Juuri sinä, valittu

Saduissa kerrotaan olevan opetus. Tämä tekee saduista moraalia opettavia tai vähintään moralistisia tarinoita. Tarinoilla levitetään ajatuksia oikeasta ja väärästä. Ja luotetaan siihen että ihmien ymmärtää nämä asiat ja sisäistää nämä mieleensä niin että hän noudattaa niitä silloinkin kun ei ole satukirjan ääressä. Tai edes mieti toimivansa sadun opetusten mukaan.

Ja koska opetuksen halutaan olevan selvä, sadut nähdään dikotomisina ja selkeinä. Sankari on selvästi hyvä. Ja paha on selvästi paha. Antisankarit ja modernin ihmisen mielestä kompleksiset ja älykkäät monikerroksiset hahmot ovat tässä vieraita.

Eikä ihme ; Antisankari tekisi opetuksen ymmärtämisestä vaikeaa. Joku voisi vaikka ymmärtää pahaa ja nähdä tämän ymmärrettävänä. Lopputarkaisussa voittaja ei välttämättä olisikaan ilmiselvästi myös hyvä. Tämän vuoksi saduissa on usein epätodennäköisiä voittajia ja selkeitä yksiulotteisia hahmoja. Koska hyvän ja pahan on haluttu nähdä olevan objektiivista ja selkeää, on saduissa asioita kuvattava tavoilla joissa tapahtumien uskottavuudella ja luonnontieteellisellä todennäköisyydellä ei ole väliä. Sitä tavallaan valehdellaan hyvän asian vuoksi. Tai että moraalia koskeva hyvä on jotenkin todempi kuin vaivaannuttavat fysikaaliset tosiasiat. ; Eipä ihme että olen itsekin törmännyt uskonnollis-konservatiivisiin tyyppeihin joiden mielestä antisankarit ovat osa liberaalien moraalinmädätyskampanjaa. Ymmärrän mistä tämä ajatus kumpuaa.

Tähän liittyen minulla onkin ajatus nykyajan saduista. Joita kerrotaan myös aikuisille.

Kulttuurimme on täynnä kohtalopuhetta. Sellaista jossa on takana yllättävän vahvoja käsityksiä todellisuudesta. Näitä myydään yleisesti ottaen itseluottamuken ja optimismin nimillä. Ja niiden kautta syntyy sellaisia tarinoita kuin "Leijonakuningas". Tarinoita joissa syntyperä ja olemus on jotain saatua ja joka sitten johtaa siihen että jokaisella on oma paikkansa yhteiskunnassa. Ja tästä poikkeaminen on epäeettistä.

Tämä on hyvin erikoinen tilanne. Sillä kulttuurimme vaatii samalla myös yrittämistä. Epäonnistuminen nähdään jotenkin huonoutena. Tämä suhtautuminen epäonnistumiseen kattaa ennen kaikkea näkemyksen työhön, köyhyyteen ja markkinatalouteen. Mutta toisaalta se kattaa myös romantiikan alueen. Meille kerrotaan tarinaa jossa puhutaan "siitä oikeasta". Jokainen epäonnistuminen kertoo vain siitä että se parisuhde ei ollut tämän kanssa. Ja tietenkin tämän "oikean" voi löytää vasta vanhana. Näin tarina tietenkin kestää miten monta epäonnistumista tahansa. Yhdistävä teema markkinatalouden ja rakkauden kanssa on se, että ihminen on onnellinen kun seuraa kohtaloaan. Kohtalon seuraaminen on ikään kuin ainut valinta mikä meillä on.

Kohtalonomaisuus voisi viitata stoalaisuuteen, jossa korostettiin mielenmalttiutta. Siinäkin elettiin deterministisessä maailmassa jossa vapaalla tahdolla ei ole valtaa maailman tapahtumiin. Siinä on kuitenkin nykyajalle epätyypillinen tyytymisen henki. Ihmisen kohtalona saattoivat olla myös kovat vaikeudet ja kärsimys. Fortuna ei luvannut kaikille onnellisuutta ja sitä oikeaa. Stoalaisuus ei luvannut maanpäällistä hyvää edes seuraajilleen. Stoalainen valitsi vain sen raahautuuko hän kohtalon kahleissa vastaan painien ja epäonnistuen vai tyynesti.

Katsoisin kuitenkin että yhteys on toisaalla. Kirjoitin aikaisemmin köyhyydestä ja epäonnistumisesta ja siitä miten tähän suhtaudutaan omituisesti. Ja markkinatalouden ja menestysasioiden yhteys onkin jotain jonka voin liittää erääseen kovasti vihaamaani asiaan. Enkä tässä tarkoita optimismia. Vaan kalvinismia ja kalvinistisia vaikutteita.


Taustaideologiana nykyajan optimismille onkin enemmän kalvinismissa. Suomessa olemme luterilaisia ja meillä on täällä melko paljon körttiläisiäkin, joten kulttuurimme ei ole kovin optimistinen ihmisluonteesta ja siitä mitä elämä antaa ihmisille. USA:ssa kalvinismia on sen sijaan runsaammin. Kalvinismissa on myös kaikkia koskeva merkitys joka kattaa kaiken. Vapaa tahto uhkaa tässä opissa Jumalan suvereeniutta. Ja kun kalvinismin suhdetta yrittämisen ja menestyksen suuntaan katsotaan, voidaan muistaa että Max Weber liitti ajatuksensa markkinavoimien synnystä nimenomaan kalvinismiin. Hänen mielleyhteytensä on varsin helposti ymmärrettävissä. ; Jumala predestinoi ihmiset jo ennen syntymäänsä pelastukseen. Jumala pelastaa kalvinistit. Ja Jumalan siunaus ja predestinaatio heijastuu myös maallisessa maailmassa, esimerkiksi siten että kalvinisteilla on erityistä siunausta, kuten vaikka onnellinen parisuhde ja menestystä raha-asioissa.

Kalvinismissa jokainen kalvinisti tietää olevansa predestinoitu pelstukseen. Aivan kuten "Leijonakuninkaassa" tarina kerrotaan sankarin näkökulmasta. Kun valittu -metaforaa käytetään elokuvissa, kuten yleistä on, tämä yleensä on tarinan sankari tai ainakin päähenkilö. Markkinataloudessa jokainen yksilö ajattelee olevansa "valittu". Ja tästä syntyy sellainen ajallemme tyypillinen mutta tavallaan erikoinen ajattelumuoto jossa tiedostetaan että ollaan jotain niin erityisiä ainutlaatuisia lumihiutaleita. Suhde muihin on sekundaarinen tai ei-relevantti. Sillä jos valittuus on jotain erityistä niin tärkeää on että se osuu juuri omalle kohdalle. "Leijonakuninkaan" luonnollisuus ei tunnu syntyperäajattelulta ja sortavalta koska tarinassa ei osata nähdä kuin voittajan näkökulma.

Särkevää Sublimikoille ; Mitään oopiumia ole

"Takkiraudassa" kirjoitettiin siitä miten epikurolaisuus olisi "rikkinäisen sielun filosofiaa" Kuvauksessa on korjattu monia sellaisia väärinkäsityksiä joita epikurolaisuudesta on - mitä ilmeisemmin propagandasyistä ja enemmän tai vähemmän tarkoitushakuisesti - esitetty. "Epikurolaisuus on sellaisen ihmisen filosofia, joka on luopunut kaikesta toivosta ja yrittää saada vain oman kurjan elämänsä hiukan siedettävämmäksi ennen vääjäämätöntä loppua. Jotta pääsemme syvemmälle, meidän on tarkasteltava Epikourosta itseään. Hän oli koko ikänsä sairaallionen; hän kärsi hirveistä kivuista koko ikänsä, eikä hän ollut sellainen salskea atleetti, mikä oli hellenistisen ajan ideaali. Hän piti arvossa yksinkertaista elämää ja halveksi ylellisiä nautintoja."

Olen kuitenkin epäuskoinen tuosta teesistä. Jos minulta kysytään niin epikurolaisuus on luontevaa nimenomaan silloin kun olet vähemmistöä mutta yhteiskunnassa jossa olosi ovat kuitenkin kaiken kaikkiaan melko hyvät. Epikurolaisuus näyttää pärjäävän hyvin sellaisessa ympäristössä jossa absoluuttinen köyhyys puuttuu ja suhteellinen köyhyys ei ole tasolla jossa syntyy hirveää kateutta tai epäoikeudenmukaisuuden tunnetta epikurolaiselle itselleen. Itse asiassa epikurolaiset vaikutukset ovat läpitunkeneet uusateismin. Ja esimerkiksi (edesmennyt) suomalainen uusateistiaktiivi Wallenius oli vaikuttaja myös epikurolaisessa seurassa. Modernissa nyky-yhteiskunnassa epikurolaisuus niin sillä nimellä ajettuna oppina kuin etenkin ei-filosofisena elämäntapana on hyvinkin tavallinen. Monilla on epikurolaisia ihanteita koska nautintoja on kiva saada tarpeeksi mutta ei niin paljoa että tarvitsisi ponnistella. Kun laiskuus ja nautinnonhalu törmäävät sosiaaliseen eristyneisyyteen ja maallilsiin resursseihin, siellä epikurolaisuudella on tilaa.

Epikurolaisuus vaatiikin Epikuroksen. Ja Epikuros vaatii, elossa pysyäkseen, yhteiskunnan jossa kivulias ja sairaaloinen ei kuole. Eli jossa on sen verran resursseja että huonompiosaisista voidaan pitää laajemmin huolta. Niin että näillä tuskastelijoilla on vapaa-aikaa esimerkiksi filosofisten järjestelmien luomiseen.

Sen sijaan jos katsotaan kovia ja raakoja oloja voidaan törmätä erilaisiin toisenlaisiin suuntauksiin. Erityisesti stoalaisiin suuntauksiin. Niissä korostuu kohtalonusko - roomalaisilla stoalaisilla oli erityinen suhde onneen ja kohtaloon fortunan kautta. Kun ihminen on itseään suurempien voimien myllytettävänä ja kokee että hänellä ei ole vaikutusvaltaa itseensä kohdistuviin asioihin, tämä tapahtuu helposti. Stoalaisuuteen liittyykin omasta itsestä luopumista ja sellaista nöyrtymistä joka on vierasta ihmisille joilla on aidosti vapauksia ja edes jokin hyvin. Ja itse asiassa stoalaisia asenteita löytyy myös japanista samuraikulttuurista. Tämä tuskin on sattumaa.
1: Ateismissakin on olemassa tuskaisia suuntauksia. Aku Visala viittaakin niihin hieman käsitellessään ateismin eri suuntauksia. Mielenkiintoista on että niiden sävy oli suosittua toisen maailmansodan jälkeisessä ateismissa. Mutta uusateismista nämä virtaukset ovat hyvin harvinaisia. Toisin kuin epikurolaisuus.

Epikurolaisuus on särkyneen sydämen sijaan vieraantuneen hedonismia. Siinä ei haeta yltäkylläisyyttä. Ja sitä harjoittaa ihminen joka ei tarvitse toivoa jotain parempaa tulevaisuutta kohtaan koska hänen elämässään asiat ovat kuitenkin riittävän hyvin. Kärsimyksiä varmasti on itse kunkin elämässä, mutta ne eivät aja kohti taistellu-tai-itsemurha -tematiikkaa kuitenkaan. Elämäänsä eristyneenä kohtuudessa elävälle se sopii erinomaisesti.

Stoalaisuus taas on särkyneen minuuden filosofiaa. Stoalaisuus tuntuu modernista ihmisestä pahalta koska se on helposti välinpitämätön muita ihmisiä ja ennen kaikkea omaa egoa kohtaan. Se on sietämisen filosofia jossa ei tarjota edes mahdollisuutta siihen nautintoon. Tämänlaiseen ihminen suostuu lähinnä kun hänet pakotetaan.

Stoalaisuus elää kaikkialla siellä jossa ihminen saa Kantilaisia subliimeja kokemuksia joihin liittyy voimattomuuden tunne. Subliimissa saadaan yhteyden johonkin mikä oli liian suurta mahtuakseen ymmärrykseen. Näin esimerkiksi äärettömyyden ja muiden vastaavien pohdinta voi johtaa subliimeihin kokemuksiin. (Joissa on liikaa itselle, too much.) Samoin jylhän maiseman näkeminen jossa korostuu ihmisen itsensä pienuus ja voimattomuus. Etymologisesti subliimi viittaa ylevään. Kantilla tämä ylevä on jotain, mikä on perinpohjin liikaa. (Tämä on läheistä sukua Stendhalin syndroomalle.) Kun tähän sekoittuu oma tuska, voimattomuus ja kyvyttömyys vaikuttaa tilanteeseen on too much jotain joka on kenties vähemmän ylevää. Mutta turvallista kellopelielämää eläneelle Kantille ihmisen ylittävä oli tietenkin vain passiivis-uskonnollista eikä itsenmurskaavan stoalaista. Silloin too much is too much.

Toki stoalaisuuden ja epikurolaisuuden tuominen kuvioon on siitä kiinnostava että se voidaan liittää Marxin kysymykseen siitä onko uskonto todella "ooppiumia kansalle". Eli onko uskonto jokin joka paikkaa kipuja. (Paikkaamatta itse ongelmaa, kivun aiheuttajaa.) Joitain merkkejä tästä on. Esimerkiksi väkivaltaisilla alueilla uskonnollisuus on suositumpaa. Eli toisin sanoen uskonnot olisivat nimenomaan jotain jotka yleistäisivät uskoontuloa. "Juoksuhaudoissa ei ole ateisteja" -asenteella. Näin teismi olisi särkyneen sydämen filosofiaa.

