"The boundary between physics and metaphysics is the boundary between
what can and what cannot be computed in the age of the universe"
(Carlo Beenakker, "Hempel's dilemma and the physics of computation")
Mieli ja tietoisuus on monesta aihe jota ei voi lainkaan käsitellä tieteellisesti ; Se on oikeastaan yksi niistä aiheista joissa tieteenfilosofia on äärimmäisen normatiivista. NoMa -periaatteen kaltaiset systeemit luovat tiukkoja demarkaatiokriteereitä siitä mitä aiheita tiede voi tutkia. Tämä on sinänsä erikoista, koska moni fysikalismia vastustava pitää sitä (a) rajoittuneena (b) he korostavat sitä miten skientistinen lähestymistapa on normatiivista tai jopa (c) korostavat että tieteenfilosofiassa demarkaatiokriteerit ovat keinotekoisia ja vääriä.
Pätevä vai merkityksellinen?
Osa argumenteista on sitten vakavampia ja järkevämpiä kuin toiset. Parhaimmistosta löytyy esimerkiksi Hempeliltä. Hän lähestyi asiaa siten että fysikalismin kohdalla pitäisi määritellä mitä fysikaalisuus tarkoittaa. Ja tässä kohden (1) Se ei voi olla ilmiselvästi väärässä. Teoria ei saa olla tunnettujen tosiasioiden vastainen. (2) Se ei voi olla triviaali. Jos fysikaalismi määritellään vaikka siten että "kaikki se mikä on olemassa on fysikaalista", fysikalismi on luonnollisesti tosi. Mutta tässä muodossaan se ei sano mitään kiinnostavaa todellisuudesta. Ja jos tutkimme jotain aihetta, vaikkapa mieltä, on meidän voitava saada jotain kiinnostavaa irti tästä kohteesta. (3) Sillä tulisi olla jotain sisältöä joka olisi saavutettavissamme nyt. (+) Vaikeutena on se, että fysikalismi voidaan määritellä joko nykyiseen fysiikkaan tai ideaalisempaan tulevaisuuden fysiikkaan. Ja jos fysikalismi määritellään nykyisen mallin mukaan, on meillä vaikeuksia koska nykyinen tieto ei tarjoa kovin paljoa tietoa tietoisuudesta (kohta 1). Mutta jos se määritellään tulevaisuuden fysiikan mukaan, me emme onnistu 3 -kohdassa. Selvästi tämä tarkoittaa että fysikalismissa on vakavaa ontumista.
Argumentti on itse asiassa aika hyvä. Olemme oppineet kokemuksesta että fysikaalisia teorioita uudistetaan ja hiotaan paremmiksi koko ajan. Itse asiassa naturalistisia tutkimusaloja vaivaa "tiedon puoliintumisaika". Tämä johtaa induktiiviseen ajatukseen siitä että asioita osoitetaan virheellisiksi myös tulevaisuudessa. Ja tätä kautta nykyisetkin fysikaaliset teoriat vaikkapa mielestä ovat todennäköisesti enemmän tai vähemmän vääriä. Näin ollen fysikalismi filosofiana nojaa helposti ideaalifysiikkaan, johonkin joka perustuu ideaaliteorioihin joita meidän käsillämme ei tällä hetkellä ole. Siksi onkin ymmärrettävää että Hempel argumentoi että fysikalismi on joko väärä tai sitten sillä ei ole kunnollista sisältöä.
Hempelin argumentti ei kuitenkaan aivan kovin hirveästi vakuuta. Lähinnä kyse on siitä että sen teho ei iske siihen mihin sen voisi ajatella iskevän. Se ei nimittäin perimmiltään oikeastaan kumoa fysikalismia. Jos asiaa lähestyy vaikkapa tutkimusohjelmien kautta, voitaisiin rakentaa ajatus siitä että teoria on hyödyllinen jos se tuottaa uutta tietoa. Itse asiassa ; Jos käsitteellä on muutakin kuin triviaalia määrittelemällä syntyvää "analyyttistä sisältöä" se tuottaa hedelmällisen tutkimusohjelman. Ja tällöin tiedon puoliintumisaika ei olekaan ongelma vaan etu. Henkenä onkin se, että Hempelin implikaatiot eivät ole niin vakavia kuin voisi luulla.
