Itsemurha esitetään yleisesti itsekkäänä aktiona. Tämä on ymmärrettävää. Itsemurhan vahvimmat puolustukset tulevat autonomisuudesta. Siitä että ihmisillä on oikeus määrätä se miten he elävät oman elämänsä.
Tämä ajatus on nähty kristillisessä kulttuurissa vieraana. Siinä ajatellaan että Jumalalla ja vain Jumalalla on lupa päättää elämästä ja kuolemasta. Tätä ajatusta vastaan on sitten ajettu kymmenen käskyn "Älä tapa!" -käsky. Että se että suomalainen apologiawiki kertoo Jumalan määräämän kanaanilaisten kansanmurhan. "Jumala on ainoa, joka voi ottaa huomioon kaikki syyt ja seuraukset, jolloin Hän tietää, milloin ihmisen on hyvä kuolla. Kanaanilaislasten kuoleminen oli siis hyvä asia, koska se perustui hyvää tahtovan Jumalan päätökseen." Toisin sanoen kaikki kansanmurhat eivät ole kategorisesti pahoja kansanmurhia. Ja tämä alleviivaa itsemurhaa yksityisenä asiana. Se on tietenkin jotain joka voidaan aina nimetä pejoratiivisesti egoismiksi tai itsekkyydeksi. Yleensä turmelus onkin vapautta joka ei miellytä itseä ja omaa ideologiaa. Ja tätä kautta maailmankuvallisuus tulee mukaan ja teeskentelee että vapaus ei olisi enää mitään aitoa vapautta. (Itse taas näen että kaikki vapaus ei kenties ole tavoittelemien arvoista. Mutta on se huonokin vapaus silti määritelmällisesti vapautta.)
Tässä mielessä onkin aika selvää että suurin osa itsemurhaa vastustavista argumenteista ovat sellaisia, että ne eivät vetoa individualisteihin. Joka tietenkin alleviivaa sitä että itsemurha on induvidualistinen aktio. ; Länsimaisessa kulttuurissa on hyvin vierasta harjoittaa seppuku -henkisiä vahvasti sosiaalisia itsemurhia jossa kunnia ja kasvojen menetys yhteisön edessä on oleellinen osa itsemurhan oikeuttamista. Muissa kulttuureissa tämä vaihtoehto on kuitenkin aika selvästi olemassa.
Itseäni kuitenkin ihmetyttää se, että itemurhassa on eräs alatyyppi. Eutanasia. Eutanasiahan on teknisesti ottaen autettu itsemurha joka tehdään hyvin tiettyjen reunaehtojen vallitessa. Eutanasiassa ajatellaan usein olevan ikään kuin eettisesti vahvimmat oikeutukset tehdä itsemurha. Sillä elämä ei lyhene oleellisen paljoa. Ja menetetyn elämän laatu on hyvin huonoa. Saattohoitokaan ei ole nappiratkaisu ja lääketiede ei kykene ratkaisemaan kaikkia tähän liittyviä ongelmia.
Eutanasian kohdalla on jännittävää miten kuitenkin pelotteluissa ei usein korosteta tätä mallia. Sen sijaan kauhupuheissa ovat usein mummelit jotka kokevat olevansa rasite yhteisölleen. Toisin sanoen tässä nähdään että eutanasia koskettaa erityisesti sellaisia ihmisiä joilla olisi sosiaaliset syyt tehdä itsemurha. Ja tämä sosiaalinen itsemurha nähdään erityisen pahana asiana. Tämä alleviivaa sitä että itsemurhan itsekkyys ei itse asiassa olekaan kovin relevantti argumentti. Koska sosiaalinen itsemurhahan se sitä vastenmielisintä itsemurhaamista olisi. Itsekkäissä itsemurhissa on tätä kautta jotain parempaa.
Asia on tietenkin tässä kohden ymmärrettävissä sitä kautta että jos itsemurhan oikeutus on sosiaalinen, yhteisöllä on sanottavaa siihen että haluaako se todella tämän kyseisen ihmisen kuolemaa ja onko tämä relevantilla tavalla rasite. Jos syyt ovat individualistisia, ei toisilla ihmisillä helposti ole mitään puututtavaa asiaan.
Kenties on jopa niin että itsemurhassa ja sen vastustamisessa on usein kysymys siitä keiden egoismi painaa. Jos itsemurhaa haluava ei halua elää ja hän päättää kuolla vaikka se aiheuttaa tuskaa läheisille hän tekee itsekkään teon. Hankkii jotain haluamaansa itselleen muiden kustannuksella. Toisaalta on aika itsekästä myös vaatia jotakuta muuta elämään puolestaan siksi että itsemurha tuottaisi itselle tuskaa. Tai että oma ideologia määrää että asia ei ollenkaan olisi heidän päätettävissään.
Minun ideologiani taas sanoo että ihmisillä ja uskonnoilla ei ole mitään päätäntävaltaa itsemurha-asiassa. Ja itse asiassa; Vaikka Jumala olisi olemassakin niin jos hän on antanut meille vapaan tahdon ja elämän, niin sitten hänelläkään ei ole mitään sanottavaa asiaan. Tai jos on niin ei ole palvonnan arvoinen Jumala. Ja sellaisen kritisoiminen vaikka Helvettiin joutumisen uhallakin on nähtävissä kapinana moraalitonta paskiaista kohtaan joka sekoittaa vallan, auktoriteetin ja kykynsä tehdä asioita siihen että nämä asiat myös olisivat hyviä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste seppuku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste seppuku. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 6. syyskuuta 2017
perjantai 6. helmikuuta 2015
Päiden katkomisesta ja muusta brutaaliudesta
Viime aikoina ISIS -joukot ovat saaneet näkyvyyttä. Erityistä huomiota eivät ole saaneet heidän väkivaltaiset iskunsa eri paikkoihin. Vaan ne tavat joilla he harjoittavat kuolemanrangaistusta. Tämä on järkyttänyt jopa niitä amerikkalaisia, joiden suhtautuminen kuolemanrangaistukseen on ollut perinteisesti varsin salliva. Siksi asiasta puhutaan teloituksina.
Ärsyyntyminen onkin johtunut kahdesta hyvin näkyvästä piirteestä. Ensinnäkin amerikkalainen kuolemanrangaistusjärjestelmä on melko privaatti kun taas ISIS tekee temppunsa julkisesti. Toinen asia on sitten metodiikka. Amerikkalaiset hiovat humaaneja teloitusmetodeja. Tai ainakin pyrkivät siihen suuntaan. ISIS taas voi harjoittaa mitä vain joka on brutaalia ja pelottavaa. Siksi sapeliteloitukset ja hengiltä polttamiset ovat sen kannalta käteviä temppuja. (Se miten suhtaudun tämänlaiseen käytännönläheisyyteen on se, että en oikein enää laske ISIStä terrorismiksi. Sen sijaan se harrastaa puhdasta terroria.)
Mutta on kenties syytä vilkaista hieman tätä sapeliteloitusperinnettä.
Päiden katkominen on ollut vanha metodi. Tämä ei ole yllättävää sillä pään irtileikkaaminen on siitä käytännöllinen että se on varma keino. Sillä saa toisen ihmisen hengiltä nopeasti ja varmasti. Mestauksen suosio ei tässä mielessä ole kovin suuri yllätys.
Esimerkiksi Stonehengen läheltä löytyneistä tuhansia vuosia vanhoista luurangoista on löydetty merkkejä päiden irtileikkaamisesta. Näitä pidetään "rituaalisina". Joka viittaa teon uskonnollisuuteen. Historia on siitä kiinnostava yhdistettävä päiden irtileikkaamiseen että ISIS ei tavallaan vahingossa lyö ihmisiltä päitä irti. Sen sijaan teloitus tällä tavalla on samaan tapaan islamia kuin kivittäminen on osa juutalaisuutta. Koraanissa on mainintoja siitä että milloin dekapitointi on asiaankuuluva rangaistus. Aivan samaan tapaan kuin Vanha Testamentti ja Toora sisältävät kivityspykäliä.
Useimmat perinteet ovat tietenkin oppineet pois tämänlaisista pykälistä. Mutta on kenties mielenkiintoista ajatella asiaa humaaniuden kannalta. Nimittäin moni on pitänyt pään irtileikkaamista humaaneimpana vaihtoehtona tai osana teloitusta.
Haluan että pääni leikataan irti, koska se on humaania.
Japanissa asia on melko ilmiselvä. Seppukuperinteessä kun kuolemanrangaistus hämärrettiin itsemurhaksi sellaisella tavalla johon vain kunniakulttuuri kykenee. Ja kuolintapa ritualisoitiin vatsan aukileikkaamiseksi joka ei ole kovinkaan nopea, kivuton tai muutenkaan pragmaattinen tapa. Se demonstroikin äärimmäistä tyyneyttä. Onneksi tätä kuitenkin inhimillistettiin siten että mukaan otettiin kaishakunin (介錯人) joka oli avustaja. Hänen tehtävänään oli lyödä pää irti. Kohtelias kaishakunin osasi peräti lyödä pään irti niin että ohut ihokaistale jäi pitämään päätä paikallaan. Eli pää oli käytännössä irtileikattu mutta ei lennellyt mielivaltaisesti ympäriinsä biillä suttuisilla tavoilla joilla irtopäät voivat olla vaivaannuttavia. Ymmärrettävistä syistä kaishakunin oli seppukuntekijän paras ystävä.
Euroopassa näkemys oli hieman erilainen. Mutta täälläkin teloitus miekalla oli kunniallinen. Se oli itse asiassa varattu aatelisille. Syynä oli osittain se, että miekka oli jotain johon ritarit ja muut vastaavat voivat odottaa kuolevansa taistelukentällä. Ja tämä loi jonkinlaista gloriaa miekkateloituksen ympärille.
Mutta tämän lisäksi oli käytäntö. Vaihtoehtona oli kirvesteloitus. Ja vaikka teloituskirveet olivat massiivisen ja mahtavan näköisiä, todellisuus oli melkoisen karu. Kirves toimii lähinnä massalla ja osumapinta-alalla. Kun taas miekalla impaktin lisäksi kyseessä on yleensä viiltävää liikerataa. (draw-cut / pull-cut) Sapeliteloituksessa tämä on tietenkin vahva. Mutta jopa länsimainen teloittajien spesiaalimiekka oli taistelumiekoista poikkeava. Niiden pelkkä terä oli noin neljä jalkaa (120 cm), niissä oli pyöristetty ja tylsä kärkiosa. Kädensija oli kahden käden käyttöön. Ja terä oli mittaan nähden hyvin leveä. Ja ne hiottiin käsittämättömän teräviksi. Itse asiassa teloitusmiekat hiottiin niin teräviksi että ne menettivät käytännössä taistelutehokkuuttaan. Miekat piti hioa erikseen joka ikisen teloituksen jälkeen.
Jos otetaan esimerkiksi vaikkapa Maria Stuart, joka teloitettiin kirveellä vuonna 1587. Hän oli riutunut kauan vankilassa ennen kuolemaansa. Hänen kapean ja ohuen kaulansa irtiläimimiseen "massan ja kiilan voimalla" vaati kolme iskua. Siksi onkin ymmärrettävää että Anne Boleyn oli helpottunut kun hänen teloitustaan varten hankittiin erikseen ranskalainen miekkamies. Sellainen joka tiesi alan salaisuuksia. Kuten sen, että kun teloitettavan silmät sidottiin (väistörefleksin välttämiseksi koska teloitettava joutuu istumaan polvillaan kun kirvesteloituksessa pää on pölkyllä) ja tämän kädet sidottiin selän taakse (jotta tämä ei laittaisi käsiä tielle tai muuten kävisi teloittajaan käsiksi) niin jos teloittaja hieman tönäisi teloitettavaa hartioista niin tämä refleksinomaisesti oikaisi selkäänsä, laski hartioitaan ja nosti päätään niin että kaulaan oli helppo osua tavalla joka irrotti pään siististi yhdellä iskulla.
Tämä päiden katkomisen "humaanius" saavutti sitten Thomas Edison -asteensa ranskan vallankumouksessa. (Thomas Edison eli myöhemmin. Mutta hän tuotti sähkötuoli-innovaation iloksemme. Hän halusi korostaa vaihtovirran vaarallisuutta mustamaalatakseen kilpailijoitaan. Ja se ei mennyt hyvin. Sähkö oli vaarallista mutta jumalauta ei näin!) Charles Henri Sanson kuvasi ranskan vallankumouksen haasteet erikoisella tavalla. Hän kuvasi miten teloitukseen käytetty miekka on ehdottoman tärkeää hioa teräväksi joka ikisen teloituksen jälkeen. Ja miten Pariisin pyövelillä oli käytössään vain kaksi miekkaa. Aiemmin ei ollut ollut tarvetta enemmälle. Mutta koska ranskan valistushenkiset ihmiset halusivat ratkaista tämän ongelman jotenkin muutoin kuin vähentämällä teloitettavia, saatiin levitettyä ajatusta giljotiinista. (Joka innovoitiin kätevästi vuonna 1792.) Jota sitten myytiin sekä humaanina että tehokkaana että valistushenkisen sopivasti mekaanisena. Ja tämä humaanius ei olisi uskottavaa minkään muun kuin miekkateloituksen humaanin maineen varjolla.
Siksi on tavallaan erikoista että pidämme ISIS -järjestön miekkateloitusta jonkinlaisena äärimmäisenä barbariana. Aatehistoriallisesti ajatus miekkateloituksen brutaaliudesta on melkoisen nuori.
Ärsyyntyminen onkin johtunut kahdesta hyvin näkyvästä piirteestä. Ensinnäkin amerikkalainen kuolemanrangaistusjärjestelmä on melko privaatti kun taas ISIS tekee temppunsa julkisesti. Toinen asia on sitten metodiikka. Amerikkalaiset hiovat humaaneja teloitusmetodeja. Tai ainakin pyrkivät siihen suuntaan. ISIS taas voi harjoittaa mitä vain joka on brutaalia ja pelottavaa. Siksi sapeliteloitukset ja hengiltä polttamiset ovat sen kannalta käteviä temppuja. (Se miten suhtaudun tämänlaiseen käytännönläheisyyteen on se, että en oikein enää laske ISIStä terrorismiksi. Sen sijaan se harrastaa puhdasta terroria.)
Mutta on kenties syytä vilkaista hieman tätä sapeliteloitusperinnettä.
Päiden katkominen on ollut vanha metodi. Tämä ei ole yllättävää sillä pään irtileikkaaminen on siitä käytännöllinen että se on varma keino. Sillä saa toisen ihmisen hengiltä nopeasti ja varmasti. Mestauksen suosio ei tässä mielessä ole kovin suuri yllätys.
Esimerkiksi Stonehengen läheltä löytyneistä tuhansia vuosia vanhoista luurangoista on löydetty merkkejä päiden irtileikkaamisesta. Näitä pidetään "rituaalisina". Joka viittaa teon uskonnollisuuteen. Historia on siitä kiinnostava yhdistettävä päiden irtileikkaamiseen että ISIS ei tavallaan vahingossa lyö ihmisiltä päitä irti. Sen sijaan teloitus tällä tavalla on samaan tapaan islamia kuin kivittäminen on osa juutalaisuutta. Koraanissa on mainintoja siitä että milloin dekapitointi on asiaankuuluva rangaistus. Aivan samaan tapaan kuin Vanha Testamentti ja Toora sisältävät kivityspykäliä.
Useimmat perinteet ovat tietenkin oppineet pois tämänlaisista pykälistä. Mutta on kenties mielenkiintoista ajatella asiaa humaaniuden kannalta. Nimittäin moni on pitänyt pään irtileikkaamista humaaneimpana vaihtoehtona tai osana teloitusta.
Haluan että pääni leikataan irti, koska se on humaania.
Japanissa asia on melko ilmiselvä. Seppukuperinteessä kun kuolemanrangaistus hämärrettiin itsemurhaksi sellaisella tavalla johon vain kunniakulttuuri kykenee. Ja kuolintapa ritualisoitiin vatsan aukileikkaamiseksi joka ei ole kovinkaan nopea, kivuton tai muutenkaan pragmaattinen tapa. Se demonstroikin äärimmäistä tyyneyttä. Onneksi tätä kuitenkin inhimillistettiin siten että mukaan otettiin kaishakunin (介錯人) joka oli avustaja. Hänen tehtävänään oli lyödä pää irti. Kohtelias kaishakunin osasi peräti lyödä pään irti niin että ohut ihokaistale jäi pitämään päätä paikallaan. Eli pää oli käytännössä irtileikattu mutta ei lennellyt mielivaltaisesti ympäriinsä biillä suttuisilla tavoilla joilla irtopäät voivat olla vaivaannuttavia. Ymmärrettävistä syistä kaishakunin oli seppukuntekijän paras ystävä.
Euroopassa näkemys oli hieman erilainen. Mutta täälläkin teloitus miekalla oli kunniallinen. Se oli itse asiassa varattu aatelisille. Syynä oli osittain se, että miekka oli jotain johon ritarit ja muut vastaavat voivat odottaa kuolevansa taistelukentällä. Ja tämä loi jonkinlaista gloriaa miekkateloituksen ympärille.
Mutta tämän lisäksi oli käytäntö. Vaihtoehtona oli kirvesteloitus. Ja vaikka teloituskirveet olivat massiivisen ja mahtavan näköisiä, todellisuus oli melkoisen karu. Kirves toimii lähinnä massalla ja osumapinta-alalla. Kun taas miekalla impaktin lisäksi kyseessä on yleensä viiltävää liikerataa. (draw-cut / pull-cut) Sapeliteloituksessa tämä on tietenkin vahva. Mutta jopa länsimainen teloittajien spesiaalimiekka oli taistelumiekoista poikkeava. Niiden pelkkä terä oli noin neljä jalkaa (120 cm), niissä oli pyöristetty ja tylsä kärkiosa. Kädensija oli kahden käden käyttöön. Ja terä oli mittaan nähden hyvin leveä. Ja ne hiottiin käsittämättömän teräviksi. Itse asiassa teloitusmiekat hiottiin niin teräviksi että ne menettivät käytännössä taistelutehokkuuttaan. Miekat piti hioa erikseen joka ikisen teloituksen jälkeen.
Jos otetaan esimerkiksi vaikkapa Maria Stuart, joka teloitettiin kirveellä vuonna 1587. Hän oli riutunut kauan vankilassa ennen kuolemaansa. Hänen kapean ja ohuen kaulansa irtiläimimiseen "massan ja kiilan voimalla" vaati kolme iskua. Siksi onkin ymmärrettävää että Anne Boleyn oli helpottunut kun hänen teloitustaan varten hankittiin erikseen ranskalainen miekkamies. Sellainen joka tiesi alan salaisuuksia. Kuten sen, että kun teloitettavan silmät sidottiin (väistörefleksin välttämiseksi koska teloitettava joutuu istumaan polvillaan kun kirvesteloituksessa pää on pölkyllä) ja tämän kädet sidottiin selän taakse (jotta tämä ei laittaisi käsiä tielle tai muuten kävisi teloittajaan käsiksi) niin jos teloittaja hieman tönäisi teloitettavaa hartioista niin tämä refleksinomaisesti oikaisi selkäänsä, laski hartioitaan ja nosti päätään niin että kaulaan oli helppo osua tavalla joka irrotti pään siististi yhdellä iskulla.
Tämä päiden katkomisen "humaanius" saavutti sitten Thomas Edison -asteensa ranskan vallankumouksessa. (Thomas Edison eli myöhemmin. Mutta hän tuotti sähkötuoli-innovaation iloksemme. Hän halusi korostaa vaihtovirran vaarallisuutta mustamaalatakseen kilpailijoitaan. Ja se ei mennyt hyvin. Sähkö oli vaarallista mutta jumalauta ei näin!) Charles Henri Sanson kuvasi ranskan vallankumouksen haasteet erikoisella tavalla. Hän kuvasi miten teloitukseen käytetty miekka on ehdottoman tärkeää hioa teräväksi joka ikisen teloituksen jälkeen. Ja miten Pariisin pyövelillä oli käytössään vain kaksi miekkaa. Aiemmin ei ollut ollut tarvetta enemmälle. Mutta koska ranskan valistushenkiset ihmiset halusivat ratkaista tämän ongelman jotenkin muutoin kuin vähentämällä teloitettavia, saatiin levitettyä ajatusta giljotiinista. (Joka innovoitiin kätevästi vuonna 1792.) Jota sitten myytiin sekä humaanina että tehokkaana että valistushenkisen sopivasti mekaanisena. Ja tämä humaanius ei olisi uskottavaa minkään muun kuin miekkateloituksen humaanin maineen varjolla.
Siksi on tavallaan erikoista että pidämme ISIS -järjestön miekkateloitusta jonkinlaisena äärimmäisenä barbariana. Aatehistoriallisesti ajatus miekkateloituksen brutaaliudesta on melkoisen nuori.
lauantai 14. kesäkuuta 2014
Onko pakko jos ei tahdo? ~ eli itsemurhaa vastustavat argumentit individualisteille
Itsemurha on hankala käsite. Osittain jo senkin vuoksi, että sen määrittelemiseen liittyy omituisuuksia. Itse asiassa itsemurhan ja uhrautumisen käsitteet ovat paikoitellen niin lähellä toisiaan että ero näiden kahden välillä nähdään lähinnä arvolatautuneilla käsitteillä. Jos katsomme sitä että itsemurha tarkoittaa sitä, että ihminen intentionkaalisesti ja vapaaehtoisesti ottaa oman henkensä, joudumme kysymään sellaisia kysymyksiä kuin että tappoiko joku itsensä kun hän teki itsemurhan välttääkseen häpeää tai mafiavelkojia? Onko itsensä seppukulla lopettava samurai tekemässä itsemurhaa vai ajaako yhteiskunta häntä aktioon joka on samaan tapaan itsemurha kuin kuolemantuomion saaneiden teloitus. Vakavimmat ja vielä vaikeammat kysymykset tulevat esiin marttyyritoiminnassa. Tekikö Sokrates itsemurhan kun hänet tuomittiin kuolemaan, mutta hän ei esimerkiksi paennut eikä suostunut ideologisiin kompromisseihin henkensä edestä?
Kun ihminen sanookin vastustavansa itsemurhaa, on usein hieman vaikeaa sanoa mitä hän tarkalleen ottaen vastustaa. Usein tämä kuitenkin saa tarkennuksensa kulttuurista jossa hän elää. Esiin nousevat sellaiset kysymykset kuin onko itsemurha luvallista, kiellettyä vai jopa kannustettua. Toisesta kulttuurista tilanteet saattavat näyttää varsin omituisilta. Kuten "itsemurhan tekeminen on synti, mutta jos räjäyttää itsensä ruuhkabussissa jossa on vihollisia, se on arvokas marttyyriaktio." Tämä näyttää siltä että "Itsemurha on aina kiellettyä mutta". Ja itsemurha -aktio sitten vain määritellään jollain toisella nimellä. Eufemismien valta on suuri, ja tämän voi huomata kun kuuntelee niitä kristittyjä jotka vastustavat tappamista ja joille pro-life on elämäntapa. Mutta heti jos keskustelu siirtyykin homoseksuaaleihin, on kivittäminen aivan sovelias tuomio.
Kulttuurieroista huolimatta itsemurhasta voidaan vetää muutamia tärkeitä filosofisia perinteitä.
1: Teologisessa näkemyksessä etiikka sidotaan uskonnollisiin teemoihin ja uskonoppien premisseihin. Ja suhde itsemurhaan on yleensä kielteinen tai äärimmäisen kielteinen. Tällöin näkemyksenä on että (a) elämä on lahja joka on saatu Jumalalta ja (b) olemme tosiasiassa Jumalan omaisuutta jolloin meillä ei ole valtaa päättää omasta elämästämme koska tämä sotisi Jumalan suvereeniutta vastaan. Tämä näkemys on luonnollisesti ollut varsin voimakas historiassa. Nykyisin tämä on lähinnä ideologista vetoamista joka ei vakuuta niitä jotka eivät ole teistejä. Ja ne saavat suosiota vain sivutuotteena siitä että tämän uskonnon kannattajia on määrällisesti paljon. Siksi kiinnostus on yleensä siirtynyt muihin teemoihin.
2: Seurausetiikassa itsemurhaa katsotaan arvioimalla seurauksia. Erikoista on, että seurausetiikassa usein tuomitaan hyvin laaja määrä erilaisia itsemurhia. Mutta sitten toisaalta joissain tilantessa se katsotaan aivan soveliaaksi ratkaisuksi. Tässä näkemyksessä on kuitenin hyvin samantapaisia ongelmia kuin utilitaristisissa argumenteissa ; Seurauksia voidaan katsoa hyvin monelta eri kannalta ja pohjimmiltaan prioriteetit ja niiden arvojärjestys painavat. Ja tämän vuoksi seurauseettinen itsemurhan analysointi näyttää monesti presuppositionistiselta. Ensin on päätetty onko kyseinen aktio hyvä vai ei. Ja sen jälkeen sitten etsitään perusteet tälle. (Ja prosessissa usein voidaan jopa sanoa että tietoinen fiksun ihmisen tahdonalainen intentionaalinen ja vapaaehtoinen teko jossa kranaatin päälle hypätään jotta sotilaskaverit selviävät elossa ei olekaan itsemurha vaan rohkeusmitalinarvoinen sankariteko.)
3: Velvollisuuseettisessä perinteessä katsotaan mitä velvollisuuksia meillä on itsellemme ja muille. Tässä syntyy helposti Kantin esitysten tapaisia argumentteja joissa ihmisillä on ehdoton arvo ja merkitys. Ja että oman elämän lopettaminen rikkoo velvollisuuksiamme muita ihmisiä kohtaan.
Toki itsemurhaan voi suhtautua myös individualistisesti. Mutta näissä argumenteissa perusteemana on se, että ihmisellä on itsemääräämisoikeus, vapaa tahto ja muu vastaava hallinta. Ja niissä itsemurhaa kohdellaan positiivisesti. Se on jokaisen oma valinta, eikä kukaan muu voi ottaa valtaa tämän päätöksen yli muuta kuin orjuuttamalla jollain tavalla tämän ihmisen.
Mikä johtaakin siihen että käytännössä kaikki itsemurhaa vastustavat argumentit ovat jollain tavalla sosiaalisia argumentteja. Teistisissä näkemyksissä itsemurha on ihmisen suhdetta Jumalaan. Ja siksi tekoa pitää vastustaa, koska ihminen ei ole ainut tekijä yhtälössä. Toisaalta läheisten suru voi olla seurauseetikolle painava argumentti itsemurhaa vastaan. Ja voitaisiin asia vetää yhteiskunnallisellekin tasolle. Tunteet eivät ole merkittäviä jos mietitään sitä työmäärää jonka itsemurhan tehnyt tai sellaista haikaileva voisi tehdä yhteiskunnalle rakentaessaan asioita. (Tai edes taatessaan työllisyyttä mielenterveysongelmaisten hoitajille.) Käytännössä tämä tiivistyy siihen että itsemurhan tekemistä pidetään itsekkäänä aktiona.
1: On toki myös itsekäs aktio että jonkun vaaditaan elävän muiden ihmisten puolesta. Että määrätään toisen ihmisen elämästä ja pakotetaan tämä elämään elämisen laadusta riippumatta, jotta itselle ei tule paha mieli. Eikä teistikään selitä että kenties Jumalan pitäisi hävetä kun antaa niin paskoja lahjoja. Että ei lahjoja ole pakko käyttää. Omaa elämää voi halveksia ja se voi olla syy lopettaa tämän "lahjan" nauttiminen.
Tämän kaiken seurauksena voikin sanoa että jos olet individualisti, ei oikein mikään tiedetty argumentisto tarjoa mitään kovin relevanttia vasta-argumenttia itsemurhalle. Josta huomiosta seuraa se, että itsemurhan kielto onkin aina sitä että ihminen jollain tavalla pakotetaan elämään jonkun toisen puolesta. Ja että on pakko vaikka ei tahdo.