Kuitenkin samalla näyttää siltä että monelle vaikeudet ovat nimenomaan oleellinen antiteismin lähde. Esimerkiksi itselleni on hyvin vierasta ajatella että vaikeus kasvattaisi uskoon. Itselläni kävi enemminkin päinvastoin. Samoin "Takkirauta" -blogin pitäjä tuntuu ainakin kertovan itsetään elämäntarinaa jossa korostuu se, miten kova elämä pakotti aikuiseksi ja tähän kärsimyskokemukseen liittyi ateistiksi ryhtyminen. Ei-niin-kärsivät ihmisetkin näyttävät kokevan vetoa tähän ajatusmalliin käyttäessään pahan ongelmaa ateismitodistuksena. (Joka on jokseenkin omituista koska eihän se ole argumentti teismiä vastaan vaan ainoastaan hyvää Jumalaa vastaan.) Ja uskovaisetkin tuntuvat loukkaantuvan ja reagoivan nimen omaan pahan ongelma -arugmentaatioon tavalla joka kieltämättä voi herättää "se koira älähtää" -tyylisiä vinoiluita.

Itse en usko että uskonto edes on mitään oopiumia. Se yrittää toki mainostaa itseään sellaisena. Epikurolaisessa nautiskelukulttuurissa tämä tietenkin vetoaa. Ja siksi ei ole ihmeellistä että samaan aikaan kun epikurolaiset vireet täyttävät uusateistien maailmaa, niin muussa yhteiskunnassa uskontoa lähestytään lähinnä uskomiseen uskomisen kautta. Eli jumalan olemassaolotodistukset ja kreationismi on sysätty syrjään ja sen sijaan korostetaan uskomiseen uskomista. Sitä miten uskonto lisää onnellisuutta ja auttaa arjessa jaksamista ja stressin kontrolloimisessa. Tämä selittää miksi uskonnossa korostetaan asenteissa ja arvoissa kohtuutta samalla asenteella kuin Epikuroskin sen teki.

Miksi sillä on väliä? (kantrin ja punkin erosta)

Minä kuuntelen countrymusiikkia. Juuri kukaan muu ei tunnu kuuntelevan sitä. Suomessa mainitsemani musiikingenre on jotain joka sopii mainintana sellaiseen tilanteeseen jossa joku kertoo "kuuntelevansa kaikkea musiikkia". Kun heiltä sitten kysyy "myös kantria", voi kuulla täsmennyksiä kuten "paitsi kantria". USA:ssa on tietääkseni hieman samanlainen suhde countryyn. Siellä se on kuitenkin yleinen soittolistoilla että myyntitilastoissa. Mutta kukaan ei tunnusta kuuntelevansa sitä. Se ei ole genre jota fanitetaan.

Syynä on varmasti se, että country koetaan maalaismaisena ja vanhoillisena. Toisaalta se ei sovi hyvin konservatiiveillekaan. Sillä vaikka poliittista countrya ja ideologista countrya onkin tehty, niin yleensä countryssä otetaan hyvin negatiivinen kuva niistä vanhoista hyvistä ajoista joita kunnon konservatiivi nostalgisoi. Country on tämän lisäksi laajemminkin negatiivista whinetysmusiikkia. Sellaista johon konservativismiin kytkeytynyt oikeistolaisuus ei voi hyväksyä, koska se kannattaa "oman onnensa seppiä" ja pitää valittamista liian suurena askeleena kommunismiin.

Jossain määrin voidaan sanoa (nyrkkisääntömäisesti) että country on pessimististä ja negatiivista musiikkia joka sopii punkkareille jotka ovat antaneet periksi. ; Sekä country että punk kertoo tarinoita, esittää olevansa tai vähintään identifioituu "luusereihin". Molemmissa maailmaa pidetään karuna paikkana. Mutta siinä missä punkissa ollaan anarkistisia ja jopa vandaalimielisiä, countryssä on usein enemmän kyse siitä että asiat ovat päin persettä ja sitten tätä asiantilaa kuvataan. Ei muuteta, kuvataan. Tätä asennetta voisi sanoa stoalaiseksi jos se ei luottaisi niin kovasti valittamiseen. Siksi sitä kuvaa paremmin termi fatalistinen. Jos punk on "aktivismia", country on "passivismia". Countryssä jopa vallankumouksen yrittäminen olisi jotain jossa olisi kuitenkin joku jekku jolla köyhää kusetettaisiin.

Tämä on siitä mielenkiintoinen huomio että se liittyy countryn kaupallistumiseen. Maalaismusiikki muokkautui populaarimpaan suuntaan. (Nykyään eroa on itse asiassa jopa hankalaa nähdä.) Countryn irrallinen ja toivoton ja laulajan identiteettiin keskittyvä tematiikka on nimittäin muutettu markkinavoimien koneiston apuvälineeksi varsin ovelasti ; Grand Old Opry otti ohjelmistoonsa countrya. Laulujen tarkoituksena oli tukea ilmapiiriä jossa ihmiset ostaisivat paremmin vakuutuksia. Eli sen sijaan että maailmassa luotettaisiin että ei käy mitään tai ennaltaehkäistäisiin hankaluuksia, luotettaisiin siihen että maailma menee päin persettä ja ainut mitä voi tehdä on tiedostaa tämä ja pitää vakuutukset kunnossa.

Tässä mielessä voidaan sanoa että country tukee yhdenlaista elämänasennetta. Asennetta jossa eläin ja ihminen kohtaa. Nimittäin opittu avuttomuus (learned helplessness). Martin Seligman teki kivunsietokokeita eläimillä 1967. Hänen kokeissaan oli ryhmä koiria jotka saivat kipua tavalla jota ne eivät voineet estää. Toinen ryhmä koiria taas sai saman verran kipua mutta ne kykenivät hallitsemaan ympäristöä ja säätämään sitä milloin kipua tulee. Ryhmä joka ei voinut hallita tilannetta muuttui passiiviseksi. Niistä tuli fatalistisia koiria. Kun koirat tämän jälkeen siirrettiin ympäristöön jossa kipuja voitiin välttää, avuttomuuteen oppineet fatalistiset koirat eivät oppineet käyttämään vipuja joilla tuskaisat ärsykkeet saataisiin kuriin. Ne saatiin oppimaan välttämään kipua vasta kun niitä toistuvasti fyysisesti raahattiin ja kannettiin pois kipua tuottavilta alueilta. Ihmisillä tämänlaatuinen asenne sopii depressioon.

Se, miksi country on rekkamiesten ja köyhien musiikkia ja asenteeltaan täynnä opittua avuttomuutta, ei rehellisesti sanoen hirveästi yllätä. Kaikilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia ja toisille maailma on enimmäkseen "ansoja joilla kusetetaan köyhää".

Kuolemisen pelko ja kuoleman pelko

Internetissä kiertää lehtileike jossa on "mummo gallupissa". Lausunto on "Minua ei kiinnosta tippaakaan, mitä täällä tapahtuu. Olen ollut uskossa 20 vuotta, eikä minulla ole edes kuoleman pelkoa." Tämänlaisesta lausunnosta ei tietenkään voi muuta kuin heilutella peukaloita. Siinä on eeppistä don't give a fuck -asennetta jota voi aina toivoa lisää ihmisiltä. (On hyvin vaikeaa olla stoalaisesti välittämättä sortumatta kyynisyyteen tai nihilismiin.) Samanlaista stoalaista asennetta tavataan usein deterministisissä kulttuureissa joissa ajatellaan että kohtalo on jo säädetty.

Mutta tässä kohden kysymys kuoleman pelosta on jännittävä. Mummo edustanee espanjalaisen Miguel de Unamunon tyylistä asennetta. Hän kun kuvasi elämää siten, että jos häntä ylläpitävä ruumis kuolee, ja jos tämä tarkoittaa sitä että elämä palaa absoluuttiseen tiedottomuuteen, ja jos sama koskee kaikkia ihmisiä niin kovaonninen ihmissuku on vain haamujen synkkä kulkue matkalla tyhjyydestä tyhjyyteen. Ja tällöin inhimillisyys olisi maailman epäinhimillisin asia.

Itse toki näen että tämänlainen on toiveajattelun värittämää. Maailmaa jossa murha, maailman inhimillisin asia, olisi epäinhimillistä siksi että se ei ole toivottavaa tai miellyttävää. Ihminen ei ole läpeensä hyvä, ei toki läpeensä pahakin. Ihminen on perimmiltään kaikkea. Mutta kuitenkin on oleellista tiedostaa että Erityisen Monet uskonnot tuovatkin lohtua juuri tätä kautta. Tuonpuoleisesta puhuminen ja siihen liittyvä toivo ovat kristinuskon kenties vetoavimpia myyntiartikkeleita. Kuolema halutaan muuttaa illuusioksi, ja tämä prosessi sitten tuo rohkeutta ja voimaa ihmisten elämään. Kuolemanpelko katoaa.

Tässä kohden argumentaatio on kuitenkin siitä erikoinen että se on tavallaan hyvin absurdi asia.
1: "Gallupmummonkin" lausunto kiertänee siksi että se on yllättävä eikä tyypillinen. Se on harvinaislaatuisen epic cool. Usea kuitenkin tähtää tuonpuoleisen lisäksi tämänpuoleiseen. Ja tämän seurauksena he ovat vähemmän uskomattoman mahtavia kuin "gallupmummo".
2: Ateistisiin perinteisiin kuolemanpelko on osunut vain melkoisen harvoin. Jo antiikin Epikuros esitti että jos kuolema on olemattomuutta ei siinä ole mitään pelättävää. Ei ole tuskaa eikä kärsimystä. Joten kun on kuollut ei koe mitään mitä tarvitsisi pelätä.

Dilemmoja kuolemasta.

Kuolema on siitä erikoinen asia että siihen suhtaudutaan tietyillä tavoilla. Tietyt ideologiat harjoittavat tiettyjä argumentointitapoja. Ja niissä on sellaisia huomioita että kuolemanpelosta vapautuneet jotenkin erityisesti vastustavat kuolemista kaikissa sen eri muodoissaan. Tässä on selvästi jännitteitä.

Kun katsotaan ateismikritiikkiä onkin yleistä että kuvataan että uskonto tuo lohtua ja kuolemanpelkokin katoaa. Mutta samalla selitetään että ateistin elämä on sellaista että ateistien tärkein kysymys on se että miksi he eivät tee itsemurhaa. Ja tässä Camusin kysymys muutetaan nimenomaan siihen muotoon että "miksi et vaan vedä itseäsi kiikkuun, ateisti". Vaikka Camus ei näin tarkoittanutkaan, vaan nimenomaan korosti että itsemurha on huono ratkaisu. (Toisaalta jos kuuntelee hetken näiden "sy-väl-li-li-ha-i-ses-ti i-han it-te a-jat-te-te-te-le-vi-en" juttuja hetken niin kysymys muuttuu kyllä relevantiksi. Mutta ei sillä tavalla jota kysyjä olettaa.) Ajatus on hieman omituinen jos ateismi tarkoittaisi kuolemanpelkoa. Ja että siksi esimerkiksi sodassa kaikki sotilaat kääntyvät kristityiksi eikä juoksuhaudoissa ole ateisteja.

Toisaalta sama dilemma on myös eutanasiakeskustelussa jos sitä verrataan itsemurhakeskusteluun. Itsemurhan kohdalla usein esille tuodaan argumentteja siitä miten elämä voi tulevaisuudessa tarjota paljon. Eutanasian kohdalla tämä on muuttunut melko irrelevantiksi. (Siinä on pakko vedota jo jonkinlaiseen ihmeparanemisen tapaiseen konseptiin.) On hyvin vaikeaa ymmärtää miksi itsemurhan toivoargumentti olisi vakuuttava jos sen sovelluksen heikkeneminen ei muuta asennoitumista. ; Kun sama ihminen yhtä suurella innolla taistelee itsemurhaa ja eutanasiaa vastaan on selvää että tämä toivoargumentti ei muuta heidän asennettaan. Josta ei voi päätellä muuta kuin että todelliset syyt ovat jossain muualla eivätkä he itsekään usko tuohon argumenttiinsa. Jolloin ei voi muuta kuin ihmetellä että miksi he esittävät sitä ylipäätään?

Voidaankin nähdä että kuolemisprosessi on syytä pilkkoa tarkemmin osasiin.

Terveyskeskuksissa
voi nähdä ylläolevaa
julistetta. En tiedä
onko tämä sitä paljon
puhuttua uskomushoitoa,
mutta jotenkin tähän
tarkoittamani kiteytyy
jotenkin oleellisesti...
Usein tosin kerrotaan
että vaivat paranevat
taivaassa, joten sinne
kaikki menisivät sitten
terveinä. Mutta sitten
toisaalta kummitukset
ovat sieluja mutta
usein päättömiä tai
jotenkin muutoin
yläosattomissa...

Näkisin että nämä jännitteet muuttuvat ymmärrettäviksi jos tiedostetaan että niissä itse asiassa puhutaan eri hetkissä hieman eri asioista. On ikään kuin eri asia puhua itsemurhasta prosessina kuin kuolemasta tuonpuoleisena. Yritän selventää sitä mitä tällä tarkoitan.
1: Avuksi voidaan ottaa ateistinen näkemys kuoleman pahuudesta. Thomas Nagel on korostanut että kuolema olisi paha asia sen vuoksi että ihminen saa elämässään hyviä asioita ja kuolema on este tälle. Eli välillisesti kuolemasta seuraa hyvien asioiden puutetta. Tässä mielessä kuolemanpelko voidaan saada prosessiin. Mutta se on itse asiassa menetyksen pelkoa.
2: Toisaalta eutanasiakeskustelussa on tullut vahvasti esiin se että monet ateistit eivät pidä kuolemisen prosessista. Pelkona ei olekaan kuolema vaan se että sitä edeltää helposti tuskaisuus. Jotkut ovat jopa niillä linjoilla kuin Juice Leskinen "elämä on kuolemista". Rappeutumisen ja vanhenemisen prosessit tuovat elämään kipuja ja tuskia. Eikä tämä välttämättä tee elämästä arvokasta. ; Tämä elämäntuska-eutanasiakulma voidaan nähdä jopa jonkinalaiseksi Nagelin argumentin täsmennykseksi tai lisäehdoksi. Jos elämältä ei ole odotettavissa kuin terminaalisyövän kipuja, kuolema ottaa ne pois ja se muuttuu hyväksi asiaksi. Eikä joksikin joka olisi ristiriidassa sen kanssa.