Fysikalistit ovatkin reagoineet Hempelin ajatuksiin esimerkiksi
1: Juuri siten että paras sen hetkinen tieto on paras sen hetkinen tieto. Se, että teoriat muuttuvat on vain sitä että menemme kohti parempia teorioita. Tällöin fysikalismilla ei tietysti ole ongelmaa. Vaan itse asiassa päinvastoin ; Jos teoriat nykyään tarttuvat tietoisuuteen vajaasti, niin ne kuitenkin selvittävät jotain. Ja tämä kasautuu joten tulevaisuudessa asioista tiedetään enemmän kun joitain vääriä näkemyksiä on kumottu. (Siksi mitään tiedettä voidaan tehdä ja mitään tietoa saadaan vaikka tiilien putoamisesta päähän.) Tämän muistutukseksi voidaan sanoa että monia asioita ei ennen osattu selittää ja nyt niille tiedetään niiden fysikaaliset taustat. Ja jos todella olemme induktion ystäviä ja ajattelemme että menneisyys opettaa tulevaisuudesta, niin voimme aivan yhtä hyvin väittää että kokemuksesta tiedämme että tietomme kasautuu, ja tekee sen siten että fysikaalista teoriaa ei korvata supernaturaalilla ongelmalla tai sillä että jo selitetty palautuu joksikin totaaliseksi eitiedetyksi mysteeriksi. Ja menneisyys opettaa ennen kaikkea sen, että jos jonkun asian tietäminen fysiikan avulla on väitetty mahdottomaksi, siitä on kuitenkin tehty mahdollista. (Tähtien sisältämiä aineita ei uskottu voivan tutkia. Mutta sitten spektriviivojen aukot ratkaisivat tämän mysteerin.)
2: Toisaalta osa fysikalisteista on hylännyt utopian ideaalifysiikasta. Itse asiassa voidaan sanoa että nykyfysiikka ei suinkaan kumoudu, vaan vihjaa hyvin oleellisen paljon tulevasta fysiikasta. Tätä tukee huomio siitä että vaikka teorioita tarkennetaan ja korvataan, teorioita itse asiassa yllättävän harvoin hyllytetään täysin. Newtonin lait pätevät "tavallisesti yhä". Ja Galileo Galilein fysiikkatutkimukset pätevät yhä. Muutos ja muuttumisen tarkkuus ovat Hempelillä alikorostuneet. Samoin se, että Einsteinin muutokset Newtonin fysiikkaan itse asiassa nojasi valtaosaltaan jo aiemmin tunnettuihin fysikaalisiin ilmiöihin, joten aiempi fysiikka nimenomaan johdatteli kohti suhteellisuusteoriaa. Uusi teoria ei ole koskaan täysin satunnainen ja aivan täysin erilainen.
Hempelin ratkaiseminen demonstroi laajempaa fysikalismikritiikkiä
Ei ole tavatonta että joku filosofi esittää väitteen jossa fysikalistinen ontologia - eli näkemys jossa asiat jotka voidaan kuvata fysikaalisesti ovat olemassa - olisi ehdottomasti väärä ja huono. Näissä on yleensä henkenä juuri se, että "naturalismi" tai "materialismi" on miltei varmasti väärä, joten kaikkien pitäisi ikään kuin hyväksyä se vaihtoehto totuutena. Mutta kuitenkin näissä ajatuksissa käsitellään usein jotain aivan muuta kuin fysikalismin ontologiaa mahdollisuutena. Ne panostavat ns. episteemisiin rajoitteisiin. Ja tämä tekee niistä yleensä - ellei peräti aina - nykyhetken epistemologian kritiikkiä. (Ja rehellisesti sanoen aina ei sitäkään ; Joskus kysymys on denialismista, eli asia on jo melko varmassa tiedossa mutta tämä kiistetään. Mutta asiallistakin kritiikkiä on, ja siksi tässä on ympärillä sulut.)
