En ole pitänyt vihreää liikettä minään keskusmääriteltynä perinteisenä ideologiana. Sen sijaan, että olisin määritellyt vihreyden ideologisen aatteen rakenteen, olen pitänyt sitä sosiologisemana ilmiönä. Jonain jota ymmärtää paremmin vaikkapa katsomalla mitä markkinatutkimukset ovat kertoneet tähän liittyvistä arvoista. Tässä oli taustana se, että vaikka elän Etelä-Suomessa paikoissa joissa on paljon vihreitä, en ole törmännyt kovin yhtenäiseen tai monoliittiseen ideologiaan. Ja markkinatutkimusnäkökulma näytti tuovan esiin juuri tätä.
Tai sitten olen vinoutunut. Sosiaalipsykologiassa on nimittäin havaittu että ihmiset katsovat omaa sisäryhmäänsä huomattavasti eri tavalla kuin ulkoryhmiä; Oman ryhmän jäsenten ideologista eheyttä korostetaan keskustelujen tasolla niin vahvasti että helposti unohdetaan että ihmiset kuitenkin käytännössä näkevät oman viiteryhmänsä enemmän yksilöllisinä kuin ulkoryhmänsä. Ulkoryhmä on joko mielipiteiltään dogmaattinen.
Siksi onkin kenties relevanttia tai ainakin avartavaa ottaa käsittelyyn Juha Ahvion ”Vaarallinen vihreä valhe”. Teos on siitä hyvin nimetty, että nykyään jos lukee tiedekirjoina tai analyyttisinä kirjoina myytäviä teoksia, joiden nimessä on jokin nimetty vastustettava ryhmä ja miten tämä on valetta, teos on taatusti suhteettoman surkea. Ahvion teos on tosin siinä mielessä harhaanjohtavasti nimetty, että teos ei itse asiassa ole aivan niin camp kuin mitä sen nimi antaisi ymmärtää.
Siinä asiaa lähestytään taatusti ulkoryhmän kautta. Ahvion teoksessa on monia erilaisia taustavirtauksia. Yksi niistä on yritys sitoa vihreää liikettä melko monoliittimaisesti teosofiseen uskonnollisuuteen. Tätä kautta luodaan nykyajan poliittisiin intresseihin sävytettyjen ajatuspaja -ajatelmien tapainen systeemi jossa vastapuolen näkemys leimataan ”uskonnoksi”. Ahvion teosta lukiessa syntyy pohjavire, joka vähintään vihjailee että vihreä liike on ymmärrettävissä oleelliselta osaltaan nimenomaan uskonnollisfilosofisesti ja että tämä liittää sen lähinnä kahteen asiaan: monismiin, jonka mukaan kaikki olevainen on yhtä ja panteismiin, jonka mukaan tämä jakamaton ykseys eli kasvit, eläimet ja ihmiset ovat jumalia. Ajatellaan myös, että itse maapallo eli Gaia-maaäiti on elävä olio ja jumala. Näin vihreä liike saadaan assosioitua New Age -henkiseen okkultismiin.
Ahvion mukaan vihreän uskonnon kolme perusoppia ovat, että maapallon luonnonvarat ehtyvät, maapallolla on liikaa ihmisiä ja että ihminen on uhka luonnolle. Ja että mikään näistä ei pidä paikkaansa.
Ahvion keskustelun teemana on se, että vihreän liikkeen ihmisvihamielisiä tavoitteita on laskea ihmiskunnan väkilukua, jota varten vihreät kannattavat abortteja, eutanasiaa, sterilisaatioita ja homoseksuaalisuutta. Lisäksi uskonnonfilosofian monismin kautta perustellaan että vihreät suosivat ylikansallisen YK-johtoisen maailmanhallituksen syntymistä. Ja miten sellaisella voimakeskittymällä halutaan antaa kaikille maailman valtioille monenlaisia pakotteita.
Juha Ahvio liittää vihreän liikkeen maailmankatsomuksellisia lähtökohtia, jotka eivät ole kovin hyvin peräisin vihreiden omista puheista tai toiminnoista. Teoksen luomassa ilmapiirissä nämä lienevät jonkinlaisia ansioita kirjoittajalle itselleen koska tätä kautta hän ikään kuin selventää ja paljastaa asioita jotka jäävät julkisessa keskustelussa usein pimentoon.
Kuitenkin Ahvio mielestäni osaa löytää jotain kiinnostavia asioita. Hänen teesinsä voidaan tiivistää ja jäsentää kahteen teemaan joita hän toistaa varioiden:
1: Maapallon luonnonvarat ehtyvät, joten luonnonvarojen kulutusta pitää radikaalisti vähentää. Tähän liittyy vahvasti se että maapallolla on liikaa ihmisiä sen kantokykyyn nähden. Tätä hän liittää Malthusin ajatteluun. Hänhän päätteli että maailmassa on rajallinen määrä resursseja joka oman aikansa resurssien ja teknologian valossa päätteli, että väestönkasvun myötä kullekin ihmiselle riittävän ravinnon määrä vähenee. Mielestäni tämä Malthusin esiintuominen on kiinnostavaa kahdella tavalla; Ensinnäkin ekologiassa Malthusilainen ajattelu on itse asiassa näppärä malli; Se selittää populaatioiden kokoja ja niiden romahtamisia. Toinen kiinnotsava seikka on se, että vaikka teos ei itse asiassa ole evoluutiodenialistinen, Ahvio tässä selvästi kuitenkin virittelee assosiaatioita vanhoille kunnon kreationisteille. Malthus on aika monelle tottuneelle kreationistille näppärä dogwhistle jossa vinkataan darwinismiin ilman että joudutaan menemään evoluutiodebattiin. Jonka aika poliittisessa keskustelussa ei ilmeisesti ole nyt kun pitää käsitellä muita asioita. Ahvio tahtookin tässä korostaa että vihreille ihminen ja erityisesti ihmisten liiallinen lisääntyminen on uhka elollisen luonnon tasapainolle ja elinvoimaisuudelle. Tämän teesin kanssa on itse asiassa vaikeaa olla erimielinen. Vihreät sekä kannattavat tätä näkemystä että pitävät sitä totena aikamoisen usein.
2: Toinen teema on sitten hieman kontroversiaalimpi siinä mielessä että ne eivät tunnu sopivan kuin tarkasti cherry pickaamalla valittuihin vihreisiin. Ahvio korostaa että vihreistä ihmisen olemassaololle ei tule antaa etusijaa suhteessa muuhun luontoon, koska ekologismin perustana olevan eettisen näkemyksen mukaan ihmiset ja eläimet ovat samanarvoisia. Vihreään ekologismiin liitetään ”lajismin” kritiikkiin. Eli ei saataisi asettaa yhtä lajia (spesifisti ihmiset) luonnon kaikkien muoden lajien (geneerisesti eläimet jne) edelle. Ahvio tältä pohjalta viittaa myös että vihreä ekologismi olettaa, että kaikkeus on perimmältään yhtä (monismi) ja että luonnolla on kaikki ne ominaisuudet, jotka on perinteisesti luettu Jumalalle (panteismi). Vihreä aate on saanut vaikutteita teosofiasta ja antroposofiasta.
Tätä toista teemaa Ahvio liittää myös siihen ajatukseen jonka mukaan monistisesta uskosta kaikkeuden perimmäiseen ykseyteen on suorana seurauksena suositus, jossa yksi valtakeskus, globaalinen hallinto, ohjaa koko ihmiskunnan suhdetta luonnonvarojen käyttöön. Globaali yksi hallinto olisi seurauksena.
Ahvio puhuutässä monesta asiasta. Vihreä liike ei hänestä ole huolissaan pelkästään saastuttamisesta vaan myös kontrolloimattoman väestönkasvun vaikutuksesta ympäristöön ja palautumattomien luonnonvarojen kuluttamisesta. Koska ihmiskunnan liikakasvu uhkaa luonnon tasapainoa, vihreän ideologian kannalta suositeltavimpia ovat sellaiset seksuaalisuuden muodot, jotka eivät johda lapsen syntymään. Tässä suhteessa homoseksuaalisuus on seksuaalisuuden ihannemuoto, koska homoseksuaalinen suhde on absoluuttisen steriili eikä näin uhkaa luontoa ylikuormituksella. Sen sijaan ydinperheen arvoihin perustuva perhemuoto on ongelma, koska siellä lasten saamista pidetään myönteisenä arvona: ydinperhemallin lapsimyönteinen arvomaailma on uhka luonnon tasapainolle. Vihreä ideologia on Ahviolle aborttimyönteinen koska ei-toivottujen lasten elämän lopettaminen jo äidin kohtuun merkitsee luonnon kuormituksen vähentämistä ja palvelee näin kokonaisuuden etua.
Mukaan liitetään jopa viitteitä uuspakanallista Artemis-kulttia, jonka mukaan luonnon puhtauden suojelu voi vaatia ihmisuhreja abortin muodossa, koska näin vähennetään ihmislajin luonnolle tuottamaa rasitusta. Uuspakanallisen ajattelun mukaan ihminen on valinnan edessä: voidakseen pelastaa puhtaan luonnon tuleville sukupolville, on mielekästä uhrata sellaisten lasten elämä, joille ei muutenkaan pystyttäisi takaamaan ”ihmisarvoista elämää”. Näin abortista tulee pyhä uhri Artemiille, eläinten suojelijalle.
Lisäksi hän esittää, että vihreä ideologia sisältää Ahvion mukaan ristiriidan. Siinä puolustetaan eläinlajien oikeutta elää niiden luontaista kehitystä tukevassa elinympäristössä mutta samalla vihreä ideologia heikentää ydinperhettä, jonka on tutkimuksissa osoitettu olevan ihmislapsen kehitystä parhaiten tukeva elinympäristö.
Ahvion teos ei ole hirveän paksu. Silti siinä tuntuu olevan aika vähän kunnon substanssia. Pääteesit voidaan tiivistää muutamalla tavalla. Ja ne varioivat samaa kahta pääteemaa. Näiden teemojen kohdalla on yleensä jotain fiksua. Mutta Ahvio joutuu kuitenkin jarruttelemaan jotta hänen ajatuksensa eivät ns. lennä lapasesta kohti varsin korkealentoisia väitteitä. Näistä puuttuu juuri se mikä minun vihreässä videossa oli. Sidokset oikeaan käytökseen ja oikeisiin mietteisiin.
Ongelmat ovat monenlaisia. Esimerkiksi kun Ahvio liittää abortin vihreään liikeeseen, hän ei suinkaan pysy vain siinä miksi ja millä argumentein vihreät puolustavat aborttia. Hänen tarjoamansa näytteet viittaavat tasan siihen että aborttia myydään naisen ruumiin itsemääräämisoikeutena. Esimerkiksi hän osaa lainata vihreiden nuorten periaateohjelmaa jossa ”Ruumiillinen koskemattomuus ja itsemääräämisoikeus ovat yleismaailmallisia oikeuksia. Oikeus aborttiin kuuluu kaikille”.
Ahvion teos kuitenkin luo paralleeria siihen että malthusilainen ajattelu olisi jotenkin sovellettu. Aborttia kannattavissa puheissa ei kuitenkaan ole tavattu esittää ajatuksia joissa lapsi pitää abortoida koska se saastuttaa. Lapsettomuutta tällä argumentistolla on toki tuettu. Konteksti on siis hyvin erilainen kuin on kuvattu. Ahvion lausuntoja on luontevaa nähdä vain kontekstissa jossa ”pahat darwinistit jaluaa murhata vauvoja ja kutsua tätä jälkiabortiksi” on rationaalisen ihmisen kuvaus oikeista maailmassa toimivista ideologioista eikä mustamaalaava olkiukko.
Mustamaalaavuus on siitä hauska että Ahvion ”vihreä totalitarismi” -argumentti on sen suuntainen että jos tartumme ajatukseen jossa monismi johtaa totalitariaan koska yksi Todellinen Voima yhdistää niin täytyy muistaa että kristinuskolle demokratia ei ole ollut kovinkaan luonteva ratkaisu. Yksi Jumala on ollut argumenttina sille että maallistuneet voimat ottavat keskusjohtoisia hahmoja ja rakentavat kuningaskuntia. Peräti imperiumeja joissa käännytetään eriuskoiset jotta kaikille saadaan komennettua se yksi Oikea Uskonto. Tälle yhteydelle on paljon aatehistoriaa. Mutta järkevä ihminen tajuaa että modernin ajan Ahviot eivät ole monarkisteja jotka ajavat totalitariaa. Tai siis.. ole ainakaan monarkisteja. Paitsi ne jotka ovat. Mutta heitä on tosi vähän.
Lisäksi Ahvion olisi kannattanut jättää New Age syrjään. Niin herkullinen ”epäjumalanpalvelus-kerettiläisyyskortti” siihen on saatu kristityille ladatuksikin. Sillä tätä kautta mukaan tulee isompi ongelma kuin pelkkä tarvittava folion määrä.
Nimittäin jos on Gaia -tyyppinen kaveri niin on hyvin vaikeaa saada heitä uskomaan Malthusilaiseen malliin. Ne nimittäin ovat ekologisesti toistensa vastateesejä. Sanotaan näin, että nuorempana minulla oli aika läheisenä tuttavuutena eräs ammattihomeopaatti joka ilmeisesti halusi kanssani lähempääkin tuttavuutta, mutta olin silloin nuori ja siveä. Hän dissasi esimerkiksi ilmastonmuutosta juuri siksi että hän näki että siinä halutaan kontrolloida ihmisiä vaikuttamalla tunteisiin kuolevista jääkarhuista.
Koska Gaia -mallissa maa ylläpitää omaa elämäänsä, ei ole mahdollista voittaa luontoa ja muun olettaminen on egoistista. Tähän liittyy myös ajatuksia esimerkiksi gaiahypoteesista James Lovelockin kehittämä ekologinen hypoteesi, jonka mukaan biosfääri on itsesäätelevä järjestelmä, joka pystyy kokonaisuutena säilyttämään Maa-planeetan elämiseen soveltuvana asuinpaikkana Ollaan tavallaan hyvinkin samalla tavalla ”jumalan kämmenellä”. Ei anneta maailman enää tuhoutua suurkatastrofissa. Tämänlaisia asioita ei ole vaikeaa kuulla jos pyörii vähänkin New-Age hörhöttelyissä tai niiden sivustoissa. Toki ymmärrän että jos ideana on saada tutkintoja alasta jossa voidaan leimata henkilöitä koskaan kuuntelematta heitä itseään kivasti kotoa nojatuolin kautta niin sitten ei ole ihme että kirjoittaisi kokonaisia kirjoja New Ageudesta tajuamatta tälläisiä pikkuasioita.