Tätä kautta voidaan huomata että ajatus kuolemasta on pilkottava osasiin. On kuolemanpelkoa ja kuolemisen pelkoa.
1: Ateistille kuolemisen pelko on ideologisen oikeaoppisuuden kannalta hyvinkin luonteva tila. Gallupmummolle ei. Uskovalle tuska on väliaikaista ja sen jälkeen seuraa tuonpuoleinen. Ja tuonpuoleistoivo auttaa puremaan hammasta kuolintuskissa niin että ei sorruta määräämään elämästä ja kuolemasta luonnottoman mekaaniseen elämän lyhentämiseen elintoimintoja väkisin ylläpitävien laitteiden off -nappulaan koskemalla.
2: Toisaalta tämä voi johtaa lisähuomioon. Ollakseen pelottava kuoleman tulee tarjota jotain päheämpää kuin tyhjiin raukeaminen. Näin ollen kuolemanpelko on nimenomaan uskontojen sarkaa. (Jos siis ajatellaan niin epäuskottavasti että ihmisten emootiot tottelevat jotain ideologista konstruktia. Mikä on kyllä absurdi oletus, mutta leikkikää mukana!) Uskovaista voi painaa ajatus Helvetistä. Tämä kertoo siitä että kuoleminen nähdään hyvinkin pelottavana.

Kokonaisuus on siitä ikävä että ateistin tietoisen kokemusmaailman kannalta kuolemanpelosta vapautuminen tarkoittaa lähinnä sitä että vapaudut illuusiosta. Kuoleminen on sen sijaan heille hyvinkin todellinen asia. Se minkä he todella elävät. He ovat todellakin kuolemalla kuolevia. Uskovainen taas vapautuu kuolemisen pelosta mutta heidän maailmassaan pitää priorisoida iäisyysasioihin, joten he vapautuvat pelosta joka koskee heidän kannaltaan irrelevantimpaa aluetta. Näin ollen sama filosofinen prosessi joka vapauttaa tietystä pelosta myös korostaa että tämä pelon osa-alue ei ole relevantti. Vaan juuri se toinen joka tehdään samoilla filosofisilla argumenteilla relevanteiksi. Tämä ei ole miellyttävä huomio.

Kenties tämä tekee gallupmummon kuolemasuhteesta siistin. Se on harvinainen ja vaikea. Harva uskovainen pystyy samaan eeppiseen mahtavuuteen kuin gallupmummo. Näkisin että ateistille tämä ei ole yhtään helpompaa. Kenties tälle tielle saa kuitenkin apuja lukemalla lisää sitaatiksi kiteytettyä hienoutta. CMX:än kysymyspalstalta. Kun siellä mieltä kaihertaa kysyjän kuolemanpelko ja siitä selviäminen, on vastaus "Mitä väliä sillä on, kuoleeko pelottomana vai paskat housussa. Ei sitä kuitenkaan pääse päättämään putoaako flyygeli päähän sunnuntaikävelyllä, vai menehtyykö satavuotiaana vanhuuden vaivoihin Sabbath Bloody Sabbath -levyn takakannen maisemissa. Ei kuoleman miettiminen ole mikään tapa elää. Olithan ennen syntymääsikin nykylaskelmien mukaan yli kolmetoista miljardia vuotta olematon. Miksi siis huolehtia jostain, josta on jo niin pitkä kokemus." Don't worky-be happy!

Filosofinen zombie vs. zombiefilosofia

Joskus sitä ihmettelee miksi sitä vierailee ja tutustuu ns. teologiseen materiaaliin. Joskus tätä ihmettelee itsekin. Sitten tulee niitä hetkiä kun vierailee ja tutustuu em. materiaaliin siksi että yrittää tehdä jotain muuta. Tiedäthän, asioita ja juttuja. Maanläheisiä, konkreettisia, fysikaalisia, asioita. Stuff, you know, things. Tässä yhteydessä törmäsin siihen mitä Scott Klusendorf on kirjoittanut siitä miten "Walking Dead" -televisiosarja avautuu kristitylle. Teksti on kelvannut kristilliseen lehteen. Siitä voi ottaa irti muutamia ajatuksia. Sillä vaikka aihe onkin teologiaa, se itse asiassa hypähtää valtaosin mielenfilosofian ja kognitiotieteen alueelle. Ottamaan kantaa asioihin joiden kohdalla tekisi mieli kysellä siitä että miten se NoMa -puoli sitten oikein menikään. Sillä siihen viitataan varsin helposti jos kognitiotieteilijä ottaisi kantaa teologisiin kysymyksiin. Tosin vihattu uusateisti Dawkins onkin sanonut jotain siitä että teologia näyttää ottavan varsin usein kantaa maailman toimintaan, joka taas tekee niistä falsifioitavissa olevia ellei peräti falsifioituja käsityksiä.

Klusendorf ottaa televisiosarjasta tarkkailuun ensimmäisen tuotantokauden dramaattisen tutkimuslaitoksen ja sen tutkijan. Kuvitteellinen tutkija Edward Jenner kuvaa zombeja ja näiden aivotoimintaa "Speaking of the brain, he states, “It’s a person’s life-experiences, memories, it’s everything. Somewhere in that organic wiring, all those ripples of light, is you, the thing that makes you unique and human.” To make sure the point is not lost, he zooms in on the frontal lobes for a closer look: “Those are synapses, electric impulses in the brain that carry all the messages. They determine everything a person says, does, or thinks from the moment of birth until the moment of death.” In short, Jenner says that we are nothing but our physical brains. All of our thoughts, feelings, and convictions are determined by synapse firings. When synapse activity ceases, you cease. At this point, Jenner is no longer doing science. He’s doing philosophy."

Lausunto on oikeansuuntainen, mutta hyvin erikoisella tavalla. Kun katsotaan Jennerin toimintaa, voidaan huomata että sarja itse asiassa ottaa tuossa kohden varsin niukasti kantaa tietoisuuteen. Itse asiassa koko tuo sarjan arviointi näyttää minun silmääni joltain jossa "Walking Dead" on aiheena vain varsin pinnallisesti, ikään kuin aasinsiltana toisiin kysymyksiin. Lisäkiinnostavuutta asiaan tuo se, että sarjan hahmot itse asiassa ottaa kantaa tietoisuuskysymykseen toisaalla. Mutta ei oikeastaan juuri tuossa kohdassa jonka tehtävänä on enemmänkin selittää kausaalisia tekijöitä zombieapokalypsissa. Jenner opettaa sen, että aivotoiminta ensin lakkaa ja sitten se käynnistyy oleellisesti erilaisena. Tämä taas on sarjassa havaittu mittaamalla hermosoluja teknologialla joka tietääkseni on nykyään vielä tieteisfantasiaa.

Jos katsomme muistia, havainnointia ja ajattelua ne ovat toimintaa ja tekoja. Ajattelu on prosessointia. Kaikki Jennerin mainitsemat asiat ovat kysymyksiä jotka Chalmers näkee "Soft Problems". Ja hänenkin mukaansa neurotieteet voivat varsin hyvin ottaa kantaa tähän. Näin ollen tulkitsija hyppää melko pitkälle väittäessään että Jenner tosiasiassa ottaisi kantaa siihen ovatko zombiet tietoisia tai onko niillä kvaliaa. Se, että ottaako Jenner kantaa siihen että tämä selittää ns. "Hard Problems" on perin kyseenalainen.

Mutta se menee pahemmaksi.

Klusendorf jatkaa että tässä kohden on syviä ongelmia joita materialismi ei selitä ja jotka sen pitää selittää.Apuna hän käyttää Searlen ajatuksia. "Right away there are difficulties, as Jenner never says how nonmaterial minds emerge from purely physical processes. Nor does he show how consciousness arises from unconscious brain matter. As John Searle points out, “The leading problem in the biological sciences is the problem of explaining how neurobiological processes cause conscious experience.” If that were not challenging enough, Jenner’s materialism must also explain how these nonmaterial minds cohere with the physical states of the brain. The interaction between nonmaterial minds and physical bodies is difficult to explain, given materialism."

Searlella on itse asiassa aivan oikein kannanottoja aiheeseen. Ja Walking Deadin kannalta soveliaasti tähän liittyy kiinalaisen huoneen lisäksi filosofinen zombie. Molemmat mielenfilosofiaan liittyviä oleellisia pähkinöitä. Klusendorf on kuitenkin väärillä jäljillä selittäessään sitä miten tämä on ongelma naturalismille. Näiden filosofisten ongelmien perustilana kun ei ole lainkaan selittää että naturalismi on pakosti epäonnistunut tai väärä. Heidän perusteesinsä on että "ei tiedetä eikä voida tietää". Ja jos tästä lähtisi vetämään päätemiä siihen että sielukonsepti olisi rationaalinen olisi tehnyt pahan virheen. Aukkojen Jumala -argumentti kätkeytyy hyvin lujasti tämänlaiseen ajatteluun. Jos kiinalaienn huone tai filosofinen zombie on argumentti sieluun uskomisen puolesta se on sama kuin sanoisi "emme tiedä emmekä voi tietää joten tiedämme". Joka on sisäisesti ristiriitaista. Tämä virhe on niin oireellinen että se nostaa Klusendorfin analyysissä esiin vakavan ristiriidan. Miksi naturalistien pitäisi selittää yliluonnollinen "nonmaterial mind", kuten tuosta lainauksesta voitiin lukea. Kun samanaikaisesti kirjoitus itsekin tunnustaa että Jennerillä on tietty maailmankuva joka määrittelee mielen tietyllä tavalla "He’s espousing a philosophical worldview known as scientific materialism (SM). According to SM, everything in the universe must be explained in strictly physical terms, meaning that nonmaterial things such as souls, God, and human dignity are not items of true knowledge."

Tämä ongelma on tuttua muualtakin filosofiasta. On esimerkiksi argumentti joka kieltää ajatustenluvun. Se menee seuraavalla tavalla (P1) Mielemme on omamme ja jakamaton. (P2) Ajatustenluku vaatisi että mieli olisi jaettu. (J) Joten ajatustenluku ei ole mahdollista. On selvää että päätelmä on koherentti. Mutta jos kannatat ajatustenlukua olet joka tapauksessa erimielinen premissistä P1 joten et välitä siitä. Samoin on todella omituista vaatia että naturalistit selittäisivät eifysikaalisen mielen jos naturalistit hylkäävät eifysikaalisen relevanttiuden in first place. Tämä kertoo syvistä ongelmista, Klusendorf ei tosiasiassa aseta naturalismia kritiikin alle osoittamalla että tämä on epäkoherentti ja ristiriitainen vaan asettamalla naturalismille vaatimuksia ulkopuolelta. Perimmiltään naturalismi siis päihitetään esiolettamalla että mieli ei ole naturalistinen ja sitoutumalla tähän ja pitämällä tätä ongelmana fysikalismille. Kun tämän pitäisi olla se mistä tässä debatoidaan pitäisi asian tietysti olla premissin sijasta johtopäätös. Mutta kaikkea ei voi  saada, ainakaan tämänlaatuisten uskonnonystävien kanssa. (Ei myöskään perustelukeskeistä keskustelua, tiemmä.)
1: Tämä on muuten tuttua myös Puolimatkalla ja Plantingalla. Warrant salakuljettaa juuri samanlaisen virheen järjestelmään. Ja sama kömmähdys on niillä jotka argumentoivat että ateismi väistämättä johtaisi nihilismiin ja jotka aloittavat määrittelemällä moraalin vaikkapa ihmiskunnasta riippumattomaksi tai vaatimalla siltä ikuisuutta tai jotain muuta Platonin ideamaailmasta peräisin olevaa lähtökohtaa. Nämä ovat partukulaareja teorioita siitä mitä moraali on. Ja koska moraalille on monia erilaisia määritelmiä ei tämä tietysti sano että ateistilla ei voisi olla jotain muuta määritelmää moraalisuudelle. Ajatus on sama kuin perustelisi että joku ihminen ei ole neekeri ja sitten tältä pohjalta selittäisi että hän ei voi olla mitään rotua, kuten kaukaasialainen tai kiinalainen. Että tämä eineekeriys todistaa että henkilö ei kuulu ihmiskuntaan. Ei ole kovin vakuuttavaa argumentointia tämä. On inaisen puutteellista ajattelua.

Itse asiassa jos ajatellaan mielenfilosofiaa, on meillä edessä mielenkiintoinen ongelma. Se tiivistyy Daniel Dennettin "Intuition pumps and other tools of thinking" -kirjassa esiintyneeseen argumenttiin joka koskee mielenfilosofian klassikkoa. Siinä on Mary joka ei ole nähnyt punaista. Hän on kuitenkin neurotutkija jolle on kerrottu kaikki propositionaalinen tieto siitä mitä punaisen havaitsemiseen liittyy. Dennett huomasi että tämä argumentti on vakuuttava tasan niin kauan kuin kannat mukana premissiä siitä että mikään tietomäärä ei riitä.
1: Tarkemmin : että tämän takana on enemmänkin jokin sellainen jota Dawkins kutsuisi nimellä argument from personal incredulity. Joka on Aukkojen Jumala jossa tiedon aukko on korvattu ajatuksella jossa oma mielikuvitus ja se että itse ei osaa keksiä jotain asiaa tarkoittaisi että kohdalla olisi todella aukko jota ei voisi ylittää. Eli aukkojen Jumala vielä huonompana versiona.

