täydennyksillä.

Saat mitä haluat?

Mansonin mukaan em. teos osuu hyvin vakiintuneeseen genreen. "The funny thing about all of these books is that they all more or less say the same thing: mind your own thoughts, stay positive and focused on your goals, ignore self-doubt and criticism, visualize and concentrate on what you want and you will eventually have it." Eli kyseinen materiaali on sitä mistä Jari Sarasvuon "Sisäinen sankari" on tehty. Siinä tavoitellaan jossain mielessä sellaista optimismia jota löytyy Esa Saariselta ja oppipojaltaan Pekka Himaselta. Tai Lauri Järvilehdolta. Yhteyksiä voidaan löytää myös kvanttimystiikan ja New Age -ajattelun suuntaan. "“The Secret” is simply the “law of attraction.” Essentially, the law of attraction states that whatever consumes your thoughts is what you will eventually get in life. So, if you think of all the things you don’t want in your life, you’ll only get the things you don’t want. By contrast, if you only envision the things you want in your life, then you will get everything you want in life." ... "Whereas previous self-help authors have hardly even bothered trying to explain why the law of attraction works, Byrne unabashedly dives into some cosmological nonsense. She argues that the reason The Secret works is because The Universe is made up of energy (and, as Einstein taught us, matter can be converted to energy and vice versa) and all energy has a frequency"

Manson korosti, että tässä on jonkinasteinen totuus. Vahvistusharha. Eli universumin värähtelyjä ei tarvita. "Essentially, The Secret is an attempt to leverage the confirmation bias to one’s advantage. The idea is that if you’re constantly thinking positive thoughts about yourself, you will begin to notice little things in your experiences that confirm these beliefs, thus helping them come true. On the other hand, if you’re constantly thinking negative feelings about yourself, the negative feedback in your environment will stand out to you, thus making you feel worse." ... "Essentially, The Secret tells you to become delusionally positive about yourself for a long enough period of time that your natural confirmation bias kicks in and you only attend to the things in your life that match these new beliefs." Tämä valitettavasti tarkoittaa myös sitä että tosiasiassa tässä ei olla muuttamassa maailmaa ja mitä siinä tapahtuu vaan sitä miten maailmaa siedetään. Ja tällä on merkitystä, koska vahvistusharha johtaa riskejenhallitsemattomuuteen ja ongelmien piilottamiseen niiden korjaamisen sijasta. "the confirmation bias on steroids and it can be dangerous: taking on risky business ventures or investments, ignoring red flag behaviors from a romantic partner, denying personal problems or health issues, avoiding necessary confrontations, failing to weigh the possibility of failure in decision making, and so on. While this sort of “delusionally positive” thinking may make one feel better in some (or even many) situations, as a long-term life strategy, it is utterly disastrous." Jos ihminen onnistuu ajattelemaan positiivisesti, ja kieltäytyy ajattelemasta negatiivisesti, Nigerialaiskirjeet sähköpostissa muuttuva saataviksi.

Manson jopa ehdottaa että oppiminen ja kasvaminen on aina raskasta ; "changing and improving your life requires destroying a part of yourself and replacing it with a newer, better part of yourself. It is therefore, by definition, a painful process full of resistance and anxiety. You can’t grow muscle without challenging it with greater weight. You can’t build emotional resilience without forging through hardship and loss. And you can’t build a better mind without challenging your own beliefs and assumptions. So why would we ever expect that becoming a better person is easy or pleasant or…positive?"

Kompromissipakko.

Olen itse nähnyt että onnellisuus-optimismi -teemassa korostuu hyvin vahvasti hedonismi. Vieläpä sellainen hedonismi jossa halutaan kaikki ja tästä ei suostuta tekemään kompromisseja. Self help myy kannustavassa ilmapiirissä ajatuksia siitä miten ihminen voisi helpoilla kikoilla tehdä itsestään älykkäämmän, sosiaalisemma, vaikutusvaltaisemman, rikkaamman ja onnellisemman. Ja kaiken ajatellaan olevan mukavaa. Eli asian täytyy olla saavutettavissa, ei vain perittävissä. Ja sen täytyy vieläpä olla miellyttävää. Koska ilmapiiri on mukava ja asia on haluttava, syntyy ilmapiiri jossa on kivaa uskoa näin. Ja tämän kautta paras tapa menestyä self helpin avulla on ryhtyä self help -konsultiksi.

Ja tämä on joko huijausta tai naurettavaa, jossain tapauksissa myös kvanttimystistä taikauskoa. Selvästi Manson on oikeilla jäljillä. Sillä on havaittu että optimistit todellakin tulkitsevat onnistumisprosenttejaan yläkanttiin. (Vaikka onnistumisen mittarit ovatkin objektiivisia, optimistiset ihmiset muistavat onnistuvansa paremmin kuin ovat onnistuneet.) Ja tämä ei ole erityisen uutta tai mullistavaa. Optimismi ei välttämättä haittaa, mutta tämänlaiste illuusioiden vuoksi sen varaan rakennetaan enemmän kuin pitäisi. Toisaalta self helpin ongelma on siinäkin että optimismi ja pessimismi ovat yllättävän vahvasti geneettisesti korreloituja. Eli toisin sanoen optimismi ja pessimismi eivät ole vain asenteita jotka vaihdetaan toiseen kovinkaan helposti. Koska tämänlainen asennemuutos on self helpin "taikaluoti", se kertoo että jokin muu tapa lähestyä asiaa on kenties parempi. Ja koska ihmiset yleisesti ottaen ovat muutoinkin ylenmääräisen optimistisia itsestään, ja kaikilla ei silti mene hyvin, on syytä uskoa että asennepuoli ei kenties oikeasti vaikutakaan niin merkittävän paljon että siihen puuttuminen on niiden kaikkien teosten arvoista. Ja jos puolustuksena edellämainittuun on se, että self-helpiä tarvitsevat ne harvinaisen vähän optimistiset, niin sitten selitys ampuu itseään jalkaan sillä optimismi on näiden kohdalla havaittu jopa vaaralliseksi.

Mihin optimismi sitten kelpaa?