Kun ihminen sanookin vastustavansa itsemurhaa, on usein hieman vaikeaa sanoa mitä hän tarkalleen ottaen vastustaa. Usein tämä kuitenkin saa tarkennuksensa kulttuurista jossa hän elää. Esiin nousevat sellaiset kysymykset kuin onko itsemurha luvallista, kiellettyä vai jopa kannustettua. Toisesta kulttuurista tilanteet saattavat näyttää varsin omituisilta. Kuten "itsemurhan tekeminen on synti, mutta jos räjäyttää itsensä ruuhkabussissa jossa on vihollisia, se on arvokas marttyyriaktio." Tämä näyttää siltä että "Itsemurha on aina kiellettyä mutta". Ja itsemurha -aktio sitten vain määritellään jollain toisella nimellä. Eufemismien valta on suuri, ja tämän voi huomata kun kuuntelee niitä kristittyjä jotka vastustavat tappamista ja joille pro-life on elämäntapa. Mutta heti jos keskustelu siirtyykin homoseksuaaleihin, on kivittäminen aivan sovelias tuomio.
Kulttuurieroista huolimatta itsemurhasta voidaan vetää muutamia tärkeitä filosofisia perinteitä.
1: Teologisessa näkemyksessä etiikka sidotaan uskonnollisiin teemoihin ja uskonoppien premisseihin. Ja suhde itsemurhaan on yleensä kielteinen tai äärimmäisen kielteinen. Tällöin näkemyksenä on että (a) elämä on lahja joka on saatu Jumalalta ja (b) olemme tosiasiassa Jumalan omaisuutta jolloin meillä ei ole valtaa päättää omasta elämästämme koska tämä sotisi Jumalan suvereeniutta vastaan. Tämä näkemys on luonnollisesti ollut varsin voimakas historiassa. Nykyisin tämä on lähinnä ideologista vetoamista joka ei vakuuta niitä jotka eivät ole teistejä. Ja ne saavat suosiota vain sivutuotteena siitä että tämän uskonnon kannattajia on määrällisesti paljon. Siksi kiinnostus on yleensä siirtynyt muihin teemoihin.
2: Seurausetiikassa itsemurhaa katsotaan arvioimalla seurauksia. Erikoista on, että seurausetiikassa usein tuomitaan hyvin laaja määrä erilaisia itsemurhia. Mutta sitten toisaalta joissain tilantessa se katsotaan aivan soveliaaksi ratkaisuksi. Tässä näkemyksessä on kuitenin hyvin samantapaisia ongelmia kuin utilitaristisissa argumenteissa ; Seurauksia voidaan katsoa hyvin monelta eri kannalta ja pohjimmiltaan prioriteetit ja niiden arvojärjestys painavat. Ja tämän vuoksi seurauseettinen itsemurhan analysointi näyttää monesti presuppositionistiselta. Ensin on päätetty onko kyseinen aktio hyvä vai ei. Ja sen jälkeen sitten etsitään perusteet tälle. (Ja prosessissa usein voidaan jopa sanoa että tietoinen fiksun ihmisen tahdonalainen intentionaalinen ja vapaaehtoinen teko jossa kranaatin päälle hypätään jotta sotilaskaverit selviävät elossa ei olekaan itsemurha vaan rohkeusmitalinarvoinen sankariteko.)
3: Velvollisuuseettisessä perinteessä katsotaan mitä velvollisuuksia meillä on itsellemme ja muille. Tässä syntyy helposti Kantin esitysten tapaisia argumentteja joissa ihmisillä on ehdoton arvo ja merkitys. Ja että oman elämän lopettaminen rikkoo velvollisuuksiamme muita ihmisiä kohtaan.
Toki itsemurhaan voi suhtautua myös individualistisesti. Mutta näissä argumenteissa perusteemana on se, että ihmisellä on itsemääräämisoikeus, vapaa tahto ja muu vastaava hallinta. Ja niissä itsemurhaa kohdellaan positiivisesti. Se on jokaisen oma valinta, eikä kukaan muu voi ottaa valtaa tämän päätöksen yli muuta kuin orjuuttamalla jollain tavalla tämän ihmisen.
Mikä johtaakin siihen että käytännössä kaikki itsemurhaa vastustavat argumentit ovat jollain tavalla sosiaalisia argumentteja. Teistisissä näkemyksissä itsemurha on ihmisen suhdetta Jumalaan. Ja siksi tekoa pitää vastustaa, koska ihminen ei ole ainut tekijä yhtälössä. Toisaalta läheisten suru voi olla seurauseetikolle painava argumentti itsemurhaa vastaan. Ja voitaisiin asia vetää yhteiskunnallisellekin tasolle. Tunteet eivät ole merkittäviä jos mietitään sitä työmäärää jonka itsemurhan tehnyt tai sellaista haikaileva voisi tehdä yhteiskunnalle rakentaessaan asioita. (Tai edes taatessaan työllisyyttä mielenterveysongelmaisten hoitajille.) Käytännössä tämä tiivistyy siihen että itsemurhan tekemistä pidetään itsekkäänä aktiona.
1: On toki myös itsekäs aktio että jonkun vaaditaan elävän muiden ihmisten puolesta. Että määrätään toisen ihmisen elämästä ja pakotetaan tämä elämään elämisen laadusta riippumatta, jotta itselle ei tule paha mieli. Eikä teistikään selitä että kenties Jumalan pitäisi hävetä kun antaa niin paskoja lahjoja. Että ei lahjoja ole pakko käyttää. Omaa elämää voi halveksia ja se voi olla syy lopettaa tämän "lahjan" nauttiminen.
Tämän kaiken seurauksena voikin sanoa että jos olet individualisti, ei oikein mikään tiedetty argumentisto tarjoa mitään kovin relevanttia vasta-argumenttia itsemurhalle. Josta huomiosta seuraa se, että itsemurhan kielto onkin aina sitä että ihminen jollain tavalla pakotetaan elämään jonkun toisen puolesta. Ja että on pakko vaikka ei tahdo.
torstai 6. syyskuuta 2012
Pieni ajatus : Kuula kalloon
"Uuden Suomen" puolella oli mainintaa "aseista ja ihmisistä". Sen aloituspointtina oli että itsemurhat eivät ole samanarvoisia. "Voit hirttää itsesi, viiltää ranteesi ja vuotaa kuiviin, myrkyttää itsesi, hukuttaa, voit hypätä parvekkeelta. Luoja sinua auttakoon, jos menet ampumaan itsesi. Et ainoastaan aiheuta paheksuntaa ja suunnatonta raivoa, herätät myös äärettömän, silmittömän tuomiovirran muuten niin poikkeuksellisen täydellisissä ihmisissä."
Tekstin pääpointti tosin näytti olevan jotain aivan muuta. Se tuomitsi aserajoituksia murhaamisteemassa. "Mikä ampuma-aseesta tekee niin ehdottoman ja ainutkertaisen vaarallisen? Sekös, ettei kukaan oppilas ole vielä keksinyt miten massamurhata luokkatovereitaan muutoin kuin ampumalla heitä? Ottakaa joka ikinen ase pois tästä maasta, niin lupaan teille, että vielä joku yhteiskunnalta turpiin saanut, syrjäytynyt ja kemian tunnilla valppaana ollut neropatti keksii siihenkin keinon." ... "Jokainen meistä on jossain vaiheessa elämäänsä käsitellyt esinettä, jolla on mahdollista tappaa ihminen. Keittiössä ilman sellaista ei oikein pärjää. Pesäpallossakaan ilman sellaista ei pärjää. Tappoesineitä on tuhansia, ampuma-aseet vain yksi niistä. Pelottaako ampuma-aseissa niiden liian kova ääni? Päällä olevalla pölynimurillakin saa ihmisen tapettua. Moottorisahasta puhumattakaan." Itse asiassa koko aloituspointti jäi tuohon lausumaan ja ihmettelyä herättääkin lähinnä se, miksi se on siinä ylipäätään koko tekstissä ; Jos ampuma -aseella tehty joukkomurha -itsemurha todella laitetaan oleellisesti analogiseksi esimerkiksi pelkästään itsensä lääkeyliannoksella myrkyttämiseen, niin jossakin olisi isoja jäsentämisongelmia. En halua uskoa että näin on.
Sen sijaan uskon että on erikseen aloituspointti ja tekstin pääsanoma jotka on jostain omituisesta syystä laitettu samaan tekstiin ; Pääargumentti ei toki muutoin ole kovin laadukas. Ennen kaikkea ihmetyttää se, miten reflektoimaton puolustus se on. Aseissa katsotaan pelottavaksi kova ääni ja tätä pidetään naurettavana. Itse huomautan että ääni tekee aseesta hieman psykologisen aseen, mutta tämä ei ole sen pääfuntkio. Kritiikissä tärkeintä on se, että ase on samanaikaisesti montaa vaarallista asiaa tavalla johon oikein mikään muu nykyään oleva asia ei anna mahdollisuutta (a) ampuma -aseita on paljon, joten ne ovat tilastollisesti merkittävä asia poliittisen puheen aiheeksi (b) käsiaseet saa hyvin kätketysti vaikka kouluun, (c) ampuma -aseilla voi tappaa pitkältä etäisyydeltä (e) ampuma -aseen murhakäyttö tehokkaasti ei vaadi mieletöntä harjoittelua tai teknistä taustatietoa ; Kemiankaavojen kanssa läträäminen on taitoa vaativampaa kuin osoita tuolla kohti ja paina liipasinta -tyylinen tilanne. (f) Ja lisäksi psykologia tuntee asevaikutus -nimisen ilmiön. Ampuma -ase on nimittäin napinpainamisineen hyvin kliininen. Näin sillä surman tekeminen on helpompaa. Yksinkertaisesti se, että tunkee toista puukolla on konkreettinen ja tähän ryhtymiseen on isompi kynnys.
Eli ampuma -aseesta tekee ensiluokkaisen on sen helppous. On todennäköistä että jos minulle antaa pesäpallomailan, saan sillä aikaan paljonkin tuhoa. Mutta tämä vaatii vuosien harjoittelua, sellaista asiaa jota suurin osa ei viitsi kun on helpompia koston keinoja jotka eivät viivytä projektia vuosilla (joka taas voi itsessään poistaa halun tehdä koko asiaa, koska aijalla on tapana parantaa ainakin joitain haavoja) . Tosiasiassa tiedän monia sellaisia ihmisiä joiden massamurhayritys puukolla päätyisi taitojen puutteesta yhteen tai korkeintaan kahteen kuolemaan. Samat rajoitteet koskevat moottorisahoja ja muitakin jokakodin tappoesineitä ; Ne ovat joko tehottomia tai niiden valmistus, hankinta ja käyttö vaatii ydinfyysikon taitoja. Ampuma -aseen salaisuus on siinä mikä niistä minun silmissäni tekee banaaleja ja kunniattomia ; Niillä pystyy tappamaan ilman harjoittelua ja panostamista. Toki jos ampuma -aseensa ja sen panokset kokoaisi ja rakentelisi, niin tämäkin tilanne voisi olla toinen koska tässä mukaan tulee omaa luovaa panosta ja työtä. Mutta tämä taitaa olla enemmän poikkeus kuin pääsääntö.
1: Uskon toki, että aseiden kannattajilla on hyviä argumentteja näille relevantimmille tilanteille, onhan ampumakerhoja, vastuullisia aseenomistajia, metsästyskerhoja ja vastaavia pitkin maailmaa. Mutta tästä mainitusta tekstistä ne eivät tule esille. Näin ollen näiden argumenttien olemassaolo jossain muualla ei pelasta sitä että tämä kyseinen kirjoitelma on varsin huono. Se, että "ajan oikeassa olevaa asiaa" vajavaisilla argumenteilla ei muuta sitä että argumentaatio on rakenteellisesti huonoutta.
Mutta tosiasiassa minua ei kiinnosta tämä pääpointti, vaan ajatus siitä että erilaiset itsemurhat ovat todellakin eriarvoisia. Toki joka ikinen itsemurha aikaansaa ympärillään aivan uskomattoman kohinan. Mutta kirjoittajan ajatus siitä että eri välineillä ja tavoilla tehdyt itsemurhat eivät ole tasa-arvoisia on silti mielenkiintoinen.
On nimittäin tavallaan selvää että toiset itsemurhat ovat pahempia kuin toiset eivät. Tämä on helppo unohtaa jos opiskelee itsemurhaan liittyviä filosofisia käsitteitä. Itsemurhia on tavallisesti jaoteltu niiden taustan, kuten motivaation ja mukanaolijoiden kautta. Durhkeimin klassinen itsemurhajaottelu jossa keskiössä on itsemurhan motiivi ; Tehdäänkö itsemurha oman edun vai toisen auttamisen vuoksi. Myös itsemurhan poliittisuus ja vastaavat tulevat esiin : Näin esimerkiksi japanin juridinen itsemurha seppuku on eri luokassa kuin se, että itse omassa yksinäisyydessään vetäisi vatsansa auki terävällä veitsellä vaikka teko onkin aktiona hyvin samankaltainen. Tämä toki sinänsä mielenkiintoinen ja omalla tavallaan elegantti ja toimiva klassinen luokittelu saa ihmiset helposti unohtamaan että itsemurhalla on käyttövälineestä riippuvainen väkivaltaisuusaste. Tämä sotkuisuuspuoli taas on selvää jokaiselle joka on esimerkiksi nähnyt itsemurhan tehneen ihmisen jäänteet.
Näin esimerkiksi itsensä myrkyttäminen on eri asteella kuin vaikkapa aseella tehty murha aivan sen takia että ampuma -aseen käyttäjä jättää jälkeensä siivoamistyötä. Itse asiassa ne itsemurhat jotka ovat ns. "itselleni mieluisia", eli joita itse tekisin, olisivat luonteeltaan nimenomaan näitä. (Ja kyllä, olen reflektoinut tätä aihetta äärimmäisellä vakavuudella aivan liikaa.) Tämä on luontevaa sillä aikoinaan itsemurhan teossa suurin pelon aihe ja jarru ei ollut kuoleminen vaan eläminen. Nimittäin eläminen epäonnistuneen itsemurhayrityksen jälkeen. Kun kuolemista varmistaa, erityisen mieluisilta tuntuvat keinot ovat väkivaltaisia. Ja niihin liittyy väistämättä sotkuisuus. Siksi "Uusi Sherlock" -televisiosarjan ensimmäisen tuotantokauden jaksossa "Elämä pelissä" oleva junailija kertoo miksi hän vihaa junan alle hyppääjiä. Hän näkee heidät itsekkäinä. Ei siksi että itsemurha on itsekäs, vaan se että hyppääjä ei ollenkaan mieti junailijaa eikä niitä jotka joutuvat siivoamaan tästä väistämättä runsaasti syntyvää sotkua.
Tekstin pääpointti tosin näytti olevan jotain aivan muuta. Se tuomitsi aserajoituksia murhaamisteemassa. "Mikä ampuma-aseesta tekee niin ehdottoman ja ainutkertaisen vaarallisen? Sekös, ettei kukaan oppilas ole vielä keksinyt miten massamurhata luokkatovereitaan muutoin kuin ampumalla heitä? Ottakaa joka ikinen ase pois tästä maasta, niin lupaan teille, että vielä joku yhteiskunnalta turpiin saanut, syrjäytynyt ja kemian tunnilla valppaana ollut neropatti keksii siihenkin keinon." ... "Jokainen meistä on jossain vaiheessa elämäänsä käsitellyt esinettä, jolla on mahdollista tappaa ihminen. Keittiössä ilman sellaista ei oikein pärjää. Pesäpallossakaan ilman sellaista ei pärjää. Tappoesineitä on tuhansia, ampuma-aseet vain yksi niistä. Pelottaako ampuma-aseissa niiden liian kova ääni? Päällä olevalla pölynimurillakin saa ihmisen tapettua. Moottorisahasta puhumattakaan." Itse asiassa koko aloituspointti jäi tuohon lausumaan ja ihmettelyä herättääkin lähinnä se, miksi se on siinä ylipäätään koko tekstissä ; Jos ampuma -aseella tehty joukkomurha -itsemurha todella laitetaan oleellisesti analogiseksi esimerkiksi pelkästään itsensä lääkeyliannoksella myrkyttämiseen, niin jossakin olisi isoja jäsentämisongelmia. En halua uskoa että näin on.
Sen sijaan uskon että on erikseen aloituspointti ja tekstin pääsanoma jotka on jostain omituisesta syystä laitettu samaan tekstiin ; Pääargumentti ei toki muutoin ole kovin laadukas. Ennen kaikkea ihmetyttää se, miten reflektoimaton puolustus se on. Aseissa katsotaan pelottavaksi kova ääni ja tätä pidetään naurettavana. Itse huomautan että ääni tekee aseesta hieman psykologisen aseen, mutta tämä ei ole sen pääfuntkio. Kritiikissä tärkeintä on se, että ase on samanaikaisesti montaa vaarallista asiaa tavalla johon oikein mikään muu nykyään oleva asia ei anna mahdollisuutta (a) ampuma -aseita on paljon, joten ne ovat tilastollisesti merkittävä asia poliittisen puheen aiheeksi (b) käsiaseet saa hyvin kätketysti vaikka kouluun, (c) ampuma -aseilla voi tappaa pitkältä etäisyydeltä (e) ampuma -aseen murhakäyttö tehokkaasti ei vaadi mieletöntä harjoittelua tai teknistä taustatietoa ; Kemiankaavojen kanssa läträäminen on taitoa vaativampaa kuin osoita tuolla kohti ja paina liipasinta -tyylinen tilanne. (f) Ja lisäksi psykologia tuntee asevaikutus -nimisen ilmiön. Ampuma -ase on nimittäin napinpainamisineen hyvin kliininen. Näin sillä surman tekeminen on helpompaa. Yksinkertaisesti se, että tunkee toista puukolla on konkreettinen ja tähän ryhtymiseen on isompi kynnys.
Eli ampuma -aseesta tekee ensiluokkaisen on sen helppous. On todennäköistä että jos minulle antaa pesäpallomailan, saan sillä aikaan paljonkin tuhoa. Mutta tämä vaatii vuosien harjoittelua, sellaista asiaa jota suurin osa ei viitsi kun on helpompia koston keinoja jotka eivät viivytä projektia vuosilla (joka taas voi itsessään poistaa halun tehdä koko asiaa, koska aijalla on tapana parantaa ainakin joitain haavoja) . Tosiasiassa tiedän monia sellaisia ihmisiä joiden massamurhayritys puukolla päätyisi taitojen puutteesta yhteen tai korkeintaan kahteen kuolemaan. Samat rajoitteet koskevat moottorisahoja ja muitakin jokakodin tappoesineitä ; Ne ovat joko tehottomia tai niiden valmistus, hankinta ja käyttö vaatii ydinfyysikon taitoja. Ampuma -aseen salaisuus on siinä mikä niistä minun silmissäni tekee banaaleja ja kunniattomia ; Niillä pystyy tappamaan ilman harjoittelua ja panostamista. Toki jos ampuma -aseensa ja sen panokset kokoaisi ja rakentelisi, niin tämäkin tilanne voisi olla toinen koska tässä mukaan tulee omaa luovaa panosta ja työtä. Mutta tämä taitaa olla enemmän poikkeus kuin pääsääntö.
1: Uskon toki, että aseiden kannattajilla on hyviä argumentteja näille relevantimmille tilanteille, onhan ampumakerhoja, vastuullisia aseenomistajia, metsästyskerhoja ja vastaavia pitkin maailmaa. Mutta tästä mainitusta tekstistä ne eivät tule esille. Näin ollen näiden argumenttien olemassaolo jossain muualla ei pelasta sitä että tämä kyseinen kirjoitelma on varsin huono. Se, että "ajan oikeassa olevaa asiaa" vajavaisilla argumenteilla ei muuta sitä että argumentaatio on rakenteellisesti huonoutta.
Mutta tosiasiassa minua ei kiinnosta tämä pääpointti, vaan ajatus siitä että erilaiset itsemurhat ovat todellakin eriarvoisia. Toki joka ikinen itsemurha aikaansaa ympärillään aivan uskomattoman kohinan. Mutta kirjoittajan ajatus siitä että eri välineillä ja tavoilla tehdyt itsemurhat eivät ole tasa-arvoisia on silti mielenkiintoinen.
On nimittäin tavallaan selvää että toiset itsemurhat ovat pahempia kuin toiset eivät. Tämä on helppo unohtaa jos opiskelee itsemurhaan liittyviä filosofisia käsitteitä. Itsemurhia on tavallisesti jaoteltu niiden taustan, kuten motivaation ja mukanaolijoiden kautta. Durhkeimin klassinen itsemurhajaottelu jossa keskiössä on itsemurhan motiivi ; Tehdäänkö itsemurha oman edun vai toisen auttamisen vuoksi. Myös itsemurhan poliittisuus ja vastaavat tulevat esiin : Näin esimerkiksi japanin juridinen itsemurha seppuku on eri luokassa kuin se, että itse omassa yksinäisyydessään vetäisi vatsansa auki terävällä veitsellä vaikka teko onkin aktiona hyvin samankaltainen. Tämä toki sinänsä mielenkiintoinen ja omalla tavallaan elegantti ja toimiva klassinen luokittelu saa ihmiset helposti unohtamaan että itsemurhalla on käyttövälineestä riippuvainen väkivaltaisuusaste. Tämä sotkuisuuspuoli taas on selvää jokaiselle joka on esimerkiksi nähnyt itsemurhan tehneen ihmisen jäänteet.
Näin esimerkiksi itsensä myrkyttäminen on eri asteella kuin vaikkapa aseella tehty murha aivan sen takia että ampuma -aseen käyttäjä jättää jälkeensä siivoamistyötä. Itse asiassa ne itsemurhat jotka ovat ns. "itselleni mieluisia", eli joita itse tekisin, olisivat luonteeltaan nimenomaan näitä. (Ja kyllä, olen reflektoinut tätä aihetta äärimmäisellä vakavuudella aivan liikaa.) Tämä on luontevaa sillä aikoinaan itsemurhan teossa suurin pelon aihe ja jarru ei ollut kuoleminen vaan eläminen. Nimittäin eläminen epäonnistuneen itsemurhayrityksen jälkeen. Kun kuolemista varmistaa, erityisen mieluisilta tuntuvat keinot ovat väkivaltaisia. Ja niihin liittyy väistämättä sotkuisuus. Siksi "Uusi Sherlock" -televisiosarjan ensimmäisen tuotantokauden jaksossa "Elämä pelissä" oleva junailija kertoo miksi hän vihaa junan alle hyppääjiä. Hän näkee heidät itsekkäinä. Ei siksi että itsemurha on itsekäs, vaan se että hyppääjä ei ollenkaan mieti junailijaa eikä niitä jotka joutuvat siivoamaan tästä väistämättä runsaasti syntyvää sotkua.
tiistai 19. heinäkuuta 2011
Tikku ja Silppurin päihittämisen strategia.
Jokainen minun sukupolveni poika tietää "Turtlesit", teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat. Siihen aikaan kun aloittelin koulussa, välitunneilla tärkeimpiä asioita oli tietää mikä näistä pikaruokavaliolla elävistä akneamfibeista oli paras. Oliko se räyheä Rafael, klassinen eettinen johtaja Leonardo, letkeä surfhenkistä cowabunga -asennetta ajava Michelangelo vai skientistihenkinen Donatello. Minäkin, joka en saanut katsoa kyseisiä mellastelijoita televisiosta, koska he kuulemma välittivät vaarallisia turmelevia arvoja. Mutta olin silti asioista perillä.
1: Koska asia on olennainen, kerron kaikille että minä pidin eniten Rafaellosta, mutta leikeissä minusta tehtiin Robo -Turtles. Aina. Ala-asteen lapset siis jollain tasolla diagnosoivat minut ennen aikuisia.
Alkuperäinen sarjakuva oli kuitenkin aika tavalla synkempi, kuin se maailma joka lapsuuteni TV:stä tulevassa Turtleseissa ilmeni.
Siinä mutanttininjakilpikonnat ovat hyvinkin nimensä mukaisia. Tikku kasvatti heidät ja koulutti heitä vuosia. Siksi että Tikkua ajoi yksi ajatus (vastaanpanematon ajatus, voimakas ajatus, hyvä ajatus, kaunis ajatus) kosto. Silppuri oli tappanut hänen omistajansa. (Tikkuhan on mutanttininjarotta, tuohon murhan aikaan vain rotta.) Tikku ei suinkaan halunnut Silppuria oikeuden eteen. Vaan hän halusi Tikun hengiltä. Itse asiassa tarjottu ratkaisu olikin se, että Leonardo löi Silppuria miekalla mahaan ja mutanttininjakilpikonnat piirittivät hänen kuolettavasti haavoittuneen ruumiinsa ja tarjosivat Silppurille jalomielisesti oikeutta valita. Valita sen, tekeekö hän itse kunniakkaan seppuku -itsemurhan. Vai tekevätkö ninjakilpikonnat suolistamisen hänen puolestaan. (Tässä on kieltämättä jotain joka niin sanoakseni ruopaisee gentlemannin kainalokuoppaa.)
Tikun lähestymistapa asiaan on realistinen. Kouluttautuminen tälläiseen vaativaan tehtävään vaatii aikaa. Ninjakilpikonnia on monta, joten he saavat koston toteutettua paremmin.
Itse asiassa Tikun realismi puuttuu valtaosasta ns. kostoelokuvia, kostosarjakuvia ja muuta kostoviihdettä. Kostoelokuvien suosio itsessään ei yllätä.
1: Hyvin usea on kohdannut itseen kohdistuvaa vääryyttä. On ollut kiusattu, huijattu tai muuta vastaavaa. Tunnemaailma on tuttu, siihen on helppo samastua.
2: Vielä useampi on nähnyt epäoikeudenmukaisuutta sivusta. Ja se herättää oikeudentajussa ikävää kolotusta. Koston oikeutusmaailmasta tulee tällöin jotain jota on helppo ymmärtää.
3: Olemme yksinkertaiseti myös pirun kateellisia monista asioista joita muut ovat tehneet työkseen. Haemme kompensaatiota näihinkin. Näin kateus ressentimoituu ja sitä yritetään oikeuttaa kutsumalla sitä oikeutetuksi kostoksi.
Kostoelokuvissa on kuitenkin hyvin harvoin "Tikun näkemystä". Ehkä lempeimmän pään kostoelokuvaksi voidaan laskea "Karate Kid" (molemmat niistä) Se kertoo koulukiusatun noususta kiusaamisen yli. Se ei pääty siihen että kiusaajat pakotetaan valitsemaan seppukun ja toisen suorittaman suolistamisen välillä, vaan siihen että kiista ratkaistaan menestyksessä karatekilpailuissa (Siinä uudemmassa ja paremmassa voitto kung-fukilpailussa ratkaisee).
Elokuvassa vastustajat on kuvattu hyvin dedikatiivisiksi harjoittelijoiksi. Vastassa on siis kauan karatea harrastaneita ihmisiä. Poika päihittää heidät kaikki melkoisen lyhyen harjoittelukauden päätteeksi. Tämä ei itse asiassa ole kovinkaan realistista. Mutta usein elokuvissa esitetään "sisäinen lahjakkuus" ja "oman itsen ilmentäminen", jotka nousevat esiin nopeasti. Tämänlainen antaa mielestäni hyvin väärän kuvan. Nopean "ihmelapseuden" syntymisen tapahtumatta jäämisestä syntyy pettynyt ja katkeroitunut tilanne.
1: Mahdollisesti sellainen jossa oman tappion pohjalta syntyy myös kateutta, jossa oma harjoittelun puute nähdään toisten epäreiluutena. Ne paljon harjoitelleet ovat vain tylsiä puoli-ihmisiä ja muutenkin ikäviä tyyppejä. Koska eiväthän he muuten voittaisi "sitä hyvää tyyppiä". Mutta tässä kenties vien elokuvien antaman kuvan liian pitkälle? Minusta riski tähän on, se ei vain realisoidu kaikilla tai edes enemmistöllä. Mutta riittävän usealla.
Kenties jonkinlaisen "nopeasti toteutetun koston" hengen saa kuitenkin löydettyä kostoelokuvista. Sellaiseksi saadaan ainakin "Viimeiseen pisaraan", joka kertoo perheväkivallasta. Psykopaattinen mies ensin lyö ja sitten jahtaa vaimoaan hyvin armottomasti. Lopuksi nainen hoitaa tilanteen vetämällä miestä turpaan. Ihan hautaan asti. (Siitä nimi.) Elokuvassa harjoitteluajaksi annetaan hyvin lyhyt aika. Yksi kuukausi. Se oli kuitenkin aktiivista harjoittelua. Ja aviomies ei ollut hyvä tappelija - hän päin vastoin turvautui ampuma -aseisiin, jotka nainen kätki ennen tilanteen alkamista. Vastassa tehopikatreenin jälkeen oli siis yksi ihan normaali mies. Silti tappelu oli tiukahko ja naisen voitto tuli vain juuri ja juuri.