Ihmisen on vaikeaa uskoa, mutta on itse asiassa aivan mahdollista että tämä johtuu vain siitä että ihminen ei osaa kuvitella mitä kaikkea tiedosta voi saada irti. Näin esimerkiksi jos Mary laittaa itsensä hermosolunlukukoneeseen ja vaikka hän ei olisi nähnyt yhtään kertaa mitään muuta kuin mustaa ja harmaata, niin jos hänelle annettaisiin siniseksi maalattu banaani, hän voisi lukea hermostopäätteeltä että se ei vastaa sitä tietoa mitä vastaa punaisuuden näkeminen. Ja näin hän ei menisi lankaan asiassa. Toisaalta kenties hän voisi ohjata impulsseja päähänsä niin että aivoja ärsytettäisiin ilman silmien ärsyttämistä. Ja näin saataisiin punaisen kokemus jonka hän tunnistaisi. Tämä on mahdollista. Joten argumentin voima melkolailla katoaa. Ihan siksi että tätä argumenttia on käytetty ns. mahdottomuusargumenttina. Ja tämänlaiset nyt muuttuvat kupliksi sen jälkeen kun esille nousee se että mahdottomiksi väitetyt voivatkin olla mahdollisia ; Ei tarvitse edes osoittaa että nämä vaihtoehdot ovat reaalisia, kunhan niitä vain ei ole falsifioitu.

Tätä kautta voidaan nähdä että "Hard Problem" on itse asiassa perimmiltään maailmankuvallinen ongelma. Se ei ole niin ylitsepääsemätön tai relevantti kuin voisi ajatella. Sen sijaan jos me mietimme selittämistä ja selittämisvaatimusta niin tosiasiassa sielukonseptin ongelmana on hyvin ongelmallinen asia. Nimittäin juuri se että me olemme aineellisia fysikaalisia kohteita. Ja sielun pitäisi olla aineeton. Teistien pitäisi osoittaa millä mekanismilla tämä tapahtuu. Klusendorf toiminee tässä kohden siten että hän sanoo että "heillä ei ole sellainen teoria". Syynä on siis se että koska selitys on fysikalistinen heidän ei tarvitsisi todistaa omaa kantaansa mitenkään. Joka on ajatuksena omituinen koska Klusendorf käyttää argumenttina jotain jossa fysikalistien tulisi selittää tietoisuutta keinoilla jotka ylittäisivät fysikalismin. Ja tässä yhteydessä ei jostain syystä saa sanoa että "ei olla sellainen teoria". Kaikki pitää selittää. Joten kyllä se selittämisvastuu on sitten myös sielukonseptiin uskovien puolella.

Ja itse asiassa vielä pahemmin.

Sillä jos mietitään sielun toimintamekanismia, sen tärkein piirre on se että se aikaansaa väkisinkin empiirisen vasteen. Ei siksi että sielu olisi aineellinen tai käyttäisi fysikaalista energiaa. Vaan sen takia että ihmiskeho on aineellinen ja toimii fysikaalisella energialla. Kun aine liikkuu, tapahtuu muutoksia jotka empiristi mittaa ns. voimana. Fysikalisti katsoo massaa ja nopeutta, eikä sitä onko liikuttaja henki vai kimpoava pallo. Ja jos sielu aikaansaa muutoksia aineessa sen pitää käytännössä väkisin näyttää siltä kuin aineen ja energian säilymislakia rikottaisiin tavalla jossa systeemiin tulee ulkopuolelta energiaa. (Sielu liikuttaa tiiltä tai ruhoa. Ulkopuolinen voima muuttaa liikeratoja. Se näyttää energian säilymislain rikkomiselta.) Koska empiirinen vaste on olemassa tämä muuttaa sielun ja ruumiin yhteyden tutkimisen "soft problemiksi". Siis sellaiseksi joka on tutkimuksen piirissä. Yhteyden selittäminen ei siis ole mahdotonta. Ei ole "emme tiedä emmekä voi tietää" -tilanne vaan "voimme tietää joten miksi ihmeessä teillä ei ole mekanismia sielun ja aineen yhteensovittamisesta?". Tämä on itse asiassa suuri ongelma. Ja siksi mielenfilosofiassa kartesiolaisella dualismilla on suunnilleen yhtä paljon selitysvoimaa kuin vitalismilla ; Fiksut teologit - ja jopa tumpuloimmat kreationistit - ovat siirtyneet puhumaan kehosta älykkäästi suunniteltuina koneina joissa on informaatiota sillä vitalismi is fucking dead.

Mielenfilosofiassa naturalismin kritiikki onkin latistunut "emme voi tietää vaikka fysikalismi olisikin totta" -henkisiksi ajatuskokeiksi. Joiden perussävy on itse asiassa melko epäkiinnostava. Sillä looginen positivismi on kuollut ja empiristit eivät vaadi "perusoletuksettomuutta". Näin ollen Klusendorf onkin, hyvin monien muiden mielenfilosofiaa käsittelevien uskonmiesten tapaan, jämähtänyt toisen maailmansodan jälkeiseen tieteenfilosofiaan. Valitettavasti empiristit eivät leiki tuota peliä. Joten tosiasiassa jopa silloin kun fysikalismi nousee näissä keskusteluissa esiin, ei tässä oikeasti enää puhuta siitä fysikalismista jota tieteenfilosofit ja tieteentekijät kannattavat. Tässä rakennetaan ovela olkiukko jossa väitetään että fysikalismi on loogista positivismia ja sitten siltä vaaditaan loogisen positivismin ehtoja. Jotka on tietenkin osoitettu mahdottomiksi jo kauan aikaa sitten. (Mikä muuten on jälleen yksi tapa tehdä se virhepäätelmärakennelma jossa "ensin mieli on jakamaton" ja sitten selitetään ajatuksenluvusta tämän premissin valossa.)

Kaiken kaikkiaan hänen tekstinsä demonstroi varsin vakuuttavasti sitä erikoista tilannetta joka on Daniel Dennettillä tullut usein vastaan. Hän ei kiistä tietoisuuden olemassaoloa. Hän päin vastoin hakee sille selitystä. Kun ihmiset lukevat hänen argumenttinsa ja päättävät että premisseistä seuraa johtopäätös, he päätyvät siihen että Dennett selittäisi mutkikkaasti sitä miten ihmisellä ei ole tietoisuutta. Että miten tietoisuus on illuusio. Joka on väärintulkinta. Väärintulkinta joka johtuu siitä että omasta tietoisuuden määritelmästä ei haluta luopua.
1: Ja tässä kohden on oleellista huomata että on eri asia sanoa että Dennettin tietoisuuden määritelmä on väärä ja premissit epäuskottavia kuin sanoa että Dennett selittää että tietoisuutta ei ole. Ja juuri jälkimmäistä tässä tehdään. Joka on se ongelma.

Itse voisinkin nostaa esille jännittävän jatkoajatuksen.

Nimittäin sen että mitä "fysikalistisen mielenfilosiofin" tai muun "pahan naturalistin" tulee itse asiassa selittää. Selittäminen vaatii aina että on jokin ilmiö joka pitää selittää. Klusenforf on tässä ovela sillä hän viittaa tietoisuuteen. Moni naturalisti ja fysikalisti uskoo siihen. Mutta samalla hän asettaa sen selittämiselle omituisia lisäehtoja joita käytännössä kukaan fysikalisti tai naturalisti ei kannata. Hän määrittelee tietoisuuden näistä poiketen ja pitää tätä fysikalistien ongelmana. (Joka veivaa jälleen tätä tuttua virhetyyppiä.)

Tämän ongelman selittämisessä "Walking Dead" on itse asiassa mainio. Sillä se tarjoaa zombeja. Ja siinä missä filosofinen zombie on olento jonka ulkoinen käytös on identtistä tietoisen ihmisen kanssa - heillä vain ei ole kvalioita - on "Walking Deadin" zombejen kohdalla erikoinen tilanne. Käytös on hyvin erilaista. Mutta on epäselvää ovatko he tietoisia. Sarja itse asiassa käsittelee asiaa monessakin otteessa. Hershel on toisessa tuotantokaudessa mies joka pyydystää ja pitää zombeja ladossa. Sillä vaikka zombejen käytös on erilaista, niillä voi olla tietoisuus. Hershel toivoo parannusta. Hänen perheensäkään ei kutsu zombeja kävelijöiksi ("walker") vaan äidiksi ("mom"). Hershel uskoo zombiet kuolleiksi ja tiedottomiksi siinä vaiheessa kun näihin kohdistetaan hirveää ulkoista väkivaltaa. Jauhelihaksi muuttuva zombie ikään kuin konkretisoi hänen mieleensä että kukaan elävä ei voi selvitä sellaisesta. Tämä on eksistentiaalisesti vakuuttava. (Itsekin olen nähnyt junan alle jääneen. Ja on hyvin vaikeaa uskoa että mikään ylösnousemus henkiinherättää sellaista!) Mutta tietenkin tämä on filosofisesti epätyydyttävä. "Walking Dead" tuokin kolmannessa tuotantokaudessa Miltonin joka uskoo että zombieihin jää jokin kaiku tietoisuudesta. Hän vakuuttuu vasta kun pitkäkään elossaolevaan ihmiseen tehty kelloon ehdollistaminen ei aikaansaanut minkäänlaista tunnistumis-ehdollistumisreaktiota zombiessa.

Hershel katsoi ulkoisia piirteitä. Ja Miltonkin mittasi ulkoista käyttäytymistä. Ja nämä ovat kvalian kannalta mielenfilosofisesti irrelevantteja. Sillä kvaliaan ei ole pääsyä. Tästä kuitenkin seuraa ongelma. Sillä jos me olemme empiristejä voimme aivan oikeasti sanoa että tietoisuus on se joka selittää havaitsemamme käytöspiirteet joita kutsutaan tietoiseksi käyttäytymiseksi. Ja tämän ulkopuolella ei ole mitään selitettävää. Jos siis zombieilla on kvalia, se ei ole yhtään mitään jota empiristin täytyisi selittää. Se että empiristiltä vaatii kvalioiden tutkimista ja selittämistään on perimmiltään sekin vain hieno tapa sanoa että "naturalismi ei voi selittää miten einaturalistinen mieli toimii naturalistisessa ruumiissa."
1: Kvaliapuolen ongelmia harvemmin tuodaan esiin silloin kun puhutaan ihmisten kuolemasta. Sielukonseptissa on vahva sävy jossa kuolleen ruumiilla ei ole tietoisuutta. Että kuoleman jälkeen sielu siirtyy tuonpuoleiseen. Mutta tosiasiassa kvalia-ajatuksen perusongelma on se että kuoleman ja eitietoisen yhteys on aina vain pinnallinen ja empiirinen havaitsemiseen perustuva. Mistä esimerkiksi oikeasti voidaan sanoa että ruumiilla ei ole kvaliaa? Neuronitoiminta ja muuhan on vain pinnallisuutta ja epätyydyttävää. Mistä siis tiedämme että ruumis ei koe kremaatiota ja säily vielä poltetussa tuhkassakin? Mehän vain päättelemme ruumiille puhuesseammekin, että ruumis ei kuuntele vaikka tosiasiassa ruumis ei vain vastaa. Joka tavallaan korostaa sitä miten tässä ei ehkä ole mietitty kaikkia asioita ihan loppuun asti kun kvaliasta manataan, kuten yleistä on, jonkinlaista vakavien filosofien hyväksymää uussielua.

Jos kvaliaa ei voi havaita käytöksessä eikä aivokuvassa, miksi naturalistien pitäisi selittää se? Koska se on joku empiirisesti havaittu ilmiö? Miten niin voi jos sitä ei voi havaita mitenkään? Tässä siis tavallaan luodaan selitettäväksi jotain jota ei ole mikään velvollisuus selittää. Sillä selittämättä jättämisestä ja koko konseptin irrelevantisoimisesta ei tule mitään ristiriitaa naturalistiseen ajatteluun. Ei ole mitään joka täyttäisi selitettävän ilmiön ominaisuudet. Eikä mitään jonka ohittaminen johtaisi sisäisesti ristiriitaiseen fysikalismiin. Itse olen käytännössä varma siitä että kvalia onkin eräänlainen pseudo-ongelma. Jotain jota rationalistit laativat rationalistien ehdoilla mutta joita he esittävät empiristisinä ongelmana empiristeille. (Mikä ei falsifioi kvalioita. Teoria kvalioista on lähempänä sitä luokkaa jota pahat naturalistit kutsuvat nimellä "eivät edes väärässä".)

Lopuksi pieni huomautus determinismistä.

Klusendorf ottaa esille vielä omituisen asian. Nimittäin motiivin ja sosiaalisuuden. "Jenner’s speech, however, suffers from an even bigger flaw. If everything about human beings can be reduced to predetermined patterns of synapse firings in the brain, why is he trying to persuade his guests to adopt his point of view? After all, their thoughts are also predetermined by their individual synapses, meaning they are not free to think any differently than they already do. Thus, in the very act of trying to persuade, Jenner undermines his own case for determinism. His predetermined thoughts can be no more rational than theirs."

Tämä kohta on jotain joka on äärimmäisen yleistä ihmisillä jotka ovat huonoja mielenfilosofiassa. Jos otamme determinismin, sen kohdalla on syytä huomata että ihmisen kokemat motiivitkin ovat deterministisiä. Jennerin toiminnan takana voi siksi olla vaikkapa se, että evoluutio on ohjannut ihmiset olemaan sosiaalisia. Plantingaa mukaillen voisi korostaa että evoluutio tukee toimintaa joka edistää elossaoloa. Ja yhteistyö ja sosiaalisuus ovat tässä hyvin tehokkaita niin susilaumoilla kuin ihmisilläkin.

Lisäksi puhe on aistiärsykkeitä joihin deterministi reagoi kuten muihinkin ulkoisiin ärsykkeisiin. Puhe voi muuttaa mieltä kuten päinputoava kivi voi aktivoida ihmiset siten että he mekaanisen deterministisesti laittavat silmät kiinni ja väistävät kiveä. Tai jäävät sen alle. Determinismi ei tarkoita että mielipide ei muuttuisi. Se tarkoittaa vain sitä että maailman muutokset ovat lainomaisia ja niissä ei ole sattumaelementtiä.

