Menettämisen pelko.

Muistan teinivuosiltani miten monet uskonnollisesti virittyneet ihmiset vastustivat "HIM":iä. Siihen aikaan "Razorblade romance" -levy myikin hyvin. Tämä onkin tavallaan hyvin ymmärrettävää. Kappaleissa puhuttiin esimerkiksi itsemurhasta : Esimerkiksi "Join me in Death" kertoo itsemurhan kaipuusta ja esittää elämästä varsin pessimististä kuvaa "This world is a cruel place and we're here only to lose. / So before life tears us apart let death bless me with you." Kun kappaleissa lisäksi puhutaan synnistä sellaisissa yhteyksissä jossa sitä ei tavallisesti sallita ; "Gone with the Sin" esittää että "I adore the dispair in your eyes. / I worship your lips once red as wine." ja kertosäkeessä möristään että "You're gone with the sin my Baby and beautiful you are."

Näin kappaleiden katsottiin sisältävän saatananpalvonnallisia sävyjä, joissa oli elämän halveksuntaa. Elämä pitäisi esittää arvokkaana ja kauniina lahjana sen sijaan että tehtäisiin tälläistä itsemurhaa lietsovaa musiikkia.

Kuitenkin HIM:in kappaleiden teemat ovat teologiassa varsin käytettyjä. Hänet voidaan nähdä suorastaan osana filosofista jatkumoa jossa ovat esimerkiksi vanitas -taiteen kuolevaisuuden muistuttaminen, jossa henkenä ja teemana on väliaikaisuuden tajuaminen jotta ikuisuutta tavoiteltaisiin suuremmalla innolla. Ja eksistenssiteologia, jossa kuolema tarjoaa tärkeän kontrastin jonka valossa elämä saa syvälliset sävynsä.

Tämä tematiikka voidaankin nähdä kahtaa kautta. Kuoleman korostaminen johtaa helposti siihen että tällä hetkellä olevaa ei osata arvostaa. Koska kaunis asia menetetään, sitä ei ikään kuin pidetä yhtä arvokkaana. Näin kuolevaisuuden korostamisesta tulee helposti "masentunutta väkisin tsemppaamista". Väliaikaisuus tulkitaan arvottomuudeksi ja vain pysyvässä nähdään arvoa. Tämä on nähtävissä eräänlaisena kauneuden halveksuntana.

Vaihtoehtona voikin olla elämän arvostus juuri sen väliaikaisuuden vuoksi. Silloin tuhoutuminen johtaa "carpe diem" -asenteeseen. Japanilainen kirsikankukkajuhla, hanami, voidaankin nähdä juuri tämänlaisen väliaikaisen kauneuden tajuamisen kautta. Kauneuden väliaikaisuus ei tällöin tuhoa kauneutta, mutta tuhoutuminen toimii arvokkaana kontrastina ja muistutuksena siitä, että hetkeen on todellakin syytä tarttua.

Sama koskee tietysti myös epäonnistumista. Usein etenkin länsimaissa korostuu täydellisyys ja onnistumisen keskeisyys. On saavutettava, pärjättävä ja tehtävä muita vastaavia asioita. Näin epäonnistumisesta tulee ongelma. Kuolevaisuuden tajuaminen johtaa tietysti tässä tiessä havahtumiseen ; Onnistuminen jää aina ainakin osittai puolitiehen. Elämä ei riitä täydellistymiseen. Tällekin terve kontrasti saadaan sitä kautta, että tajutaan että kauneus voi olla epätäydellisyydestä huolimatta.

On helppoa ahdistua kuoleman edessä, halveksua tämänpuoleista erehdyksiä ja epäonnistumista täynnä olevaa elämää, jossa kauneuden läsnäollessakin syntyy helposti tunne siitä että epäonnistuminen on edessä ja kauniista asiasta on luvuttava. Tätä on helppo karata. Tällöin Jumalan valtakunnasta tulee eskapistinen fantasia. Todellisuuspakoa, vaikeuksien kiistämistä.
1: Psykoanalyytikot voisivat eskapismin kohdalla puhua torjunnasta tai viitata käsitykseen denial. Näitä pidetään psykologisesti pinnallisina ja huonoina selviytymisstrategioina, jotka tuottava neurooseja ja muita ongelmia. Ja korostaa että tuska ja vaikeudet voivat olla itsekasvun ja voimautumisen lähde. Kun epäonnistumisensta tiedostaa ja kohtaa, on mahdollista saavuttaa voimavaroja.

Vaihtoehtona onkin sitten elää konkreettisemmin, ja tajuta että kuolevaisuuden konkreettisuus on hyvä muistuke siitä että elämää ei kannata paeta fantasiaan, koska elämä on muutenkin kiitämässä ohi, ja tulevaisuusfantasiointi voi aivan konkreettisesti estää elämän ja asioista nauttimisen silloin kun se olisi mahdollista.

Näin uskallan sanoa että HIM:in kappaleet ovat kenties terveemmällä pohjalla kuin monien kristittyjen suhtautuminen elämään. Toki kristillisyys itsessään ei estä hyvinkin samantapaista ajattelua. Siksipä eksistenssiteologiassa onkin minunkin "jumalattomiin silmiini" paljon viisautta.

Onko sana "ruumiinkulttuuri" oksymoroni?

"The body is not a thing, it is a situation: it is our grasp on the world and our sketch of our project"
(Simone de Beauvoir, "The Second Sex")

Arjen peruskokemus on se, että olemme yhtä ruumiimme kanssa. Kun teemme työtä, ruumis työskentelee ja mieli tylsistyy mukana. Asia on kenties vielä helpompi hyväksyä mukavina hetkinä. Esimerksi seksin aikana ruumiillisuudenkokemus on kokonaisvaltaista. Sairaana tai kun on vaikkapa kipuja sijoiltaan menneiden raajojen muodossa, on helpompi ajatella, että ruumis on kahle ja rasite josta joutuu kärsimään.

Länsimainen kulttuuri on jalostanut hyvin pitkälle ajatusta jossa ruumiillisuus on pinnallisuutta. Näin syvällisyyttä on saatu kuoleman miettimisellä ja muulla ikävällä. Vanitas -taide nähtiin syvällisenä koska se korosti miten väliaikaista kaikki ruumiillinen tai aistillinen on, ja tämä asetti sen pohjimmiltaan turhaksi. Siksi olisi keskityttävä tuonpuoleiseen, joka nähtiin syvällisenä. Taide oli siis kannustin tietynlaiseen näkemykseen tärkeästä, jossa oletettiin esimerkiksi että väliaikainen on sama kuin turha.

Siksi syvällisyydessä on puhe ruumiillisuuden välttämisestä. On puhuttava hengestä ja sielusta. Asia liittyy jopa hygieniaan. Näin syvällisyyden taustateoria ikään kuin heijastuu ulkoisiinkin asioihin, seikkoihin joita muuten voitaisiin pitää turhanpäiviäsinä. Jos syvällisyys olisi pelkkää uskonnollista tai tuonpuoleista, ei sivistystä liitettäisi tietynlaiseen WC -käyttäytymiseen ja pukeutumiseen kuin mitä se tekee.

Hygienia heijastuu myös puheessa, ja sekin esiintyy sensuurina eikä suvaitsemisena. Syntyy "eieitä" joissa sivistys tarkoittaa sitä että joitain asioita kielletään ; Esimerkiksi kiroiluun ja pilkkasanoihin -josta "unkuri" mainiosti kiroittaa ja opettaa esimerkiksi miten monien haukkumasanojen takaa löytyy jotain, joka korostaa syvällisyys-pinnallisuus -jaottelua. "Hampuusi", satamassa työskentelevä, on muuttunut pilkkasanaksi, koska se viittaa "rahvaaseen", ruumiillista työtä tekevään. Näin syntyy helposti säätyjako, jossa lukeneisuus on sivistystä.

Asia vaikuttaa myös elokuvissa ; Lina Williamsin elokuvateorian mukaan ihmiset arvostavat toisia lajityyppejä enemmän kuin toisia siksi että fyysinen reaktio nähdään pinnallisena. Etäältä ja kylmästi analysoitava olisi sen sijaan syvällistä. Näin sisällön sijasta huomio siirtyykin genreihin ; Esimerkiksi järkevä kauhuelokuva olisi mahdottomuus. Williams näkee saman kohtalon komedialla, jonka tarkoitus on tuottaa naurureaktioita. Ja näin on vaikka huumorintaju onkin hyvin vaativa kognitiivinen prosessi ja ironia voimakas älyllinen työkalu, sillä nauru on fyysinen reaktio. Sama pinnallisuus-syvällisyys -ajattelu huipentuu kenties vahviten pornografiassa. Kuitenkin se, että kieltää komedialta automaattisesti syvällisyyden on sama, kuin katsoisi vain pintaa. Sisällön sijasta muotoilu korostuisi. Ja tässä on samaa makua kuin jos perustelussa tarkastelisi kaunopuheisuutta, retoriikkaa, argumenttien pätevyyden sijaan.

Olisi kuitenkin suorastaan viehättävää, jos suvaitsevampi sivistyskuva saisi tilaa. Silloin voisi korostaa vaikka sydämen sivistystä. Joka ei ole sitä, että osaako referoida Tuomas Akvinolaista sujuvasti. Vaan sitä, että osaisi vaikkapa keskustella erilaisten ihmisten kanssa, vaikka sitaateilla ei olisi sen auktoritäärisempää lähdettä kuin "Kauniit ja Rohkeat".

"-"I hate words."
-"Words suck."
-"If I wanted to read, I'd go to school.""
("Beavis & Butthead")

Tuhoutuvat teokset

"Katsomme pimeyttä silmiin, unta joka ei jää elämään, kuin hetken vain. / Katsomme pimeyttä silmiin, mutta jota ei nää, kun pienen hetken vain."
(Kotiteollisuus, "Vieraan sanomaa")

Graffitejen yksi tyypillisistä ominaisuuksista on melko lyhyt olemassaoloaika. Graffitien päälle esimerkiksi piirretään toisia graffiteja, ja graffiteja myös pyyhitään tarkoituksella pois. Lisäksi graffitit tehdään usein puhdistamattomille pinnoille, jolloin maalin alle jää pölyä ja muuta joka rapistaa teoksen melko helposti. Asiaa ei auta se, että teokset ovat usein ulkona, eli luonnonvoimien kaluavien voimien armoilla ; Esimerkiksi Korson pupugraffiti kärsi jopa siitä että sen piirrosalusta hajosi routimisen myötä.

Graffiti on selvästi lyhytaikainen teos, piirros ajassa.

Kuvanveiston ja maalaustaiteen kohdalla teosten ikuisuutta pidetään arvossa. Moni ajattelee esimerkiksi antiikin kreikan veistosten säilymisen ja ikuisuuden olevan tärkeä asia. Tällä varmistetaan että teos säilyy ikuisesti.

Kuitenkin näytäntötaide on lyhytaikaista, ilmaan heitettyä. Näyttelijöiden tulkinta on aina lyhytaikainen ja hetkessä - vaikka sitten näyteltäisiin sellaista "ikuista klassikkoa" kuin Shakespearen tuotantoa. Näytelmä ja esimerkiksi karnevaalit ovat "ilmaan heitettyjä monumentteja". Samaan luokkaan, "työläästi harjoitellaan jotain, jonka ikuistaminen ei sellaisenaan onnistu, ja joka ei säily jälkipolville tai edes ensi tiistaihin" kuuluu tietysti myös miekkailu.

