Fantasia ja lokerointi

Ihmiset tykkäävät samastua mitä ihmeellisimpiin asioihin. Itse esimerkiksi olen viime päivinä pelannut uutta Senran Kaguraa ja olen prosessissa huomannut että on aavistuksen merkityksellistä lokeroida itseä ja muita suhteessa nakuilevien ninjatyttöjen kouluihin. (Hurraa Homura Gurentai!)

Tämä on tietenkin hoopoa koska koko sarja (animeineen ja peleineen) on läpikotaisen absurdi ja hölmö. Ja uusimmassa pelissä suurin osa aseista ja ominaisuuksista on vain heitettävissä hahmolta toiselle ja tätä kautta hahmoissa ainut uniikki ominaisuus on ääni ja ulkonäkö. Joka sekin on täysin modifioitavissa pelin sisällä. Toisin sanoen hahmot ovat menettäneet vahvasti uniikkiuttaan peliteknisien ratkaisujen kautta. Ja silti hahmot ja koulut tuntuvat merkityksellisiltä. Tämän voisi selittää tarinalla jota tässä pelissä hädin tuskin on. Tämä alleviivaa sitä miten samastumiskokemuksia saa omituisistakin paikoista. Jos minä saan jotain fiiliksiä tästä, suurin osa kokee varmasti syvemmin.

Tässä on tietenkin oleellinen suhde itsereflektioon. Ja tässäkin asiat ovat jännittäviä. Sillä monesti ajatellaan että itsereflektiolla olisi jotain arvoa sellaisenaan. Että ihmiset samastumisen ja kasvamisen kautta tunnistavat ja tehostavat erilaisia piirteitä itsessään.

Asioiden varmistaminen itsereflektiolla on tietenkin vaikeaa koska jo horoskooppienkin kautta tiedetään että horoskooppeihin uskovat Forer efektin voimalla ajattelevat että menetelmien lopputulokset puhuvat puolestaan. Jopa arvotut ominaisuuslistat tuntuvat osuvilta jos niiden tuotantotapaa jotenkin personalisoidaan. Vaikka personalisointi ei tosiasiassa vaikuttaisi lopputulokseen oikeasti. Mielikuva tästä riittää.

Tämä on syytä muistaa kun mietitään miten pitkään älykkäitä ja fiksuja ihmisiä viehätti esimerkiksi humoraalioppi. Tai miten modernina aikana MBTI -mittari herää suurta luottamusta myös sellaisten ihmisten parissa joilla ei ole koulutusta, osaamista tai kiinnostusta psykologisten testien luotettavuuden arviointimenetelmien sisällöstä saati soveltamisesta käytäntöön. Näitä taitoja ei tarvita luottamuksen syntymiseen.

Usein ajatellaan että kysymisen tavalla ja itsereflektion sisällöllä on vähäinen merkitys. Eli joko ajattelee että itsereflektio toimii tai sitten se ei toimi. Todellisuus on usein jossain tässä välissä. Ja tämä ero on tärkeä kun mietitään miten jokin persoonallisuustesti toimii ja toinen ei. Vaikka ne muuten olisivatkin arkijärjen ja kielen tasolla kovin toisiaan muistuttavia, toinen testi voi olla hyvä ja toinen huono. Niiden reliabiliteetti ja validiteetti voivat olla hyvin erilaisia.

Tähän liittyen onkin hauskana välipalana ottaa oikeaa psykologista tutkimusta jota on tehty niinkin omituisesta aiheesta kuin fiktionaalisen maailman Harry Potterin kouluista. Harry Potterilla on tietenkin paljon faneja ja heille on käynyt sama kuin minulle Senran Kagurassa. Joten tutkimukseen löytyy riittävää otoskokoa ja muuta miellyttävää. "Harry Potter and the measures of personality: Extraverted Gryffindors, agreeable Hufflepuffs, clever Ravenclaws, and manipulative Slytherins" Tutkimuksen kohteena olivat Harry Potter fanien aktiivit. Eli ihmiset joille tämä kirjasarja oli erityisen merkityksellinen.

Tutkimuksessa yhdistettiin itsereflektiota, kouluihin samastumista ja Big Five -persoonallisuustestiä sekä "Dark Triad" -testiä. Näitä verrattiin toisiinsa. Tätä kautta saatiin esiin erilaisia yhteyksiä. Ja kuten arvata saattaa yhteydet eivät toimi samalla tavalla. Vaikka Harry Potterin tuvat ovat kaikki aivan yhtä fiktionaalisia lokerointimenetelmiä, osa niistä korreloi ja toiset eivät. Ja joskus korrelaatit olivat omituisia.
1: Luihusiin liitetään arkijärjessäkin se, että tarkoitys pyhittää keinot. Tässä koulussa on sisällä pahoja ihmisiä vaikka tämä ei teknisesti ottaen ole mikään pahuuden luokkakunta. Henkilöt joilla oli vahvoja Dark Triadin piirteitä (psykopaattisuutta, narsismia ja machiavellististä opportunismia) samastuivat luihusiin. Tätä kautta itsereflektio todella korreloi näiden piirteiden kanssa. Tämä on mielenkiintoinen ajatus koska usein meille kerrotaan että narsistien tunnuspiirteenä olisi jokin jalo tietämättömyys jossa he eivät voi tietää tilaansa. Toki aika yleisesti on ajateltu että narsismi myös korreloisi oman narsistisuuden tietämisen ja sen avoimen tunnustamisen kanssakin. Tässä mielessä tämä tutkimus tukee selvästi tätä jälkimmäistä yleistä ajatusta.
2: Tutkijat olivat odottaneet löytävänsä ulospäinsuuntautuneisuudesta korrelaation Rohkelikkojen tuvan kanssa. Mutta tutkimus ei näyttänyt tätä. Toisin sanoen oma pelkuruus ei vähennä rohkeuden tai sosiaalisen avoimuuden arvostamista tai sellaiseksi samastumista. Kenties tämä johtuu siitä että rohkeus ja sosiaaliset taidot ovat positiivisia luonteenpiirteitä ja ihmiset tuppaavat kehumaan itseään itselleen. Lake Wobegon -efektin vuoksi suurin osa ihmisistä tuntee olevansa keskivertoista parempia käytännössä millä tahansa mittarilla.
3: Toisaalta älykkyys on positiivinen piirre ja se korreloi Korpinkynnen älykkäiden ihmisten koulun kanssa. Yhteyttä oli tosin myös arvostuksen haluamisen kanssa. Tämä herättää mietteitä siitä miksi niin moni netissä haluaa esittää olevansa MBTI -mittarilla INTJ. Osa on oikeasti fiksuja ja netti on heille ehkä ainut viestintäkanava. Osa heistä voi sitten olla ihan älyllisesti normaaleja tyyppejä joilla on halu päteä ja he kehuvat itseään itselleen.

Tämä muistuttaa siitä että itsereflektio toimii vain joskus. Itsereflektio voi heijastaa haluja ja kuvitelmia. Itsetietoisuuselementti taas on jotain joka on siitä vaikeasti mitattava asia että me kaikki kai luulemme että meillä on hyvä sellainen.

Pieni ajatus ; Pyrkyreistä

Kun katsomme yritteliäitä epäonnistujia, näemme helposti sen mitä he haluavat olla. Rakastamme tätä ihannetta. Kun katsomme yritteliäitä onnistujia, näemme helposti sen mitä he ovat ja tekevät. Ja vihaamme tätä, etenkin jos olemme kateellisia ja näemme tässä jotain jota tosiasiassa tekisimme itsekin.

Kenties syynä on se, että epäonnistujat eivät saa valtaa näyttää pahoja puoliaan tai ihanteidensa epämiellyttäviä sivutuotteita. Kun taas onnistuminen vaatii sitä että välistä on pakko joustaa ihanteista ja liata kätensä. Kenties syynä on myös se, että luusereilla on moraalinen ylemmyys mutta voittajat voivat yhdeksässä tapauksessa kymmenestä murskata heidät jos heistä tulee uhkia.

Joka synnitön on, heittäkööt ensimmäiset 30 kiveä.

"30 Rock" on vanhahko komediasarja. Se on periaatteessa metakomediasarja komediantekijöistä ja se perustuu "löyhästi tosiasioihin", tarkalleen ottaen Tina Feyn kokemuksiin "Saturday Night Live" -ohjelman parissa. (Hän myös näyttelee ms. Lemonia sarjassa.) Tosiasiallisesti sarja on hieman enemmän jotain muuta. (Joskin siitä itse asiassa oppii ällistyttäviä tosiasioita komedianteosta, huumorin rakenteesta ja näyttelemisestä. Kenties siksi että aihepiiri on ollut sarjan tekijöille hyvin tuttu.)

Minä kuitenkin käytän sarjaa toisella tavalla. Sitä voidaan käyttää siihen, että demonstroidaan yli-ihmisyyden käsitettä.

Sarjassa käsitellään paljon kaupallisuutta, yritysjohtajuutta ja siihen liittyvää kilpailua. Joten varmasti yli-ihmisyyttä voisi hakea vaikka opportunistisesta ja kierosta Don Banksista. Miehestä joka sarjan alussa homoseksuaali, mutta on uransa puolesta valmis puukottamaan selkään ja mm. avioituu yhtiön pomon "mielenkiintoisen" tyttären kanssa saadakseen parannettua asemiaan. Nämä hahmot ovat kuitenkin jotain joita Nietzsche ei voisi hyväksyä. Sillä Banksin strategiaa kuvaa Nietzschen halveksina ressentiment. Tästä hyvänä esimerkkinä on se, miten hän yrittää neloskaudella kostaa, "vuoden odottelun jälkeen" vain saadakseen kostettua hävittyään epäreilussa pelissä. Banks edustanee hyvin vahvasti sitä stereotypiaa joka yli-ihmisyydestä liikkuu. Hänen moraalinsa joustaa ja hän on häikäilemätön ja on valmis tallaamaan muita ali-ihmisiksi.

Kenneth Parcell on sarjan eniten yli-ihmisihanteen mukaan toimiva hahmo. Tämä voi olla yllättävää ; Sillä hän on se hymyilevä harjoittelija-alainen jonka arvoksi ensin arvoidaan 7 dollaria. Ja jonka ja useiden vuosien harjoittelu ja ilmiselvästi ensiluokkainen omistautuminen ja työn taidokas suorittaminen muuttaa arvoa niin että hänen arvonsa on 5 dollaria.

Hänen työhönsä ei kuulu statusta tai arvostusta. Hän ei tallaa ketään. Hän on naïvi ja hahmoa kuvataan - niin sarjan sisällä kuin hahmon kuvauksissa televisiota katsovan yleisön parissa - tyhmänä. Lisäksi hän on hyvin ilmiselvästi kristitty. Hänen taustaansa kuvataan "äärimmäisen perähikiämäiseksi". Hän tulee "Stone Mountain" -nimiseltä paikkakunnalta josta opitaan sellaisia mielenkiintoisia yksityiskohtia että siellä jopa pormestarilla on luteita. Tosin pormestari on myös hevonen. Joka, kaikeksi onneksi, kuitenkin käyttää housuja. Hän on maalainen, ei-kaupunkilainen vaikka on asunut yhdessä suurimmista suurkaupungeista vuosia. Hän on se tyyppi joka jää ulos tärkeistä statushierarkioista. (Tai kuten sarja itse asian asettelee : "neither wealthy nor circumcised".)

Kuitenkin kun katsoo tarkemmin, itse asiassa yhtään tarkemmin, korostuvat uudet seikat. Esimerkiksi Parcellin ikään liittyy mysteeri. Sitä ei koskaan paljasteta, mutta sarjan hieman viistossa todellisuudessa on itse asiassa mahdollista että hän on ikuinen. Siis sanan täydellisessä merkityksessä. Hän on myös aina iloinen eikä anna vaikeuksien latistaa itseään. Itse asiassa hän osoittaa teoillaan, ratkaisuillaan ja sanomisillaan sitä, että hän on ehdottoman tyytyväinen juuri siinä matalatason suorittavassa ja huonosti palkatussa työssä missä hän on. (Ja Parcellin nimi on synonyymi rehellisyydelle.) Hän ei halua ylennystä. Hän on valmis menemään lakkoon kun laki säätää, että työtä ei saa tehdä yli 16 tuntia. Hän rakastaa kahta asiaa ("everybody and television") ja hänen työnsä tarjoaa häntä itseään tyydyttävän pääsyn molempiin.

Itse asiassa jos hänestä tiedetään jotain, niin yksi asia näkyy välähdyksenomaisesti lähes kaikessa mitä hän tekee. Hän on itse asiassa sarjan kompetentein hahmo. Hän kykenee ilmeisesti puhumaan kaikkia mahdollisia kieliä, sillä hän keskustelee ja vastaa sujuvasti vierailla kielillä (mm. kiinaksi ja latinaksi) sarjan aikana. Hän on voittamaton pokerissa. Hän tietää uskomattoman määrän triviaa televisiotyöstä. Näyttelijät ja komediantekijät kokevat hänet eräässä jaksossa uhkana koska hän viihdyttää ihmisiä hissimatkoilla paremmin kuin mitä he tekevät näyttämöllä. Ja hän suorittaa mitä ihmeellisempiä asiakaspalvelullisia tekoja näyttelijöiden puolesta. Hän suorittaa työnsä aina täydellisesti (lukuunottamatta sitä jaksoa kun hän innostuu kahvista). Ulkopuolisesta tarkkailijasta tuntuu että miehen talentit jäävät huomaamatta ja turhiksi. (Turhiksi kuten Parcellin äidin yliopiston tohtorintutkinto!) Parcell vaikuttaa tyhmältä koska jostain syystä länsimaisessa elämänmenossa ystävällisyys ja iloisuus ovat heikkouksia eli tyhmyyttä.