Toisaalta Klusendorf sekoittaa myös vakaumuksen ja rationaalisuuden. Jos ihminen uskoo determinismiin niin hän voi silti ajatella että joku ajatus on rationaalisempi ja paremmin perusteltu kuin toinen. Jopa stoalaiset uskoivat että ihmisen kohtalo oli ennaltamäärätty, mutta hekin arvostivat ataraksian tavoittelua ja apatheiaa, tunteiden hillintää. Syynä on se, että vaikka ihmisellä ei ole mahdollisuutta valita kohtaloaan ja mieltymyksiään, osa tavoista on silti kunniakkaampia. Näitä konsepteja ei vain ole sidottu vapaaseen tahtoon.
1: Hyvin harva korostaisi determinismin ongelmia kalvinismissa. Jossa on predestinaatio, eli determinismi yhdessä Jumalauskon kanssa. Kukaan tuskin sanoo että kalvinistit ovat idioottimaisia puhuessaan uskostaan vain siksi että he ovat pelastukseen determinoituja. Että he eivät ole enemmän oikeassa kuin joku muu jolla on eri vakaumus. Kalvinistit katsovat että jotkut ovat predestinoituja väärässoloon ja helvettiin. Minä taas katson että jos determinismi on tosi, on moni teisti kyllä determinoitu olemaan järkähtämättömällä ja tyhmällä tavalla idiootteja. Sama asia tavallaan tämä.

Lisäksi Klusendorf sotkee asiaa pahasti jo siinä että hän sekoittaa fysikalismin determinismiin. Tosiasiassa jos tutustuu vaikkapa Balaguerin "Free will as open philosophical problem" -kirjaan voi huomata että determinismi ja inkompatibilismi eivät ole ainoat pelit kaupungissa. On moniakin "puhtaasti fysikalistisia/naturalistisia suuntauksia" joissa esimerkiksi otetaan kvanttifysiikan indeterminismi huomioon. (Moni ei hyväksy sattuman olevan mikään joka pelastaa vapaan tahdon, mutta determinismiä se ei voi olla by definition.) Ja toisaalta vapaa tahto voidaan määritellä siten että täysin mekanistinenkin aivo voisi tuottaa vapaan tahdon. (Olen aivoni joten miksi päätöksen pitäisi tulla niiden ulkopuolelta. Entä jos vapaa tahto on juuri se että minun aivoni toimii ja päättää nostaa kättäni, eikä siten että ulkopuolinen taho pakottaa ruumiini tekemään nostamaan käteni vintturilla jolloin minun ruumiini liike on hänen vapaan tahtonsa seurausta. Kunhan hänen aivonsa tekee tämän vapaaehtoisesti.)

Hyppy determinismiin on siis sekin "varsin liikaa". Ja tämän loikankin jälkeen ja sen hyväksymisen jälkeen determinismiäkin käsitellään päin persettä. Kaiken kaikkiaan Klusendorf on siitä mielenkiintoinen että hän tiivistää klassisen argumentiston juuri ne soveltamistavat jotka ovat yleisiä niiden parissa jotka lähtevät teologian ymmärryksen kautta dilentantisoimaan mielenfilosofiaa ja kognitiotiedettä. Niillä lienee jokin yhteys rationaalisen ihmisen ajatustenpyörittelyyn. Mutta on niitä pirun vaikeaa silti nähdä mitenkään pätevinä juttuina. Ne lähinnä kertovat että ihmisellä on rationaalisuuteen kykyjä, mutta niiden vahvuusalueet ovat jossain ihan muualla. Ja kenties olisi kaikkien mielenterveydelle parasta jos sinne vahvuusalueelle mentäisiin. Sillä kokemukseni mukaan tämäntyyliset ihmiset eivät opi virheistään, joten virheilylle ei ole mitään kunniallista tekosyytä.

Klusendorfin argumentaatio nimenomaan tämän fysikalismin/naturalismin kritiikin kohdalla onkin jossain mielessä hyvinkin verrannollinen käveleviin kuolleisiin. Argumentissa ei ole eloa, mutta silti massoina pyörivät ympäri internettiä, yrittäen mahdollisesti vaania, viedä ja ahmia mennessään mahdollisimman monien aivoja. (Käännytystyö.)

burarum

"Please, leave me alone. I intend to be flesh and blood, not airy philosophy, for there has never yet been a philosopher who could endure a toothache patiently, even though they all write as if they had risen above human suffering and misfortune."
(William Shakespeare, "Much ado about nothing")

William Shakespearen ylläoleva lainaus koskee filosofien stoalaisia hyveitä. Sen vihjeenä on tarjota tärkeä muistutus siitä miten vähempään tyytymistä ja kärsimyksen sietämisen jaloutta korostavat ovat usein sen verran varakasta väkeä, että he itse eivät joudu kokemaan näitä vaivalloisuuksia. Tai kuten itse olen asian sanonut, on helppoa vaatia toisilta asioita kun oma perse ei ole tulilinjalla. Sama koskee nykyään oikeistolaissävyttynyttä optimismia, joka ei toki korota kärsimysten kestämistä stoalaisittain vaan on monta astetta hedonistisempaa.

Näitä asioita oli mukavaa miettiä tänään hammaslääkärissä. Kun minulle tehtiin juurihoitoa. Jotkut minua paremmin tuntevat saattavat tietää että minulla on melko merkittäviä ihmisiin luottamisen ongelmia. Ja muutamat heistä saattavat muistaa että pelkään hammaslääkäriä ihan sikana. Näitä asioita oli mukava miettiä kun joku toinen pitämässä syntistä renessanssiajan jälkeistä teknologiaa surisemassa pääsi sisällä samalla kun täysin mätä hammasjuuri purskauttelee maailman toiseksi pahinta koskaan maistamaani asiaa suoraan suusta suuhun. (Omasta. Ei hammaslääkärin.) Kaiken kaikkiaan en liikkunut ja kukaan ei kuollut.

Ei minulla muuta.

sense and nonsensibility (eli tiederunkkarius vai paatunut naturalismi)

Päivitän blogia melkomoista tahtia (4600 tekstiä muutamassa vuodessa). Moni tuntuu sekoittavan tämän (a) älykkyyteen (b) tarkkanäköisyyteen (c) sujuvasanaisuuteen. En kuitenkaan ole mikään nerokas tai muutekaan näppärä kyhäilijä. Pikemminkin tausta selittyy "Ei oo totta" -blogin huomauttamilla puolilla. Pääasiassa tottumuksella. "Ja nyt tulee se bisnessalaisuus: Valmistelen tunnin puheenvuoroa noin 15 minuuttia. Se kuulostaa tietenkin idiootilta. Asiakas maksaa usein tonneja, ja minä muka hutaisen koko homman kasaan vartissa? Kysymys ei olekaan siitä. Kysymys on siitä, että olen kirjoittanut työkseni 17 vuotta ja kouluttanut 14 vuotta. Tänä aikana olen koonnut sellaisia toimintamalleja, että pystyn puhumaan tunnin verran tiukkaa asiaa vartin valmistelulla. Tiedän tarkkaan, mistä on hyötyä ja mistä ei. Asiakas ei maksa minulle vartista. Hän maksaa minulle 17 vuodesta."

Paitsi että minulle ei maksa kukaan, koska olen amatööri. Ja amatööriydessä on tavallaan kysymys rakkaudesta. Tämä blogi syntyy pakkomielteisyydestä. Jota moni pitää jopa huonona. Esimerkiksi ihmiset voivat olla huolissaan siitä miten jatkuva asioiden pyörittely polttaisi loppuun. Miten ponnistelu ja kiinnostus kenties vääristävät todellisuudentajun. Ja miten maailmassa on muutakin kuin sammakonkudun punnitseminen.

Ja rakkausteema sitoo minut Rauno Räsäsen tuoreeseen blogaukseen siitä miten mielenhäiriö ja tarkkanäköisyys ovat vaikea asia. "Sanotaan, että rakastunut ihminen näkee todellisuuden epärealistisesti, ruusunpunaisten silmälasien läpi. Elämässä on hohtoa, mielekkyyttä ja intohimoa. Silti tämänkaltainen elämänilo muistuttaa monien, ainakin kyynisempien ihmisten, myös psykiatrien mielestä ‘psyykkisesti häiriintynyttä’ ja siten ‘epänormaalia’ tilaa [positiivista ‘skitsofreniaa’]: ihminen on hormonien ‘ylettömän’ vaikutuksen vuoksi mennyt ‘sekaisin’, siis rakastunut. Asian voi kuitenkin nähdä aivan toisin. Vladimir Solovjov kysyykin: entä jos asia on juuri päinvastoin. Jospa juuri rakastunut näkee elämän realistisesti ja oikein eli elämisen arvoisena, koska hänellä on siihen rakkautensa vuoksi syy, jonka vaikutusta ei voi torjua kokematta suurta tuskaa ja ikään kuin paaduttamalla itsensä." Lausunnossa korostuu miten rakkaus muuttaa perspektiiviä. Ja tämä perspektiivien ero on se joka sitten saa ihmiset huolestumaan vaikka siitä että joku taas jaksaa jauhaa kaikenmaailman jeesusteluasioista. Tai viitsii punnita sammakonkutua.

Tässä kohden kysymys on tietysti totuuden sijasta merkityksessä. Esimerkiksi itse painin sen kanssa miten skeptikkona ja tiedearvostavana kohtaan toistuvasti erilaisia nimityksiä. Sellaisia kuin "paatunut skientisti" ja "tiederunkkari".

Näistä paatunut skientisti tietysti viittaa vanhahtavaan näkemykseen jossa objektiivinen ja subjektiivinen leikataan toisistaan erikseen - näkemys jota Quinen kannattajana pidän äärimmäisen vieraana. Silloin objektiivisesti ajatteleva olisi stoalainen, ihanteena olisi tunteiden tukahduttaminen. Korostan että tunteminen, tärkeänä pitäminen ja koettelu ovat eri asioita. Merkitys ei ole dogmaattisuuden ja irrationaalisuuden synonyymi. "Paatunut naturalisti" vihjaa että olisi jokin puhdas järki joka lamauttaisi ihmisen.

Siksi "tiederunkkari" onkin parempi ja jossain määrin mieluisampi käsite. Se kun muistuttaa siitä, että jos "Nietzschen sanoin [ja Foucault’n myötäilemänä] tieto ja tiede ovat vallanhimoisia ‘viettejä [siten myös de facto ‘rasistisia’]." niin tässä tehdään tunteista lokerikko joka vaikuttaa ihmisiin. Ja jos näin voidaan tehdä, niin täsmälleen sama osuu myös rakkauden käsitteeseen. Jos voimme objektisoida miltä tuntuu olla rakastunut ; Jos voidaan sanoa että "rakkaus vaatii kuuliaisuutta" ja että se on "perimmältään spontaani tila", "johon ketään ei voi pakottaa - ei itseään eikä muita?" niin tehdään yleistys joka nähdään jotenkin yleisinhimillisenä. (Jossa esimerkiksi oletetaan myös se että oma muisti on varmaa ja kertoo jotain realistista ja että tämä omaa itseä koskeva kokemus voidaan yhdistää muihin ihmisiin.) Ja tästä tehdään peräti normatiivinen ihanne.
1: Kuitenkin jostain syystä näissä maailmoissa aina kerrotaan mitkä maailmankuvat ja merkitysketjut antavat oikeaa merkitystä ja mitkä kiistävät sen. "Tiederunkkari" käsite muistuttaakin siitä että tosiasiassa "rakkauden" ja "vietin" eritteleminen toisistaan on sekin itsessään normatiivinen luokitelma. Joka kertoo lähinnä siitä että rakkauskin on tavallaan vain vietti jota arvostetaan. Tiederunkkari voi olla kiinnostunut asioista tavalla joka muistuttaa syvästi rakkauden innostunutta pakkomielteisyyttä.
2: Itse asiassa takana on myös dualistisuuden filosofia. Eli väite siitä että tiedetään minkälaisia mieli, rakkaus ja vietit Todella ovat. Siinä rakkaus itse asiassa yritetään erottaa omaksi metafyysiseksi essenssikseen, joka on eri tasolla kuin vietti. (Vietit taas sitten, kenties, olisivat redusoitavissa hormoneiksi ja näin saadaan ero rakkauden ja kiiman välille.) Kuitenkin objektiivisen ja subjektiivisen tiukka erottelu toisistaan unohtaa sen, että tosiasiassa jos naturalistit ovat oikeassa niin tunteet ovat aivotoimintaa, niin tosiasiassa mitään tiukkaa erottelua ei edes voida tehdä. Olisi lähtökohtaisesti väärin väittää että empiria olisi tunteettomuutta. Tai että tiede rajaisi tunteet todellisuuden ulkopuolelle. (Saahan sitä väittää että humanistit ovat kieltämässä tunteita koska pian vain rakkaus olisi sallittua. Roskapuhetta ja pelottelua se silti olisi.)

Voidaankin jopa sanoa että klassinen tapa väittää että merkitys on subjektiivista ja objektiivisen tavoittamattomissa on itsessään maailmankuvallinen oletus. (Vaikka moraalia kenties koskee "is-ought" -ongelma, voidaan ihmisten mieltymyksiä ja tunteita lähestyä. Eli emootiot ovat sitten hyvinkin empirian piirissä ; Joka muistuttaa suhdettani evoluution ja moraalin selittämisen välillä. Jos katsot että yhteistyö on moraalista niin evoluutio kyllä selittää sen. Se nimittäin selittää miksi teemme yhteistyötä, evoluutio itsessään ei vain todista onko tämä yhteistyö sitten eettisyyttä vai ei.) Ja tämän huomion jälkeen se että jossain on tai ei ole merkitystä tai maailmankuvallisuutta on merkityksetöntä. Monesti näyttää että asioita kritisoidaan tuomalla esiin niiden taustamaailmankuvia. Nämä huomiot ovat kuitenkin "enemmänkin triviaaleja kuin epätosia". Kun kaikessa on merkitystä, arvotyhjiötä ei koskaan ole. (Ja näin ollen ideologioihin fiksoituminen on vähän sitä että kun ainut työkalu on vasara niin kaikki ongelmat näyttävät nauloilta.) Empiirisyyden täsmällisyys ja toistettavuustavoitteiden vastakohta ei olekaan subjektiivinen tunnehöttö vaan tarkkaavaisuuden puute, ignorointi. Kysymys on siitä koetellaanko asioita tarkkaavaisesti vai uskotaanko omiin juttuihin dogmaattisesti eskapistisesti kokemuspiirin vaikutussuhteet ja tapahtumien säännönmukaisuudet ja muut vastaavat niiden ilmenemisluonteet irrelevanteiksi tuhahtaen.