Malthusilainen ajattelu taas tosiaan sopii meille pessimistisille naturalisteille joilla on makua luonnontieteellisemmästä ekologiasta ja jotka pitävät evoluutioteoriaa kuvauksena luonnossa tapahtuvasta asiasta.
Toinen asia sitten on se, että ihmettelen miten Ahvio dissaa Malthusilaista ajattelua. Hänhän itse on kirjoittanut ihan kirjan maahanmuuttokriittisyydestä. Ja jos ajatellaan esimerkiksi argumenttia jossa ”Suomi ei ole maailman sosiaalitoimisto”, niin sen takana on varsin Malthusilainen ajattelutapa jossa on olemassa rajallinen resurssisto josta ei voi vaan mitekään saada kaikkia Jumalan kämmenelle siten että kaikille tilaa riittää kaikille paikkoja on.
Ahvion kuvaukset ovat siksi enemmän asenteellisia ja nojaavat filosofiatasolla aatehistorian varassa toimiviin köykäisiin analogioihin joita ei sidota oikeisiin ihmisiin ja aatevirtauksiin. Lopputulos on yhtä ongelmallinen kuin hänen esittämänsä näennäisparadoksi vihreiden arvostamasta lajinmukaisesta käytöksestä ja ihmisten ydinperhemallista luopumisesta. Sillä vihreä liike ei pidä ydinperhettä luonnollisena – siellä voi törmätä esimerkiksi kommuuniasumisideaaleihin juuri siihen vedoten että kyläyhteisöt ovat olleet ennen se joissa lapset ovat kasvaneet. Näitä asuinympäristöjä on suomessa. Esimerkiksi minusta aika huruista biodynaamista viljelyä koskien yksi samaan aikaan koulussani aloittanut jätti opinnot kesken ja muutti tälläiseen kyläyhteisöön olemaan luonnollinen. Vihreä liike on siis ristiriidassa itsensä ulkopuolelta tuotujen premissien kanssa. Joka ei tietenkään mitenkään tee siitä loogisesti epäjohdonmukaista. Lisäksi jos tietää perheen historiasta niin tietää että isä-äiti-lapsi -kolmio on todellakin modernin maailman luomus. Itse näen siinä ansioita juuri siksi että se on moderni ja teknokraattinen. Ei siksi että se olisi luonnollinen perustila. Teknokraattina iloitsen että elän maailmassa jossa ihmiset välttävät maksimaalista lisääntymistä samalla kun elävät maailmassa jossa ajatus siitä että puolet lapsista kuolee vauvoina olisi jokin luonnonlaki. Kuten pitkään ajateltiin…
Viitteet:
Juha Ahvio, ”Vaarallinen vihreä valhe” (2017)
James Lovelock, ”Gaia: A new look at life on Earth” (1979)
Juha Ahvio, ”Avoimet rajat ja maahanmuutto” (2016)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste monismi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste monismi. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 20. maaliskuuta 2019
perjantai 15. marraskuuta 2013
Sairaat aivot - ja muita näkemyksiä mielenterveydestä
Nykyaikana on aivan tavallista kohdata näkemyksiä jossa kyseenalaistetaan ties mitä asioita. Ei pidä yllättyä jos joku kiistää evoluution, ilmastonmuutoksen tai vastaavan. Erityisen innokkaasti huomio näyttää keskittyneen ruokaan ja lääketieteeseen. Tämä on tietyllä tavalla johtanut vastaankirjoittamisen periaatteen kautta siihen että "skepsis ry" näyttää minun silmiini vuosi vuodelta yhä vähemmän filosofiselta ja yhä vahvemmin ja lähemmin insinööritieteiltä ja sen esitykset jonkinlaiselta kuluttajansuojelujärjestöltä. Osa pitää tätä pragmatismia hyvänä.
On kuitenkin hyvä huomata, että vaihtoehtolääketiede esittää lähinnä (a) ei tieteen tulosten mukaan toimivia parannuskeinoja tehokkaina (b) kyseenalaistaa tieteellisten lääkkeiden tehoavuuden (c) pelottelee että konventionaalinen lääketiede on vaarallista ja (d) tehty ihmisten rahastus mielessä. Mielenterveyden kohdalla esitetään tätä vahvempia väitteitä. Siellä esitetään melko usein - hieman aikanaan julkisuudessakin näkyneen Puhakaisen "persoonan kieltäjistä" tuttuja kannanottoja.
Kukaan vaihtoehtohoitaja ei mene syöpäpotilaalle kertomaan että tämä on terve. Sen sijaan hän kenties lupaa että hänen erityinen keinonsa parantaa vaivan, tai että tämä johtuu siitä että on syönyt hiilihydraatteja ja ollut lähellä kännykkäsäteilyä ja syönyt vitamiininsa eiluonnottomina kapseleina samaa ainetta sisältävien luonnontuotteista uutettujen kapseleiden sijasta.
Tämä johtuu monestakin syystä. Alla muutama:
1: Siitä että sairaus liittyy oireeseen jotka ovat elimellisiä vaivoja. Niiden kyseenalaistaminen on vaikeaa. Pääseikkana on myös se, että useissa fyysisissä sairauksissa potilas tuntee olevansa sairas. Sen sijaan esimerkiksi skitsofreenikko voi itse ajatella olevansa se selväjärkinen. ; Tämä johtaa siihen että rahanhimoisen vaihtoehtohoitajan kannattaa valita strategiansa huolellisesti. Jos potilas kokee olevansa sairas, kättä kannattaa viedä lompakolle parantamisella. Ja jos tämä kokee olevansa terve ja vainottu, kannattaa lepyttää uhristatuksella ja pumpata palkkiot tätä kautta.
2: Ja tietysti mielenterveysasiat ovat tärkeä muutakin kautta. Jehovan Todistajat joutuivat aikanaan pyörittelemään kohua joka liittyi siihen, että vaikka virallisesti järjestö ei pidäkään esimerkiksi masennuksen hoitamista syntinä, niin mielenterveyshoitoon menemistä ei pidetty suositeltavana. Asiassa kannustettiin vitkuttelua. Syynä oli se, että (a) uskonnon nähtiin olevan itsessään mielenterveyttä parantava, eli masennukseen paras hoito on soittaa muutamaa ovikelloa ja (b) masennuksen esilletuominen on negatiivista mainosta uskonnolle. Se kun kertoo että tehoja ei tarvita. Parempi pitää hulluna kuin julkisesti apua tarvitsevana.
3: Ja skientologian kohdalla psykiatriavastaisuus on tunnettua. Sen kohdalla tulee mieleen, että missä vaiheessa kysymys on siitä että valitaan mahdollisimman tehokkaat rahastuskeinot, milloin sillä suojellaan menestyksellä uskonnon imagoa. Ja missä vaiheessa se johtuu siitä että skientologian kannalta on parasta, että sen jäsenet ovat hulluja ja jatkavat kuulumiseen liittyviä asioita kyseenalaistamatta menetelmiä - ja etenkin niiden hintalappuja.
Toki ei tarvitse olla rahanhimoinen - tai edes uskonnollisista syistä psykiatriakielteinen - ollakseen mielenterveydenhuoltoa vastaan. Tässä on kyseessä se moninainen filosofinen ongelmisto joka liittää puhtaasti mekaanisen aivokemian ohjailun luonteeltaan sosiaalisempaan terapiaan.
Kritiikki noudattaa yleensä jollain tavalla Puhakaisen käyttämää kaavaa. Siinä isketään siihen, että mielenterveys olisi sosiaalinen määrittely. Mielenterveys olisi siis jotenkin oleellisesti erilainen kuin vaikkapa sydänkohtaus. Tässä esilletuodaan usein sellaisia mielenterveyden ongelmia joita ei diagnoosijärjestelmässä pidetä vakavina sairauksina. Esille nousevat oireyhtymät, jotka tekevät ihmisistä lähinnä omintakeisia tai sellaisia että heidän on vaikeaa tulla toimeen ihmisten kanssa - ja joskus ongelma tulee esiin oikeastaan vasta nykyaikaisen tyylisessä kulttuurissa. Tässä on tosin aivan ehdottomasti muistettava se, että jo oireyhtymän käsite itsessään vihjaa että diagnoosijärjestelmä tuntee harmaan eri sävyt. Tämä pehmentää normatiivisuutta, jos ei kyllä sitä täysin poistakaan.
Tästä syntyy jopa niitä näkemyksiä että mielenterveys olisi sosiaalinen siinä mielessä, että jos uskot Jumalaan ja tarpeeksi moni uskoo siihen, se ei ole hulluutta. Mutta jos kaikki olisivat ateisteja, niin tämä sama jumalausko olisi sairaus. Samoin teistinen yhteiskunta voisi tulkita ateismin sielunsokeudeksi ja liittää sen mielenhäiriöksi. Tämä kuvaa nähdäkseni paremmin yhteiskuntaa diagnoosijärjestelmän ulkopuolella kuin sen sisäpuolella.
Syy on yksinkertainen. Joskus mielenterveyden ongelma voidaan liittää aivoihin. Itse asiassa jo lobotomian suuret vaikutukset - "toimivuus" jossa tulee korostaa niitä negatiivisia vaikutuksia sen sijaan että korostaisi miten se rauhoittaa potilaat kuten lobotomiaa aikanaan levitettiin - kertoo, että vaikka lobotomia oli virhetie, aivoilla on jokin erityisen suuri ja tärkeä merkitys mielenterveydelle. (Jos jonkin asian poistaa, ja tästä syntyvä variaatio johtaa muutokseen tutkittavassa aiheessa, on tässä välissä jokin yhteys. Elintärkeät elimet selviävät - tai pohjimmiltaan ovat selvinneet - sillä, että katsotaan mitkä elimet poistamalla ihminen kuolee.)
Voidaankin esittää, että mielenterveys on ainakin osittain ja joskus aivojen sairaus. Ja aivot ovat elin siinä missä sydänkin. Tässä mielessä osa mielenterveydestä muuntuu aivan selkeästi sellaiseksi, että se muistuttaa klassista lääketiedettä. Sydänvika voidaan havaita ja testata, vaikka potilaan itsensä mielestä vika olisi haimassa. Jos potilask okee, että tykytys on vain harmitonta, lääkäri voi periaatteessa havaita asian vääräksi. (Jos viitsii tutkia, kuten erilaisissa oloaan valittaneiden ohittamisista kertovissa kauhutarinoissa ei.)
Toki tässä mielenterveyden aivoistamisessa on vahvuuksia. Se, mitä tiedämme tietoisuudesta ja mielestä kertoo sen, että se on jonkinlaisessa oleellisessa yhteydessä aivoihin ja neurologiaan. Itse asiassa tämä on jo sen tasoisesti varma havainto, että vaikka ihmisellä olisi jokin erityinen sielu, sen olisi pakko jotenkin oleellisesti liittyä aivoihin ja toimia niiden kautta. Mielenterveys voisi olla "ohjainhäiriö" joka olisi silti aivoissa oleva vika. Aivokeskeisyydessä kysymys ei siis ole siitä että kiistetään välttämättä henkinen todellisuus ja vastaavat puolet.
Kuitenkin tässä on myös hyvin erikoisia heikkouksia. Ja nämä pätevät vaikka ottaisimme pohjaksi aivan skientistisen ja materiaaliin ja fysiikkaan nojaavan mieli-ruumis monismin. Syynä on se, että usein mielenterveyden ongelmat näyttävät olevan jotain jota on lähes mahdotonta liittää aivoihin mitenkään järkevällä tavalla. Mielenterveys liittyy aivoihin vain ad hoc. Tästä hyvä esimerkki on traumatisoituminen. Trauma toki tarkoittaa vammaa, mutta ei aivovammaa. Teoria traumojen aivoperäisyydestä on toki mahdollinen. Sanotaan, että vaikkapa se, että kaatuu pyörällä ja satuttaa kätensä ja pelkää tämän jälkeen pyörälläajoa. Muutos johtuu neuronien järjestyksestä ja yhteenliittymisten muutoksista. Aivot ovat kuitenkin vain kaukana oleva teoria.
Sillä tosiasiassa mielenterveyttäkin havaitaan oireilla. Diagnoosimenetelmä ei ainakaan toistaiseksi perustu kovinkaan usein suoraan aivokemiaan. Diagnoosin ja selityksen välillä on kuilu. Jos meille kerrotaan että "väsymys", "ruokahalun muutos", "aggressiivisuus tai ahedonia"... saadaan lopuksi päätelmä "masennus". Missään vaiheessa emme ole tarkistaneet aivokemiaa tai katsoneet yhteyttä oireen ja aivokemian välillä. ~ Oirelistauksessa erikoista on se, että itse asiassa jos moni erilainenkin syyjoukko johtaa samoihin oireisiin, ne tulkittaisiin samaksi sairaudeksi. Vaikka toinen olisi aivoperäinen ja toinen johtuisi vaikkapa haiman toimintaan liittyvä. (Olemmehan tässä nyt edelleen fysikalisteja.) Ja kun katsotaan selityksiä skitsofreniaan ja muihin vastaaviin, on itse asiassa tavallista että taakse löydetään mitä erilaisempia selityksiä. Samaan tautiin voi olla perusteltu näkemys jossa reduktio haetaan genetiikan ja aivovammojen kautta loisiin ja kylmän äitisuhteen kautta kiusaamiseen ja jumalanikävään, tai muuten vaan vääränlaisiin elämänkokemuksiin.