Parcellin hahmo kuvastaa kaunatonta omaan asiaansa omistautumista tavalla jossa taito ja yrittäminen kohtaa sen, että ei välitetä hittojakaan siitä mitä muut sanovat. Aito Nietzscheläinen yli-ihminen ei aktiivisesti tuhoa ja tallaa vaan tuho tulee korkeintaan sivutuotteena sitä kautta että kun luo uutta, niin siinä tulee helposti muutettua jotain muuta. Parcell tuottaa sivutuotteenaan sellaisia asioita kuin kilpailuyhteiskunnan arvostusten halveksimista - hänelle ei ole väliä onko asia "hyväksyttävää New Yorkissa vai ei", tärkeintä on että tekee hyvin. Toisaalta hän tuntuu itsekin tiedostavan lakkojaksossa, että hänellä on negatiivinen vaikutus palkkaamiseen. Sillä kun yhtiö uhkaa säästösuyistä lopettaa harjoittelijoiden palkkaamisen tyystin, hän selittää että sitten harjoittelijoiden töihin pitäisi palkata joku ei-harjoittelija joka vaatisi kovempaa palkkaa eikä olisi valmis niihin työehtoihin. (Joihin hän itse hakee tavallaan huononnusta koska hän haluaa tehdä sitä aina vaan enemmän.) Muut ovat hänelle häijyjä mutta hän ei katkeroidu ja masennu - kuten normaali terve ihminen tekee. (Kuten sarjassa nostetaan esiin muutamaan otteeseen. Assistenttien työ on oikeasti kyynistävää.) Parcell myös vastaa aivan selvästi Nietzschen tärkeimpään yli-ihmisyyttä koskevaan haasteeseen, ikuisen paluun kysymykseen. Hän tekisi joka päivä saman, koska jokainen päivä on sama. Parcell on tässä mielessä todellinen taiteilija sanan Nietzscheläisessä mielessä.

Itse asiassa jos miettii miksi Nietzsche moitti kristinuskoa, niin täytyy nähdä että se johtuu siitä että Nietzsche kuvasi kirkkoa ja uskontoa hyvinkin Don Banksin kaltaiseksi. Kirkko asetti ihmisiä ali-ihmisyyteen aivan kuten Banks halveksuu niitä jotka tienaavat häntä vähemmän. Nietzsche vihasi orjamoraaliin asettamista. Tätä voi olla vaikeaa ymmärtää jos (a) ei hyväksi Nietzschen tapaa käsitellä kirkkoa ja (b) luulee että Don Banks edustaa yli-ihmisyyttä. Nietzschen mukaan yli-ihmisyyttä enemmänkin tarvittiin sen vuoksi että kirkko tallasi ihmisiä ja käyttäytyi kuin Don Banks. Stereotypioiden yli-ihmiskuvat ovat siis oikeastaan se mitä aito yli-ihminen voisi vastustaa.

Kaukispartionainen

Eilinen ilta tuotti yllätyksen. Susanna Kaukiselta tuli julki erikoisia kommentteja. Erikoinen kommentti ei ole se, että joku haluaa Susanna Kaukisen näköisiä lapsia, vaan se, että "Apropoo, blokkasin ton MV -lehden Iljan ku se pitkästytti mua kuulostamalla suvakilta." Tämä on toki yllättävä uutinen jopa Lapuan liikkeen uudelleenperustajalta.

Pian kommenttirintama tuotti lisää hämmentävyyttä. MV -lehti, jolla ei virallisesti ole päätoimittajaa ja toimittajia, teki julkaisua koskevan kommentin joka muistuttaa kovasti päätoimittajien julkaisuratkaisuja. (Joita tosin on kyseisen lehden seuraajien toimesta muiden lehtien kohdalla tupattu pitämään sensuurina.) Kaukinen oli suuttunut siitä että MV -lehti ei ollut julkistanut hänen ", sanotaanko, rotuhygieniajuttuaan". Nyt Kaukinen on sitten yrittänyt saada MV:n leppymään koska hänellä on intessejä saada mitään julkaistua enää koskaan. "Nyt hän on nähtävästi tajunnut, mitä tuli tehtyä, ja yrittää valjastaa MV:n uudelleen ajamaan hänen asiaansa julkaisemalla hänen kirjoittamiaan tekstejä vetoamalla "yhteiseen rintamaan"." Huvittavaa on myös seurata erilaisia "seivauksia" Kaukinen selittelee. "nyt hän selittelee aikaansaamaansa sekasortoa, että se oli "suunnitelmallista provokaatiota" rasistimyyrien houkuttelemiseksi koloistaan."

Itse olen ollut Kaukisen kanssa kiitettävän vähän tekemisissä. Tämä "kansalaisaktivisti" oli kohtaamisemme aikaan Vasemmistoliitossa ja toimi Espoon Vasemmiston hallituksessa (2012-2013). Ja kirjoitteli postmodernia Skepsikseen. Aiheena oli retoriikka ja muu vastaava. Tämän kohtaamisen perusteella uskallan sanoa että hän ei ole tyhmä. Uskallan väittää että kirjoitusvirheet ja halpa kieli lienevät valittuja, eivät "perittyjä tai opittuja", ominaisuuksia. Tyyli on valittu hyvin huolella. Vaikka toisin voisi luullakin.

Tässä mielessä olen valmis luokittelemaan Kaukisen sellaiseen luokkaan jossa "rasistimyyrien houkuttelu" voi itse asiassa olla "yksi valittava tie". Kaukinen vaikuttaa siinä mielessä samantyyliseltä ihmiseltä kuin Jussi K. Niemelä, että molemmilla on selvästi tapana pyrkiä johtoon tai päättävään asemaan aktivistitoimessa, ja sitten jos valtaa ja tilaisuuksia ei tule tarpeeksi, niin vaihdetaan puljua hyvinkin riitaisasti. (Kaukinen on tosin kertaluokkaa pahempi. Joka on kyllä jo sinällään ns. "jotain".)

Tämä opportunismi vihjaakin siihen että Kaukinen ei ole lepakonkakkahullu sanan täydessä höyrähtäneessä mielessä. Sillä kunnon vihainenkin lepakonkakkahullu on vilpitön ja ei-laskelmoiva. Pikemminkin näyttää siltä että Kaukinen synnyttää "harkittuja provokaatioita" joissa sitten muut toimivat eri tavoilla. Ja sitten kun selviää mitä monista vaihtoehdoista toteutuu, Kaukinen määrittelee tavallaan sen että "mikä oli se tavoite alunperinkin". Tässä osin mieleeni tulee lähinnä Putin jolla näyttää olevan taipumusta samantyyliseen "iteratiiviseen strategiointiin". (Hän ei mene perinteisessä määrittein ideologia edellä puuhun. Mikä olisi piristävää ja kaunista siihen asti kunnes se ei ole.)

PersKustarallaa

En ollut hirveän tyytyväinen vaalien tulokseen. Ehdottoman Objektiivnen Vaalitulosanalyysini on se, että kokoonpano on.
* Toivottu kuin lampaan kanssa naimisiin menevä homoseksuelli.
* Ironinen kuin simpanssin kanssa sekstaava darwinisti.
* Tasa-arvoinen kuin lapsiin sekaantuva kääpiö.

Sikälimikäli äänestystuloksilla on oikeasti mitään syvällistä merkitystä, niin jos minulla olisi jotkin pyhät arvot, niin nämä vaalit olisivat oksentaneet ja paskantaneet niiden päälle ja sen jälkeen perseraiskanneet ne ; Olen aina ollut sitä mieltä että olen erinomaisen nerokas ja suurin osa ihmisistä on idiootteja. Nämä vaalit ovat vahvistaneet näkemystäni. Vaalit siis tukivat ja vahvistivat itsetuntoani. Tai ainakin egoani.

Toisaalta on huomattava, että vaaleissa menestyi sekä liberaalilla etiikalla että konservatiivisella politiikalla. En näe näiden yhdistämistä kovin helppona. Yllättävintä oli kuitenkin se, että lopputulos oli sen laatuinen että olen itse asiassa hieman tyytyväinen siihen, että äänestin Päivi Räsästä. Sillä vaalejen lopputuloksessa oli kysymys siitä että vaikka en pidäkään Keskustaa niin huonona puolueena kuin sen maine on - missä on hyvin tarkasti asetettuja sanoja - niin keskustan voitto oli sen verran suuri, että olisin ollut pettynyt mittasuhteisiin. Tämä on merkittävää koska olisin todennäköisesti muutoin äänestänyt Keskustaa. (Jälleen.) Se on minulle sopivan ihanteeton, opportunistinen ja idealismin sijaan arvot myyvän strateginen. Sille on kysymys eduista ja niiden jakamisesta, ei mistään objektiivisesta moraalinäkemyksestä jonka alle alistaa koko Suomi. (Paitsi ilmeisesti poikkeuksena keskiolut, jonka takana on wanha kehno moralismi. Olut vetää minut itseni ripulille, mutta teko on silti minusta ylettömän kummaisa. Ei minun tarvitse ymmärtää miksi jokin oikeus on. En minä kykene ymmärtämään miksi ihmiset homoilevatkaan. Eikä se silti ole minulta pois.)

Olenkin siksi hieman yllättäen Jori Mäntysalon ajatusten kannoilla. Hän on alleviivannut sitä, miten uskonnollinen vakaumus menee helposti asioiden yli niin uskovaisilla kuin ateisteillakin. Kirjoitin tähän liittyen jopa melko pitkän tekstin Uuden Suomen blogiini. (Todellisuus ei anna samanlaisia saavutuksia, Trophyja, kuin PlayStation 3. Mutta tuon koko tekstin lukemisesta voisi antaa sellaisen.)

Tätä kautta voisin sanoa viimeisen, vaalien kannalta hieman myöhässä olevan, kannanoton vaalikoneisiin. Nykyään voidaan jopa sanoa että vaalikoneet ovat algokratiaa. Vesa Linja-aho kirjoitti siitä miten vaalikoneista puuttui monia monista tärkeitä kysymyksiä. On selvää miten tällä on vaikutusta lopputuloksiin. Perinteinen tapa seuloa - etenkin vallinneessa ympäripyöreässä hengessä - tietoja puolueista on taas ollut liian aikaavievää ja muutoinkin tuskaista.

Itse näkisin että vaalikoneisiin pitäisi unohtaa myös koko "yhden puolueen ajatus". Keskustan liian suuri menestys korosti sitä, miten keskusta on minulle hieman kuin libertarismi. Pidän molempia pienessä määrin oikein hyvinä. Ne parantavat kokonaisuutta. Mutta eivät enemmistönä ollessaan. Silloin puolue muistuttaa Elias Koskimiehen "Korusähkeitä" -kirjan opettamasta : "Joten jos olet saanut keskustan jäsenkortin vaikka et kuulu puolueeseen - muista että olet osa suurempaa hyvää. Sinut on kutsuttu mukaan. Olet osa yhteisöä, joka kulkee läpi Suomen pitkänä kahisevana lietelannalle tuoksahtelevana kähmintäjonona."

Siksi olisikin iloista jos vaaleissa saisi äänestää siten että saisi ehdottaa puoluejakoa jossa on ikään kuin isommasta paikkajaosta. Yksi ihminen-yksi puolue -äänestysjärjestelmä kun ei huolehdi kokonaisuudesta.

K -onservatiivit

Jos katsotaan ihmisiä, voidaan huomata että tyhmyys suojaa tietynlaisilta typeryyksiltä. Jos esimerkiksi otamme ampuma-aseita koskevan arvokeskustelun, voimme huomata että samat ihmiset saattavat selittää että "aseet eivät tapa ihmisiä - sen sijaan ihmiset tappavat ihmisiä". Ja sitten aseita kuitenkin voidaan tämän saman ihmisen toimesta perustella sillä että itsepuolustus tai jopa ajatus siitä että aseilla voidaan vastustaa hallitusta jos tämä päättää ryhtyä tyranniksi. Ei tässä voi sanoa että eivät aseet puolusta ihmistä vaan ihmiset puolustavat ihmistä. Tai sanoa että eivät aseet tee vallankumouksia vaan ihmiset tekevät vallankumouksia. (Erikoista on että miten tätä keskusvaltiota vastaan hyökkääminen koetaan joksikin muuksi kuin vallankumoukseksi. Vallankumous koetaan kommunistiseksi termiksi.)

Tämä ristiriitaisuus on kuitenkin eräässä mielessä positiivista. Nimittäin siinä mielessä että siinä ihminen oppii jossain määrin antamaan joustoa tosiasioille. Jos ihminen sen sijaan on rationalisti joka arvostaa koherenttiutta saattaa riskinä olla juuri se että tajutaan miten oma lempiteoria on uhattuna. Ja näin syntyy koherentti ad hoc -maailma jossa tosiasioille ei jousteta. Itse asiassa  tässä kohden onkin jännittävää että älykkyyden psykometriaa on tehty paljon. Ja moni ymmärtää älykkyydestä ja fiksuudesta sen että tämä ihminen olisi luotettava ja osaisi erottaa totuuden epätodesta. Monesti käy kuitenkin juuri päin vastoin. Korkea älykkyysosamäärä nimittäin, aivan tunnetusti, korreloi sekä valehtelemisen että bullshittiin uskomisen kanssa ; Älykkäitä ihmisiä saadaan siksi huijattua muita enemmän esimerkiksi talousasioissa. Nämä useille epäintuitiiviset asiat eivät ole kuitenkaan kovin yllättäviä kun muistetaan että älykäs ihminen osaa suojata omaa teoriaansa ovelasti näppärin ad hoc -saivarteluin.

Konservativismissa olevia jännitteitä.