Toki täpärä voitto teki siitä jännittävän ja elokuvaan sopivan. Mutta siinä oli myös realismin kannalta jotain olennaista. Jotain sellaista joka ei väittänyt että naisen "sisäinen aikuinen ihmelapsi-ninja sikisi simsalabim" jollain kung-fu -aforismilla.
Ylläolevan tajuaminen on oleellista. Moni hekumoi koston ajatuksella. Tämä on kuitenkin kovin lyhytjänteistä.
Tosiasiassa kostaminen vaatii työtä. Ja kun olet tehnyt sen työn riittävästi, käy helposti hyvin ikävästi. On selvää että harjoitteluaikana ajatus kostosta on varsin kannustava voimavara. Voi myös olla hetkessä elävään tyyliin nautinnollista piestä jollain baarin takaisella puolityhjällä parkkipaikalla se tyyppi joka ala-asteella vittuili sinulle ja pesi päätäsi WC:n päntössä. Mutta kun tämä kymmenvuotissuunnitelma/projekti on toteutunut, teko on tehty. Siinä vaiheessa tuntuu varmasti tyhjältä ja turhalta. Että mitäs nyt? Eikä pelkästään siksi että poliisi on laittamassa rautoihin (kuten luultavasti on). Vaan etenkin myös siksi että nyt se kosto on sitten ohi, ja teko johon on sitonut identiteettinsä ja tarmonsa on nyt sitten romahtanut.
Kostoa kehotetaan nauttimaan kylmänä. Se onkin ainut tapa nauttia realisoituvasta kostosta. Paras kosto nautitaan kuitenkin hiljaisella liekillä kytien. Jos haluaa nakustella parasta mahdollista kostoa, tajuaa että kosto on tarkoitettu kesken -olotilaksi. Ei nautittavaksi. Nautittu kosto kun saattaa sisältää pieniä osia joita jopa yli kolmivuotiaat voivat niellä. Kostonhimo on sublimointia varten.
Jos autot kulkevat bensiinillä, kirjoittaja käy kyynisyydellä, vittuuntuneisuudella, ärtyneisyydellä ja kostonhimolla.
1: Koska asia on olennainen, kerron kaikille että minä pidin eniten Rafaellosta, mutta leikeissä minusta tehtiin Robo -Turtles. Aina. Ala-asteen lapset siis jollain tasolla diagnosoivat minut ennen aikuisia.
Alkuperäinen sarjakuva oli kuitenkin aika tavalla synkempi, kuin se maailma joka lapsuuteni TV:stä tulevassa Turtleseissa ilmeni.
Siinä mutanttininjakilpikonnat ovat hyvinkin nimensä mukaisia. Tikku kasvatti heidät ja koulutti heitä vuosia. Siksi että Tikkua ajoi yksi ajatus (vastaanpanematon ajatus, voimakas ajatus, hyvä ajatus, kaunis ajatus) kosto. Silppuri oli tappanut hänen omistajansa. (Tikkuhan on mutanttininjarotta, tuohon murhan aikaan vain rotta.) Tikku ei suinkaan halunnut Silppuria oikeuden eteen. Vaan hän halusi Tikun hengiltä. Itse asiassa tarjottu ratkaisu olikin se, että Leonardo löi Silppuria miekalla mahaan ja mutanttininjakilpikonnat piirittivät hänen kuolettavasti haavoittuneen ruumiinsa ja tarjosivat Silppurille jalomielisesti oikeutta valita. Valita sen, tekeekö hän itse kunniakkaan seppuku -itsemurhan. Vai tekevätkö ninjakilpikonnat suolistamisen hänen puolestaan. (Tässä on kieltämättä jotain joka niin sanoakseni ruopaisee gentlemannin kainalokuoppaa.)
Tikun lähestymistapa asiaan on realistinen. Kouluttautuminen tälläiseen vaativaan tehtävään vaatii aikaa. Ninjakilpikonnia on monta, joten he saavat koston toteutettua paremmin.
Itse asiassa Tikun realismi puuttuu valtaosasta ns. kostoelokuvia, kostosarjakuvia ja muuta kostoviihdettä. Kostoelokuvien suosio itsessään ei yllätä.
1: Hyvin usea on kohdannut itseen kohdistuvaa vääryyttä. On ollut kiusattu, huijattu tai muuta vastaavaa. Tunnemaailma on tuttu, siihen on helppo samastua.
2: Vielä useampi on nähnyt epäoikeudenmukaisuutta sivusta. Ja se herättää oikeudentajussa ikävää kolotusta. Koston oikeutusmaailmasta tulee tällöin jotain jota on helppo ymmärtää.
3: Olemme yksinkertaiseti myös pirun kateellisia monista asioista joita muut ovat tehneet työkseen. Haemme kompensaatiota näihinkin. Näin kateus ressentimoituu ja sitä yritetään oikeuttaa kutsumalla sitä oikeutetuksi kostoksi.
Kostoelokuvissa on kuitenkin hyvin harvoin "Tikun näkemystä". Ehkä lempeimmän pään kostoelokuvaksi voidaan laskea "Karate Kid" (molemmat niistä) Se kertoo koulukiusatun noususta kiusaamisen yli. Se ei pääty siihen että kiusaajat pakotetaan valitsemaan seppukun ja toisen suorittaman suolistamisen välillä, vaan siihen että kiista ratkaistaan menestyksessä karatekilpailuissa (Siinä uudemmassa ja paremmassa voitto kung-fukilpailussa ratkaisee).
Elokuvassa vastustajat on kuvattu hyvin dedikatiivisiksi harjoittelijoiksi. Vastassa on siis kauan karatea harrastaneita ihmisiä. Poika päihittää heidät kaikki melkoisen lyhyen harjoittelukauden päätteeksi. Tämä ei itse asiassa ole kovinkaan realistista. Mutta usein elokuvissa esitetään "sisäinen lahjakkuus" ja "oman itsen ilmentäminen", jotka nousevat esiin nopeasti. Tämänlainen antaa mielestäni hyvin väärän kuvan. Nopean "ihmelapseuden" syntymisen tapahtumatta jäämisestä syntyy pettynyt ja katkeroitunut tilanne.
1: Mahdollisesti sellainen jossa oman tappion pohjalta syntyy myös kateutta, jossa oma harjoittelun puute nähdään toisten epäreiluutena. Ne paljon harjoitelleet ovat vain tylsiä puoli-ihmisiä ja muutenkin ikäviä tyyppejä. Koska eiväthän he muuten voittaisi "sitä hyvää tyyppiä". Mutta tässä kenties vien elokuvien antaman kuvan liian pitkälle? Minusta riski tähän on, se ei vain realisoidu kaikilla tai edes enemmistöllä. Mutta riittävän usealla.
Kenties jonkinlaisen "nopeasti toteutetun koston" hengen saa kuitenkin löydettyä kostoelokuvista. Sellaiseksi saadaan ainakin "Viimeiseen pisaraan", joka kertoo perheväkivallasta. Psykopaattinen mies ensin lyö ja sitten jahtaa vaimoaan hyvin armottomasti. Lopuksi nainen hoitaa tilanteen vetämällä miestä turpaan. Ihan hautaan asti. (Siitä nimi.) Elokuvassa harjoitteluajaksi annetaan hyvin lyhyt aika. Yksi kuukausi. Se oli kuitenkin aktiivista harjoittelua. Ja aviomies ei ollut hyvä tappelija - hän päin vastoin turvautui ampuma -aseisiin, jotka nainen kätki ennen tilanteen alkamista. Vastassa tehopikatreenin jälkeen oli siis yksi ihan normaali mies. Silti tappelu oli tiukahko ja naisen voitto tuli vain juuri ja juuri.
Toki täpärä voitto teki siitä jännittävän ja elokuvaan sopivan. Mutta siinä oli myös realismin kannalta jotain olennaista. Jotain sellaista joka ei väittänyt että naisen "sisäinen aikuinen ihmelapsi-ninja sikisi simsalabim" jollain kung-fu -aforismilla.
Ylläolevan tajuaminen on oleellista. Moni hekumoi koston ajatuksella. Tämä on kuitenkin kovin lyhytjänteistä.
Tosiasiassa kostaminen vaatii työtä. Ja kun olet tehnyt sen työn riittävästi, käy helposti hyvin ikävästi. On selvää että harjoitteluaikana ajatus kostosta on varsin kannustava voimavara. Voi myös olla hetkessä elävään tyyliin nautinnollista piestä jollain baarin takaisella puolityhjällä parkkipaikalla se tyyppi joka ala-asteella vittuili sinulle ja pesi päätäsi WC:n päntössä. Mutta kun tämä kymmenvuotissuunnitelma/projekti on toteutunut, teko on tehty. Siinä vaiheessa tuntuu varmasti tyhjältä ja turhalta. Että mitäs nyt? Eikä pelkästään siksi että poliisi on laittamassa rautoihin (kuten luultavasti on). Vaan etenkin myös siksi että nyt se kosto on sitten ohi, ja teko johon on sitonut identiteettinsä ja tarmonsa on nyt sitten romahtanut.
Kostoa kehotetaan nauttimaan kylmänä. Se onkin ainut tapa nauttia realisoituvasta kostosta. Paras kosto nautitaan kuitenkin hiljaisella liekillä kytien. Jos haluaa nakustella parasta mahdollista kostoa, tajuaa että kosto on tarkoitettu kesken -olotilaksi. Ei nautittavaksi. Nautittu kosto kun saattaa sisältää pieniä osia joita jopa yli kolmivuotiaat voivat niellä. Kostonhimo on sublimointia varten.
Jos autot kulkevat bensiinillä, kirjoittaja käy kyynisyydellä, vittuuntuneisuudella, ärtyneisyydellä ja kostonhimolla.
lauantai 19. helmikuuta 2011
Viesti haudan takaa.
"But wait a minute. Why am I doing this? Ah, yes, now I remember the punchline: I'll try anything once! There is nothing to take seriously!"
(Mitchell L. Heisman)
Eräs hyvin tyypillinen itsemurhaan liittyvä piirre ovat erilaiset itsemurhaviestit. Ne ovat ikään kuin viimeinen sana asioihin. Tälläinen oli esimerkiksi kiinalaisen miehen itsemurhaviesti, jossa selitettiin vaikeaa rakkautta, jossa itsemurha sai miltei seppukumaisia synnittömyyden todistamiseen liittyviä ja menneisyydestä puhdistavia piirteitä. Joka luultavasti ei välity omaisille. Itsemurhaviestejen kohdalla on ehdottomasti mainittava Mitchell Heisman, jonka itsemurhaviesti on kirjamainen. Hänen toiveenaan oli sen leviäminen, ja hänen äitinsä on ottanut tehtävän omakseen. Periaatteessa myös kouluampuja Auvisen "Luonnollisen valitsijan manifesti" on tulkittavissa poliittis-psykopaattiseksi itsemurhamanifestiksi.
Äidinkielenopettaja Walesissa pisti oppilaat peräti kirjoittamaan sellaisen, kielellisenä harjoituksena. Tämä nosti esiin myräkkää siitä, miten kauheaa itsemurhaviestin kirjoittaminen olisi. Aiheessahan olisi samastumiskokemus. Omasta mielestäni tämänlainen kirjoitus on tietysti raskas aihe, mutta aiheesta noussut närkästys kertoo siitä minkälainen tabu itsemurhan ympärillä on. Itsemurhan tekijä rikkoo yhteiskuntamme kahta kenties vahvinta itsestäänselvyyttä : Kuolemaa halutaan piilotella ja kaunistella. Ja elämisen perusonnellisuutta ja sen kasvattamista hedonistis-oravanpyörällis-spiritualistisin keinoin pidetään ilmiselvyytenä. Edes spurgujen ei uskota haluavan kuolla. Itsemurhaajaa syytetään usein moraaliargumenteissa itsekkyydestä, mutta yhteiskunnassamme nimen omaan yksilön halut on muutoin osoitettu tärkeiksi. Kolmas "yhteiskuntamme kolmijalan" pääjalka, individualismi, iskeekin itsemurhan kohdalla kaksi muuta jalkaa poikki.
Tärkeää on vain huomata, että viestit ovat yleisiä. Kuoleman vuoksi se ei ole oikein kaksisuuntaista viestintää. Itselleni koko itsemurhaviestin kirjoittaminen tuntui peräti vastemieliseltä. Ajatusratani seurasi jokseenkin seuraavanlaista latua:
1: Jos itsemurhaviestillä haluaa osoittaa syyllisen, niin se olisi kyllä aika raju temppu tehdä. Vaaditaan melko mielenkiintoinen tyyppi tekemään itsemurhaviesti jossa on sormellaosoittaminen ja sana YOU. Ajatus on toki houkutteleva ja sisältää makoisan koston siemenen, mutta mitä iloa on kostosta, jonka seurauksia ja kärsimyksiä ei pääse itse katsomaan vierestä? Ainakaan minulle ei mitään.
2: Syiden selvittäminen muutoinkin on vaikeaa. Ahdistuksen lisäksi mukana olevat itsemurha -ajatukset ja niiden kolkuttelu mielessä taukoamatta viikosta toiseen eivät tee järkeä itselle, joten ne tuskin tekevät tee järkeä muillekaan. Tästä ei tule mitään selitystä asiaan.
3: Viesti jossa on jotain heipäheitä taas on kovasti kontrastissa itse teon kanssa. Jos kirjoittelee siitä miten tärkeitä ihmiset ovat, ja tekee tämän itsemurhaviestissä, niin lukijalle syntyy kuitenkin olo siitä että asiassa on takana valehtelua. Jos kirjoittaa siitä miten onnelliseksi läheiset ovat tehneet, on läsnä kuitenkin se lausumatta jäänyt "mutta ei niin paljon että jättäisi tekemättä".
4: Viesti ei ole kommunikaatiota. Se on yksisuuntainen viesti, jonka vastaanottaja ei voi pyytää täydennystä - tai puolustautua jos siinä on jotain joka lähtee rullaamaan asiat häntä vastaan. Itsemurhaviestin edessä lukija ja vastaanottaja sekä kirjeessä mainitut henkilöt ovat aseettomia. Itsemurhaviestissä on voittamaton "Über Cloud of Demonizing" joka tekee valtavasti instantlämää triplakriittisillä.
5: Siis oikeasti, kuollut tyyppi joka haluaa jutella. Jos sitä haluaa kommunikoida, sen voi tehdä elävänä. Jos sanomiseen on tarvetta ja syytä, voi asian ensin hoitaa alta. Sen jälkeen on taas yksi syy vähemmän roikkua paikalla. Itsemurhaviestin kirjoittamisen tarve vihjaa siitä että itsemurhan tekeminen ei olisi loppuun asti päätetty asia, vaan jotkin asiat ikään kuin pitäisivät meidät vielä riippumassa elämässä. Silloin itsemurha taas oli minusta aika huono ja liian hätäisesti tehty päätös. (Minulle itsemurha on ratkaisu, mutta ei sellainen joka tulisi tehdä hötkyillen ja pikaistuksissa.)
Siksi en oman yritykseni kohdalla kirjoittanutkaan yhtään mitään. Se olisi jäänyt mysteeriksi. Sellaiseksi, joka se koko juttu oli minulle itsellenikin. Syitä tuntui olevan miljoona erilaista, mutta samalla ei yhtään kunnollista.
Tyhjä paperi olisi ollut ehdottomasti paras vastaus. Sen kirjoittaisin jos opettaja käskisi kirjoittaa sellaisen läksynä. "Green Dayn" "21 Guns" toimisi hyvänä mielentilaanpääsemiskeinona jolla voisi valmistautua kirjoittamaan tätä tyhjää lappua. Sillä siitä tulisi juuri oikeanlainen tyhjä lappu.
Kirjoittaja on kokeillut kaikkea, paitsi heroiinia ja pyöröovissa hiihtoa. Sekä joitain muitakin asioita joita ei tässä tarkemmin luettele. Hänen nuoruudessaan täyttyi iskulauseen "Sex, Drugs and Rock and Roll" -kolmikon kaikki kohdat. Paitsi kaksi. On hyvä huomata miten tämä tarkoittaa sitä että asiat eivät olleet totaalisen huonosti ; yksi kolmasosa onnistuneesta elämästä ja hyvästä nuoruudesta toteutui. Eli ei kovin huonosti. Kirjoittaja kiittää musiikkikaupan myyjää tarkemmin spesifioidusta onnistumiskokemuksesta.
(Mitchell L. Heisman)
Eräs hyvin tyypillinen itsemurhaan liittyvä piirre ovat erilaiset itsemurhaviestit. Ne ovat ikään kuin viimeinen sana asioihin. Tälläinen oli esimerkiksi kiinalaisen miehen itsemurhaviesti, jossa selitettiin vaikeaa rakkautta, jossa itsemurha sai miltei seppukumaisia synnittömyyden todistamiseen liittyviä ja menneisyydestä puhdistavia piirteitä. Joka luultavasti ei välity omaisille. Itsemurhaviestejen kohdalla on ehdottomasti mainittava Mitchell Heisman, jonka itsemurhaviesti on kirjamainen. Hänen toiveenaan oli sen leviäminen, ja hänen äitinsä on ottanut tehtävän omakseen. Periaatteessa myös kouluampuja Auvisen "Luonnollisen valitsijan manifesti" on tulkittavissa poliittis-psykopaattiseksi itsemurhamanifestiksi.
Äidinkielenopettaja Walesissa pisti oppilaat peräti kirjoittamaan sellaisen, kielellisenä harjoituksena. Tämä nosti esiin myräkkää siitä, miten kauheaa itsemurhaviestin kirjoittaminen olisi. Aiheessahan olisi samastumiskokemus. Omasta mielestäni tämänlainen kirjoitus on tietysti raskas aihe, mutta aiheesta noussut närkästys kertoo siitä minkälainen tabu itsemurhan ympärillä on. Itsemurhan tekijä rikkoo yhteiskuntamme kahta kenties vahvinta itsestäänselvyyttä : Kuolemaa halutaan piilotella ja kaunistella. Ja elämisen perusonnellisuutta ja sen kasvattamista hedonistis-oravanpyörällis-spiritualistisin keinoin pidetään ilmiselvyytenä. Edes spurgujen ei uskota haluavan kuolla. Itsemurhaajaa syytetään usein moraaliargumenteissa itsekkyydestä, mutta yhteiskunnassamme nimen omaan yksilön halut on muutoin osoitettu tärkeiksi. Kolmas "yhteiskuntamme kolmijalan" pääjalka, individualismi, iskeekin itsemurhan kohdalla kaksi muuta jalkaa poikki.
Tärkeää on vain huomata, että viestit ovat yleisiä. Kuoleman vuoksi se ei ole oikein kaksisuuntaista viestintää. Itselleni koko itsemurhaviestin kirjoittaminen tuntui peräti vastemieliseltä. Ajatusratani seurasi jokseenkin seuraavanlaista latua:
1: Jos itsemurhaviestillä haluaa osoittaa syyllisen, niin se olisi kyllä aika raju temppu tehdä. Vaaditaan melko mielenkiintoinen tyyppi tekemään itsemurhaviesti jossa on sormellaosoittaminen ja sana YOU. Ajatus on toki houkutteleva ja sisältää makoisan koston siemenen, mutta mitä iloa on kostosta, jonka seurauksia ja kärsimyksiä ei pääse itse katsomaan vierestä? Ainakaan minulle ei mitään.
2: Syiden selvittäminen muutoinkin on vaikeaa. Ahdistuksen lisäksi mukana olevat itsemurha -ajatukset ja niiden kolkuttelu mielessä taukoamatta viikosta toiseen eivät tee järkeä itselle, joten ne tuskin tekevät tee järkeä muillekaan. Tästä ei tule mitään selitystä asiaan.
3: Viesti jossa on jotain heipäheitä taas on kovasti kontrastissa itse teon kanssa. Jos kirjoittelee siitä miten tärkeitä ihmiset ovat, ja tekee tämän itsemurhaviestissä, niin lukijalle syntyy kuitenkin olo siitä että asiassa on takana valehtelua. Jos kirjoittaa siitä miten onnelliseksi läheiset ovat tehneet, on läsnä kuitenkin se lausumatta jäänyt "mutta ei niin paljon että jättäisi tekemättä".
4: Viesti ei ole kommunikaatiota. Se on yksisuuntainen viesti, jonka vastaanottaja ei voi pyytää täydennystä - tai puolustautua jos siinä on jotain joka lähtee rullaamaan asiat häntä vastaan. Itsemurhaviestin edessä lukija ja vastaanottaja sekä kirjeessä mainitut henkilöt ovat aseettomia. Itsemurhaviestissä on voittamaton "Über Cloud of Demonizing" joka tekee valtavasti instantlämää triplakriittisillä.
5: Siis oikeasti, kuollut tyyppi joka haluaa jutella. Jos sitä haluaa kommunikoida, sen voi tehdä elävänä. Jos sanomiseen on tarvetta ja syytä, voi asian ensin hoitaa alta. Sen jälkeen on taas yksi syy vähemmän roikkua paikalla. Itsemurhaviestin kirjoittamisen tarve vihjaa siitä että itsemurhan tekeminen ei olisi loppuun asti päätetty asia, vaan jotkin asiat ikään kuin pitäisivät meidät vielä riippumassa elämässä. Silloin itsemurha taas oli minusta aika huono ja liian hätäisesti tehty päätös. (Minulle itsemurha on ratkaisu, mutta ei sellainen joka tulisi tehdä hötkyillen ja pikaistuksissa.)
Siksi en oman yritykseni kohdalla kirjoittanutkaan yhtään mitään. Se olisi jäänyt mysteeriksi. Sellaiseksi, joka se koko juttu oli minulle itsellenikin. Syitä tuntui olevan miljoona erilaista, mutta samalla ei yhtään kunnollista.
Tyhjä paperi olisi ollut ehdottomasti paras vastaus. Sen kirjoittaisin jos opettaja käskisi kirjoittaa sellaisen läksynä. "Green Dayn" "21 Guns" toimisi hyvänä mielentilaanpääsemiskeinona jolla voisi valmistautua kirjoittamaan tätä tyhjää lappua. Sillä siitä tulisi juuri oikeanlainen tyhjä lappu.
Kirjoittaja on kokeillut kaikkea, paitsi heroiinia ja pyöröovissa hiihtoa. Sekä joitain muitakin asioita joita ei tässä tarkemmin luettele. Hänen nuoruudessaan täyttyi iskulauseen "Sex, Drugs and Rock and Roll" -kolmikon kaikki kohdat. Paitsi kaksi. On hyvä huomata miten tämä tarkoittaa sitä että asiat eivät olleet totaalisen huonosti ; yksi kolmasosa onnistuneesta elämästä ja hyvästä nuoruudesta toteutui. Eli ei kovin huonosti. Kirjoittaja kiittää musiikkikaupan myyjää tarkemmin spesifioidusta onnistumiskokemuksesta.
sunnuntai 14. marraskuuta 2010
Mitenköhän he nukkuvat yöllä?
Viime viikolla eduskunta teki jonkin verran keskustelua tuottaneen investoinnin. Se osti eduskuntalaisille torkkupeittoja 27 000 eurolla. En malttanut olla tekemättä tästä hikipedia -artikkelia. Eduskunnan työntekijät ilmeisesti torkkuvat työpaikoilla. Näkemyksessä on tietysti kaukokatseista viisautta, koska nukkuessaan poliitikot eivät tee huonoja päätöksiä, ja jokainen unitunti voi olla samaa kuin laittaisi rahaa pankkiin.
Olisi kuitenkin hupaisaa korjata tilanne toisella tavalla. Tätä tarkoitusta varten eduskuntaan voitaisiin palkata erityinen unilukkari. Niitä käytettiin ennen muinoin kirkoissa. Kansa oli väsynyt aamukirkossa ja siksi torkkuvia kolauteltiin hereille. Unilukkarilla oli sauva, jota koputettiin lattiaan, ja tämä ääni piti hereillä. 27 000 eurolla vaikkapa minut saa varsin pitkäksi aikaa toimimaan tälläisenä (tuntipalkattuna) unilukkarina eduskuntalaisille.
Eduskuntalaisten kohdalla mieli kysyy että miten he saavat nukuttua öisin. Osittain siksi että päätös oli itsekäs. Mutta enimmäkseen siksi, että töissä torkkuminen vie tarvetta yöunilta.
Toinen varsin kummallinen päätös saatiin. Tekijänä ei ole kuitenkaan eduskunta, vaan kirkko.
Kari Mäkinen veti pikalinjalla uuden käytänteen. Siinä homojen kanssa voidaan rukoilla. Mutta homoseksuaalien liittoa ei siunata. Ja jos papista tuntuu ikävältä, hänen ei ole pakko edes rukoilla.
Teko on mielenkiintoinen. Sillä Räsänen on edustanut ehdotuksen linjaa koko ajan. Hän on muistuttanut että homot ovat tervetulleita kirkkoon. Että homous on synti, mutta jokainen kristitty on syntinen. Räsänen on ollut myötämielinen sille, että homojen kanssa rukoillaan, mutta homoliiton siunaukseen hän ei ole ollut halukas ; Hänestä homous on synti, joten liiton siunaus olisi synnin siunaamista. Tässä on takana voimakas "rakastetaan syntistä mutta vihataan syntiä" -ajatus, joka läpitunkee fundamentalismin. Tämä ei ole täysin paha ajatus.
Kokonaisuutena homotapaus onkin opettanut minulle yhden asian. Fundamentalistit ovat suoria. He sanovat mitä ajattelevat. Eivätkä muuta näkemystään. Se muu puoli on sitä pelottavaa settiä.
Kun homoillasta seurasi eroboomi, Mäkinenkin oli kommentoimassa sitä, miten Räsänen ei edusta kirkon ääntä. Sitten asiaa korjattiin vetoamalla siihen että äänestämällä voi vaikuttaa ; äänestyksestä tehtiin kunnon järjestetyt vaalit, joissa oli paljon näkyvyyttä, mutta valikoima oli hyvin suppea. Näin ääntä ei saa kuuluviin, mutta valinta näyttää demokraattiselta. Tämän jälkeen toteutetaan pikaisesti julkisuuskuvan siivoaminen, joka itse asiassa mukailee Räsäsen kantaa hyvin voimakkaasti. Tätä myydään kompromissina.
Tämä voimistaa ainakin minun mielessäni sitä, että eroboomia ei pidetty eettisenä kannanottona vaan muotivirtauksena. Näin ollen ihmiset eivät olisi tienneet Räsäsen linjauksia, ja eroaisivat vain homovastaisten mielikuvien vuoksi. Koska asia leimautui Räsäseen, oli näkemys ennen rukouskäytänteen esitystä jotain joka ei kuvannut kirkon kantaa. Sen jälkeen Räsäsen idea myytiin suvaitsevana tilannekorjauksena. Mäkinenkin pääsee sanomaan että "Päätös hyväksyy jokaisen ihmisen täyden ihmisarvon. Minkäänlainen loukkaava tai väheksyvä suhtautuminen homoseksuaaliseen ihmiseen ei ole hyväksyttävää. Mutta samalla tämä pitää avioliiton miehen ja naisen välisenä liittona." Räsänen ei siis ehkä suoraan edusta kirkkoinstituutiota, mutta ihmeen hyvin näkemykset näyttävät sujuvan yhteen, ajatuksissa ei ole eroa.
Erikoisinta on, että ratkaisu myydään kompromissina. Se, että ratkaisu tehdään on sinällään hyvä asia. Se, että ratkaisu ei itseä miellytä, ei tässä kohden ole niin suuri ongelma. Suurempi ongelma on rehellisyydessä. Kun tälläisessä konfliktissa, ja mittasuhteiltaan että julkisuusarvoltaan suurella sellaisella, tehdään selvästi yhden tahon kannattama ratkaisu, ei sitä olisi kovin rehellistä esittää kompromissina.