Graffiti on näiden välimuoto. Ne rapistuvat, mutta eivät aivan heti. Osa graffiteista voi olla seinässä vielä vuosien ja vuosikymmentenkin päästä.
1: Joissakin teoksissa on otettu huomioon myös teoksen rappeutuminen, ja tämä tekee uuden ulottuvuuden teokseen. Ja tietysti väritkin muuttuvat ajan kanssa, kun sen ainekset reagoivat esimerkiksi hapen kanssa ja näin syntyy uudenlaisia yhdisteitä joilla niilläkin on tietysti oma väri. Vanheneminen "arvokkaasti" voi olla olennainen osa teosta. Graffitissa "ajankohtaisuus" voisi olla teema jolla se oikeutetaan. Tällöin graffitien luokitteleminen vandalismiksi voisi kertoa juuri siitä, että tässä rikotaan jotain olennaista normia, jonka muutosta graffitimaalaaja kenties ajaa takaa.

Ray Bradbury onkin tullut tunnetuksi mietinnöistä, jossa aiheena on juuri taiteen pysyvyys. Hänestä on mahdollista että taideteos on rakennettu siten että se hajoaa, ja silloin taideteos tuhoutuu. Tämän suhde taiteen arvoon on kuitenkin kyseenalainen. Tuhoutumisen ja haurauden ei voida katsoa olevan sama asia kuin arvonalennus. Toisaalta katoava ja tuhoutuvakin taide muistuttaa meitä hieman elämästä. Sekin tuhoutuu, mutta emme pidä tätä sen arvon tuhoamisena. Päin vastoin, tämä kenties innoittaa meitä nauttimaan sen kokemisesta
1: Vanitas -taiteen aikana kuolevaisuus ja tuhoutuminen koettiin ahdistavana, koska ei ymmärretty hauraan arvoa ja kauneutta. Zen -filosofiassa tämä on kenties ymmärretty paremmin. Graffitien kohdalla kauheinkin töhry voidaan tätä kautta tulkita spontaaniksi olemassaolon ilmaisuksi. Eri asia tietysti on, kenet tämänlainen argumentti vakuuttaa. (Minut vakuuttaa.)

Turhuus turuilta.

Kun mainitaan sanapari "pinnallinen nainen" tulee esiin jotakuinkin seuraavaa muistuttava kuvaus. Ylimielinen, blondi, jolla on paljon rahaa ja helppo työ, jolla on mies ja tällä miehellä on hyväpalkkainen työ, lapsi, omakotitalo, merkonomin paperit, lehdistön mielestä kiinnostava elämä. Ja tietysti tällä täytyy olla kissa-allergia sympaattisena mutta ei vakavana heikkoutena.

Pinnallinen on materiaalista ja toiminnasta, kuluttamisesta ja muusta vastaavastas. Tämä taas perutellaan pinnalliseksi koska se esitetään väliaikaisena. Tätä kautta tärkeänä nähdään muuttumaton, ikuinen, pysyvä. Pinnallisuus voidaan tätä kautta liittää yllättävän vahvasti kuolemaan. Syvällinen elämä on elegia, kuolemaa ja surumielisyyttä mukana pitävä runo. Pinnallinen nähdään hedonistina joka tarttuu häilyvään ja siksi lopulta jää tyhjin käsin.

Eli: ajatus on, että tärkeät asiat ovat pysyviä. Tätä voi valottaa hieman fraaseilla, perinteillä ja hieman muutenkin:
1: Goethen "Vanitas! Vanitatum Vanitas" -runo kuvaa tuhlailua ja hedonismia. Siinä mammona, viini ja naisten suosio ... ja muu vastaava nähdään turhuutena. Vanitas käännetään suomeksi turhuudeksi, mutta englannissa sana on mielenkiintoinen koska se tarkoittaa siellä montaa asiaa. Sanakirjakäännös tuntee sille merkityksen : turhamaisuus, turhuus, meikki, meikkilaukku, peililipasto, kampauslipasto.
2: Vanitas -taide taas on suuntaus, joka käsitteli kuolevaisuutta. Siinä kuvattiin symboleja jotka korostivat elämän hetkellisyyttä. Siinä kukat olivat kuihtuneita, kuvissa oli pääkalloja ja kuoleman luurankohahmo on sekin tavallinen vieras.Tämän ajateltiin kohdistavan ajatuksia laajasti kohti tuonpuoleista.
3: Latinan sanapari/fraasiin "Memento Mori" ; muista kuolevaisuutesi / muista kuolemasi / muista kuolevasi. Tämä sanapari oli keskiajallakin suosittu hokema. Sillä haettiin auktoriteettiasemaa kirkolle. Herran nuhteessa kannatti pysyä, koska kuoleman jälkeen ei enää kovin mikään maallinen varustelu auta.
4: Sipuraltakin löytyy tähän liitettävää asiaa. Hän ihmetteli Sambakarnevaalejen työmäärää, sitä "Mikä pistää ihmisen rakentamaan monumentteja aineettomaan todellisuuteen?" Sambakarkelohan on sekä työläs että pysymätön. Siksi pysyvään keskittyvä voisi varsin hyvin kutsua tätä iloa turhuudeksi.

Uskaltaisin kuitenkin hakea tämän käsityksen murtamista. Sisareni blogissa oli esillä Randi Pauschin "Jäähyväisluento" -kirja. Siinä esitellään kuolemansairaan viimeiseksi jäävä jäähyväisluento, aihe niinkin pessimistinen kuin "Kuinka todella toteutat lapsuudenhaaveesi". Onnellinen elämä vaatii kykyä tähän. Vanitas saakin tätä kautta uuden sävyn johon löytyy tietysti latinalainen fraasi "Cape diem", tartu hetkeen. Täsmälleen sama teema, tosin kirjan sijasta "kyllän" sanomisen muodossa löytyy myös "Unkurista".

Minä uskallan sanoa että yllä oleva naivius on helppo leimata lapsellisuudeksi. Mutta aikuiselle se on hyvin vaikeaa. Ainakin minä olen elämän varrella lähinnä kyynistynyt. Se on helppo ratkaisu ja helppo tie.
1: Tosin minusta naiviin optimismiin on kaksi huonoa tietä: (1) tiedon puutteesta johtuva utopiassa eläminen. (2) tiedon lakaisu maton alle, selittämällä miten asiat tulee kääntymään paremmiksi. (+) Aito ja kunnon positiivisuus ei tule siitä että kieltää terminaalisyövän olemassaolon, vaan se tulee siitä että hyväksyy sen ja on silti optimistinen.
___2.1: Eli käytännössä Kübler-Rossin mallissa esitetyt vaiheet on vaan kipitettävä läpi. Kuka muka meni sanomaan että se olisi helppoa? Siksi se onkin vain harvojen saavuttama.

Vanha ajatus siitä jossa vain pysyvä on tärkeää on hieman sama kuin pitäisi kukkien kauneutta turhana vain koska ne kuihtuvat nopeasti. Mutta kenties kukat ovatkin enemmän kauniita juuri sen vuoksi että ne ovat niin väliaikaisia ja ainutlaatuisia? Tätä kautta ateistien outo bussimainos "Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä."

Kenties pinnallisuus ja syvällisyys tuleekin hakea muuta kautta. Mieleen tulee ainakin Antti Kylliäisen kristillinen teos "Kaikki pääsevät taivaaseen" siinä synnin synonyymiksi muuttui mielenkiinnon puute. Se, että ei koe mielenkiintoa elämästä, muista ihmisistä ja muista vastaavista asioista on syntiä. Tästä voi lähteä ainakin johonkin.

Minä miekkamiehenä tai ainakin wannabe -sellaisena keskityn tietysti ahkerasti luomaan asioita aineettomaan todellisuuteen, suoritettuihin tekniikoihin jotka lakkaavat olemasta sen jälkeen kun liike on pysähtynyt. Sekunneissa ja niiden osissa olevaan ja niiden ajan kestävään monumenttiin. Mutta en siihen aineettomaan todellisuuteen, jota kohti Uskovat Kapuavat. Meidän tavoitteemme ovat täysin päinvastaiset. Eikä minun tarvitse edes onnistua, mokatessakin on hauskaa.

---

"Vanity fair" on William Makepeace Thackerayn kirja, joka on käännetty "Turhuuden turuilla". Turku ei liity asiaan mitenkään. Paitsi etymologian kautta, muinaisvenäjän "tǔrgǔ" -sana tarkoitti toria. Kauppapaikkaan on aina helppo liittää pinnallisuutta, hedonismia ja materialismia.

Tarve ja kauneus

"vanitas, vanitatum omnia vanitas."(Ecclesiastes) ... "Major e longinquo reverentia" (Tacitus)

Unkurissa kirjoitettiin turhakkeista. Perinteisesti turhakkeet ovat eräänlaista asketismin ylistystä, jossa on toimiva tavara, mutta se ei ole kovin hyödyllinen, ja jota myydään ylihinnalla. "tänään kuitenkin löysin yhdestä sisustuslehdestä kaikista maailman turhakkeista sen ylivoimaisesti turhimman. vai mitä mieltä olette keilan muotoon muotoilluista tikuttomista haloista, 75 euroa / 10 kpl?"

Sipura tosin muistutti kommenteissa asiasta omaan tyyliinsä "niinhän se turhakkeen määriteltä kai virallisesti kuuluu - ettei sitä tarvita. Sellaisia on kuitenkin olemassa vain äärimaterialisteille, joiden mielestä mielihyvää tuottava on turhaa. Toivotan materialistit hyötyajatteluineen tervemenneeksi, joten en hyväksy turhakkeen määritelmääkään. Turhakkeen määrittelevät luonnonsuojelijoiden kaltaiset arvojohtajat. Citymaasturi (jonka tapauksessa perustelut eivät osuneet edes likimain kohdalleen) ja ilotulitteet ovat heille merkityksettömiä. Sen sijaan on vaikea kuvitella että runokirjat valittaisiin joskus vuoden turhakkeeksi. Niitähän ei kukaan lue, mutta kirjastoihin museoitavine lärpyköiden valmistamisen ja runoilijoiden taloudellisen tukemisen hiilijälanjälki lienee käyttöön suhteutettuna melkoinen." Kaikki tuotteet jotka tuottavat vain iloa eivät ole nykyisessä kapitalistisessa maailmassakaan hyödyllisiä. Ja myös mielipiteille on vaikeaa keksiä käyttöä. Oma dekonstruktioni tähän oli esittää että "Turhuus on tässä minusta hyötynäkökulmaan sidottu, eikä tarkoita samaa kuin toinen sana, "tärkeä"."

Aina ei tarvitse miettiä, onko toiminta niin tuottavaa ja kannattavaa. Esimerkiksi kun kävin miekkailukoulun vuosijuhlissa, en harjoittanut kovin tärkeitä asioita, vaan juopumista. Bileet olivat kuitenkin hauskat, joten sain jotain. (Jos en muuta niin hämäriä kuvia.) Ilotulite on iloa aiheuttava turhake, samoin kuin bileissä isoissa määrissä kuluttamani varsin hinnakas viini.

Otan tässä Mutkimus -blogissa tapaa kohdata kauneus ja rumuus. Siellä nimittäin katsottiin vertailua "Voiko ihminen olla kaunis ilman rumuutta? Tai rohkea ilman pelkuruutta? Tai rikas ilman köyhyyttä? Entä jos olisi tyytyväinen itseensä sellaisenaan? Olisiko se keneltäkään pois? Vesipuhveliteema jatkuu. Vanhalla, lihavalla ja rumallakin vesipuhvelilla on vielä kovasti käyttöä:" Mukana on kauneusnäkökulma, joka syntyy vertailussa toisiin.