Tietoisuuden kohdalla moni fysikalisti määrittelee tietoisuuden funktioiden kautta. Tällöin syntyy helposti Michio Kakun tyylinen ajatus jossa jokaisella "termostaatilla" on minimaalinen määrä tietoisuutta. Ja että ihminen on vain älyttömän monen "termostaatin" kasautuma. Mutta fysikalismin vastustajat sen sijaan lähestyvät asiaa usein subjektiivisuudella. Tietoisuuden ajatellaan olevan subjektiivista ja subjektiivisena ajatellaan olevan objektiivisen tutkimuksen ulkopuolella. ~ Ajatus on kieltämättä intuitiivisesti järkevä. Sitä kuitenkin vaivaa se, mikä NoMa -periaatteita ja muita "aihekeskeisiä" demarkaatiokriteereitä. Ne yleensä vaativat sitä että yhtä todet premissit ja samat argumenttirakenteet toimivat toisaalla mutta eivät toisaalla. Fallibilismissa takana oleva korroboraatio ja falsifiointi on tässä hienompi, koska se perustuu argumentointitapaan, sen takana on suoraan se miten asiasta argumentoidaan. Tämä viittaa syvään epätyydyttävyyteen itse "aiheen kautta jakamisessa".
Mutta jos otamme esille vaikka Thomas Nagelin ajatuksen lepakoista, on helppoa huomata että siinäkin tapahtuu sama mikä Hempelillä. Argumentti ei perimmiltään koske ontologiaa. Ja vielä pahempaa. Se koskee ontologiaa vasta kun siihen liitetään piilo-oletuksena se mitä halutaan todistaa. Kehäpäätelmään ajautuminen taas vihjaa argumentaatiotavan "syvään epätyydyttävyyteen".
Jos nyt ajattelemme että Nagel oli oikeilla jäljillä selittäessään että ihminen ei voi tietää miltä tuntuu olla lepakko. (Hyväksymme tämän Nagelin huomautuksen totena.) Voimme kuitenkin lähteä miettimään miten voidaan tietää miltä tuntuu olla lepakko. Ja tähän voidaan saada jännittävän ilmiselvä vastaus. Olemalla lepakko. Subjektiivisuuden ongelma tiivistyy siihen että minä en tiedä miltä tuntuu olla lepakko, mutta lepakko ei tiedä miltä tuntuu olla Tuomo. Mutta minä tiedän miltä tuntuu olla minä ja lepakko tietää miltä tuntuu olla lepakko. Se on meidän olemuksemme.
Ja jos nyt lähdemme miettimään mitä tarkoittaa olla minä tai mitä on olla lepakko. Tähän ei tarvita kuin tietoisuus. Jos tietoisuus on fysikalistinen, kyseessä on yksinkertaisesti laskennallinen tilanne. En tiedä miltä tuntuu olla lepakko, koska aivomme ovat erilaiset ja koska raajamme ja havainnointijärjestelmämme ovat erilaisia. Minä eroan naapuristani neuronien järjestyksen kautta. Jos nämä asiat voitaisiin muuttaa, kokemuksia voitaisiin todellakin vaihtaa siinä määrin että voisimme todella syvästi ja täysin ymmärtää miltä tuntuu olla lepakko. (Minun päähäni tuskin on samanlaista tunkua, ei täällä niin miellyttävää ole. Pelottava paikka.) Tämä on tämän hetken teknologisten rajoituksia koskeva ongelma eikä fysikalismin kumoutuminen tai fysikalismin vääryys.
Itse asiassa fysikalismi on ongelmissa jos ja vain jos tässä oletetaan että oleminen ja tietoisuus olisivat ytimeltään jotenkin eifysikaalisia. Sillä se, miten tiedetään että miltä tuntuu olla lepakko riippuu vain siitä että on lepakko jolla on lepakon tietoisuus. Ja tämä taas voi olla ongelma fysikalismille jos ja vain jos nämä ovat perustaltaan eifysikalistisia. Joten ollakseen ongelma fysikalismille tämä argumentti vaatii sen, että täytyisi olla jo valmiiksi tieto eifysikaalisuudesta. Jolloin ei voida kuin kysyä että (a) jos tieto jo on, niin mihin tätä argumenttia enää tarvitaan ja (b) jos tietoa ei ole ja argumentti nähdään fysikalismin kritiikkinä, niin ollaan kehäpäättelyssä jossa oletetaan mitä ollaan todistamassa.
