Melko usein ajatus olemassaolosta viittaa "passiivisuuteen". Siinä mielessä että asiat jotka "ovat" eivät itse asiassa tee mitään. Yhtenä syynä tähän on se, että muutos nähdään usein siten että ensin asiassa on potentiaalia ja kun tämä aktualoisoituu, potentiaalinen alkaa olemaan. Eli tavallaan kun jotain tapahtuu, jokin alkaa olemaan ja jokin lakkaa olemasta. Olemassaolo on jotain joka ei tee mitään, sille vain käy asioita.
Toisaalta sitä toki ajatellaan että tiede tutkii olemassaolevia ilmiöitä ja asioita. Ja tämän kohdalla suhde on se, että olemassaoloa tutkiva ontologia ja metafysiikka nähdään joksikin joka ei ole samaa kuin tietämistä ja tietoa koskeva tiede ja epistemologia. Mutta ajatellaan kuitenkin että tiede jotenkin lähestyisi metafysiikkaa. Niin että jos olisi kaikki tieto ja ääretön määrä aikaa niin voitaiin saada epistemologia ja ontologia kohtaamaan.
Ja tässä yhteydessä on huomattava että tiede hakee tietoa ennen kaikkea korrelaatioista. Tämä taas koskee nimenomaan muuttumista. Jos koejärjestelmässä muutujan X muuttaminen johtaa erilaisiin lopputulemiin X vaikuttaa. ; Itse asiassa tämä tarkoittaa sitä että voimme havaita vain tapahtumia. Tämä toki tulee harvoin mieleen kun katsomme vaikka kiveä. Ajattelemme että se vain on ja löllii passiivisesti eikä tee mitään - paitsi voittaa tuijotuskilpailuja. Se kuitenkin vaikuttaa fotoneihin jotka näemme. Ja vain tässä mielessä kivi ylipäätään voidaan havaita.
Asia on siis niin että tiede ja tietäminen lähestyy olemassaoloa nimenomaan aktiivisessa muodossa. Itse asiassa ei edes riitä että se on aktiivinen. Sen on oltava aktiivista muodossa joka muuttaa jotain erilaiseksi kuin se on ollut ennen. Jos esimerkiksi koko universumi ja jokainen sen osa lähettäisi identtisesti samlaista ja yhtä voimakasta valkoista valoa, emme voisi havaita tätä valkoista koska se olisi läsnä jokaisessa koetilanteessa. ; Aktiviisuuden on oltava muuttavaa aktiivisuutta. (Fotonien tuottama kuviointi joka tulee kivestä on erilainen kuin se olisi jos kiveä ei ole paikalla. Ja näin havaitsemme sen.)
Tapahtumat ja luonnonilmiöt ovat totta. Ne ovat kuitenkin ennen kaikkea muutosta. Kenties olemassaoloa ei pidä lainkaan nähdä passiivisena.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muutos. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muutos. Näytä kaikki tekstit
torstai 3. maaliskuuta 2016
maanantai 1. kesäkuuta 2015
Kvanteista, havaitsemisesta ja olemassaolosta (eli bullshitteryä huviksi mutta ei hyödyksi)
Hyvin usein kvanttimekaniikkaa ja Heisenbergin epätarkkuusperiaatetta ja ilmiöiden tilastollista luonnetta lähestytään sen henkisillä ajatuksilla että silloin kun asioita ei tarkkailla niin asiat ovat olemassa ja havaitseminen romauttaa aaltofuntion ja muuttaa jotain tiedetyksi. ; "ScienceAlertissa" sen sijaan uutisoitiin näkökulmasta jossa "Reality doesn’t exist until we measure it, quantum experiment confirms". Eli todellisuus ei ole olemassa ennen kuin se havaitaan. Otan toki noin otsikoidut tiedeuutisoinnit aina "suolan kanssa". Mutta asiaa on syytä miettiä.
Tämä on siitä hauska ajatus että se voidaan liittää piispa Berkeleyn ajatusmalliin jossa todellisuus oli olemassa vain kun sitä tarkkailtiin. Hän tarvitsi Jumalaa siihen että asiat pysyisivät olemassaolevina. Esimerkiksi jääkaappi ei lakkaa olemasta kun kotona menee yöllä nukkumaan koska Jumala tarkkailee sitä. ; Kvanttimekaniikassa tunnettu vahditun kattilan paradoksi nimittäin johtaa siihen että Jumala joutuisi "vähintään räpyttelemään" jotta maailmassa voisi tapahtua mitään muutoksia.
On nähtävissä että on kaksi asiaa jota havainnoinnissa on syytä miettiä:
1: Teistinen kysymys siitä että Jumala on todellisuuden mittaaja on itse asiassa oletus. Onko Jumala todella havaitsija siinä mielessä mitä kvanttimekaniikka vaatii? Mittaako vai tietääkö Jumala? Laplacen demonin ei tarvinnut mitata tietääkseen, ja kenties kaikkitietävyys voidaan kvanttifysiikan ja olemassaolonkin kohdalla saada muuten kuin mittaamalla samalla tavalla kuin aineelliset fysikaalisen maailman joukossa toimivat ihmiset sen tekevät.
2: Toisaalta on hyvä miettiä vaatiiko havaitseminen tietoisuutta. (Havaitseminen kuljettaa sanana helposti mielikuvia intentiosta, mutta jos sen korvaa mittaamisella ei tieteen kannalta muutu mikään mutta mielikuvat tietoisuuden mukanaolosta muuttuvat oleellisen paljon.) Jos jossain on mittalaitteisto niin eikö tämä mittalaitteisto tee interaktion joka on mittaus. Eli mittaria ei tarvitsisi lukea ilman että se olisi kvanttimekaanisesti olemassa. Eli se voisi aikaansaada olemassaoloa. ; Itse pidän tätä "intuitiivisesti ilmiselvänä" premissinä ja tästä lähtökohdin olemassaolo voisi olla siitä erikoinen että hiukkasen A vuorovaikutus johtaa siihen että B on olemassa. B taas johtaisi C:n olemassaoloon. Ja C johtaisi A:n olemassaoloon. Tämä kehäisyys voisi tietysti olla vaikka kuinka älyttömän pitkä.