Tämä ei tarkoita ristiriitaa aivoperäisen sairauden ja oireisiin perustuvan diagnoosin välillä. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että siitä ei ole lääketieteellisesti hyötyä. Sairauden aivoistamisessa pragmatismi katoaa. Ja psykiatria on paitsi mielenfilosofiaa, myös taito yrittää parantaa ihmisiä. ; Ilman mekanismia normatiivisuutta livahtaa mukaan hyvin helposti. Sillä tosiasiassa tiettyä oirejoukkoa kutsutaan sairaudeksi. Ja tämä sairauden määritelmä liittyy siihen mitä kutsumme jollain tavalla "ihmisen toimintakyvyksi".
Emme silti voi sanoa että "skitsofrenia" tai "psykopatia" olisivat vain jotain joka olisi määritelty sairaudeksi. Itse asiassa voidaan sanoa että diagnoosi kuvaa jonkinlaisin havaittavin mittarein tiettyä ihmisjoukkoa. Ja että vaikka näkökulma ei tietysti kerro koko totuutta yksilöistä ja ihmisistä, se on kuitenkin jollain tavalla validi näkökulma. Ja itse asiassa ihmisiet liittävät normatiiviset näkemyksensä näihin jälkikäteen. Tämä tulee melko vahvasti esiin internetissä. Esimerkiksi kun katsotaan millä aloilla on psykopaatteja, osa selittää että psykopaattien piirteet hyödyttävät tietyillä aloilla ja että tämä on produktiivinen puoli joka tekee heistä hyviä joskin omintakeisia kansalaisia. Joku toinen haluaa laittaa heidät linnaan. Molemmat ovat kohtelua koskevia soveltavan etiikan piirissä olevia argumentteja. Normatiivisuus itse asiassa valtaosin käsittelee diagnoosia, eivätkä pelkästään edellä sitä. Ja ironista kyllä Puhakaisen ajatus mielenterveyden roolista johtaa siihen, että hän itse sysäsi normatiivista keskustelua mielenterveydestä median keskiöön. Periaatteessa hän oli ihmisten luokittelua ja mielenterveyden arvottamista vastaan, mutta kuitenkin hän lähinnä kannatti erilaista etiikkaa ja maksimoi aiheen parissa käyvien moraalinormistojen kinojen näkyvyyden, julkisuuden ja mediaseksikkyyden.
Voidaan jopa sanoa että sosiopoliittiset normit käsittelevät ihmisiä heidän käyttäytymisensä perusteella. Mielenterveystyö tieteenä taas oikeastaan lähinnä kuvaa sitä ja sieltä saadaan trendejä, keskiarvoja ja kenties myös sitä miten toimintakykyisiä tietyt ihmisryhmät ovat tietyissä olosuhteissa. Ja katsoo keinoja joilla tätä toimintakykyä voidaan parantaa. ; Voidaan jopa sanoa, että ongelmana antipsykiatriassa on se, että mieli ja ruumis jaetaan vahvasti toisistaan erikseen. Vastakkain on tavallaan ehdoton "fysikalistinen monismi" tai sitten aivan yhtä ehdoton dikotominen jako "mieleen ja ruumiiseen". Kuitenkin harvoin tilanne vaikuttaa olevan näin mustavalkoinen. Psyykenlääkkeillä pelotellaan, mutta niillä on tiedetysti myös tehoja ja vaikutuksia ihmisen mieleen. ; Itse asiassa psyykenlääkepelottelussa juuri se, että lääke muuntaa käytöstä on asian ytimessä. Vaikka tässä oltaisiin puolustamassa sielua, jo tässä annetaan periksi sille että aivot ovat sittenkin hyvin oleellinen juttu mielenterveydessä ja että niihin voidaan vaikuttaa kemialla siinä missä 9 millisillä projektiileillakin.
Lisäksi monista mielenterveysongelmista seuraa kärsimystä potilaalle. Ja tämä kaikki ei ole sosiaalista, esimerkiksi kiusatuksi tulemisesta, johtuvaa kärsimystä. Tässä mielessä sairauden kokemuskin on mukana usein. Jo tämä vihjaa siihen suuntaan, että kysymys on muustakin kuin normeista. ; Etenkin jos sosiaalisen muokkautuvuuden puolta korostetaan, voidaan kysyä miksi ihmiset haluavat parantua ja menevät hoitoon. Kun ilman aivoihin kohdistuvia kemikaaleja he voisivat vain parantaa itsensä koska ovat ihmisiä joilla sielu hallitsee ruumista. (Tähänkin näkemykseen uskotaan, onneksi melko harvoin tosin.) ~ Normeihin mukautuminen ja poikkeavuus ja halu olla oma itsensä eivät selvästi riitä selitykseksi. Tarvitaan jokin konsepti, kuten trauma tai "mielen jarru" tai "et oikeasti todella halua" tai "et ole yrittänyt tarpeeksi" -tyylinen selitys jotta tämä näkemys olisi uskottava. Ja tämä taas on argumentatiivisesti perustelu ad hoc. Ja jos kelpuuttaisimme tämäntyyppisen lähestymistavan, meillä ei olisi ollut mitään ongelmia mielenterveyden aivoihin redusoimis-objektisoimisprojektinkaan kanssa.
Voidaankin sanoa että antipsykiatria iskee parhaiten lieviin ongelmiin. Niihin joita ei oikeastaan nytkään luokitella "sairaudeksi" sanan vahvassa mielessä. Tässä mielessä mielenterveys liittyy vammaisuuteen. On itse asiassa vaikeaa sanoa missä menee vammattoman ja terveen välinen raja. Selvästi normisto ja vaatimustaso suorituskyvystä vetävät asiat jotenkin keskiarvoon ja normeihin vedoten. Mutta siitä huolimatta kukaan ei mene sanomaan neliraajahalvautuneelle, että tämä ei ole sairas. (Joku voi yrittää rukousparannusta ja sanoa että "ota mattosi ja mene". Mutta tämä oli sitä tämän blogauksen kannalta irrelevanttia vaihtoehtohoitopuolta.) Samoin mielenterveyspuolella on joitain tiloja joita on hyvin vaikeaa kuvata terveydeksi. Ja niihin on saatu liitoksia aivovammoihin. (Aiheuttavat pirulaiset esimerkiksi koomaa, joka on varsin huomattava tietoisuuden muutos joka aikaansaa toimintakyvyn radikaalia karsiutumista.) Ja osassa kemialla on selvästi parantava vaikutus - lithiumin tultua markkinoille terapeutteja yritettiin jopa haastaa oikeuteen, kun parin minuutin pilleri tehosi paremmin kuin vuosikausien terapiat. (Jos parantuminen johtui sosiaalisista puolista ja placebosta, niin teho on silti parempi kuin sillä muulla tavalla sosiaalisesti vaikuttaneella terapeutilla, joka tieysti tässäkin tapauksessa tekee hallaa liiketoiminnalle. Siis jos ihmiset näksiivät reduktiovastaisuudessa piilevän red herringin läpi.)
On kuitenkin hyvä huomata, että vaihtoehtolääketiede esittää lähinnä (a) ei tieteen tulosten mukaan toimivia parannuskeinoja tehokkaina (b) kyseenalaistaa tieteellisten lääkkeiden tehoavuuden (c) pelottelee että konventionaalinen lääketiede on vaarallista ja (d) tehty ihmisten rahastus mielessä. Mielenterveyden kohdalla esitetään tätä vahvempia väitteitä. Siellä esitetään melko usein - hieman aikanaan julkisuudessakin näkyneen Puhakaisen "persoonan kieltäjistä" tuttuja kannanottoja.
Kukaan vaihtoehtohoitaja ei mene syöpäpotilaalle kertomaan että tämä on terve. Sen sijaan hän kenties lupaa että hänen erityinen keinonsa parantaa vaivan, tai että tämä johtuu siitä että on syönyt hiilihydraatteja ja ollut lähellä kännykkäsäteilyä ja syönyt vitamiininsa eiluonnottomina kapseleina samaa ainetta sisältävien luonnontuotteista uutettujen kapseleiden sijasta.
Tämä johtuu monestakin syystä. Alla muutama:
1: Siitä että sairaus liittyy oireeseen jotka ovat elimellisiä vaivoja. Niiden kyseenalaistaminen on vaikeaa. Pääseikkana on myös se, että useissa fyysisissä sairauksissa potilas tuntee olevansa sairas. Sen sijaan esimerkiksi skitsofreenikko voi itse ajatella olevansa se selväjärkinen. ; Tämä johtaa siihen että rahanhimoisen vaihtoehtohoitajan kannattaa valita strategiansa huolellisesti. Jos potilas kokee olevansa sairas, kättä kannattaa viedä lompakolle parantamisella. Ja jos tämä kokee olevansa terve ja vainottu, kannattaa lepyttää uhristatuksella ja pumpata palkkiot tätä kautta.
2: Ja tietysti mielenterveysasiat ovat tärkeä muutakin kautta. Jehovan Todistajat joutuivat aikanaan pyörittelemään kohua joka liittyi siihen, että vaikka virallisesti järjestö ei pidäkään esimerkiksi masennuksen hoitamista syntinä, niin mielenterveyshoitoon menemistä ei pidetty suositeltavana. Asiassa kannustettiin vitkuttelua. Syynä oli se, että (a) uskonnon nähtiin olevan itsessään mielenterveyttä parantava, eli masennukseen paras hoito on soittaa muutamaa ovikelloa ja (b) masennuksen esilletuominen on negatiivista mainosta uskonnolle. Se kun kertoo että tehoja ei tarvita. Parempi pitää hulluna kuin julkisesti apua tarvitsevana.
3: Ja skientologian kohdalla psykiatriavastaisuus on tunnettua. Sen kohdalla tulee mieleen, että missä vaiheessa kysymys on siitä että valitaan mahdollisimman tehokkaat rahastuskeinot, milloin sillä suojellaan menestyksellä uskonnon imagoa. Ja missä vaiheessa se johtuu siitä että skientologian kannalta on parasta, että sen jäsenet ovat hulluja ja jatkavat kuulumiseen liittyviä asioita kyseenalaistamatta menetelmiä - ja etenkin niiden hintalappuja.
Toki ei tarvitse olla rahanhimoinen - tai edes uskonnollisista syistä psykiatriakielteinen - ollakseen mielenterveydenhuoltoa vastaan. Tässä on kyseessä se moninainen filosofinen ongelmisto joka liittää puhtaasti mekaanisen aivokemian ohjailun luonteeltaan sosiaalisempaan terapiaan.
Kritiikki noudattaa yleensä jollain tavalla Puhakaisen käyttämää kaavaa. Siinä isketään siihen, että mielenterveys olisi sosiaalinen määrittely. Mielenterveys olisi siis jotenkin oleellisesti erilainen kuin vaikkapa sydänkohtaus. Tässä esilletuodaan usein sellaisia mielenterveyden ongelmia joita ei diagnoosijärjestelmässä pidetä vakavina sairauksina. Esille nousevat oireyhtymät, jotka tekevät ihmisistä lähinnä omintakeisia tai sellaisia että heidän on vaikeaa tulla toimeen ihmisten kanssa - ja joskus ongelma tulee esiin oikeastaan vasta nykyaikaisen tyylisessä kulttuurissa. Tässä on tosin aivan ehdottomasti muistettava se, että jo oireyhtymän käsite itsessään vihjaa että diagnoosijärjestelmä tuntee harmaan eri sävyt. Tämä pehmentää normatiivisuutta, jos ei kyllä sitä täysin poistakaan.
Tästä syntyy jopa niitä näkemyksiä että mielenterveys olisi sosiaalinen siinä mielessä, että jos uskot Jumalaan ja tarpeeksi moni uskoo siihen, se ei ole hulluutta. Mutta jos kaikki olisivat ateisteja, niin tämä sama jumalausko olisi sairaus. Samoin teistinen yhteiskunta voisi tulkita ateismin sielunsokeudeksi ja liittää sen mielenhäiriöksi. Tämä kuvaa nähdäkseni paremmin yhteiskuntaa diagnoosijärjestelmän ulkopuolella kuin sen sisäpuolella.
Syy on yksinkertainen. Joskus mielenterveyden ongelma voidaan liittää aivoihin. Itse asiassa jo lobotomian suuret vaikutukset - "toimivuus" jossa tulee korostaa niitä negatiivisia vaikutuksia sen sijaan että korostaisi miten se rauhoittaa potilaat kuten lobotomiaa aikanaan levitettiin - kertoo, että vaikka lobotomia oli virhetie, aivoilla on jokin erityisen suuri ja tärkeä merkitys mielenterveydelle. (Jos jonkin asian poistaa, ja tästä syntyvä variaatio johtaa muutokseen tutkittavassa aiheessa, on tässä välissä jokin yhteys. Elintärkeät elimet selviävät - tai pohjimmiltaan ovat selvinneet - sillä, että katsotaan mitkä elimet poistamalla ihminen kuolee.)
Voidaankin esittää, että mielenterveys on ainakin osittain ja joskus aivojen sairaus. Ja aivot ovat elin siinä missä sydänkin. Tässä mielessä osa mielenterveydestä muuntuu aivan selkeästi sellaiseksi, että se muistuttaa klassista lääketiedettä. Sydänvika voidaan havaita ja testata, vaikka potilaan itsensä mielestä vika olisi haimassa. Jos potilask okee, että tykytys on vain harmitonta, lääkäri voi periaatteessa havaita asian vääräksi. (Jos viitsii tutkia, kuten erilaisissa oloaan valittaneiden ohittamisista kertovissa kauhutarinoissa ei.)
Toki tässä mielenterveyden aivoistamisessa on vahvuuksia. Se, mitä tiedämme tietoisuudesta ja mielestä kertoo sen, että se on jonkinlaisessa oleellisessa yhteydessä aivoihin ja neurologiaan. Itse asiassa tämä on jo sen tasoisesti varma havainto, että vaikka ihmisellä olisi jokin erityinen sielu, sen olisi pakko jotenkin oleellisesti liittyä aivoihin ja toimia niiden kautta. Mielenterveys voisi olla "ohjainhäiriö" joka olisi silti aivoissa oleva vika. Aivokeskeisyydessä kysymys ei siis ole siitä että kiistetään välttämättä henkinen todellisuus ja vastaavat puolet.