Oleellisinta olisi löytää jonkinlainen keskitie. Esimerkiksi miettiä miten ristiriidoista voidaan oppia. Otan tästä esimerkiksi konservatiiviuden. Ihan sen vuoksi että lasken itseni sellaiseksi. Olen aikaisemmin moittinut konservatiiveja ns. "Asimov -taudista". Eli siitä että he ajattelevat että kaikki oleellinen on keksitty. Tässä ajatellaan sitä mikä on toiminut aikaisemmin ja keskitytään keskiarvoihin. Tätä korostamaan voidaan saada ne ihmiset jotka selittävät elämänohjeeksi sen että "käy gradusi loppuun ja hae töitä. Niin saat hyvän viran johon mennä ja kaikki käy hyvin". Tämä on varmasti toiminut 1960 -luvulla erinomaisesti. Ja näitä hokevat ihmiset eivät ymmärrä että maailma on muuttunut kun taas he itse eivät. He ovat elämänkokeneita, mutta lähinnä sillä irrelevantilla tavalla että he ovat olleet pitkän aikaa elossa. He eivät ole usein joutuneet hakemaan uuteen työhön. (Ja jos he joutuvat ja kohtaavat vaikeuksia tämä on helppo selittää ageismilla, vanhempien ihmisten sortamisena. Joka on aivan varmasti totta. Mutta ei  niin vahvasti kuin voisi luulla.)

Moni minun ikäiseni konservatiivi on tiedostanut tämän. Heille tässä on jopa jonkinlaista kusetetuksi tulemisen tunnetta. Ja osa syyttää tästä "hyysäyskulttuuria". Onkin totta että yleiseen peruskoulutukseen panostaminen on jotain jota voi odottaa niiltä "kommareilta" jotka kannattavat säätykiertoa. (Mutta kyllä kaltaiseni konservatiivisesti sävyttynyt meritokratian kannattaja on sitä mieltä että syntyperä ja vanhempien kyky maksaa yliopistomaksut ei ole mikään tehokas tie yhteiskunnan hyvinvointiin.) Ja yleinen pärjääminen ja optimismi on ollyt "hyysäyskulttuurissa" hyvinkin vallitsevaa. Kulttuurissa jossa ei ole syyllisiä vaan pahantekijätkin ovat lempeästi uhreja on ollut luontevaa luoda valoisaa tulevaisuutta. Utopia -ajattelu on "vähintään jossain määrin" vasemmistolaisintellektuellismiin sopivaa. (Joka taas kaltaiselleni kyyniselle sialle maistuu tyylipuhtaalta kusetukselta, jota levittävä joko valehtelee tai on idiootti.)

Tämä huomio siitä että perinteinen ja hyväksi havaittu toiminto ei pelaa nykytyöyhteisössä kertoo että "perinne" ei kuitenkaan ole kovin hyvä vedottava asia. Konservatiiviuden perusteemana on aina jossain määrin juuri se että toimintatavat kiteytyvät perinteisiin. Tässä mielessä on hyvä huomata että "ennenkin on toiminut" ei muissakaan kysymyksissä ole yhtä ilmiselvä kuin voisi luulla. "Ei pidä korjata jotain joka ei ole rikki" ei ole tässä mielessä kovin tehokas ajattelutapa. Koska kun yhteiskunnassa asiat muuttuvat, niin voidaan olla varmoja että toimintakonteksti muuttuu. Tämänlaisia iskulauseita on helppoa heitellä, koska ne ovat vakuuttavia mutta kuitenkin niin abstraktisti yhteiskunnallisiin asioihin liittyviä. (Yhteiskunnan deterministisesti säädelty koneistovertaus on toki klassisen Asimov -taudin oire sekin.)

Kuten halveksittava ekoterroristi Kaczynski asiaa tiivisti, konservatiivien ongelmana on se että he usein kannattavat yritteliäisyyttä ja uutta teknologiaa. Joka muuttaa infrastruktuuria ja asioiden tapahtumisyhteyksiä. Joka taas uhkaa perinteisiä toimintatapoja ja asenteita. Työmarkkinoiden muutos on tästä mainio esimerkki. Monella konservatiivilla onkin tässä ollut "joustoa tosiasioihin nähden". Ja joukosta löytyykin "uusluddiitteja" jotka esimerkiksi katsovat että työ voi loppua teknologian kehittymisen vuoksi. (Minustakin mahdollisuus ja aihe on tärkeä ja kysymykseen pitää vähintään vastata.)

Näiden jännitteiden perusongelmana voi olla häiriintyminen. Siis jokin jossa ongelma joka tyystin kiistetään, koetaan uhaksi konservatiiviudelle ja aletaan debatoimaan itse jännitteen relevanttiutta vastaan, tai sitten jännite myönnetään mutta se muotoillaan pseudo-ongelmaksi muutamalla asiaankuuluvalla ad hoc -oletuksella. Itselleni kaikki nämä edellämainitut keinot ovat irrelevantteja koska se mikä ratkaisee ei ole koherenssi vaan parsimonia. Siksi asioista olisi enemmänkin otettava opiksi.

Miten tätä voisi fiksailla?

Nassim Taleb on "antihauraassa" lähestynyt samoja ongelmia sitä kautta että hän on etsiskellyt syitä sille miksi taantuma on lähtenyt vellomaan. (Tämä kirja on siitä hauska että se varmasti viehättää osaltaan konservatiiveja. Perinteiden lataama pragmaattinen viisaus saa kehuja ja keskushallintoa epäillään ja luotetaan paikalliseen päätöksentekoon. Joka taas on konservatiiviuteen sidoksissa. Tosin muu aineisto sitten varmasti ärsyttää koska se näyttää miten tyylipuhdas konservatiivinen ajattelutapa ei toimi.)

Konkurssien kohdalla Taleb näkee syynä ensi sijassa liian suuren koon ja tähän liittyvän toiminnan rationalisoinnin. Suuri koko ja tehokkuusajattelu johtavat helposti kohteisiin jotka ovat sekä "liian suuria kaatumaan" että "hauraita" siinä mielessä että niissä voi olla jokin osa jonka muutos yhteiskunnassa johtaa niiden tuhoutumiseen.

Syynä on se, että jos systeemiä rationalisoidaan se usein tarkoittaa;
1: Kadunmiehen silmissä sitä käsittämätöntä tilannetta jossa yritys potkii työntekijöitä pois vaikka yritys tuottaa voittoa. Pörssipelien ohjaamassa talousmaailmassa voitto ei ole kuitenkaan yhtä oleellinen asia kuin odotus tulevista voitoista. Ja tämä vaatii voittojen sijaan kasvua. Ja kun toimintaa rationalisoidaan siitä tehdään täsmällistä ja systemaattista. Ja jossain vaiheessa on välttämätöntä että tämä johtaa siihen että tosiasiassa yritys myy tehokkuuden nimissä sattumankestoaan. Jossain vaihessa laiskat työntekijät on potkittu pois. (Tämä ongelma on onneksi ymmärretty työpaikalla jossa olen töissä. Siellä projekteissa on aina hieman löysää ja tulosta tehdään aina hieman tarpeettoman paljon. Syynä on se että sitten jos tapahtuu jokin katastrofi, projekti ei kaadu vaan sitä voidaan paikkailla lennosta. Tätä ei voi tehdä jos jokainen tekee jo valmiiksi maksimitehokkuutta mononkuvanpelko persiessä. Ja meidän alallamme sattumaa on väistämättä paljon. Markkinatutkimuksissa ryhmäkoot ovat maltillisen kokoisia joten esimerkiksi flunssa-aalto saattaa romauttaa rekrytoitujen ryhmien jäsenmäärät viimeisenä päivänä.)
2: Keskusjohtoa tehdään usein koska halutaan säästää byrokratiassa. Tämä johtaa siihen että asioita säädetään keskitetysti. Tämä johtaa siihen että joustavuutta paikallisiin olosuhteisiin jätetään helposti tekemättä. Ja toisaalta näiden muutokset ovat vaikeampia koska asiat on päätetty jossain ylempänä. Näin tilanteisiin reagointi hidastuu tai on jopa olematonta. Sillä jos joustavuutta lisätään se vaatisi lisää byrokraattista päätöksentekoa lähemmäs perustyöntekoa ja se söisi tehot byrokratian keskittämiseltä.
3: Suuri koko tuo uusia ongelmia. Esimerkiksi jos on yksi suuri keskusvarasto sen palaminen johtaa suurempaa kokonaistuhoon kuin hajautetummat varastot. Olisi todella epätodennäköistä että ne kaikki palaisivat kerralla. Joten tulipalosta tulee enemmän "pienen tuhon sijaan valtava kertatuho".
4: Lisäksi suuret yksiköt johtavat omituisiin tilanteisiin. "Liian suuri kaatumaan" -yritykset tuottavat kaatuessaan usein tajuttomia tappioita. Jos esimerkiksi pienet paikalliset liikkeet korvataan megamarketilla, se johtaa työllisyystilanteen oleelliseen muuttumiseen. Ei välttämättä siten että kauppiaat eivät uudelleentyöllistyisi megamarketissa. Vaan siten että liikkeiden konkurssista tulee isosa yksikössä vakava totaalituho. Perinteisessä tilanteessa jokunen pieni liike menee konkurssiin toistuvasti, mutta vain harvoin joka ikinen liike menisi konkurssiin. Suuressa kauppakeskuksessa itse liiketila on jätti-investointi. Ja kaikki ovat sitoutuneet tähän. Kun tämänlainen paikka menee konkurssiin, se aikaansaa valtavan vahingon ympäristöön. Lisäksi tämänlainen suuri tuho iskee myös megamarketin liittolaisiin. Näin ollen yhteiskunnan tasolla voikin olla niin että joudutaan syytämään hirveästi rahaa siihen että "liian suuri kaatumaan" ei kaatuisi. Sillä tuhoutuminen veisi vielä enemmän rahaa ja johtaisi vielä suurempaan persnettoon.

Kaiken kaikkiaan tässä taustalla on runsaasti sitä samaa henkeä mitä löytyy Jukka Hankamäeltä ; "älä osta sen firman osakkeita, joka rakentaa uuden pääkonttorin". (Aihe on ollut minustakin tärkeä ja kiinnostava.) Eikä liene yllätys että en luota ihmisiin, heidän älyynsä tai hyväntahtoisuuteensa. Joten perustaa suuriin ja toimiviin keskushallintoihin on vaikeaa luoda. Se että joku todella voisi ymmärtää syvästi kaiken ja hallita ja kontrolloida yhteiskuntaa on mahdotonta. En luota siihen edes jalostusohjelmissa. (Salaliittoteoriat ovat minusta lähtökohtaisesti naurettavia. Sillä niissä luotetaan että maailma on keskusohjattua ja joku suunnittelee tämän kaiken. Ei niihin voi sanoa muuta kuin että elämä on ensikertalaisten tumpeloiden käsissä. Axel Oxenstiernan sanoin "An nescis, mi fili, quantilla prudentia mundus regatur." ~ poikaseni, kunpa tietäisit miten vähällä järjellä maailmaa hallitaan.) Ja näin ollen olenkin hyvin samaa mieltä Talebin ajatuksen kanssa. Hän ajaa pienempiä kontrolliyhtymiä - suosittujen fuusioiden tai kuntaliitosten sijasta.

Mutta fiksailisin Talebiakin.

Näkisin että Talebin ongelmana on se, että hän ajattelee liiaksi yhden taikaluotinsa kautta. Voisin nimittäin tarttua Talebin ajatukseen evoluutionäkökulmasta. Yhteys ei ole typerä monestakaan syystä. Taloustieteen ja evoluution välillä on ollut yhtäläisyyksiä aivan alusta lähtien. Malthusin talousteorialla on ollut inspiraatiovoimaa evoluutioteorian kehittymisessä. Ja Talebkin puhuu siitä miten epäonnistumiset karsivat typeryyksiä. Ja viittaa muutenkin kehittymiseen tavalla joka vihjaa alkeelliseen evoluutiovertaukseen jonkinlaisena lukeneisuuden osoituksena.

Ja analogia toimii jossain määrin. Esimerkiksi Talebin ajatuksia voi saada valaistua evoluution ystäville tutulla tavalla. NImittäin jos evoluutio otetaan esiin ja ajatellaan että sukupuutto ja konkurssi olisivat vähän kuin toistensa sukulaisia, niin voidaan huomata että moni "eugeeniikan ystävä" ja "rodunjalostaja" tekee saman virheen mistä Taleb moittii taloustieteilijöitä. Nimittäin tehokkuus vertautuu varsin hyvin siihen mitä moni eugeniikkaa haikaileva hakee. Mutta sukupuutonkestävyys toimii hajonnalla. Mitä suurempi variaatio populaatiossa on, sitä vaikeampaa on tuottaa katastrofia jonka laajuudesta todettaisiin että "eikä yksikään pelastunut". Tämä on tuttu ongelma muurahaisyhteisöissä joissa pesä on itsessään hyvin funktionaalinen, mutta koska muurahaiset ovat geneettiseltä variaatioltaan minimaalisia voi sienitauti tai loinen pyyhkäistä koko pesän. Sama ongelma on toki tuttua myös maataloudessa. (Suurin osa geenimanipulointiin liitetyistä ongelmista, kuten koloradonkuoriaiset ja vastaavat johtuvat monoviljelystä, vuoroviljelyn puutteesta ja muusta ns. tehomaataloudesta. Variaation puute, ei geenialleelien syntytapa on se ratkaiseva asia.)

Mutta jos me mietimme asiaa tarkemmin, voimme muistaa konseptin joka kehittämisessä Eric Pianka on näytellyt tärkeää osaa. Hän nimittäin kehitti ekologiassa keskeisen ajatuksen K -strategiasta ja r-strategiasta. (Ekologia taas on evoluution ymmärtämisen kannalta aika keskeinen ala.) Ja niitä molempia yhdistää se että ne ovat omalla tavallaan erinomaisia strategioita. Ja niitä erottaa se että ne ovat hyvin erilaisia strategioita. Niistä molemmat ovat oikeita strategioita, mutta niiden ratkaisutavat eroavat toisistaan syvästi. Niin syvästi että "erilaisten taikaluotien ystävää" se voisi äimistyttää.