2.1: Tässä "havainnoivien alkeishiukkasten "itsetietoistumisesta"" voi sanoa sen että siinä on sivumakuna sellainen sikaärsyttävä piirre että se ajaa ajatuksia kohti panpsykismiä. (Toki tämä seuraus ei ole väistämätön, mausteena samaan tapaan kuin teismi on siinä että olemassaolo vaatii havainnointia.) Eli ajatusmallia jota olen joskus kannattanut itsekin. Ja jossa ei ole muuta vikaa kuin se, että se on hevonpaskaa.
Voihan Piiska Perkeley sentään. Olen kyllä yleisesti sitä mieltä että jos filosofia ja kvanttifysiikka esitetään samassa lauseessa, kyseessä on todennäköisesti bullshit. Itse asiassa olen yhä tätä mieltä. Tämä blogaus on kuten ties keiden kvanttimystikoiden ja Deepak Choprien tyylinen vetäisy. Sellainen huomiohuoraavaa "katsokaa minua niin olen olemassa" -paistattelu.
Tämä on siitä hauska ajatus että se voidaan liittää piispa Berkeleyn ajatusmalliin jossa todellisuus oli olemassa vain kun sitä tarkkailtiin. Hän tarvitsi Jumalaa siihen että asiat pysyisivät olemassaolevina. Esimerkiksi jääkaappi ei lakkaa olemasta kun kotona menee yöllä nukkumaan koska Jumala tarkkailee sitä. ; Kvanttimekaniikassa tunnettu vahditun kattilan paradoksi nimittäin johtaa siihen että Jumala joutuisi "vähintään räpyttelemään" jotta maailmassa voisi tapahtua mitään muutoksia.
On nähtävissä että on kaksi asiaa jota havainnoinnissa on syytä miettiä:
1: Teistinen kysymys siitä että Jumala on todellisuuden mittaaja on itse asiassa oletus. Onko Jumala todella havaitsija siinä mielessä mitä kvanttimekaniikka vaatii? Mittaako vai tietääkö Jumala? Laplacen demonin ei tarvinnut mitata tietääkseen, ja kenties kaikkitietävyys voidaan kvanttifysiikan ja olemassaolonkin kohdalla saada muuten kuin mittaamalla samalla tavalla kuin aineelliset fysikaalisen maailman joukossa toimivat ihmiset sen tekevät.
2: Toisaalta on hyvä miettiä vaatiiko havaitseminen tietoisuutta. (Havaitseminen kuljettaa sanana helposti mielikuvia intentiosta, mutta jos sen korvaa mittaamisella ei tieteen kannalta muutu mikään mutta mielikuvat tietoisuuden mukanaolosta muuttuvat oleellisen paljon.) Jos jossain on mittalaitteisto niin eikö tämä mittalaitteisto tee interaktion joka on mittaus. Eli mittaria ei tarvitsisi lukea ilman että se olisi kvanttimekaanisesti olemassa. Eli se voisi aikaansaada olemassaoloa. ; Itse pidän tätä "intuitiivisesti ilmiselvänä" premissinä ja tästä lähtökohdin olemassaolo voisi olla siitä erikoinen että hiukkasen A vuorovaikutus johtaa siihen että B on olemassa. B taas johtaisi C:n olemassaoloon. Ja C johtaisi A:n olemassaoloon. Tämä kehäisyys voisi tietysti olla vaikka kuinka älyttömän pitkä.
2.1: Tässä "havainnoivien alkeishiukkasten "itsetietoistumisesta"" voi sanoa sen että siinä on sivumakuna sellainen sikaärsyttävä piirre että se ajaa ajatuksia kohti panpsykismiä. (Toki tämä seuraus ei ole väistämätön, mausteena samaan tapaan kuin teismi on siinä että olemassaolo vaatii havainnointia.) Eli ajatusmallia jota olen joskus kannattanut itsekin. Ja jossa ei ole muuta vikaa kuin se, että se on hevonpaskaa.
Voihan Piiska Perkeley sentään. Olen kyllä yleisesti sitä mieltä että jos filosofia ja kvanttifysiikka esitetään samassa lauseessa, kyseessä on todennäköisesti bullshit. Itse asiassa olen yhä tätä mieltä. Tämä blogaus on kuten ties keiden kvanttimystikoiden ja Deepak Choprien tyylinen vetäisy. Sellainen huomiohuoraavaa "katsokaa minua niin olen olemassa" -paistattelu.
sunnuntai 24. toukokuuta 2015
Determinismin vapaudesta
Sören Kierkegaard esitti argumentin jonka mukaan maailma on vapaa ; Hän korosti että jos jokin asia on välttämätön, se on väistämättä vain yhdellä tavalla. Välttämätön on muuttumaton ja pysyvä. Moni asia kuitenkin muuttuu joka tarkoittaa sitä että se voi olla monella tavalla joten ne eivät ole välttämättömiä. Välttämätön ei muutu ja muutos on vapautta.
Tämä argumentti on tietenkin siitä kiinnostava, että se vihjaa siihen että eksistentialistit itse asiassa oikeuttavat vapautensa essenssillä. Useinhan eksistentialismi nähdään näkökantana jossa eksistenssi on ennen essenssiä. Kierkegaardin näkemys taas kertoo että ollaksemme vapaita maailman täytyisi olla tietynlainen.