Itse asiassa voidaan jopa sanoa että jos toimitaan Peircen hengessä niin merkityksiä ei lähinnä haeta metafysiikasta. Tietyt kysymykset ovat enemmän hybristä kuin toiset. Ja vaatimus ehdottomasta Totuudesta ovat jotain jotka sopivat loogisille positivisteille ja Alvin Plantingan kaltaisille kirkonmiehille. Nämä liian suuret kysymykset ovat vain jotain jotka on ikään kuin pakko läimiä vessan seinälle. Itse kutsun tätä elämäntapaani enemmänkin immersiiviseksi suhteeksi elämään. (Eletään kuin maailma olisi totta. Koska se kenties on.) Siinä aistit ovat oleellisia, ja empiriassa ja tieteessä on yksinkertaisesti kysymys siitä että tarkkailetko asioita vai onko maailma ja oma elämäsi niin merkityksetön että haluat ignoroida sitä niin paljon kuin mahdollista ja sen sijaan elää eskapistisissa kuplissa jotka koskevat ulottumattomissasi olevaa "mahdollisimman puhdasta metafysiikkaa" ja vaikkapa tuonpuoleista. ; Totuutta koskee erikoinen ajatus jonka "Olemisen porteilla" -blogissa ilmaistiin nasakasti : "Itse tietysti olen sitä mieltä että meidän tulisi olla totuudellisia ja rehellisiä - arvostan totuutta ja pyrin siihen. En kai muutoin opiskelisi filosofiaa? Mutta tiedostan kuitenkin, että totuuskin on arvo. Se ei ole mikään annettu päämäärä, vaan se on inhimillinen konstruktio. Vain ihminen voi pyrkiä totuuteen, koska vain ihminen kykenee arvottamaan asioita normatiivisesti." Itse yritän vain tietää ja olla viisas. Tavoitteeni on siis tavallaan vain "monta kertaluokkaa vaatimattomampi". Ja tämän eron tiedostamisen vuoksi tiederunkkariuteni on väärinymmärretty. (Voi kyynel.)

Minun tehtäväni ei ole tuomita pömpöösejä metafysiikattoman tiedon vaatijia joille kuitenkin kelpaa sitten täydellinen metafysiikka kun se hivelee heidän omaa maailmankuvaansa. Jos eskapismi on heidän ratkaisunsa, en voi heitä - ihan maailman minulle ilmenevän maailman varsin kenkkumaisen luonteen vuoksi - ainakaan syyttää mistään. Mikään rakkauden luonne, edes tiederunkkarius, ei tule pakottamalla. En ole sentään tiederaiskari.

Stoalaisina ilman todellisuudentajua

Optimistit ovat ärsyttäviä. Tämä on itse asiassa sen verran yleinen reaktio, että optimistien puolella tämä tiedostetaan. Jari Sarasvuo on esimerkiksi tunnettu siitä miten hän suhtautuu kriitikoihinsa.

Fantasiakirjailija Vera Nazarian kertoo "The Perpetual Calendar of Inspiration" -kirjassa optimismin puolustuksen. Hän aloittaa huomiolla "People who are too optimistic seem annoying." Hän jatkaa että tässä on kysymys vääränlaisesta optimismista. "This is an unfortunate misinterpretation of what an optimist really is." Hän korostaa että optimisti ei ole denialisti, sokea tosiasioille tai elämän julmille tosiasioille. "An optimist is neither naive, nor blind to the facts, nor in denial of grim reality. An optimist believes in the optimal usage of all options available, no matter how limited. As such, an optimist always sees the big picture. How else to keep track of all that’s out there? An optimist is simply a proactive realist." Hän jaotteleekin optimismin ja pessimismin ongelmanratkaisukeskeisyyden kautta "An idealist focuses only on the best aspects of all things (sometimes in detriment to reality); an optimist strives to find an effective solution. A pessimist sees limited or no choices in dark times; an optimist makes choices." Lausumassa on jotain joka taatusti kelpaisi Jari Sarasvuolle.

Itse, näin tunnettuna kyynisenä synkistelijänäkin, kykenen huomaamaan että usein pessimismillä myydään apaattisuutta ja korostetaan omaa uhristatusta jossa kaikki mahdolliset ongelmat ovat jonkun muun syytä. Tämä on valinnan ja vastuun pakoilua. Ja tässä mielessä Nazarian ja Sarasvuo ovatkin hyvin oikeassa.

Lisäksi optimismi ymmärretään hyvin usein väärin. Tästä hyvänä esimerkkinä on Leibniz ja hänen "paras mahdollisista maailmoistaan". Voltairehan pilkkasi tätä mallia hyvinkin klassisen pahan ongelman kaltaisilla argumenteilla. Niissä ideana on se, että maailmassa on ikäviä asioita, jotka eivät vastaa niitä paratiisihaaveita joita ihmisellä on. Leibnizin maailmassa näin ei ollut. Kenties osuvamman - toki hitusen virheellisen mutta kuitenkin vähemmän väärän - tulkinnan saisi jos Leibnizin "paras mahdollinen maailma" tulkittaisiin "ainoana maailmana" ; Korostuisi ainakin se, että Voltaire oli idealistisempi kuin Leibniz. Ja siksi Voltairen kritiikki oli vähemmän relevanttia kuin mitä ensi vilkaisulla voisi luulla.

Kuitenkin myös pessimismi ymmärretään usein väärin. Pessimismi rinnastuu helposti likimain ainoastaan Schopenhauerin tyylinen todellisuuspakoiseen asketismiin, jossa omat halut nähdään  - vähän buddhalaiseen tapaan - jonain jossa elämäntahto ohjaa halujen avulla ihmisen kärsimään. Siksi todellisuutta paetaan ja halut minimoidaan jolloin syntyy ongelmia välttävä passiivinen asenne.

Kuitenkin jos katsomme kyynistelyn historiaa, voitaisiin hakea apua stoalaisuudesta. Siinä fortuna oli asioiden ytimessä. Kukaan ei ole tässä maailmassa immuuni epäonnenpotkuille. Tämän taakse nähtiin kohtalonomainen, täysin deterministinen ohjailu jossa kohtalo ohjasi ihmistä taviolla jotka olivat ihmisen itsensä kontrollin ulkopuolella. Stoalaisuuden ideaalissa ei kuitenkaan lannistuttu. Siinäkin tehtiin se mikä voitiin ja muu oli fortunan huomassa.

Ja tässä mielessä passiivinen pessimisti on idealisti samaan tapaan kuin stereotyyppinen optimisti ei tunnusta elämän rajuja realiteetteja ja on siksi idealisti. Molemmista löytyy myös pragmaattinen puoli.
1: Tosin usein tätä "pragmaattisuutta" käytetään omituisesti. Moni optimisti kannustaa ja väittää että he eivät ole todellisuutta kieltäviä. Mutta he kuitenkin tosiasiassa vähättelevät ongelmia ja suhtautuvat maailmaan hyvinkin naivin idealistisesti. Rehellisesti sanoen tämä ei ole pelkästään optimismissa ; Pragmatismin perusongelma näyttää aina olevan se, että se toimii "piiloideologisesti". ; Pragmaattisuutta ja ideologiattomuutta korostavat utilitaristiset konservatiivit ovat tunnettuja siitä että he eivät muista sitä että utilitarismissa "hyöty" on määriteltävä ennen kuin sitä kohti voidaan mennä. Ja että tämä on idealistinen valinta.

Se, mikä minua itseäni ärsyttää optimisteissa on se, että he ovat käytännössä stoalaisia ilman todellisuudentajua.

Sillä kun katsomme maailmaa, voimme huomata että silloin jos meillä on pieniä huolia, hakeudumme mieluummin optimistien pariin - tämä toimii ja psykologiatieteen mukaan se toimii juuri olemalla idealistista, todellisuuspakoista, positiivisuutta jossa mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja ei käsitellä realistisesti. He saavat meidät hyvälle tuulelle. Emme hakeudu pessimismin pariin jurottamaan, koska tämä latistaisi tuulemme. Kuitenkin sitten kun ongelmat pahenevat, ei voida olla huomauttamatta siitä että optimismi on haitallista masennuksessa. Optimistit pahentavat ongelmaa, ihan psykologiatieteen valossa. Jos isoissa vaikeuksissamme menemme optimistin luokse, teemme hallaa itsellemme. ~ Kaltaiseni kyyninen realisti sanoisi asian niin, että optimisti ratkaisee ongelmasi jos sinulla ei oikeasti ole mitään ongelmaa. Pessimististä ei ole hyötyä edes silloin. Ja pahinta on se, että jos sinulla on ongelma, voit aina optimismilla sitä pahentaa. Ja että optimismista on sitä vähemmän hyötyä mitä enemmän sitä apua tarvitsisi.

Siksi en siedä esimerkiksi eräässä nyt nimeltä mainitsematta jäävästä naistenlehdestä napattuun ideaan, jossa optimismia korostettiin arvokkaana koska optimistit onnistuvat olemaan stoalaisen asenteensa avulla illuusioita puhkovia. Että jos ravintolan hidas palvelu ärsyttää, optimisti voi helpottaa oloa paljastamalla oman ärsyyntymisen pikkumaisuudeksi. Tämänlainen optimismin vaikutus on toki mielestäni totta, mutta se toisaalta juuri alleviivaa sitä että optimismin korostaminen kaikissa elämän ongelmissa muuntuu helposti ongelmien vähättelyksi. Jotkut ongelmat ovat omaa pikkumaisuutta, ensimmäisen maailman ongelmia. Aitojen katastrofien rinnastaminen näihin pikkumaisuuksiin on kuitenkin syvä ja halveksuttavaa suhteellisuudentajuttomuutta.

Home sweet Rome ; Kaikki tiet vievät kohtaloon

"Rooma" -televisiosarjassa alkutunnuksessa on roomalaiseen mosaiikkiin viittaava "vaakakallo", joka heilahtelee puolelta toiselle. Se kuvaa hyvin sarjan henkeä. Se on valinnut historian tulkintaan tavan joka on konservatiiveille luultavasti hieman vieras, mutta joka toimii televisiodraamassa melko hyvin.

Konservatiivit kun ovat tunnetusti selittämässä historiaa kaavalla "koska näin kävi, ei olisi voinut käydä mitenkään muuten". Tällöin luodaan loisteliaita selityksiä, joissa strategia ja yleinen pätevyys nousevat selitykseksi. Rooma oli siitä mahtipontinen, että aihetta käsittelevä televisiosarja olisi voinut valita tämänlaisen maalailevan kuvan, joissa läpipaistaa vahva lopputulosharha. ; Mutta sarja on valinnut enemmänkin näkökulman, jossa lopputulokset eivät ole mitenkään ennalta-arvattavia tai muutenkaan selviä. Vallantavoittelussa on käänteitä ja voitonkaan hetkellä ei voi olla aivan varma siitä että tilanne ei jo seuraavassa jaksossa käänny aivan päinvastaiseksi. Tämä tekee historian etenemisestä yllättävän ellei peräti satunnaisen. Juonittelua on tietysti miellyttävämpää seurata, kun käänteitä ei voi ennakoida muuta kuin sillä että ne on jo valmiiksi luettu historiankirjoista.

Ensimmäisen tuotantokauden suurilinjaisin tarina on se, miten Caesar kuolee siksi että yhden hänen sotilaansa, Lucius Vorenuksen, vaimo, Niobe, oli käynyt vieraissa ja saanut lapsen. Syyseuraussuhdetta ei voi hallita. Vorenus ei ollut suuri tai merkittävä ihminen jonka menemisiä - saati tämän sukulaisten tekemisiä - olisi voinut valvoa. Kuitenkin ketju on selvä. Hän oli käynyt vieraissa koska hänen miehensä kotiin tulevat palkkatulot olivat loppuneet. Ne olivat loppuneet byrokraattisen virheen vuoksi ja mies olikin elossa. Tämä piti salata, koska muutoin Vorenus olisi kunniansa vuoksi todennäköisesti tappanut vaimon tai ainakin äpärälapsen. Asia kuitenkin vuotaa esiin Vorenuksen ystävälle, Titus Pullolle. Joka on Octavianuksen kouluttaja. Ja Octavianus vuotaa sisarelleen Octavialle mielestään harmittoman salaisuuden kun tämä vaatii luottamuksen osoittamista. Sisar taas on liitossa Caesarin vihollisen Servilian kanssa ja kertoo ohimennen saaneensa veljestä iri . Myöhemmin Vorenuksesta tulee senaattori ja tieto merkitsee. Sillä kukaan ei uskalla puukottaa Caesaria kun hurja Lucius Vorenus on hänen kanssaan. Ja salaisuuden paljastaminen saa Vorenuksen poistumaan paikalta.

Tämänlainen tragedia on siitä erikoinen, että on hyvin vaikeaa nähdä onko kyseessä hamartia, jossa diktaattori saa kostonsa kohtalolta vaikka olisi miten taitava ja ovela. Silloin oikeus vallitsee ja vääjäämättä rankaisee erehtyneitä ja hairahtuneita. Toisaalta tämänlainen voi olla osoitus siitä että maailma ei ole ennustettavissa ja hallittavissa vaan satunnainen. "Rooma" on- mitä ilmeisemmin tietoisesti - tehty siten, että tähän kysymykseen on erityisen vaikeaa saada vastausta. ; Se jättää hyvinkin usein asioita tulkinnanvaraiseksi. Ei esimerkiksi ole selvää pelästyykö Niobe Vorenuksen vihaa ja putoaa parvekkeelta vahingossa, vai tekeekö hän tietoisen itsemurhan. Molemmat ovat aivan soveliaita mahdollisuuksia.