Olen itse pessimistinen hahmo, "melankoolikko". Tai ainakin raivopää jonka kyynisyydessä on mennyt pohja läpi niin pitkälle että jäljellä on lähinnä "tietty ironisuus". (Joka joskus näyttää yllättävän paljon positiivisuudelta.) En silti sano että optimismista ei ole mihinkään. Itse asiassa olen jo aiemmin tavallaan korostanut että mikä on se asia johon optimismi oikeasti vaikuttaa. Tavallaan. Kysymys on vain muotoilutavasta.

Jos ilmaisee että ihminen elää harhassa, mainitsee asian negatiivisessa valossa. Mutta positiivisesti ajatellen voidaankin lähteä vaikka siitä että tosiasiassa ihminen joutuu valitsemaan ; Haluaako hän elää onnellisena vai sellaisena että kasvaa ihmisenä. Kasvu ja uuden oppiminen vaatii kognitiivista dissonanssia ja vaivaa. Positiivinen ajattelu taas auttaa elämään sen kanssa mitä on. Eli jos haluat harjoitella ja harjoitella saat taitoja. Tai voit elää mukavasti elämää jossa koneet ja muut tekevät rasittavat jutut puolestasi. (Yhteiskunta - meidän einerojen tai muutenkin erityistaidottomien onneksi - toimii siten että jopa viisaimmat joutuvat käyttämään jonkun muun taitoja.) Toki joku voi kertoa että innostus voi tehdä harjoittelusta nautintoa. Mutta tämänlainen puhe sopii sellaiselle ihmiselle jolla ei ole takanaan 10 000 tuntia "sen saman" tekemistä. Jokainen joka on edes muutaman tuhannen tunnin tuolla puolen tietää että harjoittelu vaatii työtä.
1: Olen itse kohtuullinen kitaristi. Kyllästyin siihen että musiikkiopisto tarjosi minulle yhä vaikeampia ja vaikeampia sormiharjoituksia. Pidin soittamisesta ja olin innostunut. Siihen asti kunnes en enää ollut. Kysymys on juuri siitä että piiskaatko sinä tai piiskaako joku muu sinut harjoittelemaan tämän askelman jälkeen vai ei. Ja siitä onko tämä piiskaaminen oikeasti sen arvoista.

Joka tarkoittaa sitä että jos haluaa saada enemmän ja enemmän, edessä on kärsimystä. Hedonistia ja tavoittelijaa kuvaakin psykologiassa tunnettu ilmiö, hedonic treadmill. Ihminen ei silloin tyydy. Uusi omin ansioin ansaittu miljoona ilahduttaa vain hetken ja sen jälkeen olo on sama kuin ennen miljoonan saamista. (Samoin jos harjoittelusta saa hyvän mielen, on salille mentävä seuraavana päivänä uudestaan.) Askeetikko sen sijaan tyytyy siihen vähään mitä hänellä jo on. Sitä ei voi nähdä läpeensä paheellisena.

Tämä kulma korostaakin sitä miten toiset rääkkäävät itseään taitoihin ja toiset sitten harjoittelematta olettavat, optimistisesti, olevansa samalla tasolla harjaantuneiden kanssa. Ja tämä ei tunnu reilulta. Jossain määrin yhteiskuntamme tiedekeskustelua leimaakin tieteen popularisoinnin vähyys yhdistettynä siihen että jokainen ihminen uskoo tietävänsä oikeat mielipiteet ties mihin, ilman oikein minkäänlaista koulutusta tai harjoittelua.
1: Mieleni tekee tässä jopa mennä niin pitkälle julmuuteen että viittaisin Leonardo da Vinciin. Hänet tunnetaan taiteilijana ja yleisnerona ja muutenkin humaanina heppuna. Harva kuitenkaan tietää sitä, että hänen muistiinpanojaan leimaa tietty elitismi. Hän ihaili ihmisen ruumista, mutta monien ihmisten luonne sen sijaan tuotti hänelle pettymystä. Sotiminen ja ihmisten typeryys vaivasivat häntä. Ihmiset jotka olivat julmia tai lähinnä ulosteen tuottajia. Hänestä karket ja heikkotasoiset ihmiset eivät oikeastaan edes ansaitsisi hienoja elimistöjään. En ole yleisnero mutta jopa minä tiedostan, että ihmisten väliset taitoerot ovat kammottavan suuria.

Tähän voidaan liittää jopa "Arhi Kuittistyylistä" kommentointia : "Tyytyväisyyden osoittamisesta on tullut dogma. Tyytymättömät ovat häiriköitä ja kateellisia. Jos minä olen tyytyväinen ”tähän”, jokaisen tulee olla tyytyväinen. Jos minä tienaan rahaa, jokainen pystyy tienaamaan rahaa. Jos minä hyödyn korruptiosta on vain muiden kateellisuutta jos he eivät hyödy salaisista sopimuksista." Optimismi onkin jotain jota kannattaa myydä jos on itse sattunut saamaan hyväpalkkaisen viran. Optimismi kun ajaa muita, vähemmänkin menestyneitä, askeettisuuteen. Vallanpitäjien kannalta optimismi on keino syyllistää epäonnistuneet "kateellisiksi laiskoiksi" (osittain jopa syystä) ja ylläpitää vallitsevia jo saavutettuja etuja.

Miksi elämme pahastumiskulttuurissa?

YLE on ottanut ohjelmaan 60 -osaisen ohjelman. Ohjelman jossa luetaan Koraani kannesta kanteen. Fundamentti -blogi kutsuu tätä islamisaatioksi. Vasahammer - blogi lähestyy asiaa islamin myymisen kautta. Sinenmaa lähestyy asiaa miettimällä että mitä jos YLE lukisikin "Urantia" -kirjan kannesta kanteen. YLE:llä ohjelmaa perustellaan sillä että "Uskon että tieto lisää ymmärrystä. Hirveän usein kuulee heittoja siitä, että Koraanissa sanotaan näin ja noin. Haluamme antaan suomalaisille mahdollisuuden kuunnella, mitä Koraanissa oikeasti sanotaan".