Turhake on tärkeä, koska sen nimeämällä saadaan itse kokea moraalista ylemmyyttä. Emme ole niitä "raketinpössäyttäjiä" jotka tuhlaavat (luonnon)varojaan askeettisen periaatteen vastaisesti ja jotka... Vertailu tuottaa häviäjiä jotka ovat "niitä" ja voittajia, jotka ovat tietysti "meitä".

Siis hieman kuten jalostustyössä on tavallista sekä mitata ominaisuudet ja verrata niitä koko populaation keskiarvoon, sekä siihen kuinka moni ylittää tämän. Tätä kautta vaaditaan vertailua, jokin toinen lehmä johon nähden joku on parempi lypsäjä. (Itse asiassa tässä on takana myös se vinha totuus että jos sinulla on vain yksi lehmä ja yksi sonni, ei sinulla ole mitään tarvetta jalostussuunnitelmalle, joten siitä ei tule käytännössä ongelmia.) Jalostuksen idea on valita ja karsia. Tässä on konkreettisesti ikään kuin "voittajia ja/tai häviäjiä". Samoin käy jos kauneutta tai turhuutta mitoitetaan jollakin tavalla.

Toinen tapa katsoa asiaa voisi olla esimerkiksi katsoa kauneutta abstraktien totuusehtojen kautta. Tämä on mahdollista etenkin ajatuskokeita - ja joskus jopa matematiikkaakin käytettäessä. Totuusehtojen kautta voidaan kuvitella minkälainen maailma olisi. Jos logiikan totuusehdot sanovat että "jos A tai B" niin "lumi on veden muoto helteessä", ei tilanteen tarvitse toteutua jotta voisimme sanoa mitä A ja B olisivat. Selvästi totuusehdot ovat väärin, mutta silti voisimme kuvitella tuollaisen maailman. Tässä ei tarvita konkreettisia voittajia ja häviäjiä jotka toteutuisivat oikeasti. Tässäkin on kuitenkin mukana vertailukohta. Jokin epätosi joka ikään kuin "voittaa ja/tai häviää".
1: Tulkinta ei ole yksiselitteinen. Esimerkiksi vanitas -taide korostaa miten elämä oli väliaikaista ja tämä oli kaunis asia, joka korosti tuonpuoleista. Siksi se käytti kuihtuvia kukkia ja pääkalloja symboleina. Omalla kohdallani vanitas -symboliikka toimii "carpe diem" -muistutuksena, se kannustaa elämään hetkessä koska sitten sitä ei enää ole.

Tässä kohden idean eron saa katsomalla kristillistä teologiaa.: Ensimmäisen tapaista vertailunäkökulmaa käytetään yllättävän usein ratkaistaessa pahan ongelmaa. Ilman konkreettista mahdollisuutta todelliseen ja konkreettiseen pahantekoon ei olisi eettisiä valintoja. Tai itse itseäni lainaten: "Että todellinen valinnanvapaus hyvän ja pahan välillä vaaditaan että hyvyydellä olisi väliä (voluntarismin hengessä). Kuitenkin sitten kuvitellaan samanaikaisesti paratiisi, jossa näitä asioita ei tapahdu lainkaan koskaan missään ikinä. Paratiisi on näiden ikävyyksien ja pahuuksien puutteiden kautta määritelty. Taivaassa kaikki on kaunista ja ihanaa ja hyvää. Pahan ongelman perustelu katoaa tässä vaiheessa ja sitä ei ikään kuin olekaan juuri kappaletta aikaisemmin mainittu."

Moni voisi tietysti nähdä ideaalin aina vain jonkinlaisena vallankäyttönä. Kuitenkin jos ajatellaan että kauneudesta puhuminen on mielekästä, on kyse hieman samasta kuin jalostusarvojen vertailusta. Toki ideaalinen lehmä on ihmisen kulttuuriin sopiva: Se, halutaanko lypsäjiä, lihavia, lihaksikkaita tai hassun värisiä ja pieniä lehmiä on jalostussuunnitelman laatijan valinta, joka riippuu esimerkiksi siitä halutaanko sillä taloudellista voittoa - joka taas heijastaa yhteiskunnan arvoja. Jos tämä hylätään, ei voida puhua lehmän hyödystä kovinkaan jaettavasti tai tasolla. Kauneudesta tulee tätä kautta jojo täydellinen turhake. Tai sitten se on se asia "joka on katsojan silmässä" ja vain siellä.

Menolippu (Ten years after)

"In 1678 doctors diagnosed a mental affliction soldiers suffered from as nostalgia - homesickness, a longing to return to the past. The cruel reality of war is that there is no return home. No return to innocence. What is lost, is lost forever."
("Terminator : The Sarah Connor Chronicles")

Alkaa tammikuu. Sen englanninkielinen nimi January viittaa Janus -jumaluuteen. Tämän jumalan rooli oli osuvasti alkamisessa ja loppumisessa. Janus oli kaksikasvoinen, ja tämä katsoi yhdellä naamalla menneisyyteen ja toisella tulevaisuuteen. Uuden vuoden perinteisiin liitetään juuri tämänkaltaisia asioita, joten Januksen valinta on tätä kautta erityisen osuva: Menneeseen ja tulevaan katsotaan samanaikaisesti.
1: Uuden vuoden aikaan tehdään aivan tavallisesti yhteenvetoa menneestä ja valmistaudutaan uuteen. Tarkastellaan mitä on tullut tehdyksi.
2: Uudenvuoden tinoista ennustaminen liittyy tulevaisuuden käsittelyyn. Samoin uudenvuodenlupaukset viittaavat hallitun muutoksen mahdollisuuteen ja molemmat katsovat tulevaisuuteen.

Tässä mielessä uusi vuosi tarjoaa symbolisesti puhtaan pöydän. Kosmologisesti valinta on tietysti vain mielivaltainen ihmisten valinta. Vuoden voisi aloittaa mistä tahansa kohdasta rataa tahansa. Mutta symboleilla on usein kulttuurillista voimaa.

Ajattelin tietysti tehdä hieman samaa. Tässä on hyvä muistaa Neil Hardwickin viisaus. Hän on syntyjään britti, ja hän on opiskellut filosofiaa Cambridgen yliopistossa. Ja tietenkin tehnyt suomessa kuuluisia komediasarjoja, sellaisia kuin "Tankki täyteen", joka on luultavasti edellistä enemmän vaikuttava syy. Hän oli tekemässä uutta tuotantoa, joka oli se varsinainen syy haastatteluun. Kun häneltä kysyttiin eräässä haastattelussa miten Suomeen muuttaminen on vaikuttanut hänen elämäänsä, hän vastasi hyvin realistiseen sävyyn siitä että hän ei voi tietää sitä. Koska hänellä ei ole esillä sitä vaihtoehtoista elämää jota tarkastella. Tapahtumien vaikutuksia on usein vaikeaa ennakoida.

Ajattelin kuitenkin hieman yrittää. Syynä on se, että jotain voidaan tietää. Tämä taas tuli Tommy Tabermannin melko tuoreesta haastattelusta. Sen keskeisimpänä teemana oli hänen harvinainen ja yllättävä sairautensa, mutta hän keskusteli yllättävän leppoisasti muistakin siihen liittyvistä asioista. Esiin tuli muun muassa se, miten hänen vanhempansa eivät osanneet samaa kieltä. Mutta hänen äitinsä oli huomannut hänen isänsä punaiset lapaset, ja tästä oli alkanut romanssi jonka seurauksena oli ihmisilmiö nimeltä Tommy Tabermann. Pieni epätodennäköinen sattuma, jonka vaikutus ei ollut ennakoitavissa, vaikutti kuitenkin säännönmukaisesti ja punaisten lapasten vaikutuksia voidaan arvioida. Jotain voidaan siis tietää.

Alustus, satujen kautta.

Taustoitan omakertomustani kansantarinoilla. Niiden kautta yritän selittää kontingenttien asioiden ja sattumien luonnetta. Yllättävät asiat joilla on säännönmukaisia seurauksia voivat olla epätodennäköisiä. Tästä seuraa se, että niitä helposti tulkitaan väärin. Satunnaisuus ei tarkoita "mahdottomuutta" tai "merkkiä". Ja asioita ei voi aina toistaa, koska pieni sattuma voi muuttaa koko tapahtumaketjun. Elämä ei ole tietyssä määrin ennakoitavissa. Ennakoinnin ja mahdottomuuden suhdetta on mietitty ainakin seuraavassa kiinalaisessa kansantarinassa:

Maajussi on tekemässä peltoa, kun pellossa olevaa kantoa päin juoksee jänis. Jänis kuolee ja maamies saa paistin. Kun maajussi on itse todistanut tälläistä ihmettä, hän alkaa odottamaan vastaavaa uudestaan. Hän odottaa kannon juurella että hän saisi seuraavan paistin ja helpon aterian. Pian hänestä tuleekin naurunalainen, kaikkien vitsi.

Tällä tarinalla opetetaan siitä, että menneisyydessä toimineet asiat eivät välttämättä tapahdu aina. Se opettaa, että maailmassa tapahtuu erilaisia sattumia. Niiden tapahtumista ei kannata kieltää, mutta ei kannata pelata tuurin varassa, eli laskea niiden varaan. Jos ihminen ei odota mitään yllättävää, hän taatusti yllättyy, koska odottamattomia asioita tapahtuu pitkin matkaa. Vielä pahempi virhe on kuitenkin odottaa juuri jotain tiettyä odottamatonta asiaa tapahtuvaksi, varsinkaan sen vuoksi että se on jo tapahtunut. Sattumien luonne on siinä että ne ovat aina yllättäviä, ne eivät kovin usein toistu. Jotain sattumia kuitenkin tapahtuu, sillä vaikka joka ikinen yksittäinen maailman sattuma on äärimmäisen epätodennäköinen, niitä on yhteensä erittäin monta. Joten on hyvin todennäköistä että jotain satunnaista tapahtuu. ¹

Merkittäviksi nämä sattumat tekee tietysti se, että niiden seuraukset voivat olla jotain muuta kuin eisatunnaisia. ja niillä voi olla merkitystä. Tästä on toinen tarina, tarina hevosenkengännaulasta. Siinä miehen hevosenkengännauha johtaa sotilaan kuolemaan, joka taas vaikuttaa kokonaisen sodan lopputulokseen.

Alustuksesta henkilökohtaiseen tasoon.

Minullekin on sattunut elämän aikana monenlaisia asioita. Yhtenä syynä tähän on tietysti se, että minulla on sosiaalisissa suhteissa laaja mutta löyhä ihmisverkosto. Näitä ei voi kutsua ystäviksi, tuttava tai sidosryhmä lienee parempi termi. Mutta kun tuntee paljon kaikenlaisia, pääsee seuraamaan melko läheltä erilaisia sattumuksia. Eräässä mielessä olen maksimoinut kohtaamieni sattumien määrää, joten on selvää että "jotain" tulee tapahtumaan. Nassim Taleb esittääkin tätä tapaa mustien joutsenten maksimointina. Siinä ei ikään kuin laiteta kaikkia munia yhteen koriin, eli luoteta tiettyyn sattumaan. Mutta luotetaan että jotain erityistä tapahtuu.

Mielestäni tämä on ihan OK elämäntapa. Tätä kautta on selvää miksi olen ensisijassa surrealisti. En irrationalisti tai deterministi. Maailmaa voi yllättävissä määrin ymmärtää ja selittää (etenkin jos l’esprit de l’escalier lasketaan), mutta ei tarkasti ennakoida tai hallita.