Tämä näyttää minulle kirkon toiminnan. Jos asiasta A suututaan, ja ryhmä C eroaa, asiaa halutaan korjata muistuttamalla että A:n lisäksi on passiivinen ja mitäänaikaansaamaton B. Ja että A ei ole kirkon kanta. Ja kerrotaan että kirkko on demokraattinen elin, jossa voi valita vaaleissa jossa on edustettuna vain linjauksia A ja B. Sitten tehdään päätös joka edustaa linjaa A, jota myydään asiana B. Ja sanotaan että nyt kaikkien pitäisi olla tyytyväisiä. Matkan varrella tietysti muistutetaan että kirkosta eroaminen estää vaikuttamisen (valinnan A ja B välillä). Ja että C on vain pinnallinen muoti -ilmiö, jota kuitenkin toisaalla otetaan hyvin vakavasti (hengessä B). Ja että kirkossa on tilaa kriittisellekin erimielisyydelle (näkemykselle C).
Mitä minun pitäisi ajatella tästä? Miten voin tämän shown jälkeen luottaa kirkkoon, esimerkiksi sen verran että voisin liittyä siihen joskus? Nythän minun oma tuntemus on, että kirkko lupasi kaikenlaista jaloa, mutta petti sanansa. Mutta pinnallisesti väitti tehneensä jotain. Se, mitä tehtiin oli se, että vastustettava asia maalattiin uusilla sanoilla, sanojen taakse annettiin uusi lausuja, ja tätä myytiin sanoilla joissa oli positiivinen tunnesisältö. Mielestäni tämän tason toteutus kertoo pilkasta ja alenkatseesta ; Kirkosta eronneet katsotaan typeriksi pintaliitäkiksi jotka juoksevat kuin sopulit muotioikun perässä, ja joita siksi voidaan fiilata linssiin strategisilla sanavalinnoilla.
Nyt tässä blogissa pitää päivitellä. Siinä voi vierähtää, nettiliittymän nopeudesta ja lukijan lukunopeudesta riippuen, minuutti tai pari.
Oma henkilökohtainen kannanottoni on se, että Päivi Räsänen on ihmisenä ideologinen karrikatyyri, eikä hänellä ole koskaan tullut julkisuuteen mitään omalaatuista ajatusta. Hän on kävelevä klisee ja puhuva pää. Henkilö, mutta ei persoona. Henkilö, jolla on kenties jopa asennevamma kaikkia niitä kohtaan jotka hänen klisettään eivät jaa. Ja hän kertoo kliseensä ääneen. Hän on ärstyttävä ja ylemmyydentuntoinen. Mutta hän on avoin ja rehellinen. Tätä kautta en mitenkään totaalisti halveksi häntä. Ja silloinkin kun halveksin, teen sen ääneen. Ihan jotta hän voi puolustaa itseään jos siltä tuntuu.
Sen sijaan kirkon mukaileva linja on valmis epämääräisyyteen. He edustavat kaikkea mutta eivät ketään. Mitään näkemystä ei puolusteta. Henki on että kirkolla ei tarvitse olla kantaa. Kirkko saa siis olla tyhjä ja tylsä byrokratiamylly, joka edustaa lähinnä arvonihilismiä. Syntyy laitos, jossa jäsenille voisi huoletta tilata torkkupeittoja, koska laitos onkin keskittynyt keräämään ensi sijassa varaa kirkon työntekijöiden palkkoihin, muuttuviin kustannuksiin. Mutta tunnetusti mikään ei estä ihmistä, joka seuraa unelmaa ja päättää omasta palkastaan ja työn jatkuvuudestaan.
1: Tekisi mieleni etsiä rinnastuksia. Rinnastus voisi tulla vaikkapa surkeasta deitistä, jossa uimapukumalli kohtasi treffeillä pojan, joka julkisesti haukkui ja nöyryytti tätä, näytteli ja heilutteli tytön mallikuvia ja vihjaili kaikille että uimapukumalli näyttelee innoissaan tissejään heillekin. Ja kavereilleen oli sitten selittänyt ylpeästi miten oli deitannut uimapukumallia ja saanut tästä egoilun aiheen. Mutta kirkko edustaa isompaa toimijaa, hänen tekonsa on pahempi. Toinen vertaus voisi olla YEC kreationistin erilaiset esitykset eri paikoissa ; Geologian puolella on hyvä tehdä perinteistä tiedettä ja puhua miljoonista vuosista sujuvasti. YEC -puolella on hyvä puhua 6000 -vuotiaasta maapallosta, ja tässä tilanteessa on OK että geologin paperit ja tehdyt esitelmät ja tutkimukset tuovat hänelle arvovaltaa kreationistien silmissä, vaikka hän kannattaakin geologian parissa pitkiä aikajaksoja. Hän ei näe tässä ristiriitaa koska foorumit ovat erilaiset. Tämäkään ei tunnu riittävältä vertaukseen.
Tämä passiivinen ja "vain katsova" kirkkolinjaus vaatii uudenlaisen eksegetiikan. Sellaisen, jossa on tulkittava trendiailahtelut ja erilaiset kirkon rahakassan pelastamistarpeet, ja jossa on otettava lyhytjänteisen tilannekatsauksen kautta, mitä hemmettiä kirkon nimissä ja edustuksessa tehty lausunto sitten oikein merkitsi strategisesti siinä historiallisessa tilanteessa, jossa se annettiin.
Ongelmaksi tässä näyttää muodostuvan se, että osa kirkollisista lausunnoista on ajallisesti erossa nykyihmisestä, lausuttu eri kulttuurista. Esimerkiksi Mäkisen lausunto siitä että Räsänen ei edusta kirkon ääntä on ajoitettu viikkojen taakse, jolloin maailmankuva, yhteiskunta, ajattelu ja Mäkinen olivat täysin toisenlaisia kuin nykyhetkessä. Tätä kautta syntyy vaikeatajuinen ja kompleksi tilanne.
Siksi vaatiikin tarkkaavaisuutta selvittää mitä kirkko sanoo, mitä se tarkoittaa ja mitä tämä vaikuttaa kirkkoinstituutioon, sen juridiikkaan ja rituaaleihin sekä rivijäsenen elämään. Vastaus on kysymyksen kompleksisuudesta huolimatta helppo. Se lienee käytännössä aina ja väistämättä tiivistettävissä muotoon "ei mitään". Sillä kysymyksessä ei ole suvaitsevaisuus, vaan arvotyhjiö. Jos asiasta on löydettävissä intressejä, ne löytyvät etiikan sijasta kirkon rahakirstuista. Niistä, joista virtaa mielenkiintoisia summia esimerkiksi Arkkipiispan tilille.
Tästä päästäänkin henkilöitymään. Kari Mäkinen, joka on ollut tämän rukousta ei siunausta -hämärtelyn takana, ei ole silmissäni enää lainkaan gentleman. Tätä kautta en vastaa hänen haasteisiinsa. Ei, vaikka sekundantit ja aseet olisi varattu valmiiksi ja tarjolla olisi hienointa terästä. Tämä ei ole pelkuruutta, vaan sitä että kaksintaistelu halpasyntyisen kanssa on arvoa alentavaa. Häntä ei saa lyödä hansikkaalla kasvoihin, että hansikasta ei tarvitsisi desinfioida ja sen jälkeen polttaa 50 000 celsiusasteessa. Mikäli Mäkinen on valmis puhdistamaan häpeänsä, ilmoitan että ehdottomasti kieltäydyn toimimaan kaishakuninina, koska se olisi eräänlainen kunnioituksen osoitus.
1: Nykykulttuurissa tästä ei tulle isompia vaikeuksia. Se on monelta osin hyvä asia. Mutta ei aivan totaalisesti.
En tiedä miten Kari Mäkinen nukkuu öisin. Mutta se ei ole kovin kiinnostavaa. Sillä hänenlaisensa ovat kansanperinteessä heränneet illalla ja lähteneet levittämään pelkoa ja kauhua ympäristöönsä. Minua kiinnostaakin hänen kohdallaan se, miten hän nukkuu päivisin. Ainoastaan arkkipiispan selvä immuunius risteille, pyhälle vedelle ja uskonnollisille symboleille vihjaa, että nukkuipa hän aikansa makoisasti tai huonosti, hän ei kuitenkaan kaikesta huolimatta tee sitä arkussa.
Olisi kuitenkin hupaisaa korjata tilanne toisella tavalla. Tätä tarkoitusta varten eduskuntaan voitaisiin palkata erityinen unilukkari. Niitä käytettiin ennen muinoin kirkoissa. Kansa oli väsynyt aamukirkossa ja siksi torkkuvia kolauteltiin hereille. Unilukkarilla oli sauva, jota koputettiin lattiaan, ja tämä ääni piti hereillä. 27 000 eurolla vaikkapa minut saa varsin pitkäksi aikaa toimimaan tälläisenä (tuntipalkattuna) unilukkarina eduskuntalaisille.
Eduskuntalaisten kohdalla mieli kysyy että miten he saavat nukuttua öisin. Osittain siksi että päätös oli itsekäs. Mutta enimmäkseen siksi, että töissä torkkuminen vie tarvetta yöunilta.
Toinen varsin kummallinen päätös saatiin. Tekijänä ei ole kuitenkaan eduskunta, vaan kirkko.
Kari Mäkinen veti pikalinjalla uuden käytänteen. Siinä homojen kanssa voidaan rukoilla. Mutta homoseksuaalien liittoa ei siunata. Ja jos papista tuntuu ikävältä, hänen ei ole pakko edes rukoilla.
Teko on mielenkiintoinen. Sillä Räsänen on edustanut ehdotuksen linjaa koko ajan. Hän on muistuttanut että homot ovat tervetulleita kirkkoon. Että homous on synti, mutta jokainen kristitty on syntinen. Räsänen on ollut myötämielinen sille, että homojen kanssa rukoillaan, mutta homoliiton siunaukseen hän ei ole ollut halukas ; Hänestä homous on synti, joten liiton siunaus olisi synnin siunaamista. Tässä on takana voimakas "rakastetaan syntistä mutta vihataan syntiä" -ajatus, joka läpitunkee fundamentalismin. Tämä ei ole täysin paha ajatus.
Kokonaisuutena homotapaus onkin opettanut minulle yhden asian. Fundamentalistit ovat suoria. He sanovat mitä ajattelevat. Eivätkä muuta näkemystään. Se muu puoli on sitä pelottavaa settiä.
Kun homoillasta seurasi eroboomi, Mäkinenkin oli kommentoimassa sitä, miten Räsänen ei edusta kirkon ääntä. Sitten asiaa korjattiin vetoamalla siihen että äänestämällä voi vaikuttaa ; äänestyksestä tehtiin kunnon järjestetyt vaalit, joissa oli paljon näkyvyyttä, mutta valikoima oli hyvin suppea. Näin ääntä ei saa kuuluviin, mutta valinta näyttää demokraattiselta. Tämän jälkeen toteutetaan pikaisesti julkisuuskuvan siivoaminen, joka itse asiassa mukailee Räsäsen kantaa hyvin voimakkaasti. Tätä myydään kompromissina.
Tämä voimistaa ainakin minun mielessäni sitä, että eroboomia ei pidetty eettisenä kannanottona vaan muotivirtauksena. Näin ollen ihmiset eivät olisi tienneet Räsäsen linjauksia, ja eroaisivat vain homovastaisten mielikuvien vuoksi. Koska asia leimautui Räsäseen, oli näkemys ennen rukouskäytänteen esitystä jotain joka ei kuvannut kirkon kantaa. Sen jälkeen Räsäsen idea myytiin suvaitsevana tilannekorjauksena. Mäkinenkin pääsee sanomaan että "Päätös hyväksyy jokaisen ihmisen täyden ihmisarvon. Minkäänlainen loukkaava tai väheksyvä suhtautuminen homoseksuaaliseen ihmiseen ei ole hyväksyttävää. Mutta samalla tämä pitää avioliiton miehen ja naisen välisenä liittona." Räsänen ei siis ehkä suoraan edusta kirkkoinstituutiota, mutta ihmeen hyvin näkemykset näyttävät sujuvan yhteen, ajatuksissa ei ole eroa.
Erikoisinta on, että ratkaisu myydään kompromissina. Se, että ratkaisu tehdään on sinällään hyvä asia. Se, että ratkaisu ei itseä miellytä, ei tässä kohden ole niin suuri ongelma. Suurempi ongelma on rehellisyydessä. Kun tälläisessä konfliktissa, ja mittasuhteiltaan että julkisuusarvoltaan suurella sellaisella, tehdään selvästi yhden tahon kannattama ratkaisu, ei sitä olisi kovin rehellistä esittää kompromissina.
Tämä näyttää minulle kirkon toiminnan. Jos asiasta A suututaan, ja ryhmä C eroaa, asiaa halutaan korjata muistuttamalla että A:n lisäksi on passiivinen ja mitäänaikaansaamaton B. Ja että A ei ole kirkon kanta. Ja kerrotaan että kirkko on demokraattinen elin, jossa voi valita vaaleissa jossa on edustettuna vain linjauksia A ja B. Sitten tehdään päätös joka edustaa linjaa A, jota myydään asiana B. Ja sanotaan että nyt kaikkien pitäisi olla tyytyväisiä. Matkan varrella tietysti muistutetaan että kirkosta eroaminen estää vaikuttamisen (valinnan A ja B välillä). Ja että C on vain pinnallinen muoti -ilmiö, jota kuitenkin toisaalla otetaan hyvin vakavasti (hengessä B). Ja että kirkossa on tilaa kriittisellekin erimielisyydelle (näkemykselle C).
Mitä minun pitäisi ajatella tästä? Miten voin tämän shown jälkeen luottaa kirkkoon, esimerkiksi sen verran että voisin liittyä siihen joskus? Nythän minun oma tuntemus on, että kirkko lupasi kaikenlaista jaloa, mutta petti sanansa. Mutta pinnallisesti väitti tehneensä jotain. Se, mitä tehtiin oli se, että vastustettava asia maalattiin uusilla sanoilla, sanojen taakse annettiin uusi lausuja, ja tätä myytiin sanoilla joissa oli positiivinen tunnesisältö. Mielestäni tämän tason toteutus kertoo pilkasta ja alenkatseesta ; Kirkosta eronneet katsotaan typeriksi pintaliitäkiksi jotka juoksevat kuin sopulit muotioikun perässä, ja joita siksi voidaan fiilata linssiin strategisilla sanavalinnoilla.
Nyt tässä blogissa pitää päivitellä. Siinä voi vierähtää, nettiliittymän nopeudesta ja lukijan lukunopeudesta riippuen, minuutti tai pari.Oma henkilökohtainen kannanottoni on se, että Päivi Räsänen on ihmisenä ideologinen karrikatyyri, eikä hänellä ole koskaan tullut julkisuuteen mitään omalaatuista ajatusta. Hän on kävelevä klisee ja puhuva pää. Henkilö, mutta ei persoona. Henkilö, jolla on kenties jopa asennevamma kaikkia niitä kohtaan jotka hänen klisettään eivät jaa. Ja hän kertoo kliseensä ääneen. Hän on ärstyttävä ja ylemmyydentuntoinen. Mutta hän on avoin ja rehellinen. Tätä kautta en mitenkään totaalisti halveksi häntä. Ja silloinkin kun halveksin, teen sen ääneen. Ihan jotta hän voi puolustaa itseään jos siltä tuntuu.
Sen sijaan kirkon mukaileva linja on valmis epämääräisyyteen. He edustavat kaikkea mutta eivät ketään. Mitään näkemystä ei puolusteta. Henki on että kirkolla ei tarvitse olla kantaa. Kirkko saa siis olla tyhjä ja tylsä byrokratiamylly, joka edustaa lähinnä arvonihilismiä. Syntyy laitos, jossa jäsenille voisi huoletta tilata torkkupeittoja, koska laitos onkin keskittynyt keräämään ensi sijassa varaa kirkon työntekijöiden palkkoihin, muuttuviin kustannuksiin. Mutta tunnetusti mikään ei estä ihmistä, joka seuraa unelmaa ja päättää omasta palkastaan ja työn jatkuvuudestaan.
1: Tekisi mieleni etsiä rinnastuksia. Rinnastus voisi tulla vaikkapa surkeasta deitistä, jossa uimapukumalli kohtasi treffeillä pojan, joka julkisesti haukkui ja nöyryytti tätä, näytteli ja heilutteli tytön mallikuvia ja vihjaili kaikille että uimapukumalli näyttelee innoissaan tissejään heillekin. Ja kavereilleen oli sitten selittänyt ylpeästi miten oli deitannut uimapukumallia ja saanut tästä egoilun aiheen. Mutta kirkko edustaa isompaa toimijaa, hänen tekonsa on pahempi. Toinen vertaus voisi olla YEC kreationistin erilaiset esitykset eri paikoissa ; Geologian puolella on hyvä tehdä perinteistä tiedettä ja puhua miljoonista vuosista sujuvasti. YEC -puolella on hyvä puhua 6000 -vuotiaasta maapallosta, ja tässä tilanteessa on OK että geologin paperit ja tehdyt esitelmät ja tutkimukset tuovat hänelle arvovaltaa kreationistien silmissä, vaikka hän kannattaakin geologian parissa pitkiä aikajaksoja. Hän ei näe tässä ristiriitaa koska foorumit ovat erilaiset. Tämäkään ei tunnu riittävältä vertaukseen.
Tämä passiivinen ja "vain katsova" kirkkolinjaus vaatii uudenlaisen eksegetiikan. Sellaisen, jossa on tulkittava trendiailahtelut ja erilaiset kirkon rahakassan pelastamistarpeet, ja jossa on otettava lyhytjänteisen tilannekatsauksen kautta, mitä hemmettiä kirkon nimissä ja edustuksessa tehty lausunto sitten oikein merkitsi strategisesti siinä historiallisessa tilanteessa, jossa se annettiin.
Ongelmaksi tässä näyttää muodostuvan se, että osa kirkollisista lausunnoista on ajallisesti erossa nykyihmisestä, lausuttu eri kulttuurista. Esimerkiksi Mäkisen lausunto siitä että Räsänen ei edusta kirkon ääntä on ajoitettu viikkojen taakse, jolloin maailmankuva, yhteiskunta, ajattelu ja Mäkinen olivat täysin toisenlaisia kuin nykyhetkessä. Tätä kautta syntyy vaikeatajuinen ja kompleksi tilanne.
Siksi vaatiikin tarkkaavaisuutta selvittää mitä kirkko sanoo, mitä se tarkoittaa ja mitä tämä vaikuttaa kirkkoinstituutioon, sen juridiikkaan ja rituaaleihin sekä rivijäsenen elämään. Vastaus on kysymyksen kompleksisuudesta huolimatta helppo. Se lienee käytännössä aina ja väistämättä tiivistettävissä muotoon "ei mitään". Sillä kysymyksessä ei ole suvaitsevaisuus, vaan arvotyhjiö. Jos asiasta on löydettävissä intressejä, ne löytyvät etiikan sijasta kirkon rahakirstuista. Niistä, joista virtaa mielenkiintoisia summia esimerkiksi Arkkipiispan tilille.
Tästä päästäänkin henkilöitymään. Kari Mäkinen, joka on ollut tämän rukousta ei siunausta -hämärtelyn takana, ei ole silmissäni enää lainkaan gentleman. Tätä kautta en vastaa hänen haasteisiinsa. Ei, vaikka sekundantit ja aseet olisi varattu valmiiksi ja tarjolla olisi hienointa terästä. Tämä ei ole pelkuruutta, vaan sitä että kaksintaistelu halpasyntyisen kanssa on arvoa alentavaa. Häntä ei saa lyödä hansikkaalla kasvoihin, että hansikasta ei tarvitsisi desinfioida ja sen jälkeen polttaa 50 000 celsiusasteessa. Mikäli Mäkinen on valmis puhdistamaan häpeänsä, ilmoitan että ehdottomasti kieltäydyn toimimaan kaishakuninina, koska se olisi eräänlainen kunnioituksen osoitus.
1: Nykykulttuurissa tästä ei tulle isompia vaikeuksia. Se on monelta osin hyvä asia. Mutta ei aivan totaalisesti.
En tiedä miten Kari Mäkinen nukkuu öisin. Mutta se ei ole kovin kiinnostavaa. Sillä hänenlaisensa ovat kansanperinteessä heränneet illalla ja lähteneet levittämään pelkoa ja kauhua ympäristöönsä. Minua kiinnostaakin hänen kohdallaan se, miten hän nukkuu päivisin. Ainoastaan arkkipiispan selvä immuunius risteille, pyhälle vedelle ja uskonnollisille symboleille vihjaa, että nukkuipa hän aikansa makoisasti tai huonosti, hän ei kuitenkaan kaikesta huolimatta tee sitä arkussa.
keskiviikko 18. elokuuta 2010
Anteeksiannon keinot.
Anteeksianto on eurooppalaisessa perinteessä ollut vahvasti läsnä esimerkiksi kristillisen armon muodossa, ihminen pelastuu kun pyytää anteeksi. Muissakin kulttuureissa se on ollut tärkeässä roolissa: Esimerkiksi japanissa seppuku liittyi armoon. Kun teki itsemurhan, sai pahat tekonsa anteeksi.Otin molemmat esimerkit esiin sen vuoksi että ne erilaisuudestaan huolimatta lähestyvät samaa asiaa. Anteeksiannosta puhutaan usein yleisellä tasolla, mutta siihen liittyvä sosiaalinen aktiot, hyvät tavat, perinteet ja rituaalit ovat usein yllättävänkin vähässä roolissa.
"Research Digestissä" tätä hieman ihmeteltiinkin siinä yhteydessä kun viitattiin uuteen tutkimukseen asian piirissä. Asiaa on alettu tutkimaan vakavasti vasta melko hiljattain. "Surprisingly, psychology has, until now, paid little attention to what makes for an effective apology. Past studies have tended to focus instead simply on whether an apology was given or it wasn't."
Tätä on onneksi nyt korjattu. Ryan Fehr ja Gelfand olivat lähestyneet anteeksiantoa. He olivat luokitelleet anteeksipyyntöjä ja tulleet seuraavaan kolmijakoon: Anteeksi annetaan joko (1) kompensaation kautta, eli sillä että pahantekijä korvaa tilanteen uhrille jollain vastapalveluksella tai jollakin muulla. (2) Empatian kautta, jolloin viitataan toisen pahaan tunteeseen ja siihen miten tähän kyetään samastumaan. (3) Tunnustamalla suoraan, että teko on vastoin normeja ja sääntöjä.
Tutkimuksissa selvisi että anteeksiannon tehokkuus riippuu "kohderyhmästä". Individualistit antavat helpommin anteeksi jos taustalla on kompensaatiota. Sosiaaliseksi itsensä katsovat taas heltyivät empatian edessä. Ja ne, joilla oli vahva sidos johonkin ideologiaan olivat normien ja sääntöjen rikkomisten tunnustamisen vakuuttamia.
Omalla kohdallani ongelmana on tietysti se, että olen ollut elämäni aikana melkoisen kyvytön antamaan anteeksi. Itselleni tai muille. Usein omatkin rikkeet ovat sellaisia että sitä pyytää anteeksi toisten vuoksi. Itse en ehkä usko anteeksipyyntämiseen, mutta toinen uskoo. Omat virheet tuppaavat kulkemaan mukana. Kuitenkin tiedän mikä hylätyissä anteeksipyynnöissä on yleensä ärsyttänyt:
1: Omaehtoisuuden puute. Eli anteeksi ei ole älytty pyytää itse, vaan tähän on pitänyt jotenkin kehottaa. Joko opettaja tai muu taho on ensin maininnut anteeksipyynnön tarpeesta ja vasta sen jälkeen toinen on pyytänyt anteeksi.
2: Anteeksipyynnön huolettomuus. Se on sanottu vain kuin se olisi oman rikoksen nollaus ja sanominen automaattisesti muuttaisi asian maton alle lakaisuksi. Anteeksipyyntöön ei ole ns. "panostettu" muuta kun sen "no anteex" -sanaparin verran.
3: Selittely. Anteeksipyytäjän selitykset miksi hän on tehnyt pahan tekonsa tuntuu samalta kuin yrittäisi oikeuttaa tekoa. Ikään kuin anteeksiantajalla olisi vähennetty rooli koko asiassa ja koko anteeksipyynnön tarve olisi erityisen pienennetty.
Mainituista keinoista vain kompensaatio on jollain lailla sellainen joka sopii minulle. Siinä on vastuunkantoa ja seurausten kantamisen halua niiden poispyyhkimisen sijasta. Kuitenkin itse asiassa tässäkään kohden en osaa antaa anteeksi, koska olen enemmänkin kompensaation synkän pikkuveljen, koston, ystävä.
Tässä mielessä ymmärrän tietyllä tavalla miten keskiaikainen kaksintaistelysysteemi oli "tietyllä tavalla perusteltu". Siinähän on selvä kompensoiva elementti. Tilanteessa ei selitellä tai olla huolettomia. Ei oleteta että tilanne vain menee ohi. Siinä ei kuitenkaa ollut kysymys anteeksipyynnöstä vaan kunniasta ; Kaksintaistelu käytiin juuri siksi että kumpikaan ei suostunut antamaan anteeksi ja kumpikin katsoi olevansa oikeassa. Anteeksipyynnössä taas on väärässä oleva taho joka tunnustaa rikkeensä. Näin ymmärrykseni siirtyvätkin seppukun suuntaan. Eivät toki liikaa.
Piirustus on bloggaajan väkertämä omakuva, jossa on havaittava ärtsyköitä ja hilpeitä kulmia.
tiistai 18. toukokuuta 2010
Saturday night hypothermia.
Itsemurhaa on argumentoitu hyvin monella tavalla pahaksi asiaksi. Esimerkiksi kristillisessä kulttuurissa itsemurhaa on pidetty elämän kunnioittamattomuutena, ultimaattisena loukkauksena elämän lahjoittajalle ja valmistajalle, Jumalalle. Terapiakeskeisissä maailmankuvissa taas esitys on jotain seuraavaa : Tuska antaa syyn muutokselle, ja itsemurha on vain muutosvastarintaa ja yrittämisen puutetta. "Suicide is a permanent solution to a temporary problem." Ja tietenkin korostetaan sitä että itsemurhan tekijä on itsekäs - jossa helposti unohdetaan se, että on itsekästä myös vaatia muita elämään jotta itselle ei tule tästä "paha mieli".Näissä tyypillinen elementti on se, että itsemurhan halua pidetään pahana. Ja niissä selitys on sellainen, joka ei iske itsemurhan tekijään. Hän itse ei ajattele tuntemuksiaan loukkauksena Jumalalle tai usko että tilanne vain korjautuisi. Syytös laiskuudesta ja tuntemusten pahuudesta ei auta tai tee parempaa mieltä. Syyllistäminen ei vain toimi, koska siinä itsemurhaa ajattelevan elämän pääpiirteitä lisätään, ei vähennetä. Nämä selitykset tuntuvatkin hautovalta helposti lisäsyiltä tehdä itsemurha. Ajatuksia hautova pilkkaa ajatuksillaan Jumalaa ja on siksi paha. Ja on vielä laiskakin, ja itsekäs. Nämä ajatukset eivät tuo mukanaan optimismia ja iloisia ajatuksia.
Ainakin oman kokemukseni mukaan ajatus lähinnä iskee päähän, ja ajatus jää sinne kolkuttelemaan ikuiselle loopille vähän kuin sitkeä "korvamato". Tästä tulee perustila, jota vastaan on taisteltava. Normaali ihminen, sellainen joka vahvasti moralisoi itsemurhaa ja kiistää siinä olevan mitään hyvää, vaatii syytä elääkseen. Mutta itsemurhaa hautovan mieli on kuin "Lethal Weapon" -elokuvan Martin Riggs, joka eräässä kohdassa mainitsee "Well, what do you wanna hear, man?! Do you wanna hear that sometimes I think about eating a bullet? HUH? Well, I do! I even got a special bullet for the occasion with a hollow point. Look! Make sure it blows the back of my goddamned head out and do the job right! Every single day I wake up and I think of a reason not to do it! Every single day! You know why I don't do it?! This is gonna make you laugh! You know why I don't do it?! The job! Doin' the job! Now that's the reason!" Tästä väsyttävästä myllystä on tavallaan vain yksi pakokeino. Taistelun jatkaminen ei muuta sitä mihinkään. Mylly jaksaa jauhaa seuraavan kierroksen. Esineille alkaa ilmestymään uusi perusfunktio, esineet veitsistä puutarhahansikkaisiin sisältävät alkuperäisen ja tarkoitetun toiminnon sijasta funktionaalisen mietteen "miten tuolla saa itseltä hengen".
