Mikä tekee tehokkaan itsepuolustustekniikan? (Case study)

On hyvin tavallista että tarinoissa itsepuolustuslajeja lähestytään siten että esitetään jokin ylenmääräisen hieno tekniikka. Tämä on tietenkin salaista tietoa, ja tekniikasta tekee hienon se että tälle ei ole vastatekniikkaa. Eli on jokin yksi voittamaton kikka jota käyttämällä saavutetaan voitto ilman mitään riskiä itselle.

Jossain määrin salailu ja tehokkaat tekniikat ovatkin olleet arkea. Miekkailutekniikoita on esimerkiksi jaettu ilman kuvia epämääräisten merkeversejen kautta, jolloin ulkopuolinen ei voi napata salaisuuksia vaan taitoihin on vihittävä. Kuitenkin samalla ajatus voittamattomasta tekniikasta on väärä. Sillä jokaiseen tekniikkaan on olemassa vastatekniikka.

Moni itse asiassa tiedostaa tämän. Ja menee tästä sitten suoraan mystiikan puolelle. Eli ajatellaan että mikä tahansa käy. Tosiasiassa toiset tekniikat ovat paljon parempia kuin toiset. Tätä voi olla kenties vaikeaa selittää ilman tarkempia ohjeita. Mutta yritän lähestyä tätä yhden tekniikan kautta. Otan esimerkiksi pistonvaihdon (exchange of thrust) sellaisena kuin itse Fiore dei Liberi on sen esittänyt. (2. Master, 9th play.) Se on siitä hieno tekniikka että se voidaan kuvata siten että molemmat osapuolet lähtevät samasta asennosta. Ja molemmat myös pistävät. Näin ei tule hirveän monimutkaista vertailua jossa pitäisi kikkailla viillon, piston ja muiden vastaavien eroilla. Aloitan visuaalisesti. Tein pikaisen raapustuksen jossa on kaavamaisesti piirretty se oleellisin konteksti.

Kuva on kolmiosainen.
* Ylimmässä on alkutilanne jossa molemmat osapuolet ovat samassa lähtöasennossa (tutta porta di ferro). Se on lähinnä konteksti eikä siitä ole juuri tämän enempää sanottavaa. Oletetaan kuitenkin että seisojien häntäluut ovat oikeassa asennossa.
* Toisessa kuvassa kuvataan miten uhkaava pisto toteutetaan siirtämällä miekka eteen ja astumalla (passare) eteenpäin siten että takajalka tulee eteen ja päästään hyvään toiseen perusasentoon (posta longa). Näin syntyy pisto jossa on hyvin nopeutta, se kulkee hyvän etäisyyden päähän ja se on myös melko vahva. Se on tehty oikein ja se on kaunis.
* Alin kuva on sitten se varsinainen pistonvaihtotekniikka joka tehdään jos ylläoleva pistotilanne tulee vastaan eikä ole innokas vain ottamaan sitä passiivisesti vastaan. (Mikä teitä kutakin haluttaa, minä en tuomitse.) Koska tuollaisessa raapustelukuvassa on vaikeaa piirtää horisonttia ja avaruudellisia ulottuvuuksia olen yrittänyt luoda illuusiota astumisesta katsojasta poispäin sivulle ja eteenpäin jättämällä yhden kengän valkoiseksi. Mekaanisesti tässä siirretään oma ase eteen torjumaan ja astutaan vinosti eteen etujalka edessä pitäen ja takajalka takana pitäen (accressere) samalla kun kärki pidetään kohti vihollisen päätä tai kurkkua vasten.

Kun mietitään miksi tuo viimeisin askel tehdään juuri tuolla tavalla eikä muutoin on mietittävä montaa asiaa. Ja näiden tiedostaminen on se mikä tekee hyvän tekniikan ja huonon tekniikan. Ensinnäkin voi sanoa että pelkän pistontorjunnan voi yleensä tehdä varsin kepeästi. Ja laiska mies voisi leikata paljonkin pois.
* Mainittua askelta ei välttämättä tarvita. Kun torjunnassa pistäjällä on vahva linja ylhäältä alas, on tuossa asennossa torjunta helposti sivusuunnasta. Näin oma vahva linja on vihollisen heikkoa linjaa vastaan. Pisto siirtyy usein syrjään hyvinkin vähällä voimalla.
* Toisaalta pelkkä astuminen vinosti eteenpäin on se minkä tavallinen ihminen kutsuu nimellä väistö. Kun et ole piston linjalla niin se ei osu.