Kuitenkin sarjaa seuratessa näyttää että Lucius Vorenus ja Titus Pullo ovat keskenään hyvin erikoinen parivaljakko. He ovat enimmäkseen ystäviä ja joskus lyhytaikaisesti vihoissa. Lucius Vorenus on hyveellinen, yritteliäs, älykäs ja vakava hahmo, joka luottaa Rooman historiaan ja jumaliin. Pullo on sen sijaan iloluontoinen, ei kovin hyveellinen, hän on hedonistinen eikä kunnioita rituaaliperinnettä. Kuitenkin kun katsotaan näiden hahmojen toimintaa, Vorenus saavuttaa asioita mutta yleensä lyhytaikaisesti. Pullo on aina pohjalla odottamassa. Ja jumalat. Ne tuntuvat kuuntelevan tätä varsin raakaa miestä. Kun Titus Pullo pyytää Jumalilta, hänelle vastataan. Vorenus tuntee hyveet paremmin ja on kaiken kaikkiaan säädyllisempi ja kunniallisempi, mutta hän on yleensä omillaan.

Näin ollen voidaan sanoa, että Vorenuksen kohdalla on rooman ajan teatteritaiteeseen sopiva tragedianhahmo ja Pullo on komediallisempi. Sillä klassisessa draamassa onneton loppu ei johdu onnettomuudesta, vaan kohtalon vääjäämättömyydestä. Vorenuksen hamartia on hybris. Pullo on stoalainen ja ottaa kärsimykset vastaan tyylillä. Siksi on tarinankerronnallisesti sopivaa tulkita että sarjassa olevat sattumukset kasautuvat tragedian kaavaa noudattaen. Kysymys ei ole sattumasta - paitsi silloin kun joku saavuttaa väliaikaisen edun jolloin hänen vääryytensä korostuu siten että hänelle annetaan valtaa ja näytetään miten hän käyttää sitä. ~ Vorenuskaan ei aluksi arvosta Caesaria, mutta lopulta hän antaa lahjuksia sotilasveljelleen jotta tämä suosittelisi hänen legioonalaistovereilleen huonon diilin, Rooman parhaaksi. Hänen kunniallisuutensa on enemmän etikettiä ja normejen noudattamista kuin aitoa hyveellisyyttä.

Tämänlainen hybriksen tuoma ilo on lyhytaikainen. Lyhytaikainen kuin se hetki jolloin toisen tuotantokauden puolella Atia saa vapaat kädet kiduttaa Serviliaa. Julmuus järkyttää jopa hänen kidutuksesta vastaavaa orjaansa, joka päästää Servilian pakoon.

Minun silmiini tapahtumat näyttävät kuitenkin pääosin kaaoottisilta ja satunnaisilta. Sillä kokemukseni maailmasta ei vastaa tarinankerronnan teorioita, ikään kuin tiivisty tarinankertojien keskinäisesti valitsemaan teoretisointiin joka luo lokeron johon he muita ihmisiä sovittavat. Tämäkin voidaan nähdä hybrikseksi. Kenties tämän vuoksi sarjaa tehtiin vain kaksi tuotantokautta. Toki äärimmäisen mahtipontisesti, kuten asiaan sopiikin. Sarja mukaileekin historiaansa ja tarinankerrontaan valitsemiaan konventioita tältä osin varsin kokonaisvaltaisesti. Miltei kuin asia olisi ennalta ylhäältä päätetty.

Sankarit muistoissamme

Jatkaakseni eilistä "metkaa analogiaa" otan esille Gustave Flaubertin. Hän ihannoi antiikkia, ja esitti että antiikin melankolia vaikutti hänestä syvällisemmältä kuin nykyihmisten ajattelu. Menneisyyden ihailun sijaan hän otti esille sen, että epikurolaisten ja stoalaisten maailmassa oli kysymys "mustasta aukosta", välivaiheesta jona jumalat olivat kuolleet mutta Kristus ei ollut vielä saapunut. Tässä elämänvaiheessa ihminen seisoi yksin. Flaubertin "nostalgia kohti aikaa jona ei ole elänyt" viittasi rauhan aikaan. Stoalaisten ja epikurolaisten aikana  Rooma oli hyvinvoiva. Ja nämä elämänfilosofiat olivat läsnäolon filosofiaa. Ne eivät tuijottaneet tulevaisuuteen.

Antiikin ajassa muutos oli merkittävä ; Eudaimonia on tavallisesti liitetty arvioon jonka jäljellejääneet tekevät kuolleesta. Eudaimoniaa, elämän hyvyyttä ei voitu arvioida ennen kuin ihminen oli kuollut. Arvio jäi jälkipolvien tehtäväksi. Epikuros taas liitti eudaimonian siihen, että elää onnellisena. Epikuroksen kohdalla oman kuolevaisuuden kohdalla vallitsi torjuva, jopa denialistinen henki. Ei toki kuolemaignoranssi, vaan huomio siitä että tosiasiassa kun ihminen on kuollut, hän ei ole tietoinen tai elossa, joten kuolema ei ole jotain jota tarvitsee elämässään hirveästi korostaa.

Flaubert muistuttaa, että "musta aukko" on näyte ajasta johon voidaan liittää asioita jotka todella kumoavat suuresti modernin ajan "arvotyhjiöpelosta". Eikä ole ihmeellistä, että modernin ajan ateistit ottavat mielellään stoalaisia tai epikurolaisia vaikutteita elämänohjeikseen. Muutos kristillisestä tuonpuoleisajattelusta maallisempaan ei ole tältä kohden niin pelottava kuin voisi ajatella.

Älkää nyt itseänne tappako ; eli modernin ihmisen tyytymättömyys molempiin eudaimonian muotoihin.

Olen kuitenkin hieman tyytymätön. Olen niitä jotka vastaavat vanhaan hyvän elämän ongelmaan ("sika vai Sokrates") siten että on parempi olla onneton Sokrates kuin onnellinen sika. (Oma käytännön elämäni onkin johtanut sovellukseen jossa olen onneton sika.) Koen myös elokuvan nimeltä "The Life of David Gale" merkittäväksi. Siinä ihminen hankkiutuu syyttömänä teloitettavaksi vain näyttääkseen että oikeuslaitos ei ole täydellinen. Nähdäkseni tämänlaisilla uhrauksilla on arvo.

Siksi ottaisinkin elämän paradoksina. Tämän voisi tiivistää Jukka Hankamäen "dialoginen filosofia" -kirjan ensimmäisen luvun alkuun. Hän siteeraa siinä peräkkäin kahta lausetta:

"Vaarallisinta on se, jos ei ole mitään menetettävää."

(Fintelligens)

"Ei ole muuta rikkautta kuin elämä."

(John Ruskin)

Näissä lauseissa tiivistyy se, että elämässä on oltava arvoa, mutta elämä itsessään nähdään arvoksi jossa kaikki olosuhteet ovat vain olosuhteita ja välineellisessä suhteessa elämään. Ihmiset uskovat molempiin samanaikaisesti. Tämä kulminoituu eutanasiakeskustelussa. Nähdäkseni "Takkirauta" -blogin tuore teksti kommenteineen on esimerkkinä siitä, miten eutanasiakeskustelussa eutanasian puolustus keskittyy yleensä joko kärsimyksen välttämiseen, elämisenarvoiseen elämään ja/tai itsemurhan oikeutukseen ja elämän itsehallintaan. Eutanasian kriitikot taas ohittavat tämän puolen kokonaan ja he yleensä puhuvat ihan jostain muusta kuin eutanasiasta. He kertovat omista yhteiskunnallisista peloistaan. Ja siksi eutanasia rinnastuu itsemurhaan, eugeniikkaan, vanhusten surmaamisiin, yhteiskunnan säästötoimiin surmaamisin, aborttiin ja vastaaviin. Eutanasia määritelmällisesti ei ole mikään näistä aiheista, mutta ihminen näkee yhteyden ja tekee näin slippery slopen jossa eutanasian nähdään johtavan näihin asioihin ikään kuin väistämättä. ; Eutanasian kannattajat korostavat ensimmäistä. Sen vastustajat jälkimmäistä Hankamäen esiintuomaa aforismia.

Yleensä ottaen eutanasian vastustaminen voidaankin liittää toivon, hallitsemisen korostamisen, sankaruuden ja vastaavien ympärille. Eutanasiaa ei pidetä relevanttina koska (a) luotetaan että kivunlievitys toimii vaikka tiedetysti se ei tehoa eikä sitä varsinkaan tarjota riittävästi edes nyky-suomessa (b) ajatellaan että eutanasia on itsemurha ja helvettituomio lisää kärsimystä (c) ajatellaan että tuskan kärsiminen on sankarillista - ja eutanasia kuten kenties aspiriinikin pitäisi siksi kieltää jotta saataisiin kärsien jalostua maksimaalisesti ja näin saada kirkkain kruunu.

Sankaruus vaatii myös konnuuden, joten kontrastiksi laitetaan - sen eilisen "metkan analogian" mekaniikalla - jonkinlainen uhka jota pilaavat "vääränlaiset ihmiset". Siksi eutanasian vastustamisessa vahvana teemana on syvä epäluottamus lääkäreihin ja kaikkiin ihmisiin. Henkenä on, että mikään laki ei estä eutanasian sallimissa paikoissa sitä että lääkärit murhaavat ihmisiä poliitikkojen käskystä. Henkenä on sankaruuden glorifiointi, viimehetken ihmeparantumispelastus tai jokin muu. Ja tällä ihanteella peitetään katkera nykytila. Tämä perustuu nykytilan ignorointiin, joten mikään vasta-argumentti ei tälläistä asennetta muuta. Siksi arvokeskustelu eutanasiasta onkin melko turhaa. ; Kun kysymys ei ole tosiasioista vaan ihanteista joihin tähdätään tosiasioista huolimatta, ei pidä ihmetellä jos mikään puolustus eutanasialle ei voi toimia.

Kuolemantaju ja kuolemanpelko ; Vastakkaiset voimat, mutta vahvimmillaan yhdessä

Tätä ei ole tarkoitettu hirvittäväksi haukkumiseksi tai moitteeksi. Kysymys on enemmän painottamisista. Jokaisessa ihmisessä elää esimerkiksi elämän pidentämisen toivo, jopa kuolemattomuuden toivominen kuvannee useimpia. ; Toki osa odottaa konkreettista iänkaikkisuutta kun paatunut ateistikin saattaa toivoa, että hänet muistetaan hyvällä - ikään kuin antiikin eudaimonian hengessä arvioisivat hänen elämänsä hyväksi hänen kuolemansa jälkeen, eivätkä unohtaisi hänen joskus eläneen. Osa on epätoivoinen realismissaan; Tietäen että muistoa ei jää, he jäädyttävät itseään ja toivovat että heidät joskus herätettäisiin henkiin. Tämänlainen toivo on tulevaisuuteen tähtäävää, se ei elä nykyhetkessä ja realiteeteissa, vaan tulevaisuudessa ja toiveissa, odotuksissa ja unelmissa. ~ Ja samalla tieto kuolemasta on se, joka tietää että oikeasti kuoleminen on vain ajan kysymys. Kysymys ei ole siitä, kuoleeko ärsyttävä keravalainen bloggari. Aggressiivisinkaan kreationistipuukottaja voisi korkeintaan nopeuttaa prosessia, vain loppujen lopuksi muutamalla hassulla vuodella peräti.

Kuolemattomuuden toivo ei ole vastakkainen kuolemanpelon kanssa. Itse asiassa ne ruokkivat toisiaan ; Aivan kuten "metkassa analogiassani" kuvasin, kärsimys ja toivo kulkevat käsi kädessä kuin Pandoran lippaan vitsaukset joista viimeisin on toivo.

Voidaankin sanoa että ihmisessä painii keskenään pieni Ernst Becker ja Martin Heidegger. Riitelemässä hieman kuin Disneyn piirretyistä tutut pienet demoniversiot ja pienet enkeliversio hahmosta itsestään hahmon olalla. (Sinänsä mielenkiintoista, että Aku Ankalla on Aku Ankan näköinen demoni ja Aku Ankan näköinen enkeli, henkivoimissa on vahvaa mittatilaustyön tuntua. Pidän tästä ajatuksesta ja huomiosta.);
* Ernst Becker esitti "Denial of Death" -teoksessaan ajatuksen, että kaikki kulttuuri on kuolemadenialismia. Joko kamppaillaan kuolemaa tai unohdusta vastaan.
* Martin Heidegger taas korosti "Sein und Zeit":issä sitä, että tosiasiassa kunnon eläminen läsnäolossa onnistuu vasta kun hän tiedostaa kuolevaisuutensa. Ja näin kaikki syvällinen ymmärrys vaatii juuri kuolemadenialismin ylittämisen.

Miten suurimmat ongelmat on rakennettu hyvistä ratkaisuista.