Itse en voi sanoa muuta kuin että samaa voisi sanoa kristinuskosta. "Raamatusta" lainataan kaikenlaista. Ja tosiasiassa uskon että jos YLE ottaisi ohjelmistoon sen, että "Raamattu" käytäisiin kohta kohdalta läpi teologien kanssa, se pikemminkin johtaisi kristinuskosta etääntymiseen. Ihan sen takia että se, että profeettaa kaljupääksi kutsuvien poikien raatelu karhuilla ei edusta sellaista arvomaailmaa jota valtaosa haluaa kannattaa. Samoin en usko että suvaitsevaisuuteni ainakaan kasvaa jos "Koraanista" todella luetaan myös kaikki ne kohdat jotka käsittelevät jumalattomia, ateisteja ja vastaavia. Minun on vaikeaa ymmärtää sitä miten nykyään ajatellaan että kulttuurin kuin kulttuurin ymmärtäminen lisää sen suvaitsemista. Useimmiten suvaitsemista helpottaa se, että kulttuurista valikoidaan trailereihin ne miellyttävimmät osiot. Ja se, että suurin osa ihmisistä ei osaa edes oman uskontonsa kaikkia hienouksia.

Kuitenkin tässä ihmettelen sitä miten tässä nähdään että ohjelma on islamisaatiota jota pitää vastustaa. Samat ihmiset jotka Charlie Hebdo -iskun kohdalla ymmärsivät käyttää sanaa "sananvapaus" ovat tässä kovasti vastustamassa kaikkea tiettyjen maailmankuvien ilmaisemista. Sananvapaus voidaan näissä piireissä helposti ohittaa sillä että siihen liitetään pääte "saatio". Näin ollen homojen näkemyksien esittäminen on provokatiivista homosaatiota jota saa vastustaa vain siksi että mielipidettä kutsutaan propagandaksi. Kikka on suunnilleen yhtä järkevää kuin kaiken maahanmuuttokeskusteun torjuminen kutsumalla sitä "rasismiksi". Tai se miten tietyt kommunistit näyttävät kuittaavan asioita siten että erimielisyys nimetään fasismiksi. Huomio on mielenkiintoinen. Kaikki kannattavat samanaikaisesti sananvapautta ja uskonnonvapautta, että haluavat sensuroida joitain asioita demagogiana ja propagandana. Usein tässä kriteerinä tuntuu olevan "valehtelun" idea. Jossa henkenä on se, että uskonnonvapaus koskee "vain tosia uskontoja". Siksi moni kristitty näyttää elävän maailmassa jossa uskonnonvapaus tarkoittaa sitä että on kristitty.

Nimittäin tässä kohden voidaan nähdä että asiaa voitaisiin lähestyä sitä kautta että YLE lähettää verovaroin uskontomyönteistä ohjelmaa kristinuskosta. Olen itse asiassa kuoroaikoina ollut itsekin televisiojumalanpalveluksessa pärstä ruudussa. Ev.Lut -kirkko itse asiassa korostaakin yhteistyötään YLEn kanssa. Kukaan ei pakota kuuntelemaan näitä ohjelmia joten ne eivät ole kristinuskon tuputtamista tai mikään ongelma uskonnonvapaudelle. Päin vastoin, olen kuullut että YLEn kristilliskeskeisen ohjelmiston - sekä sen että hartaudet ovat selvästi kristittyjen näkökulmasta ja vailla ateistien näkökantaa - on jotain jonka sensuroimisvaatimukset ovat kauheaa sananvapautta vastustavaa sekularismia jonka toteutuminen olisi uhka uskonnonvapaudelle koska sitten ateisti saa sanoa naturalistisia asioitaan mutta kristitty ei saisi puhua julkisuudessa vakaumuksistaan ja käyttää niitä perustana mielipiteilleen.

Mutta.

Kenties koko tämän asian voikin tiivistää hauskasti siihen miten tämän päivän "Metro" -lehden tekstiviestipalstoilla korostettiin sitä miten kristittyjen identiteetti on täsmälleen yhtä arvostettava kuin islaminuskoisten. Koraanin luku nähtiin uhkana ja identiteetin kautta. Tätä kautta sain askeleen johonkin hieman rakentavaan.

Voidaan nimittäin huomata, että tämän hetken arvokeskustelussa ja poliittisessa puheessa vallalla on uhrimentaliteetti. Valtaa haetaan sitä kautta että oma viiteryhmä alennetaan. "Se joka itsensä alennetaan, se ylennetään" -lauseen kieroutuneessa hengessä valtaa ei haeta siten että näytetään että ollaan kovimpia tyyppejä. Vaan yrittämällä olla jotenkin säälittäviä ja vainottuja. Tämä koskee aivan kaikkia osapuolia. Niin feministit kuin maskulinistit korostavat huonoa asemaa. Maahanmuuttokriitikot ovat vainottuja. Samoin ateisteja kiusataan "suvivirren" pakkokuuntelulla hyvin samaan tapaan kuin kristittyjä kiusataan siten että joku kehtaa lukea "Koraania". (Mikä on siitä kiinnostavaa että olen itse kuullut kuunnelman kirjasta "Avaruuden käskikirja liftareille" -teoksesta. Kauheaa Adamsisaatiota tämä?)

Elämme siis maassa jossa kaikki ovat uhreja. Tämä on hieman erikoista, koska maassamme asiat menevät yllättävän hyvin verrattuna moneen muuhun paikkaan. Tämä jännite on "Miksi" -kysymys. Sellainen johon voidaan vastata muutamallakin tavalla.

Ensinnäkin on syytä huomata että Maslown tarvehierarkian mukaan ihmisen kiinnittävät eri oloissa huomiota erilaisiin asioihin. Tässä on valitettavasti sivutuotteena hieman se, että olosuhteiden parantuminen ei useinkaan johda onnellisuuden kasvuun vaan siihen että huomio siirretään toisiin asioihin. Riskinä on psykologiassa tunnistettu hedonic treadmill, jossa käy pitkällä tähtäimellä niin että ihmisen "v -käyrä on vakio".