Mutta tämä laiskuus on vain osatotuus. Se on hieman sama kuin menisi aivan alkeistasolle ja selittäisi että pistoon hyvä reaktio on se, että sen torjuu. Itse asiassa hyvin moni ajattelee että jos vastustaja pistää ja sen torjuu, niin kyseessä on jo onnistuminen. Tuossa on kuitenkin iso parannus se, että ymmärtää että esimerkiksi kuvattu pistonvaihto on hieno juuri siksi että se ei vain torju. Se on tekniikka jossa samanaikaisesti torjutaan hyökkäys että hyökätään itse. Ideaalina on se että vastustaja ei ehdi rakentaa uutta hyökkäystä koska torjunta loppuu siihen että oman miekan kärki on toisen silmässä tai jossain muussa paikassa jonne ihmiset noin yleensä eivät halua miekkaa. (Toki moni outo asia saa itse kunkin tikittämään enkä lainkaan tuomitse niitä jotka haluavat.)
* Moni itse asiassa tykkää torjua laajassa kaaressa koska se tuntuu vahvemmalta. Tällöin miekan kärki ei osoita vihollisen päähän. Se, että joutuu erikseen siirtämään kärjen kohti naamaa vie aikaa. Ja tämän ajan kuluessa vastustaja ehtii esimerkiksi tehdä sellaisia asioita kuin vastatekniikoita. Siksi on tärkeää että pisto osoittaa naamaan eikä heilu sinne tänne.

Se mikä pistonvaihdosta tekee hienon on se, että se huomioi hyvinkin useita vaihtoehtoja jotka ovat lähellä pistoa. Eli ne näyttävät pistolta mutta toimivat hieman eri tavalla.
* Voi olla että pistäjä onkin ketterä pirulainen joka pistää siten että hän tukeekin aseen lapetta vaihtamalla asentoon jossa miekkaa pidetään hieman eri tavalla kädessä (bicorno). Ero on suoritteena pieni mutta se muuttaa rakennetta oleellisesti. Se tukee heikkoa linjaa niin että se vahvistuu melko paljon. Koska pistäjä astuu samalla kun hän pistää hänellä on massaa tukemassa pistoa. Ja koska tässä pistonvaihtaja torjuukin vahvan linjan vastaan toisen vahvaa linjaa vastaan, on pistäjä etulyöntiasemassa. Kun itsekin tukee torjuntaansa astumalla saa torjuntaan massaa ja tämä siirtää etulyöntiaseman takaisin torjujalle. Näin ollen torjunta toimii askeleen kanssa vaikka normaalin piston sijasta tulisikin jotain hieman erikoisempaa.
* Lisäksi voi olla että pistäjä on kieroutunut paskiainen joka siirtää miekkansa syrjään torjuntalinjalta ja jatkaa pistoa sen jälkeen (feint). No, tässä vaiheessa toimii se mikä jo tuli mainittuakin. Astuminen on myös väistö. (Tämän feintin voi tehdä myös bicornoon päättyvän pistoa tehtäessä ja tämäkin vaihtoehto hoidellaan tässä tekniikassa pois päiväjärjestyksestä samasta syystä samalla tavalla. Olemalla siellä missä vastustajan miekan kärki ei ole. Jota pidetään yleisesti ottaen hyvänä nyrkkisääntönä näissä asioissa.) Puhdas väistö ei tietenkään ole aivan ihanteellinen tilanne, mutta se ei ole järjettömän huono koska joka tapauksessa kun toisen ohimennyt pisto on lopussa on oman miekan kärki jo vastustajan silmässä, joten useimmiten vastustajalla ei ole aikaa reagoida ja iskeä siihen paljastuneeseen puoleen.