Kuitenkin tässä on myös hyvin erikoisia heikkouksia. Ja nämä pätevät vaikka ottaisimme pohjaksi aivan skientistisen ja materiaaliin ja fysiikkaan nojaavan mieli-ruumis monismin. Syynä on se, että usein mielenterveyden ongelmat näyttävät olevan jotain jota on lähes mahdotonta liittää aivoihin mitenkään järkevällä tavalla. Mielenterveys liittyy aivoihin vain ad hoc. Tästä hyvä esimerkki on traumatisoituminen. Trauma toki tarkoittaa vammaa, mutta ei aivovammaa. Teoria traumojen aivoperäisyydestä on toki mahdollinen. Sanotaan, että vaikkapa se, että kaatuu pyörällä ja satuttaa kätensä ja pelkää tämän jälkeen pyörälläajoa. Muutos johtuu neuronien järjestyksestä ja yhteenliittymisten muutoksista. Aivot ovat kuitenkin vain kaukana oleva teoria.
Sillä tosiasiassa mielenterveyttäkin havaitaan oireilla. Diagnoosimenetelmä ei ainakaan toistaiseksi perustu kovinkaan usein suoraan aivokemiaan. Diagnoosin ja selityksen välillä on kuilu. Jos meille kerrotaan että "väsymys", "ruokahalun muutos", "aggressiivisuus tai ahedonia"... saadaan lopuksi päätelmä "masennus". Missään vaiheessa emme ole tarkistaneet aivokemiaa tai katsoneet yhteyttä oireen ja aivokemian välillä. ~ Oirelistauksessa erikoista on se, että itse asiassa jos moni erilainenkin syyjoukko johtaa samoihin oireisiin, ne tulkittaisiin samaksi sairaudeksi. Vaikka toinen olisi aivoperäinen ja toinen johtuisi vaikkapa haiman toimintaan liittyvä. (Olemmehan tässä nyt edelleen fysikalisteja.) Ja kun katsotaan selityksiä skitsofreniaan ja muihin vastaaviin, on itse asiassa tavallista että taakse löydetään mitä erilaisempia selityksiä. Samaan tautiin voi olla perusteltu näkemys jossa reduktio haetaan genetiikan ja aivovammojen kautta loisiin ja kylmän äitisuhteen kautta kiusaamiseen ja jumalanikävään, tai muuten vaan vääränlaisiin elämänkokemuksiin.
Tämä ei tarkoita ristiriitaa aivoperäisen sairauden ja oireisiin perustuvan diagnoosin välillä. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että siitä ei ole lääketieteellisesti hyötyä. Sairauden aivoistamisessa pragmatismi katoaa. Ja psykiatria on paitsi mielenfilosofiaa, myös taito yrittää parantaa ihmisiä. ; Ilman mekanismia normatiivisuutta livahtaa mukaan hyvin helposti. Sillä tosiasiassa tiettyä oirejoukkoa kutsutaan sairaudeksi. Ja tämä sairauden määritelmä liittyy siihen mitä kutsumme jollain tavalla "ihmisen toimintakyvyksi".
Emme silti voi sanoa että "skitsofrenia" tai "psykopatia" olisivat vain jotain joka olisi määritelty sairaudeksi. Itse asiassa voidaan sanoa että diagnoosi kuvaa jonkinlaisin havaittavin mittarein tiettyä ihmisjoukkoa. Ja että vaikka näkökulma ei tietysti kerro koko totuutta yksilöistä ja ihmisistä, se on kuitenkin jollain tavalla validi näkökulma. Ja itse asiassa ihmisiet liittävät normatiiviset näkemyksensä näihin jälkikäteen. Tämä tulee melko vahvasti esiin internetissä. Esimerkiksi kun katsotaan millä aloilla on psykopaatteja, osa selittää että psykopaattien piirteet hyödyttävät tietyillä aloilla ja että tämä on produktiivinen puoli joka tekee heistä hyviä joskin omintakeisia kansalaisia. Joku toinen haluaa laittaa heidät linnaan. Molemmat ovat kohtelua koskevia soveltavan etiikan piirissä olevia argumentteja. Normatiivisuus itse asiassa valtaosin käsittelee diagnoosia, eivätkä pelkästään edellä sitä. Ja ironista kyllä Puhakaisen ajatus mielenterveyden roolista johtaa siihen, että hän itse sysäsi normatiivista keskustelua mielenterveydestä median keskiöön. Periaatteessa hän oli ihmisten luokittelua ja mielenterveyden arvottamista vastaan, mutta kuitenkin hän lähinnä kannatti erilaista etiikkaa ja maksimoi aiheen parissa käyvien moraalinormistojen kinojen näkyvyyden, julkisuuden ja mediaseksikkyyden.
Voidaan jopa sanoa että sosiopoliittiset normit käsittelevät ihmisiä heidän käyttäytymisensä perusteella. Mielenterveystyö tieteenä taas oikeastaan lähinnä kuvaa sitä ja sieltä saadaan trendejä, keskiarvoja ja kenties myös sitä miten toimintakykyisiä tietyt ihmisryhmät ovat tietyissä olosuhteissa. Ja katsoo keinoja joilla tätä toimintakykyä voidaan parantaa. ; Voidaan jopa sanoa, että ongelmana antipsykiatriassa on se, että mieli ja ruumis jaetaan vahvasti toisistaan erikseen. Vastakkain on tavallaan ehdoton "fysikalistinen monismi" tai sitten aivan yhtä ehdoton dikotominen jako "mieleen ja ruumiiseen". Kuitenkin harvoin tilanne vaikuttaa olevan näin mustavalkoinen. Psyykenlääkkeillä pelotellaan, mutta niillä on tiedetysti myös tehoja ja vaikutuksia ihmisen mieleen. ; Itse asiassa psyykenlääkepelottelussa juuri se, että lääke muuntaa käytöstä on asian ytimessä. Vaikka tässä oltaisiin puolustamassa sielua, jo tässä annetaan periksi sille että aivot ovat sittenkin hyvin oleellinen juttu mielenterveydessä ja että niihin voidaan vaikuttaa kemialla siinä missä 9 millisillä projektiileillakin.
Lisäksi monista mielenterveysongelmista seuraa kärsimystä potilaalle. Ja tämä kaikki ei ole sosiaalista, esimerkiksi kiusatuksi tulemisesta, johtuvaa kärsimystä. Tässä mielessä sairauden kokemuskin on mukana usein. Jo tämä vihjaa siihen suuntaan, että kysymys on muustakin kuin normeista. ; Etenkin jos sosiaalisen muokkautuvuuden puolta korostetaan, voidaan kysyä miksi ihmiset haluavat parantua ja menevät hoitoon. Kun ilman aivoihin kohdistuvia kemikaaleja he voisivat vain parantaa itsensä koska ovat ihmisiä joilla sielu hallitsee ruumista. (Tähänkin näkemykseen uskotaan, onneksi melko harvoin tosin.) ~ Normeihin mukautuminen ja poikkeavuus ja halu olla oma itsensä eivät selvästi riitä selitykseksi. Tarvitaan jokin konsepti, kuten trauma tai "mielen jarru" tai "et oikeasti todella halua" tai "et ole yrittänyt tarpeeksi" -tyylinen selitys jotta tämä näkemys olisi uskottava. Ja tämä taas on argumentatiivisesti perustelu ad hoc. Ja jos kelpuuttaisimme tämäntyyppisen lähestymistavan, meillä ei olisi ollut mitään ongelmia mielenterveyden aivoihin redusoimis-objektisoimisprojektinkaan kanssa.
Voidaankin sanoa että antipsykiatria iskee parhaiten lieviin ongelmiin. Niihin joita ei oikeastaan nytkään luokitella "sairaudeksi" sanan vahvassa mielessä. Tässä mielessä mielenterveys liittyy vammaisuuteen. On itse asiassa vaikeaa sanoa missä menee vammattoman ja terveen välinen raja. Selvästi normisto ja vaatimustaso suorituskyvystä vetävät asiat jotenkin keskiarvoon ja normeihin vedoten. Mutta siitä huolimatta kukaan ei mene sanomaan neliraajahalvautuneelle, että tämä ei ole sairas. (Joku voi yrittää rukousparannusta ja sanoa että "ota mattosi ja mene". Mutta tämä oli sitä tämän blogauksen kannalta irrelevanttia vaihtoehtohoitopuolta.) Samoin mielenterveyspuolella on joitain tiloja joita on hyvin vaikeaa kuvata terveydeksi. Ja niihin on saatu liitoksia aivovammoihin. (Aiheuttavat pirulaiset esimerkiksi koomaa, joka on varsin huomattava tietoisuuden muutos joka aikaansaa toimintakyvyn radikaalia karsiutumista.) Ja osassa kemialla on selvästi parantava vaikutus - lithiumin tultua markkinoille terapeutteja yritettiin jopa haastaa oikeuteen, kun parin minuutin pilleri tehosi paremmin kuin vuosikausien terapiat. (Jos parantuminen johtui sosiaalisista puolista ja placebosta, niin teho on silti parempi kuin sillä muulla tavalla sosiaalisesti vaikuttaneella terapeutilla, joka tieysti tässäkin tapauksessa tekee hallaa liiketoiminnalle. Siis jos ihmiset näksiivät reduktiovastaisuudessa piilevän red herringin läpi.)
sunnuntai 17. huhtikuuta 2011
Samat säännöt itselle.
On hyvin selvää että intressit muokkaavat ihmisten toimintaa. Klassisesti nähdysti innostus johonkin ideologiaan voi johtaa siihen, että ihminen alkaa toimimaan kaksinaismoralistisesti. Syynä on se, että esimerkiksi ideaaleja sovelletaan epätasaisesti ; "Muita" ja "omia" varten on erilaiset vaatimukset. Näin reilun pelin henki särkyy ja esimerkiksi argumentaatio muuttuu vain sellaiseksi välineeksi jolla oikeutetaan yksittäiset toimet ja aiheet. Siellä missä ne eivät sovi maailmankuvaan, ne sysätään syrjään.
Yksi tämänlainen, melko helposti esitettävä ja rakenteeltaan miltei ilmiselvä, löytyy uskontokeskustelusta. Se on niin näkyvällä paikalla, että sen huomaaminen voi olla jopa vaikeaa. Voidaankin itse asiassa puhua hegemonisesta diskurssista. Jostakin jota pidetään itsestäänselvyytenä, jota ei tarvitse edes ääneen lausua koska se on kulttuurillisesti opetettu - tai ainakin opittu - itsestäänselvyydeksi.
Aihe koskee suvaitsevaisuutta. Seurasin nimittäin rukousaiheista keskustelua, jossa ateisti lähestyi rukousta, ja selittäen että rukous ei ole tieteellisesti järkevää. Tämä nosti keskustelua uskovaisten puolelta. Heistä rukous oli arvokasta ja tärkeää. Henkenä oli se, että ateistien tulisi suvaita enemmän eikä lokeroitua laatikkoon. Uskovaisella oli erilainen lähestymistapa. Myöhemmin sama henkilö alkoi selittämään ateistien skientismistä selittäen että se oli tiedeuskovaisuutta ja että tiede on relativistista ja vain aikakauden tuotos, kulttuurinen konstruktio, suhteessa aikakauteen. Hänestä tiede ei ollut eksaktia. Hän asetti tieteelle kaksi roolia ; Joko se kasvaa järkeväksi tulevaisuudessa ja kehittyy sellaiseksi että rukouskin on tiedettä. Tai sitten ihmiskunta kasvaa tieteen yli.
1: Kenties mielenkiintoista oli, että uskovaiset määrittelivät rukouksen, eivät vedonneet tutkimuksiin joilla varmistettaisiin että mitä rukous on. Näin he vain sanoivat mitä se on. Ateistinen puoli lähestyi asiaa enemmän psykologian kautta, jolloin selvitettiin mitä rukous vaikuttaa havaitusti. Uskovaiset käyttivät ontologiaa, jossa perustana on aksiomaattinen määrittely, jossa olennaisessa osassa on se, että valitaan sellaiset premissit että oma näkemys on niiden seuraus. Ateistit olivat enemmänkin epistemologian soveltajia.
Argumentatiivisesti asiaa voisi lähestyä Niiniluotomaisittain ; Hänhän muistutti relativismista paradoksin verran ; Jokainen voi sanoa että relativismista ei tarvitse välittää ja sen jälkeen relativistien oman argumentaation mukaan tätä on toteltava, koska tämänlainenkin arvovalinta on mahdollinen ja sen tekeminen olisi sallittava siinä missä muunlaistenkin.
Kuitenkin asennepohjaisesti, ideologisen intressien tasolla, tilanne on kiehtovampi. Uskovaisten diskurssissa on nimittäin selvä jännite, jossa toisen näkemyspohjan valinnan kunnioitus on yksisuuntaista. Ateistien on kunnioitettava uskovaisten näkemyspohjaa, mutta toisinpäin asiaa ei tarvitse tehdä.
Lyhyesti : Uskovaiset ovat pluralisteja ja monisteja, riippuen tilanteesta. Silloin kun uskonto voittaa, he ovat monisteja. Ateismi on typerää ja haitallista, epämoraalista tai vähintään ahdistavaa ja masentavaa. Kun uskonto ei pärjää keskustelussa, esiin nousee säälinvaatiminen. On oltava moniarvoisia ja pluralisteja. Ateistit eivät tätä armoa kuitenkaan saa, koska siinä vaiheessa ollaan jälleen tiiviisti sitä mieltä että logiikka ja tiede ohjaavat maailmankuvaa tai sitten ihminen on tyhmä.
Ateistit ovat tässä asiassa melko mielenkiintoisia. Yleisesti ottaen he pysyvät argumentaatiotasolla, eivätkä lähde kyselemään näiden arvopohjien perään. Tätä kautta he pelaavat esitettyjä argumentaatioita vastaan aihepiiri ja keskustelussa esiintyvä argumentti kerrallaan. Taustalla olevat laajemmat teemat ja jännitteet jäävät huomaamatta.