Kohtasin tähän syyllistämiseen liittyviä asioita. Ne olivat vahvasti läsnä jopa itsemurhan tehneiden omaisille, läheisille ja ystäville.
Tämä oli sinällään erikoista, koska itsemurhan tehneiden läheisien naamaan hieroo sana "syyllisyys". On normaalia ajatella että toisen itsemurha olisi jotenkin oma syy, että sen olisi voinut estää jotenkin. Oikeaoppisuus herättää helposti syyllistämistä joka johtaa sympatiantunteiden katoamiseen. Oikeaoppisen oma pelastus ja se, että syntiä vastaan on taisteltava kaikissa muodoissa voi kovettaa mielen, koska "synti viekoittelee" ja jos siihen menee ja "antaa pikkusormen" niin menee sitten "koko käsi". Itsemurhan sympaaminen johtaa helposti itsemurhan hyväksymiseen, joka taas on synnin rakastamista. Ja sitten toisaalta "se sama" kristillinen teologiakin tarjoaa periaatteessa pelastusreitin joka sopii itsemurhan tehneiden omaisille. Tämä selitys löytyy itse asiassa evanescencen kappaleesta "Tourniquet". Avainsanana tässä kappaleessa on katumus. Kappale kysyy pitkin matkaa sitä, onko hän liian syntinen pelastuakseen. ("Am i too lost to be saved, am i too lost?" ) Vasta lopuksi varmistuu, että kyseessä on itsemurha eikä katumuksessa, kuolinvuoteella tai onnettomuuden jälkeen tehty viime hetken katumus ja kääntymys. ("My wounds cry for the grave. / My soul cries for deliverance. / Will i be denied? / Christ / tourniquet / my suicide.") Tälläisestä katumutilastahan ei jäljelle jäänyt voi tietää.
Harva lähtee miettimään että itsemurha on pelatus, helpotus - saati sitten että se olisi japanilaisen kulttuurin seppukun kaltainen, sellainen joka kertoo että tekijä on aidosti pahoillaan. Normaali ihminen pelkää kuolemaa, eikä hae sitä. Siksi ajatus siitä että joku haluaa kuolemaa tuntuu heistä helposti jo ajatuksena ahdistavalta. Tähän ei tarvitse paljoa lisätä että tämä pelko nostaa itsemurhan tekemisestä vastustettavan asian - sehän on vieras, outo ja pelottava - ja tätä kautta saadaan itsemurahasta helposti läpeensä paha synti. Näin itsemurhan tehnyttä ei tarvitse sympata, eikä siksi ymmärtää sitä tunnemaailmaa joka itsemurhaa haluavalla on mielessään.
Kenties tämän vuoksi käytännössä kaikissa itsemurhan kielloissa maistuu se, että ne on tarkoitettu niille jotka haluavat elää, ja ne eivät vetoa niihin asioihin joita itsemurhaa haluava itsemurhassa näkee. Tämä näkyy jo nimessä asti. Sitä kutsutaan itsemurhaksi, eikä vaikkapa "itse aiheutetuksi kuolemaksi". Näin teon rikollisuutta korostetaan mielikuvatasolla. Perusteluna "itsemurha suunnittelemattomille" on että murha on tavoitteellinen. Itsemurhaa haluavalle se, että olisi samanaikaisesti jotenkin rikollinen ja uhri on varsin vieras.
Tämän jaottumisen vuoksi isemurhaa vastustavat argumentit eivät siksi toimi vakuuttavasti niihin jotka ylipäätään mitään vakuuttamista tarvitsevat. Tälläisellä "käytännön tasolla tarpeettomalla etiikalla" ei ole minun silmissäni kovin suurta merkitysarvoa. Ne vakuuttavat väärät ihmiset, ja tässä prosessissa ymmärtäminen ja sympatia katoavat. Ja ironista kyllä, juuri näiden kahden asian lisääminen voisi vähentää niitä itsemurhien määriä.
Kuvassa on voodookulttuurista peräisin oleva Baron Samedi -hahmo, jolle olen vain piirtänyt päälle omien vaatteitteni karrikatyyrejä. Hahmo on voodoossa keskeinen. Hänet yhdistetään kuolemaan, mutta häntä koristellaan myös fallossymboleilla. "Samedi" -sanalle on ehdotettu alkuperäksi ranskan "lauantai" -sanaa.
tiistai 16. maaliskuuta 2010
Eikä siinä vielä kaikki!
"Onnellisuus on velvollisuutenne"
(Paranoia -roolipelin sääntökirja)
Varsin tavallinen - jopa toistuvuutensa vuoksi mielikuvitukseton ja tylsä -kristittyjen harjoittama konvertoimispuhe sisältää sen että uskonto tekee onnelliseksi. Tässä puhutaan usein "omasta kokemuksesta". Mutta tätä ollaan valmis yleistämään. Ja jos joku on onnellisempi ilman uskontoa, se johtuu siitä että "hän ei ole kokenut uskontoa kunnolla". Kun Jeesus koskee joka sopukkaan on uskosta pois kääntyminenkin mahdotonta. Tätä kautta eronnut kohtaa helposti hämmennystä, kun aikaisemmin hän toimi vaikkapa hyvänä esimerkkinä siitä miten usko tekee kohteliaita ja hyvätapaisia nuoria miehiä, ja näyttää miten uskovaisuus tekee hyvää verrattuna muunlaiseen elämään. Mutta pian saa kuulla että ei ole koskaan "aidosti ole uskossa ollutkaan".
Kuitenkin kun katsotaan kristillisyyttä historiassa taaksepäin, on se korostanut kompensaatiota. Kristittyjen on suorastaan odotettu kohtaavan vaikeuksia ja kärsimyksiä. Näistä marttyyreistä kuulemme koulujen uskontotunneilla. Kristinuskossa näiden rohkeiden miesten ja naisten kuolema ja kärsimys ei ole onnellisuutta. Mutta niillä on tärkeä rooli.
Kristinusko ei siis itsessään sisällä vaatimusta onnellisuudesta. Onneton, sureva tai huonoa omaatuntoa poteva kristitty ei ole huono kristitty. Publikaani joka häpeissään ja suruissaan hakkaa nyrkillä rintaansa ei Jeesuksen tarinoiden mukaan ollut huono uskova (vaikka olikin tietysti juutalainen.) Hyvästä itsetunnostaan nauttiva fariseus joka kirjaviisaudessaan sai onnellisuuden ja itsetyytyväisyyden sen sijaan ei.
Itse asiassa kristinuskon sisältö sisältää hyvin synkkiä sävyjä. Perisynnin idea on että ihminen on niin huono, että ei kykene mihinkään hyvään ilman Jumalaa. Ja ihminen on niin huono, että mikään mitä hän tekee on vain arvotonta saastaa ja sontaa jolla ei voi ansaita pelastusta. Tämän sisäistäminen kunnolla ei tuota onnellisuutta. Sillä armo muuttuu tätä kautta eräänalaiseksi mielivallaksi. Kristinuskon pelastuskuva on ehkä ruusuinen, mutta sen ihmiskuvan ei voi katsoa korostavan iloista mieltä ja hyvää itsetuntoa.
1: Tähän kristinuskon kohdalla mielenkiintoinen ja olennainen teema on hyvitys itserankaisun kautta: Siinähän paha teko kompensoidaan pahalla teolla. Eli sen sijaan että tehtäisiin samanarvoinen hyvä teko, noudatetaan itsekidutusta. Katolisessa kirkossa tätä on jonkin verran harjoitettu historian aikana. Pienemmässä määrissä kieltäymykset ja askeesi ovat samaa teemaa. Tätä aihetta on tutkittu. On havaittu että itserankaisun tarve kasvaa jos tekoa ei voida sovittaa. Kun perisynnin rooli tunnetaan, ei ole ihme, jos ihmisille syntyy pahoja tunteita. Ja miten esimerkiksi minä olen juuri kristillisen teologian sisällä olevana ymmärtänyt seppukun kauneuden - ilman tätä se olisi jäänyt vain ulkomaanelävien kuriositeetiksi jonka voi tietää mutta ei ymmärtää emotionaalisesti. Se yksinkertaisesti näyttää, miten ollaan "todella aidosti pahoillaan".
Toisaalta uskontoon ja onnellisuuteen liittyy "there is no atheist in foxhole" -argumentaatio. Tämä tarkoittaa sitä että jos uskovaisista koostuva yhteiskunta on onnellisten yhteiskunta, ovatkin juuri sodassa ja vaikeuksissa olevat ihmiset ja yksilöt uskovaisia. Köyhiä ja kipeitä varten Jeesuskin levitti sanomaansa korostetusti. Tässä on itse asiassa yllättävän paljon perää. Yhteiskunnallisesti heikossa osassa olevat ovat uskonnollisia, ja vain harva hyväosainen on. Tutkimuksien kautta tiedetään esimerkiksi että hyväosaiset jotka käyvät kirkossa ovat uskovaisia, mutta ei tiedetä johtuuko se siitä että kirkossakäynti on vahvan uskon markkeri, vai se että ryhmään kuuluminen estää hyväosaisia kääntymästä.
1: Tässä kohden on ihan pätevää sanoa että uskonto ei aiheuta köyhyyttä, vaan että köyhät liittyvät muita mieluummin uskontoon - esimerkiksi koska se on suunnilleen ainut lohtu mitä he voivat saada parempien korvikkeiden sijasta. Mutta uskonnon tuoman onnellisuuden kohdalla ateisti ei voi käyttää vastaavanlaista logiikkaa. Uskovaisilla on Totuus, he ovat Rakastettuja ja he ovat Onnellisia ja Elävät Parempaa Elämää. Uskonnottomat sen sijaan ovat näissä esityksissä väärässä, tyhmiä, onnettomia ja moraalittomia. Vaikka nämä itse sanoisivat vastaan, tätä ei hyväksytä. Esimerkiksi kun minä esitin että olen onnellisempi ilman uskontoa - omien kokemusten kautta - selitys oli että en ole "aidosti onnellinen" ja jopa "teeskentely" -sana esiintyi vasta -argumentoinnissa. Uskovan oma kokemus omasta uskostaan elämänsä ilostuttajana on siis laajennettavissa, mutta erimielinen ei vain ymmärrä koko asiaa "koska ei ole uskossa". Tälläistä asennevammaa on tietysti vaikeaa ymmärtää ja se tarjoaa loputtoman väistelytanssin ad hoc forte fortissimo. (Ja uskovainen pääsee tietysti esittämään itseään maestro kapellimestaria - ja kädet heiluu!)
Onnellisuus on itse asiassa varsin uusi puheenparsi. Ja se on suosittua nyt koska elämme hedonistisia aikoja. Uskonnon on perusteltava itsensä tämänpuolisella. Siksi uskovaiset saavatkin omissa puheissaan ihan kaiken ja vielä bonukset päälle. Sillä kristinusko on perinteisestikin ottanut yhteiskunnan vallitsevat teemat ja sovittanut ne käännytyspuheeseen. Sillä kristinuskossa ei ole loppujen lopuksi kovin paljoa sellaisia asioita, joista ei voitaisi luopua. (Joitakin asioita tietysti on, joita ilman kristinusko ei ole kristinuskoa).
Monilta osin sen piirissä keskitytään ensisijassa käännyttämiseen, jäsentenhankintaan. Ja mikä tahansa strategia joka toimii tässä, on hyväksyttävää. Tämä johtaa siihen että kristinuskon historia on asenteiltaan hyvin monisyistä. Ja se on tavallisesti heijastellut ympäröivän yhteiskunnan yleisiä arvoja.
Totuuden hakeminen ja etiikka kuuluvat kuvioihin tämän vuoksi vähemmän kuin voisi luulla.
(Paranoia -roolipelin sääntökirja)
Varsin tavallinen - jopa toistuvuutensa vuoksi mielikuvitukseton ja tylsä -kristittyjen harjoittama konvertoimispuhe sisältää sen että uskonto tekee onnelliseksi. Tässä puhutaan usein "omasta kokemuksesta". Mutta tätä ollaan valmis yleistämään. Ja jos joku on onnellisempi ilman uskontoa, se johtuu siitä että "hän ei ole kokenut uskontoa kunnolla". Kun Jeesus koskee joka sopukkaan on uskosta pois kääntyminenkin mahdotonta. Tätä kautta eronnut kohtaa helposti hämmennystä, kun aikaisemmin hän toimi vaikkapa hyvänä esimerkkinä siitä miten usko tekee kohteliaita ja hyvätapaisia nuoria miehiä, ja näyttää miten uskovaisuus tekee hyvää verrattuna muunlaiseen elämään. Mutta pian saa kuulla että ei ole koskaan "aidosti ole uskossa ollutkaan".
Kuitenkin kun katsotaan kristillisyyttä historiassa taaksepäin, on se korostanut kompensaatiota. Kristittyjen on suorastaan odotettu kohtaavan vaikeuksia ja kärsimyksiä. Näistä marttyyreistä kuulemme koulujen uskontotunneilla. Kristinuskossa näiden rohkeiden miesten ja naisten kuolema ja kärsimys ei ole onnellisuutta. Mutta niillä on tärkeä rooli.
Kristinusko ei siis itsessään sisällä vaatimusta onnellisuudesta. Onneton, sureva tai huonoa omaatuntoa poteva kristitty ei ole huono kristitty. Publikaani joka häpeissään ja suruissaan hakkaa nyrkillä rintaansa ei Jeesuksen tarinoiden mukaan ollut huono uskova (vaikka olikin tietysti juutalainen.) Hyvästä itsetunnostaan nauttiva fariseus joka kirjaviisaudessaan sai onnellisuuden ja itsetyytyväisyyden sen sijaan ei.
Itse asiassa kristinuskon sisältö sisältää hyvin synkkiä sävyjä. Perisynnin idea on että ihminen on niin huono, että ei kykene mihinkään hyvään ilman Jumalaa. Ja ihminen on niin huono, että mikään mitä hän tekee on vain arvotonta saastaa ja sontaa jolla ei voi ansaita pelastusta. Tämän sisäistäminen kunnolla ei tuota onnellisuutta. Sillä armo muuttuu tätä kautta eräänalaiseksi mielivallaksi. Kristinuskon pelastuskuva on ehkä ruusuinen, mutta sen ihmiskuvan ei voi katsoa korostavan iloista mieltä ja hyvää itsetuntoa.
1: Tähän kristinuskon kohdalla mielenkiintoinen ja olennainen teema on hyvitys itserankaisun kautta: Siinähän paha teko kompensoidaan pahalla teolla. Eli sen sijaan että tehtäisiin samanarvoinen hyvä teko, noudatetaan itsekidutusta. Katolisessa kirkossa tätä on jonkin verran harjoitettu historian aikana. Pienemmässä määrissä kieltäymykset ja askeesi ovat samaa teemaa. Tätä aihetta on tutkittu. On havaittu että itserankaisun tarve kasvaa jos tekoa ei voida sovittaa. Kun perisynnin rooli tunnetaan, ei ole ihme, jos ihmisille syntyy pahoja tunteita. Ja miten esimerkiksi minä olen juuri kristillisen teologian sisällä olevana ymmärtänyt seppukun kauneuden - ilman tätä se olisi jäänyt vain ulkomaanelävien kuriositeetiksi jonka voi tietää mutta ei ymmärtää emotionaalisesti. Se yksinkertaisesti näyttää, miten ollaan "todella aidosti pahoillaan".
Toisaalta uskontoon ja onnellisuuteen liittyy "there is no atheist in foxhole" -argumentaatio. Tämä tarkoittaa sitä että jos uskovaisista koostuva yhteiskunta on onnellisten yhteiskunta, ovatkin juuri sodassa ja vaikeuksissa olevat ihmiset ja yksilöt uskovaisia. Köyhiä ja kipeitä varten Jeesuskin levitti sanomaansa korostetusti. Tässä on itse asiassa yllättävän paljon perää. Yhteiskunnallisesti heikossa osassa olevat ovat uskonnollisia, ja vain harva hyväosainen on. Tutkimuksien kautta tiedetään esimerkiksi että hyväosaiset jotka käyvät kirkossa ovat uskovaisia, mutta ei tiedetä johtuuko se siitä että kirkossakäynti on vahvan uskon markkeri, vai se että ryhmään kuuluminen estää hyväosaisia kääntymästä.
1: Tässä kohden on ihan pätevää sanoa että uskonto ei aiheuta köyhyyttä, vaan että köyhät liittyvät muita mieluummin uskontoon - esimerkiksi koska se on suunnilleen ainut lohtu mitä he voivat saada parempien korvikkeiden sijasta. Mutta uskonnon tuoman onnellisuuden kohdalla ateisti ei voi käyttää vastaavanlaista logiikkaa. Uskovaisilla on Totuus, he ovat Rakastettuja ja he ovat Onnellisia ja Elävät Parempaa Elämää. Uskonnottomat sen sijaan ovat näissä esityksissä väärässä, tyhmiä, onnettomia ja moraalittomia. Vaikka nämä itse sanoisivat vastaan, tätä ei hyväksytä. Esimerkiksi kun minä esitin että olen onnellisempi ilman uskontoa - omien kokemusten kautta - selitys oli että en ole "aidosti onnellinen" ja jopa "teeskentely" -sana esiintyi vasta -argumentoinnissa. Uskovan oma kokemus omasta uskostaan elämänsä ilostuttajana on siis laajennettavissa, mutta erimielinen ei vain ymmärrä koko asiaa "koska ei ole uskossa". Tälläistä asennevammaa on tietysti vaikeaa ymmärtää ja se tarjoaa loputtoman väistelytanssin ad hoc forte fortissimo. (Ja uskovainen pääsee tietysti esittämään itseään maestro kapellimestaria - ja kädet heiluu!)
Onnellisuus on itse asiassa varsin uusi puheenparsi. Ja se on suosittua nyt koska elämme hedonistisia aikoja. Uskonnon on perusteltava itsensä tämänpuolisella. Siksi uskovaiset saavatkin omissa puheissaan ihan kaiken ja vielä bonukset päälle. Sillä kristinusko on perinteisestikin ottanut yhteiskunnan vallitsevat teemat ja sovittanut ne käännytyspuheeseen. Sillä kristinuskossa ei ole loppujen lopuksi kovin paljoa sellaisia asioita, joista ei voitaisi luopua. (Joitakin asioita tietysti on, joita ilman kristinusko ei ole kristinuskoa).
Monilta osin sen piirissä keskitytään ensisijassa käännyttämiseen, jäsentenhankintaan. Ja mikä tahansa strategia joka toimii tässä, on hyväksyttävää. Tämä johtaa siihen että kristinuskon historia on asenteiltaan hyvin monisyistä. Ja se on tavallisesti heijastellut ympäröivän yhteiskunnan yleisiä arvoja.
Totuuden hakeminen ja etiikka kuuluvat kuvioihin tämän vuoksi vähemmän kuin voisi luulla.
perjantai 25. syyskuuta 2009
Sametinpehmeä paketti.
"Mutta sametinpehmeä / on kylki kuolon kolean / mutta sametinpehmeä / on kahva veitsen, aseen / ja sametinpehmeä on silkkivaippa valkea / ja sametinpehmeät on Samaelin huulet."
(CMX, "Sametinpehmeä")
Jos ajatellaan rikosta ja siihen liittyvää rankaisua, on takana usein jonkinlainen velkaan tai velallisuuteen perustuva perustelutarina. (Tai metafora, jonka kautta se on helppo ymmärtää.) Siinä ajatellaan että rikoksen tekijä on ikään kuin tehnyt toiminnan, josta hän kompensoi siihen sopivan hinnan. Tässä siis rikollinen ikään kuin maksaa rikoksensa pois. Vastaava ajattelu on tietysti kostossa. Pahalla teolla on arvo, jonka kostaja kerää pahantekijältä kuin verottajan karhuaja. Ehkä erikoisin kompensaation muoto on kuitenkin ollut seppuku, joka oli samanaikaisesti suorite jolla maksettiin velat yhteisölle, että kasvojen pelastus, että sen näyttäminen että oli "ihan oikeasti tosi tosi pahoillaan". Se edustakoot äärimmäistä velkametaforan ilmenemistä. (Ettei joku vaikka luule että olen jokin japanifiilikko ja aina vain moittimassa kristittyjä eurooppalaisia.)
Toinen tapa lähestyä anteeksi saamista voisikin perustua velan sijasta lahjaa käsittelevään perustelumetaforaan. Tämähän eroaa melko voimakkaasti, koska anteeksianto ei ole samalla tavalla sidottu suorittamiseen. Tässä näkemyksessä anteeksiantoa ei voi ostaa. Ei edes ansaita. Koska lahjan ideana on se, että se ei ole ostosuorite. Lahjan antamisessa ei välttämättä edes vaadita vastalahjaa.
Tämän kautta pahanteko voidaan jakaa kahteen osaan. Rikos on ikään kuin kaksiosainen. Uhreina on sekä yhteisö että rikoksen uhri. Tätä kautta rangaistus voi olla jonkinlainen yhteisesti sovittu sanktio joka tyynnyttää yhteisön vihat. Tämä ajattelu nousee tietysti vahvasti esiin siitä miten joku vankilassa istunut on "hyvittänyt velkansa yhteiskunnalle". Koska yhteisö ei ole yksittäinen henkilö, tämä rankaisu on jonkinlainen kollektiivin tuomio. Tästä syntyy systematisoitua byrokratiaa, kirjattua lakia. Tällä lailla on kaksi tehtävää:
1: Vankilatuomiossa tai kuolemantuomiossa ja muissa vastaavissa suojellaan muuta yhteisöä siitä että toinen ei pääse toistamaan tekoaan.
2: Lisäksi kaikki rangaistukset toimivat varoittavina esimerkkeinä siitä mitä ei kannata tehdä.
Tässä takana on tietenkin se, että lain on oltava reilu, eli samanlainen kaikille. Että samasta teosta ei saada eri tuomioita. Muutenhan yhteiskuntaa voitaisiin käyttää johonkin muuhun kuin yhteisön hyvään.
Sitten on tietysti yksilö. Anteeksiannon kannalta rikos on uhrille (joka voi olla myös murhatun omainen) aina asianomistajarikos. Jos lakituvan tuomio tyynnyttää hänet, se tekee sen. Jos ei, niin ei. Uhri voi antaa rikoksen tekijälle anteeksi jos haluaa tai jättää antamatta, hänellä ei ole mitään velvollisuutta antaa anteeksi vaikka poliisi käskisi.
1: Tämä voidaan ymmärtää sitä kautta, että esimerkiksi kun koulussa opettaja käskee kiusattua antamaan kiusaajalle anteeksi, hän vaatii jotain johon hänellä ei ole oikeutta vaatia.
2: Tämä onkin tavallaan ymmärrettävää. Onhan rikollinen ylittänyt lain suomat rajat tehdessään rikoksen. Siksi olisi erikoista että uhri pakotettaisiin noudattamaan tätä. Tässäkin on eräänlaista kompensaatioajattelua taustalla : Siinä ajatellaan että rikoksen tekijä on toiminut kuten toivoo muiden kohtelevan häntä. Tästäkin saa helposti kokemuksia. Olen ihmetellyt sitä, että jos joku aloittaa lyömisen vaikka humalassa ja tämän sitten heittää nivellukon kautta kadulle, tämä alkaa muistuttamaan siitä mitä laki sallii tuossa tilanteessa tehdä. Eihän se laillisuus sekuntia paria aikaisemmin kiinnostanut häntä itseään, kun ei ollut altavastaavana. Uhrille rikoksen kohteeksi joutuminen voi johtua omasta tyhmyydestä, esimerkiksi väärässä paikassa olemista väärään kellonaikaan, mutta uhriksi joutuminen ei ole ihmisen päätettävissä.
Tämä ei tarkoita että anteeksianto olisi arvoton asia. Päin vastoin, se kuten lahjakin on hyvä asia. Sen saa antaa, ja lahjan saajakin siitä varmasti pitää. Vapaaehtoisuus lisää lahjaan autenttisuuden, ja itse asiassa myös lopullisuuden, joka velvoitetulta korvausrituaalilta puuttuu. (Se, kun instituutio alkaa imitoimaan sosiaalisia suhteita, toiminta muuttuu aina jotenkin kummalliseksi.)
Itse en anna anteeksi. En kuitenkaan tavoittele kyynisyyttä ja asian märehtimistä. Mennyttä ei voi muuttaa, joten se on olotila. Siitä ei saa tehdä ongelmaa. Eikä myöskään lakaista maton alle. Lahjan mielessä anteeksianto nollaisi teon niin että tekijä ei olisi uhriin negatiivisessa suhteessa. Mikä ei tarkoita että se tekisi siitä hyväksyttävää, eikä unohdettuakaan. Mutta en halua sitä.
Tapani suhtautua asiaan on se, että uhristatuksessaan pyörivät tekevät olotilasta ongelman. He ovat ikään kuin ihmisiä, jotka kerran toisensa jälkeen yllättyvät että maailma ei ole tasapuolinen tai reilu. Tämä tuottaa heille shokin. Kun tämän todellisuuden luonteen sisäistää, se ei enää masenna samalla tavalla. Tilanne ei ole shokki, ja kaikki positiivinen on mukavaa yllätystä. Siinä vaiheessa sitä saa toistuvasti mukavia yllätyksiä. Silloin uhrius on jokin asia johon ei ole ratkaisua, vaan jonka kanssa on opittu elämään. Mutta että anteeksi. Sehän rikkoisi koko työllä rakennetun kyynisen optimismin maailmankuvan.
Monia voi kenties yllättää, mutta tämä ehkä pahalta kuulostava näkemys on melko suoraa sukua eräille kristinuskon tulkinnoille. Peräti Luterilaisille sellaisille. Katolinen kirkkohan oli armobisneksessä anekauppoineen ja rippeineen eräänlaista institutionalisoitunutta kompensaatiota ja korvausrituaaleja toimittava taho. Luterilaisuudessa taas ajateltiin että pelastus ei tule korvaussuoritteilla vaan lahjana ja armona. Se on tietenkin saanut erikoisia sävyjä, kun uskovan pitääkin toimia rituaalinomaisesti ja toimia tietyllä tavalla. Jolloin lahjan vastaanottamiseen liittyy velvoite muuttua ihmisenä.
1: Itse en kuitenkaan näe että mitä rikollinen muka voisi tehdä uhrin eteen, paitsi pysyä poissa. Minun armossani ei ole rikollisen toiminnan muuttavaa elementtiä. Se on lahja, eikä siksi sisällä mitään odotuksia. Siksi se on immuuni manipulaatiosta. Ja siksi se on niin vaikeaa antaa.
Moni voisi ajatella että tämän astinen olisi uskontoa tukevaa. Siinähän tarjotaan Jumalan armoa, lahjaa, jota ei ole ansaittu. Tässä ongelmana on kuitenkin ihmisagenttius : Ensinnäkin mukaan voidaan ottaa tekoelementit, jotka tekevät lahjasta mainontaa. Tämä on järkevää koska uskonnoissa on aina kasa ihmisiä, jotka paitsi uskovat, pitävät mukana ideologisia kannanottoja siitä mitä Jumala on ja mitä tämä haluaa. Tätä kautta lahjassa on ehtoja, jotka ajavat ideologisia tavoitteita. Toinen, minusta suurempi, asia on kuitenkin se, että anteeksiantolahja on minulle vahvasti "asiaomistajarikokseen liittyvä asia". Uskontoa pelastuksella ja armolla ja lahjalla markkinoivalla ihmisellä ei ole osaa eikä arpaa koko pelastuksessa, se ei ole hänen oikeutensa piirissä. Uskovainen voi vain lupailla, joka on sama kuin hän myisi lomaosakkeita paikkaan johon hänellä ei ole vuokraus eikä omistusoikeutta. Ja jonne hän ei varmasti edes tiedä pääsevänsä varmemmin kuin se, jolle hän osaketta kauppaa.
(CMX, "Sametinpehmeä")
Jos ajatellaan rikosta ja siihen liittyvää rankaisua, on takana usein jonkinlainen velkaan tai velallisuuteen perustuva perustelutarina. (Tai metafora, jonka kautta se on helppo ymmärtää.) Siinä ajatellaan että rikoksen tekijä on ikään kuin tehnyt toiminnan, josta hän kompensoi siihen sopivan hinnan. Tässä siis rikollinen ikään kuin maksaa rikoksensa pois. Vastaava ajattelu on tietysti kostossa. Pahalla teolla on arvo, jonka kostaja kerää pahantekijältä kuin verottajan karhuaja. Ehkä erikoisin kompensaation muoto on kuitenkin ollut seppuku, joka oli samanaikaisesti suorite jolla maksettiin velat yhteisölle, että kasvojen pelastus, että sen näyttäminen että oli "ihan oikeasti tosi tosi pahoillaan". Se edustakoot äärimmäistä velkametaforan ilmenemistä. (Ettei joku vaikka luule että olen jokin japanifiilikko ja aina vain moittimassa kristittyjä eurooppalaisia.)