Samalla on kuitenkin muistettava että pistonvaihtoon opetellaan vastatekniikoita jo varsin pian alkeiskurssin jälkeen. Kysymys ei ole voittamattomuudesta vaan siitä että hyvä tekniikka toimii paljon laajemmissa tilanteissa ja huomioi tilanteen kannalta relevantteja vaihtoehtoja joita vastustaja voi tehdä. Kun miettii että tämä kaikki käydään läpi jokaisen tekniikan kohdalla ja näistä rakennetaan systeemi, voidaan puhua varsin suuresta määrästä huomioituja asioita.

Liechtenauer, saksalaisen miekkailun standardi vai metamiekkailija?

Liechtenauerin miekkailulinja edustaa keskiaikaista "saksalaista" miekkailua. Siitä on jopa tullut jopa eräänlainen standardi. Jos HEMA -piireissä [Historical European Martial Arts] keskustellaan erilaisista tyyleistä, hänet otetaan usein esiin nimenomaan silloin kun puhutaan sen ajan miekkailusta.

Tämä on aivan järkevää. Häneen liitettyä koulukuntaa ei voi kuitenkaan laittaa standardiksi. Syynä on se, että Liechtenauer tiedetään siksi että hänen tyylinsä on säilynyt. Se ei ole sama kuin se, että se edustaisi aikansa tyypillisintä miekkailutapaa. ; Itse asiassa se mitä me tiedämme Liechtenauerista kertoo meille peräti sen, että Liechtenauerin opetukset toimivat siksi että ne ovat ajalleen epätyypillistä miekkailua.

Tämän ymmärtämiseksi täytyy tiedostaa se, että miekkailu, kuten muutkin itsepuolustuslajit, ymmärretään hyvin usein väärin. Kun ihmiset katsovat erilaisia karate vs. kickboxing -tyylisiä otteluita, heitä kiinnostaa katsoa kumpi lajeista olisi jotenkin kokonaisvaltaisesti parempi. Kuitenkin lajeja arvioidessa on katsottava missä kontekstissa ne toimivat. ~ Esimerkiksi jos mietitään kumpi on parempi, rapier vai pitkä miekka, on huomioitava se, että tyylit ovat rakentuneet sen varaan, (a) mitä itsellä on päällä ja (b) mitä vastustajalla on päällä. Näin esimerkiksi monet rapiiritekniikat eivät ole lainkaan mielekkäitä jos vastustajalla on panssarointia. Ja samoin tietyt pitkän miekan miekkailutekniikat eivät ole järkeviä jos vastapuoli on panssaroimaton.

Ja Liechtenauer on tämän tematiikan ytimessä.
* Jos mietimme sitä, miksi hän kirjoitti merkeversejä, kryptisiä ohjeita jotka eivät olleet mielekkäitä ennen kuin oppilas oli harjoitellut mestarin opissa, kertoi siitä että oppia haluttiin pitää salassa. Tämä takaa luonnollisesti maksavat asiakkaat. Ja se kertoo myös siitä että tekniikat eivät olleet julkista tietoa. Tämä on tärkeää, koska salaperäisyys kertoo siitä, että tekniikat eivät olleet laajasti levinneitä. Tätä korostaakin se, että tyylin aivan perustekniikoiden mestarillisuutta korostettiin sellaisilla nimillä kuin meisterhau. Ne eivät olleet tavallisten miekkamiesten tiedossa.
* Jos mietitään Liechtenauerin salaisuutta raottavia lähteitä, etenkin Hanko Döbringerin teosta, esittelyssä on usein sanamuotoja jotka vihjaavat siihen että vastapuolen oletetaan tekevän tietyssä tilanteessa tietyllä tavalla. Mutta teos sitetn opettaakin toisen tavan jolla pitää reagoida tässä tilanteessa. Tai vaihtoehtoisesti jolla asian voi hoitaa paremmin. Tämänlainen vertaileva lähtökohta nostaa esille esimerkiksi sen, että usein tekniikoissa oletetaan vastustaja joka ei käytä Liechtenauerin tekniikoita. Tietyissä tilanteissa aivan selvästi vastustajan oletetaan tekevän jotain jota teos nimenomaan kieltää tekemästä.