Jari Sarasvuon optimismissa korostuu jonkinlainen kuoleman ja kärsimyksen mässäily joka kohtaa ikuisen ihanteen. Hän kirjoittaa "Sisäisessä sankarissa" pitkästi Terry Foxista, joka sairasti syöpää ja keräsi rahaa syöpähoitoihin. Fox kannusti itsensä ajattelemaan että mikä tahansa on mahdollista. Hän päätti juosta Kanadan päästä päähän. Hän ponnisteli tuskia vastaan, ja keräsi valtavasti rahaa. Hän kuoli kesken, hän ei saanut kuljettua Kanadan päästä päähän. Sarasvuo korosti että hän oli kuitenkin sankari, "Terryn juoksu teki hänestä kuitenkin kuolemattoman lannistumattomuuden ja toivon symbolin." Ikävä kyllä symbolin elämä on aika karua. Itse asiassa oleellista on tajuta, että symboli ei elä. Ihminen ei muutu symboliksi. Symboli on vain mielikuva ihmisestä.
1: Jos otetaan esille alaviitteeksi laittamani vitsi Darwinsetelien tuomasta toivosta, siitä että se symbolisoi tiettyä asennetta tiedettä kohtaan. ; Jos ennen valta on ollut jumalilla ja sitten hallitsijoilla ja valtionpäämiehillä, niin on kannustavaa että osassa maksuvälineistä on huipputiedemiehiä. Tämä toivo viedään pois, tietysti ; "Englannin pankki uudistaa setelisarjaansa vuonna 2017. Tiedemies Darwin saa tehdä tilaa Jane Austenille, keskinkertaiselle ja kuolettavan pitkästyttävälle kirjailijalle, jonka suppeahko tuotanto käsittää yhden romaanin, joka on kirjoitettu varmuuden vuoksi kuusi kertaa pienin muutoksin. Hurraa. Joten kannattaa hamstrata niitä kymppejä nyt, kun niillä vielä on jotain intellektuaalista arvoa." Tästä voidaan ottaa käsille se, että mitä raha tekee minun käsissäni. Se kuluu pois. Ajatus kymppien hamstraamisesta on melkoisen vierasta. Kuitenkin minulla on vahva muistikuva ja mielikuva Darwinsetelistä. Tämänlaisen muiston ja arvon symbolinen arvo selvinnee kun menen muistoni kanssa kauppaan. Eivät myy luotolla setelimielikuvasta mitään. Murhe ja tuho ja nostalgia menneeseen hyvään aikaan kun asiat olivat kunnossa ja seteleissä oikeita ihanteita ovat vain läsnä kaikessa.

Sarasvuon tekemässä Foxin glorifioinnissa on ymmärrettäviä hyviä puolia. Kuitenkin siinä on selvästi jotain hyvin makaaberiakin.
1: Hän tekee kuolemasta tapahtuman, jota katsotaan ulkopuolelta. Ihmiselämän loppuminen tiivistyy lauseeseen "Terry kuoli, niin kuin ihmiset aina lopulta tekevät." Sarasvuo ihailee symbolia, eikä ihmistä. Sarasvuon tarkoituksena on tässä estää Heideggeriläinen hereille ravistuminen ja kuolemisen tiedostaminen. Sarasvuon sisäinen sankari ei ole kuolemaa vaan tavoitetta kohti oleva olento. Intentionaalinen tavalla, joka herättäisi Heideggerissä ihmetystä ; Heideggerhän oli vahvasti erimielinen epikurolaisuuden kanssa siltä osin, että hänestä ihminen kohtaa kuolemansa eläessään. Koska ihmisellä on kyky ennakoida tulevaisuutta ja miettiä siihen liittyviä asioita, hän voi ennakoidusti kokea (verlaufend) kuolemansa. Ja vain tälläisessä tilassa transferrenssit, ideologiset leimat ja välineelliset luokittelut ja samastumiset murtuvat. Sarasvuon maailmassa kuolemaa ei ennakoida ja koeta täten, se sallitaan vain tavoitteelle. Ja juuri tämä voidaan nähdä Sarasvuon sankaruuden ytimeksi.
     1.1: Tässä mielessä - vaikka Sarasvuo ei ole epikurolainen - hän näyttää epikurolaisuudessa piilevän erikoisuuden. Epikurolainen on kuten Sarasvuo, joka katsoo elämää hetkessä ja tapahtumassa ilman vahvaa ja väistämätöntä tuonpuoleisuustematiikkaa, mutta tästä huolimatta siihen onnistutaan soluttamaan Beckeriläistä kuolemadenialismia. Tämä on selvästi jonkinlainen tapa sitoa paradoksaaliset Hankamäen sitaatit yhteen.
2: Se, että Sarasvuo ihailee Foxin "are you gonna finish my run?" -kysymystä muistuttaa hieman sitä kuin ihailisi sitä että moni on kuollut sodassa sotahuuto huulillaan. Molemmissa on samantyyppistä sankaruutta, niissä urheus ja uhrautuvaisuus kohtaa lannistumattomuuden epävarmuuden ja mahdollisen epäonnistumisen edessä. Ne ovat hienoja asioita, ideaaleja. Kuitenkin siinä on se makaaberi puoli joka näkyy monien patrioottien puheissa. ; Sodassa kuollut pappa on ihailtava henkilö jonka "tarkoitusperät" oikeuttavat ties mihin, mutta karannut ja eloonjäänyt pappa olisi maanpetturi. Kuolleen symbolin tahto voidaan omia ja sanoa että kuoliko hän homojen tanssioikeuden takia, tai siksi että tulisi typeriä viihdeohjelmia. (Mitä tähän muka voi sanoa?) Vaikka tässäkin selvästi onnistutaan yhdistämään Hankamäen keskenään jännitteiset sitaatit yhteen, silti ei voi olla vahvasti kaikertamatta se, että kuolleen symboli ja ideaali on arvokkaampi kuin elävä ihminen.
     2.1: Tälläisessä maailmassa se, että tienvarressa aplodeeraa riittävän iso joukko, joka lahjoittaa rahaa, taputtaa käsiään, tekee aaltoja, hurraa ja juhlii, ja TV -ruudut välittäisivät näkymää läpi maailman ja sillä olisi miljoonia katsojia, pitäisi jotenkin kannustaa eutanasiaa kärsimyksiinsä haluavat ihmiset tomertumaan sankaruuteen ja marssimaan terminaalisyöpäisinä maan halki kärsimyksistä välittämättä. Koriseva, koikkelehtiva ja housuunsa veriripuloiva lauma sitten saisi edustaa kaikille ihmisille hyvän elämisen ideaalia. Jokin raja hyvillä ideoilla ja erinomaisilla filosofisilla ratkaisuillakin!

Itse näkisin vankasti asian - tavalla joka on lukijalle korkeintaan "ehdotus" - että kuolema on olotila. Siitä ei pidä tehdä ongelmaa, eikä yrittää ratkaista. Sillä olotiloihin ei ole ratkaisua. ; On syytä korostaa paitsi elämän arvokkuutta, niin myös hyvän elämän merkitystä. Toisaalta elämässä monesta asiasta, kuten kuolemanpelosta, voi tulla ongelma joka on hyvä ratkaista hyvällä elämällä. Samoin kuolemadenialismiin liittyy hurahtamisia ikuista elämää kauppaavien käärmeöljymiesten mainospuheisiin tai vaarallisten uskontojen kelkkaan loikkaamista, ja ne on hyvä ratkaista kuolevaisuuden hyväksymisellä. Ongelmiin on aina ratkaisu, koska jos niihin ei olisi ratkaisua, ne olisivat olotiloja. Ne tulee yrittää ratkaista jotenkin. Vaikeaa se voi joskus olla. Mutta jos ongelmaa käsittelee olotilana, ei elä niin hyvää elämää kuin muuten voisi.

Ruumiiden ylösnousemus

Fundamentalistit korostavat ikuista muuttumatonta kristinuskoa, jossa "Raamattu" siivotaan tulkinnoista. Siis teoriassa. Käytännössä heidän uskomusperinteensä on pullollaan näkemyksiä joita alkuaikojen kristillisyys olisi pitänyt harhaoppina.

On hyvä ottaa esille uskontunnustus. Uskontunnustus on itse asiassa nähtävissä kannanottona tärkeisiin uskonopin kiistoihin. Luetellut kohdat erottavat puhdistetun kristinuskon ytimen, jonka ulkopuolelle sitten ajetaan erilaiset harhaopit. ; Tässä kohden on oleellista katsoa kohtaa "ruumiin ylösnousemus" ja verrata sitä fundamentalistiuskovaisten parissa äärimmäisen suosittuja tarinoihin joissa vieraillaan tuonpuoleisessa. Niissä ei puhuta ruumiin ylösnousemuksetsa vaan sielun ylösnousemuksesta.

Tarinat korostavat sielun ylösnousemusta. Moni fundamentalisti on tässä puolustautunut selittämällä että uskontunnustuksessa ei puhuta ruumiiden ylösnousemuksesta, vaan ruumiin ylösnousemuksesta. Eli se koskisi vain yhtä ruumista, Jeesuksen ruumista. ; Tämä perustuu suomen kielellä saivarteluun. Fundamentalisti uskoo tarinaansa koska hän tekee tulkinnan. Hän ei ainoastaan myönnä tätä tulkinnaksi.

Huvittavaa onkin, että historiallinen tarkastelu ja kielitieteellinen tarkastelu johtavat hyvin erilaiseen tulokseen.

Jos otamme "Raamatusta" 1. korinttolaiskirjeen, Paavali käsittelee luvussa 15 ylösnousemusta. Paavali opastaa kreikkalaisen kulttuuripiirin alla eläviä. Paavali selitti ruumiin ylösnousemuksesta kreikkalaisille, joilla kysymys Jeesuksen ylösnousemuksesta osui maailmankuvan ytimeen. Kreikkalainen ajattelu oli pitänyt sielua kuolemattomana ja ruumista kuolevaisena. Stoalaiset esittivät että sielu on ruumiin vankina ja vasta kuolema vapauttaa. Vähemmän hyvää elämää ja enemmän maailmanselityksellisyyttä lähestynyt Platon taas piti ruumiillista elämää varjoelämänä joka oli vain heijastuma aidosta ideamaailman elämästä.

Kreikkalaisessa maailmankuvassa ruumiin ylösnousemus vaikutti toivottomalta. Jeesuksen tarina ylösnousemuksesta oli negatiivinen, nihilistinen ja positiivisuuden imevää tuhoisaa rappioajattelua, koska siinä sanotaan että edes kuolema ei vapauttaisi sielua ruumiin vankilasta. Ylösnousemuksen toivottomuus ja filosofiset syyt johtivatkin siihen että kristittyjen oli vaikeaa käännyttää kreikkalaisia. Ensimmäisen Korinttolaiskirjeen kohdalla on Paavalin yritys kiertää tämä ongelma ja levittää kristillistä sanomaa tämänlaisessa ilmapiirissä. ; Kreikkalaisille henki oli arvokkaampi kuin ruumis ja ruumiin ylösnousemus tuntui halveksuttavalta ja irvokkaalta. Kun ruumis on vain vankila ja puutteellinen heijastuma, ajatus siitä että kristit menivät ruumiina paratiisiin tuntui saastaiselta. Paavali ei joustanut periaatteesta vaan debatoi sen puolesta ja yritti sen sijaan saada kreikkalaiset hyväksymään ruumiin ylösnousemuksen.

Temppu on tietysti vaikea. Vielä sata vuotta Paavalin kuoleman jälkeen elänyt Justinos Marttyyri kuvasikin harhaoppisiksi niitä joista selu siirtyy heti kuoleman jälkeen taivaaseen ja että ihmisten ruumis sen sijaan mätänee ja katoaa. Tämäntyyppinen ajattelu solahtaakin kreikkalaiseen filosofiaan varsin sujuvasti.

Ja tämä kulttuuriskisma on tietenkin se syy, miksi tämä dogma on pitänyt uskontunnustukseen listata. Sillä erotetaan kristittyjen näkemys muista uskomuksista. : Kaikki uskonnot ovat ajatelleet ihmisten olevan lihallisia, ja kristitytkin uskovat näin. Tätä ei lausuta ääneen koska erimielisyyden puute tekee näistä ns. hegemonisia diskursseja, joiden lausuntoluonnetta ei helposti edes tiedosteta. Siksi moni uskontunnustuksen kohta voidaankin vetää juuri ruumiin ylösnousemuksen kaltaisiin uskonkiistoihin.

Kielitiedekin tietysti komppaa tätä aatehistoriallista tematiikkaa. Jos mietimme samaa Korinttolaiskirjettä, voimme katsoa mitä "1. Kor 15:35-49" sanoo. Kohta on tärkeä, kun tarkastellaan ruumiin ylösnousemusta, sillä tämä kohta käsittelee juuri tätä. ; Ja Paavalin käyttämät vertaukset korostavat esimerkiksi sitä miten siemenestä tulee kasvi ; Aineellisuus ei katoa vaikka se muuttuukin. Kun suomenkielinen Raamattu sanoo "Kylvetään ajallinen ruumis, nousee hengellinen ruumis" Paavali käyttää alkutekstissä tässä kohden konsistentisti sanaa σῶμα (sooma), joka todellakin viittaa ruumiiseen. Paavali ei sen sijaan käytä lausunnossa missään kohdassa sielua ja henkeä tarkoittavaa sanaa ψυχή (psykhee).

Kysymys ei siis ole pelkästään Jeesuksen ruumiillisesta ylösnousemuksesta, vaan siitä että myös ihmiset nousevat ruumiissa. Kysymys on siis oikeasti jostain joka pitäisi kenties täsmällisyyden vuoksi laittaa suomenkieliseen uskontunnustukseenkin "Ruumiiden ylösnousemus". Mutta käännökset ovat usein tämänlaisia. Tulkinnanvaraisuutta ja ajatusvääristymiä saattaa syntyä.

Jos kristillinen usko tarkoittaisi fundamentalistien anekdooteissa selvästi tapahtuvaa välitöntä sielun ylösnousemusta, Paavali olisi varmasti Jumalallisen hengen vaikutuksen alla osannut puhua sielusta ruumiin sijaan. Tosin anekdooteissa ongelmallista on myös se, että sielullisuuden lisäksi niissä ohitetaan kristityille oleellinen ajatus siitä että kaikki kuolleet herätetään vasta viimeisenä päivänä. Kuolleistapalaamiskertomuksissa ideana on aina katkeamattomuus ajassa ; Sielu lähtee ruumiista ilman ajallisia viiveitä, ja palaa takaisin ollen tietoinen kaikista seikkailuista siinä välillä.

Mutta fundamentalistit ovatkin tuuliviirejä jotka seuraavat oman alakulttuurinsa muotivirtauksia joissa pietistisesti pappi ei ole dogmejen alkuperää opetellut tulkinnoissa auttaja, vaan jokin jota vahditaan ja joka tuomitaan välittömästi jos hän ei seuraa fundamentalistien alakulttuurin muotivirtauksia ja tarjoa juttuja jotka tyydyttävät erilaisia harhaoppisia korvasyyhyjä.