Mieleen tulee jopa se, että pitäisiköhän ateistejen todellakin irrottautua luonnontieteellisorientoituneesta pohjasta ja alkaa käyttämään humanistien työkalupakkia apunaan ; Tätä kautta voisi löytyä esimerkiksi sellaisia olennaisia kysymyksiä, että miten uskovaiset oikein ajattelevat saada ateisteista myötämielisiä bashaamalla heitä aina tilanteentullen.
Ei nimittäin tarvita kummoistakaan ihmisluonnon syväluotaajaa tajuamaan että jos ja kun ihmistä lyö ensin turpaan, hän tuskin ryhtyy kaveriksi ; Uskovaiset ovat pedanneet oman keskustelukenttänsä sellaiseksi, että ateistit ovat joko loogisesti vääriä ja typeriä tai sitten kylmän julman rationaalisuuden ajamia epämoraalisia ja suvaitsemattomia robotteja ja vaativat sitten toista pelaamaan tälläistä peliä ja kutsuvat tätä vieläpä "keskusteluksi".
Se on vähän sama, kuin kuvaisi uskontokeskustelun ratkaisua nyrkein suoraviivaiseksi kohtaamisen kautta tapahtuvaksi konkreettiseksi asianratkaisuksi. Tuntuu että määritelmää venytetään turhan laajasti, vaikka ei suoraan rikota.
Yksi tämänlainen, melko helposti esitettävä ja rakenteeltaan miltei ilmiselvä, löytyy uskontokeskustelusta. Se on niin näkyvällä paikalla, että sen huomaaminen voi olla jopa vaikeaa. Voidaankin itse asiassa puhua hegemonisesta diskurssista. Jostakin jota pidetään itsestäänselvyytenä, jota ei tarvitse edes ääneen lausua koska se on kulttuurillisesti opetettu - tai ainakin opittu - itsestäänselvyydeksi.
Aihe koskee suvaitsevaisuutta. Seurasin nimittäin rukousaiheista keskustelua, jossa ateisti lähestyi rukousta, ja selittäen että rukous ei ole tieteellisesti järkevää. Tämä nosti keskustelua uskovaisten puolelta. Heistä rukous oli arvokasta ja tärkeää. Henkenä oli se, että ateistien tulisi suvaita enemmän eikä lokeroitua laatikkoon. Uskovaisella oli erilainen lähestymistapa. Myöhemmin sama henkilö alkoi selittämään ateistien skientismistä selittäen että se oli tiedeuskovaisuutta ja että tiede on relativistista ja vain aikakauden tuotos, kulttuurinen konstruktio, suhteessa aikakauteen. Hänestä tiede ei ollut eksaktia. Hän asetti tieteelle kaksi roolia ; Joko se kasvaa järkeväksi tulevaisuudessa ja kehittyy sellaiseksi että rukouskin on tiedettä. Tai sitten ihmiskunta kasvaa tieteen yli.
1: Kenties mielenkiintoista oli, että uskovaiset määrittelivät rukouksen, eivät vedonneet tutkimuksiin joilla varmistettaisiin että mitä rukous on. Näin he vain sanoivat mitä se on. Ateistinen puoli lähestyi asiaa enemmän psykologian kautta, jolloin selvitettiin mitä rukous vaikuttaa havaitusti. Uskovaiset käyttivät ontologiaa, jossa perustana on aksiomaattinen määrittely, jossa olennaisessa osassa on se, että valitaan sellaiset premissit että oma näkemys on niiden seuraus. Ateistit olivat enemmänkin epistemologian soveltajia.
Argumentatiivisesti asiaa voisi lähestyä Niiniluotomaisittain ; Hänhän muistutti relativismista paradoksin verran ; Jokainen voi sanoa että relativismista ei tarvitse välittää ja sen jälkeen relativistien oman argumentaation mukaan tätä on toteltava, koska tämänlainenkin arvovalinta on mahdollinen ja sen tekeminen olisi sallittava siinä missä muunlaistenkin.
Kuitenkin asennepohjaisesti, ideologisen intressien tasolla, tilanne on kiehtovampi. Uskovaisten diskurssissa on nimittäin selvä jännite, jossa toisen näkemyspohjan valinnan kunnioitus on yksisuuntaista. Ateistien on kunnioitettava uskovaisten näkemyspohjaa, mutta toisinpäin asiaa ei tarvitse tehdä.
Lyhyesti : Uskovaiset ovat pluralisteja ja monisteja, riippuen tilanteesta. Silloin kun uskonto voittaa, he ovat monisteja. Ateismi on typerää ja haitallista, epämoraalista tai vähintään ahdistavaa ja masentavaa. Kun uskonto ei pärjää keskustelussa, esiin nousee säälinvaatiminen. On oltava moniarvoisia ja pluralisteja. Ateistit eivät tätä armoa kuitenkaan saa, koska siinä vaiheessa ollaan jälleen tiiviisti sitä mieltä että logiikka ja tiede ohjaavat maailmankuvaa tai sitten ihminen on tyhmä.
Ateistit ovat tässä asiassa melko mielenkiintoisia. Yleisesti ottaen he pysyvät argumentaatiotasolla, eivätkä lähde kyselemään näiden arvopohjien perään. Tätä kautta he pelaavat esitettyjä argumentaatioita vastaan aihepiiri ja keskustelussa esiintyvä argumentti kerrallaan. Taustalla olevat laajemmat teemat ja jännitteet jäävät huomaamatta.
Mieleen tulee jopa se, että pitäisiköhän ateistejen todellakin irrottautua luonnontieteellisorientoituneesta pohjasta ja alkaa käyttämään humanistien työkalupakkia apunaan ; Tätä kautta voisi löytyä esimerkiksi sellaisia olennaisia kysymyksiä, että miten uskovaiset oikein ajattelevat saada ateisteista myötämielisiä bashaamalla heitä aina tilanteentullen.
Ei nimittäin tarvita kummoistakaan ihmisluonnon syväluotaajaa tajuamaan että jos ja kun ihmistä lyö ensin turpaan, hän tuskin ryhtyy kaveriksi ; Uskovaiset ovat pedanneet oman keskustelukenttänsä sellaiseksi, että ateistit ovat joko loogisesti vääriä ja typeriä tai sitten kylmän julman rationaalisuuden ajamia epämoraalisia ja suvaitsemattomia robotteja ja vaativat sitten toista pelaamaan tälläistä peliä ja kutsuvat tätä vieläpä "keskusteluksi".
Se on vähän sama, kuin kuvaisi uskontokeskustelun ratkaisua nyrkein suoraviivaiseksi kohtaamisen kautta tapahtuvaksi konkreettiseksi asianratkaisuksi. Tuntuu että määritelmää venytetään turhan laajasti, vaikka ei suoraan rikota.
keskiviikko 25. helmikuuta 2009
Luonto ja sen osa.
Materialismi on näkemys siitä, että maailma on perimmäisesti ainetta. Tämän vastakohtainen näkemys on idealismi, jossa ajatellaan että maailma on pohjimmiltaan henkeä. Molemmat näistä näkemyksistä ovat monistisia, eli ne uskovat että maailmalla on yksi tietynlainen muoto, jota kaikki pohjimmiltaan on : Tämä tarkoittaa sitä, että joko materialismi on ateistista eli esittää että Jumalaa ei ole. Tai sitten Jumaluus tiivistyy johonkin avaruusolentojen tapaiseen fyysiseen olentoon. Tällöin luominen ei toimisi yliluonnollisilla ihmeillä, vaan hienostuneella teknologialla. Tosin ero näiden kahden välillä on yllättävän häilyvä silloin, kun teknologian luonne on tuntematon ja avaruusolennotkin "jossain muualla".
Materialismi on yleensä mekanistinen. Eli toisin sanoen sen piirissä asioita selvitetään syy-seuraussuhteiden kautta. Idealismissa on usein tapana korostaa teleologisia ja intentionaalisia syitä, eli tavoitteiden ja päämäärän sekä tarkoituksen kautta.
Materialismin varhaisimpia muotoja edustaa Leukippoksen ja Demokritoksen näkemykset. Heidän keksintöään oli atomismi, eli idea siitä että todellisuus muodostuu pienistä jakamattomista atomeista. (Fysikaaliset atomit sen sijaan voidaan jakaa, mutta atomistisen ajattelun alkuperäistä ideaa lähempänä ovatkin kvarkit tai jos ne ovat jaettavissa, niiden pienimmät osaset. Fysiikan atomit ovat siis erilaisia kuin nämä atomismin atomit.)
Materialismi sai jonkin verran suosiota, ja esimerkiksi epikurolaiset olivat materialisteja. Ajatus menetti suosiotaan, kun kristinuskon edustama henkinen todellisuus nousi tärkeämmäksi elementiksi. Tällöin vallalla oli joko idealismi tai sitten dualistinen näkemys, jossa maailma oli sekä aineellinen että henkinen. Valistusaikana materialismi kuitenkin sai melko paljon suosiota.
Pohjimmiltaan sen arvo korostui siinä, että ajateltiin että luontoa voidaan ymmärtää muutenkin kuin nojatuolissa istumalla ja mietiskelemällä. Tähän ensimmäisen askeleen tosin teki jo Descartes dualisminsa kanssa: Hän kun lähti siitä, että on (1) se, mitä on ja (2) se mitä tiedetään ja voidaan tietää ja nämä eivät välttämättä ole sama asia. (Descartes tosin ajatteli että Jumala ei huijaisi, vaan antaisi järjen valon vaikuttaa siten että ihminen voisi tietää kaiken. Mutta hän kuitenkin teki epäilystä tärkeän elementin, ja laski varman varaan olemisensa. Vaikka mitä hallusinaatioita laitettaisiin mieleen, niin silti hän olisi jossain määrin olemassa, koska hän ajattelee.) Tosin Descarteskin kannatti rationalismia, eli ajattelutapaa, jossa nojatuolissa istumalla voidaan selvittää mitä voimme tietää. Kuitenkin epistemologian ja metafysiikan erottaminen jatkokehittyi empirismin suuntaan: Eli pelkkä "on loogista että" muuttui "voi ollaksi", ja että jos luonnosta haluttiin tietää, luonnolta tuli myös kysyä asiaa kokeellisesti. Tämä taas johti siihen että luonnon tutkiminen oli tärkeää. Kun materialismissa ajateltiin myös ihminen osaksi luontoa, tämä johti siihen että ihmisenkin toimintaa voitiin ymmärtää empiiristen menetelmien kautta.
Esimerkiksi de La Mettrie kirjoitti "L'Homme Machina" (~ihmiskone)-kirjassaan että dualistinen ajattelu oli väärin. Ihminen oli kone, ja tahtokin oli vain koneen yksi osatoiminta. Syynä oli se, että aineellakin oli kyky paitsi olla staattisesti paikallaan, myös kyky liikkua. Kirja "L'Homme Plante" (~ihmiskasvi) Myös havaintokyky oli mahdollista koska aine reagoi toiseen aineeseen. Näin ihminen voi reagoida ympäristöön samaan tapaan kuin kasvitkin reagoivat ympäristöön vaikka niillä ei ole sielua. Erot ihmisen ja kasvin välillä olivat vähittäisiä, eivätkä edustaneet täysin erilaista asiaa. Myöhemmin esimerkiksi Marx antoi materialismille uutta pontta, koska hänestä yhteiskunnan toiminta tuli ymmärtää sen tuotantovoimien eli aineellisen maailman kautta. Hänen seuraajiensa ajattelussa taas korostuu emergentti materialismi, jonka mukaan esimerkiksi ihmisen mieli on toki aineellinen, mutta aine saa aikaan eri koostumuksissa uusia ilmiöitä, jotka ovat "enemmän kuin osiensa summa". Näin esimerkiksi atomi itsessään ei sisällä tavoitteita, mutta kun atomit järjestyvät aivoihin, ne vuorovaikuttavat toisiinsa mutkikkaasti ja näin syntyy tavoitteellinen toiminta, jossa esimerkiksi eri vaihtoehtoja punnitaan.
Nykyisin materialismi on vaikuttanut etenkin mielenfilosofian puolella. Merkittävin asia materialismissa on nimittäin sen kannanotto mielen suhteesta todellisuuteen. Siinä on olemassa mielen ulkoinen todellisuus, jota voidaan lähestyä. Samoin se esittää että mielen toimintaa voidaan tutkia tieteellisin menetelmin. Tosin sen kriitikot ovat sitä mieltä että aineellinen selittäminen poistaa sen, mikä tekee esimerkiksi tunteista henkilökohtaisia, elämyksellisiä ja kokemuksellisia. Tosin näiden kriitikkojen onglemana taas on se, että hekään eivät ole keksineet objektiivista tapaa tutkia subjektiivisuutta. Ja itse asiassa moni heidän edustamansa näkemys esittää että jako subjektiiviseen ja objektiiviseen on keinotekoinen. Tällöin on vaikeaa sanoa miksi asiaa ei voisi tutkia siinä missä muuta tahansa, ja miksi se toimisi niiden kohdalla vähemmän hyvin.
On hyvä huomata, että materialismi kannattaa syyseuraussuhteiden miettimistä, ja korostaa tieteellistä lähestymistapaa. Mutta tämä ei tarkoita että muut näkemykset eivät voisi kannattaa niitä. Toisin sanoen luonnontieteellinen tutkimus ei ole väistämättä materialistista, se ei vain ole materialismin kanssa ristiriidassa. Kuitenkin myös dualisti, Jumalaan uskova, agnostikko ja monen muun vastaavan näkemyksen kannattaja voi luottaa luonnontieteelliseen menetelmään ja vaatia että tieteellisesti selitettävät asiat on selitettävä mekanistisesti syy-seuraussuhteen kautta. Esimerkiksi hartaasti uskovakin voi olla sitä mieltä että Jumala on sellainen, josta tiede ei vaan voi tietää, ja että tieteellinen systeemi vain perustuu syy - seuraus -suhteiden ymmärtämiseen. Vääriä "=" -merkkejä liitetään tässä kohden todella usein.
Materialismi on yleensä mekanistinen. Eli toisin sanoen sen piirissä asioita selvitetään syy-seuraussuhteiden kautta. Idealismissa on usein tapana korostaa teleologisia ja intentionaalisia syitä, eli tavoitteiden ja päämäärän sekä tarkoituksen kautta.