Ja näissä kahdessa onkin tavallaan koko pointti. Liechtenauerin tyyli ei perustu symmetriaan vaan siihen että sinulla on tietty varustus, tietty ase, ja vastustajalla on tietty ase ja varustus. Ja vaikka nämä ovat erilaiset, niin tavassa käyttää näitä varusteita on eroja. Liechtenauer olettaa vastustajan käyttävän tavallisia tekniikoita, ja hänen tyylinsä hakee voiman siitä että se käyttää hyväkseen tätä tietoa. (Tämä on tavallisissa lajeissa kohtuullisen harvinaista. Judokat opettelevat kamppailemaan toisia judokoja vastaan.)

Siksi tyyli onkin ollut aikanaan supersalainen mestarien tyyli. ; Liechtenauerin tyylin voima perustuu siihen että se ei ole standardi. Se on tehokkainta silloin kun vastustaja ei käytä samaa tyyliä sinua vastaan. Näin ollen se ei voi by definition tarkoittaa samaa kuin osuva kuvaus siitä miltä tyypillinen sen ajan miekkailu on näyttänyt. Itse asiassa jos Liechtenauerin tyyli olisi hyvä representaatio sen ajan miekkailusta, se ei olisi läheskään niin sofistikoitunut tyyli kuin se on. Sillä se toimii pääasiassa siksi, että se on outoa ja erikoista. Se on siksi "metamiekkailua".

Nainen ja pappi.

I.33 -manuaali on hyvin vanha. Se on luultavasti peräisin 1200 -luvun loppupuolelta, joskin jotkut arvioivat sen niinkin nuoreksi kuin 1300 -luvun puolivälistä olevaksi. Manuaalissa tekstit on kuvaavat lauseet, merkeverset, joita on selitetty auki. Siinä on myös piirroksia. Tämä on erikoista koska varhaiset manuaalit olivat yleensä ilman kuvia, niissä oli vain lauseita jotka kulkivat "suullisena perinteenä" joka oli kirjattu ylös. Tällä suojeltiin salaisuutta. Tätä kautta on jopa mietitty, onko kirja kommentaari johonkin vallitsevaan perinteeseen. Tämä on hyvä kysymys, koska se on toistaiseksi vanhin tunnettu (eurooppalainen) manuaali miekkailusta.

Manuaali on myös siitä erikoinen, että siinä esiintyvät hahmot eivät ole sotilaallisia. Samoin siitä puuttuu useille manuaaleille tyypillinen "veri ja irtoraajat". Munkkihahmot viittaisivat jopa siihen että se olisi kirkollinen. Mutta tätä tulkintaa hämmentää kirjan loppupuolella oleva Walburgis -hahmo, joka on nainen. Walburgis -nainen esiintyy vain manuaalin loppupuolella, muutamassa kohdassa. (Yllä oleva kuva sisältää juuri niitä.)
1: Naishahmo on keskiaikaisissa manuaaleissa harvinainen. Tosin myös Talhofferilta löytyy nainen, joten ainutkertainen tapaus tämä ei ole. (Vaikka näin itse asissa on väitetty muutamissa ihan hyvissä kirjoissa jotka käsittelevät aihetta.)

Näiden hahmojen käytön on uskottu liittyvän myös siihen, että manuaali olisi urheilua ja itsepuolustusta eikä taistelukäyttöön tarkoitettu. Toiset taas ovat sitä mieltä että vaikka kuvat ovat siistejä ja verettömiä, itse teksti kuitenkin kuvaa iskuja päähän ja vartaloon, jotka ovat varsin tappavia. Näin ollen taistelukäyttöä ei voida laskea pois.

Minusta mielenkiintoisin ja tätä ehkä valaisevin kohta löytyy tekstistä manuaalin alkupuolelta. Kun aletaan käsittelemään asentoja, kirja mainitsee että asennot tulisi ottaa käyttöön vaikka vastassa olisi harjaantumaton vastustaja. Tämä viittaa siihen että laji toimii monella tasolla.