Omassa elämässäni uusivuosi on toisenkinlainen vuosipäivä. Vuosituhannen vaihtumisen aikana eräs ystäväni teki itsemurhan. Välineenä tässä oli juna. Tämä Menolippu Taivaaseen aikaansai tietysti myös sivutuotteena hyvin paljon sotkua. Sekä fyysistä että henkistä sorttia.

Tähän liittyen olen ollut muun muassa mielenkiintoisessa keskustelussa, jossa on mietitty sitä onko hyvä että sen pään löytyminen jäi ammattilaisille. Onnekseni² olin kotona tuolloin, mutta olen myöhemmin sattumalta nähnyt Järvenpään asemalla tehdyn vastaavan tapahtuman. Itse tekoa en ehtinyt nähdä, mutta olin kuitenkin paikalla ennen kuin ensimmäiset välkkyvaloautot saapuivat paikalle. Nämä kaksi tapausta yhdistyvät mielessäni aika vahvasti.

Tapahtuma ei tietysti ole mahdoton. Suomessa tehdään melko paljon itsemurhia. Nuoretkin. Vuosituhannen vaihtuminen oli myös hieman tavallista suositumpi itsemurhapäivä. Kannaltani se on kuitenkin sattuma. Sen vaikutukset eivät tietenkään olleet satunnaisia.
1: Tietenkin tämäkään ei tarkoita että vaihtoehtoja ei olisi. Useissa tapahtumissa on muutamia odotettavia seurauksia, joista osa toteutuu. Ja osa niistä on peräti toisensa poissulkevia, eli ne eivät voi tapahtua samalla ihmisellä tai samalla kertaa. Se, että jokin sattuma ennustaa keskenään ristiriitaisia seurauksia ei siksi välttämättä ole "ylitsepääsemätön" ongelma, kunhan se ei vain mahdollista ihan mitä tahansa ihan yhtä todennäköisesti.

Itsemurhassa joutuu käsittelemään oman kuolevaisuutensa. Siihen liittyy syyllisyyttä, ja jonkin verran syyllistämistäkin. Ja monia muita asioita.

Ihmiset tietysti kehittävät jossain vaiheessa käsityksen omasta kuolevaisuudesta. Jossain vaiheessa tämä myös sisäistetään. Sisäisäminen on raskasta. Ja sen läpikäytyään huomaa että yllättävän iso osa siitä surusta jota esimerkiksi hautajaisissa on, kohdistuu myös surijaan itseensä. Läheisen lähtö on tietysti kova paikka, mutta kun pitää pyörittää itseäkin vastaavissa skenaarioissa. Uskonto on tässä monille eräänlainen turvasatama. Se on psykologisesti helppo. Me kiellämme pahan oletusarvoisesti, se on helpoin tapa. Siksi hengellinen näkemys, jossa kuolemasta tehdään "vain ruumiin kuolema" kieltääkin mielen ja kokemuksen kuoleman, tarjoaa välineet asian maton alle lakaisuun. Mikä voi olla ihan hyväkin asia.

Monille itsemurha ja läheisen kuolema on "se hyvä paikka" pamahtaa uskoon. Minulla se sen sijaan aloitti uskosta irtautumisen prosessin.

Tätä kautta jouduin kohtaamaan sekä oman kuolevaisuuteni ja suhtautumiseni hengellisiin asioihin. Kävin tieni pääasiassa yksin. Paljon mitään en paljoa kenellekään kertonut, asiasisällöllisesti. Ja kyselijäpyytelijät vituttavat, samoin kuin leppeät seläntaputtajaymmärtäjät joilla on ideologinen tavoite, jonka toteuttamisessa kaikkea sanomaani tullaan käyttämään minua vastaan.

Uskosta irtautumisen takana ei ollut pelkästään, tai edes enintään, pettymys tai sen ajatteleminen että "Miksi Jumala sallisi tämänkaltaisen?" Olen kuullut usealta uskovaiselta että näin ei saisi ajatella, ja vihjataan että ajattelen näin. En ole itse tätä mieltä, joten ilmeisesti he ovat joko ideologisesti itseriittoisia, ajatuksenlukukykyisiä tai kyseessä on PR -ja manipulointikikka. Minut nähdään siis tätä kautta kyynistyneenä hahmona, tai halutaan vähintään leimata katkeraksi.
1: Ei, en vihaa jumalaa. Kaikista Hänen seuraajistaan minulla ei tosin ole kovin paljoa hyvää sanottavaa. Jumalan vihaava asenne oli ehkä relevantti, mutta vai silloin kun vielä jossain vaiheessa oli jotain rippusia uskoa jäljellä. Sen jälkeen tämä ajattelutapakin tuntuu yksinkertaisesti hoopolta. Jos mieleen tulee Jumalaviha, se on kokemuksena yhtä absurdilta kuin raivo Joulupukkia kohtaan siitä että tuli surkeat lahjat. Ajatus voi käydä mielessä, mutta se herättää huvitusta. Tietenkin olen kyyninen, ja kostonhimo viittaa katkeruuteenkin. Mutta vain ihmisiä kohtaan. Täsmennys on välttämätön.

Katkeroittamisen sijasta itsemurha pakotti miettimään asioita. Esimerkiksi muutamien uskovaisten tuomitseva suhtautuminen itsemurhaan, paitsi ennaltaehkäisevänä varoitteluna, myös siinä vaiheessa kun teko oli jo tehty herättivät epäilyjä. Kysymyksiä siitä, tätäkö on se paljon puhuttu eettinen surevan ihmisen kohtaaminen. Tämä ajoi minut kyseenalaistamaan sen yleisen esityksen, jossa uskonto on tärkeä vähintään koska se tuo lohtua kuoleman kohdatessa eläville. Että se takaisi ihmisen onnellisuuden.³ Kun kysymys on herätetty, siihen on haettava vielä vastaus. Ja tätä ei voi hakea epäillyiltä. Sillä tilanne on kuin oikeudessa: Sekä syyllinen ja syytön vetoavat "olen viaton".

Kokemusmaailmaan liittyvä itsetuhon halu vihjasi siihen että ainakaan sen aikainen tila ei tarjonnut "riittävää apua". Jos fundamentalistinen ajattelu tuntuikin vain "suppean luokan" tarjonnalta, ei se "isoa ja leppeäkään vaunu" tarjonnut tilalle kovin auttavia asioita. Jääminen olisi tarkoittanut sitä että kuolen joku päivä jollakin erityisen mutkikkaalla tavalla. Pahimmasta pääsikin ohi, hieman yllättävästi, ateismilla. Näkemyksellä jota en nykyään kannata. Sen maailmassa kuolema on lopullinen, joten kuolema ei siinä tarjoa mahdollisuutta tuskan loppuun ja uuteen elämään armossa. Tällä ei ehkä tulla onnelliseksi, mutta tällä pysytään hengissä.

Irtautumisprosessi johti minut myöhemmin kokeilemaan kaikenlaisia asioita, vietin aika tiivistä aikaa. Ja tätä kautta minulla on takana "foliohattukokemusta" sangen laajakirjoisesti. Koko kehä itsemurhaan liittyvistä syyllisyydentunteista ja "kopiontitarpeista" on koettu hyvin omakohtaisesti. Tämä on muokannut minusta sellaisen kuin olen nyt. Persoonani "ennen" ja "jälkeen" ovat tietyissä asioissa aika erilaisia. Jotkut asiat ovat myös jääneet.

Voinkin sanoa että kaiken kaikkiaan olen hengellisyysasenteenmuutoksen vuoksi todella sisäistämään elämän väliaikaisuuden. Olen joutunut käsittelemään "aidon kuoleman". Sellaisen joka ei ole mikään laimea tietoisuuden tason siirtyminen tai hengen teleportaatio. Siksi siinä missä moni on rakentanut elämänsä sen varaan että "Jos ei ole onnellista loppua, ei elämässä ole merkitystä". Ja jossa joku toinen miettii että "väliaikainen on turhaa, pitää panostaa vain pysyviin asioihin". Minä kyseenalaistan nämä vahvasti. En usko että elämä on reilua. Kuolema on sen pakotettu loppuminen, ja jatkamisesta ei ole varmaa evidenssiä. Sitä voi parhaimmillaankin vain mielessään kuvitella ja ehkä pitää kivana.

Siksi minusta ihmisen on ymmärrettävä että maailmassa on kivoja ja ikäviä asioita ja että ne eivät mene yksilötasolla tasan. Ymmärrykseen ei riitä tieto. Sillä pinnallisesti tästä tehdään ongelma. Tästä tilanteesta on sen sijaan tehtävä olotila. Muuten vastassa on utopian odotusten toistuva rikkoutuminen realismin kanssa. Aukko on sen verran suuri, että ongelmatasolle jäävät tarvitsevat välttämättä joitain viittauksia yliluonnollisiin tasaaviin voimiin. Sillä sellaista ihmistä joka uskoisi sen tapahtuvan tässä elämässä, on hyvin vaikeaa löytää.

Oma ratkaisuni on korostaa elämän uniikkiutta ja mustien joutenten maksimointia. Useat kauniit ja hyvät asiat ovat väliaikaisia ja hauraita. Tämä on tietysti tunnettu asia jo vanitas -taiteessakin. Sen symbolit ovat kuihtuneita kukkia ja muita jotka muistuttavat siitä että elämä on haurasta. Tässä taiteessa kuitenkin viitattiin siihen että pysyvät asiat ovat kuin "ikuisia saippuakuplia". Sellaisia jotka eivät rikkoudu, toisin kuin tämän elämän saippuakuplat. Minusta taas hauraus ja väliaikaisuus vaativat vain herkkyyttä, jossa ainutlaatuisuutta ja lyhytaikaisuuttakin voidaan arvostaa.

Itsemurhasta on nyt sitten nyt tasan kymmenen vuotta. Silloin olin 17 -vuotias. Kymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon kaikenlaista. Tässä välissä olen saanut sekä lukion että ammattikorkeakoulun loppuun. Käynyt töissä bingossa, olen käynyt armeijan, toiminut renkinä, ollut vartijana. Ollut 12 tappelussa, löytänyt 3 ruumista. Yrittänyt yhtä itsemurhaa. Hankkinut puolison. Tehnyt kaikenlaista. Kaiken aikaa olen oppinut, jotakin. Jos ei muuten, niin kyyniseksi optimistiksi. Kaiken kaikkiaan olen tällä hetkellä plussan puolella. Tämä on selvää jo senkin vuoksi, että Korsossa asuvat lapset, jotka ovat nähneet harjoitteluani ulkona, ja vanhimmat heistä muistavat minut jopa ajoilta kun heittelin veistä pihalla. Yksi heistä heilutti ja kun ei nimeäni tiedä, viittasi termeillä "hymyilevä mies". Ilmeisesti minulla on kyynisyydestä huolimatta jonkinlainen ote siihen iloisuuspuoleenkin.

Silti, kymmenen vuotta ei tunnu pitkältä ajalta. Monille tutuilleni kymmenen vuoden rajapyykin ohittaminen nosti asioita esiinkin.

---

1 Tähän liittyvästä pessimismistä voi lukea Jukka Hankamäeltä.
2 Sattumaa se ei ollut, sillä elin varsin kontrolloitua elämää. Se, kenen kanssa olen milloinkin oli hyvin ohjattua.
3 Mutta se riittää. Pidänhän "Hamletiakin" fiktiivisenä kirjoitelmana, mutta silti minusta sitä pitää esimerkiksi opettaa koulussa koska se on kulttuurillisesti tärkeä.

Kupla.

Saippuakuplat ovat tunnettu vanitas -taiteessa käytetty symboli. Siinä on nähty kasvaminen, kehittyminen ja tuhoutuminen. Se on olemassaollessaan hauras ja kaunis. Tätä kautta haluttiin taidetta seuraavalle muistuttaa, kuinka elämä on lyhyt.