Talebin ongelmana tässä kohden onkin se, että hän korostaa taantumaa ja konkurssia. Hänen päästrategiansa on minimoida konkursseja, taata varma pärjääminen. Hajauttaminen, pienet yksiköt ja satunnaisuudenkesto ja vastaava ovat tässä taatusti hyviä kikkoja. Mutta tämän esittäminen päästrategiaksi on hieman sama kuin selittäisi että evolutiivisesti kannattavaa olisi vain harjoittaa r -strategiaa. Ja nimenomaan r-strategiaa

Jos mietimme taloudellista vakautta voimme ilahtua siitä että K ja r -strategiat tarjoavat taustalle peruskäsitteeksi eliöyhteisön vakavuuden eli stabiliteetin. Tämä tarkoittaa sitä miten hyvin populaatio tai eliöyhteisö kestää erilaisia ympäristötekijöiden muutoksia. Tässä kohden olennaisena on elinympäristön vakaus.
1: Kun olosuhteet ovat vakaat, syntyy helposti erikoistuneita lajeja jotka käyttävät yhtä tiettyä ekologista lokeroa. Tämä vähentää lajien välistä kilpailua ja johtaa esimerkiksi sademetsien lajikirjoon. Lajit ovat liitoksissa toisiinsa ja ne ovat yleensä spesialisteja. Kun tätä jatkuu kauan (määritelmä vakaalle elinympäristölle) seurauksena yleensä se että eläinkantojen tiheydet ovat kantokyvyn maksimin lähellä. Tälläisessä ympäristössä ylenmääräinen lisääntyminen ei ole hyvä strategia. Ja siksi tässä tilanteessa sovelletaan K -strategiaa. (Virallisesti K viittaa ympäristön kantokykyyn. Itse muistan strategian nyrkkisäännöllä "K unnollinen" ja "r enttu" -strategiat. Helpompi muistaa sekä termi että sen sisältö.) K -strategiassa suositaan suurta kokoa. Jälkeläisiä tuotetaan vähän ja niihin panostetaan. Jälkeläiset kestävät heikommin kuolemisia koska jälkeläisiä ei ole ylenmäärin. "Laatua määrän sijasta". Tämänlaisessa ympäristössä ongelma on se että jos ympäristöä muutetaan moni laji ajautuu sukupuuttoon.
2: Sen sijaan epävakaassa ympäristössä lajisto koostuu generalisteista. Ekologiset lokerot ovat leveitä. On kyettävä mukautumaan. Koska ympäristö muuttuu on oltava opportunistinen. Tällöin panostetaan jälkeläisten määrään ja luotetaan siihen että suuri variaatio ja mukautuvuus ja suuri jälkeläismäärä johtaa siihen että edes jokin jää henkiin seuraavan sukupolven lisääntymispurskausta varten. Yksittäiseen jälkeläiseen ei kannata panostaa koska tässä laitettaisiin liiaksi "kaikki munat samaan koriin". Näin esimerkiksi monet autiomaan kasvit tulevat toimeen satunnaisten sadeaaltojen ja vaihtelevien ja epäsäännöllisten kannanvaihteluiden kanssa.

Tätä kautta on ymmärrettävissä miksi niitä suuria yrityksiä kasvaa hyvinvoinnin ja vakaana aikana ; Suuruus tuottaa pysyviin olosuhteisiin sopivaa vakautta ja kestävyyttä. Siksi pienet opportunistit tallautuvat jalkoihin. Spesialismi ja erikoistaitojen osaaminen on jotain johon voidaan panostaa, sillä voidaan luottaa että se työläs harjoitteluaika ei mene luultavasti hukkaan. Jos on spesialisti "ja tämä ala lakkaa olemasta", niin siinä on niskassa vain opintovelat ja lähtötila muihin töihin on sama kuin sillä tyypillä joka meni amikseen ja joka teininä kulutti aikansa viinanjuomiseen ja tupakointiin. (Joka epäonnistuneesta spesialistista varmasti muistuttaa siitä että kannattaa ryypätä nuorena kun vielä voi.) Samalla korostuu se että konkurssitila ja taantuma todellakin muuntaa ympäristöä ja johtaa tuloksiin tavalla joka on Talebin ajatuksista hyvinkin tuttuja. (Tosin tässä on se riski että "liian älykästä" hämää analogioiden osuvuus ja se miten mieli sovittaa tosiasiat ad hoc hienoihin teorioihin. Koska juuri tämä on se riski joka älykkyydessä on.)

Mutta kun mietimme Talebin keskeisiä ajatuksia, kuten virheistä oppimista ja kehittymistä jossa kokeilevat insinöörit kikkailevat ja kokeilevat meidät kohti yhä parempaa maailmaa, ollaan tilanteessa jossa se mitä insinöörit tekevät on se, että he tuottavat yhä hienostuneempia ja tätä kautta spesifimpiä laitteita. Jotka kuitenkin muuttavat elinympäristöä. Näiden välillä on jännite. Ja tämä johtaa siihen että luultavasti mitään yhtä taikaluotia ei edes ole. Vakaissa ja eiedistyvissä yhteisöissä perinteillä on suurempi arvo. Mutta jos yhteiskunta muuttuu, niin sitä ontommaksi "älä korjaa jotain joka ei ole rikki" on. Mutta toisaalta korjaileminen opportunismia ja laajakirjoisuutta vaativassa tilanteessa haiskahtaa uuden spesialistin kuoriutumiselta.

Erikoisinta tässä on kuitenkin se, että perinteiset konservatiivien hyveet ovat yleensä konformistisia ja muutosvastarintaisia. Ja niissä todellakin vastustetaan ahneutta ja opportunismia. Niissä suojellaan vakautta ja järjestelmiä. Toisaalta taas liberaaleja kutsutaan rentuiksi ja he itse kunnioittavat joustavuutta ja maailman satunnaisuutta ja erilaisten vaihtoehtojen kanssa kikkailua. Ja vallankumouksia ja muutoksia. Kenties tämä vihjaa siitä miten molemmissa päissä poliittista linjamaa on enemmän järkeä kuin oikein kukaan - niin konservatiivien kuin liberaalienkaan puolella - oikein haluaisi myöntää. Mutta kuten moni tietää, strategia on jotain joka ei ole "absoluuttisesti oikeampi" vaan "oikeampi tilanteessa". Tässä huomiossa on sitten kaksi erikoista seurausta joita juuri kukaan ei intuitiivisesti näytä oivaltavan:
1: Konservatiivit ovat kenties yhteiskunnan vakauden ja pysyvän vauraudenkin takana, mutta he ovat potentiaalinen uhka sen olemassaololle. Mikään moraalikato ei uhkaa tuholla yhtä kaikenkattavasti kuin järjestäytynyt perinteistä oppimisesta byrokratisoitunut ja säädelty yhteiskunta. Liberaali ja kokeileva yhteiskunta taas ei johda taitaviin spesialisteihin vaan keskittyy yhteiskunnan säilymiseen.
2: Konservativismi on jotain joka ei ole parasta sodissa ja konflikteissa. Konkurssikypsän yhtiön ei kannata hakea voimaa fuusioista. Hyvinä aikoina pitäisi fuusioitua jos on fuusioituakseen ja yhteiksunnalle parasta olisi että huonoina aikoina yritettäisiin monialaistua ja vältettäisiin liittoumia.
3: Konservatiivien perusongelman näyttää olevan keskiarvojen tuijottaminen ja ajatus siitä että menneisyydessä tehdyt kokeilut ovat varmin keino toimia. Talebkin moittii monia yrityksiä siitä että he huomioivat vain ongelmia jotka on jo kohdattu. Hän kuvaa tätä "kalkkunaongelmaksi" viitaten klassiseen vertaukseen jossa kalkkuna saa isännältä siemeniä joka päivä. Paitsi sinä jona saa kirveestä. Kalkkuna oppii menneisyydestä mutta tulee hauraaksi. Asimov -tauti onkin jotain joka liittyy vahvasti juuri konservatiiviseen perinteisiin nojautumiseen. (Joka on itse asiassa perimmiltään "käytännön byrokratioitumista ilman paperivuoria". Sitä ei vain mielletä tämänlaiseksi koska byrokratia on konnotaatioiltaan negatiivista kun taas perinteet ovat henkistä ja hienoa ja vakaata kulttuuria.)
+: Mutta voi tietysti olla että minä olen vaan kompastunut omaan nokkeluuteeni. Itse tosin luotan että olen tässä kohden aivan riittävän tyhmä.

Pieniä ajatuksia arvopohjastani - ja yhteiskunnasta

"Eivät mehiläiset keräänny parviksi rakentaakseen kennostoja, vaan rakentavat kennostot koska luonto panee ne parveilemaan. Sama pitää paikkansa, ja vielä paljon suuremmassakin määrin, ihmisten kohdalla: myös he etsiytyvät luonnostaan toistensa seuraan ja toteuttavat sitten toiminnan ja ajattelun taitoaan. Niinpä ellei se hyve, joka ilmenee huolenpitona ihmisistä, toisin sanoen ihmiskunnan yhteisyyden tunteena, olisi tiedon seuralaisena, tieto tuntuisi yksinäiseltä ja hedelmättömältä. Samoin olisi mielen suuruus, jolla ei olisi kosketusta inhimilliseen yhteisöön, suoranaista raakuutta ja eläimellisyyttä."
(Cicero, "Velvollisuuksista")

Jos minun lapsuudenkotini arvoja pitäisi liittää filosofeihin, on melko selvää että isäni on verrattavissa Ciceroon. Tämä ei ole sinällään mikään yllätys. Sillä vaikka Cicero ei itse asiassa vilahtele suoraan nimeltä tavallisessa keskustelussa, eikä hänen ajatuksiaan yleensä kovin suoraan tunneta, hänellä on ollut suuri vaikutus länsimaiseen kulttuuriin. Esimerkiksi kun hieman stoalaisen oloinen isäni opetti spontaanille ja opportunistiselle hullulle pojalleen että petos on lyhytaikaisesti kannattava ja pitkällä tähtäimellä kannattamatonta toimintaa, ei historiallista esikuvaa tarvitse hakea kovin kauaa.

Teologiassa valtavan vaikutusvaltainen kirkkoisä Augustinus kertoi Ciceron "Hortensiuksen" muuttaneen hänen elämänsä. Kyseinen teos on sittemmin kadonnut, mutta muuta Ciceron tuotannosta voidaan hyvin arvata miksi Augustinus oli viehättynyt. "Velvollisuuksista" -teos esimerkiksi korostaa sitä miten perinteinen jako siihen mikä on kätevää ja mikä on hyveellistä pitää hylätä. Cicero oli sitä mieltä että jokainen joka on ensin pettänyt muita ja sitten on sen jälkeen jäänyt vaille rahaa ja tukioita näyttää miten hyveellistä elämää seuraa se, että myös talouspuoli tulee olemaan turvattu. Cicero korosti myös sitä, että jokaisen tulisi seurata lahjakkuuksiaan ja varoa että se ei johda liikaan ylpistymiseen ja arroganssiin, jotka haittaisivat elämää lahjakkuuksista huolimatta.

Itse asiassa Cicero on kenties jopa Jeesusta vaikutusvaltaisempi. Sillä vaikka hän ei ollut kristitty, hänellä oli vahva ajatus teleologisesta maailmasta jossa universumi seuraa taivaallista suunnitelmaa, ja jossa pieni palanen Jumalaa. Tämä on jalostunut sitten erilaisiksi Imago Dei -teologiaan. Ciceron jonkinlaisia muokkaantuneita muotoja voi havaita myös talousoptimismissa. Ajatukset näkymättömästä kädestä ja kalvinistissävytteisten menestysteologien näkemys siitä että esimerkiksi Jumalan pelastukseen predestinointi näkyy myös tämänpuoleisessa elämässä menestyksenä ovat sitten tämän eteenpäinvietyjä muotoja. Itse tosin suosisin kenties tässä enemmän ilmaisua joka korostaisi jotenkin sitä, että Cicero oli näitä näkemyksiä maltillisempi.

Itse kaipaisin Ciceron vastapainoksi kuitenkin nimenomaan Sartrea.

Sillä maailma on kuitenkin opportunistinen paikka. Jossa petoskin kannattaa, ja joskus jopa pitkällä tähtäimellä. Ja ennen kaikkea kaipaan Sartrea sen vuoksi että se tuo mukaan sellaisen annoksen etiikkaa joka Ciceron maailmasta selvästi puuttuu.

Moni toki näkee että Sartre olisi Ciceron antiteesi. Sillä hänet nähdään jokseenkin henkilönä joka opetti että "elämä on perimmiltään merkityksetöntä". Eli se esittää hyvinkin antiteleologisen maailmankuvan. Mutta tosiasiassa Sartren maailma on täysin omanlaistaan merkitystä. Hän jakoi maailman kahtia. Oli tietoiset asiat ja eitietoiset asiat. Ja noin karkeasti ihmiset ovat tietoisia ja kivet eivät. Ja vain tietoiset asiat ovat päämääräsuuntautuvia.

Sartrelle ihminen on maailmaan heitetty siinä mielessä että hän ei ole tehnyt itseään tai päättänyt syntyä. Mutta tästä huolimatta hän on "tyhjä" siinä mielessä että hänellä ei ole perimmäistä minää. Lapsi ei ole tehnyt itseään mutta myöskään ole hänen vanhempiensa tahdoton marionetti. Siinä missä Cicero korostaa että merkitys syntyy velvollisuudesta ja tarkoituksesta joka kattaa koko universumin, Sartren ytimessä on se että jokaisella teollamme on merkitys koska voimme valita mitä haluamme ja mitä emme. Olemme vapaita tässä maailmassa nimenomaan sitä kautta että meiltä puuttuu jokin joka määräisi meidät yhteen asiaan josta ei olisi vaihtoehtoja.