Kun asiaa lähestyy tätä kautta, huomaa että lähes kaikki asennot joissa ihminen voi olla ovat melko lähellä jotain asentoa. Ja jokainen isku joka hänen on mahdollista tehdä, on lähellä jotain riittävän monipuolisessa systeemissä olevaa hyökkäystä. Tätä kautta saadaan rakennettua oikea toimintatapa. Tosin tässä on mukana vielä yksi lisä: Kun asento ei ole ihan samanlainen, kysymys on asentovirheestä. Koska hyvässä kaksintaistelusysteemissä vastustajan uskotaan osaavan toimia fiksusti, on pohjalla oleva tekniikka ikään kuin "huippuunsa hiottu". Tätä kautta erot ovatkin nähtävissä erilaisina heikkouksina. Asennot ja niistä tehtävät toiminnat voidaan tehdä tehokkaasti tai virheillen.

Näin voisi lopettaa jopa itämaiselta maistuvaan aforismiin jossa osaavalle joka ikinen asento on stance. Mutta osaamattomalle mikään asento ei ole stance: Oikein toimiva osaa ottaa kaiken irti vaikka hän olisi hieman virheasennossa, korjata tilanteen edukseen. Ja hän osaa nähdä toisen asennosta asioita vaikak toisen asento ei olisikaan oikeaoppinen. Ja näistä tehdyt toiminnat ovat sellaisia että vaikka seisoisit oikein, osaamattomuuksissaan voi pilata hyvän asennon antamat edut kun niitä ei osaa käyttää hyväkseen.

Sotataidon piilottelu : kilpailu , ylpeys, intressit ja etiikka.

Sotilasalalle on aina liittynyt piilotteltu. Nykyään armeija kätkee huipputeknologiansa "top secret" -leimojen taakse. Ideana on se, että toiset eivät saa tietää teknologiasta, jolloin etu jää vain yhdelle. Tai vähintään toinen ei tiedä mitä tarkalleen ottaen on vastassa, jolloin tämä joutuu arvailemaan enemmän.

Ennen ohjusrakennelmia ja hävittäjiä kätkettiin tietysti taistelutekniikoita. Esimerkiksi samurait harjoittelivat piilossa, jotta toiset eivät pääsisi vakoilemaan heidän tekniikoitaan. Hienostuneet tekniikat olivat salaisia, ja niitä jaettiin eksklusiivisesti valituille joukoille, pienryhmille. Näin ne eivät joutuneet vääriin käsiin - ja samalla saatiin "monopoliasemaa", jossa omien soturien arvo kasvoi. Toisaalta samuraille kehittyi monimutkainen kunniaa ja häpeää noudattava normisto.

Euroopassakin merkeverset piilottivat saksalaisen miekkailuperinteen taidot kryptisiksi salaisuuksiksi, koska niiden haluttiin auttavan vain "omassa piirissä olevia oppilaita". Taidot olivat ensi sijassa eliitin oppeja. Keskiaikainen ritari oli kuitenkin paitsi tehokas sotakone, myös ihanne. Ritari oli hyvä ja vahva.

Renessanssi muutti asiaa yllättävän paljon. Vaikka moni asia olikin ennallaan. Tekniikat olivat yhä salattuja. Mutta niiden perustelujen henki muuttui totaalisesti. Renessanssin ideana oli se, että keskiöön nostettiin universumin ymmärtäminen tieteellä ja ihmisen mikrokosmos, eli myös ihminen asetettiin tutkimuksen kohteeksi.

Filippo Vadi kirjoitti "Ars Gladiatoria" -teoksensa alkuun esipuheen. Tämä puhe on varsin idealistinen, aikansa mittapuulla eettinen, nykymaailman silmissä vähemmän. Tässä esipuheessa hän kehottaa opiskelijaa vaalimaan taistelun tiedettä sisällään. Ja muistutti että rahvaalle taidot eivät sopineet, koska he olivat tunteissaan kuin eläimiä. Vadi vetoaa että "lantsarit" ovat enemmän kuormajuhtia, koska he eivät luokittele asioita tieteellisesti. Tämän vuoksi taisteluista tulisi tappelun, rähjäämisen ja julman väkivallan välineitä. Eettinen aatelinen, joka nojaa tieteeseen ja rationalismiin, käyttää taitojaan Kuninkaansa avuksi tämän erilaisissa pulmissa. Ja räyhäävä oppilas tuottaa opettajalle häpeää, eli opettaja oli välillisesti vastuussa oppilaidensa edesottamuksista. Opettaja ei halua itselleen häpeää, koska miekkailuperinteeseen liittyi vahvasti kunnia.