Kun katsotaan perustaa, voidaan huomata varsin objektiivisia asioita. Ravinto, turvallisuus ja muut vastaavat ovat hyvinkin yleisinhimillisiä ja kulttuurista riippumattomia. Sen sijaan huipulla on itsensä toteuttamisen tarpeita jotka ovat hyvin abstrakteja ja kulttuurista riippumattomia. Karkeasti ottaen tilanne meneekin siihen että korkeimmalla tasolla puhutaan identiteeteistä. Nämä ovat paitsi maailmankuvallisia, niin myös hyvin henkilökohtaisia ja tätä kautta helposti loukkaavia. Provokaatio tapahtuukin yleensä jollain sellaisella ilmaisun tavalla jonka terä selvästi kohdistuu näihin korkeimman tason tarpeisiin. Ne ovat jossain määrin by definition "first world problems".
1: Tai oikeastaan ne koskevat niitä ihmisiä joilla on hyvinvointia. Joka on tärkeää kun tiedostetaan miksi jonkun periaatteessa kehitysmaan maailmaa lentokoneilla kiertävä ideologinen johtaja harjoittaa demagogiaa ja usuttaa köyhyydessä ja kurjuudessa elävät kansalaisensa uhrautumaan väkivaltaisissa iskuissa jotka eivät kohdistu näiden kurjien turvallisuuteen tai ravinnontarpeeseen.

Tämä on tietenkin "vain nyrkkisääntö". Maslown tarvehierarkia tarjoaakin yleensä lähinnä sellaisia. Sillä saa piirreltyä suuria linjoja. Ja usein tämä on tarpeen. Mutta tämä nyrkkisääntö on siitä hauska, että jos mietitään "liberaalia poliittista korrektiutta" tai "suvaitsevaiston itkupilliyttä" ja "kukkahattutätien  holhoamista" tai "fundamentalistien teokratia -asennetta" niitä kaikkia kuvaa se, että ne ovat "vastapuolen kuvauksia" jollekin jota nämä ihmiset itse pitävät oikeutettuna. Kun maailmaa sensuroidaan yhteiskunnan parhaan, kohteliaisuuden tai muun vastaavan nimissä on kyseessä yleensä jonkinlainen jesuiitta -ajattelu. Sellainen josta Aaron James pistää kusipäisyyden ytimeen. Tavalla joka on mielestäni hyvin osuva. Suurin osa ongelmista johtuu nimenomaan siitä että jollakulla on jonkinlainen moraalipaniikki ja tähän liittyvä moraalinen närkästys.

Toki kaikki nämä stereotypiat ovat jossain määrin jossain häijyn karrikatyyrin ja tahallisen väärinymmärtämisen välissä. Mutta kuitenkin voidaan sanoa että valtaosa poliittisesta keskustelusta on identiteettipolitiikkaa. Eli politiikkaa joka ajaa arvomaailmaa ja maailmankuvaa koskevia intressejä. Tässä maailmassa kulttuuri ei ole mikään "kristinusko joka yhdistää kaikki". Vaan identiteetti on tärkeä nimenomaan siinä muodossa että sen avulla tunnistetaan oma viitekehys joka on jotenkin erinomaisempi kuin ne kaikki muut.

Ja osittain tämä johtuu siitä että monikulttuurisuudessa on ongelmia. Ja sananvapaus, uskonnonvapaus ja mielipiteenvapaus ovat kaikki ytimeltään vähintään jollain tasolla monikultturisoivia arvoja. Niissä kaikissa on ytimessä ajatus siitä että voitkin olla erilainen kuin massojen lauma. Asia vain unohtuu yhtä helposti kuin mitä "sananvapaus" unohtuu heti jos jonkun mielipiteenilmaisun nimeääkin "-saatio" -päätteellä. Koska sananvapautta ja uskonnonvapautta arvostetaan ja tälle annetaan tilaa, siitä seuraa arvokonflikteja. Ja nämä muuttuvat relevanteiksi maissa joissa on maallista hyvinvointia. (Kuten Suomessa ainakin vielä toistaiseksi on, työttömyyskorvauksella minäkin saisin maksettua jonkinlaisen vuokran ja voisin pelailla videopelejä. Ja voisin varmasti urheilla miekan kanssa enemmän. Joka on aika se kaikki mitä kaltaiseni renttu itse asiassa tarvitee. Eikä vain "tarvitse", vaan enemmän - "kaipaa".)

Koska voimme muodostaa alakulttuureita ja sompailla niiden välillä, muodostuu helposti fragmentaarisia ryhmiä jotka eivät edes yritä olla samaa mieltä kuin valtaosa ihmisistä. Siksi monet eivät suostu alistumaan "YLEn" julkaisupolitiikkaan vaan haluavat kritisoida ja vastustaa tätä. (Jos olisin englanninkielinen korostaisin että se mitä alakulttuuri kieltäytyy tekemästä on "transforming in to the majority". En tiedä miten sen saisi näppärästi Suomeksi..) "Homosaatio" -käsiteten kehittäjätkin ovat sitä mieltä että he eivät alistu tälle joka paikasta tuuttaavalle massaviestinnälle. He haluavat ikään kuin mennä omia polkujaan, joissa ei kuulla eikä nähdä mitään ilmaisua tästä homokulttuurista.
1: He eivät näe homorummutuskieltoa sensuurina, mutta se johtuu vain siitä että he eivät mieti asiaa loppuun asti. Jos Koraanin luku on kristittyjen identiteetin päälle paskantamista ja oksentamista, se tarkoittaa sitä että kieltää islamilaisen ilmaisun tässä kanavassa. Jos homoseksuaalien kulttuurin näkyminen katukuvassa on kammottavaa, niin se vaatii että tätä kohdellaan kuin uskontoa sekulaarissa maassa, eli se viedään pois katukuvasta sensuristisilla keinoilla.

Tämä sananvapautta eli monikulttuurisuutta (toki hieman eri painotuksin) korostava yleisasenne on siitä erikoinen että se on johtanut siihen että kompromissintekoon ei kannusteta. Ja kompromissin vaatimisen puuttumisen lisäksi asia on itse asiassa vielä pahempi. Kompromissiin vetoamisesta on jo aika päivää sitten tehty strategia ajaa omia intressejä. Henkenä on se, minkä huomasin monilla fundamentalistikristityillä olevan Intelligent Designin kanssa. He näkivät että ensin he vaativat itselleen pikkusormea. Ja kun tämä on saatu niin kiilaa (wedge) voidaan työntää hieman syvemmälle. Lopullisena tavoitteena oli siivota paha naturalismi yhteiskunnasta taiteita myöten. Ja jos pikkusormea ei antanut oli maailmankuvallinen sortaja joka ei suostunut kompromisseihin. Ja jos kompromissiin ryhtyi, huomasi että pian edessä oli uusi vaatimus johon vaadittiin suostumista tai kompromissia. Slippery slope on siitä ikävä että se on teknisesti ottaen virheajattelua. Asiat pitäisi voida hoitaa asia kerrallaan ja katkaista ketju milloin vain. Silloin voi todellakin olla kohtuuttomuutta. Mutta useat viiteryhmät ovat livahtaneet tähän ja saastuttaneet kompromissien teon osaksi voiton haalimista askel kerrallaan. Tämä ei toki tee slippery slopea ehdottomasti faktaksi. Mutta se vaikeuttaa päätöksentekoa.