Toki asia on ymmärretty jossain määrin myös kristinuskossa. Sillä jos käsittelee teodikeaa, huomaa että koko ongleman takana on ajatus läpeensä teleologisesta maailmasta. Vasta jos kärsimyksellä on tarkoitus, sillä on jokin suhde Jumalan tahtoon. Moni korostaa tässä vapaata tahtoa. Eli maailmassa on kärsimyksiä koska Jumala on antanut meille vapaan tahdon. Tässä mielessä Sartren ajatukset eivät ole niin uusia, ainutlaatuisia, antiteistisiä tai lohduttomia kuin joskus annetaan ymmärtää.

Sartren henki oli tärkeä myös sellaisista syistä jotka ovat tällä hetkellä tärkeämpiä kuin koskaan toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Sillä Sartre eli maailmansotien jälkeisessä maailmassa. Maailmassa jossa ei ollut maailmansotaa, mutta jossa oli käsitetty mitä tarkoittaisi jos se olisi. Tietoisuus tästä mahdollisuudesta oli ahdistava. Ja Sartre näki että maailmansodat tuhosivat vanhat varmuudet. Ennen oli eletty Ciceromaisessa maailmassa jossa tietyt eettiset normit ja hyvinvointi liitettiin yhteen. Perinteet, arvot ja velvollisuudet olivat johtaneet tiettyihin reaktioihin ja vastareaktioihin. Sartren mukaan oli hienoa että nämä "yhteiskunnan syvimmät perusasiat" olivat jonkinlainen illuusio. Jotta ihmisillä olisi muutakin vaihtoehtoa kuin maailmansodat. Ihmiset eivät olekaan mekaanisia etiikkakoneistoja jotka reagoivat ennaltamäärätyillä ja ennustettavilla tavoilla. Ja näin kuoleman sykli olisi katkaistavissa.

Olen kuitenkin itse hyvin Spinozamainen.

Spinozan maailmassa on syvä järjestys. Kun Einsteiniä pyydettiin kuvaamaan suhteensa Jumalaan, tämä kertoi että hän uskoi Spinozan Jumalaan. Tämä oli varmasti poliittisesti korrektimpi ja vähemmän sosiaalisesti riskialtis tapa kuvata tuntemuksiaan kuin "mekanistinen ateisti". Sillä Spinozan maailmassa ei ole sijaa ihmeille. Ja hänen maailmassaan ei ole mitään lopullista tavoitetta. Mutta maailma ei ole silti vapaan valinnan täyttämä paikka. Itse asiassa Spinozan maailmassa ihmisillä oli taustasyy, mutta tämä taustasyy ei ollut mitenkään erityinen verrattuna muiden asioiden taustasyille. Ihminen on tässä maailmassa enemmänkin osa universumia kuin jokin joka olisi irrallaan universumista ja jotenkikin sen yläpuolella. Maailmankaikkeutta ei myöskään ole tehty ihmisen elämän taustaksi. Ihminen elää maailmassa, eikä maailma ole ihmistä tai mitään muutakaan varten

Spinoza nimenomaan korosti sitä että ihmisillä on paljon rajoituksia. Hän korosti että ihmiset kokevat olevansa vapaita koska heillä on haluja. He tahtovat asioita ja yrittävät. Joskus jopa saavuttavatkin. Mutta jos he eivät voi haluta halujaan ja niiden prioriteetteja, he ovat silti itse itsensä marionetteja. Ihmiset ovat siksi ennustettavampia kuin he haluavat myöntää.

Olen yhä hullu lyhytjänteinen opportunisti. Käytän talenttiani mihin käytän, enkä sekoita tässä prosessissa saamiani menestyksiä eettisyyteen. Sellaiseen ei ole mitään tarvetta. Voin silti toivoa että ihmiset ovat "ohjelmoituja parveiluun", sen sijaan että näkisivät yhteisön rakentamisen kätevänä keinona hyötyä.

Molemmat puolet opetettava ja annettava jokaisen itse valita - kunhan vertailua ei opeteta (eikä toista puoltakaan)

Historia opettaa meille monia hauskoja asioita. Esimerkiksi USA:ssa on tieteen, politiikan, uskonnon ja koulutuksen puolella painittu aina. 1800 -luvun lopulla Indianan osavaltiossa yritettiin juridisesti säätää piin arvo 3.2:ksi. Liike lähti Edward Goodwinilta, mieheltä joka oli fyysikko mutta joka askarteli vapaa-aikanaan toisella alalla, matematiikassa. Goodwin oli hyvin varma arvionsa pätevyydestä. "Although Goodwin’s “proof” was anything but, he was pretty cocky about its infallibility. He didn’t just publish his faulty method in journals; he copyrighted it." Tämä on toki mainio esimerkki ns. Dunning-Kruger -efektistä käytännön elämässä. Ja sen lisäksi se on muistutus Intelligent Designistä.

Intelligent Design on pitkään tuottanut sellaisia konsepteja kuin "Both sides must be heard". Ne viittaavat reiluuteen. Niissä korostetaan että he ovat vapauden ystäviä, "you decide". Joten ei ihme että suunnitelmat tuntuvat monista eettisiltä ja joltain jota kannattaa vetää politiikan kautta opetukseen. Eihän kukaan halua vastustaa kriittistä ajattelua, sitä että evoluutiosta opetetaan paitsi sen vahvuudet niin myös sen heikkoudet.

Ongelmana onkin sitten oikeastaan vain se, että ID:n evoluution heikkoudet eivät ole evoluution tieteellisiä heikkouksia vaan ID -piirien kyhäämiä todistuksia jotka ovat yhtä tosia kuin Goodwinin Pii -todistus. Ja he ovat niistä myös vähintään yhtä varmoja ja nenäkkäitä. Ja ID -piirien tukijoukotkin näyttävät todella uskovan että samomani väite on totta. GOP -piirit ovat Ohiossa ajaneet kreationismin asiaa. Ja osana tätä projektia pääsemme samomaan että olen tässä blogauksessani törkeästi valehdellut. Kun väitin että kukaan ei halua vastustaa kriittistä ajattelua, niin Ohiossa aivan nykyaikana ja nykyhetkenä, "oppose the teaching of Higher Order Thinking Skills (HOTS) (values clarification), critical thinking skills and similar programs that are simply a relabeling of Outcome-Based Education (OBE) (mastery learning) which focus on behavior modification and have the purpose of challenging the student’s fixed beliefs and undermining parental authority." Tieteellisen metodin opettaminen ja tieteenfilosofia ja muut vastaavat taidot ovat jotain jota he eivät halua opettaa. Lisäksi on huomattava miten "molempien puolien kuuntelu" on toteutettu. "It opposes, among other things, early childhood education, sex education, and multicultural education, but supports “school subjects with emphasis on the Judeo-Christian principles upon which America was founded.”" Ei tähän voi paljoa sanoa. Lainsäätäjät ajavat "juridista fundamentalismia" melko kovaa tietä eteenpäin. Tavoitteena on se, että aletaan enemmän pänttäämään asioita faktoina kuin ymmärtämään teorioiden taustoja. "The standards in science shall be based in core existing disciplines of biology, chemistry, and physics; incorporate grade-level mathematics and be referenced to the mathematics standards; focus on academic and scientific knowledge rather than scientific processes; and prohibit political or religious interpretation of scientific facts in favor of another." Tätä jaloa periaatetta argumentoidaan todella mahdisti. "opposes the teaching of “higher order thinking skills” because it believes the purpose is to challenge a student’s “fixed beliefs” and undermine “parental authority.”" Eli oppilaan pysyvät uskomukset kyseenalaistuvat, koska kyseenalaistus on hyväksi vain evoluutioteorian kohdalla. Ja se uhkaa kotikasvatusta ja tekee lapsista tuhmia. Koska valinta tarkoittaa sitä että uskot lujasti siihen mitä äiti ja isä on opettanut, etkä mieti asiaa yhtään itse. Ja kutsut tätä oppimiseksi ja kyseenalaistamiseksi, jossa molemmat puolet opitaan tuntemaan. Mutta mikä tahansa onkin mahdollista maailmassa, jossa omaan uskontoon tutustutaan sen vuoksi että sen kautta voidaan ymmärtää muitakin kulttuureja. (Strategia yleensä tarkoittaa sitä että ymmärtää näiden muiden olevan kerettiläisiä puoli-ihmisiä. Myös Suomessa.)

Itse asiassa koko asia vaikuttaa ovelasti suunnitellulta, kenties jopa älykkäästi suunnitellulta. Sillä tässä he ovat selvästi tunnistaneet vihollisensa. Itse en tosin ymmärrä miten "naturalistien" puolta voidaan ymmärtää, jotta lopullinen päätös asiasta voidaan tehdä, jos tieteenfilosofia ja kriittisen ajattelun perusta unohdetaan. Sillä vaikka se olisi kauheaa naturalismia, niin se on kuitenkin se argumentatiivinen perusta josta koko asia ponnistaa. ID, ollakseen vakavasti otettavaa, tulee olla jotain jota päntätään faktoina, ja tässäkin tilanteessa on syytä muistaa että ID:lle ainut edukas keskustelupiiri todella näyttää olevan se, että molemmat puolet opetetaan, kunhan ID opetetaan faktoina, vastapuolta ei opeteta ja sitten jätetään kertomatta miten vertailua tehtäisiin tieteellisesti ja rationaalisesti. Kuulostaa suunnilleen oikealta. Tyhmiksi näitä ihmisiä ei voi sanoa. Ja tiedostavaa itsekritiikkiäkin piireistä näyttää löytyvän. Heikkous näyttääkin olevan juuri ID:läisten eettisyydessä.

Ja tässä kohden on suurin ero Goodwiniin nähden. Goodwin oli hyväntahtoinen hölmö. ID:läiset ovat harvoin hölmöjä ja vielä harvemmin he ovat hyväntahtoisia. Tietty machiavellistinen opportunismi sävyttää koko liikettä, hyvinkin synkeisiin tasoihin asti.

Kuinka Intelligent Design ei ole väkivaltakulttuuri.

"Actually it makes me feel like doing some pain experiments on PZ Myers. I don’t believe he feels pain. All the blood and screaming from my fists pounding his face to a pulp would be nothing more significant than an automobile engine leaking oil and bearings making noise from lack of lubrication. Of course I could be wrong."
(David Scott Springer, "Uncommon Descent", "PZ Myers Vies With Eric Pianka for Top Psycho Scientist Award")

Kirjoitin eilen ID:n oleellisesta lieveilmiöstä, sen uhkailukulttuurista. Tästä saattaa kuitenkin syntyä vääriä assosiaatioita. Yritän selittää asiaa mutkan kautta. Olipa kerran kristillistä uskonnollista metalcorea soittava bändi nimeltä "As I Lay Dying". Sen laulajana toimi mies nimeltä Tim Lambesis. Hänelle avioliittovala oli kova ja suuri asia. Avioero ei tullut kysymykseen. Onneksi Iso Kirja kertoi että avioliitto kestää "kunnes kuolema meidät erottaa". Joten hän keksi hienon tavan päästä vaimosta eroon. Hän päätti palkata ammattitappajan. Valitettavasti Lambesis ei ollut kovin fiksu. Steroidipäissään hän kyseli tappajan perään punttisalilla. Ja hän sattui palkkaamaan kirjallisella sopimuksella henkilön joka sattui olemaan lainvalvonnassa, peiteroolissa, jotta rikollisia saadaan kätevästi narautettua. Lambesis joutui vankilaan. Sen pituinen se.

Tässä tarinassa analogista ID:n kanssa oli se, että väkivallan henkeä oli ilmassa mutta kukaan ei kuollut. Lambesis on inkompetentti tasolla joka muistuttaa siitä että väkivaltakulttuuriksi ei voi leimata pelkästään ruumislukua katsellen. Kuitenkin Lambesiksen ja Intelligent Designin välillä on yksi oleellinen ero. Nimittäin se, että Lambesiksen toimintakonteksti korostaa väkivaltaa jotenin oleellisena. Hän on ympäröinyt itsensä macho bullshit -elementeillä. Intelligent Designin puolella väkivalta tai aggressiivinen maskuliinisuus ei ole ollenkaan tyypillistä. Sen kulttuurissa uhkailu on yksi väline joka otetaan käyttöön ikään kuin suurempien asioiden oikeuttamana. Lamvesiksen kulttuuripiirissä aggroilu taas on se suurempi asia. ; Roolipelivertauksella voisi sanoa että Lambesis on barbaari. Intelligent Design taas koostuu assassiineista tai rogueista.

Itse asiassa Intelligent Designissä toimineista lähinnä Dave Scott Springer on "barbaarimallinen" hahmo. Muut ID:läiset pääsääntöisesti ovat nähneet asiat ensi sijassa PR:än kautta. He ovat kulttuurisodassa. Siinä kontekstissa asiat hoidetaan. Vihollisten tuhoaminen ei ole pääasia. Monenlaiset keinot kuitenkin sallitaan koska ajattelutapa on utilitaristinen ; Suuremmat päämäärät ja kulttuurisodan voittaminen on monien mielissä oikeuttanut pahojakin tekoja. Ja siksi uhkailukulttuuria ilmiselvästi on. Mutta se ei ole itsetarkoituksellista väkivaltaa ihannoivaa kulttuuria. Tämänlainen ajatustapa on liitetty pääasiassa jesuiittoihin. Eikä sitäkään voi järin hyvänä pitää.

Ja tätä demonstroimaan laitoinkin Springerin erikoisen kommentin. Sehän on pinnallisesti melko väkivaltainen. Mutta sen taustalla on enemmänkin Descartesin kartesiolaisen dualismin henki. Ajatus että jos ihmisillä ei ole yliluonnollista sielua, he olisivat vain koneita. Toki ajatus on naturalistista hoopo sen vuoksi että (a) Intelligent Designin oma argumentaatio nojaa konemetaforaan joten sille ihmiset ovat koneita, evoluutikoille peruskäsite on eläin. Ja rotan rääkkäys on isompi paha kuin maljakon särkeminen. (b) Se on rakenteeltaan kehäpäätelmä ; Oikeasti vastapuoli selittää tietoisuuden eri tavalla, ei kiistä tietoisuuden olemassaoloa. Springer taas ajattelee että tietoisuus joko on selitetty hänen oman maailmankuvansa tavalla tai sitä ei ole olemassa. ; Lausunto on siis väkivallalla mässäilevä ja väkivallasta nautiskeleva. Mutta sekään ei kuitenkaan heitä väkivaltakulttuurin henkeä. Se on ehdottomasti törkeä ja uhkaava, mutta ei "riittävän raju" mennäkseen suoraan väkivaltakulttuuriksi.