Nykyslangille kääntäen Vadin esipuheen henki on suunnilleen se, että "pitkämiekka erottaa ihmisen apinoista".

Ajan mittaan kaksintaistelutilanteet ja itsepuolustus korostuivat. Esimerkiksi Capo Ferro muistuttaa siitä että itsepuolustus on taitojen keskeinen käyttötapa. Taitoja ei siis tulisi käyttää räyhäämiseen. Sotataidon sijasta keskitytäänkin yksilön olemassaolon oikeuteen. Tämä on tärkeä perspektiivikäännös kohti modernismia, individualismia ja muita vastaavia asioita.

Nykyisin rahvaankin uskotaan olevan usein tarpeeksi sivistynyttä. Siksi miekkailun opetus on nykyisin myös aatelittomille avointa. Toki vaatimukset ja vastuu ovat yhä samat. "Swords are not toys for children but the proper accountrements of a gentleman." Salailu puuttuu nykyajan miekkailijoilta. Harjoittelussa korostuu nykyisin kunnioitus, koska miekkaa ei niin vaan kannetakaan ulkona. Sitä ei siis voi kovin helposti käyttää itsepuolustukseen.

Elitismi ja salailu on kadonnut. Etiikkaan kykenee ilmeisesti rahvaskin. Luultavasti Vadi olisi iloinen että hänen oppejaan harjoitellaan. Mutta kiroaisi sitä että harjoittelijat eivät tavalliseti ole mitään aatelia, edes rupuisaa ja köyhää vähäistä aatelia. Lähimmälle aatelia pääsevät suunnilleen vain ne, jotka ovat luonteeltaan snobeja. Ja heitäkin joutuu etsimään valitettavan paljon.

Miksi uskonnollinen kieli on siansaksaa?

Otsikkoteksti voi ensilukemalta tuntua ilkeältä.

Mutta se itse asiassa on tosiasia, jonka myöntävät kaikki. Uskonnot käyttävät mielikuvia, tarinoita. Uskonnollisessa käytössä on aina runsaasti symboleita ja vertauksia. Monia asioita jotka ovat luonteeltaan erittäin tulkinnanvaraisia.

Teologian harjoittamista ei voida koetella kovin järkevästi : Sen vuoksi että relaatiota oikean tulkinnan kohdalla ei voida tehdä. Ei esimerkiksi voida kokeilla ja tehdä erilaisien tulkintojen mukaan ja sitten katsoa ketkä pelastuvat. Tietoa tästä ei ole saatavilla, joten se mitä jää jäljelle on tulkinta. Siksi ei ole ihme, että sen käytössä on erilaisia "sanaleikkejä". Tähän on kaksi selitystapaa.

Kiltti tapa:

Kielenkäytön sekavuudelle on siitä että se käsittelee ihmisen sisäistä maailmaa. Kieli taas on rakentunut käsittelemään ulkoista todellisuutta (Kyky sanoa jaettavasti "Iik, tuolla puskassa on leijona!" on kiistämättä hyödyllinen taito.) Kun kieli käsittelee ensisijaisesti arkista ja nähtävää joudutaan kokemuksia kuvaamaan symbolisesti, arkitodellisuuteen yhdistettyjen analogioiden kautta.

Ihmisten normaalikielessä abstrakteinta on tunnemaailma. Ja tunteetkaan eivät riitä ja jotain arkikokemuksen ulkopuolista käsitellään: "Jumala on rakkaus" on lauseena vertaus arkikokemukseen, ja ihmisen omiin kokemuksiin ja tätä kautta rakennettavaan samastumiseen. (Joskaan ei puskassa olevaan leijonaan. Mutta siitäkin on hyötyä. Samastumisen kautta tietyt lauseet voivat auttaa vaikka lisääntymispuuhissa.)