Materialismin varhaisimpia muotoja edustaa Leukippoksen ja Demokritoksen näkemykset. Heidän keksintöään oli atomismi, eli idea siitä että todellisuus muodostuu pienistä jakamattomista atomeista. (Fysikaaliset atomit sen sijaan voidaan jakaa, mutta atomistisen ajattelun alkuperäistä ideaa lähempänä ovatkin kvarkit tai jos ne ovat jaettavissa, niiden pienimmät osaset. Fysiikan atomit ovat siis erilaisia kuin nämä atomismin atomit.)
Materialismi sai jonkin verran suosiota, ja esimerkiksi epikurolaiset olivat materialisteja. Ajatus menetti suosiotaan, kun kristinuskon edustama henkinen todellisuus nousi tärkeämmäksi elementiksi. Tällöin vallalla oli joko idealismi tai sitten dualistinen näkemys, jossa maailma oli sekä aineellinen että henkinen. Valistusaikana materialismi kuitenkin sai melko paljon suosiota.
Pohjimmiltaan sen arvo korostui siinä, että ajateltiin että luontoa voidaan ymmärtää muutenkin kuin nojatuolissa istumalla ja mietiskelemällä. Tähän ensimmäisen askeleen tosin teki jo Descartes dualisminsa kanssa: Hän kun lähti siitä, että on (1) se, mitä on ja (2) se mitä tiedetään ja voidaan tietää ja nämä eivät välttämättä ole sama asia. (Descartes tosin ajatteli että Jumala ei huijaisi, vaan antaisi järjen valon vaikuttaa siten että ihminen voisi tietää kaiken. Mutta hän kuitenkin teki epäilystä tärkeän elementin, ja laski varman varaan olemisensa. Vaikka mitä hallusinaatioita laitettaisiin mieleen, niin silti hän olisi jossain määrin olemassa, koska hän ajattelee.) Tosin Descarteskin kannatti rationalismia, eli ajattelutapaa, jossa nojatuolissa istumalla voidaan selvittää mitä voimme tietää. Kuitenkin epistemologian ja metafysiikan erottaminen jatkokehittyi empirismin suuntaan: Eli pelkkä "on loogista että" muuttui "voi ollaksi", ja että jos luonnosta haluttiin tietää, luonnolta tuli myös kysyä asiaa kokeellisesti. Tämä taas johti siihen että luonnon tutkiminen oli tärkeää. Kun materialismissa ajateltiin myös ihminen osaksi luontoa, tämä johti siihen että ihmisenkin toimintaa voitiin ymmärtää empiiristen menetelmien kautta.
Esimerkiksi de La Mettrie kirjoitti "L'Homme Machina" (~ihmiskone)-kirjassaan että dualistinen ajattelu oli väärin. Ihminen oli kone, ja tahtokin oli vain koneen yksi osatoiminta. Syynä oli se, että aineellakin oli kyky paitsi olla staattisesti paikallaan, myös kyky liikkua. Kirja "L'Homme Plante" (~ihmiskasvi) Myös havaintokyky oli mahdollista koska aine reagoi toiseen aineeseen. Näin ihminen voi reagoida ympäristöön samaan tapaan kuin kasvitkin reagoivat ympäristöön vaikka niillä ei ole sielua. Erot ihmisen ja kasvin välillä olivat vähittäisiä, eivätkä edustaneet täysin erilaista asiaa. Myöhemmin esimerkiksi Marx antoi materialismille uutta pontta, koska hänestä yhteiskunnan toiminta tuli ymmärtää sen tuotantovoimien eli aineellisen maailman kautta. Hänen seuraajiensa ajattelussa taas korostuu emergentti materialismi, jonka mukaan esimerkiksi ihmisen mieli on toki aineellinen, mutta aine saa aikaan eri koostumuksissa uusia ilmiöitä, jotka ovat "enemmän kuin osiensa summa". Näin esimerkiksi atomi itsessään ei sisällä tavoitteita, mutta kun atomit järjestyvät aivoihin, ne vuorovaikuttavat toisiinsa mutkikkaasti ja näin syntyy tavoitteellinen toiminta, jossa esimerkiksi eri vaihtoehtoja punnitaan.
Nykyisin materialismi on vaikuttanut etenkin mielenfilosofian puolella. Merkittävin asia materialismissa on nimittäin sen kannanotto mielen suhteesta todellisuuteen. Siinä on olemassa mielen ulkoinen todellisuus, jota voidaan lähestyä. Samoin se esittää että mielen toimintaa voidaan tutkia tieteellisin menetelmin. Tosin sen kriitikot ovat sitä mieltä että aineellinen selittäminen poistaa sen, mikä tekee esimerkiksi tunteista henkilökohtaisia, elämyksellisiä ja kokemuksellisia. Tosin näiden kriitikkojen onglemana taas on se, että hekään eivät ole keksineet objektiivista tapaa tutkia subjektiivisuutta. Ja itse asiassa moni heidän edustamansa näkemys esittää että jako subjektiiviseen ja objektiiviseen on keinotekoinen. Tällöin on vaikeaa sanoa miksi asiaa ei voisi tutkia siinä missä muuta tahansa, ja miksi se toimisi niiden kohdalla vähemmän hyvin.
On hyvä huomata, että materialismi kannattaa syyseuraussuhteiden miettimistä, ja korostaa tieteellistä lähestymistapaa. Mutta tämä ei tarkoita että muut näkemykset eivät voisi kannattaa niitä. Toisin sanoen luonnontieteellinen tutkimus ei ole väistämättä materialistista, se ei vain ole materialismin kanssa ristiriidassa. Kuitenkin myös dualisti, Jumalaan uskova, agnostikko ja monen muun vastaavan näkemyksen kannattaja voi luottaa luonnontieteelliseen menetelmään ja vaatia että tieteellisesti selitettävät asiat on selitettävä mekanistisesti syy-seuraussuhteen kautta. Esimerkiksi hartaasti uskovakin voi olla sitä mieltä että Jumala on sellainen, josta tiede ei vaan voi tietää, ja että tieteellinen systeemi vain perustuu syy - seuraus -suhteiden ymmärtämiseen. Vääriä "=" -merkkejä liitetään tässä kohden todella usein.
perjantai 24. lokakuuta 2008
Sielu
"Vompatilla-Pompatilla ja Ihmisellä-Pihmisellä, molemmilla on olemassa sielu. Me voitas tänään askarrella-paskarrella sellanen."..."Elikkä se,mitä me tarvitaan sielun askarteluun, on ekaks muovailuvahaa. Ja tää muovailuvaha me mutataan ja putataan, runtataan ja puntataan siitä tällänen möykky."
(Studio Julmahuvi, "Touko-Pouko ninjana".)
Ennen kuin kognitiotiede, psykologia tai muu tieteellinen tutkimus alkoi käsittelemään tietoisuutta, tajuntaa tai muita vastaavia asioita ajateltiin filosofisesti sielukäsitteen kautta. Monet pitävät sitä nykyäänkin relevanttina. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että minulla ei ole sielua. (Tämä on minusta varmempi asia kuin joku Jumalan olemassaolo(ttomuus), josta en ole niin varma.) Sielu oli käsitteenä myös tieteessä, mutta nykyisin se on lähinnä uskonnollinen käsite. Määritteellisesti sielulla on silti paljon yhteneväisyyksiä nykykäsitteen "mieli" kanssa. Olen kuitenkin suhteellisen varma että minulla on mieli.
Sielun ajatus oli peräisin antiikista. Se liittyi kaikkeen ihmisen toimintaan ja tietoisuuteen ja jopa kasvuun ja lisääntymiseen. Tämän tiimoilta keskiajalla syntyi luonnonfilosofinen (philosophia naturalis) tieteenala, tiede sielusta (scientia de anima), joka on psykologian esiversio. Se käsitteli lähinnä Aristoteleen "sielusta" -teosta. Sielulla oli keskeinen rooli tietenkin myös teologiassa: Tuomas Akvinolaisen mielestä luonnontieteellinen tarkastelu vaati sielun metafyysisten ominaisuuksien määrittelyn. Jean Buridan ja Pierre d'Ailly vastustivat tätä ajatusta. Heistä metafysiikka ei ollut välttämätöntä. Luonnontieteen ei heistä tarvinnut halailla metafysiikkaa.
Keskeisin sielun ongelma oli se, kannattaako:
1: Aristoteelistä näkemystä, jossa sielu on ikään kuin ruumiin muoto, eli saman tapainen ominaisuus kuin vaikka kahvikupin muoto, joka ei ole olemassa ilman kahvikupissa olevaa materiaa. Aristoteleestä ihmiset olivat sieluineen aineen ja muodon yhdistelmiä. Tämä näkemys on monistinen. Aristoteleen näkemystä kutsuttiin hylomorfiseksi, (hylē : aine ; morfē : muoto).
2: Uusplatonistista näkemystä, jossa sielu on ruumiista irrallinen olento. Tämä näkemys on dualistinen. Sielu ja ruumis olivat ikään kuin metafyysisesti erilaisia ja jopa vastakkaisia.
Tämä dualismin ja monismin välinen kiistely on itse asiassa tuore yhä edelleen. Tai ainakin siitä ollaan lujasti erimielisiä.
On kuitenkin hyvä huomata, että Aristoteleen seuraajatkin uskoivat että sielun muoto jatkaa kuoleman jälkeen. He eivät siis kiistäneet kristinuskon kuolemanjälkeistä elämää. Tämän tulkinnan johdosta erot eivät pitkään olleet itse asiassa mainittavia. Tosin aristotelismi löi itsensä käytännössä läpi 1200 -luvulla. Tämän jälkeen lähes kaikki kannattivat Avicennan tulkintaa aristoteelisestä sielusta. Hän jaotteli sielun eläinsieluun, kasvisieluun ja ihmissieluun. Kaikilla näillä oli sille ominaiset kyvyt (facultas ja/tai potentia). Nämä olivat hierarkisia, eli kasveilla oli ominaisuuksia jotka olivat kaikilla muilla sielutyypeillä, eläinten sielun ominaisuudet olivat ihmisellä. Mutta eläimet kykenivät sellaiseen mihin kasvit eivät kyenneet ja ihmisten tietoisuutta ei ollut eläimillä. Lisäksi sielut oppivat kokemuksistaan: Niille tuli tottumuksen aikaansaama ominaisuus tai toimintavalmius habitus. Tuomas Akvinolainen kehitteli tätä ajatusta ja esitti että jokaisella elävällä olennolla oli ikioma ja yksi olemuksellinen muoto, joka oli tämän sielu. Monet uskoivat että tämä oli väärin. Esimerkiksi Ockhamilainen oli sitä mieltä, että ihmisessä oli erillisiä olemuksellisia muotoja, kuten aistimellinen muoto ja älyllisiin toimintoihin liittyvät muodot. Havaitseminen ja älyllinen tulkinta olivat heistä erillisiä. (Tämä oli oikeastaan aika suuri keksintö.)
Tosin kerrassaan eriskummaista nykykatsojalle voi olla se, että kuolematon sielu kirjattiin katolisen kirkon viralliseksi opiksi niinkin myöhään kuin 1513 pidetyssä Lateraanin kirkolliskokouksessa.
Averroës lisäsi soppaan sellaisen ajatuksen, että kaikilla olisi "yhteinen, aktiivinen intellekti". Kristinuskon piirissä tätä monopsykististä ajatusta ei hyväksytty, vaan heistä Jumala oli antanut joka ikiselle yksilölle oman sielun.
(Studio Julmahuvi, "Touko-Pouko ninjana".)
Ennen kuin kognitiotiede, psykologia tai muu tieteellinen tutkimus alkoi käsittelemään tietoisuutta, tajuntaa tai muita vastaavia asioita ajateltiin filosofisesti sielukäsitteen kautta. Monet pitävät sitä nykyäänkin relevanttina. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että minulla ei ole sielua. (Tämä on minusta varmempi asia kuin joku Jumalan olemassaolo(ttomuus), josta en ole niin varma.) Sielu oli käsitteenä myös tieteessä, mutta nykyisin se on lähinnä uskonnollinen käsite. Määritteellisesti sielulla on silti paljon yhteneväisyyksiä nykykäsitteen "mieli" kanssa. Olen kuitenkin suhteellisen varma että minulla on mieli.
Sielun ajatus oli peräisin antiikista. Se liittyi kaikkeen ihmisen toimintaan ja tietoisuuteen ja jopa kasvuun ja lisääntymiseen. Tämän tiimoilta keskiajalla syntyi luonnonfilosofinen (philosophia naturalis) tieteenala, tiede sielusta (scientia de anima), joka on psykologian esiversio. Se käsitteli lähinnä Aristoteleen "sielusta" -teosta. Sielulla oli keskeinen rooli tietenkin myös teologiassa: Tuomas Akvinolaisen mielestä luonnontieteellinen tarkastelu vaati sielun metafyysisten ominaisuuksien määrittelyn. Jean Buridan ja Pierre d'Ailly vastustivat tätä ajatusta. Heistä metafysiikka ei ollut välttämätöntä. Luonnontieteen ei heistä tarvinnut halailla metafysiikkaa.
Keskeisin sielun ongelma oli se, kannattaako:
1: Aristoteelistä näkemystä, jossa sielu on ikään kuin ruumiin muoto, eli saman tapainen ominaisuus kuin vaikka kahvikupin muoto, joka ei ole olemassa ilman kahvikupissa olevaa materiaa. Aristoteleestä ihmiset olivat sieluineen aineen ja muodon yhdistelmiä. Tämä näkemys on monistinen. Aristoteleen näkemystä kutsuttiin hylomorfiseksi, (hylē : aine ; morfē : muoto).
2: Uusplatonistista näkemystä, jossa sielu on ruumiista irrallinen olento. Tämä näkemys on dualistinen. Sielu ja ruumis olivat ikään kuin metafyysisesti erilaisia ja jopa vastakkaisia.
Tämä dualismin ja monismin välinen kiistely on itse asiassa tuore yhä edelleen. Tai ainakin siitä ollaan lujasti erimielisiä.