Kaiken tämän takana on itse asiassa trilemma jota Demokratia tuntemassamme muodossa ei kykene ratkaisemaan. "Philosophical Disquisitions" -blogissa tätä on lähestytty Vennin diagrammin avulla. Ongelman ydin on siinä että yleisesti ottaen kaikki arvostavat kolmea arvoa, mutta tosiasiassa vain kaksi niistä voidaan valita kerrallaan. Ne ovat jännitteisiä "pick two" -valinta on edessä. (Aivan kuin vaatteiden kanssa joutuu valitsemaan kaksi "halpa", "merkkituote", "muodikas" -kolmiosta.) Ongelmat voidaan jossain erityistilanteissa ratkaista kaikki, mutta etenkin vähänkin kompleksisemmassa tilassa tätä ei enää voida tehdä, vaan jotain joudutaan uhraamaan. Demokratian kohdat ovat;
1: "Robustness of plurality", joka koskee mielipiteenvapautta, siinä kunnioietetaan sitä että yhteiskunta ei ole teokratia tai muutoin sellainen että se ei kestä mielipiteiden eroavaisuuksia. Kansalaisilla on lupa valita ideologiansa ja agendansa.
2: "Basic Majoritarianism" jossa asioita päätetään enemmistön hengessä. Jos kollektiivinen hyväksyntä valitaan, eli valta ei ole monarkin, uskonnollisen johtajan tai jonkun muun yksinvaltiaan tai valtainstituution käsissä, joudutaan väistämättä ajatukseen jossa asioiden tilastollisen kannattamisen määrä on jotenkin relevantti.
3: "Collective Rationality", ajatus siitä että syntyy jonkinlainen kokonaisuus jossa kulttuuri on konsistentti ja järkevä, että siinä ikään kuin tiivistyy kansalaisten asenteiden, mielipiteiden ja agendojen kokonaisuus tavalla joka on sisäisesti järkevä.

Sitä ikään kuin liian helposti ajattelee että kannattaa kaikkia kolmea samanaikaisesti ja vain vastapuoli antaa periksi jollekin pahuudelle. Kun tämä tapahtuu kulttuurissa jossa valtaosat asioita koskevat identiteettiin sidottuja ideologioita ja arvoja, tämä kaikki tuntuu henkilökohtaisesti loukkaavalta tai jopa vainoamiselta. Tässä jää helposti syrjään se pieni tosiasia, että olemme kaikki ääliöitä ja idiootteja. Ja ennen kaikkea että tämä "kaikki" koskee myös itseä.

Viheltäjät

Katupojista on usein esitetty jonkinlaista romanttista kuvaa. Siinä on ollut kenties ajatus siitä miten hyvä köyhä ei lannistu. Ja ajatus siitäkin että taloudellisten kahleiden puute tekisi vapaita ihmisiä on varmasti painanut hieman. Ja ajatus siitä että katupoika olisi jotenkin oma itsensä kun hänen ei tarvitse pitää roolia. Ja se, että köyhä on spontaani ja muutoinkin lapsenomaisessa onnellisuudessa jota ei liika filosofiointi masenna. Ja kenties mukana on ollut sekin huomio, että ihmisen onnellisuus on joskus ja jossain määrin enemmän persoonallisuustyyppi kuin jokin joka täysin tiivistyy pelkkään omaisuuteen ja siihen miten muutoin onnistaa.

Mutta itselleni ei voi olla tulematta mieleen että silloin kun katupoika viheltää pollarin nähdessään, niin syynä ei ole hilpeys tai edes viattoman teeskentely. Että vihellys on jotain jota tekee ns. kyttävahti. Jolloin puhutaan huumemaailman vähiten rahoittuvasta kastista. Tämä Maslown tarvehierarkiaa korostava loukkaava stereotypiointi yhdistää köyhyyden rikollisuuteen tai ainakin tarverikollisuuteen. Ja tämä taatusti loukkaa kaikkia maailman katupoikia. (Jotka uskovat varmasti että yhteys on liioiteltu. Näkisivät vaikka se olisi tosikin.) Mielikuvani tässä kohden on vahva. Kenties siksi että työpaikkani on Sörnäisissä. Ja sen piritorin kasvatteja katsellessa mieleen ei jostain syystä tule että tässä olisi jotenkin erityisen vapaita ja onnellisia ihmisiä.

Jengiläisiä.

Kysymys on ehkä osittain siitä onko katupoika ns. jengiläinen. Tämä näkökulma on nähtävissä esimerkiksi "Takkiraudan" Putin -kirjoituksessa. Hän puhuu katupojista ja pitää Putinia jopa arkkityyppisenä ... jonain jota minä kutsuisin ihan jengiläiseksi. "Katupojat ja jenginuoret ovat kaikkialla maailmassa samanlaisia. Kyse on esiteini- ja teini-ikäisten nuorten ihmiskoiraiden antisosiaalisista yhteenliittymistä. Katupoikien kulttuuri on antisosiaalista, muun yhteiskunnan kanssa vihamielistä, toisiin ihmiskoiraslaumoihin nähden aggressiivista ja lauman sisällä hypermaskuliinista." Ajatus siitä että sosiaalisuus ja maskuliinisuus, jotka molemmat voivat jossain määrin olla hyviäkin asioita, tiivistyvät ryhmäpaineeksi ja macho bullshitiksi ei ole huono. Takkiraudan mukaan Putin olisi noussut omin ansioin, eli hän olisi by definition nousukas, on ajatuksena uskottava. Etenkin kun henkenä on se, että köyhyyden sijaan nimenomaan väkivaltakulttuuri opettaa hyvin erilaiset strategiat kuin yläluokkaisessa tai keskiluokkaisessa turvallisemmassa elämänmenossa.