Toinen, kenties yllättävä, huomio on se että tuolla Kierkegaardin näkemyksellä deterministinen maailma olisi vapaa. Jos otamme deterministiseen maailmaan sidotun Laplacen demonin, voimme huomata että sen maailmassa kaikki on ennaltatiedettyä. Jos maailma toimii täydellisen deterministisenä kellokoneistona se, että tietää yhden hetken vallitsevat alkeishiukksten tilat ja niiden liiketilat, se olisi täysin ennakoitavissa ja mitään yllättymistä ei tapahtuisi. Mutta maailmassa tapahtuisi silti muutoksia, kaikki seuraisi mekaanisia sääntöjä.
Tämä toki vihjaa että Kierkegaardin vapaus on melko joustavaa. Vapaus joka ei mene rikki determinismin mukana on kiinnostava. Kuitenkin usein eksistentialistit itse asiassa muuttavat peliä hieman. Välttämättömyys koskisi tunnettuja deterministisiä maailmoita. Tällöin korostetaan yllättymistä (surprisal) joka voidaan saavuttaa kahta kautta (joko yksin tai yhdessä):
1: Maailmassa on indeterministisyyttä. Eli maailman rakenne on sellainen että Laplacen demoni joutuisi yllättymään koska jossain on "vaihtoehtoja" joista osa toteutuu ja osa ei. Tällä hetkellä kvanttifysiikkaan sopii hyvin ajatus perimmäisestä satunnaisuudesta.
2: Meillä ei ole mahdollisuutta tietää. (~Emme voisi olla Laplacen demoneita.) Eli maailma voi olla hyvinkin säännönmukainen mutta ihmisillä ei ole mitään mahdollisuutta saada tietoonsa asioita. Heisenbergin epätarkkuusperiaate esimerkiksi estää meitä tietämästä täsmällisesti sekä hiukkasen liiketilaa että sijaintia samanaikaisesti. Ja tämä tietenkin koskee joka ikistä universumin hiukkasta joten Laplacen demoni on hyvinkin mahdoton. Tässä mielessä deterministisessä maailmassakin voisi olla yllättyneisyyttä ja tätä kautta ihminen voisi kokea itsensä vapaaksi. Joka eksistentialistin kannalta on sama kuin että hän voisi todella olla vapaa.
Eksistentialistit näkevätkin että on ikään kuin tiedettävä ihmisen rajat. Tässäkin mukaan livahtaa aimo annos essenssiä. Näyttääkin siltä että eksistentialismi itse asiassa vaatii kannanottoja siihen miten maailma tai ainakin ihmisen tietoisuus (esim aivot) toimivat.
Tämä argumentti on tietenkin siitä kiinnostava, että se vihjaa siihen että eksistentialistit itse asiassa oikeuttavat vapautensa essenssillä. Useinhan eksistentialismi nähdään näkökantana jossa eksistenssi on ennen essenssiä. Kierkegaardin näkemys taas kertoo että ollaksemme vapaita maailman täytyisi olla tietynlainen.
Toinen, kenties yllättävä, huomio on se että tuolla Kierkegaardin näkemyksellä deterministinen maailma olisi vapaa. Jos otamme deterministiseen maailmaan sidotun Laplacen demonin, voimme huomata että sen maailmassa kaikki on ennaltatiedettyä. Jos maailma toimii täydellisen deterministisenä kellokoneistona se, että tietää yhden hetken vallitsevat alkeishiukksten tilat ja niiden liiketilat, se olisi täysin ennakoitavissa ja mitään yllättymistä ei tapahtuisi. Mutta maailmassa tapahtuisi silti muutoksia, kaikki seuraisi mekaanisia sääntöjä.
Tämä toki vihjaa että Kierkegaardin vapaus on melko joustavaa. Vapaus joka ei mene rikki determinismin mukana on kiinnostava. Kuitenkin usein eksistentialistit itse asiassa muuttavat peliä hieman. Välttämättömyys koskisi tunnettuja deterministisiä maailmoita. Tällöin korostetaan yllättymistä (surprisal) joka voidaan saavuttaa kahta kautta (joko yksin tai yhdessä):
1: Maailmassa on indeterministisyyttä. Eli maailman rakenne on sellainen että Laplacen demoni joutuisi yllättymään koska jossain on "vaihtoehtoja" joista osa toteutuu ja osa ei. Tällä hetkellä kvanttifysiikkaan sopii hyvin ajatus perimmäisestä satunnaisuudesta.
2: Meillä ei ole mahdollisuutta tietää. (~Emme voisi olla Laplacen demoneita.) Eli maailma voi olla hyvinkin säännönmukainen mutta ihmisillä ei ole mitään mahdollisuutta saada tietoonsa asioita. Heisenbergin epätarkkuusperiaate esimerkiksi estää meitä tietämästä täsmällisesti sekä hiukkasen liiketilaa että sijaintia samanaikaisesti. Ja tämä tietenkin koskee joka ikistä universumin hiukkasta joten Laplacen demoni on hyvinkin mahdoton. Tässä mielessä deterministisessä maailmassakin voisi olla yllättyneisyyttä ja tätä kautta ihminen voisi kokea itsensä vapaaksi. Joka eksistentialistin kannalta on sama kuin että hän voisi todella olla vapaa.
Eksistentialistit näkevätkin että on ikään kuin tiedettävä ihmisen rajat. Tässäkin mukaan livahtaa aimo annos essenssiä. Näyttääkin siltä että eksistentialismi itse asiassa vaatii kannanottoja siihen miten maailma tai ainakin ihmisen tietoisuus (esim aivot) toimivat.
keskiviikko 1. lokakuuta 2014
Ajasta ja liikkeestä
Ajasta käytetään usein liikkumista käyttäviä metaforia. Sellaisia kuin "aika kulkee", "aika juoksee", "aika seisoo" ja "aika lentää". Syynä on varmasti se, että kokemaamme aikaa ja liikettä yhdistää muutos.