Jimmy McNulty -efekti : eli muutama sana ns. nousukkaista

Takkiraudassa kirjoitettiin erilaisista veneilijöistä. Hän nosti esiin sen, miten erilaista elitismiä on. Veneily on hänen mukaansa elitismiä siinä mielessä että siihen tarvitaan taitoa. Erikseen hän kuitenkin nosti ökyveneilijät. On olemassa huonotapaisia veneilijöitä joita kuvaa nousukkuus "Yleisesti ökyily yhdistetään nousukkuuteen - siis ihmisiin, jotka pitävät itseään eliittinä mutta eivät täytä eliitin tunnusmerkkejä syntyperän, suoritusten, sivistyksen saati käytöskoodinsakaan suhteen." Nähdäkseni tähän tiivistyy jotain hyvin totta. Mutta detaljien tasolla meillä on ilmiöön hyvin erilainen näkemys ilmiöstä ja sen suhteesta kompetenssiin.

Kenties helpointa on lähestyä asiaa rahan kautta. Esimerkiksi lottovoittajista usea hassaa omaisuutensa. Moni voisi ajatella että tämä demonstroisi kompetenssin puutetta. Eli että köyhä köyhtyy takaisin, koska ei osaa käyttää varojaan. Tämä on vain puoliksi oikein. Tämä liittyy siihen psykologiaan josta kirjoitin aikaisemmin. Tosiasia on, että köyhät ovat yleensä tutkitustikin hyvin taitavia rahankäytön kanssa. Heillä on kompetenssi. Suuret numerot vain hämäävät heitä. He eivät ikään kuin viitsi, luulevat että ei ole tarvetta. He eivät pärjää suurien summien kanssa. Nousukkuutta kuvaakin se, miten "Tieteen kuvalehti historia 12/2014" kertoi miten "ahneet natsit haalivat rikkauksia". Artikkeli kuvasi sitä miten monet opportunistit olivat lähtöisin nimenomaan köyhistä oloista. Tämä ei ihmetytä. Syy on psykologisesti sama kuin siinä miksi rap -muusikot kuluttavat bling-blingiin. (Olen itse hyvin tietoinen tästä puolesta. Ja se on yksi syy miksi itse esimerkiksi suostun käyttämään vain käteistä rahaa. En osta mitään pankkikortilla, saati luotolla.) Ökyily onkin sitä että rahaa käytetään erikoisella tavalla. Rahaa kuitenkin on joten pääsy rikkaistoon on saavutettu. Ökyilijä ei teeskentele rikasta. Hän on sellainen. (Tosin usein vain hyvin lyhyen aikaa.)

Kuitenkin tämä ei ole kaikki mikä muuttuu. "Crackedin" artikkeli kuvaa omituisia ongelmallisia asioita joihin ihmiset kasvavat jos he kasvavat köyhyydessä. Esimerkiksi makuaisti tottuu siihen että ruoka on tietynlaista. Ja sen jälkeen ylimysten ruoka ei maistu, koska se ei maistu tarpeeksi roskaruualle. Tämä johtaa tapojen ja tottumusten erilaistumiseen, omanlaiseensa kulttuuriin. Ja ruoka on vain esimerkki siitä miten syvälle yksityiskohtiin asia voi ujuttautua. "Suomen Kuvalehdessä" köyhien kulttuuria katsotaan tavalla joka otsikoituu toteamuksella "Lapseni ovat luoneet arvot, jotka sopivat vähäosaisen lapsille". Koska etiikka on paitsi filosofiaa, myös soveltamista, ei pidä ihmetellä että nimenomaan näin tapahtuu.

Suuri osa nousukkuuteen liittyvistä ongelmista ei olekaan pelkkään tuhlailuun kiinnittämistä. Tuhlailussa häiritsevintä onkin se, että rahaa paitsi tuhlataan niin sitä humputellaan typerästi, öykkäröiden ja kusipäisesti. Eli itsensä pankrottiin ajamisen idiotiapuolen lisäksi asia on nähtävä myös tyylikysymyksenä.  Vaikka kompetenssi ja status olisikin kunnossa, eikä tuhlailu oikeasti edes uhkaisi varallisuutta, niin tyyli on väärä ja tätä kautta eliitin ulkoiset merkit puuttuvat. Tämä on erityisen oleellista jos muistetaan että eliittiin kuuluu nykyaikanakin melko paljon erilaisia perijöitä. Paris Hilton on esimerkiksi ansainnut eliittiasemansa syntymällä. Heillä on vallan ulkoiset merkit, mutta ei suurtakaan kompetenssia. Heidän kohdallaan kompetenssia ei pidetä tärkeänä, koska ulkoiset merkit ovat kohdalla. Hänellä on, kaikesta huolimatta, riittävästi tyyliä.

Tässä kohden ilmiö rinnastuu hikipedian "monarkia" -artikkelin kohtaan joka erottaa tyrannin monarkista. "Tyranni on saavuttanut asemansa oveluudella, ihmisluonnon tuntemuksella ja ahkeruudella. Tyranniksi pääsijällä täytyy olla kyky strategisiin lyhytaikaisiin liittoihin että taktiseen väkivaltaan. Tyrannin täytyy tehdä tämä kaikki tietäen että joku muu todennäköisesti tekee tämän hänelle itselleen, joten hänen täytyy olla myös jollain tavalla rohkea. Monarkki sen sijaan on saavuttanut asemansa sillä että hän on syntynyt ja oikeuttanut sen elämällä riittävän pitkään kultalusikka suussaan." Joka muistuttaa siitä mitä isäni joskus kuvasi kun kysyin häneltä mitä hyötyä kuninkaista ylipäätään on. Että miksi heitä ylipäätään jossain on. Kysymys oli toki kenties hieman omituinen ns. "demokratian ystävien kesken", mutta hän kuitenkin vastasi että kuningas voidaan kasvattaa tapoihin ja politiikan käytäntöihin syntymästä asti. Kyllä se jotain painaa. Ja jos Paris Hiltonin elämää katsotaan (kaikenmaailman pornovideovuotojen lisäksi), niin hän käyttäytyy varsin ystävällisesti. Hänet on totutettu "soveliaan eliitin elämäntapaan". Ja näin hän eroaa vittuilutaitojen hionnallaan, ahkeralla työllä ja onnella äkkirikastuneista rap -öykkäreistä.

Periaatteessa tämä sanoo siten että slummeista noustaan ökylijäksi joko olemalla sikaonnekas tai sillä että hänellä nimenomaan on kompetenssia niin paljon että hän heikommista olosuhteistaan huolimatta kipuaa eliittiin. Ja rehellisesti sanoen tämä kertoo että hän on todennäköisesti ikävä opportunisti joka ei kaihda keinoja. Ja hän valitettavasti sekoittaa sen miten hän on saavuttanut vallan siihen miten tuo valta säilytetään. (Ne ovat kuitenkin keskenään eri asioita.) Toisin sanoen nousukkaalla ei välttämättä ole kysymys pelkästään ulkoisiin vallan merkkeihin tottumisesta, vaan siitä että hänen negatiiviset piirteensä ovat juuri niitä jotka ovat hänet hänen nykytilaansa saattaneet. Vasta seuraavassa sukupolvessa tapoihin totutaan. Tehoja haetaan esimerkiksi kun ökyilijä kouluttaa lapset.

Mutta minulla on vielä viimeinen asia. Ja se on jotain jonka voi demonstroida "the Wire" -sarjan erään keskustelun kautta. Siinä aiheena on McNulty, kusipää. He nostavat esiin McNultyn kusipäisyyden perusongelman  "No, it's not funny, sir. As a matter of fact, it's a fucking tragedy, is what it is. The guy, he has come to believe that he is always the smartest fuck in the room, and you know what? It's not his fault. Because let's face it, he's not going to Johns Hopkins or joining MENSA, he's taking a fucking job with the Baltimore Police Department. His first two years in Homicide, he's in Omansky's squad partnered with 'tonio Martino. - Christ! It must've been months even, he *was* the smartest fuck in the fucking room!" Ja kun tiedustellaan että mitä väliä tällä on, on vastaus se, että "My point is, he can't help it. It makes him an asshole, I know. But it's also what makes him good police. Last year, he gives me eight clearances. One of them was a decomp floater who was John Doe for three weeks." Kun ihminen elää tilan fiksuimpana, hän oppii luottamaan itseensä eikä muihin. Ihan syystä. Muu toimintatapa olisikin niissä olosuhteissa typeryyttä ja todennäköisesti haitaksi sekä itselle että muille. (Etenkin itselle.)

Moni ajattelee että sama ongelma vaivaisi myös eliitin älykkäitä. Mutta he unohtavat yhden asian. Eliitillä on myös sosiaalista verkostoa, ja tätä kautta helpompi pääsy talenttilaariin, joten siellä on mahdollista luoda erilaisia vertaisverkkoja. Fiksut pääsevät helpommin tekemisiin muiden fiksujen kanssa. Oppivat olemaan tasoistensa seurassa. Köyhälistössä kontaktipiiri on matalampi ja sitä voi helpommin olla tilanteessa jossa on "se luokan fiksuin tyyppi. Aina". Ei siksi että olisi erityisen fiksu, vaan sen takia että konteksti on mitä on ja verkostoitumisen laatu on suppeampi. Köyhissä oloissa muut fiksut ovat helposti omaa menestystä uhkaavia kilpailijoita. Opportunisti jolla on suuria suunnitelmia ei voi luottaa heihin. Rikkaistossa taas riittää paljon enemmän "nykytilan säilyttäminen". Ja kun eliittiin noustaan kaduilla, huomataan että tullaan uudenlaiseen ympäristöön johon ei ole totuttu. Ja käyttäydytään silti kuin olisi se vanha systeemi. Ei ihme jos käy ärsyttämään. Ja tässäkään tapauksessa kysymys ei ole kompetenssista vaan ulkoisten merkkien ja käytöstapojen puutteesta. Kun etiikka ja ruokatottumukset ovat "toisesta maailmasta", on selvä että nousukas pistää silmään. (Toivottavasti kuvainnollisesti.)

Onkin virhe ajatella ökyilyä pseudoelitisminä. Siis jonain jonka attribuutit eivät ikään kuin täyttäisi elitismin kriteereitä. Sen sijaan sitä pitäisi kenties lähestyä tottumattomana elitisminä, jonka ainut ongelma on siinä että se ei täytä mitään muuta kuin elitismin kriteerit. Esimerkiksi sivistys ja kulttuurin pinnallinen pintakuorrutus jää uupumaan. Elitismin pinnallisille mieltymyksille on helppo olla huvittunut, mutta tämä pintarakenne toimii juuri siten että se kätkee konfliktit. Ökylijältä puuttuu ennen kaikkea tämä krumeluuri. He eivät ole riittävän "poliittisesti korrekteja". Ja tätä kautta syntyy epämukavuutta ja ongelmia. (Ennen kaikkea muille.) Ei siihen voi muuta sanoa kuin että tavat usein ainut joka erottavat upseerin barbaarijohtajasta. Ja tätä kautta "Upseereille opetetaan käytöstapoja, koska etikettiin kuului ennenmuinoin "kunnia"-niminen suure. Se lienee eräänlaista fataalia tyyliä tuhon edessä." Nousukkaalle tämänlaisista ei ole väliä, koska siitä ei ole "suoraan hyötyä". Siksi onkin hyvä korostaa että nousukas on usein nimenomaan eliittipiiriin nouseva. Ei pseudoeliittiä vaan joku joka on noussut eliittiin omilla ansioillaan. Kyseessä on eliitin ensimmäinen sukupolvi, joka täyttää eliitin muodon ja sisällön mutta ei sen koristeita.

---

Kirjoittaja ei persoonaltaan rinnastu McNultyyn, joten voitte unohtaa sen egokulmanne tämän tekstin tulkinnoissanne. Hän rinnastuu enemmän Omariin. Joskin ilman tummaa hipiää, sahattua haulikkoa ja homoseksuaalisuutta.

Kertakäyttöelämä

"Elämä on liian hieno ja monimutkainen kertakäyttöiseksi. Ihminen on ainutlaatuinen. Ajattelevalle ihmiselle täysin järkeenkäymätön ajatus, että elettäisiin hetken ja häivyttäisiin lopullisesti pois."
(Nimetön, "Metro" -lehden tekstiviestipalsta, 25. syyskuuta 2013)

Ylläoleva perustelutapa on varsin tavallinen kristillinen suhtautumistapa. Sitä myydään pehmeänä, syvällisenä ja lempeänä. Kuitenkin siinä on hyvin hostiili ja torjuva perusasetelma jossa erimielisen vakavastiotettavuus torjutaan suoralta kädeltä. Jos minä tai joku muu sanoisi, että uskonto on taikauskoa, sitä pidetään loukkaavana ja törkeänä keskusteluasenteena josta tulisi luopua. Jostain syystä tämä avarakatseisuus koskeekin vain kristittyjä. Ateisteille tämänlaiset lausumat johtavat "militantti" -leimaan. Uskovaisen kohdalla valtaosa ei edes räpäytä silmiään.