Sen henki itse asiassa vahvistui mielessäni katsellessani eilen dokumentteja jengien synnystä ja toiminnasta. Huomion ytimessä olivat etenkin tietyt aasialaiset jengit USA:ssa. Niiden syntytausta oli siitä mielenkiintoinen, että kun aasialaisia muutti tietyille alueille, näiden alueiden jo paikalla olevat jengit eivät pitäneet aasialaisista. Rasismi rehotti. Ja kyykyttäjinä eivät olleet mikään "white trash" vaan afrikanamerikkaalisten ja latinojen jengit. Aasialaiset jengit aloittivat itsepuolustuksellisina, mutta varsin pian tämä muuttui toiseenhyökkäämiseksi. Näin tapahtui myös jengeissä joissa tyypillistä oli omituinen kaksoiselämä jossa älykkäät ja hyvin koulussa menestyneet oppilaat olivat yöaikaan jengiläisiä jotka saattoivat tehdä mitä jengiläiset nyt yleensä ottaen tekevät. (Tämänlaatuinen "kiusatusta tappajaksi" -kaava on jotain jota voi olla vaikeaa ymmärtää. Sillä ymmärrämme että uhri ei ole paha kun taas tekijä on. ; Mutta on tässä riskinä tietysti myös se, että nykykulttuurissa tekijän ymmärtäminen on usein keskeisemmässä roolissa kuin uhrin auttaminen.)

Jengejen toimintaa taas ei oikeastaan voi ymmärtää muuten kuin sen tiukan ja omituisen sosiaalisuuden kautta. Jengiläisen ja sen viehättävämmän katupojan välillä oleva ero onkin kenties vain siinä että katupoika on indiivi. Hän viheltelee poliisille korkeintaan hämätäkseen poliisia, osallistuakseen valtaa vastaan tehtyyn pieneen mielenilmaukseen. Viheltää koska voi, ja koska muutkin viheltävät. (Ja näin poliisipolo ei edes tiedä missä oikeat kyttävahdit ovat.)

Itsereflektiohöpöön siirtäen.

Kykenen hyvin ymmärtämään sitä, miten kiusatuista voi syntyä kostoautomaatteja. Olen itsekin sen verran pimeyden olento. Itse asiassa jos katsotaan niitä "katupojan" (jengiläisen) piirteitä niin tunnistan niistä varsin monta itsestäni. (Huolestuttavin niistä on se, että siinä missä normaalilla ihmisellä on väkivaltaa kohden vahva inhibitio, eli he pitävät väkivaltaa paitsi moraalittomana niin emotionaalisesti vastenmielisenä ja ikävänä asiana tehdä. Minä nautin siitä. Pidän sitä vain moraalittomana. Eli en seuraa tunteita näissä asioissa.) Ja tämä on joskus hämmästyttänyt itseäni. Olen ihmetellyt että mitkä elementit tarkalleen ottaen ovat johtaneet siihen että mistä se johtuu. Kenties minut kasvatettiin riittävän hyvin tavoille.

Tai kenties en vain ollut niin seuraan menevä. Jengiläisyyden ytimessä kun on jonkinlaien uusioperheen rakentaminen. Aasialaiset jengiläisetkin dokumentissa korostivat miten jengin muut jäsenet ovat uusi perhe, jonka puolesta ollaan valmiita tekemään kaikenlaista. Minä en ole ollut sitä porukkaa joka hakee kaverin apuun ja hakkaa kimpassa. Minä olen sitä tyyppiä joka odottaa kaksi viikkoa että saa sneakattya tyypin takaapäin. Tämä voisi kertoa siitäkin että minulle maskuliinisten piirteiden ylikorostaminen ei ole mikään pakko. Päin vastoin, teen julkisesti paljon sellaisia asioita joita voisi pitää vähintään neoteenisena, feminiinisenä, neitimäisenä - ellei peräti "hintahtavana". En koskaan ollut jengiläinen tai oikein mitään sen suuntaistakaan. Joten ei tietysti ollut tarvetta näyttää, ansaita paikkaa tai initioitua ryhmään. Pidän päinvastoin kaikkia ryhmäpaineen muotoja lähtökohtaisesti epäilyttävinä. En ymmärrä miten kukaan luottaa jengiläiseen, kun katsoo mitä kaikkea nämä kykenevät ihmisille tekemään ja kaikkea.

Kuitenkin tämä kaikki ei ole läpeensä huono asia. Koska minulla ei ole estoja, en ole automaattisesti ns. sääliö. (Joka katsoo sivusta, kauhistelee eikä tee mitään. Lue: ihmiskunnan pohjasakkaa joka ansaitsee kaiken ikävän mitä maailma heihin keksiikään heittää = validein tietämäni perustelu teodikean ongelmaan.) Esimerkiksi tänään aamupäivällä töissä käväistessäni päädyin huomaamaan tilanteen jossa oli kysymys jostain kiistasta. Siinä oli muutamien nuorten ulkonäöltään varsin natsihenkisesti pukeutuneiden ihmisten kinasta. Päättelin kuulemani pohjalta että yksi heistä olisi menossa vankilaan ja hän oli velkaa jollekulle joka ei ollut paikalla mutta jonka avuliaita ystäviä nämä muut ihmiset sitten olivat. En luonnollisesti rynnännyt suoraan sankarillisesti väliin. Tarkoitukseni kun on lähinnä varmistaa että eivät puukota toisiaan siinä. (Kotonaan tehkööt mitä lystäävät. Minä en ole lähimailla ja niin edes päin.) Mitään teräasetta ei toki näkynyt. Mutta ajattelin hämmentää nostamalla keskustelua siitä että miten jotkin asiat on kenties tehtävä, mutta että niitä ei ehkä kannata tehdä niin julkisilla paikoilla. Luonnollisesti ajattelin varasuunnitelmana käyttää nahkatakkiani vasemmassa kädessä (kannoin sitä muutenkin olalla) ja oikeassa kädessä avainnippua, ja kohdella lähimmäisiäni tavalla joita jotkut sword&cloak -tekniikat opettavat. Riitelijät saivat asiansa kuitenkin sovittua ja mitään ei tapahtunut. Jälkikäteen tajusin että joku päivä minä vielä ... kuolen.