Omakohtaisesti niihin saippuakupliin liittyy hieman nolojakin tapauksia, esimerkiksi saippuakuplaveden juomista lapsena Keravalla. Toisaalta ensimmäisiä muistamiani "hypoteeseja" perustui siihen. Ajattelin että kuplat ovat aina pyöreitä, ja niitä puhallettiin aina pyöreillä puhaltimilla, joten ajattelin että se puhaltimen muoto jotenkin välittyi siihen kuplaan. Siksipä ajattelin, kuten analogiaa ja induktiota soveltaen rationalisti voisi tehdä, että vaihtamalla puhaltimen muotoa saisin erimuotoisia kuplia. Pieleen meni, tietenkin. Tämä muistuttakoon kaikkia siitä, miten empiirisellä kokeella on aina sellainen luonne, että se voi tuhota ajatusrakennelman. Ja jos ei pidä vastauksesta, pitää hyväksyä että on kysynyt vääriä kysymyksiä. (Ajaako lapsuuden epäonnistumiset ja traumat kohti kriittistä ja analyyttistä filosofiaa? Auttaisinko ihania kukkia ylittämään tietä jos lapsena olisin tehnyt jotain muuta?)

Ajattelin että vaikka kupla onkin sellaisenaan kaunis, niitä voidaan lähestyä myös fysiikan kautta. Ja lisäksi tämän viikon lukulistalla on ollut Pierre-Gilles de Gennesin ja Jacques Badozin "Hauraat esineet", jossa oli melko pitkälti kuplista ja vaahdosta. Kirjaa lukevat voivat tietenkin helposti huomata, että en ole jäänyt pelkästään sen varaan. Sen esittämiä yksityiskohtia on ripoteltu eri kohtiin. (Kaikkia mainitsemiani ilmiöitä ei valitettavasti edes mainita em. kirjassa. Joskin ne jotka on mainittu, ovat kirjassa luultavasti paremmin esitetty.)

Tästä aiheesta on tietysti tutkimuksia. Tämä muistuttakoot myös siitä, että arkipäiväisetkin asiat voivat olla kiinnostavia ja ne voivat sisältää tosi ihmeellisiä asioita.

Kuplan muoto

Kuplan muoto ei johdu puhaltimesta, vaan fysiikasta. Tässä avainkysymys on oikeastaan se, miksi vedestä ei voi tehdä kuplia. Syynä on se, että vesimolekyylillä on suuri pintaenergia. Se ei pidä suurista kalvoista. Se, että lammikon vedellä on suuri pintajännitys, jolla esimerkiksi vesimittarit voivat liikuskella, johtuu siitä että vettä on paljon. Ohut kalvo vettä "menee kasaan". Tätä voi yrittää vaikkapa kylpyhuoneessa. Kun pistää lattialle pienen lammikon, ja yrittää levittää sitä ympäriinsä, se vetäytyy. Pintaan muodostuu reikiä ja lammikoiden muoto menee kasaan.

Tästä päästään siihen, että saippua ei itse asiassa tee kalvolle vahvaa pintajännitystä. Tämä on selvää jo sillä, että jos on ilkeä ja kaatelee saippuaa veteen, sen pintajännitys ei kasva vaan pienenee. Se, mitä saippua sen sijaan tekee, on tasaaminen. Saippua ei vahvista kuplan jännitystä tai tee siitä kovempaa. Vaan se tekee juuri päin vastoin. Se tekee siitä "virheitä kestävän". (Siksi saippuakuplat venyvät tuulessa ja puhaltamisen alla melko helposti.)

Tasaaminen tapahtuu Marangoni effectin kautta. Tämä on outo ilmiö, johon liittyy mm. viinin kyynelehtiminen. Eli vaikka viini on nestettä, sen ominaisuudet ovat sellaiset että pinnan yläpuolelle muodostuu rengas, josta viiniin putoaa pisaroita. Kuplissa se vaan tasaa, eikä itketä. Saippuassa on molekyylejä, joiden toinen (hydrofobinen) pää "karkaa vedeltä", kun taas toinen (hydrofilinen) pää "kulkee vettä kohti". Tämän ominaisuuden vuoksi molekyylit kulkeutuvat pinnalle siten että vettä "kaihtava" pää saa olla kuivassa ja vedestä "pitävä" pää saa olla märässä.

Kun saippuakalvo venyy jostain kohden, saippuan pitoisuus pienenee venyvältä alueelta, jonka seurauksena pintajännitys siltä alalta kasvaa. Tämä ilmiö on tuettu mm. I. Langmurin tutkimuksissa. Jos kalvoa venytetään, syntyy harventuma, jossa saippuakalvossa "alaosa" "työntää" kohti venytettyä yläosaa. Tämä vaikutus vastustaa venytetyn osan painoa, jolloin kalvo kestää paremmin. Tätä kautta kupla kestää saippuan ansiosta. Siksi kuplavaahdon sisällöllä on paljon merkitystä. (Kuten jo lapsena opin.) Sirkuslaisten isoihin parimetrisiin kupliin tarvitaan "oikeat aineet", sellaiset joilla voidaan jännittää metrien kokoinen kalvo.

Saippua nesteessä toimii myös selektiivisesti: Se vahvistaa heikoimpia kohtia ja saa ne kestämään. Saippua tietysti myös vähentää hieman haihtumista, mutta tämän vaikutus ei ole yhtä suuri. Selektiivisyys johtuu rajapintojen termodynamiikasta. Jos saippuakalvoon tulee reikä, sen ympäriltä sitä peittämään työntyy pinta -aktiivisia aineita. Muu neste tietenkin virtaa satunnaisiin suuntiin ja aikanaan ne päätyvät myös tämän rei'än alueelle.

Kuplassa muoto johtuu kuitenkin jännityksestä. (Se, että se on pieni ei tarkoita että sitä ei ole.) Saippuakalvo "pyrkii" olemaan melko pieni. Hieman kuten jos on kumikalvo, jota jännittää, se pyrkii olemaan pieni. Kuitenkin jos siitä tehdään kalvo, joka estää ilman karkaamista, se muotoutuu "mahdollisimman pieneksi". Saippuakupla on hieman kuten tämä kumikalvo - lukuun ottamatta sitä että kumikalvon koko on melko suuri ja paksuus melko vakio. Tästä on seurauksena se, että kupla muodostaa minimipintoja. Toisin sanoen, se muodostaa kalvoja pintojen välille siten että kalvolla on mahdollisimman pieni pinta -ala. Kun se on "yksin liikenteessä" se on pallo sen vuoksi että tällä muodolla on suurin tilavuus suhteessa pinta -alaan. Saippuakuplien minimipintoihin liittyvän muodon kanssa tärkeää tutkimusta on tehnyt mm. J. A. F. Plateau. (Jos siis haluaisin neliömäisiä kuplia, puhaltimen tuunaaminen ei ratkaisisi ongelmaa, vaan pitäisi muuttaa luonnonlakeja. Minusta kehikossa oleva kalvo kun ei enää ole "ihan rehellinen" ratkaisu. Tavoittelin siis jo lapsena mahdottomia.)

Tämä tietysti vaikuttaa myös silloin kun puhutaan useista kuplista. Niissäkin toinen kupla nähdään "esteenä", jonka kanssa pitää muodostaa minimipinta. Kun molemmat tekevät samaa, syntyy kompromissi. Tässä syntyy yhteinen seinämä. Kuplat sulautuvat. Tässä kuplan koko ratkaisee. (Joskus koko ratkaisee paljon, eikä kyseessä ole vain siitä miten taitavasti kuplia puhaltelee.) Kuplan yhteinen seinämä pullistuu suuremman kuplan suuntaan, tätä kutsutaan nimellä Ostwald ripening. Syy on se, että pienemmällä kuplalla on suurempi sisäinen paine. Yhtä suuret kuplat synnyttävät suoran tasaisen seinämän.

Kuplan väri

Saippuakupliin liittyy tietenkin kalvot. Värin kannalta tämä on erityisen merkittävää. Saippuakupliin liittyy väritutkimusta jo Babylonialaisten aikaan. Aihe oli ennustaminen. Tätä tarkoitusta varten he tekivät vesikulhon, jonka pinnalle he laittoivat pienen öljykerroksen. Tästä syntyy tietysti värejä. Halvalla saatiin kiva värien show, joka ei ollut sellainen että kaataja voisi sen yksityiskohtiin vaikuttaa. Siispä ajateltiin että korkeammilla voimilla voisi hyvinkin olla pääsy tähän ilmiöön. Tästä ennustamista kutsutaan lekanomansiaksi. Ja se voittaa miellyttävyydessään ja hinnassaan huumeiden avulla tai eläinten suolista tehdyt ennustamiset. Tärkeä menetelmä tässä olivat tummat täplät, joita kalvoon syntyi. Niiden kulkua sitten tulkittiin. Esimekriksi jos kaksi tummaa täplää kohtasi, se voisi kertoa vaikka avioliitosta.

Toki ennustaminen ei ole tässä muodossa tiedettä vaan taikauskoa, mutta tämä on kuitenkin vanhin tiedetty havainto näistä tummista täplistä.

Tämä taas on tärkeää, koska Isaac Newton tutki värin vaikutusta kuplissa. Hän havaitsi että kalvon väri johtuu sen paksuudesta. Kalvon paksuus on vain muutamia mikrometrejä, ja se heijastaa ja taittaa valoa.

Kalvon paksuus on alhaalta hieman suurempi kuin ylhäältä, joten se taittaa valoa hieman eri tavalla. Syynä on se, että valoaallot, jotka heijastuvat sekä etuseinästä että takaseinästä törmäävät toisiinsa, jolloin niistä syntyy interferenssi. Sen seurauksena osa valon aallonpituuksista vahvistuu ja toiset heikkenevät. Tässä olennaista on kalvon paksuus : Jos kuplaa katsotaan valkoisessa valossa, alle mikrometrin paksuinen kalvo ei heijasta lainkaan valoa, jolloin kalvo on musta. (Kalvo on ohuempi kuin yksikään väri jota ihmisen silmä näkee.) Nämä ovat niitä tummia pilkkuja, joita Babylonialaiset ennustajat tulkitsivat. Jos kalvo on 4 mikrometriä paksu, valon käytös tuhoaa "keltaisen värin", eli tietyn aallonpituuden valon, ja kalvo näyttää purppuran väriseltä. Paksummat seinät taas tuhoavat punaiset värit, jolloin siitä näkyvät värit sinisestä vihreään. Tämän vuoksi pienikin ero kalvon paksuudessa vaikuttaa väriin.

Tätä voi tutkia samassakin kuplassa. Syynä on se, että kupla muuttuu koko olemassaolonsa ajan. Siihen vaikuttaa kaksi voimaa: Painuminen (gravitaatio) ja haihtuminen (lämpö). Koska painovoima vetää kaikkea, siis myös kuplan vettä, puoleensa, kupla yleensä paksunee alhaalta ja ohenee ylhäältä. Tätä voi seurata vaikka tummien pisteiden liikkumista tuijottelemalla. Toinen ilmiö on tietysti se, että kalvosta haihtuu koko ajan vettä, jonka vuoksi kupla muuttuu koko ajan ohuemmaksi. Tätä kautta väristössä näkyy yleensä liikettä, jossa tietyt värit "painuvat kohti pohjaa" ja toiset, kuten reiät, jotka kulkevat ylös. Ja toisaalta väriskaala muuttuu. Keltaiset värit yleistyvät ja siniset vähenevät.