Ja koska Jumalaa ei osata eristää hiukkaskiihdyttimessä, tämän ilmiön luonteen luonnontieteellinen koettelu on "jäänyt pois".

Siksi kiltti ja ystävällinen reagointitapa siihen että uskonto on siansaksaa on reagointi siihen että se on "runollista", ja tätä kautta parhaimmillaan hyvinkin elähdyttävää. Tässä uskonto on siis "parhaimmillaan erinomaista taidetta".

Ilkeämpi tapa.

Paul Hesse ja moni muu ovat astetta jyrkempiä. Heistä uskonnollisen symboliikan tarkoitus on jakaa: Uskon ymmärtäminen vaatii ryhmään kuulumisen ja sitoutumisen, ja keskeistä onkin se että erotetaan "me" ja "muut". Ja saadaan estettyä vertaileva kriittinen ajatuksenvaihto näiden välillä. Ulospäin on siksi mahdollista vain julistussuhde. Kenties tätä ei ole tehty tarkoituksella, mutta muunlaiset uskonnot eivät ole pysyneet kasassa, ja hajonnut instituutio ei ole instituutio. Emme näe muunlaisia koska ne ovat tuhoutuneet.
1: Symbolit ovat tärkeitä koska uskovaisille opin pitää olla "tyhmimmän mukaan", eli niiden täytyy olla niin yksinkertaisia että ihmisen tyhmyys ei estä häntä kuulumasta joukkoon. Kuitenkin kielen tulisi olla ulkopuoliselle käsittämätöntä. Symboli toimii koska se on samanaikaisesti sisäpiirille yksinkertainen analogian lähde, muistisääntö, joka auttaa pääsemään sisälle kuvioihin. Ulkopuoliselle symbolin merkitys taas on vieras ja he eivät tätä kautta pääse sisälle systeemiin. (Systeemi on siksi olennaisesti sama kuin keskiaikaisen miekkailun merkeversejen rooli.)
2: Rituaalien avulla tehdään vahvistamista, jolla uskontoon vihkiytetään. Rituaalin toistaminen ja osallistuminen muuttaa ihmisen asennoitumista. Niiden tarkoituksena on vahvistaa kyseenalaistamatonta hyväksyntää: Symbolien epämääräisyys takaa kritiikin vaikeuden ja toisaalta niihin liittyy tunnesidos, joka auttaa vahvistamaan tunnetta siitä että tunne siitä miten "sisäpuoli ja hyvä" ja "ulkopuoli ja paha" syntyy. Tätä kautta uskonnosta tulee etiikanharjoittamista, ja ne peräti rinnastetaan "uskovien sisäpiirissä" niin vahvasti että ilman ensimmäistä ei ole jälkimmäistä.
3: Monimutkaiset opinrakentamiset ovat elitismiä. Ne tekevät ylempiarvoisiksi. Niiden kautta pyritään myös luomaan laaja ja systemaattinen oppi, jota voidaan siirtää. Tämä tapahtuu yleensä vasta kun uskonto on niin laaja, että sen systematisoinnille on tarvetta. Pienemmissä uskonnoissahan on erilaisia yksityistoimijoita. Järjestelmällinen uskonto taas rakentuu sille ajatukselle että ihminen voi mennä mihin tahansa instituutioon ja saada samankaltaista palvelua. Että ei tarvitse mennä juuri tietyn papin luokse. Mitä monimutkaisempi rakennelma on, sitä enemmän uskon johtajisto erottautuu. Tavallista uskovaa ja arjen uskonharjoittamista nämä rakennelmat eivät kosketa. Toistaalta tämäkin on eriyttävä menetelmä, koska nyt kuka tahansa ei voi kritisoida uskontoa. Jos kritisoiminen ja ymmärtäminen vaatii 10 vuoden opiskelua, ei uskonto enää helposti kohtaa "vakavaa kritiikkiä": Jos joku vaikka tekeekin sen ihmeteon että opettelee opin ja löytää siitä vakaviakin puutteita ja virheitä, tämän ääneenlausuminen ei välity riviuskovalle vaan jää eliitin sisäiseksi jutteluksi.

Miekkailun runous.