Toki argumentti on itse asiassa itsessään varsin heikko. Se nimittäin määrittelee "kertakäyttöisen" varsin omituisesti. Toki olen itsekin vitsaillut sillä, että elämä on ensikertalaisten käsissä. Ja tässä mielessä ymmärrän kielikuvan arvon. Kuitenkin jos ajatellaan ihmistä koneistona, joka pyörii useita kymmeniä vuosia, on selvää että se ei ole kertakäyttötuote. Muuten pitkäikäisimmät talotkin olisivat "kertakäyttötuotteita". Toki, vaikka tämä erikoinen uusi määritelmä otettaisiin todestan, niin kristittyjenkin elämä olisi kertakäyttöelämää. Kristinusko kun ei myy uudelleensyntymistä, vaan ikuista elämää. Tässä mielessä uusi "kertakäytön" määritelmä ei pureudu. Ja siksi argumentti menettääkin tehonsa ja se redusoituu pelkäksi kreationistiseksi "kompleksista, kompleksista" -hokemaksi. Joksikin joka kertoo lähinnä siitä että ajatteluanalyysejä toisten ihmisten ajattelukyvystä tekee ihminen jolla ei oikein ole tämä ajatteluprosessi hanskassa. Se selittääkin miksi tulokset ovat niin jyrkkiä ja laaduttomia.

Toki kertakäyttöelämä voidaan liittää aiemmin käsitettyyn rajallisuustematiikkaan. Jonka huomion jälkeen huomataan, että tämän hetken ykkösfilosofiassa on ihmisiä jotka tekevät aivan rationaalisia argumentteja jotka pohjautuvat siihen että elämän arvo ei yksinkertaisesti redusoidu elämän pituuteen tai suuruuteen. Maakeskinen malli jossa universumi on kohtuullisen pieni ja vain tuhansia vuosia vanha universumi ei ole sen elämän arvoa korottavampi, kuin nykytiedon mukainen maakeskisyyden trivialisoinut maailma jossa on suuri universumi ja miljardit vuodet tuhoaa ihmisen elämän arvon. Tämänlaisiin suureisiin latistaminen on yhtä banaalia kuin väittäisi että ihmisen arvo mitataan menestyksellä. Tai että elämän arvo mitataan hedonistisilla onnistumisilla ja sillä että kaikki koetut vääryydet kompensoidaan jotenkin ja että siksi tarvitaan paratiisi kun muuten elämä on roskaa kun ei ole saatu panna uimapukumallia ja saatu jokaista ferraria mitä on tullut mieli. Mielestäni näiden vaatiminen ja odottaminen on jo itsessään typerää ja sen naamioiminen toivoksi on varsin pinnallista epäajattelua, joka uskonrituaaleihin liitettynä muistuttaa halpahintaista toiveajattelun ja taikauskon synteesiä.

Toivoksi ja äärettömän miettimiseksi ja syvälliseksi kutsutaan jotain ihmeen lapsekkaan itsekkään hedonistista maailmaa. Tämä ei sinänsä yllätä, koska Pascalin vaaka tuntuu vakuuttavan montaa kristittyä. Pascal itse ei tunnetusti antanut arvoa tälle ; Hänen kannattamansa teologia ei salli tämänlaista kauppaakäyvää perustelua. Hän ikään kuin yritti sopeutua sen ajan heikosti uskovaisiin mutta opportunistisiin ja laskelmoiviin ihmisiin. Henkenä oli ilmeisesti se, että vähittäin muuttuen ihminen voisi eheytyä. Nykyään moni kristitty hyväksyy Pascalin vaa'an ja jää pelkkään vakaumukseen. Tässä on tiettyä ironisuutta. (Etenkin kun tätä kirjoittaa Pascalin mallin mukaan henkinen, tosin ilman mitään Jumalauskoa. Vastapuolella on Jumalauskoisten ahneuskalkyyli jolla oikeutetaan ilkeys, kuten lähtökohtainen toisen puolen argumenttien vakavasti käsitteleminen järkevän ihmisen näkemyksenä.) Etenkin kun Pascalin ajattelu tässä kohden on suoraan sidoksissa rajallisuuden ja absoluutin suhteeseen. Uskonasioiden kanssa tämänlaiseen saa tietysti tottua.

Näkisinkin, että moni kristitty korostaa elämän rajallisuutta tavalla joka ei ole kovin terve. Siinä kaikki pettymykset ja rajallisuudet kontrastoidaan äärettömään. Ja tämä ääretön on vaatimus. Jos maailmankuva ei anna ja lupaa kaikkea heti nyt, niin sen on oltava huono. Ja tämä ei ole syvällistä ajattelua tai herkkää tuntemista. Tämä on pelkkää infantiilia elämän halveksuntaa. He eivät kestä epäonnistumista. Tunnetusti kuoleman käsittelemättömyys liittyykin tähän ilmiöön. Tämänlaisessa "henkisyydessä" on kysymys vain tosiasioiden kieltämisestä, kuolemadenialismista.

Liian kaunis kestääkseen hetken? Not really.
Se, mikä keväässä ja vaikkapa hanami -juhlassa ymmärretään nuoruuden tematiikassa,
Pitäisi kenties ymmärtää syksyn, kuoleman ja hajoamisen tematiikassa aivan yhtä paljon.
Kristillisen kuoleman pitäisi muuttua vanitas -taiteeksi.
Ja sen taas tulisi lisäksi herättää muutakin kuin elämän halveksuntaa.

DINK-NIMBYT

Lapsiperheille suunnatussa "Babblessa" on valitusta DINK -ihmisistä. Tiedättehän niistä ihmisistä jotka muuttavat yhteen mutta eivät hanki lapsia. Toki DINK -talouksia on useanlaisia. Sellaisia joissa lapsia ei esimerkiksi vain synny yrityksistä huolimatta. Sellaisia joissa päätetään että ei hankita lapsia "toistaiseksi" koska esimerkiksi työ ja ura ovat hankalassa vaiheessa. Sellaisia, jotka pelkäävät jotain perinnöllisiä sairauksia ja välttelevät lastenhankintaa tämän vuoksi. Niitä jotka päättävät että lapset eivät sovi heille. Ja on jopa sellaisia DINK -pareja jotka ovat oikeasti vain ystäviä, mutta jotka ottavat tämän elämäntavan koska se on taloudellisesti erityisen kätevää tai pienessä määrin jopa pakollista.

Artikkeli ei tosin erottele näin tarkasti. Heistä DINK -ihmisten valinta siitä missä he asuvat olisi oltava tietynlainen. "My best friend is married, no kids. He moved in to his childhood neighborhood, across from his old school which is now closed. It sits empty because too many empty nesters sucked the demand dry. Meanwhile, the edges of our city have kids being bused as schools are bursting at the seams." Siinä jopa esitellään että dink -elämäntavassa asuinpaikka pitäisi valita juuri tällä vaaditulla tavalla. "If you don’t want to have kids, get out of neighborhoods with schools. Move downtown, or to a chic restaurant district where you need half the space and your “no curfew” lifestyle won’t be cramped by strollers on the streets." Dinkkuus liitetään hyvin tietynlaiseen ihmistyyppiin. "Yes, a recent study shows that married couples without children are happier than those with, but selfishness will do that to you." ... "These people are most likely the type of whiners that are now having children banned from a food court in Australia. These are the type of people who are complaining about kids on airplanes. Married couples who have no kids are the types of people who are trying to get kids kicked out of restaurants." Ahneus-ihmisvihamielisyysteemaa korostetaan ja Dink -parejen kohdalla korostetaan että he saavat elämäntavastaan etua. Lapsiperheen elämä on kuluttavaa ja vaatii pirusti varoja ; "You’re a DINK (pardon the double entendre). You’ve got two incomes and half the expenses. When you have kids, a weekend escape isn’t just a quick flight for 2, it’s a flight for 4, and you can’t get the king sized bed, you need the suite, and then the dinners are not for 2, they’re for 3, or 4, or 5. What might cost you $800 for a quick getaway will cost me $1500."

Tämä on sinänsä mielenkiintoinen teema, koska siinä voidaan muistuttaa siitä että tosiasiassa monin paikoin sinkkuasuminen on hyvinkin vaikeaa. Yksiöt ovat monesti hirvittävän kalliita. Asunto on kulu jonka sinkku maksaa ja tosiasiassa tämä on ns. kiinteä kustannus joka on maksettava riippumatta kulutuksen määrästä. Tämä on oleellinen yksityiskohta, koska tosiasiassa monesti aviopareissa molemmat käyvät töissä. Itse asiassa naisten työhön meneminen on tajuttu esimerkiksi asuntomarkkinoilla ; Asunnoista voidaan vaatia enemmän koska jos tuloja on enemmän, on siitä enemmän löysää leikattavaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että ollakseen reiluja olisi ihmisten jotenkin tehtävä huonoja investointilaskelmia ja toisen -vanhoillisissa perheissä naisen, modernimmin jomman kumman - olisi jäätävä huoltamaan kotia. Käytännössä työssäkäyvien parien - myös perheellisten - suuri määrä johtaa siihen että monien asioiden hinnat nousevat. Silloin on joskus jopa pakko elää DINKkuna.

Toinen asia on tietysti se, että alueet joita tässä puolustetaan ovat tietynlaisia. On selvää että lapsiperheiden ei ajatella asuvan slummissa, vaan rauhallisissa lähiöissä joissa on lähellä koulu ja muut palvelut. Artikkelissa DINKkuja liitetään auttamattomasti siihen elämäntapaan jossa eletään vauhdikkaasti modernia huumaelämää. Eli pitäisi nauttia ydinkeskustoista ja vastaavista. Tosiasiassa moni dinkkupari kuitenkaan ei viihdy tässä hulinassa - ja juuri tämä johtaa siihen että rauhallisten alueiden lapset asuvat kauempana toisistaan ja kouluja lopetetaan kun lähialueella ei ole lapsia. Kirjoittaja ei kuitenkaan näytä ymmärtävän, että se mitä hän itse asiasa tekee on se, että hän ensin moittii että dinkut ovat ahneita pintaliitelijöitä ja opportunisteja ja ihmisvihamielisiä juppeja. Sitten hän kuitenkin moittii siitä että valtaosa heistä ei eläkään tämän mallin mukaan ja selittää miten dinkkujen elämäntapa toimii kun he kannustuvat opportunistiseen ahnusteluun. Hänen kannattaisi kenties enemmänkin falsifioida mallinsa dinkuista ja palata sitten ajattelemaan.

Mikä voi olla vieras asia monelle ; NIMBY -asenne jossa asioita suvaitaan kunhan ne sijoittuvat jonnekin muualle kuin omaan naapurustoon on yleistä. NIMBY ajatteleekin eri asioista, juoppoparantolasta hullujenhuoneeseen, että ne ovat tärkeitä ja arvostettavia mutta että niiden on oltava jonkun toisen ongelmia. Sama "pseudosuvaitsevaisuus" kattaa muitakin asioita. NIMBYys liittyykin tässä kohden myös artikkelista paistavaan DINK -nimbyyteen. Vapaus valita asuinpaikkansa ja halu eriyttää oma "samanlaisten ihmisten asuinalue" on sille erityisen voimakas. Nähdäkseni kuitenkin asuinpaikan valinta on hieman kuten työpaikan valinta. Sitä helposti rajoittavat monet seikat ja esimerkiksi tulotason kautta tapahtuvaa alueellistumista tapahtuu helposti.

Mutta toisaalta ... Keravalla näyttää tältä.

1: Tosin esimerkiksi Keravalla tykätään sotkea tätä ja laittaa vuokra-asuntoja omistusasuntojen lähelle, koska ajatellaan että tämä estää slummiutumista. Itse olen kokenut tämän hyvänä, sillä lapset ovat minulle hieman kuten eläimet. Ne ovat periaatteessa mukavia, mutta niiden kanssa eläminen on tuskastuttavaa ja johtaisi kaltaiseni haahuilijan kanssa ongelmiin. Siksi pidän ennen kaikkea muiden lapsista ja eläimistä. Tämä ei johdu vastuuntunnon puutteesta vaan nimenomaan vastuuntunnosta ja itsetuntemuksesta!

Nostin tätä teemaa esiin sen vuoksi että tosiasiassa länsimaisessa kulttuurissa on nykyäänkin aika voimakas perhemalli. Se koostuu tarkasti määritellyistä detaljeista kuten seurustelusta ja avioliitosta ja lasten hankkimisesta. Jos tästä jää osa puuttumaan, eletään monista "vajaassa perheessä" jota tulee jollain tavalla sääliä. Näyttääkin siltä että lapseton pari kohtaa hieman tämänlaisia asioita, riippumatta siitä ovatko he homoseksuaaleja jotka eivät voi saada lasta ja ovat siksi vajaassa perheessä perverssisti ennaltatietäen, vai ovatko he hedelmättömiä vammaisia vai tietoisesti lapsettomiksi jääviä tunnevammaisia sosiopaattiopportunistimisogynistejä - vai muuten vain kypsymättömiä ja vajaita lapsi-ihmisiä kyvyttöminä täysivaltaisuuteen ja vastuunkantoon. (Tämäkin muuten ajaa varmasti joitain sinkkuja dinkkuuteen. Dinkkuus joka syntyy siitä että kyllästyy siihen "onko sulla jo joku" -sukulaishöpinään. Sitten haistetellaan ahneudesta jos tämän jälkeen ei sikiä!)