Kuplan värissä on myös ilmiö nimeltä iridescence. Se tarkoittaa sitä, että kuplan väri vaihtuu kun sitä katsotaan eri kulmista. Osa valosta heijastuu vain kerran, osa taas heijastuu sisällä lukuisia kertoja ennen kuin päätyy lopulta ulos. Se, miten valo käyttäytyy johtuu tietysti kulmasta, josta se tulee sisään. Näin kuplan värimaailma muuttuu hieman jos sitä katsotaan eri kulmista.

Lisäksi kalvoihin liittyy turbulenssia, pyörteilyä. Koska kupla rajoittuu omaan itseensä, eli sillä ei ole joen tai lammikon tapaan rantaa, sen pyörteet vaikuttavat myös toisiinsa. Siksi jos kalvolla esiintyy jokin hitaasti liikkuva häiriö, sen perään syntyy säännöllisen von Karmannin polun. Nopeammilla häiriöillä kalvoon syntyy mutkikkaita vaikutuksia, kun aallot ja pyörteet kohtaavat toisensa. Syntyy kaaoottisia muotoja.

Bändi.

"Ei yksinään voi kukaan kantaa koko valon maailmaa / Ei yksinään voi antaa rakkautta jakaa unelmaa / Ei yksinään voi nähdä kuinka toinen liekkiin leimahtaa / Ei yksinään voi sylityksin päättää tähtiin vaeltaa."
(CMX, "Rautalankaa")

Ostin tänään CMX:än kokoelmalevyn. "Kaikki hedelmät" , jonka kansikuvassa on hedelmiä ja ötököitä ja takakansi noudattaakin perinteisempää vanitas -taidetta pääkalloineen. CMX on siitä erikoinen yhtye, että se on urallaan tehnyt jos jonkinlaisia kappaleita. On poppia ja kokeilua, "Silloin kun me tehdään taidetta, niin kyllähän se on taidetta suhteellisen isolla teellä." on A.W. Yrjänä itse kommentoinut levyjensä kokeiluja.

Tätä kautta on hyvä miettiä, mitä bändi itse asiassa on. Asiaa voi lähestyä monelta kantilta:
1: Taloudelliselta kannalta bändi ei kovin suureellisesti pysy pystyssä, jos sen levyjä ei osteta ja sen keikoilla ei käydä. Tätä kautta bändin olemassaolo riippuu kuulijasta. Bändin jäsenet kenties tekevät kappaleet ja työn, ovat taiteen "ilmestymisen syy", kun taas yleisö on sen "säilymisen syy". Tosin varmasti kuunteleminen lisää soittointoa, kun taas vastustaminen voi jopa painaa soittamisilon ja luomisinnon pois koko yhtyeeltä.
2: Toisaalta bändin voidaan ajatella olevan vain ja ainoastaan jäsentensä kokoonpano. Tällöin yleisö ei ole niinkään "säilymisen syy" vaan ainoastaan "kuunnelluuden syy". Kellaribändi voi pysyä kasassa vain koska sen jäsenet haluavat soittaa yhdessä. Toki se ei suureellisia kiertueita tee eikä välttämättä levytä mitään - ja niin musiikkihistorian tuntemattomuuteen vaipuu jokin kellaribändi, vaikka bändin itsensä sydämessä tämä yhtye tietysti elääkin forever! Bändin into tekee musiikista "soitettavuuden syyn", "soitettavuuden syyn" taas tarjoaa esimerkiksi bändin ympäröivä sosiaalinen kudelma, vastentahtoisista isin sukulaisista levy -yhtiöiden pomoihin ja takahuoneen fanityttöihin.
___2.1: Tämä näkemys voi vaikuttaa aika paljon. Esimerkiksi Nightwish:in ympärillä kohistiin koska sen laulaja vaihtui Tarja Turusesta Anette Olzoniin. Osa lakkasi kuuntelemasta, toisaalta yhtye ilmeisesti sai uutta kuulijakuntaa. Osa jäsenistä vaikuttaa aikaansaavan enemmän muutosta kuin toiset: Osa on keskeisemmässä asemassa kuin toiset. Esimerkiksi CMX:ästä on lähtenyt sellaisia soittajia kuin Kimmo Suomalainen ja Pekka Kanniainen, jotka olivat bändissä alunperin mukana. CMX ei kohuuntunut kovin paljoa tästä. Sen sijaan A.W. Yrjänän, eli säveltäjä-lauluntekijän lähtö vaikuttaisi luultavasti paljon enemmän.
3: Historiallisesti ajatellen bändi on olemassa musiikkinsa kautta senkin jälkeen kun sen jäsenet ovat kuolleet. Esimerkiksi beatlesin musiikki on yhä olemassa levytystensä kautta. Tällöin bändi kaventuu "soittamisen syyksi" samaan tapaan kuin säveltäjä kaventuu "syntymisen syyksi".
4: Sitten onkin se, onko bändi olemassa kuunnelluutensa kautta. Tällöin on otettava huomioon paitsi se, mitä bändi on soittanut ja levyttänyt. Lisäksi on mietittävä sitä, mitä sen kappaleita soitetaan ja kuunnellaan. Tällöin voidaan ajatella että bändi on:
___4.1: Levytyshistoriansa, jolloin se mikä on tallenteilla ratkaisee sen, mitä yhtyeen musiikki on. Silloin bändin luonne on kokoonpano siitä, mikä on mennyt bändin levytyssensuurin läpi: Yhtye ei välttämättä soita jokaista säveltämäänsä eikä välttämättä levytä jokaista keikoilla soittamaansa kappaletta. Tätä kautta asiaan vaikuttaa tietysti bändin näkemys, levy -yhtiön näkemys ja kuuntelijoiden käsitys.
___4.2: Soittolista, jolloin se, mitä kuunnellaan ratkaisee sen, mitä bändi on. "...kappaleiden valinnan ohjenuoraksi otettiin radiokanavien soittolistat. Siksi tämä kooste ei tarjoa kovinkaan osuvaa kuvaa CMX -yhtyeen levytyshistorian todellisuudesta. Se näyttää kuvan, jonka radio on ihmisille yrittänyt väkipakolla tyrkyttää. Ei kuitenkaan pidä unohtaa, että juuri tämä on loppupeleissä se oikea kuva, siis historiallista totuuden ja todellisuuden kannalta" kuten Markku Halme asian kuvasi levyn sisällä olleessa läpyskässä, joka ilmeisesti kartoitti levyn kappalevalintoihin ohjanneita syitä. Erityisen jännittävä asia on se, onko bändi missä määrin pelkkä mielikuva. Tällöin korostuu nimen omaan se, mitä radiokanavat soittavat. Tällöin innokkailla faneilla voi olla aivan erilainen käsitys jopa koko yhtyeen musiikkityylistä ja luonteesta kuin taas mikä on radionkuuntelijoilla ja muilla. Hyvä kysymys onkin, kumman näkemys vaa -assa tässä tapauksessa painaa enemmän. Radiota kuunnellaan kuitenkin melko paljon, ja moni ihminen kuulee esimerkiksi CMX:ää radiosta. Sen sijaan harvalla on koko tuotantoa. (Minultakin puuttuu "Talvikuningas" ja joitain yksittäisiä kappaleita varhaistuotannosta, kuten legendaarinen "Neekerit on mustia".) Toisaalta bändiä innokkaasti seuraavat ovat enemmän vakavalla innollaan mukana kuvioissa, joten heillä voisi luulla olevan jonkinlainen "parempi näkemys" asiasta. Mutta on vaikeaa sanoa voiko tälläisistä asioista olla "parempi näkemys": Bändistä eipitävät voivat jopa argumentoida vastaan että jonkun yhtyeen kuuntelu on jo osoitus patologiasta, koska yhtye vaan on "niin huono".

Kuitenkin oma kannanottoni siitä, mitä bändi on, on itse asiassa kuvattuna tuohon alkusitaattiin. Bänditoiminta edustaa minulle siis jonkinlaista sosiaalista tai esisosiaalista toimintaa, samaan tapaan kuin lukeminen edustaa minulle jonkinlaista sosiaalista toimintaa. Minusta bändisysteemi vaatii
1: "luojan" joka on säveltäjä.
2: "lähettäjän", eli yhtyeen muusikot, bändin rahoittajat ja jopa bänditilojen vuokraaja ja heidän tukevat omaisensa. Tästä voidaan tinkiä aika paljon, mutta minimissään bändissä on yksi yksinäinen mies, joka soittaa tai säveltää itselleen.
3: "välittäjän", joka voi olla CD -levyn kaltaista teknologiaa tai sitten vain ääniaallot soittajista liveyleisöön
4: "vastaanottajan" eli kuuntelijan, joka voi tietysti ääritapauksessa olla vaikka säveltäjä tai soittajat itse. Musiikki on minulle tätä kautta näkemyksellisesti kokonaislaatuisempi toiminta kuin tuo erittelemäni, mutta ei tietenkään näiden tulkintatapojen kanssa suoranaisesti ristiriitainen.

---

Tämä juttu syntyi lähes tulkoon pelkästään bändilapun lukemisesta syntyneestä vapaasta assosiaatiosta. Vaikka tämä ei varmasti jää mihinkään taide -analyysien historiaan, on tämä on minusta viite siihen että filosofiaa on kaikessa, täytyy vain hieman osata katsoa. Ei ole mitään niin arkista ja yleistä tahoa, josta "mietinnän juurta" ei voisi saada.

Memento mori.

"Hic locus est ubi mors gaudet succurrere vitae" (Tämä on paikka, jossa kuolema iloitsee voidessaan palvella elämää)

Siinä missä René Descartes päätteli että ainut varma asia on se, että kun hän ajattelee, hän on myös olemassa. Vanhan suomalaisen sanonnan mukaan taas vain kaksi varmaa asiaa: Kuolema ja verot. Olemassaolo ja kuolema liittyvät erikoisesti toisiinsa. Kuolemaa ei ole ilman elämää, eikä elämää ole ilman olemassaoloa.

Kuolema

Kuolema ajatellaan tyypillisesti kahdella tavalla:
1: Kuolema on luonnollinen osa elämää. Tässä ajatuksessa kuolema on välivaihe, jonka jälkeen alkaa joko uusi elämä sielunvaelluksessa tai sitten alkaa jonkinlainen tuonpuoleinen elämä.
2: Kuolema on elämän normaali loppu, jolloin elämä päättyy kuolemassa. Tällöin kuolema ei enää ole osa elämää.

Kuoleman määritelmä on monimutkainen. Se liitetään tyypilliseti elimistön toimintaan, mutta on hieman vaikeaa rajata sitä: Toisten mielestä aivokuollut on kuollut, koska hän on menettänyt tietoisuutensa. Toisten mielestä kuolema on ruumiintoimintojen kaikkinainen päättyminen, jolloin kuolema jatkuu vielä sydämen pysähtymisen jälkeenkin. Yleensä kuoleminen rajataan kuitenkin nimen omaan havaittaviin asioihin. Tällöin näkemykset tuonpuoleisen olemassaolosta eivät tuota määritelmällisiä vaikeuksia.

Tyypillisesti kuolema jaetaan kolmeen osaan:
1: Ante mortem, eli ennen kuolemaa ollut tila, joka on yleensä aikaansaanut kuoleman.
2: Peri mortem, eli kuolinkamppailun aikana tapahtuneet asiat.
3: Post mortem, eli kuoleman jälkeen tapahtuneet asiat. Yleensä tässä tarkkaillaan pelkkää jälkeen jäänyttä ruumista. Tähän liittyy muun muassa ruumiin jäykistyminen, kuolinkankeus.