On kuitenkin hyvä huomata, että Aristoteleen seuraajatkin uskoivat että sielun muoto jatkaa kuoleman jälkeen. He eivät siis kiistäneet kristinuskon kuolemanjälkeistä elämää. Tämän tulkinnan johdosta erot eivät pitkään olleet itse asiassa mainittavia. Tosin aristotelismi löi itsensä käytännössä läpi 1200 -luvulla. Tämän jälkeen lähes kaikki kannattivat Avicennan tulkintaa aristoteelisestä sielusta. Hän jaotteli sielun eläinsieluun, kasvisieluun ja ihmissieluun. Kaikilla näillä oli sille ominaiset kyvyt (facultas ja/tai potentia). Nämä olivat hierarkisia, eli kasveilla oli ominaisuuksia jotka olivat kaikilla muilla sielutyypeillä, eläinten sielun ominaisuudet olivat ihmisellä. Mutta eläimet kykenivät sellaiseen mihin kasvit eivät kyenneet ja ihmisten tietoisuutta ei ollut eläimillä. Lisäksi sielut oppivat kokemuksistaan: Niille tuli tottumuksen aikaansaama ominaisuus tai toimintavalmius habitus. Tuomas Akvinolainen kehitteli tätä ajatusta ja esitti että jokaisella elävällä olennolla oli ikioma ja yksi olemuksellinen muoto, joka oli tämän sielu. Monet uskoivat että tämä oli väärin. Esimerkiksi Ockhamilainen oli sitä mieltä, että ihmisessä oli erillisiä olemuksellisia muotoja, kuten aistimellinen muoto ja älyllisiin toimintoihin liittyvät muodot. Havaitseminen ja älyllinen tulkinta olivat heistä erillisiä. (Tämä oli oikeastaan aika suuri keksintö.)
Tosin kerrassaan eriskummaista nykykatsojalle voi olla se, että kuolematon sielu kirjattiin katolisen kirkon viralliseksi opiksi niinkin myöhään kuin 1513 pidetyssä Lateraanin kirkolliskokouksessa.
Averroës lisäsi soppaan sellaisen ajatuksen, että kaikilla olisi "yhteinen, aktiivinen intellekti". Kristinuskon piirissä tätä monopsykististä ajatusta ei hyväksytty, vaan heistä Jumala oli antanut joka ikiselle yksilölle oman sielun.
lauantai 2. elokuuta 2008
Mielipiteeseen vetoaminen.
"Calling me / Calling me as you / fade to black."(Evanescence, "Holding my last breath")
Tunteisiin tai mielipiteeseen vetoaminen on argumentaatiovirhe. Toisin sanoen asia ei muutu sen perustellummaksi, vaikka henkilöllä olisi miten luja vakaumus asiaansa. Se, että joku henkilö kertoo että hän on jotain mieltä ei siksi vielä pistä muita edes harkitsemaan vaihtoehtoa. Yleensä tämä ymmärretään kohtuu hyvin. Tosin eräässä kohdassa tämä selvästi nousee esiin. Nimittäin silloin kun henkilöt viittaavat uskonnollisiin kokemuksiinsa.
Ei nimittäin ole lainkaan tavatonta törmätä siihen, että uskovainen sanoo että hänellä on "kokemuksia" ja "voimakkaita tuntemuksia" Jumalan läsnäolosta ja muista asioista. He viittaavat että näitä näkijöitä on monta. Ja tietenkin niiden, jotka ovat erimielisiä tulisi "selittää nämä kokemukset." Tässähän mielipide muutetaan "todeksi kunnes erimieliset kumoavat", joten kyseessä ei ole mikään argumentti. Tuohon voidaan vaikka vastata että minäkin näen monissa illuusioissa liikettä, vaikka kyseessä on vain maalattu kuva. Ja että tämä vaikutelma liikkeestä on erittäin voimakas. Se vaikutelma ei kerro että olisin hullu tai että liike olisi todellista, ja näiden vaihtoehtojen esittäminen ainoina vaihtoehtoina on uskonnollistenkin kokemusten kohdalla väärää vastakkainasettelua. (Selittämisen kohdalla on muuten olemassa erikoinen kahtiajako: Pascal Boyerin kirjassa "Ja ihminen loi Jumalat" ja Daniel Dennettin kirjassa "Lumous murtuu" kerrotaan siitä että jos uskonnollista kokemusta yrittää selittää, ja kertoo tutkivansa aihetta, teologit naureskelevat, ja pitävät yrityksen onnistumistakin mahdottomana. Sen sijaan jos teologi vihjaa että on suuri ongelma siinä että teologit eivät ymmärrä luonnontieteitä ja että luonnontieteilijät eivät osaa teologiaa, mutta että tätä on yritettävä ja lähtee sitten rationalisoimaan teologian näkökannasta, hän saa tukea ja hänen rohkeuttaan kehutaan.)
Mutta toisaalta tätä asiaa on lähestytty toistakin kautta. Nimittäin aivotoiminnan kautta: Uskonnollisien kokemusten syntyä "mekanistisesti" on itse asiassa tutkittu ja tiedämme jotain siitä, miten ne syntyvät. Dean Hamer aikaansai kohua julökaisseensa tutkimuksensa "Jumalageenistä" (VMAT2), joka altistaa uskonnollisuudelle. Geeni aikaansai muunlaisia ihmisiä useammin yhteyden tuntemista luonnon kanssa ja muita vastaavia uskonnollisia tuntemuksia. Toki tämä ei tarkoita että uskovaiset olisi jotenkin predestinoitu Calvinin tapaan. (Jumala on ennalta päättänyt ketkä menevät Taivaaseen ja ketkä Helvettiin.) Mutta kyllä tuo viittaa siihen, että tasaisesti kortteja ei ole jaettu. Tosin tutkimuksen korrelaatio oli erityisen heikko ja sen merkittävyys selittäjänä ei ole kovin mainittava.
Toisaalta vielä vakuuttavampaa todistetta löytyy aivotoiminnan kautta: Michael S. Gazzanigan kirja "Eettiset aivot" kertoo muun muassa ohimolohkoepilepsiasta. Siinä oireina on Jumalan olemassaolon kokemukset. Siinä missä normaali epilepsia aikaansaa tärinäkohtauksia, ohimolohkoepilepsiakohtaus tarjoaa uskonnollissävyisiä ja poikkeavia ääniä, hajuja, näkyjä ja liikeaistumuksia. On mahdollista että kohtaus mykistää hetkeksi, mutta tätä ei tapahdu aina. Lisäksi tyypillistä on toistaa jotain käyttäytymistä automaattisesti. Kohtausten lisäksi ohimilohkoepilepsiapotilailla on yleensä Geshwingin oireyhtymä. Tämän seurauksena henkilöllä on uskonnollisuuden ja uskonnollisuuteen kääntymisen lisäksi valtava tarve kirjoittaa, kyvyttömyys lopettaa keskusteluja. Lisäksi henkilöllä on toimintakoodi, oma etiikka, jota hän järkähtämättömästi, hän ei voi edes kuvitella toimivansa sen vastaisesti. Lisäksi henkilöt ovat aggressiivisia sellaisella erityisellä tavalla, joka ei purkaudu varsinaiseen väkivallantekoon. Lisäksi henkilön seksuaalisuus on poikkeava jompaan kumpaan suuntaan. Kaikki uskonnolliset ihmiset eivät tietenkään pode tätä. Mutta normaaleillekin ihmisille voidaan aikaansaada samanlaiset kokemukset ärsyttämällä ohimolohkoa. Voidaan siis sanoa että on laite, joka toimii siten, että "paina nappia ja kohtaat Jumalan".
Lisäksi kuolemanrajakokemuksia joita joillain ihmisistä on normaalisti, voidaan aikaansaada keinotekoisesti esimerkiksi lentäjille tarkoitetuissa kiihdytyslaitteissa. Näille ruumistairtautumiskokemuksille erikoinen piirre on kulttuurisidonnaisuus: Henkilö näkee juuri sellaisia näkyjä, kuin hänen kulttuurissaan ja uskonnossaan kerrotaan.
Mitä tämä sitten muka selittää? Tämä on itse asiassa tärkeä huomautus. Nämähän vain osoittavat että kokemuksilla on yhteys aivotoimintaan. Ja voidaanhan aina kuvitella että jokin sielu ohjaa aivoja. Valitettavasti tämä johtuu vain siitä että sielukäsitykseltä puuttuu kyky itsekritiikkiin, se on rakennettu siten että on aina mahdollista suorittaa jokin selitys, jolla sielu tehdään ad hoc mahdolliseksi, eli mikään todistusaineisto ei voisi kumota sitä tai tuottaa sille vaikeuksia. Siksi asiaa onkin lähestyttävä "paremman selitysmallin kautta", eli toisin sanoen hommaamalla todisteita aivojen fysikaalisesta luonteesta. Kun tiedetään että aivotoimintaan liittyy fysikaalista toimintaa, huomataan että aivojen fysikaalisuudesta on todisteita jotka ovat niin mielipidevapaita että erilliseen sieluunkin uskovien on pakko hyväksyä ne ja selittää ne itselleen sopivaksi - esimerkiksi vihjaamalla että ohimilohkoepileptikoilla on "Jumalan puhelin" joka on kokeissa paikallistettu. Tällöin tilanne muuttuu sellaiseksi että fysikaalisuus on kaikkien mielestä totta, mutta subjektiivisuus ja mielipiteet jylläävät niissä asioissa joista ei ole tietoa. On tietoa fysiikasta, mutta ei mistään muusta. (Muuhuh uskominen on mielipiteen ja rationalisointejen varassa.) Tämän seurauksena tilanne aivojen ja sielun keskinäiseen suhteeseen on itse asiassa juuri samanlainen kuin mikä oli vitalismin suhde elämään. Aikaisemmin ajateltiin että orgaaninen kemia on täysin erillistä muusta kemiasta. Ja että elämä selittyi erityisellä elämänvoimalla. Kuitenkin huomattiin että orgaanisia yhdisteitä voidaan tehdä synteettisesti ja että solutkin toimivat kemiallisesti. Toki sen lisäksi voisi aina kuvitella jonkinlaisen elämän, mutta Occamin partaveitsi leikkaa sen pois. Oikeastaan nämä tapaukset ovat sen kannalta ideaalisia: On tilanne, jossa väitetään että jokin asia tapahtuu ilman jotain ja toinen väittää että tätä jotain tarvitaan. (Tarvitaanko solukemian tai neurologian lisäksi jotain ylimääräistä elämänvoimaa tai sielua?) Molemmat selitykset ovat mahdollisia, joten yksinkertaisempi on parempi. Ja yleensä on ajateltu että jos jokin on olemassa, tällä on jotain enemmän kuin sellaisella jota ei ole olemassa.
Lisäksi aivojen kohdalla on käytettävissä lisäkortti: Daniel Dennett on huomauttanut että sielunhan täytyy vaikuttaa jotenkin aineellisiin aivoihin. Vaikka itse sielua emme voisi havaita, vaikutukset voisimme havaita. Dennettin mukaan fysikaalisessa reagoinnissa olennaista on aineen ja energian säilymislaki. Sielu taas olisi ulkopuolista vaikutusta, jolloin se näkyisi aineen ja energian säilymislain rikkomisena. Tämä tarkoittaa sitä että niin kauan kuin aivotoiminnassa ei havaita näiden keskeisten lakien rikkoutumista, mitään erillistä sielua ei ole perusteltua uskoa. Tätä vastaan on kritisoitu monistisella ajatuksella siitä että itse asiassa kaikki ainekin on sielua. Tämä tarkoittaa sitä että dualismille, eli sille että mieli ja fysiikka ovat erillisiä on annettu periksi ja astuttu monismin piiriin: Joko mieli on aineellista tai aine on mielellistä. Mielestäni mielenkiintoisinta ja tästä hieman eriävää monistista synteesiä edustaa Spinozan näkemys, jossa kaikki on jumaluutta ja tällä yhdellä elementillä on erilaisia attribuutteja. Tässä on se, että aivan kuten fysiikassa Einstein osoitti että aine ja energia ovat vaihdannaisia, sama asia joilla on eri luonne, Jumaluudellakin voi olla erilaisia luonteita, joista yksi on aine ja toinen henki. Kuitenkin voidaan sanoa että fysikaalinen on yhtä perusteltu kuin henkinen tai hengellinenkin tausta. Paitsi että meillä on tietoa fysiikasta, ja viitteitä siitä että mieli ei ole mikään kaiken aineen, kuten kivien ja puhelinpylväiden, perusominaisuus ; Se vaikuttaa olevan enemmänkin kuin kello, joka ei heijata mitään yleisluonteista universumin "kelloutta", vaan on yhteen liitettyjen osien vuorovaikutusten suhteesta syntyvä koneisto.
Tässä kohden puhe tyypillisesti siirtyy tietoisuuden ongelmaan. Tässä ollaan sinänsä fiksuilla jäljillä, että tietoisuuden kokemuksen tieteellistäminen on ongelmallista, ja tähän ei ole vastausta. Tässä on kuitenkin syytä kiinnittää huomiota siihen, että jos tämä jotenkin estäisi aineellisen mielen uskovan kannanotot, se tekee saman myös uskovaisille. Tietoisuuden luonnehan oli se että se on ainakin toistaiseksi selittämättä. Tällöin oikea vastaus olisi "emme tiedä." Tai sitten molemmat kannaotot tulisi sallia "mahdollisina" ja tunnustaa että ne ovat vain mielipiteitä. (Kyseessähän on malliesimerkki "Aukkojen Jumalasta" joka on argumenttivirhe, jossa todistustaakka käännetään väärin päin : Jotain asiaa, kuten tässä tapauksessa sielua, pidetään perusteltuna koska jollekin asialle ei ole selitystä, jotain ei tiedetä. Tässä kohden voitaisiin siksi puhua "aukkojen sielusta". Valitettavasti perusteleminen tapahtuu viitaten tietoon, ei sen puutteeseen. Ja todistustaakka on sillä joka väittää jotain asiaa olemassaolevaksi.)
Tai sitten unohtaa tämäkin vetoomus perustelemattomana.