Filosofien kohdalla juuri tämä asia on se, josta on erimielisyyksiä. Ajasta on nimittäin kaksi suurta päälinjaa jotka sitten ovat fraktioituneet pienemmiksi osiksi. (Esittelen nämä todella karkeasti, en esitä tekeväni hyvää kuvausta tämän hetken ajan filosofiasta vaan sen sijaan tuon esille aivan oleellisen perustason aiheesta.) Nämä teoriat on nimetty harvinaislaatuisen ikävystyttävästi.
1: A -teorian (A-theory) mukaan aika on jakautunut menneeseen, nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Yleisesti tämä tarkoittaa sitä että kohteilla on eri aikaan erilaisia attribuutteja, ja näiden kohdalla voidaan ajatella että kohteilla on ominaisuusmenneisyyttä ja ominaisuustulevaisuutta.
2: B-teorian (B-theory) mukaan kaikki aika on samaa. Ainoastaan kokemusmaailmamme luo tästä illuusion. Tässä käytetään erikoista ajatusta jossa kaikki mitä koskaan on ollut ja tulee olemaan itse asiassa lähinnä on olemassa. Nykyhetki on hieman kuin tila johon laitamme sanan "tässä" ja asiat olisivat tästä vaikka "pohjoiseen" tai "etelään". Siinä että mikä kohta on "tässä" ei ole mikään erityinen olemassaolon tai ominaisuuden seuraus. Kaikki ajanhetket ovat yhtä suuresti esillä koko ajan.
Jännittävin seuraus on se, mitä John McTaggard esitti.
1: A-teorian puolestapuhujana hän esitti argumentin jonka avulla hän hylkäsi B -teorian. McTaggard esitti että karuimmilaan B-teorian maailmassa ei ole mitään muutosta. Universumi on siinä itse asiassa täysin aktuaalinen, ei ole mitään potentiaalisuutta eikä muutosta. Muutos on vain illuusio, ei ole mitään joka tuhoutuisi tai syntyisi tai vääntyisi tai muuntuisi. Hieman kuten tilakaan ei muutu olemassaolemattomaksi siitä että valitsemmekin "tässä" -kohdaksi jonkin toisen kohdan. ; On selvää että jos joku laittaa premissiksi "on olemassa muutosta", se on jotain johon suuri osa uskoo. Ja tämän lisäksi se ei ole muutenkaan epäuskottava. Joten jos on vahvat syyt kannattaa muutoksen olemassaoloa, on vahvat syyt olla erimielinen B -teorian kanssa, siitä huolimatta että B-teoria on koherentti eikä ristiriitainen. (Se, että sanoo että "olen tässä" ja "en ole tuolla" ei ole ristiriita. Joten ei ole ristiriitaista sanoa että asia on ajanhetkellä tavalla A ja toisella ajanhetkellä jossain eiA:n muodossa.)
2: McTaggard tosin puolusti B-teoriaa keksimällä argumentin jonka avulla on luvallista hylätä A-teoria. A-teoria piti sisällään loogisen virheen. Hän esitti asian ikuiseen regressioon johtavana paradoksina. McTaggard esitti että A-teorian mukaan meillä on kohde jolla on attribuutti "menneisyyttä" (pastness), "nykyhetkeä" (presentness) ja "tulevaisuutta" (futurity). Jokaisella kohteella ja tapahtumalla on jokin näistä ominaisuuksista. Ja ne ovat toisensa poissulkevia (koska oletetaan A -teoria). McTaggardin mukaan millään kohteella ei muuttuvassa maailmassa ole kaikkea kolmea samanaikaisesti. Mutta jokainen tapahtuma vaatisikin sitten tilanteen jossa kohteella joko on "menneisyys" ja "nykyisyys" samanaikaisesti, joka ei ole mahdollista koska nämä ovat toisensa poissulkevia käsitteitä. Mutta toisaalta A-teorian kannalta olisi omituista jos kohteella olisi jokin hetki jona sillä ei ole "nykyhetkeä" eikä "menneisyyttä". (B-teoriassa tätä ongelmaa ei ole koska siinä ei ole muutosta.) Ongelma voidaan ratkaista siten että oletetaan lisää jonkinlaista toisen asteen aikaa tai "meta-aikaa" (second order temporal properties). Mutta tämä ei ratkaise ongelmaa, koska tällä toisen asteen ajalla tulee vastaan täsmälleen sama ongelma. Toisen asteen ajan ominaisuudetkin ajautuvat samaan ongelmaan. Jolloin tarvitaan kolmannen ja neljännen ja viidennen asteen aikaa. Tämä vaatimus jatkuu ikuisesti. Ikuinen regressio kertoo että argumentissa on ongelma. Siksi ajan kulku olisi illuusio.
Toki nykyään näitä koulukuntia on hiottu tarkemmaksi mutta tämä onkin oleellisin perustaso ajan filosofiassa. Näistä peruspalikoista voidaan huomata sen verran että A-teoria on näistä kahdesta eksistentialistisempi. Se vastaa sitä miten koemme maailman. (Tosin emme koe että se olisi jossain ikuisessa regressiossa.) Se vastaa sitä miten koemme maailman. Toisaalta B-teoria tuntuu viehättävän sairaita mieliä. (Itse olin siitä vähintään jokseenkin kiinnostunut lukiossa.) Arkitodellisuudessa voimme olla helpottuneita siitä että jokin kokemus on ohi. B-teoriassa tämä kokemus on sitten tietenkin illuusio. (Olisi oikein sanoa että "onpa miellyttävää kun kokemani ikävä asia sijaitsee nyt ajanhetkellä A joka sijoittuu ajassa eri paikkaan kuin mihin liitän "olen tässä" -merkin.)