Kuitenkaan yksiselitteistä ja kansainvälistä luokitusta näiden välillä ei ole, vaan määritelmissä on liukuvarajaisuutta. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä että emme voisi varmasti tietää että jotkut kohdat olisivat nimen omaan mallia "post mortem" tai "ante mortem": Vaikka päivä liukuukin hämärän kautta yöksi, voimme yksiselitteisesti - tai ainakin ilman kiistelyä toisten kanssa - sanoa että jossain vaiheessa on päivä ja jossain yö ja jossain tietyssä vaiheessa ilta.

Kuolemaa, kuolemista ja kuollutta sekä näiden välisiä eroja tutkii kaksi oppialaa: Tanatologia ja patologia. Näiden keskeinen tiedonhankinta ja tutkimusväline on autopsy eli ruumiinavauksilla. Solupatologiassa taas tutkitaan soluissa tapahtuvia kemiallisia muutoksia.

Kuolema kielenkäytössä

Tyypillisesti kuolemasta puhutaan symbolisesti. Tällöin niihin liitetään erilaisia antropomorfistisia eli ihmisenkaltaistettuja määritteitä, jotka ovat jollain tavalla teleologisia eli päämääräsuuntautuneita ja personifikoituja eli niistä on tehty henkilöitä. Siksi puhutaan tyypillisesti esimerkiksi "viikatemiehestä" tai "noutajasta joka tulee" Ja mahdollisesti jopa "niittää elon kallista viljaa". Kuolemaan liitetään myös ajatus ikiunesta. Tämä ajatus onkin vanha, jopa kreikkalaisessa mytologioissa (personifioitu) uni oli (personifioidun) kuoleman serkku.

Muutoinkin kuolemaan liitetään symboliikaa, kuten "veivin heittäminen" (joka viittaa siihen että autoissa oli ennen käynnistyskampi. Tämä viittaa ihmisen toiminnan loppumiseen) ja "autuaammat metsästysmaat". Tätä ei kuitenkaan pidä sekoittaa ihmisten oikeisiin uskomuksiin: Vaikka intiaanit toki ottivat "autuaammat metsästysmaat" tosissaan, esimerkiksi Suomalaisilla syntyi talvi ja jatkosodassa käytössä ollut ilmaisu "koivuristin ritari", joka ei suinkaan viitannut siihen että henkilöt todella uskoivat että kuolleille olisi jonkinlainen palkinto luvassa. Vielä korostetummalta tämä tilanne näyttää kun puhtaan toisista sotaslangin kiertoilmaisusita kuolemalle ; "Liittyi ilmavoimiin" ja lausumat joissa olivat mukana elementit "Sai litteran kotiin ikuiselle lomalle KEKin[Kaatuneiden evakuointikeskus] kautta" Armeijaslangin ulkopuolella kuolemaan liittyvä lausuma "siirtyi mullan purentaan" (joka armeijaslangissa tarkoittaa "tetsaamista" eli ryömintäharjoituksia ja muita vastaavia) ei viittaa uskoon siitä että kuolleet söisivät maata oikeasti.

Kuolemasta käytetään paljon jopa aika rankkoja ilmaisuja, kuten sanotaan että "potkaisi tyhjää" (joka on alkujaan ollut kiertoilmaus kuolinkouristuksille.) Hirttäytyneet "menevät narun jatkoksi" tai "köysikiikkuun". Kuolleet taas menevät "oikosääristen valtakuntaan" (joka taas on tullut teurastamoista, joissa kuolleet eläimet laitetaan jaloista roikkumaan.) Tämä voi viitata siihen että raskaita asioita käsitellään paljon huumorin kautta: Relief theoryn mukaan huumorissa on kyse siitä että helpotetaan vaikeita asioita, ja kauhun purkautuminen tuottaa vapauttavaa naurua. Koska huumori kuihtuu nopeasti toistoissa, eli "vitseistä tulee vanhoja", myös nämä ilmaisut menettävät tehoaan nopeammin kuin kuolleiden "perseet alkavat pukkaamaan koiranputkea." Siksi ei ole ihmeellistä että itse Kierkegaard sanoi että "Humoristeista suurin on kuolema".

Kuoleman vaikutus elämän arvoon.

Kuoleman olemassaoloon taas suhtaudutaan muutamalla tavalla. Tämä taas liittyy olennaisesti uskontoon. Uskovaiset ajattelevat että tuonpuoleinen antaa elämälle arvon. Ja että jos elämä on lyhyt, se olisi jollain tavalla arvoton. Toinen taas on selvästi ateistisempi, ja siinä korostetaan eräällä tavalla rarity issueta : Tässä näkemyksessä kuolema antaa elämälle rajat, ja lyhyys antaa arvolle painon. Tässä viitataan elämän uniikkiarvoon. Jos jokin asia on ainutkertainen ja harvinaislaatuinen, siihen tupataan änkeä lisäarvoa. Rankimmillaan tässä kohden voidaan viitata talousteoriaan. Tosin tämäkään ei ole niin raadollinen "elämän rahallistaminen", kuin voisi kuvitella, koska muutoinkin asian arvoon liittyy myös eettisiä arvoja: Tyypillisesti asiakkaat ovat valmiita maksamaan enemmän asiasta joka on eettinen kuin sellaisesta joka on epäeettinen. Näin "talousteoreettisessa raha yhdistettynä utiliteettiin" -ajattelussa laskuissa on mukana myös yksilöiden ja massojen näkemykset etiikasta: Heidän arvonsa. Ja vieläpä juuri sen verran kuin nämä ovat valmiita siihen satsaamaan rahaa. Rarity issueen viittaava ateistissävytteinen filosofia esittää että arkkipiispan ajatus siitä että "ilman taivasosuutta minulla ei olisi mitään" on todellista elämän väheksymistä, ja että tämän lausujan pitäisi esimerkiksi mennä oman äitinsä tai puolisonsa luo kertomaan kuinka tämä on turha ja arvoton asia: Kuinka arvoa tässä elämässä on vain Jeesuksessa ja tämän armoon uskomisessa. Toisaalta taas uskovaiset puolustautuvat vastaavalla argumentilla esittämällä että kuolinvuoteilla pitäisi kuolevalle kertoa että "No niin, kohta lakkaat täysin olemasta, ei sinulla mitään toivoa elämän jatkumisesta ole. Että pian tulee Game Over sinun kohdallesi."

Kuoleman väistämättömyyteen ja arvottomuuteen viittaaminen oli keskiössä vanitas -taidetta. Sen nimi viittasi "turhuuteen". Siinä korostettiin sitä, kuinka elämä on rajallista. Siihen liitettiin symboleja. Kuuluisimmat ovat tietysti luurankotanssijat, pääkallot, kuihtuneet kukat ja muut vastaavat ilmiöt. Kuitenkin kenties kaunein vanitas -symboli oli saippuakupla, joka paitsi kestää lyhyen aikaa, on koko olemassaolonsa ajan kaunis.

Kuoleminen

Lääketieteelliseti kuoleminen on erikoisesti määritelty: Toisaalta kuolema ajatellaan luonnolliseksi, toisaalta kuolemaan tulee aina olla syy. Syyajattelu taas pohjaa sellaiseen ajatukseen, että kuolemaa voisi sysätä aian kauemmaksi korjaamalla jonkun vian. Tämä taas ei ole kovin kaukana ajatuksesta "ikuisesti jatketusta elämästä".

Sanana kuoleminen on vanha. Se kuuluu kaikkien suomen sukulaiskielten sanavarastoon. Yhtä vanhoja sanoja suomen kielessä ovat Maija Länsimäen mukaan vain elää, seisoa, pelätä, nähdä, kuulla, tuntea, imeä, juoda, syödä, purra, niellä, nuolla ja puhua. Virossa kuolemasta puhutaan tutunkuuloisesti: vainaja on surnud, kuoleva surija, ja kuolinilmoitus surmakuulutus. Sureminen liittyy suomen kielessä murehtimiseen ja surma kuolemaan, joka on aktiivisesti ja tarkoituksellisesti toisen aiheuttama, eli tappo, murha tai muu vastaava "surmaaminen". Kuolemasta käytetään asiallisia sanoja kuten "saada surmansa" tai "menettää henkensä." Kun näitä käytetään, samalla välittyy viestejä myös kuolemisen mekaniikasta (kuten surmaaminenkin): Terrorismi ja onnettomuudet vaativat kuolonuhreja. (Ei sanota että "sai surmansa syövän takia"). Toisaalta kielenkäyttö sisältää muitakin vihjeitä. Vaikka sinällään sana "menehtyä" on neutraali yleistermi, "pitkäaikaiseen sairauteen menehtyminen" vihjaa vahvasti syövän suuntaan.

Kuolemiseen liitetään erilaisia määritteitä. Mekanistisesti voidaan ajatella, että yksinkertainen kuolinsyy, kallonmurtuma, voi saada eri sanan, kun asiaa käsitellään. Syy voi olla tapaturma, jolloin se on syntynyt vahingossa, itsemurha jolloin se on itseaiheutettua, tai henkirikos, jolloin joku ulkopuolinen on tarkoituksellisesti aiheuttanut sen. Tässä kohden analyysissä käytetään havaintojamme ja tietojamme ihmisistä yksilöinä: Terminologia voi vaihtua esimerkiksi maasta toiseen. Tästä esimerkkinä ovat Amerikoissa toimivat käärmeiden pitelijät, jotka ovat lukeneet Raamattua ja uskovat että pyhä henki antaa todella kyvyn pitää eläviä myrkkykäärmeitä käsissä. Kun tälläiseen rituaaliin kuolee, määritelmä voi vaihdella tapaturmasta itsemurhaan, riippuen siitä miten kussakin paikassa itsemurha määritetään. (Onko käärmeen pitäminen niin tyhmää että pitäjä "on tiennut tai hänen olisi pitänyt tietää" seuraus teosta.)

Kuolemanpelko

Kuolemaan suhtaudutaan tyypillisesti muutamalla tavalla:
1: Kuolema mystifioidaan, jolloin kuolema kiistetään. Tähän tunnettuja keinoja ovat uskonnolliset ajatukset tuonpuoleisuudesta ja kuoleman jälkeisestä elämästä tai sitten ihan vain muut arkiset keinot joilla kuoleman ajattelu siirretään syrjään.
2: Kuolema sysätään syrjään, se myönnetään mutta sitä ei ajatella. Kuolemaa karttava ihminen voi lievimmillään olla kuten Woody Allen joka ilmaisi että hän ei pelkää kuolemaa, mutta ei kuitenkaan halua olla paikalla kun se tapahtuu. Monien filosofien mukaan ajatus "hyvästä kuolemasta" ylipäätään on tälläinen. Heistä kuolema on aina yksinäinen ja ilman kunniaa: Tätä ajatusta seuraten lainaan televisiosarjaa House. "Our bodies break down, sometimes when we're ninety, sometimes before we're even born, but it always happens and there's never any dignity in it. I don't care if you can walk, see, wipe your own ass. It's always ugly. Always. You can live with dignity, we can't die with it."