Toinen tapa lähestyä anteeksi saamista voisikin perustua velan sijasta lahjaa käsittelevään perustelumetaforaan. Tämähän eroaa melko voimakkaasti, koska anteeksianto ei ole samalla tavalla sidottu suorittamiseen. Tässä näkemyksessä anteeksiantoa ei voi ostaa. Ei edes ansaita. Koska lahjan ideana on se, että se ei ole ostosuorite. Lahjan antamisessa ei välttämättä edes vaadita vastalahjaa.
Tämän kautta pahanteko voidaan jakaa kahteen osaan. Rikos on ikään kuin kaksiosainen. Uhreina on sekä yhteisö että rikoksen uhri. Tätä kautta rangaistus voi olla jonkinlainen yhteisesti sovittu sanktio joka tyynnyttää yhteisön vihat. Tämä ajattelu nousee tietysti vahvasti esiin siitä miten joku vankilassa istunut on "hyvittänyt velkansa yhteiskunnalle". Koska yhteisö ei ole yksittäinen henkilö, tämä rankaisu on jonkinlainen kollektiivin tuomio. Tästä syntyy systematisoitua byrokratiaa, kirjattua lakia. Tällä lailla on kaksi tehtävää:
1: Vankilatuomiossa tai kuolemantuomiossa ja muissa vastaavissa suojellaan muuta yhteisöä siitä että toinen ei pääse toistamaan tekoaan.
2: Lisäksi kaikki rangaistukset toimivat varoittavina esimerkkeinä siitä mitä ei kannata tehdä.
Tässä takana on tietenkin se, että lain on oltava reilu, eli samanlainen kaikille. Että samasta teosta ei saada eri tuomioita. Muutenhan yhteiskuntaa voitaisiin käyttää johonkin muuhun kuin yhteisön hyvään.
Sitten on tietysti yksilö. Anteeksiannon kannalta rikos on uhrille (joka voi olla myös murhatun omainen) aina asianomistajarikos. Jos lakituvan tuomio tyynnyttää hänet, se tekee sen. Jos ei, niin ei. Uhri voi antaa rikoksen tekijälle anteeksi jos haluaa tai jättää antamatta, hänellä ei ole mitään velvollisuutta antaa anteeksi vaikka poliisi käskisi.
1: Tämä voidaan ymmärtää sitä kautta, että esimerkiksi kun koulussa opettaja käskee kiusattua antamaan kiusaajalle anteeksi, hän vaatii jotain johon hänellä ei ole oikeutta vaatia.
2: Tämä onkin tavallaan ymmärrettävää. Onhan rikollinen ylittänyt lain suomat rajat tehdessään rikoksen. Siksi olisi erikoista että uhri pakotettaisiin noudattamaan tätä. Tässäkin on eräänlaista kompensaatioajattelua taustalla : Siinä ajatellaan että rikoksen tekijä on toiminut kuten toivoo muiden kohtelevan häntä. Tästäkin saa helposti kokemuksia. Olen ihmetellyt sitä, että jos joku aloittaa lyömisen vaikka humalassa ja tämän sitten heittää nivellukon kautta kadulle, tämä alkaa muistuttamaan siitä mitä laki sallii tuossa tilanteessa tehdä. Eihän se laillisuus sekuntia paria aikaisemmin kiinnostanut häntä itseään, kun ei ollut altavastaavana. Uhrille rikoksen kohteeksi joutuminen voi johtua omasta tyhmyydestä, esimerkiksi väärässä paikassa olemista väärään kellonaikaan, mutta uhriksi joutuminen ei ole ihmisen päätettävissä.
Tämä ei tarkoita että anteeksianto olisi arvoton asia. Päin vastoin, se kuten lahjakin on hyvä asia. Sen saa antaa, ja lahjan saajakin siitä varmasti pitää. Vapaaehtoisuus lisää lahjaan autenttisuuden, ja itse asiassa myös lopullisuuden, joka velvoitetulta korvausrituaalilta puuttuu. (Se, kun instituutio alkaa imitoimaan sosiaalisia suhteita, toiminta muuttuu aina jotenkin kummalliseksi.)
Itse en anna anteeksi. En kuitenkaan tavoittele kyynisyyttä ja asian märehtimistä. Mennyttä ei voi muuttaa, joten se on olotila. Siitä ei saa tehdä ongelmaa. Eikä myöskään lakaista maton alle. Lahjan mielessä anteeksianto nollaisi teon niin että tekijä ei olisi uhriin negatiivisessa suhteessa. Mikä ei tarkoita että se tekisi siitä hyväksyttävää, eikä unohdettuakaan. Mutta en halua sitä.
Tapani suhtautua asiaan on se, että uhristatuksessaan pyörivät tekevät olotilasta ongelman. He ovat ikään kuin ihmisiä, jotka kerran toisensa jälkeen yllättyvät että maailma ei ole tasapuolinen tai reilu. Tämä tuottaa heille shokin. Kun tämän todellisuuden luonteen sisäistää, se ei enää masenna samalla tavalla. Tilanne ei ole shokki, ja kaikki positiivinen on mukavaa yllätystä. Siinä vaiheessa sitä saa toistuvasti mukavia yllätyksiä. Silloin uhrius on jokin asia johon ei ole ratkaisua, vaan jonka kanssa on opittu elämään. Mutta että anteeksi. Sehän rikkoisi koko työllä rakennetun kyynisen optimismin maailmankuvan.
Monia voi kenties yllättää, mutta tämä ehkä pahalta kuulostava näkemys on melko suoraa sukua eräille kristinuskon tulkinnoille. Peräti Luterilaisille sellaisille. Katolinen kirkkohan oli armobisneksessä anekauppoineen ja rippeineen eräänlaista institutionalisoitunutta kompensaatiota ja korvausrituaaleja toimittava taho. Luterilaisuudessa taas ajateltiin että pelastus ei tule korvaussuoritteilla vaan lahjana ja armona. Se on tietenkin saanut erikoisia sävyjä, kun uskovan pitääkin toimia rituaalinomaisesti ja toimia tietyllä tavalla. Jolloin lahjan vastaanottamiseen liittyy velvoite muuttua ihmisenä.
1: Itse en kuitenkaan näe että mitä rikollinen muka voisi tehdä uhrin eteen, paitsi pysyä poissa. Minun armossani ei ole rikollisen toiminnan muuttavaa elementtiä. Se on lahja, eikä siksi sisällä mitään odotuksia. Siksi se on immuuni manipulaatiosta. Ja siksi se on niin vaikeaa antaa.
Moni voisi ajatella että tämän astinen olisi uskontoa tukevaa. Siinähän tarjotaan Jumalan armoa, lahjaa, jota ei ole ansaittu. Tässä ongelmana on kuitenkin ihmisagenttius : Ensinnäkin mukaan voidaan ottaa tekoelementit, jotka tekevät lahjasta mainontaa. Tämä on järkevää koska uskonnoissa on aina kasa ihmisiä, jotka paitsi uskovat, pitävät mukana ideologisia kannanottoja siitä mitä Jumala on ja mitä tämä haluaa. Tätä kautta lahjassa on ehtoja, jotka ajavat ideologisia tavoitteita. Toinen, minusta suurempi, asia on kuitenkin se, että anteeksiantolahja on minulle vahvasti "asiaomistajarikokseen liittyvä asia". Uskontoa pelastuksella ja armolla ja lahjalla markkinoivalla ihmisellä ei ole osaa eikä arpaa koko pelastuksessa, se ei ole hänen oikeutensa piirissä. Uskovainen voi vain lupailla, joka on sama kuin hän myisi lomaosakkeita paikkaan johon hänellä ei ole vuokraus eikä omistusoikeutta. Ja jonne hän ei varmasti edes tiedä pääsevänsä varmemmin kuin se, jolle hän osaketta kauppaa.
lauantai 14. helmikuuta 2009
Kinniku Banzuke!
"済みません"[sumimasen]
Ihmisillä on erilaisia kulttuureja, joissa on hieman erilaiset arvot. Voidaan sanoa että kaikilla ihmisillä on tietty nippu ominaisuuksia, joita arvostetaan kaikkialla. Mutta niillä on usein hieman erilaisia arvojärjestyksiä: Ne mitkä ovat keskeisiä, vaihtelevat. Myös suhtautuminen niiden rikkomiseen on kulttuurikohtaista. Tässä mukaan astuvat suhtautumistavat ja rangaistukset.
1: Syyllisyyskulttuuri on länsimaille tyypillinen. Näissä kulttuureissa maine on keskeinen elementti. Syyllisyyskulttuureissa esimerkiksi sodat ja kulkutautiepidemiat esitettiin Jumalan kollektiivisina rangaistuksina ryhmään kuuluvien yksilöiden synneistä; Syyllisyyskulttuurissa jokainen tahtoi sulautua hyvään kollektiiviin ja paha pyritään toiseuttamaan, eli siirtämään oman itsen ulkopuolelle, esimerkiksi yksilöihin tai sukuihin. Tätä kautta syyllisyyskulttuurissa yhteisö voi etsiä Jumalan anteeksiantoa noitavainojen avulla: noidat saatettiin vastuuseen teoistaan. Tämä vastaava näkyy esimerkiksi jumalanpilkkalaissa.
2: Kunniakulttuurit ovat seemiläisille tyypillisiä. Näissä kulttuureissa kunnialla on tärkeä rooli. Kunniakulttuurissa kunniansa menettänyt ihminen on asemassa, jossa itsemurhaa odotetaan; Jos kunniansa menettänyt ei osaa korjata tilannetta itse, on mahdollista että sukulainen tai ryhmän jäsen voi jopa tappaa hänet. Kunniakulttuurit syntyvät kun omaisuutta kannetaan mukana ja laki ja keskusvalta on heikkoa. Kunniakulttuureissa siteet ovat samantasoisiksi katsottujen ihmisten välisiä. Ne ovat erittäin usein väkivaltaisia elementtejä sisältäviä. Kontrolloivana voimana on pelko. Kunniakulttuurit toteuttavat siis eräässä mielessä Hobbesin näkemystä: Eletään tilassa jossa periaatteessa kuka tahansa voi tappaa kenet tahansa. Tosin tämä ei johda järjestelmän tuhoutumiseen, vaan itse asiassa ylläpitää ryhmää.
3: Häpeäkulttuuri taas on esimerkiksi japanilainen kulttuuri. Häpeäkulttuurissa kasvojen säilytäminen on tärkeää. Siksi esimerkiksi Japanissa osaaminen ja onnistuminen on tärkeää ja kulttuuri kannustaa tähän. Häpeäkulttuurit ovat tyypillisiä valtioissa, joissa on vahva keskushallinto ja jossa on vahva yhteinen uskonto. Häpeäkulttuurissa ihmisten suhteet ovat hierarkisia, ja on tärkeää tietää kuka on kenenkin yläpuolella. (Minkä vuoksi japanissa on paljon eri asteisia kunnioituksen ja ystävyyden etuliitteitä jotka laitetaan nimen yhteyteen, ja niiden poisjättäminen, yobisute, on erityisen aseman suoma kunnia.) Häpeäkulttuurit ovat yleensä rauhallisia ja niiden keskeinen koossapitävä voima on kunnioitus ja sen säilyttäminen.
Kulttuurisidonnaisuus näkyy usein myös asioiden käsittelyssä: Esimerkiksi Durkheim jaotteli kirjassa "Itsemurha" itsemurhat altruistisiin itsemurhiin, jotka tehdään muiden edun vuoksi ja egoistisiin itsemurhiin, joissa itsemurhan syy on itsekäs. Tämä kuvaus sopii länsimaiden ajatteluun, mutta esimerkiksi japanilaiseen perinteeseen jaottelu ei sovi kovin hyvin: Japanissa itsemurha on hyvitys ja anteeksipyyntö. Koska japanin kulttuuri on ottanut paljon vaikutteita buddhalaisuudesta, siellä uskonto ei sanele itsemurhaa ja kuolemaa lopulliseksi, vaan ikään kuin uudeksi aluksi. Seuraavassa elämässä kasvoja ei ole menetetty ja itsensä tappanut saa aloittaa puhtaalta pöydältä. Japanissa itsemurhia tapahtuu paljon, koska siellä avun pyytäminenkin on merkki epäonnistumisesta. Itsemurhan tekijä voi japanilaisessa kulttuurissa olla epäonnistuja, joka pelastaa itsensä ja läheisensä häpeältä omalla hengellään, joka on itsemurhaajalle kunniaksi. Länsimaissahan itsemurha taas on paha asia: Yksisuuntainen menolippu Helvettiin, jonka vuoksi itsemurhan kohdanneet ovat länsimaissa erikoisessa tilanteessa, kun heille kuitenkin rakas ihminen tuomitaan samanaikaisesti, kun tämän kuolemaa pitäisi käsitellä, ja tähän taas liittyy yleisesti jonkinasteista surua ; Itsemurhan tehnyttä tulee tavallaan kunnioittaa ja halveksua samanaikaisesti.
Kuitenkin muissa asioissa erot ovat lievempiä. Ja kulttuuritkin muuttuvat. Esimerkiksi TV:ssä pyörii isohko lauma japanilaisia (roska)ohjelmia, kuten "kahjot ninjat" ja "Kinniku Banzuke". Niissä keskeinen elementti on se, että japanilaiset iloisesti häpäisevät itsensä ja epäonnistuvat. Japanilaiset menevät vapaaehtoisesti ohjelmiin ja heitä on itse asiassa niissä melko paljon; Formaatit perustuvat siihen että suuri määrä ihmisiä kiertää niiden kautta. Tehtävät ovat esimerkiksi Kinniku Banzukessa uskomattoman vaikeita, ja niissä onnistutaan erittäin harvoin jos koskaan. Kaikille on jo lähdössä selvää että Kunniaa on tuskin tulossa. Tämä on toki melko lähellä perinteistä samuraihenkeä, jossa panssarivaunuja vastaan ollaan valmiita menemään vaikka bambukeihäs aseena. Vaikea tehtävä ikään kuin antaa luvan epäonnistua ja yritys sinällään on jo rohkeutta. Kuitenkin näihin sarjoihin kuuluu myös sellaisia joissa on "mahdollisia tehtäviä": Pitää esimerkiksi laskea liukumäkeä ja laskea yhteen ja vähennyslaskuja oikein tai saa mutaa päälleen. Ne ovat jo lähempänä epäonnistumisen sallimista.
Toisaalta länsimaissakin on havaittavissa merkkejä häpeäkulttuurista; Kristityissä on selvästi kahdenlaisia keskenään ristiriitaisia linjauksia.
1: Näkemys, jossa armo korostuu: Jokainen tekee syntiä, ja pyytämällä Jumalalta saa anteeksi. Tämä anteeksianto ei liity ansaitsemiseen, se on tavallaan mielivaltaista. Ihminen ei ansaitse pelastusta, vaan pelastuu itsestään huolimatta. Tässä synti ei ole kovin iso asia: Ihminen saa rohkeasti tehdä syntiä kunhan uskoo. Tällä näkemyksellä on varjopuolena se, että uskonto tavallaan menettää moraalisen kompassin voimansa: Synti muuttuu joksikin joka saadaan pois ehtollisella käymisellä. Idea tiivistyy Raamatun lauseeseen Gal 2:16 "Mutta koska tiedämme, ettei ihminen tule vanhurskaaksi lain teoista, vaan uskon kautta Jeesukseen Kristukseen." Erikoista tässä tavassa on se, että Jumalaa tarvitaan armahtajaksi, jolloin ongelmana on se, mistä se tuomitseminen johon se armo on suhteessa, tulee. Ehkä armon mielivaltaisuus korostuu; Kaikki ansaitsevat helvetin ja kaikki eivät saa anteeksi kun eivät osaa pyytää. Tai sitten ihmistä tarvitaan tuomitsemiseen.
2: Näkemys jossa perisynti korostuu. Tässä korostuu sääli, joka sisältää myös halveksuntaa syntisiä kohtaan. Tässä näkemyksessä tätä sääliä tunnetaan toista ja itseä kohtaan. Ja tällä säälillä ei ole paljoakaan tekemistä armon kanssa: Itse asiassa se on lähempänä vihaa. Tässä näkemyksessä usein mainitaan, että "rakastetaan syntistä mutta vihataan syntiä" . Mutta tämä ei vaikuta kovin rationaaliselta perustelulta: Siinähän sanotaan että vihataan sitä mitä ihminen tekee, ajattelee, mitä ideologioita hän kannattaa. Minusta taas ihmisyydelle keskeistä on juuri arvot ja se mitä hän pitää tärkeänä ja mukavana, se keitä hän rakastaa ja niin edes päin. Se "ihminen", jota tuossa perustelussa "rakastetaan" tuntuu kaukaiselta, se tiivistyy pelkäksi hengettömäksi lihakimpaleeksi tai jää määrittelemättömäksi esoteeriseksi ilmiöksi joka ei liity ruumiiseen, ajatteluun eikä toimintaan. Syy on se, että se on itse asiassa juuri sitä keskiaikaista "noitien rakastamista", jossa noitien vainoaminen nähtiin hyvänä asiana myös noidille, koska he vastasivat teoistaan ja tästä seurasi esimerkiksi pienempää aikaa kiirastulessa tai mahdollisuus päästä osalliseksi pelastuksesta. Tässä näkemyksessä pelastus ansaitaan uskoon liittyvillä teoilla. Tässä näkemyksessä uskonto on moraalinen kompassi, joka ohjaa tekoja ja on arvokas tätä kautta. Idea tiivistyy Jaak. 2:24 lauseeseen "Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta."
Jälkimmäinen tapa on melko lähellä häpeäkulttuuria. Siinä, missä japanissa häpeä on harvinainen ja rangaistus kova (seppuku ei ole sielläkään jokaiselle kuuluva asia), tässä häpeä on yleinen ja rangaistukset tämänpuoleisessa pienempiä, mutta tuonpuoleisessa rangaistus on vähintään yhtä kova. Melko suuri ero on kuitenkin yksilöllisyyden korostamisessa: Esimerkiksi Japanissa korostetaan yhteisöä, länsimaissa yksilöä ja yksilön pelastusta - joka tosin ei ole ollut perinteinen länsimaissakaan. Se on itse asiassa melko uusi ilmiö.
Ihmisillä on erilaisia kulttuureja, joissa on hieman erilaiset arvot. Voidaan sanoa että kaikilla ihmisillä on tietty nippu ominaisuuksia, joita arvostetaan kaikkialla. Mutta niillä on usein hieman erilaisia arvojärjestyksiä: Ne mitkä ovat keskeisiä, vaihtelevat. Myös suhtautuminen niiden rikkomiseen on kulttuurikohtaista. Tässä mukaan astuvat suhtautumistavat ja rangaistukset.
1: Syyllisyyskulttuuri on länsimaille tyypillinen. Näissä kulttuureissa maine on keskeinen elementti. Syyllisyyskulttuureissa esimerkiksi sodat ja kulkutautiepidemiat esitettiin Jumalan kollektiivisina rangaistuksina ryhmään kuuluvien yksilöiden synneistä; Syyllisyyskulttuurissa jokainen tahtoi sulautua hyvään kollektiiviin ja paha pyritään toiseuttamaan, eli siirtämään oman itsen ulkopuolelle, esimerkiksi yksilöihin tai sukuihin. Tätä kautta syyllisyyskulttuurissa yhteisö voi etsiä Jumalan anteeksiantoa noitavainojen avulla: noidat saatettiin vastuuseen teoistaan. Tämä vastaava näkyy esimerkiksi jumalanpilkkalaissa.
2: Kunniakulttuurit ovat seemiläisille tyypillisiä. Näissä kulttuureissa kunnialla on tärkeä rooli. Kunniakulttuurissa kunniansa menettänyt ihminen on asemassa, jossa itsemurhaa odotetaan; Jos kunniansa menettänyt ei osaa korjata tilannetta itse, on mahdollista että sukulainen tai ryhmän jäsen voi jopa tappaa hänet. Kunniakulttuurit syntyvät kun omaisuutta kannetaan mukana ja laki ja keskusvalta on heikkoa. Kunniakulttuureissa siteet ovat samantasoisiksi katsottujen ihmisten välisiä. Ne ovat erittäin usein väkivaltaisia elementtejä sisältäviä. Kontrolloivana voimana on pelko. Kunniakulttuurit toteuttavat siis eräässä mielessä Hobbesin näkemystä: Eletään tilassa jossa periaatteessa kuka tahansa voi tappaa kenet tahansa. Tosin tämä ei johda järjestelmän tuhoutumiseen, vaan itse asiassa ylläpitää ryhmää.
3: Häpeäkulttuuri taas on esimerkiksi japanilainen kulttuuri. Häpeäkulttuurissa kasvojen säilytäminen on tärkeää. Siksi esimerkiksi Japanissa osaaminen ja onnistuminen on tärkeää ja kulttuuri kannustaa tähän. Häpeäkulttuurit ovat tyypillisiä valtioissa, joissa on vahva keskushallinto ja jossa on vahva yhteinen uskonto. Häpeäkulttuurissa ihmisten suhteet ovat hierarkisia, ja on tärkeää tietää kuka on kenenkin yläpuolella. (Minkä vuoksi japanissa on paljon eri asteisia kunnioituksen ja ystävyyden etuliitteitä jotka laitetaan nimen yhteyteen, ja niiden poisjättäminen, yobisute, on erityisen aseman suoma kunnia.) Häpeäkulttuurit ovat yleensä rauhallisia ja niiden keskeinen koossapitävä voima on kunnioitus ja sen säilyttäminen.
Kulttuurisidonnaisuus näkyy usein myös asioiden käsittelyssä: Esimerkiksi Durkheim jaotteli kirjassa "Itsemurha" itsemurhat altruistisiin itsemurhiin, jotka tehdään muiden edun vuoksi ja egoistisiin itsemurhiin, joissa itsemurhan syy on itsekäs. Tämä kuvaus sopii länsimaiden ajatteluun, mutta esimerkiksi japanilaiseen perinteeseen jaottelu ei sovi kovin hyvin: Japanissa itsemurha on hyvitys ja anteeksipyyntö. Koska japanin kulttuuri on ottanut paljon vaikutteita buddhalaisuudesta, siellä uskonto ei sanele itsemurhaa ja kuolemaa lopulliseksi, vaan ikään kuin uudeksi aluksi. Seuraavassa elämässä kasvoja ei ole menetetty ja itsensä tappanut saa aloittaa puhtaalta pöydältä. Japanissa itsemurhia tapahtuu paljon, koska siellä avun pyytäminenkin on merkki epäonnistumisesta. Itsemurhan tekijä voi japanilaisessa kulttuurissa olla epäonnistuja, joka pelastaa itsensä ja läheisensä häpeältä omalla hengellään, joka on itsemurhaajalle kunniaksi. Länsimaissahan itsemurha taas on paha asia: Yksisuuntainen menolippu Helvettiin, jonka vuoksi itsemurhan kohdanneet ovat länsimaissa erikoisessa tilanteessa, kun heille kuitenkin rakas ihminen tuomitaan samanaikaisesti, kun tämän kuolemaa pitäisi käsitellä, ja tähän taas liittyy yleisesti jonkinasteista surua ; Itsemurhan tehnyttä tulee tavallaan kunnioittaa ja halveksua samanaikaisesti.
Kuitenkin muissa asioissa erot ovat lievempiä. Ja kulttuuritkin muuttuvat. Esimerkiksi TV:ssä pyörii isohko lauma japanilaisia (roska)ohjelmia, kuten "kahjot ninjat" ja "Kinniku Banzuke". Niissä keskeinen elementti on se, että japanilaiset iloisesti häpäisevät itsensä ja epäonnistuvat. Japanilaiset menevät vapaaehtoisesti ohjelmiin ja heitä on itse asiassa niissä melko paljon; Formaatit perustuvat siihen että suuri määrä ihmisiä kiertää niiden kautta. Tehtävät ovat esimerkiksi Kinniku Banzukessa uskomattoman vaikeita, ja niissä onnistutaan erittäin harvoin jos koskaan. Kaikille on jo lähdössä selvää että Kunniaa on tuskin tulossa. Tämä on toki melko lähellä perinteistä samuraihenkeä, jossa panssarivaunuja vastaan ollaan valmiita menemään vaikka bambukeihäs aseena. Vaikea tehtävä ikään kuin antaa luvan epäonnistua ja yritys sinällään on jo rohkeutta. Kuitenkin näihin sarjoihin kuuluu myös sellaisia joissa on "mahdollisia tehtäviä": Pitää esimerkiksi laskea liukumäkeä ja laskea yhteen ja vähennyslaskuja oikein tai saa mutaa päälleen. Ne ovat jo lähempänä epäonnistumisen sallimista.
Toisaalta länsimaissakin on havaittavissa merkkejä häpeäkulttuurista; Kristityissä on selvästi kahdenlaisia keskenään ristiriitaisia linjauksia.
1: Näkemys, jossa armo korostuu: Jokainen tekee syntiä, ja pyytämällä Jumalalta saa anteeksi. Tämä anteeksianto ei liity ansaitsemiseen, se on tavallaan mielivaltaista. Ihminen ei ansaitse pelastusta, vaan pelastuu itsestään huolimatta. Tässä synti ei ole kovin iso asia: Ihminen saa rohkeasti tehdä syntiä kunhan uskoo. Tällä näkemyksellä on varjopuolena se, että uskonto tavallaan menettää moraalisen kompassin voimansa: Synti muuttuu joksikin joka saadaan pois ehtollisella käymisellä. Idea tiivistyy Raamatun lauseeseen Gal 2:16 "Mutta koska tiedämme, ettei ihminen tule vanhurskaaksi lain teoista, vaan uskon kautta Jeesukseen Kristukseen." Erikoista tässä tavassa on se, että Jumalaa tarvitaan armahtajaksi, jolloin ongelmana on se, mistä se tuomitseminen johon se armo on suhteessa, tulee. Ehkä armon mielivaltaisuus korostuu; Kaikki ansaitsevat helvetin ja kaikki eivät saa anteeksi kun eivät osaa pyytää. Tai sitten ihmistä tarvitaan tuomitsemiseen.
2: Näkemys jossa perisynti korostuu. Tässä korostuu sääli, joka sisältää myös halveksuntaa syntisiä kohtaan. Tässä näkemyksessä tätä sääliä tunnetaan toista ja itseä kohtaan. Ja tällä säälillä ei ole paljoakaan tekemistä armon kanssa: Itse asiassa se on lähempänä vihaa. Tässä näkemyksessä usein mainitaan, että "rakastetaan syntistä mutta vihataan syntiä" . Mutta tämä ei vaikuta kovin rationaaliselta perustelulta: Siinähän sanotaan että vihataan sitä mitä ihminen tekee, ajattelee, mitä ideologioita hän kannattaa. Minusta taas ihmisyydelle keskeistä on juuri arvot ja se mitä hän pitää tärkeänä ja mukavana, se keitä hän rakastaa ja niin edes päin. Se "ihminen", jota tuossa perustelussa "rakastetaan" tuntuu kaukaiselta, se tiivistyy pelkäksi hengettömäksi lihakimpaleeksi tai jää määrittelemättömäksi esoteeriseksi ilmiöksi joka ei liity ruumiiseen, ajatteluun eikä toimintaan. Syy on se, että se on itse asiassa juuri sitä keskiaikaista "noitien rakastamista", jossa noitien vainoaminen nähtiin hyvänä asiana myös noidille, koska he vastasivat teoistaan ja tästä seurasi esimerkiksi pienempää aikaa kiirastulessa tai mahdollisuus päästä osalliseksi pelastuksesta. Tässä näkemyksessä pelastus ansaitaan uskoon liittyvillä teoilla. Tässä näkemyksessä uskonto on moraalinen kompassi, joka ohjaa tekoja ja on arvokas tätä kautta. Idea tiivistyy Jaak. 2:24 lauseeseen "Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta."