Ja esimerkiksi Arthur Prior on peräti pitänyt kokemuksesta oppimista sen verran empiirisenä, että hän on kannattanut A -teoriaa juuri sen vuoksi. (Itse taas en luota aisteihin niin paljoa että tämä vakuuttaisi. Warrantin tai muulla tavoin uudelleennimetyn loogisen positivismin henki ei minuun iske.) Tosin Arthur Prior ei uskonut tulevaisuuteen eikä menneisyyteen. Hänelle oli vain nykyhetki. Ja koska nykyhetkessä tapahtuu muutoksia, kutsumme tätä muuttumista ajaksi. Ei siis ole mitään mistä tulevaisuus tulisi tai mihin menneisyys tallettuisi.( nformaatio menneestäkin on tavallaan vain nykyhetken aineessa olevaa järjestystä.) Tätä pitäisi kenties kutsua mielikuvituksellisesti C-teoriaksi. Mutta sitä ei kutsuta sillä nimellä. (Filosofit osaavat siis paitsi olla pitkästyttäviä niin epäjohdonmukaisia teorioiden nimeämisissään.) Tätä pelkästään nykyhetken reaalisuutta korostavaa aikakäsitystä vaivaa lähinnä se, että jos kaikki mitä on on nykyhetki, niin miten kukaan voi olla viisitoista minuuttia myöhässä. Minusta tämä myöhässäolo on luonteeltaan hyvin ZEN joten se ei voi olla aito ongelma, se viittaa asenteisiin ja siihen miten koemme ajan, ei siihen mitä aika on. Siksi sen on oltava paradoksi, siis jotain jossa totuus seisoo päällään herättääkseen huomiota.
Jotkut ovat sitä mieltä että aika on syklistä. Jotkut ovat sitä mieltä että aika on syklistä. Jotkut ovat sitä mieltä että aika on syklistä.
Filosofien kohdalla juuri tämä asia on se, josta on erimielisyyksiä. Ajasta on nimittäin kaksi suurta päälinjaa jotka sitten ovat fraktioituneet pienemmiksi osiksi. (Esittelen nämä todella karkeasti, en esitä tekeväni hyvää kuvausta tämän hetken ajan filosofiasta vaan sen sijaan tuon esille aivan oleellisen perustason aiheesta.) Nämä teoriat on nimetty harvinaislaatuisen ikävystyttävästi.
1: A -teorian (A-theory) mukaan aika on jakautunut menneeseen, nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Yleisesti tämä tarkoittaa sitä että kohteilla on eri aikaan erilaisia attribuutteja, ja näiden kohdalla voidaan ajatella että kohteilla on ominaisuusmenneisyyttä ja ominaisuustulevaisuutta.
2: B-teorian (B-theory) mukaan kaikki aika on samaa. Ainoastaan kokemusmaailmamme luo tästä illuusion. Tässä käytetään erikoista ajatusta jossa kaikki mitä koskaan on ollut ja tulee olemaan itse asiassa lähinnä on olemassa. Nykyhetki on hieman kuin tila johon laitamme sanan "tässä" ja asiat olisivat tästä vaikka "pohjoiseen" tai "etelään". Siinä että mikä kohta on "tässä" ei ole mikään erityinen olemassaolon tai ominaisuuden seuraus. Kaikki ajanhetket ovat yhtä suuresti esillä koko ajan.
Jännittävin seuraus on se, mitä John McTaggard esitti.
1: A-teorian puolestapuhujana hän esitti argumentin jonka avulla hän hylkäsi B -teorian. McTaggard esitti että karuimmilaan B-teorian maailmassa ei ole mitään muutosta. Universumi on siinä itse asiassa täysin aktuaalinen, ei ole mitään potentiaalisuutta eikä muutosta. Muutos on vain illuusio, ei ole mitään joka tuhoutuisi tai syntyisi tai vääntyisi tai muuntuisi. Hieman kuten tilakaan ei muutu olemassaolemattomaksi siitä että valitsemmekin "tässä" -kohdaksi jonkin toisen kohdan. ; On selvää että jos joku laittaa premissiksi "on olemassa muutosta", se on jotain johon suuri osa uskoo. Ja tämän lisäksi se ei ole muutenkaan epäuskottava. Joten jos on vahvat syyt kannattaa muutoksen olemassaoloa, on vahvat syyt olla erimielinen B -teorian kanssa, siitä huolimatta että B-teoria on koherentti eikä ristiriitainen. (Se, että sanoo että "olen tässä" ja "en ole tuolla" ei ole ristiriita. Joten ei ole ristiriitaista sanoa että asia on ajanhetkellä tavalla A ja toisella ajanhetkellä jossain eiA:n muodossa.)
2: McTaggard tosin puolusti B-teoriaa keksimällä argumentin jonka avulla on luvallista hylätä A-teoria. A-teoria piti sisällään loogisen virheen. Hän esitti asian ikuiseen regressioon johtavana paradoksina. McTaggard esitti että A-teorian mukaan meillä on kohde jolla on attribuutti "menneisyyttä" (pastness), "nykyhetkeä" (presentness) ja "tulevaisuutta" (futurity). Jokaisella kohteella ja tapahtumalla on jokin näistä ominaisuuksista. Ja ne ovat toisensa poissulkevia (koska oletetaan A -teoria). McTaggardin mukaan millään kohteella ei muuttuvassa maailmassa ole kaikkea kolmea samanaikaisesti. Mutta jokainen tapahtuma vaatisikin sitten tilanteen jossa kohteella joko on "menneisyys" ja "nykyisyys" samanaikaisesti, joka ei ole mahdollista koska nämä ovat toisensa poissulkevia käsitteitä. Mutta toisaalta A-teorian kannalta olisi omituista jos kohteella olisi jokin hetki jona sillä ei ole "nykyhetkeä" eikä "menneisyyttä". (B-teoriassa tätä ongelmaa ei ole koska siinä ei ole muutosta.) Ongelma voidaan ratkaista siten että oletetaan lisää jonkinlaista toisen asteen aikaa tai "meta-aikaa" (second order temporal properties). Mutta tämä ei ratkaise ongelmaa, koska tällä toisen asteen ajalla tulee vastaan täsmälleen sama ongelma. Toisen asteen ajan ominaisuudetkin ajautuvat samaan ongelmaan. Jolloin tarvitaan kolmannen ja neljännen ja viidennen asteen aikaa. Tämä vaatimus jatkuu ikuisesti. Ikuinen regressio kertoo että argumentissa on ongelma. Siksi ajan kulku olisi illuusio.