Tyypillisesti näihin turvaudutaan ihan sen takia että kuolema pelottaa. Vaikka he uskoisivat ihanaan tuonpuoleiseen, he haluavat elää ikävässä tämänpuoleisessa. Kuolemanpelko taas kumpuaa vaistoistamme, joiden aikaansaamat pelot voidaan jakaa karkeasti kolmeen luokkaan.
1: Pelot siitä mitä tapahtuu kuolemassa. Tässä pelon aiheena on oman olemassaolon loppuminen, joka on erityisen vaikeaa egosentriselle ihmiselle, joka elää todellakin sellaisessa maailmassa jolla on sisältöä vain itsen, oman kokemisen ja näkemisen kautta. - Siis ihmisille, joille Descartesin tapaan "varmaa on vain oma olemassaolo". Tai joille tämä on ainakin tärkeintä. Luultavasti valtaosa ihmisistä jollain tavalla naksahtaa tähän kategoriaan iästä, sukupuolesta ja uskonlaadusta tai ihonväristä riippumatta.
2: Pelot siitä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Tämä tarkoittaa ajatusta esimerkiksi Helvetistä, jonne voi joutua kun on tehnyt pahoja tekoja. Samoin ajatukset huonosta karmasta jonka seurauksena tulee ikävä seuraava elämä voivat ahdistaa. (Uskonto on siis paitsi emotionaalinen lohtu, myös yhden pelkotyypin luoja. On vaikeaa sanoa kumpi antaa voiton, eli voidaanko uskontojen tuomaan elämänlohtua käyttää argumenttina uskontojen puolesta. Luulen että tämä on yksilökohtaista: Osalle tuonpuoleinen on lohtu, toiselle kammo ja kolmannelle se muuttaa tämänpuoleisen elämän itseisarvosta välinearvoksi: Testiksi, jolla on merkitystä vain sen kautta että se ratkaisee mitä tapahtuu ikuisuudessa.)
3: Pelot siitä mitä tapahtuu kun olemassaolo lakkaa. Tässä taas keskitytään esimerkiksi omaisiin jotka jäävät maan päälle. Jos on keskeinen työntekijä työpaikallasi, saattaa ihmiselle tulla paineita myös siitä miten työyhteisölle käy. Tämän vuoksi monet itsemurhaajatkin pyrkivät hoitamaan omat asiansa tiptop -kuntoon ennen kuolemaansa. (Osalla tätä pelkotyyppiä ei ole, joten heillä tilanne sortuu pikemminkin "hälläväliäksi". Eli he voivat esimerkiksi ottaa ison velan ja tuhlata sen juuri ennen kuolemaansa.)

Stoalaiset vihasivat kuolemanpelkoa ja vetosivat että silloin kun elät, siellä ei ole kuolemaa. Ja siellä missä on kuolema, siellä ei ole elämää. Kun olet kuollut, et ole paikalla. Ja lisäksi kuolema tekee lopun kuolemanpelostakin. Kuolemassa ihminen on kuin ennen syntymäänsä. Tässä kohden on muistettava että stoalaisten argumentti voidaan kiertää sillä että se pistetään koskemaan itse kuolemistapahtumaa: Suomalaisethan ovat perinteisesti toivoneet nopeaa kuolemaa sen sijaan että kuolisivat hitaasti kituen. Kuolemaa edeltävä sairaus joka piinaa, vie toimintakyvyn, ajattelukyvyn ja muita vastaavia ominaisuuksia, on ajatuksena ikävä. Samoin kuin tuskat joita kokee ennen kuin kuolee.

Luultavasti tämän pelon vuoksi nykyään kuolevat eristetään: Sairaat laitetaan laitoksiin tai Terhokodin kaltaisiin paikkoihin, joissa potilas valmistautuu kuolemaan. Osasta tämä eristää kuolevia yhteiskunnasta ja ylläpitää illuusiota siitä että kuolema on ehkäistävissä, eikä osu omalle kohdalle. Toisista taas on hyvä että kuolevat saavat ammattitaitoista apua ja tukea joka on lähellä: Ilman laitostoimintaa tämä vaatisi todella paljon työvoimaa ja tulisi niin kalliiksi että sitä ei voitaisi käytännössä toteuttaa. Monista tämä tarkoittaa säästämistä ihmisarvon sijasta, toisista taas sitä että vaihtoehdot ovat vain pakosti huonompia ja olisi tyydyttävä "parhaaseen mahdolliseen", eikä toivoa mahdottomia. Samoin ajatukset eutanasiasta liittyvät tähän tunteeseen kuolemanpelosta. Joidenkin mielestä tämä ajaa kuoleman ajattelun pois ja piilottaa tämän luonnollisen asian ja mystifioi sen, ja karsii tätä kautta ihmisarvoa kuolevilta. Toisten mielestä taas eutanasia on eettinen ratkaisu, joka on verrattavissa eläinten lopetukseen : Jos eläintä ei lopeteta saattaa rasahtaa eläinrääkkäyssyyte. Ihmisten kanssa syyte kuolemantuottamuksesta tai jopa murhasta taas rasahtaa toiseen suuntaan.

Jännittävästi kuoleman julkistamisessa on eräänlainen ristiriita: Toisaalta kuoleman institutionalisoituminen ja poisto yhteiskunnasta on vastustettava asia. Mutta toisaalta kuoleman esittäminen saa aikaan suurta kritiikkiä. Ja minusta näyttää että molemmat kritisoinnit lähtevät samoista tahoista: Otan esimerkin televisiossa esitetyistä kuolemista, jotka ovat juuri popularisoitua kuolemaa, kuolemaa massoille. Se tuntuu olevan suoraa jatkumoa roomalaisten areenoille, joissa gladiaattorit kävivät taisteluja keskenään ja petojen kanssa kuolemaan asti. Tyypillisesti elokuvien väkivalta on kaunisteltua, seikkailuhenkistä. Tämä vie kuoleman pahat asiat kauas ja viihteellistää ilmiön. Kuitenkin eniten vastustusta saa juuri se väkivalta, joka minustaei raaista. Siis se, jossa väkivalta näytetään juuri sellaisena kuin se on. Näitä esitettäessä kuulee kritisointia siitä, kuinka kammottavaa tämä väkivalta on: Onhan selvää että tuskainen ja sotkuinen väkivalta tuottaa enemmän epämukavia tunteita kuin joku seikkailuhenkinen räime, jossa on lähinnä vauhtia.

Kuolleet:

Usein kuolleisiin käytetään erilaisia termejä. Monet kielet erottelevat elävän ja kuolleen ruumiit toisistaan. Virossa on keha (elävä ruumis) ja laip (kuollut ruumis), ruotsissa kropp(elävä) ja lik(kuollut), englannissa body (elävä) ja corpse (kuollut). Suomen sana ruumis kuitenkin viittaa molempiin. Keho -sana kuitenkin liitetään tyypillisesti pelkästään elävään ruumiiseen. Tosin sana on ilmaisuna melko uusi: Elias Lönnrot ehdotti sitä ja sitä alettiin käyttämään lääketieteessä. Sana on sittemmin levinnyt myös arkikäyttöön. Toisaalta suomessa kehitettiin vuonna 1948 lautamiesten tarpeiden vuoksi käyttöön sana kalmo, joka viittaa aina kuolleeseen ruumiiseen. Tämä sana ei ole saanut yhtä suurta suosiota. Se kuulostaa ainakin minun korvaani -tuoreudesta/nuoruudesta huolimatta vanhahtavalta ja jotenkin "historiasta jälkeen jääneeltä". Toisin kuin vanhempi sana vainaja - joka taas tuntuu erittäin luontevalta käyttää. Sana raato taas viittaa aina kuolleeseen ruumiiseen, mutta tätä sanaa käytetään lähinnä eläinten ruumiiden yhteydessä.

Kuolema ja evoluutio

Evolutiivisesti ajatellen kuolema ei ole mikään adaptaatio: Pikemminkin se on suora, väistämätön ja mahdollisesti epämiellyttävä seuraus siitä että elollisuudella on tietyt rajat : Kuten kello voi mennä rikki ja kukaan ei ihmettele että miksi kellot eivät koskaan toimi ikuisesti, samoin solut kuolevat koska niiden toiminnallisuus voi särkyä. (Ikuisesti toimivaa kelloa ei tietojemme mukaan voi tehdä.) Yksisoluisilla ei kuitenkaan ole mitään maksimaalista jakautumismäärää. Sen sijaan monisoluisten eliöiden kohtalo on selvä: Soluissa oleva telomeeri lyhenee jakautumisten yhteydessä. Ne ovat kuin kengännauhojen päässä olevat muovisuojat jotka kuluvat ja tämän jälkeen itse kengännauhat alkavat rispautumaan. Matt Ridleyn "origin of virtue" -kirjassa esitetään että kuolema ei ole niinkään adaptaatio, kuin suora seuraus siitä millä tavalla monisoluisuus on rakentunut toiminnallisesti: Tärkeintä on saada solut kontrolliin, tekemään yhteistyötä. Kuitenkin jokainen solu elää ja jakautuu, ja jos kontrolli pettää, niistä muodostuu syöpäsoluja. Tätä pitää hallita ja ehkäistä. Siksi soluissa onkin monia syövän ehkäisyasioita, kuten mutaatioiden korjaamista. Siksi telomeerien tuhoutumisen estäminen tekeekin yleensä sen, että solut muuttuvat syöpäsoluiksi. Teoriassahan tämä tarkoittaa kyseisten solujen muuttuneen eräällä tavalla kuolemattomiksi. Vaikka kuolema onkin näin ollen "sivutuote", eikä mikään sopeutuma, kuolemaan kuitenkin voidaan liittää adaptatiivisia ominaisuuksia:
1: Solujen ohjelmoitu kuolema eli apoptoosi on tärkeä. Ihmisen sikiönkehityksessä apoptoosi tappaa kädestä soluja tietyllä tavalla. Lopputuloksena ovat sormet. Sama toimii lintujen varpaissa. Sormet ovat kuitenkin selvästi adaptaatio, eli sormilla tekee enemmän kuin pallomaisella käpälällä jossa ei ole sormia.
2: Kuoleman ajankohta on tärkeää: Kun eliö on lisääntynyt lisääntymisensä, se on enimmäkseen jälkeläisiensä tiellä, kun ekosysteemi voi kantaa vain tietyn määrän yksilöitä, lisääntymisensä lopettanut estää jälkeläisiään lisääntymästä viemällä pesäpaikkoja, ravintoa, tilaa ja monia muita vastaavia asioita. Evoluutio taas pyörii lísääntymisen ympärillä. Siksi onkin tyypillistä että eliöt kuolevat lisääntymiskautensa loputtua. Esimerkiksi hämähäkeillä tähän on kehittynyt romanttisia periaatteita, jossa naaras syö koiraan joka tällä tavalla varmistaa sen että jälkeläiset myös syntyvät. Poikkeuksen tähän tekevät lajit, joilla vanhemmat tukevat jälkeläisiään oppimillaan asioilla. Siksi norsut ja ihmiset elävät vielä menetettyään lisääntymisominaisuutensa. Kyseessä ei ole lamarcismi eli hankittujen ominaisuuksien säilyminen, koska ensinnäkin "emo -ominaisuudet" eivät ole täysin perimästä riippumattomia pelkästään kulttuurin ja kasvatuksen tuloksia. Ja toisekseen, vaikka ne olisivatkin, ne tarjoavat sääntönä ollessaan ympäristön, johon sopeuttava geneettinen elinikää säätävä muutos on.
3: Kipuaistimukset ennaltaehkäisevät kuolemaa, joten siihen liittyvät ilmiöt liittyvät kuolema ajankohdan hakemiseen. Siksi vaikka kipu aikaansaakin tuskaa, se on sangen hyödyllinen. Voidaanhan kuvitella että elettäisiin maailmassa jossa et tuntisi kipua. Niinpä voisit esimerkiksi hakata sormeasi vasaralla ja jatkaa toimintaa ja täten lisätä tuhoa. Näin kuolemanpelkokaan ei ole täysin hyödytöntä: Se voi vaikuttaa esimerkiksi reittivalintoihimme, jotka taas näkyvät konkreettisesti elämän pituuden lisääntymisenä.