Jälkimmäinen tapa on melko lähellä häpeäkulttuuria. Siinä, missä japanissa häpeä on harvinainen ja rangaistus kova (seppuku ei ole sielläkään jokaiselle kuuluva asia), tässä häpeä on yleinen ja rangaistukset tämänpuoleisessa pienempiä, mutta tuonpuoleisessa rangaistus on vähintään yhtä kova. Melko suuri ero on kuitenkin yksilöllisyyden korostamisessa: Esimerkiksi Japanissa korostetaan yhteisöä, länsimaissa yksilöä ja yksilön pelastusta - joka tosin ei ole ollut perinteinen länsimaissakaan. Se on itse asiassa melko uusi ilmiö.
sunnuntai 30. marraskuuta 2008
Toistaja.
Yleisesti kopiointi on ihan hyödyllistä. Esimerkiksi levykkeet ovat hyviä lähinnä siksi että niihin voidaan tallettaa, kopioida, tietoa. Luonnossa tapahtuu myös mimicry -ilmiö, jossa esimerkiksi kuoriainen näyttää kimalaiselta koska linnut varovat kimalaisten syömistä. Vaikka kärpäsellä ei ole pistintä, ulkonäkö riittää vakuuttamaan linnut siitä että niiltä saadaan pistoja palkinnoksi. Kuitenkaan kopiointi ei aina ole hyvä asia: Monesti matkiminen on plagioimista, mitä ei sitäkään pidetä hyvänä asiana. Tekijälle se voi toki olla käytännöllistä. Kopiointia kuitenkin pidetään yleisesti omalaatuisuuden vastakohtana.
Copycat tarkoittaa henkilöä, eläintä tai tietokoneohjelmaa, joka matkii tai toistaa jotain toista kohdetta. Taustalla on ajatus siitä, että kissanpoikaset oppivat vanhemmiltaan esimerkiksi metsästystaitoja. Siksi esimerkiksi nettisivut jotka harhaanjohtavat kohdetta luulemaan tahoa luotettavaksi ja antavat siksi esimerkiksi sähköpostiosoitteitaan. Ilmiötä voidaan siis käyttää moneen suuntaan, hyviksi, hyödyksi ja haitaksi.
1: Ikävimmillään copycat -ilmiö tulee vastaan kopiorikoksissa, joissa se että jokin tapahtuma saa julkisuutta, siitä seuraa se, että sitä myös toistetaan. Copycat effect viittaa tähän tapaan, jossa sensaatiomainen julkisuus esimerkiksi väkivaltaisissa murhissa tai itsemurhissa aikaansaavat juuri samalla tavalla tekemistä.
___1.1: Kopiomurhaaja voi matkia rikosta, koska olettaa saavansa samanlaista julkisuutta, tai koska hänen tekonsa voidaan sekoittaa toisen tekijän tekoihin. Tai koska hän ihailee tekijää jollain tavalla. Surette teki vuonna 2002 tutkimuksen "Self-Reported Copycat Crime Among a Population of Serious and Violent Juvenile Offenders." jossa havaittiin, että kopiorikoksen tekijöillä on tapana ottaa vaikutteet epäsuorasti, eikä niinkään suoran ihailun kautta. Mielenterveyden häiriö on tekijöillä erittäin yleinen.
___1.2: Werther effect taas viittaa siihen kuinka itsemurhat voivat joskus olla kopiorikoksen erityistapauksia; von Goethen "Nuoren Wertherin kärsimykset" -kirja aikaansai itsemurhapiikin kasvamisen: Ei siis ollut pelkästään niin, että itsemurhaajat olisivat matkineet tekotapaa ja olisivat ilman kirjaa tehneet itsemurhan toisella tavalla, vaan nimen omaan kävi niin että itsemurhien määrä kohosi. Goethe jopa liitti kirjaansa varoittavan tekstin tämän vuoksi. Kuitenkaan ilmiö ei ole ainutlaatuinen. David Phillips on kenties kuuluisin efektin tutkija - ja ilmiön nimeäjä- ja hän on julkaissut ilmiön olemassaoloa ja luonnetta käsitteleviä tutkimuksia. Esimerkiksi "The Impact of Fictional Television Stories on U.S. Adult Fatalities: New Evidence on the Effect of the Mass Media on Violence". Robert B. Cialdini on sitä mieltä että perinteinen näkemys ihailusta on liian yksinkertainen, hänen social proof -teoriansa korostaa samaistumista. Werther -efektiin liittyy se, että sen tekijät ovat usein mielenhäiriöisiä; Esimerkiksi Bertolote, Fleischmann & Wasserman tekivät tutkimuksen "Psychiatric diagnoses and suicide: revisiting the evidence", jossa havaittiin että 98% tekijöistä voitiin tunnistaa mielenterveydellisiä ongelmia. Diagnosoimaton ja/tai hoitamaton häiriö ei ole tavaton. Toisaalta ilmiön tunnistamista vaikeuttaa se, että esimerkiksi Marie Rautavaaran tekemässä yhteenvedossa yksi tavallisenkin itsemurhan piirteistä on lähipiirissä tai suvussa tapahtunut itsemurha. Lisäksi on vaikeaa sanoa oliko esimerkiksi seppuku vain laajalle japanilaiseen kulttuuriin levinnyt Werther -efekti vai ei.
Copycat tarkoittaa henkilöä, eläintä tai tietokoneohjelmaa, joka matkii tai toistaa jotain toista kohdetta. Taustalla on ajatus siitä, että kissanpoikaset oppivat vanhemmiltaan esimerkiksi metsästystaitoja. Siksi esimerkiksi nettisivut jotka harhaanjohtavat kohdetta luulemaan tahoa luotettavaksi ja antavat siksi esimerkiksi sähköpostiosoitteitaan. Ilmiötä voidaan siis käyttää moneen suuntaan, hyviksi, hyödyksi ja haitaksi.
1: Ikävimmillään copycat -ilmiö tulee vastaan kopiorikoksissa, joissa se että jokin tapahtuma saa julkisuutta, siitä seuraa se, että sitä myös toistetaan. Copycat effect viittaa tähän tapaan, jossa sensaatiomainen julkisuus esimerkiksi väkivaltaisissa murhissa tai itsemurhissa aikaansaavat juuri samalla tavalla tekemistä.
___1.1: Kopiomurhaaja voi matkia rikosta, koska olettaa saavansa samanlaista julkisuutta, tai koska hänen tekonsa voidaan sekoittaa toisen tekijän tekoihin. Tai koska hän ihailee tekijää jollain tavalla. Surette teki vuonna 2002 tutkimuksen "Self-Reported Copycat Crime Among a Population of Serious and Violent Juvenile Offenders." jossa havaittiin, että kopiorikoksen tekijöillä on tapana ottaa vaikutteet epäsuorasti, eikä niinkään suoran ihailun kautta. Mielenterveyden häiriö on tekijöillä erittäin yleinen.
___1.2: Werther effect taas viittaa siihen kuinka itsemurhat voivat joskus olla kopiorikoksen erityistapauksia; von Goethen "Nuoren Wertherin kärsimykset" -kirja aikaansai itsemurhapiikin kasvamisen: Ei siis ollut pelkästään niin, että itsemurhaajat olisivat matkineet tekotapaa ja olisivat ilman kirjaa tehneet itsemurhan toisella tavalla, vaan nimen omaan kävi niin että itsemurhien määrä kohosi. Goethe jopa liitti kirjaansa varoittavan tekstin tämän vuoksi. Kuitenkaan ilmiö ei ole ainutlaatuinen. David Phillips on kenties kuuluisin efektin tutkija - ja ilmiön nimeäjä- ja hän on julkaissut ilmiön olemassaoloa ja luonnetta käsitteleviä tutkimuksia. Esimerkiksi "The Impact of Fictional Television Stories on U.S. Adult Fatalities: New Evidence on the Effect of the Mass Media on Violence". Robert B. Cialdini on sitä mieltä että perinteinen näkemys ihailusta on liian yksinkertainen, hänen social proof -teoriansa korostaa samaistumista. Werther -efektiin liittyy se, että sen tekijät ovat usein mielenhäiriöisiä; Esimerkiksi Bertolote, Fleischmann & Wasserman tekivät tutkimuksen "Psychiatric diagnoses and suicide: revisiting the evidence", jossa havaittiin että 98% tekijöistä voitiin tunnistaa mielenterveydellisiä ongelmia. Diagnosoimaton ja/tai hoitamaton häiriö ei ole tavaton. Toisaalta ilmiön tunnistamista vaikeuttaa se, että esimerkiksi Marie Rautavaaran tekemässä yhteenvedossa yksi tavallisenkin itsemurhan piirteistä on lähipiirissä tai suvussa tapahtunut itsemurha. Lisäksi on vaikeaa sanoa oliko esimerkiksi seppuku vain laajalle japanilaiseen kulttuuriin levinnyt Werther -efekti vai ei.
maanantai 19. toukokuuta 2008
Lopullinen ratkaisu.
"Tahto tuhoutua, lienee eräs sielun loimilanka / Toinen vallan halu yli piirin tunnetun /
Taistelu on kahden sanan välin mittainen / Kyllä vaiko ei kas siinä pulma / Maailmako painajainen josta ei voi herätä / Elämäkö huokaus kahden tyhjyyden välissä"
(CMX, "melankolia")
Itsemurha on yleinen tapahtuma. Sen käsitteleminen Suomessa on siksi melko tärkeää. Itselleni aihe on melkoisen henkilökohtainen. Ja omakohtaisen tilanteen kohtaamisen edessä huomasin, että itsemurhaan liittyy voimakkaita kannanottoja ja näkemyksiä. Jos jokin herättää kinastelua enemmän kuin uskonto, se on itsemurha ja siihen liittyvät ilmiöt. Asia on myös tilastojen kannalta tärkeä. Suomessa tehdään itsemurhia paljon. En varmasti ole ainut tilanteen jollain lailla kohdannut.
Itsemurha on toki muutoinkin arvoituksellinen ja hämmentävä ilmiö. Koska ihmiset ovat kyvyttömiä samaistumaan suoraan itsemurhaa tekevän mielen, sen tapahtuminen kerää helposti itselleen yksinkertaisia ja jopa leimaavia selityksiä, samalla kun sen oikea selittäminen on haasteellista. Esimerkiksi "Virgin Suicides" -elokuvassa viisi sisarta tekevät itsemurhan ja heidät tunteneet pohat keräilevät heidän esineitään ja yrittävät selvittää miksi he kuolivat. Lopullista selitystä ei ole, mutta monia erillisiä elementtejä esitetään. Lopullista selitystä ei löydy, mutta periaatteessa lähes kenet tahansa voitaisiin syyllistää leimakirveellä. Toisaalta myös sellainen kulttuuriklassikko, kuin Shakespearen "Hamlet" sankari pohtii kuuluisassa "ollako vai eikö olla?" lausumassa nimenomaan itsemurhan järkevyyttä. Myös Shakespearen "Romeossa ja Juliassa" päädytään itsemurhaan. Se ei siis ole mikään uusi tai nykyaikainen tehoelementti. Se on aina puhuttanut.
Itsemurhan määritelmä.
Itsemurhan määritteleminen on todella monimutkaista. Siihen liittyy käsityksiä motiiveista ja suoritustavoista. Toki yksinkertaisissa tapauksissa ihmiset ovat yksimielisiä. Hitler teki itsemurhan. Sen sijaan monimutkaisemmat tapaukset herättävät keskustelua. Esimerkiksi Sokrates käskettiin juomaan itse myrkkyä. Hänelle tarjottiin pakomahdollisuus jota hän ei käyttänyt. Oliko kyseessä siis itsemurha? Toinen, erikoisempi, tapaus on sitten tietysti Jeesus Nasaretilaiseen liittyvät käsitykset. Jeesushan tiesi, että hänet tapetaan. Ja hän olisi periaatteessa voinut kieltäytyä tapauksesta. Mutta hän päätti vapaaehtoisesti kuolla. Eikä hän käytökselläänkään millään lailla yrittänyt pelastaa itseään oikeudessa.
Euroopassa itsemurhan rajoja keskusteluttaa myös eutanasia (eu-thanatos, hyvä kuolema). Yhden näkemyksen mukaan se on avustettu itsemurha (Suomessa se on rikos), jossa sairas potilas jonka elintoiminnot keskeytetään aktiviisesti esimerkiksi antamalla hänelle tappava annos kipulääkettä tai passiivisesti jättämällä sairaskohtaus hoitamatta. Toiset taas määrittelevät tämän armomurhaksi. Lopullinen keskustelu on tietysti siinä, kummalla on suurempi vastuu, lääkärillä, joka on vannonut pelastavansa elämää, vai potilaalla, jonka parasta lääkärin on ajettava -ja melko usein potilaan parhaan katsotaan tulevan potilaan mielipiteistä. Tämän vuoksi esimerkiksi Jehovan Todistajat saavat kieltäytyä verensiirroista. Tässäkin tapauksessa vakaumuksen puolesta tehty lääketieteellisestä hoidosta kieltäytyminen itsemurha, onko siihen suostuminen eutanasiaa, vai onko kyseessä hengellisten johtajien vastuulla oleva murha: Hehän ovat indoktrinoineet henkilölle tuon käsityksen, joka päätti hänen elämänsä.
Lisäksi itsemurhan rajoja häilyttelevät muun muassa suicide by cop, joka tarkoittaa sitä että poliisi huijataan luulemaan olevansa vaarassa tavalla joka pakottaa hänet käyttämään ampuma -asetta. Mielenkiintoinen kulttuurillinen itsemurha on myös intialaisten suttee, jossa vaimo asettuu palamaan puolisonsa polttohautaukseen liittyvällä roviolla. Tämä symbolisoi surua ja murhetta ja kuvastaa sitä rakkauden syvyyttä ja menetyksen tuskaa, jota vaimo kokee miehen poismenosta. Mutta kun kyseessä oli kulttuurilliseksi tavaksi muuttunut ilmiö on ihan soveliasta kysyä onko kyseessä itsemurha vai itsemurhan symboli, "näytelty itsemurha".
Erilaiset sankarikuolemat herättävät myös runsaasti keskustelua. Tosin luultavasti siksi, että itsemurhaan liitetään valtavasti negatiivisesti latautuneita tunteita. Jos esimerkiksi sankarillisesti syöksyn bunkkeriin tipahtaneen kranaatin päälle pelastaakseni ihmisiä, ja kuolen tämän vuoksi estäen muita haavoittumasta vakavasti, on vakavasti mietittävä että onko kyseessä itsemurha vai ei.
Samoin pohdintaa on herättänyt se, että jos joku tekee jotain jackass -tyylisiä vaarallisia temppuja ja kuolee sitä tehdessään, onko kyseessä vahinko, tyhmyys, vai itsemurha. Filosofit ovat vetäneet aiheeseen mukaan jopa tupakoinnin : Jos ihminen tietää että tupakka on terveydelle vaarallista, ja voi jättää tupakoimatta, onko teko itsemurha? (Tämä johtuu siitä että yksi näkemys itsemurhalle on likimain "kuolemaan johtava itse vapaavalintaisesti suoritettu teko.") Fairbairn on jopa ehdottanut, että itsemurhan ei lainkaan tarvitse johtaa kuolemaan. Hänestä pelkkä yritys riittää. Jos hyppään junan alle, ja vahingossa putoankin raiteiden väliin niin että juna jyristää yli ja jään henkiin, kyseessä olisi itsemurha.
Suurin keskustelunaihe on tietysti siinä, että itsemurhaan liitetään usein intentio kuolemasta, jossa kuolemaa pidetään tavoiteltavana. Kuitenkin monet ovat sitä mieltä, että itsemurhan tekijä ei tavoittele kuolemaa, vaan jotain aivan muuta. Esimerkiksi vapatutusta kivusta tai masennuksen tunteesta. Tämä tarkoittaa sitä, että määritelmä jonka mukaan itsemurha on kuoleman tavoittelemista on hieman puutteellinen. Myös "venäläisen ruletin" pelaaminen on toisien mielestä itsemurha, vaikka siinä ei tavoitella tai edes haluta omaa kuolemaa.
Yleisesti ottaen itsemurhien määritelmissä on kuitenkin jokin seuraavista elemeteistä:
1: Henkilö tekee tappavan suoritteen itse, tietäen sen seuraukset.
2: Henkilö tekee jotain, joka kasvattaa hänen kuolemansa todennäköisyyttä suuresti. Lopullinen tekijä voi tässä olla joku toinen henkilö tai vaikka ajastettu pommi.
3: Henkilö tekee jotain jonka uskoo tappavan hänet.
4: Henkilö tavoittelee kuolemaa, mutta ei onnistu.
5: Henkilö tekee jotain, jonka hän tietää tai hänen pitäisi tietää olevan hengenvaarallista, ja hän tekee sen silti.
6: Henkilö tekee tietoisesti, ei väliä onko se käskystä tai omasta halusta, suoritteen joka tappaa hänet.
7: Henkilö jättää tietoisesti tekemättä jotain jonka suorittaminen pelastaisi hänen henkensä.
Suhtautuminen itsemurhaan
Länsimaisessa kulttuurissa itsemurhaan on suhtauduttu monella tavalla:
0: Kyynikko Diogenes (Sinopelainen, eli se minun "perusdiogenes", ilman lisämääreitä) suhtautui kenties erikoisimmin itsemurhaan. Hänhän eli mahdollisimman vaatimattomasti ja julkeasti. Hän oli kosmopoliitti anarkisti, joka söi halpaa ruokaa, asui viiniruukussa ja masturboi julkisesti. Hänelle itsemurha oli valheellinen tabu, samanlainen kuin esimerkiksi kannibalismissa tai insestissä. Hän ei esittänyt varsinaisia kannanottoja itsemurhaan, mutta hänen kerrotaan tehneen itsemurhan päättämällä lopettaa hengittämisen. Hän myös moitti kuolemansairasta Antisthenestä, kun tämä ei tarttunut Diogeneen tarjoamaan tikariin. Diogenes suhtautui itsemurhaan yhtä välinpitämättömästi kuin hautaukseen. Hänen mielestään ei haittaa, jos vaikka pedot syövät kuolleen ruumiin.
1: Stoalaiset hyväksyivät itsemurhan. Tosin tämä oli sallittua vain tiettyjen ehtojen edessä: Jos stoalainen asetetaan tilanteeseen, jossa ulkomaailma ei anna tilaisuutta tehdä hyvettä vaan pakottaa kaikissa tilanteissa pahaan, itsemurha oli suorastaan ihailtavaa. Samoin stoalaiset näkivät että ihmisen terveys oli asia, joka piti hänet onnellisena. Jos stoalainen huomasi että hän on sairas eikä voi mitenkään parantua (esimerkiksi vanhuuteen ei vieläkään tunneta lääkettä) hänen on luvallista tehdä itsemurha. Se ei suinkaan haittaa hänen hyveellisyyttään vaan pikemminkin parantaa sitä.
2: Platon kirjoitti Faidronissa aiheesta dialogia Sokrateen suuhun: Sokrates piti itsemurhaa aina vääränä tekona. Hän viittasi Pythagoralaiseen ajatukseen, että elämä oli rangaistus, jossa jumala oli laittanut sielun ruumiiseemme, ja että itsemurha oli pako tästä rangaistuksesta. Laeissa Platon ilmoitti että itsemurha on häpeällistä, ja että itsemurhaajaa ei saa haudata normaalisti.
3: Aristoteles viittasi Nikomakhoksen etiikassa siihen kuinka itsemurha on huono asia valtiolle, ja että sen vuoksi itsemurhaa yrittänyttä olisi oikein rangaista jotenkin.
4: Roomalaisessa kulttuurissa itsemurha oli joissain tilanteissa kunniallinen teko.
5: Kristinuskossa itsemurhaa on perinteisesti pidetty pahana asiana, koska heidän mukaansa elämä on ikään kuin lahja Jumalalta ja itsemurha on jonkinlainen halveksinta tätä kohtaan. Tässä näkemyksessä ihminen on Jumalan luoma olento ja että Jumala päättää ihmisen elämästä ja kuolemasta, eikä ihmisellä ole oikeutta "ottaa Jumalan roolia". Siksi itsemurhaan suhtauduttiinkin ennen ankarasti. Joko itsemurhaajaa ei haudattu lainkaan tai sitten hänet haudattiin hautausmaan pohjoispuolelle, joka tuon ajan jaon mukaan oli varattu rikollisille. Kenties radikaalein versio kristillisestä suhtautumisesta itsemurhaan on Englannissa, jossa itsemurhan tehnyt haudattiin Dracula -malliin tienristeykseen seiväs sydämen läpi iskettynä. Tällä rituaalilla estettiin kummittelu, joka muutoin siunaamattomaan maahan haudattu ruumis ja teoista seurannut katumus muutoin olisi heistä tuottanut.
6: Thomas More esitti Utopia -kirjassaan että ihmisen on lupa tappaa itsensä, jos hän on todella sairas ja tuskainen.
7: de Montaignen mukaan itsemurha oli yksilön ratkaistava asia. Kirkko tai ulkopuolinen ei voinut sanoa oliko se moraaliton teko. de Montaigne siis salli ihmisen itsensä päättää elämästään. Mutta jos itsemurhan tehnyt koki että teko oli moraaliton ja teki sen silti, teko oli moraaliton.
8: Jean Calvin piti itsemurhaa moraalittomana tekona, mutta piti hyvinkin mahdollisena että Jumala antoi itsemurhaajille erityistä armoa.
9: John Locken mukaan Jumala oli antanut ihmisille valinnanvapauden, mutta itsemurha ei kuulunut niihin.
10: John Donne taas oli sitä mieltä että kristittyjen tulisi korostaa että itsemurha ei välttämättä aina ole synti. Se ei ole vastaan luonnonjärjestystä, eikä välttämättä Jumalan tahtoakaan. Hänestä itsemurha oli joskus, ei aina, teko joka ei ollut syntiä.
11: Immanuel Kantin mukaan itsemurha on ihmisen omista valinnoista seuraava teko, jossa hän pyrkii saavuttamaan ikuisen rauhan. Tämä taas tarkoittaa sitä, että itsemurhan tekijä ei ole päämäärä sinänsä, vaan sen sijaan hän tekee itsestään välineen. Toisin sanoen itsemurhaajan kuolemalla ei ole itseisarvoa, vaan ainoastaan välinearvo. Kantin mukaan tämä oli aivan sama asia kuin se, että käsky sotaan välineellistää miehestä sotilaan, joka Kantin logiikan mukaan tarkoittaa siis sitä, että sodassa ihmisellä ei ole arvoa, vaan sotilaalla on välinearvo. Kantia lainaten: "To annihilate the subject of morality in one's person is to root out the existence of morality itself from the world as far as one can, even though morality is an end in itself. Consequently, disposing of oneself as a mere means to some discretionary end is debasing humanity in one's person" (Kant, Metaphysics of Morals)
Kantin mukaan ihmisen välineistäminen on aina moraalitonta, koska emme voisi toivoa sitä yleiseksi laiksi, ja tämä taas rikkoisi kategorista imperatiivia. Kantin mukaan henkilö, joka harkitsee itsemurhaa, käyttää itseään vain välineenä, ja antaa itselleen valheellisen lupauksen käyttää itseään pelkästään välineenä, vaikka loppujen lopuksi itsemurha kohdistuu myös henkilön persoonaan itseensä. Tämä tarkoittaa sitä että tälläisen valheellisen lupauksen antava ei kunnioita persoonaa tarkoitusperänä ja päämääränä sinänsä. Itsemurha oli Kantista moraalitonta silloinkin henkilö aikoo tehdä sen "saadakseen siedettävän olotilan elämänsä loppuun", hänestä henkilö tuolloinkin käytti persoonaansa "pelkkänä välineenä".
12: Hume kirjoitti itsemurhasta melko kuuluisaksi tulleen jutun, "Essays on Suicide and the Immortality of the Soul". Humen mukaan itsemurha ei riko velvollisuuksiamme muita ihmisiä kohtaan, eikä se riko velvollisuuksiamme itseämme kohtaan. Ja että itsemurhan kieltämiseen liittyy näkemyksiä jotka ovat lähinnä taikauskoisia. Hume korostaa valistusajalle tyypillistä yksilön valinnanvapautta.
13: Johann von Goethe kirjoitti itsemurhasta sallivaan sävyyn. Muun muassa "Nuoren Wertherin kärsimykset" -kirjassa henkilö tekee itsemurhan. Kuvaustapa on ymmärtävä. Kirjan seurauksena seurasi jopa itsemurha -aalto, kun moni lukija päätti päivänsä.
14: Libertarismissa katsotaan ihmisillä on oikeus päättää elämästään. Heillä on oikeus itsemurhaan samoin kuin heillä on oikeus nimeen, uskonnonvapauteen, mielipiteeseen ja omiin ajatuksiin. (Nämä ovat itseisarvoja, joita ei perustella samaan tapaan kuin jos ne olisivat välinearvoja. Näistä ei välttämättä tarvitse seurata hyvää, koska ne itsessään ovat hyvää.) Libertarismin mukaan jokaisella on oikeus tehdä kehollaan ja omaisuudellaan aivan mitä haluaa, kunhan ei niin tehdessään riko muiden vastaavaa oikeutta.
15: Antroposentriset jonkinlaiseen luonnon teleologiaan luottavat taas ajattelevat että ihmiselämä on itsessään niin arvokas, ettei sitä pitäisi lopettaa luonnottomasti. Heille elämän tulee alkaa ja loppua itsekseen.
16: Utilitaristisessa näkemyksessä tyypillisesti vastustetaan itsemurhaa. Tämä tehdään siksi, että itsemurhan tekeminen poistaa yhden ihmisen kärsimyksen, mutta siirtää sen omaisille, joita on yleensä monta. Toisaalta utilitaristisella periaatteella esimerkiksi sairas ihminen voi perustella eutanasiaan esimerkiksi sillä että hänen hoitamisensa tulisi kalliiksi yhteiskunnalle.
17: Itsemurhaa yleisellä tasolla kannattavat taas viittaavat usein siihen, että ihmisellä on itsemääräämisoikeus elämäänsä nähden. Ihmisen pitäisi siis saada itse päättää elämästään. Tämän vuoksi itsemurha pitäisi jopa laillistaa, jotta ihmisellä olisi mahdollisuus arvokkaaseen kuolemaan. He ovat sitä mieltä, ettei ihmisellä ole velvollisuutta elää. Heidän mukaansa itsekkyysperustelu ei ole pätevä, koska jos omaiset vaativat ihmisen kärsimystä, jotta he itse eivät kärsisi, he ovat vain itsekkäitä ; Jos itsemurhan tekeminen on itsekästä kun se tehdään itsen puolesta omaiset unohtaen, tilanne on itse asiassa tasapeli. Itsekkyys ei tällöin käy perustelusta kumpaankaan suuntaan.
Ja lopuksi mennään Japanin ihmemaahan, hakemaan todella erilaista näkökantaa asiaan.
Japanilaisessa kulttuurissa itsemurha on tärkeä elementti. Toki kaikki tuntevat tietyt itsemurhatyypit, joihin yhdistettiin armo: Kun japanilaisessa kulttuurissa keskityttiin häpeään ja kunniaan, rituaali -itsemurhan tekeminen oli keino palauttaa kunnia sen menettämisen jälkeen. (Tämä voi tietysti tuntua ihmeelliseltä -että mitä tekee sillä kunnialla kuolemansa jälkeen- mutta kun kuitenkin puhutaan kulttuurista, jossa hienostunut samuraisoturi laittoi kypäräänsä tuoksuvia aineita jotta hänen irtileikattu päänsä, joita otettiin voitonmerkeiksi, olisi siisti ja tuoksuva ja sitä kautta voittajalle mieluisa.) Mutta heillä on toki monia muita käsitteitä itsemurhalle. (Luettelo on siitä erikoinen, että siinä kuvataan erilaisia tapoja, joita ei tuliso itselle mieleen määrittelytilanteessa. Ja kuitenkin ne opitaan yksiselitteisinä termeinä.)
1: jisatsu on normaali itsemurha, joka ei ole rituaalinen. Japanilaisetkin masentuvat elämässään.
___1.1: inseki jisatsu, syyllisyydestä tehty itsemurha. Tämä on nykyäänkin jonkin verran tavattu ilmiö esimerkiksi japanilaisten epäonnistuneiden liikemiesten puolella.