Sillä on hyvä huomata että tietoisuuden aistimus liittyy jo väreihin. Kun havaitaan punaista, tiedämme miten aivot toimivat. Samoin voimme huomata kun joku ajattelee punaista: Tietyt alueet syttyvät. Mutta itse punaisuuden kokemusta on vaikea siirtää. (Tosin voidaan kysyä että onnistuuko tämä itse asiassa jo nyt - meillä kuitenkin on mahdollista tuottaa aivoihin tila, joka "nappia painamalla tuottaa jumalakokemuksen"? Tämä kokemus on siirrettävissä ihmiseltä toiselle. Laitetaan värkki päähän ja aktivoidaan ohimolohkoa.) Olennaista on se, että kun puhutaan punaisesta väristä, harva ajattelee että tietoisuuden selittämättömyys jotenkin tarkoittaisi että ei olisi perusteltua ajatella "fysikaalisesti" ja että punaisen kokemus ei voisi siksi olla luonteeltaan fysikaalinen ja aivotoimintaan redusoituva. Ajattelemme silti että on ihan järkevää yhdistää tietyn aallonpituuden suhde aivoitoimintaan ja että punaisuudessa ei ole mitään yliluonnollista tai mystistä tai että sen selittämiseen tarvittaisiin jotain erityistä.
Tunteisiin tai mielipiteeseen vetoaminen on argumentaatiovirhe. Toisin sanoen asia ei muutu sen perustellummaksi, vaikka henkilöllä olisi miten luja vakaumus asiaansa. Se, että joku henkilö kertoo että hän on jotain mieltä ei siksi vielä pistä muita edes harkitsemaan vaihtoehtoa. Yleensä tämä ymmärretään kohtuu hyvin. Tosin eräässä kohdassa tämä selvästi nousee esiin. Nimittäin silloin kun henkilöt viittaavat uskonnollisiin kokemuksiinsa.
Ei nimittäin ole lainkaan tavatonta törmätä siihen, että uskovainen sanoo että hänellä on "kokemuksia" ja "voimakkaita tuntemuksia" Jumalan läsnäolosta ja muista asioista. He viittaavat että näitä näkijöitä on monta. Ja tietenkin niiden, jotka ovat erimielisiä tulisi "selittää nämä kokemukset." Tässähän mielipide muutetaan "todeksi kunnes erimieliset kumoavat", joten kyseessä ei ole mikään argumentti. Tuohon voidaan vaikka vastata että minäkin näen monissa illuusioissa liikettä, vaikka kyseessä on vain maalattu kuva. Ja että tämä vaikutelma liikkeestä on erittäin voimakas. Se vaikutelma ei kerro että olisin hullu tai että liike olisi todellista, ja näiden vaihtoehtojen esittäminen ainoina vaihtoehtoina on uskonnollistenkin kokemusten kohdalla väärää vastakkainasettelua. (Selittämisen kohdalla on muuten olemassa erikoinen kahtiajako: Pascal Boyerin kirjassa "Ja ihminen loi Jumalat" ja Daniel Dennettin kirjassa "Lumous murtuu" kerrotaan siitä että jos uskonnollista kokemusta yrittää selittää, ja kertoo tutkivansa aihetta, teologit naureskelevat, ja pitävät yrityksen onnistumistakin mahdottomana. Sen sijaan jos teologi vihjaa että on suuri ongelma siinä että teologit eivät ymmärrä luonnontieteitä ja että luonnontieteilijät eivät osaa teologiaa, mutta että tätä on yritettävä ja lähtee sitten rationalisoimaan teologian näkökannasta, hän saa tukea ja hänen rohkeuttaan kehutaan.)
Mutta toisaalta tätä asiaa on lähestytty toistakin kautta. Nimittäin aivotoiminnan kautta: Uskonnollisien kokemusten syntyä "mekanistisesti" on itse asiassa tutkittu ja tiedämme jotain siitä, miten ne syntyvät. Dean Hamer aikaansai kohua julökaisseensa tutkimuksensa "Jumalageenistä" (VMAT2), joka altistaa uskonnollisuudelle. Geeni aikaansai muunlaisia ihmisiä useammin yhteyden tuntemista luonnon kanssa ja muita vastaavia uskonnollisia tuntemuksia. Toki tämä ei tarkoita että uskovaiset olisi jotenkin predestinoitu Calvinin tapaan. (Jumala on ennalta päättänyt ketkä menevät Taivaaseen ja ketkä Helvettiin.) Mutta kyllä tuo viittaa siihen, että tasaisesti kortteja ei ole jaettu. Tosin tutkimuksen korrelaatio oli erityisen heikko ja sen merkittävyys selittäjänä ei ole kovin mainittava.
Toisaalta vielä vakuuttavampaa todistetta löytyy aivotoiminnan kautta: Michael S. Gazzanigan kirja "Eettiset aivot" kertoo muun muassa ohimolohkoepilepsiasta. Siinä oireina on Jumalan olemassaolon kokemukset. Siinä missä normaali epilepsia aikaansaa tärinäkohtauksia, ohimolohkoepilepsiakohtaus tarjoaa uskonnollissävyisiä ja poikkeavia ääniä, hajuja, näkyjä ja liikeaistumuksia. On mahdollista että kohtaus mykistää hetkeksi, mutta tätä ei tapahdu aina. Lisäksi tyypillistä on toistaa jotain käyttäytymistä automaattisesti. Kohtausten lisäksi ohimilohkoepilepsiapotilailla on yleensä Geshwingin oireyhtymä. Tämän seurauksena henkilöllä on uskonnollisuuden ja uskonnollisuuteen kääntymisen lisäksi valtava tarve kirjoittaa, kyvyttömyys lopettaa keskusteluja. Lisäksi henkilöllä on toimintakoodi, oma etiikka, jota hän järkähtämättömästi, hän ei voi edes kuvitella toimivansa sen vastaisesti. Lisäksi henkilöt ovat aggressiivisia sellaisella erityisellä tavalla, joka ei purkaudu varsinaiseen väkivallantekoon. Lisäksi henkilön seksuaalisuus on poikkeava jompaan kumpaan suuntaan. Kaikki uskonnolliset ihmiset eivät tietenkään pode tätä. Mutta normaaleillekin ihmisille voidaan aikaansaada samanlaiset kokemukset ärsyttämällä ohimolohkoa. Voidaan siis sanoa että on laite, joka toimii siten, että "paina nappia ja kohtaat Jumalan".
Lisäksi kuolemanrajakokemuksia joita joillain ihmisistä on normaalisti, voidaan aikaansaada keinotekoisesti esimerkiksi lentäjille tarkoitetuissa kiihdytyslaitteissa. Näille ruumistairtautumiskokemuksille erikoinen piirre on kulttuurisidonnaisuus: Henkilö näkee juuri sellaisia näkyjä, kuin hänen kulttuurissaan ja uskonnossaan kerrotaan.
Mitä tämä sitten muka selittää? Tämä on itse asiassa tärkeä huomautus. Nämähän vain osoittavat että kokemuksilla on yhteys aivotoimintaan. Ja voidaanhan aina kuvitella että jokin sielu ohjaa aivoja. Valitettavasti tämä johtuu vain siitä että sielukäsitykseltä puuttuu kyky itsekritiikkiin, se on rakennettu siten että on aina mahdollista suorittaa jokin selitys, jolla sielu tehdään ad hoc mahdolliseksi, eli mikään todistusaineisto ei voisi kumota sitä tai tuottaa sille vaikeuksia. Siksi asiaa onkin lähestyttävä "paremman selitysmallin kautta", eli toisin sanoen hommaamalla todisteita aivojen fysikaalisesta luonteesta. Kun tiedetään että aivotoimintaan liittyy fysikaalista toimintaa, huomataan että aivojen fysikaalisuudesta on todisteita jotka ovat niin mielipidevapaita että erilliseen sieluunkin uskovien on pakko hyväksyä ne ja selittää ne itselleen sopivaksi - esimerkiksi vihjaamalla että ohimilohkoepileptikoilla on "Jumalan puhelin" joka on kokeissa paikallistettu. Tällöin tilanne muuttuu sellaiseksi että fysikaalisuus on kaikkien mielestä totta, mutta subjektiivisuus ja mielipiteet jylläävät niissä asioissa joista ei ole tietoa. On tietoa fysiikasta, mutta ei mistään muusta. (Muuhuh uskominen on mielipiteen ja rationalisointejen varassa.) Tämän seurauksena tilanne aivojen ja sielun keskinäiseen suhteeseen on itse asiassa juuri samanlainen kuin mikä oli vitalismin suhde elämään. Aikaisemmin ajateltiin että orgaaninen kemia on täysin erillistä muusta kemiasta. Ja että elämä selittyi erityisellä elämänvoimalla. Kuitenkin huomattiin että orgaanisia yhdisteitä voidaan tehdä synteettisesti ja että solutkin toimivat kemiallisesti. Toki sen lisäksi voisi aina kuvitella jonkinlaisen elämän, mutta Occamin partaveitsi leikkaa sen pois. Oikeastaan nämä tapaukset ovat sen kannalta ideaalisia: On tilanne, jossa väitetään että jokin asia tapahtuu ilman jotain ja toinen väittää että tätä jotain tarvitaan. (Tarvitaanko solukemian tai neurologian lisäksi jotain ylimääräistä elämänvoimaa tai sielua?) Molemmat selitykset ovat mahdollisia, joten yksinkertaisempi on parempi. Ja yleensä on ajateltu että jos jokin on olemassa, tällä on jotain enemmän kuin sellaisella jota ei ole olemassa.
Lisäksi aivojen kohdalla on käytettävissä lisäkortti: Daniel Dennett on huomauttanut että sielunhan täytyy vaikuttaa jotenkin aineellisiin aivoihin. Vaikka itse sielua emme voisi havaita, vaikutukset voisimme havaita. Dennettin mukaan fysikaalisessa reagoinnissa olennaista on aineen ja energian säilymislaki. Sielu taas olisi ulkopuolista vaikutusta, jolloin se näkyisi aineen ja energian säilymislain rikkomisena. Tämä tarkoittaa sitä että niin kauan kuin aivotoiminnassa ei havaita näiden keskeisten lakien rikkoutumista, mitään erillistä sielua ei ole perusteltua uskoa. Tätä vastaan on kritisoitu monistisella ajatuksella siitä että itse asiassa kaikki ainekin on sielua. Tämä tarkoittaa sitä että dualismille, eli sille että mieli ja fysiikka ovat erillisiä on annettu periksi ja astuttu monismin piiriin: Joko mieli on aineellista tai aine on mielellistä. Mielestäni mielenkiintoisinta ja tästä hieman eriävää monistista synteesiä edustaa Spinozan näkemys, jossa kaikki on jumaluutta ja tällä yhdellä elementillä on erilaisia attribuutteja. Tässä on se, että aivan kuten fysiikassa Einstein osoitti että aine ja energia ovat vaihdannaisia, sama asia joilla on eri luonne, Jumaluudellakin voi olla erilaisia luonteita, joista yksi on aine ja toinen henki. Kuitenkin voidaan sanoa että fysikaalinen on yhtä perusteltu kuin henkinen tai hengellinenkin tausta. Paitsi että meillä on tietoa fysiikasta, ja viitteitä siitä että mieli ei ole mikään kaiken aineen, kuten kivien ja puhelinpylväiden, perusominaisuus ; Se vaikuttaa olevan enemmänkin kuin kello, joka ei heijata mitään yleisluonteista universumin "kelloutta", vaan on yhteen liitettyjen osien vuorovaikutusten suhteesta syntyvä koneisto.
Tässä kohden puhe tyypillisesti siirtyy tietoisuuden ongelmaan. Tässä ollaan sinänsä fiksuilla jäljillä, että tietoisuuden kokemuksen tieteellistäminen on ongelmallista, ja tähän ei ole vastausta. Tässä on kuitenkin syytä kiinnittää huomiota siihen, että jos tämä jotenkin estäisi aineellisen mielen uskovan kannanotot, se tekee saman myös uskovaisille. Tietoisuuden luonnehan oli se että se on ainakin toistaiseksi selittämättä. Tällöin oikea vastaus olisi "emme tiedä." Tai sitten molemmat kannaotot tulisi sallia "mahdollisina" ja tunnustaa että ne ovat vain mielipiteitä. (Kyseessähän on malliesimerkki "Aukkojen Jumalasta" joka on argumenttivirhe, jossa todistustaakka käännetään väärin päin : Jotain asiaa, kuten tässä tapauksessa sielua, pidetään perusteltuna koska jollekin asialle ei ole selitystä, jotain ei tiedetä. Tässä kohden voitaisiin siksi puhua "aukkojen sielusta". Valitettavasti perusteleminen tapahtuu viitaten tietoon, ei sen puutteeseen. Ja todistustaakka on sillä joka väittää jotain asiaa olemassaolevaksi.)
Tai sitten unohtaa tämäkin vetoomus perustelemattomana.
Sillä on hyvä huomata että tietoisuuden aistimus liittyy jo väreihin. Kun havaitaan punaista, tiedämme miten aivot toimivat. Samoin voimme huomata kun joku ajattelee punaista: Tietyt alueet syttyvät. Mutta itse punaisuuden kokemusta on vaikea siirtää. (Tosin voidaan kysyä että onnistuuko tämä itse asiassa jo nyt - meillä kuitenkin on mahdollista tuottaa aivoihin tila, joka "nappia painamalla tuottaa jumalakokemuksen"? Tämä kokemus on siirrettävissä ihmiseltä toiselle. Laitetaan värkki päähän ja aktivoidaan ohimolohkoa.) Olennaista on se, että kun puhutaan punaisesta väristä, harva ajattelee että tietoisuuden selittämättömyys jotenkin tarkoittaisi että ei olisi perusteltua ajatella "fysikaalisesti" ja että punaisen kokemus ei voisi siksi olla luonteeltaan fysikaalinen ja aivotoimintaan redusoituva. Ajattelemme silti että on ihan järkevää yhdistää tietyn aallonpituuden suhde aivoitoimintaan ja että punaisuudessa ei ole mitään yliluonnollista tai mystistä tai että sen selittämiseen tarvittaisiin jotain erityistä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)