Nemesis

Rauno Räsänen kommentoi "Päreissään" pahan ongelmaan ja julmiin jumaliin. "Mutta mikäs siinä – Ironmistress tuli taas kerran ‘pahan jumala esittelyssään’ paljastaneeksi kalvinistien syvimmän /ihmis-/jumalankäsityksen todellisen luonteen [sellainen ihminen millainen hänen jumalansa]. Piilopelagiolaiset kalvinistit uskovat pahaan, puolueelliseen ja siten lähes rasistiseen Jumalaan, joka suosii tiettyjä tekoja, tiettyä kansaa, tiettyä ihmisryhmää. Tällaisen jumala-käsityksen juuret juontavat [läntisessä] teismissä minnekäs muualle kuin varhaisjuutalaisuuden ankaraan Jahveen [sekä Olympos-vuoren ihmismäisiin jumaliin]." Huomiossa on varmasti jotain perää ; Ihmiset tuntuvat painottavan omassa uskonnossaan sellaisia puolia jotka jotenkin vastaavat heidän omaa temperamenttiaan. Myös mekanismiksi ehdotettu antropomorfismi on uskottava.

Itse en malta olla liittämättä tähän peräti Boyerilaisia sävyjä. Hänen huomioidensa mukaan uskonto rituaaleineen syntyy vasta kun uskotaan että joku tarkkailee omia synkimpiä salaisuuksiaan (strategista tietoa). Tämän vuoksi sosiaalinen nolous, synti ja moraalidogmat ovatkin uskontojen moraalioppien ytimessä, kuten väärinteko tuntuu usein värittävän niiden julkisen ilmenemisen.

Mieleeni tulee toki myös se, että melko usein ihmisen ja hänen kannattamansa liikkeen ongelmat saadaan esille nimenomaan ottamalla heidän oppinsa positiiviset asiat. Ja sitten vain katsomalla että kyseisen liikkeen seuraajilla on korostetusti piirteitä joissa nämä ihanteet ovat antiteesissä: (1) Esimerkiksi Zenistä kiinnostuneilla ei ole mielenrauhaa. (2) Ja libertaarit jotka korostavat valtion ja yleisen ihmisten kontrollin minimoimista vaatisivat, jotta heidän oppinsa olisi tehokas myös käytännössä, älykästä ja hyväntahtoista ihmistä. Mutta he tuntuvat yleisesti ottaen olevan jonkinlaisia sosiopaateilta vaikuttavia, sellaisia jotka jopa minun silmiini vaikuttavat "antisosiaalisilta".

 Joka johtunee ihan siitä että ihminen ei hae sitä mitä hänellä jo on. Hedonic treadmill vain polkee omaa tietään, ja jos ihminen joskus saavuttaa jonkin ennen tavoittelemansa asian, hän vain hakee ja ihannoi uusia, erilaisia, asioita. On tietyssä määrin hyväkin asia, että ihmiset tiedostavat temperamenttinsa ja luonteensa heikot puolet ja yrittävät sitten korjata niitä. Se vain johtaa tämänkaltaisiin epäintuitiivisiin tuloksiin ; Uskontojen ihannoimat hyveet ovat erityisen monien sen seuraajien huomattavia paheita.

Näiden mietteiden kautta voisin kuitenkin ottaa esimerkiksi Rauno Räsäsen itsensä. Olen huomannut hänestä erikoisen piirteen. Hän on kieltämättä älykäs mies ja hän on kirjoittanut monta hyvin mielenkiintoista blogausta. Kuitenkin hän näyttää monomaanistuvan. Niin, että Räsänen monesti tuntuu olevan lähinnä jonkinlainen moittiva kommentaari "Takkirauta" -blogille. Ja näissä blogauksissa erikoista on se, että säännönmukaisesti:
1: Räsänen on aina juuri erimielinen kuin kommentaarin kohde, joka "Takkirauta" -blogin moniaiheisuudesta johtuen kertonee siitä että erimielisyys on jo institutionalisoitunut. (Itsekin olen hyvin usein erimielinen sekä "Takkirauta" -blogin että Rauno Räsäsen "Päreiden" kanssa. Mutta joskus on pakko kompata ja nostaa asioita esiin positiivisessa sävyssä.)
2: Hänen muut tekstinsä ovat aina ainakin "kertaluokkaa parempaa filosofiaa". Into moittia nimenomaan "Takkiraudan" tiimoilla johtaa siis blogin laadun huononemiseen, joka on mielestäni sääli. ("Takkiraudan" blogissakin on innostustrendi jonka voi nähdäkseni karkeasti arvioida siten, että katsoo montako kertaa tekstissä on sana "Ruukinmatruuna". Mitä useammin sana toistuu, sitä vähemmän perusteltu teksti on ; Sitä enemmän/todennäköisemmin se on dogmaattista väittämistä perustelun sijaan.)

En maltakaan olla lähestymättä asiaa nemesis -käsitteen kautta. Vaikuttaa siltä että humanistinen Rauno Räsänen on ajamassa hyviksi näkemiään arvoja ja asioita. Ja tässä prosessissa hän on ottanut ylleen jonkinlaisen sankarin naamion. Ja "Takkiraudan" kirjoittajasta on sitten tullut hänen nemesiksensä. ; Ja tässä tilanne muistuttaa todellakin hieman sarjakuvienkin sankari-vihollinen -suhdetta. Sarjakuvien sankarit ja viholliset ovat monissa asioissa toistensa vastakohtia. Mutta joitain ydinkysymyksiä ja lähestymistapoja he aina myös jakavat.
1: Νέμεσις -käsite viittaa koston henkiin, jotka iskivät nöyryyden puutteeseen. Eivätkä mihin tahansa nöyryyden puutteeseen. Vaan nimenomaan hybrikseen jumalan edessä. Ihminen joka oletti itsestään liikoja sai ansionsa mukaan (νείμειν). Koska ei osannut olla nöyrä ja oikeaoppinen. Tässä mielessä Rauno Räsänenkin varmasti jossain määrin kokee taistelevansa syvää epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Ja tässä kohden "Takkiraudan" blogi edustaakin luultavasti syvää ideologista kuilua. "Takkiraudan" konservatiivisen maailmankuvan dogmat ovat juuri niitä joista Rauno Räsänen on oleellisesti erimielinen.
2: Toisaalta vaikuttaa että jossain määrin näitä blogisteja yhdistää moni asenteellinen seikka. Tietyssä määrin voisi lähteä projektiosta ; Nemesissuhteissa vaikuttaa hyvin usein olevan nimenomaan niin, että siinä vihollisessa on joitain sellaisia piirteitä joista nimenomaan itsessä ei pidä. Paljon samaakin siis löytyy.