Asiaa ei paranna se, että tässä vaiheessa mukaan tuodaan erikoisia piirteitä. Esimerkiksi dinkkujen täytyy perustella lapsettomuuspäätöksiään esimerkiksi tarjoamalla analyysejä aborttiteemaan. Ehkäisy-selibaattiteemat voivat myös tulla joskus esiin, mutta ne ovat harvinaisempia, ilmeisesti siksi että vaikka ne ovat asian kannalta oikeasti relevantimpia aiheita, ne ovat kuitenkin niin lähellä seksin harrastamisen eksplisiittistä kuvailua että ihmiset eivät halua kuulla niistä. Aborttikysymys on kuitenkin hyvin syvä ja vaikea teema, josta keskustelu NIMBY -asenteella selkeästi pohjimmiltaan valintaa kyseenalaistavan ja päätöstä haastavan "äitylin" - sekä mies että nainen voi olla tälläinen pseudomukava ärsytysolento - kanssa on turhan  ... "skismaattista". Tässä kohden normaalit hyvän tavan sensurointiteemat unohdetaan helposti. Kysymykset ovat hyvin henkilökohtaisia.
1: Ja vastaus "joo teemme abortin" on itse asiassa jotain jota ei muka saisi sanoa koska se on kauhean epäeettistä ja rinnastuu siihen että haluaisit tappaa äitylin oman pikku vauvelin. Miksi sitten kysyvät? Ainiin, se ei ollut "kysymys" ensinkään vaan kysymykseksi naamioitu "haastaminen". Jotkut retoriset kysymykset eivät ole enää edes kysymyksiä joihin ei tarvitse vastata. Ne eivät enää edes ole kysymyksiä.
2: Samoin ajatus siitä että ajaa vasektomiaa vapaaehtoisena lapsettomillekin miehille nähdään jotenkin karmeana. Eli halu nostaa esiin ongelma ja korjata siihen liittyviä piirteitä ovat "kielletty juttu". On mielenkiintoista että aborttiteema nostetaan esiin mutta siihen pitäisi ottaa joku lukittu tietty "äitylin" valitsema näkökulma. Eikä ottaa esille sitä että asiassa on todellakin haastetta ja että juridiikka tekee omituisia jarrutuksia tässä kohden ikään kuin vaatien tietynlaista perhemallia. Ei lapsettoman vasektomia ole kastrointia kun ei se lapsiperheen isillekään ole. Ei lapsettoman vasektomia ole myöskään eugeniikkaa koska eugeniikassa valtio päättää kenelle se tehdään ja asettaa myös toimeenpanon kun taas tässä ihminen tekee sen itse ja valtio vain suorittaa sen.
3: Myös adoptioaihetta ei oikein tykätä. Jotenkin nähdään että adoptio on lähinnä jotain jonka olemassaololla kielletään abortteja. Tämän teeman ulkopuolella ei ole eettisesti soveliasta adoptiota. Adoption pitäisi siis olla jonkinlainen yhteiskunnan pakkotoimi jota vastaan olisi "luonnollista" taistella.
4: Itse olen innokas informoimaan ihmisiä kohteliaasti. Esimerkiksi olen iloinen voidessani tiedottaa DINK -NIMBY -"äityleitä" siitä että tämä ei kosketa heidän elämäänsä ollenkaan paitsi korkeintaan tiilen kautta. Mutta voin kuitenkin valaista että en kannata aborttia vaan uhraan vauvan mieluummin Baalille. Kiitos mielenkiinnostanne, menkäähän toki opettamaan vauvelianne puklaamaan WC -pönttöön. Älkää unohtako vetää. Yrittäkää muistaa ottaa vauvan pää ensin pöntöstä, mutta toki ymmärrämme että joskus vanhemmat tekevät virheitä. Hauskaa päivänjatkoa. (Vakavasti. Tämä on tehokkaampi ja mielenkiintoisempi kuin se, että sanoo että lapsen saantia yritetään minimoida kaikella sillä ennaltaehkäisyllä jota on tarjolla, mutta jos tästä huolimatta käy toisin kuin on odotettu, niin sitten eletään sen kanssa.)

DINKkuelämään kuuluukin tämän vuoksi hyvin omituinen "eheytymisen" ajatus. Se itse asiassa muistuttaa sitä fundamentalistikristittyjen homoseksuaalisuuteen liitettämää ajatusta siitä että homoseksuaalisuus on valinta ja jokin vaihe josta eheydytään (Kristuksella). Siksi ei riitä että sanoo että emme halua kakaroita. Asiaa täytyy kysyä uudestaan, sillä "kypsyminen" ja "aikuistuminen" tarkoitta sitä että tässä asiassa on tietty mielipide. (Mikä on lähtökohta-asenteena niin lapsellinen että pitäisi mielestäni harkita ja ottaa vakavan arvokeskustelun aiheeksi se voiko tämänlaisia ihmisiä päästää lisääntymään vai onko kysymys jonkinlaisesta henkisestä pedofiliasta joka pitää kriminalisoida. Ei nyt ihan, mutta...)

Tästäkin asiasta on tietysti kirjoiteltu. "Asking questions about why I don’t want kids is really none of your business, but at least it’s a dialogue. Telling me straight up that I will “change my mind” because you are so sure that I will suddenly realize one day that my decision is the wrong one - that’s not only rude, it’s an attack. And think about how painful that kind of statement might be to a woman who can’t have kids, and who has thus far been politely humoring you so she can get another glass of white wine before they shut down the open bar? You can see this bullying in the media coverage of those who are “childfree by choice” (which sounds like a dull and defensive name for an otherwise fun group of people.)" Ja tässä muodossa se muistuttaa fundamentalistien tapaa "varmistaa" ja "kysyä uudestaan". Ei riitä että kertoo että on ateisti. Tämä tila ja status kyseenalaistetaan ja haastetaan. Sillä ollaan varmoja että terve ja kypsä ihminen voi pitää tässä kohden vain yhden mielipiteen. Muu on lähtökohtaisesti väliaikainen hairahdus josta parannutaan kun vaan juntataan omaa kantaa riittävästi ja "annetaan kypsyä".

Ajatus tuntuu olevan että jokainen ihminen olisi "natural born parent". Että vanhemmuus sopisi ihan kaikille. Että lisääntyminen olisi jonkinlainen velvollisuus yhteiskunnalle, joka joka ikisen ihmisen tulisi haluta täyttää. Toki yhteiskunta tarvitsee lapsia, mutta ei se tarkoita sitä että vähestönkasvun nykytilassa pitäisi edes tukea tätä puolta. Näyttää pikemminkin siltä että ihmiskunta ylikasvaa luonnon kasvukyvyn yli kuin olisi jossain vaarassa ajautua sukupuuttoon.

Ajatuksena on se, että jos lapsien saaminen on biologista ja luonnollista, se johtaisi myös onnellisuuteen. Näin Lapset tuottavat onnellisuutta. Esimerkiksi Nylén korostaa että hänen uskoontulonsa kannalta oleellista on ollut oman lapsen syntymä. Onnellisuustematiikka värittää vanhemmuuden perustelua. Toki ajatus siitä että luonnollinen toiminta tuottaa onnellisuutta on ollut ominaista esimerkiksi sellaiselle suurelle ajattelijalle kuin Aristoteles. Mutta tosiasiassa asia ei ole näin yksinkertainen. Schopenhauerin elämäntahto kuvaakin lapsien luonnetta kohtuu hyvin. ; Schopenhauer näki että elämäntahto tähtää siihen että syntyy mahdollisimman hyviä lapsia. Ja että tämä johtaa usein konfliktiin yksilön itsensä kannalta. Schopenhauer esimerkiksi korosti sitä miten elämäntahdolle tärkeää on että puoliso paikkaa omia puutteita jotta jälkeläisestä tulisi tasapainoinen. Ja näin ollen elämäntahto vetää yhteen ihmisiä jotka sopivat toisilleen melko huonosti. Avioliittotilastojen valossa Schopenhauer näyttää olevan vähintään puoliksi oikeilla jäljillä. Itse korostan että lapsi on osalle potentiaalisesti Nietzsheläisen onnellisuuden lähde. Hänellä ponnistelu ja tuska liittyi saavuttamiseen ja onnellisuuteen.

On hyvä muistaa siitä mitä psykologia sanoo aiheesta - kuten jo ensimmäiseksi lainaamani rant tiesi lähteistäen kertoa - lapsiperheet eivät ole niin onnellisia, tutkimusten mukaan. Ihmiset eivät yleensä ottaen ole kovin hyvin arvioimaan sitä miten onnellisia he olisivat muussa tilanteessa kuin ovat nyt. Lapsen onnellistava vaikutus on tutkimusten valossa jonkin asteista itsepetosta.
1: Klassinen tapa pyyhkiä tämä pois on viitata pitkän jänteen onnellisuuteen, siihen että ei tarvitse olla yksin. Ja vastoin yleistä luuloa ei ole mitenkään selvää että jos hankit lapsia, että he hoitavat sinua kun olet vanha. Klassinen modernin ajan piirre onkin se, että vanhat laitostetaan, sen sijaan että elettäisiin jossain vanhassa maailmassa jossa vanhusten hoito oli heidän jälkeläistensä vastuulla. Itse asiassa väitänkin että etenkin jos olet huono vanhempi, olet pahassa jamassa koska pilaat onnellisuuslukemasi ja jäät silti yksin.

Lapset. Sotkevat. Levittelevät legoja.
Ja ennen kaikkea rikkovat paikkoja.
Lapsi näkyykin lompakossa
ja infrastruktuurissa hieman samaan
tapaan kuin anarkismi.

On mielenkiintoista on seurata kuinka pro-vanhemmuus -vanhemmat (aka. "äitylit" tahi "mummukat") käsittelevät sitä miten lapsi pilaa elämän sen sijaan että olisi jokaiselle ihmiselle hyvän elämän ydinasia (kuten he itse pitävät sitä omalla kohdallaan). Moni ahdistuu yllättävän pinnallisista piirteissä. Että lapsi vaikuttaa ulkonäköön ja muuhun. "I feel that by having a child I have ruined the following: My marriage. My looks. My prospects. My security. My intellect. I can't think that this can possibly be normal because otherwise people wouldn't have multiple kids, and most people do. I honestly thought I would be a good mother. I had no reason to think otherwise. I would NEVER have subjected an innocent child to me in this state if I knew this was going to happen. I'm not an inherintly evil person. I thought I was a loving and gentle and kind person until now. And having a child is irreversable. What the hell can I do now?" Reagointi korostaa että näihin suhtaudutaan melko empaattisesti, koska nämä ihmiset ovat kuitenkin tehneet "oikean ratkaisun". Ongelmat ovat väliaikaisia ja terapoitavissa "You aren't an awful mother; you are EXHAUSTED. Everything seems bleak now because you are so tired. It is a traumatic transition, from childlessness to having a child. Things WILL get better. Almost certainly you have not damaged your intellect. That will bounce back when you have more sleep. Other problems will start to get easier too. Meanwhile, be kind to your self, get all the help you can. Be kind to you partner too, if possible. And make sure he is kind to you!" Ei siis nähdä että tämä on lapsien tuoma ongelma, vaan äidin heikkoutta. Sävy lastenhoitoon onkin tässä kohden yllättävän Nietzscheläinen. Pro-Lapsi -elämä voidaan nähdä yli-ihmisopin seuraamisena. Tämä itse asiassa miellyttää minua, sillä olen jossain määrin Nietzschen linjoilla. Ongelmana on vain se, että "äitylit" myyvät asenteitaan pehmoisina ja leppeinä ja että lapsi on kivan höpöhöpöelämän lähde. Aristoteeliseen maailmankuvaan tämä kenties sopisi. Mutta Nietzshen maailmaa on - syystäkin - moitittu tiukkuudesta ja kovuudesta. (Ja kovia NIMBY -äitylit ovatkin. Herran tähden sentään!)

Tämänkaltaiset ongelmat ovat tietysti monesti vain ajallisia ongelmia. Ja terapia on hyvä ohje,. Mutta on aivan oikeasti hyvä huomata että osa lapsista syntyy perheisiin joissa tilanteita ei ole mietitty ja tästä tulee ongelmia. Lapsienhankinnan puolia ei mietitä ennen kuin on myöhäistä. Ja lapsen kanssa tämä on myöhäistä syntymän jälkeen. Asioita pitäisi harkita, ja harkinta tarkoittaa myös mahdollisuutta antaa tilaa vaihtoehdolle "ei". Ilman tätä puolta harkinnalla ei olisi merkitystä! (Osa on harkintadinkkuja joille lapsi on "ehkä tulevaisuudessa". Ei heitä voi tässä kohden unohtaa kun äityli pitää sitä kaikkialla muualla normimallina. Että dinkkuelämäntavan ihannoitsijoiden tulee vain kypsyä ja kasvaa aikuisiksi ja sitten he eheytyvät.)

Ja itse asiassa osa ihmisistä "ei pääse ohi" tämänlaisista asioista sinä aikana kun lapsia on taloudessa. Sillä tosiasiassa vanhemmuus ei sovi kaikille. Ja tämä ratkaisu on varsin ikävä lapsille. Lapset saavat kuulla vihjeitä, vihjailuja, asenteissa olevia ilmeilyjä ja jopa eksplisiittisesti esitettyjä lausuntoja siitä miten nämä ovat pilanneet esimerkiksi vanhemman mahdollisuudet harrastaa ja harjoittaa kykyjään. Lapsi saa kuulla olevansa syyllinen. On kenties kyseenalaista onko parempi tehdä itsemurha kuin elää tälläisessä perheessä mutta ei ole vaikeaa tajuta että tosiasiassa on parempi olla syntymättä kuin syntyä tälläiseen perheeseen. Lisäksi lapsesta saattaa tulla rasite parisuhteelle. Kun pitäisi erota, niin ollaan yhdessä "lasten vuoksi". (Joka voi tässä tilanteessa olla hyvin omituista ja esoteerista "lasten parasta". Ei ainakaan kovin ilmiselvästi perusteltua "lasten parasta" ole se aina.)

Kaikille ihmisille lapset eivät yksinkertaisesti sovi. Joidenkin elämän lapset pilaavat. Ja jotkut tuhoavat lasten elämän. Yleensä kun ollaan tässävaiheessa tämä tapahtuu molempiin suuntiin. Syntyy jopa itseään ruokkiva kehä. Siksi voi olla rakentavaa ja jopa yhteiskunnalle hyödykästä korostaa että lisääntyminen on valinta eikä velvollisuus. Etenkin omasta vauvasta innostuneille "perhearvoäityleille" tämä voi olla vaikeasti muistettava asia.