Toki nykyään näitä koulukuntia on hiottu tarkemmaksi mutta tämä onkin oleellisin perustaso ajan filosofiassa. Näistä peruspalikoista voidaan huomata sen verran että A-teoria on näistä kahdesta eksistentialistisempi. Se vastaa sitä miten koemme maailman. (Tosin emme koe että se olisi jossain ikuisessa regressiossa.) Se vastaa sitä miten koemme maailman. Toisaalta B-teoria tuntuu viehättävän sairaita mieliä. (Itse olin siitä vähintään jokseenkin kiinnostunut lukiossa.) Arkitodellisuudessa voimme olla helpottuneita siitä että jokin kokemus on ohi. B-teoriassa tämä kokemus on sitten tietenkin illuusio. (Olisi oikein sanoa että "onpa miellyttävää kun kokemani ikävä asia sijaitsee nyt ajanhetkellä A joka sijoittuu ajassa eri paikkaan kuin mihin liitän "olen tässä" -merkin.)
Ja esimerkiksi Arthur Prior on peräti pitänyt kokemuksesta oppimista sen verran empiirisenä, että hän on kannattanut A -teoriaa juuri sen vuoksi. (Itse taas en luota aisteihin niin paljoa että tämä vakuuttaisi. Warrantin tai muulla tavoin uudelleennimetyn loogisen positivismin henki ei minuun iske.) Tosin Arthur Prior ei uskonut tulevaisuuteen eikä menneisyyteen. Hänelle oli vain nykyhetki. Ja koska nykyhetkessä tapahtuu muutoksia, kutsumme tätä muuttumista ajaksi. Ei siis ole mitään mistä tulevaisuus tulisi tai mihin menneisyys tallettuisi.( nformaatio menneestäkin on tavallaan vain nykyhetken aineessa olevaa järjestystä.) Tätä pitäisi kenties kutsua mielikuvituksellisesti C-teoriaksi. Mutta sitä ei kutsuta sillä nimellä. (Filosofit osaavat siis paitsi olla pitkästyttäviä niin epäjohdonmukaisia teorioiden nimeämisissään.) Tätä pelkästään nykyhetken reaalisuutta korostavaa aikakäsitystä vaivaa lähinnä se, että jos kaikki mitä on on nykyhetki, niin miten kukaan voi olla viisitoista minuuttia myöhässä. Minusta tämä myöhässäolo on luonteeltaan hyvin ZEN joten se ei voi olla aito ongelma, se viittaa asenteisiin ja siihen miten koemme ajan, ei siihen mitä aika on. Siksi sen on oltava paradoksi, siis jotain jossa totuus seisoo päällään herättääkseen huomiota.
Jotkut ovat sitä mieltä että aika on syklistä. Jotkut ovat sitä mieltä että aika on syklistä. Jotkut ovat sitä mieltä että aika on syklistä.
perjantai 27. toukokuuta 2011
Exploration vs. exploitation
"There is tradeoff between exploration and exploitation."
(John Holland)
Tutkimisen ja soveltamisen välillä on vaikea jännite ; Tutkiminen on jotain, joka varmistelee. Soveltaminen on sitä, että jokin asia pistetään käytäntöön.
1: Jos sovellukseen mennään liian äkkiä, teemme helposti hätiköityjä päätelmiä
2: Jos tutkitaan ja varmistellaan jotta saadaan lopullinen, varma ja riskitön tulos, emme koskaan pääse tekemään mitään.
Siksi haasteena onkin löytää jonkinlainen kompromissi näiden välillä. Tämä on erityisen konkreettinen etenkin lääketieteessä ja muissa vastaavissa tieteissä, joissa soveltaminen on olennainen osa kyseisen oppialan oikeutusta. Moni ala tekee tutkimista abstraktimman oppimisen - ja joskus tuntuu että tutkimusta pelkän tutkimisen vuoksi - jolloin niiden kohdalla asiat eivät ole yhtä konkreettisesti läsnä tai tärkeitä.
Kuitenkin jos tavoitteena on oppiminen, on tässä tavallaan jokin jota kohden voidaan olla "sovelluksessa". - Ja tältä kannalta teoreettisinkin tieteellinen tutkimus pitää sisällään tämän ongelman.
Tieteenfilosofiassa onkin tärkeää hakea kompromissia paradigman vaihdon ja paradigman pitämisen kanssa. Voidaan sanoa, että jos paradigmaa ei vaihdeta ollenkaan, ollaan hieman kuten niitä uhkapelaajia jotka voittavat jollain pelikoneella aluksi ja jämähtävät sitten siihen eivätkä näytä tajuavan, että tämä "voittoja antava kone" onkin itse asiassa jotain joka iskee lovea kukkaroon. Vaihtoehtona on tietysti se, että ollaan liian tuulihattuja, jolloin teoriaa vaihdetaan ensimmäisen ongelman kohdatessa. Siksi anomalioihin ja ad hoc -selityksiin suhtautuminen onkin tieteenfilosofiassa kaksijakoista. Ne ovat ikään kuin välttämätön pakko.
Sama on yksilöiden oppimisessakin.