Nemesis on alkuperäisen termistönsä kautta melko mutkikas. Hybris on jotain josta usein varoitellaan. Ja koston enkeli nemesiskin rankaisi juuri niitä jotka olivat hybriksessä, epänöyrinä Jumalille. Ja tätä kautta onkin selvää että hybris on tässä muodossa käsitteenä dogmaattisen maailmankuvan oikeellisuuden puolustaja. Eli nemesiksen takana on nimenomaan kulttuurillinen hybris ja sen takana oleva valta. Nemesiksen ja rangaistavan suhde on siis kahden dogman valtasuhde. Ja näin käy helposti myös ihmisten kanssa.

Haen synteesiä Rauno Räsäsen ja "Ironmistressin" väliseen konfliktiin tarkastelemalla asiaa Adoronon kautta. Adorno näkee, että suurinta kiukkua aiheuttavat usein nimenomaan sellaiset ihmiset jotka ovat "vääräoppisia mutta onnellisia". Eli jos jokin elämäntapa nähdään tuhoisana ja joku nauttiikin sellaisesta, se uhkaa hyvin syvällisellä tavalla nimenomaan omaa maailmankuvaa.
1: Rauno Räsäsellä näyttää olevan syvästi luonteenomaista toimia näin muidenkin kuin "Takkiraudan" kanssa. Hän esimerkiksi osoittaa ärsyyntyneisyyttään uusateisteja hyvin vahvasti, ja samalla kun hän tuo esiin kiinnostavan ateistin, se kertoo hyvin paljon siitä minkälainen on hyvä ateisti. Hännikäinen kelpaa koska hän ei ole onnellinen ateisti vaan joku joka "En kuitenkaan suosittele tällaista katsomusta kenellekään" koska "Harva pärjää ilman uskontoa tai jotakin sen korviketta. Jos nämä lapselliset uusateistit, Richard Dawkins opetuslapsineen, todella käsittäisivät kuinka ankara paikka maailma ilman korkeamman voiman ohjausta on, he juoksisivat hädissään ensimmäisen vastaantulevan new age -gurun syliin."

Voidaan siis nähdä että Takkirauta on jotenkin ongelma. Hän pärjää vaikka hän elää Räsäsen maailmankuvassa varsin vastenmielisellä asenneilmastolla. ; Jossain määrin Rauno Räsästä pitääkin ymmärtää sitä kautta, että hän on perussävyltään "melko nietzscheläinen". Takkirauta taas edustaa hyvin syvää kaunaisuutta, joka tekee tästä negativiisuudesta jopa jonkinlaisen hyveen. Rauno Räsäsen toistuva ajautuminen Adornon kuvaamaan "onnellisten kerettiläisten" moitintaan vihjaavat siihen että Räsänen, ilmeisen syvästi tuntevana miehenä, on taipuvainen siihen mitä Nietzsche kutsui ressentimentiksi.
1: Tätä vahvistaa se, että Räsänen näyttää olevan "yhtä vapaa" kuin monet paatuneet ateistit. Ne, jotka ovat reaktiivisia uskontoon ja joiden näkemykset on aina muokattava konfliktiin uskovaisten kanssa. Jaakko Heinimäki onkin kuvannut näitä käänteisiä teistejä täsmälleen yhtä dogmaattisiksi kuin moittimansa fundamentalistikristityt. Ja jotka eivät ole tietysti vapautuneet uskonnosta koska pakkomielle palata aina asiaan kertoo siitä että asiasta ei ole vapauduttu.

Räsänen ei pidä kaunaisuudesta, johon hänellä on taipumuksia. Takkirauta taas tunnustaa oman kaunaisuutensa ja modifioi tämän buddhalais-juutalaiseen misoteistiseen ja misantrooppiseen pessimismiinsä, jossa ihmiset ovat "paskiaissisältöä paskiaiskuorrutuksella" ja maailma täynnä kärsimystä. Ikään kuin kyseessä olisi elämänkokemuksen tuoma viisaus eikä pelkästään se, että ihminen menee kovissa kokemuksissa rikki, jolloin hänen kokemusmaailmansakin voisi olla sangen vääristynyt, vaikkapa "dogmaattis-paranoidi". Takkirauta harjoittaa siis onnellisena väärää ideologiaa, jonka Räsänen jollain tasolla tunnistaa itsessään ja rakentaa tälle epäonnistumiskokemukselle kätevästi projektion kohteen valitsemalla juuri "Ironmistressin" nemesiksekseen.

I don't usually
play "Minecraft".
But when I do,
I am Herobrine.

Kaiken kaikkiaan Räsäsen into palata "Takkiraudan" äärelle vihjaa että hänen päässään pyörii kostonhimoinen mylly, joka on itsellenikin tullut varsin tutuksi. Mylly joka kertoo siitä miten joskus asiat toimivat katkeroitumisella ja moraalisella paheksunnalla. Voimalla jota voi humaaneimmillaankin ja positiivisimmillaankin kuvata vain muodossa "Niin no, noihin blogiteksteihin (lue: pimahduksiin) perehtyneenä heittäisin, että Napsu tekikin tämän ei saattaakseen paaveja naurettavaan valoon, absurditeettiarvosta tms., vaan jokseenkin masokismista." Prosessi kertoo omista arvoista ja ideologisen tason syvästä erimielisyydestä. Prosessi kertoo myös yleisestä psykologisesta samankaltaisuudesta. Ja ennen kaikkea se kertoo ressentimentistä, joka paljastaa missä oman mielen pienet dogmat sijaitsevat. Näiden paljastuttua ei oikeastaan voi tehdä muuta kuin miettiä Aaron Jamesin kusipäisyyden määritelmää ; Kusipää tekee asioita joiden hän jollain tavalla tietää olevan väärin, mutta tekee sen jonkinlaisesta moraalisesta närkästyksestä, ja katsoo että tämä intentio ikään kuin oikeuttaa sen teon.