2: seppuku (epäkunnioittavasti harakiri) on rituaalisesti suoritettu samuraiperinteeseen kuuluva itsemurha, jota myös määrättiin kuolemantuomiona. Tämän suorittaminen oli rituaalinomainen ja siinä oli avustaja, joka lopulta löi samurain pään irti. Tämän suorittaminen toi kunnioituksen itsemurhan uhrille.
___2.1: jumonji-giri, jossa lisäksi viillettiin pystysuora viilto normaalin vaakasuoran lisäksi. Tämän suorittaminen osoitti että olit todella harvinaisen pahoillasi. Mikä tietysti kasvatti anteeksiannon
3: jyunshi, joka tarkoitti herran seuraaminen kuolemaan.
___3.1: oibara, joka tarkoitti sitä että seuraat feodaaliherraasi suorittamalla itsemurhan.
_____3.1.1: maebara, joka taroitti sitä että surmasit itsesi juuri ennen kuin herrasi kuoli
_____3.1.2: sakibara, jossa surmasit itsesi juuri herrasi kuoleman jälkeen.
4: shinju, joka on itsemurha, jossa riistetään myös jonkun toisen henki.
___4.1: joshi, rakastavaisten itsemurha.
___4.2: oyako shinju, vanhemman ja lapsen itsemurha
_____4.2.1: bohsi-shinju, äidin ja lapsen itsemurha
_____4.2.2: fushi shinju, isän ja lapsen itsemurha
___4.3: ikka shinju, jossa koko perhe tekee itsemurhan.
___4.4: goi shinju, jossa kaikki osapuolet ovat halukkaita itsemurhaan.
_____4.4.1: netto jisatsu, joukkoitsemurha, jossa itsemurhan tekijät sopivat tapaamisesta ja itsemurhapaikasta.
___4.5: muri shinju, jossa itsemurhaaja on tappanut toisen osapuolen ilman tämän suostumusta.
5: rokubara, jossa itsemurha tehtiin perheen puolesta.
___5.1: kobara, joka oli itsemurha joka tehtiin lapsen vuoksi
6: kamikaze, jossa itsemurha tehdään sotilaallisena tehtävänä. Lentokone petrooleineen on pommi, jonka lentäjä lentää päin vihollisen tärkeää kohdetta -kuten lentotukikohtaa- päin menettäen tietoisesti ja tarkoituksellisesti henkensä prosessissa.
Tämä kertoo siitä, että itsemurha on japanissa tärkeä asia. Huomattavaa on, että määrittelyt koskevat pääasiallisesti sosiaalista tilannetta, jossa ne tehdään sekä motiiveja joiden vuoksi se on tehty. Japanilaiset eivät sen sijaan ole antaneet yksiselitteisiä termejä sille, että suorittaa "itsemurhan tylsällä voiveitsellä" tai "köydellä" tai muilla tavoilla. Selvästi japanilainen itsemurha on aina jonkinlainen yhteisöllinen suorite, jos ei muuten niin samanlaisuuden kautta. Tämä ei sinänsä ole yllättävää, mutta länsimaiseen individualismiin tottuneille tämä ajatus on silti jotenkin outo ja vieras. Se jää faktan tasolle, joksikin jonka tietää, mutta jota ei sisäistä. Euroopassa taas käytetään enemmän sellaisia termejä kuin "hirttäytyminen" ja itsemurhaa käsitellessä kohtaa useimmiten mekaniikkaa. Sitä kerrotaan että "nappasi pillereitä", "viilsi auki ranteet", "hyppäsi junan alle". Japanilaiselle yhteisöllisyys korostuu jopa tässä kohden. Eurooppalaisella taas on enemmän Lostista lainattu elämänohje "yhdessä elää, yksin kuolee". (Tosin Lostissa tässä sanomassa on toinenkin merkitys, koska sänkilääkärimme kommentti voidaan käsittää myös siten että ilman yhteistyötä he tulevat kuolemaan ja että selviäminen vaatii sitä että paiskitaan hommia yhdessä.)
Puhutaankin, että japanissa olisi häpeäkulttuuri, ja että länsimaissa on muun muassa kristinuskon vaikutuksen vuoksi enemmänkin armokulttuuri. Toisin eroja voidaan nähdä myös sen kautta, että länsimaissa ollaan oltu yksilökeskeisiä, ja japanissa ryhmähenkisiä. Eurooppalaiset keskittyvät -ainakin sanojen tasolla- enemmän mekanismiin, japanilaiset muuhun tilanteeseen. Tunteita löytyy varmasti molemmilta puolilta maailmaa.
Ja tuska on ainakin yhteistä kaikille.
Taistelu on kahden sanan välin mittainen / Kyllä vaiko ei kas siinä pulma / Maailmako painajainen josta ei voi herätä / Elämäkö huokaus kahden tyhjyyden välissä"
(CMX, "melankolia")
Itsemurha on yleinen tapahtuma. Sen käsitteleminen Suomessa on siksi melko tärkeää. Itselleni aihe on melkoisen henkilökohtainen. Ja omakohtaisen tilanteen kohtaamisen edessä huomasin, että itsemurhaan liittyy voimakkaita kannanottoja ja näkemyksiä. Jos jokin herättää kinastelua enemmän kuin uskonto, se on itsemurha ja siihen liittyvät ilmiöt. Asia on myös tilastojen kannalta tärkeä. Suomessa tehdään itsemurhia paljon. En varmasti ole ainut tilanteen jollain lailla kohdannut.
Itsemurha on toki muutoinkin arvoituksellinen ja hämmentävä ilmiö. Koska ihmiset ovat kyvyttömiä samaistumaan suoraan itsemurhaa tekevän mielen, sen tapahtuminen kerää helposti itselleen yksinkertaisia ja jopa leimaavia selityksiä, samalla kun sen oikea selittäminen on haasteellista. Esimerkiksi "Virgin Suicides" -elokuvassa viisi sisarta tekevät itsemurhan ja heidät tunteneet pohat keräilevät heidän esineitään ja yrittävät selvittää miksi he kuolivat. Lopullista selitystä ei ole, mutta monia erillisiä elementtejä esitetään. Lopullista selitystä ei löydy, mutta periaatteessa lähes kenet tahansa voitaisiin syyllistää leimakirveellä. Toisaalta myös sellainen kulttuuriklassikko, kuin Shakespearen "Hamlet" sankari pohtii kuuluisassa "ollako vai eikö olla?" lausumassa nimenomaan itsemurhan järkevyyttä. Myös Shakespearen "Romeossa ja Juliassa" päädytään itsemurhaan. Se ei siis ole mikään uusi tai nykyaikainen tehoelementti. Se on aina puhuttanut.
Itsemurhan määritelmä.
Itsemurhan määritteleminen on todella monimutkaista. Siihen liittyy käsityksiä motiiveista ja suoritustavoista. Toki yksinkertaisissa tapauksissa ihmiset ovat yksimielisiä. Hitler teki itsemurhan. Sen sijaan monimutkaisemmat tapaukset herättävät keskustelua. Esimerkiksi Sokrates käskettiin juomaan itse myrkkyä. Hänelle tarjottiin pakomahdollisuus jota hän ei käyttänyt. Oliko kyseessä siis itsemurha? Toinen, erikoisempi, tapaus on sitten tietysti Jeesus Nasaretilaiseen liittyvät käsitykset. Jeesushan tiesi, että hänet tapetaan. Ja hän olisi periaatteessa voinut kieltäytyä tapauksesta. Mutta hän päätti vapaaehtoisesti kuolla. Eikä hän käytökselläänkään millään lailla yrittänyt pelastaa itseään oikeudessa.
Euroopassa itsemurhan rajoja keskusteluttaa myös eutanasia (eu-thanatos, hyvä kuolema). Yhden näkemyksen mukaan se on avustettu itsemurha (Suomessa se on rikos), jossa sairas potilas jonka elintoiminnot keskeytetään aktiviisesti esimerkiksi antamalla hänelle tappava annos kipulääkettä tai passiivisesti jättämällä sairaskohtaus hoitamatta. Toiset taas määrittelevät tämän armomurhaksi. Lopullinen keskustelu on tietysti siinä, kummalla on suurempi vastuu, lääkärillä, joka on vannonut pelastavansa elämää, vai potilaalla, jonka parasta lääkärin on ajettava -ja melko usein potilaan parhaan katsotaan tulevan potilaan mielipiteistä. Tämän vuoksi esimerkiksi Jehovan Todistajat saavat kieltäytyä verensiirroista. Tässäkin tapauksessa vakaumuksen puolesta tehty lääketieteellisestä hoidosta kieltäytyminen itsemurha, onko siihen suostuminen eutanasiaa, vai onko kyseessä hengellisten johtajien vastuulla oleva murha: Hehän ovat indoktrinoineet henkilölle tuon käsityksen, joka päätti hänen elämänsä.
Lisäksi itsemurhan rajoja häilyttelevät muun muassa suicide by cop, joka tarkoittaa sitä että poliisi huijataan luulemaan olevansa vaarassa tavalla joka pakottaa hänet käyttämään ampuma -asetta. Mielenkiintoinen kulttuurillinen itsemurha on myös intialaisten suttee, jossa vaimo asettuu palamaan puolisonsa polttohautaukseen liittyvällä roviolla. Tämä symbolisoi surua ja murhetta ja kuvastaa sitä rakkauden syvyyttä ja menetyksen tuskaa, jota vaimo kokee miehen poismenosta. Mutta kun kyseessä oli kulttuurilliseksi tavaksi muuttunut ilmiö on ihan soveliasta kysyä onko kyseessä itsemurha vai itsemurhan symboli, "näytelty itsemurha".
Erilaiset sankarikuolemat herättävät myös runsaasti keskustelua. Tosin luultavasti siksi, että itsemurhaan liitetään valtavasti negatiivisesti latautuneita tunteita. Jos esimerkiksi sankarillisesti syöksyn bunkkeriin tipahtaneen kranaatin päälle pelastaakseni ihmisiä, ja kuolen tämän vuoksi estäen muita haavoittumasta vakavasti, on vakavasti mietittävä että onko kyseessä itsemurha vai ei.
Samoin pohdintaa on herättänyt se, että jos joku tekee jotain jackass -tyylisiä vaarallisia temppuja ja kuolee sitä tehdessään, onko kyseessä vahinko, tyhmyys, vai itsemurha. Filosofit ovat vetäneet aiheeseen mukaan jopa tupakoinnin : Jos ihminen tietää että tupakka on terveydelle vaarallista, ja voi jättää tupakoimatta, onko teko itsemurha? (Tämä johtuu siitä että yksi näkemys itsemurhalle on likimain "kuolemaan johtava itse vapaavalintaisesti suoritettu teko.") Fairbairn on jopa ehdottanut, että itsemurhan ei lainkaan tarvitse johtaa kuolemaan. Hänestä pelkkä yritys riittää. Jos hyppään junan alle, ja vahingossa putoankin raiteiden väliin niin että juna jyristää yli ja jään henkiin, kyseessä olisi itsemurha.
Suurin keskustelunaihe on tietysti siinä, että itsemurhaan liitetään usein intentio kuolemasta, jossa kuolemaa pidetään tavoiteltavana. Kuitenkin monet ovat sitä mieltä, että itsemurhan tekijä ei tavoittele kuolemaa, vaan jotain aivan muuta. Esimerkiksi vapatutusta kivusta tai masennuksen tunteesta. Tämä tarkoittaa sitä, että määritelmä jonka mukaan itsemurha on kuoleman tavoittelemista on hieman puutteellinen. Myös "venäläisen ruletin" pelaaminen on toisien mielestä itsemurha, vaikka siinä ei tavoitella tai edes haluta omaa kuolemaa.
Yleisesti ottaen itsemurhien määritelmissä on kuitenkin jokin seuraavista elemeteistä:
1: Henkilö tekee tappavan suoritteen itse, tietäen sen seuraukset.
2: Henkilö tekee jotain, joka kasvattaa hänen kuolemansa todennäköisyyttä suuresti. Lopullinen tekijä voi tässä olla joku toinen henkilö tai vaikka ajastettu pommi.
3: Henkilö tekee jotain jonka uskoo tappavan hänet.
4: Henkilö tavoittelee kuolemaa, mutta ei onnistu.
5: Henkilö tekee jotain, jonka hän tietää tai hänen pitäisi tietää olevan hengenvaarallista, ja hän tekee sen silti.
6: Henkilö tekee tietoisesti, ei väliä onko se käskystä tai omasta halusta, suoritteen joka tappaa hänet.
7: Henkilö jättää tietoisesti tekemättä jotain jonka suorittaminen pelastaisi hänen henkensä.
Suhtautuminen itsemurhaan
Länsimaisessa kulttuurissa itsemurhaan on suhtauduttu monella tavalla:
0: Kyynikko Diogenes (Sinopelainen, eli se minun "perusdiogenes", ilman lisämääreitä) suhtautui kenties erikoisimmin itsemurhaan. Hänhän eli mahdollisimman vaatimattomasti ja julkeasti. Hän oli kosmopoliitti anarkisti, joka söi halpaa ruokaa, asui viiniruukussa ja masturboi julkisesti. Hänelle itsemurha oli valheellinen tabu, samanlainen kuin esimerkiksi kannibalismissa tai insestissä. Hän ei esittänyt varsinaisia kannanottoja itsemurhaan, mutta hänen kerrotaan tehneen itsemurhan päättämällä lopettaa hengittämisen. Hän myös moitti kuolemansairasta Antisthenestä, kun tämä ei tarttunut Diogeneen tarjoamaan tikariin. Diogenes suhtautui itsemurhaan yhtä välinpitämättömästi kuin hautaukseen. Hänen mielestään ei haittaa, jos vaikka pedot syövät kuolleen ruumiin.
1: Stoalaiset hyväksyivät itsemurhan. Tosin tämä oli sallittua vain tiettyjen ehtojen edessä: Jos stoalainen asetetaan tilanteeseen, jossa ulkomaailma ei anna tilaisuutta tehdä hyvettä vaan pakottaa kaikissa tilanteissa pahaan, itsemurha oli suorastaan ihailtavaa. Samoin stoalaiset näkivät että ihmisen terveys oli asia, joka piti hänet onnellisena. Jos stoalainen huomasi että hän on sairas eikä voi mitenkään parantua (esimerkiksi vanhuuteen ei vieläkään tunneta lääkettä) hänen on luvallista tehdä itsemurha. Se ei suinkaan haittaa hänen hyveellisyyttään vaan pikemminkin parantaa sitä.
2: Platon kirjoitti Faidronissa aiheesta dialogia Sokrateen suuhun: Sokrates piti itsemurhaa aina vääränä tekona. Hän viittasi Pythagoralaiseen ajatukseen, että elämä oli rangaistus, jossa jumala oli laittanut sielun ruumiiseemme, ja että itsemurha oli pako tästä rangaistuksesta. Laeissa Platon ilmoitti että itsemurha on häpeällistä, ja että itsemurhaajaa ei saa haudata normaalisti.
3: Aristoteles viittasi Nikomakhoksen etiikassa siihen kuinka itsemurha on huono asia valtiolle, ja että sen vuoksi itsemurhaa yrittänyttä olisi oikein rangaista jotenkin.
4: Roomalaisessa kulttuurissa itsemurha oli joissain tilanteissa kunniallinen teko.
5: Kristinuskossa itsemurhaa on perinteisesti pidetty pahana asiana, koska heidän mukaansa elämä on ikään kuin lahja Jumalalta ja itsemurha on jonkinlainen halveksinta tätä kohtaan. Tässä näkemyksessä ihminen on Jumalan luoma olento ja että Jumala päättää ihmisen elämästä ja kuolemasta, eikä ihmisellä ole oikeutta "ottaa Jumalan roolia". Siksi itsemurhaan suhtauduttiinkin ennen ankarasti. Joko itsemurhaajaa ei haudattu lainkaan tai sitten hänet haudattiin hautausmaan pohjoispuolelle, joka tuon ajan jaon mukaan oli varattu rikollisille. Kenties radikaalein versio kristillisestä suhtautumisesta itsemurhaan on Englannissa, jossa itsemurhan tehnyt haudattiin Dracula -malliin tienristeykseen seiväs sydämen läpi iskettynä. Tällä rituaalilla estettiin kummittelu, joka muutoin siunaamattomaan maahan haudattu ruumis ja teoista seurannut katumus muutoin olisi heistä tuottanut.
6: Thomas More esitti Utopia -kirjassaan että ihmisen on lupa tappaa itsensä, jos hän on todella sairas ja tuskainen.
7: de Montaignen mukaan itsemurha oli yksilön ratkaistava asia. Kirkko tai ulkopuolinen ei voinut sanoa oliko se moraaliton teko. de Montaigne siis salli ihmisen itsensä päättää elämästään. Mutta jos itsemurhan tehnyt koki että teko oli moraaliton ja teki sen silti, teko oli moraaliton.
8: Jean Calvin piti itsemurhaa moraalittomana tekona, mutta piti hyvinkin mahdollisena että Jumala antoi itsemurhaajille erityistä armoa.
9: John Locken mukaan Jumala oli antanut ihmisille valinnanvapauden, mutta itsemurha ei kuulunut niihin.
10: John Donne taas oli sitä mieltä että kristittyjen tulisi korostaa että itsemurha ei välttämättä aina ole synti. Se ei ole vastaan luonnonjärjestystä, eikä välttämättä Jumalan tahtoakaan. Hänestä itsemurha oli joskus, ei aina, teko joka ei ollut syntiä.
11: Immanuel Kantin mukaan itsemurha on ihmisen omista valinnoista seuraava teko, jossa hän pyrkii saavuttamaan ikuisen rauhan. Tämä taas tarkoittaa sitä, että itsemurhan tekijä ei ole päämäärä sinänsä, vaan sen sijaan hän tekee itsestään välineen. Toisin sanoen itsemurhaajan kuolemalla ei ole itseisarvoa, vaan ainoastaan välinearvo. Kantin mukaan tämä oli aivan sama asia kuin se, että käsky sotaan välineellistää miehestä sotilaan, joka Kantin logiikan mukaan tarkoittaa siis sitä, että sodassa ihmisellä ei ole arvoa, vaan sotilaalla on välinearvo. Kantia lainaten: "To annihilate the subject of morality in one's person is to root out the existence of morality itself from the world as far as one can, even though morality is an end in itself. Consequently, disposing of oneself as a mere means to some discretionary end is debasing humanity in one's person" (Kant, Metaphysics of Morals)
Kantin mukaan ihmisen välineistäminen on aina moraalitonta, koska emme voisi toivoa sitä yleiseksi laiksi, ja tämä taas rikkoisi kategorista imperatiivia. Kantin mukaan henkilö, joka harkitsee itsemurhaa, käyttää itseään vain välineenä, ja antaa itselleen valheellisen lupauksen käyttää itseään pelkästään välineenä, vaikka loppujen lopuksi itsemurha kohdistuu myös henkilön persoonaan itseensä. Tämä tarkoittaa sitä että tälläisen valheellisen lupauksen antava ei kunnioita persoonaa tarkoitusperänä ja päämääränä sinänsä. Itsemurha oli Kantista moraalitonta silloinkin henkilö aikoo tehdä sen "saadakseen siedettävän olotilan elämänsä loppuun", hänestä henkilö tuolloinkin käytti persoonaansa "pelkkänä välineenä".
12: Hume kirjoitti itsemurhasta melko kuuluisaksi tulleen jutun, "Essays on Suicide and the Immortality of the Soul". Humen mukaan itsemurha ei riko velvollisuuksiamme muita ihmisiä kohtaan, eikä se riko velvollisuuksiamme itseämme kohtaan. Ja että itsemurhan kieltämiseen liittyy näkemyksiä jotka ovat lähinnä taikauskoisia. Hume korostaa valistusajalle tyypillistä yksilön valinnanvapautta.
13: Johann von Goethe kirjoitti itsemurhasta sallivaan sävyyn. Muun muassa "Nuoren Wertherin kärsimykset" -kirjassa henkilö tekee itsemurhan. Kuvaustapa on ymmärtävä. Kirjan seurauksena seurasi jopa itsemurha -aalto, kun moni lukija päätti päivänsä.
14: Libertarismissa katsotaan ihmisillä on oikeus päättää elämästään. Heillä on oikeus itsemurhaan samoin kuin heillä on oikeus nimeen, uskonnonvapauteen, mielipiteeseen ja omiin ajatuksiin. (Nämä ovat itseisarvoja, joita ei perustella samaan tapaan kuin jos ne olisivat välinearvoja. Näistä ei välttämättä tarvitse seurata hyvää, koska ne itsessään ovat hyvää.) Libertarismin mukaan jokaisella on oikeus tehdä kehollaan ja omaisuudellaan aivan mitä haluaa, kunhan ei niin tehdessään riko muiden vastaavaa oikeutta.
15: Antroposentriset jonkinlaiseen luonnon teleologiaan luottavat taas ajattelevat että ihmiselämä on itsessään niin arvokas, ettei sitä pitäisi lopettaa luonnottomasti. Heille elämän tulee alkaa ja loppua itsekseen.
16: Utilitaristisessa näkemyksessä tyypillisesti vastustetaan itsemurhaa. Tämä tehdään siksi, että itsemurhan tekeminen poistaa yhden ihmisen kärsimyksen, mutta siirtää sen omaisille, joita on yleensä monta. Toisaalta utilitaristisella periaatteella esimerkiksi sairas ihminen voi perustella eutanasiaan esimerkiksi sillä että hänen hoitamisensa tulisi kalliiksi yhteiskunnalle.
17: Itsemurhaa yleisellä tasolla kannattavat taas viittaavat usein siihen, että ihmisellä on itsemääräämisoikeus elämäänsä nähden. Ihmisen pitäisi siis saada itse päättää elämästään. Tämän vuoksi itsemurha pitäisi jopa laillistaa, jotta ihmisellä olisi mahdollisuus arvokkaaseen kuolemaan. He ovat sitä mieltä, ettei ihmisellä ole velvollisuutta elää. Heidän mukaansa itsekkyysperustelu ei ole pätevä, koska jos omaiset vaativat ihmisen kärsimystä, jotta he itse eivät kärsisi, he ovat vain itsekkäitä ; Jos itsemurhan tekeminen on itsekästä kun se tehdään itsen puolesta omaiset unohtaen, tilanne on itse asiassa tasapeli. Itsekkyys ei tällöin käy perustelusta kumpaankaan suuntaan.
Ja lopuksi mennään Japanin ihmemaahan, hakemaan todella erilaista näkökantaa asiaan.
Japanilaisessa kulttuurissa itsemurha on tärkeä elementti. Toki kaikki tuntevat tietyt itsemurhatyypit, joihin yhdistettiin armo: Kun japanilaisessa kulttuurissa keskityttiin häpeään ja kunniaan, rituaali -itsemurhan tekeminen oli keino palauttaa kunnia sen menettämisen jälkeen. (Tämä voi tietysti tuntua ihmeelliseltä -että mitä tekee sillä kunnialla kuolemansa jälkeen- mutta kun kuitenkin puhutaan kulttuurista, jossa hienostunut samuraisoturi laittoi kypäräänsä tuoksuvia aineita jotta hänen irtileikattu päänsä, joita otettiin voitonmerkeiksi, olisi siisti ja tuoksuva ja sitä kautta voittajalle mieluisa.) Mutta heillä on toki monia muita käsitteitä itsemurhalle. (Luettelo on siitä erikoinen, että siinä kuvataan erilaisia tapoja, joita ei tuliso itselle mieleen määrittelytilanteessa. Ja kuitenkin ne opitaan yksiselitteisinä termeinä.)
1: jisatsu on normaali itsemurha, joka ei ole rituaalinen. Japanilaisetkin masentuvat elämässään.
___1.1: inseki jisatsu, syyllisyydestä tehty itsemurha. Tämä on nykyäänkin jonkin verran tavattu ilmiö esimerkiksi japanilaisten epäonnistuneiden liikemiesten puolella.
2: seppuku (epäkunnioittavasti harakiri) on rituaalisesti suoritettu samuraiperinteeseen kuuluva itsemurha, jota myös määrättiin kuolemantuomiona. Tämän suorittaminen oli rituaalinomainen ja siinä oli avustaja, joka lopulta löi samurain pään irti. Tämän suorittaminen toi kunnioituksen itsemurhan uhrille.
___2.1: jumonji-giri, jossa lisäksi viillettiin pystysuora viilto normaalin vaakasuoran lisäksi. Tämän suorittaminen osoitti että olit todella harvinaisen pahoillasi. Mikä tietysti kasvatti anteeksiannon
3: jyunshi, joka tarkoitti herran seuraaminen kuolemaan.
___3.1: oibara, joka tarkoitti sitä että seuraat feodaaliherraasi suorittamalla itsemurhan.
_____3.1.1: maebara, joka taroitti sitä että surmasit itsesi juuri ennen kuin herrasi kuoli
_____3.1.2: sakibara, jossa surmasit itsesi juuri herrasi kuoleman jälkeen.
4: shinju, joka on itsemurha, jossa riistetään myös jonkun toisen henki.
___4.1: joshi, rakastavaisten itsemurha.
___4.2: oyako shinju, vanhemman ja lapsen itsemurha
_____4.2.1: bohsi-shinju, äidin ja lapsen itsemurha
_____4.2.2: fushi shinju, isän ja lapsen itsemurha
___4.3: ikka shinju, jossa koko perhe tekee itsemurhan.
___4.4: goi shinju, jossa kaikki osapuolet ovat halukkaita itsemurhaan.
_____4.4.1: netto jisatsu, joukkoitsemurha, jossa itsemurhan tekijät sopivat tapaamisesta ja itsemurhapaikasta.
___4.5: muri shinju, jossa itsemurhaaja on tappanut toisen osapuolen ilman tämän suostumusta.
5: rokubara, jossa itsemurha tehtiin perheen puolesta.
___5.1: kobara, joka oli itsemurha joka tehtiin lapsen vuoksi
6: kamikaze, jossa itsemurha tehdään sotilaallisena tehtävänä. Lentokone petrooleineen on pommi, jonka lentäjä lentää päin vihollisen tärkeää kohdetta -kuten lentotukikohtaa- päin menettäen tietoisesti ja tarkoituksellisesti henkensä prosessissa.
Tämä kertoo siitä, että itsemurha on japanissa tärkeä asia. Huomattavaa on, että määrittelyt koskevat pääasiallisesti sosiaalista tilannetta, jossa ne tehdään sekä motiiveja joiden vuoksi se on tehty. Japanilaiset eivät sen sijaan ole antaneet yksiselitteisiä termejä sille, että suorittaa "itsemurhan tylsällä voiveitsellä" tai "köydellä" tai muilla tavoilla. Selvästi japanilainen itsemurha on aina jonkinlainen yhteisöllinen suorite, jos ei muuten niin samanlaisuuden kautta. Tämä ei sinänsä ole yllättävää, mutta länsimaiseen individualismiin tottuneille tämä ajatus on silti jotenkin outo ja vieras. Se jää faktan tasolle, joksikin jonka tietää, mutta jota ei sisäistä. Euroopassa taas käytetään enemmän sellaisia termejä kuin "hirttäytyminen" ja itsemurhaa käsitellessä kohtaa useimmiten mekaniikkaa. Sitä kerrotaan että "nappasi pillereitä", "viilsi auki ranteet", "hyppäsi junan alle". Japanilaiselle yhteisöllisyys korostuu jopa tässä kohden. Eurooppalaisella taas on enemmän Lostista lainattu elämänohje "yhdessä elää, yksin kuolee". (Tosin Lostissa tässä sanomassa on toinenkin merkitys, koska sänkilääkärimme kommentti voidaan käsittää myös siten että ilman yhteistyötä he tulevat kuolemaan ja että selviäminen vaatii sitä että paiskitaan hommia yhdessä.)
Puhutaankin, että japanissa olisi häpeäkulttuuri, ja että länsimaissa on muun muassa kristinuskon vaikutuksen vuoksi enemmänkin armokulttuuri. Toisin eroja voidaan nähdä myös sen kautta, että länsimaissa ollaan oltu yksilökeskeisiä, ja japanissa ryhmähenkisiä. Eurooppalaiset keskittyvät -ainakin sanojen tasolla- enemmän mekanismiin, japanilaiset muuhun tilanteeseen. Tunteita löytyy varmasti molemmilta puolilta maailmaa.
Ja tuska on ainakin yhteistä kaikille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)