1: Assimilaatio on pitäytymistä jo olemassaolevassa, muutosvastarintaa. Tämä tarkoittaa sitä, että omaa ennakkokäsitystä haittaavat asiat kielletään irrelevantteina. Tätä tarvitaan jotta voidaan pitää ylipäätään mitään näkemystä maailmasta. Mutta sen liioittelu johtaa taikauskoiselta tai pakkomielteiseltä näyttävään suhtautumiseen, jossa mikään tilanne ei enää uhkaa omaa näkemystä. Omaa juttua kannatetaan tosiasioista huolimatta ja sitä pidetään tosiasiana vaikka asian ei pitäisi olla niin.
2: Akkomodaatiossa oma näkemys vaihdetaan. Korjaus on tärkeää, koska muuten sitä juututaan ensimmäiseen mieleen tulevaan asiaan ja sitten vain kuluttaisimme aikaa "todellisuuden kieltämiseen". Akkomodaatio on keino päästä virheistä eroon, ilman sitä edistys ei ole mahdollitsa. Kuitenkin liian löyhä asiasta toiseen vaihtaminen johtaa hyvinkin perusteltujen näkemysten hylkäämiseen. Näin muutoksessa on konstruktiivisen puolen lisäksi destruktiivinen puoli.
Tämänlaiset mietteet pistävät hakemaan tieteenfilosofialle määritelmää sitä kautta, että se onkin ikään kun yksilön oppimista joka on institutionaalistettu. ~ Tai jos tässä projektissa ei onnistuta, niin sitten vähintään institutionalisoitua opiskelua.
(John Holland)
Tutkimisen ja soveltamisen välillä on vaikea jännite ; Tutkiminen on jotain, joka varmistelee. Soveltaminen on sitä, että jokin asia pistetään käytäntöön.
1: Jos sovellukseen mennään liian äkkiä, teemme helposti hätiköityjä päätelmiä
2: Jos tutkitaan ja varmistellaan jotta saadaan lopullinen, varma ja riskitön tulos, emme koskaan pääse tekemään mitään.
Siksi haasteena onkin löytää jonkinlainen kompromissi näiden välillä. Tämä on erityisen konkreettinen etenkin lääketieteessä ja muissa vastaavissa tieteissä, joissa soveltaminen on olennainen osa kyseisen oppialan oikeutusta. Moni ala tekee tutkimista abstraktimman oppimisen - ja joskus tuntuu että tutkimusta pelkän tutkimisen vuoksi - jolloin niiden kohdalla asiat eivät ole yhtä konkreettisesti läsnä tai tärkeitä.
Kuitenkin jos tavoitteena on oppiminen, on tässä tavallaan jokin jota kohden voidaan olla "sovelluksessa". - Ja tältä kannalta teoreettisinkin tieteellinen tutkimus pitää sisällään tämän ongelman.
Tieteenfilosofiassa onkin tärkeää hakea kompromissia paradigman vaihdon ja paradigman pitämisen kanssa. Voidaan sanoa, että jos paradigmaa ei vaihdeta ollenkaan, ollaan hieman kuten niitä uhkapelaajia jotka voittavat jollain pelikoneella aluksi ja jämähtävät sitten siihen eivätkä näytä tajuavan, että tämä "voittoja antava kone" onkin itse asiassa jotain joka iskee lovea kukkaroon. Vaihtoehtona on tietysti se, että ollaan liian tuulihattuja, jolloin teoriaa vaihdetaan ensimmäisen ongelman kohdatessa. Siksi anomalioihin ja ad hoc -selityksiin suhtautuminen onkin tieteenfilosofiassa kaksijakoista. Ne ovat ikään kuin välttämätön pakko.
Sama on yksilöiden oppimisessakin.
1: Assimilaatio on pitäytymistä jo olemassaolevassa, muutosvastarintaa. Tämä tarkoittaa sitä, että omaa ennakkokäsitystä haittaavat asiat kielletään irrelevantteina. Tätä tarvitaan jotta voidaan pitää ylipäätään mitään näkemystä maailmasta. Mutta sen liioittelu johtaa taikauskoiselta tai pakkomielteiseltä näyttävään suhtautumiseen, jossa mikään tilanne ei enää uhkaa omaa näkemystä. Omaa juttua kannatetaan tosiasioista huolimatta ja sitä pidetään tosiasiana vaikka asian ei pitäisi olla niin.
2: Akkomodaatiossa oma näkemys vaihdetaan. Korjaus on tärkeää, koska muuten sitä juututaan ensimmäiseen mieleen tulevaan asiaan ja sitten vain kuluttaisimme aikaa "todellisuuden kieltämiseen". Akkomodaatio on keino päästä virheistä eroon, ilman sitä edistys ei ole mahdollitsa. Kuitenkin liian löyhä asiasta toiseen vaihtaminen johtaa hyvinkin perusteltujen näkemysten hylkäämiseen. Näin muutoksessa on konstruktiivisen puolen lisäksi destruktiivinen puoli.
Tämänlaiset mietteet pistävät hakemaan tieteenfilosofialle määritelmää sitä kautta, että se onkin ikään kun yksilön oppimista joka on institutionaalistettu. ~ Tai jos tässä projektissa ei onnistuta, niin sitten vähintään institutionalisoitua opiskelua.
keskiviikko 11. toukokuuta 2011
Ennen oli sittenkin paremmin!