"Das ist von den vier leger
Vier leger alleyne / do von halt und flewg dy
gemeyne / Ochse pflug / alber / vom tage
nicht sy dir ummer"
(Johannes Liechtenauer)

keskiaikaisen miekkailun piirissä on käytetty symboleja. Niillä on kaikilla ollut selittävää luonnetta. Eli kuvaus on miekkailun opettelijalle hyödyllinen. Ne tekevät asioista muistettavia. Ulkopuolisen katsomana eroja symboleissa sen sijaan on paljon.

Esimerkiksi Liechtenauerin opetukset olivat kirjotettu kryptisiin riveihin (merkeverse). Niiden sisältöä ei ovi ymmärtää helposti. Toisin sanoen hänen runoelmansa olivat sisäpiirille muistisääntöjä, mutta ulkopuoliselle ne salasivat asian todellisen luonteen. Syynä on se, että tulkinnan avaimet, eli selitykset "miten tämä sana tulee tulkita" ei ollut samalla tavalla sisäpiirin ja ulkopiirin hallussa. Syynä oli tietysti protektionismi, halu pitää miekkailutaito sekä muilta miekkailukouluilta että alempisäätyisiltä salassa.

Tämä muistuttaa hieman sitä miksi jotkut sanovat "tieteen luennan yhdeksi runouden tulkinnan lajiksi" : Esimerkiksi kaasujen paineita tutkiessa voidaan selittää miten kaasu pyrkii kohti tasapainotilaa, jossa paine -erot ovat tasoittuneet. Kuitenkin tämä on matemaattinen seuraus siitä että hiukkaset liikkuvat satunnaisesti. Jos (1) päämääräsuuntautumista että (2) tietoista tavoitetta pidetään "pyrkimiseen" olennaisesti liittyneenä, tässä "pyrkimisessä" ei ole itse asiassa lainkaan kyse siitä pyrkimisestä mitä arkikielessä käytetään. Pohjalla oleva luonne on jopa täysin päinvastainen. Kun tämä ajatus sovelletaan miekkailuun, voidaan sanoa että Liechtenauer antoi "runouden tulkinnan lajin", jonka lukutapaa hän ei jakanut.

Samoin pelkistä riveistä ei saada riittävästi tietoa jotta miekkailun rekonstruointi niistä olisi riittävää. Yksityiskohtien poisjättäminen oli todennäköisesti seuraus salailevasta luonteesta. Jotkin asiat olivat "harjoittelussa jaettuja". Toinen suosittu selitys tälle on se, että merkeverset olivat "jatko -opiskelijatavaraa", joilla kokenut voisi rakentaa hienostuneempia tekniikoita.

Protektionismi toimi ; Symbolit kun voi aina selittää monella tavalla, jos tulkintaa ei ole rajattu. Tätä kautta muistisääntö toimi vain jos osasi itse asiaa. Tässä onnistuttiin hyvin. Itse asiassa Liechtenauerin esitykset olisivat yhä ymmärtämättömissä, ellei Sifmund Ringeck olisi selittänyt niiden sisältöä omassa kirjassaan. Ringeck aloitti Liectenauerin merkeversen siteeraamisella ja selitti sen jälkeen mitä ne tarkalleen ottaen tarkoittavat. Tämän jälkeen systeemi oli sen verran hyvä, että rekonstruktio lajista oli ylipäätään mahdollista.

Täysin päinvastaista symbolistrategiaa taas löytyy esimerkiksi Fiore dei Liberiltä. Hänen kuvauksensa selventävät. Hän esimerkiksi vertaa (ohessa olevassa kuvassa) eri jäseniä eläimiin. Esimerkiksi Jalat ovat elefantti, jotka ovat tukevia ja vahvoja ja oikean käsi on kuvattu tiikeriksi, joka on sekä tarkka että nopea ja voimakas. Tällä korostetaan sitä mitä asioita eri kehon osilla tulee tuottaa.

Toki osasyynä selvenemiseen on myös kuvitus. Ne jakavat sen tiedon joka muutoin oli pantattuna. Kuvista välittyy viestiä tavalla, joka muutoin vaatisi ison määrän tekstiä.