Moni pitää edistystä hyvänä asiana. Konservatiivinen muutosvastarinta nähdään helposti huonona. On oltava muutosta ja vallankumousta. Eikä pelkästään poliittisen vasemmiston mielestä ~ Vasemmistohan hakee kommunismin perinteen kautta nykytilaa kritisoivat ja muutosta hakevat teemat. Mutta myös kokoomuksen vaalimainonnasta korostui se, miten peruuttamalla ei voi mennä eteenpäin. ; Kuitenkin muutos itsessään ei ole aina hyvä asia. Muutos itsetarkoituksena on hieman sama, kun kieltäisi jarrun taannunnaisena vaikka olisi ajamassa päin muuria.Tämä korostuu vaikkapa lukemalla "Nature" -lehden numeron 27. 8. 1998. Siinä pääkirjoituksessa käsiteltiin pseudotieteiden sosiologiaa. Se korosti että vaikka pseudotieteet olivat jo tuolloin suosittuja, ne otettiin viihteenä eikä totena. Nature oli sitä mieltä, että tieteentekijän ei kannata lähteä kritisoimaan ja moittimaan pseudotieteitä, koska se olisi turhanpäiväistä ja ortodoksista. Sen sijaan huolta herätti tuolloin se, että pseudotieteiden parissa viihdyttiin paremmin kuin oikean tieteen. Tieteen popularisoinnista haluttiin tehdä vetävämpää ja hauskempaa.
Nykyisin pseudotieteet otetaan vakavasti. Esimerkiksi Leinivaara kirjoitti siitä, miten rokotevastustus on aikaansaanut rokotesuojan alentumista. Suojaamattomat ihmiset tarjoavat suojan jota kautta tauti pääsee kytemään ja leviämään. Ja niin rokotteiden vastustaminen onkin johtanut ihan konkreettisesti siihen että erilaiset taudit ovat yleistyneet ja levinneet. Tuhkarokko on ollut harvinaisuus, mutta nyt se on saanut aikaan epidemioita kun rokotekattoa ei ole ollut. Selvästi tätä ei oteta minään harmittomana hömppänä tai viihteenä kun sillä on näin dramaattisia ja tärkeitä seurauksia.
Nykyään pseudotieteistä pitääkin jo olla huolissaan. Sillä niiden parissa viihdytään ja niihin uskotaan. Skeptikon rooli on muuttunut ortodoksisesta nillittäjästä johonkin ihan muuhun. Ennen skeptikko on ollut nillittäjä, nyt hänellä on jopa jotain ihan konkreettista merkitystä, jopa eettistä ja yhteiskunnallisestä tärkeää sellaista.
sunnuntai 27. kesäkuuta 2010
Murroksen ajan profeetat.
Loppu on suosittua. Lähikirjastoni tuntee esimerkiksi seuraavia teoksia: Sam Harris ; "The end of faith : religion, terror, and the future of reason", Paul Taylor ; "The end of European integration : anti-europeanism examined", Rowan Sommerville ; "The end of sleep" ja niin edes päin.Loppu tulloo!
Lopusta on tietysti puhuttu kautta aikojen. Profeetat varoittelevat niistä. Maailmanlopun ennustuksia on kerrottu aikojen saatossa valtavan paljon. Tätä pidetään usein hihhulointina. Unkuri kuitenkin huomauttaa "loppupuheen" kasvusta humanistien kertomuksissa. Niissä ei toki ennusteta maailmanloppua. Niissä ennustetaan enemmänkin murrosta. Ne ennustavat lopullisen lopun sijasta TEOTWAWKIa, tuntemamme maailman muuttumista niin radikaalisti että sitä ei voi enää pitää samana.
Filosofiassa on tunnettu postmodernismia ja ties mitä muuta vastaavaa. Niissä ollaan aina "jälkeen" (post) ja tätä kautta suhteessa siihen mikä oli ennen. Tässä mielessä voisi tulla mieleen että nostalgisesta asenteesta on päästy eroon. Että menneisyyteen ei enää katsota vaan suunantaan katse uuteen.
Tätä kautta uusi loppupuhe olisi perinteisen maailmanlopun kertomusten vastakohta. Sillä esimerkiksi kristinuskon maailmanlopussa on pääteemana paluu menneisyyteen. Maailma loppuu jotta se voisi palata alkuun. Lopusta seuraa se Paratiisi josta kaikki alkoi. Tätä kautta post -tyyppinen ajattelukin muistuttaa enemmän "perinteistä maailmanloppua" kuin tätä loppupuhetta jota humanistit nyt suosivat.
Uskoisin kuitenkin että kysymys on lähinnä braggailusta. Voimain tunnossa isketään nyrkkiä rintaan. Sillä muuttajia arvostetaan. Heitä pidetään visionääreinä. Näin esimerkiksi tieteessä palvotaan Einsteiniä koska hän ei tehnyt perustutkimusta vaan loi uuden paradigma. Pohjimmiltaan väite lopusta on ennakkoon tehty väite siitä että "ollaan uusi paradigma". Tulevaisuuteen katsomisen sijasta sitä katsotaankin omaan napaan.
Mielenkiintoiseksi kysymys tuleekin siitä että temppua käytetään koska se toimii, ja näkyvyys tulee sanojalle vasta massan ostovoiman/muun kiinnostuksen kautta. Haemme muutosta. Olemme vähän kuin Obaman vaalipuheet: "Change", muutos, oli se, jota toistettiin. Muutosta mihin ja mihin suuntaan jäi kuitenkin melkolailla auki.
Tässä suhteessa minulle syntyy vahva tunne - jota voin vahvistaa kyökkipsykologialla jota teen puistokemian voimin. Uusi loppupuhe on samaa kuin uskontojen perinteisimmissä maailmanloppupuheissa. Niissäkin syy ei ollut mikään aktuaalinen maailmanloputa kuultu totuus - niitä ennustuksiahan on mennyt valtavasti pieleen - vaan tyytymättömyys elämään. Yhteiskuntaa on pidetty huonona, se ei ole ollut oman maailmankuvan tai halujen mukainen. Maailmanloppu kumpuaa yksilön tyytymättömyydestä ja siitä että profeetta on jollain tasolla onneton.
Vaikka kuva näyttää oudolta, se on valokuva. Se on otettu autossa pitkällä suoralla hyvin pitkällä valotusajalla. Ulkona oli pimeää, ja keltainen hohdekin tulee isoista kasvihuoneista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)