Nagelin ja Hempelin argumentit ovat toki molemmat mielenkiintoinen, suurin vika on siinä miten pitkälle niiden vaikutukset viedään. Ja kun tälle tielle lähdetään, sitä tuppaa tulemaan kehäpäätelmä vastaan. Joka vihjaa siihen suuntaan että fysikalismilla ei ole mitään kovin suuria tai vakavia ontologisia ongelmia.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kaku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kaku. Näytä kaikki tekstit
perjantai 10. lokakuuta 2014
tiistai 17. kesäkuuta 2014
Kiinnostaa kiviäkin
(Saarnaaja 9:5)
Uncommon Descent, joka on eräänlainen Intelligent Designin pää-äänenkannattelija, esitti haasteen. "If the physical states exhibited by brains, but absent in rocks, don’t account for human dreams (contemplation, etc.) then you’ve no basis for claiming rocks are devoid of dreams – at least not on the basis of the physical states present in brains and absent in rocks. Given that, on what basis do you claim that rocks don’t dream?" Eli argumenttina oli se, että jos ollaan "naturalisteja" ja älykkyys ja tietoisuus on pelkästään luonnonlakien seurausta, niin tästä seuraa se, että emme voi suoraan sanoa että kivet eivät tiedä mitään. Ehkä kivet nukkuvat. Ehkä ne huutavat tuskasta huonojen argumenttien äärellä.
 |
| Jossain mielessä ID -väki saattaa olla oikeassakin. Nimittäin heidän järkeilynsä taso pakottaa ainakin minut harkitsemaan sitäkin vaihtoehtoa että kuvassa oleva kivi kykenee heitä parempaan tieteelliseen päättelyyn ja argumentointiin. |
Toisaalta meillä todellakin on hauska filosofinen mielenfilosofian koulukunta joka kannattaa sitä että kivet todella ovat tietoisia. Olen itse asiassa jopa kannattanut itsekin tätä näkemystä joskus. Sen nimi on panpsykismi. Panpsyykokot ovat toki fiksussa seurassa. Näkemystä on kannattanut esimerkiksi Niels Bohr, jolle kvantti-ilmiöt muistuttivat tietoisen kokemuksen piirteitä. Ja Bohm on selittänyt että kvanttitasolla alkeishiukkaset vuorovaikuttavat toisiinsa ; Kvanttiaalto leviää laajalle ja vaikuttaa johonkin muuhun. Jolloin hiukkanen tavallaan ”tietää”, mitä sen ympäristössä tapahtuu. Bohmin mukaan on periaatteessa mahdollista, että tämä tieto johtaa tietoisuuteen. Tämänlaisessa ajattelussa taustalla on on mielenfilosofia jota ei oikeastaan voi osoittaa vääräksi tai todeksi. Se jäsentää todellisuutta ja havaintoja. (Joka tekee siitä mielestäni sen verran älyllisesti laiskan että en itse enää nykyisin kannata sitä. Ja panpsykismin kohdalla se olikin kenties tärkein opetus jota siitä sain. Että älä vain koherentisoi, ajaudut hulluuden spiraaliin.) Ja tästä voidaan ajatella että jokainen atomikin on tietoinen. Joten kyllä sitä riittää kivelle asti.
Toki panpsykismi on jossain määrin liennytettynä osa ajatteluani nykyäänkin. Jos otetaan vaikka aikaisempi tekstini. (Teksti, jonka käsimetaforan rakenteesta olen, luvalla sanoen, harvinaisen ylpeä. Puhumattakaan siitä että muutenkin tunnuin onnistuvan nivomaan asioita yhteen kivasti.) Viittasin siinä alaviitteessä Kakuun jonka mielestä tietoisuuden alayksikkö on reseptori. Ja tämä reseptoriajattelu taas on ollut pohjana toisessa aikaisemmassa tekstissäni, jossa mietitään matojen ja ihmisten tietoisuutta, jossa kokoonpanojen kompleksisuusastekysymys ja emergenssi antavat mahdollisen ratkaisun aiheeseen oleellisesti liittyvään filosofiseen ongelmaan. (Joten jotain kaikuja panpsykismistä on selvästi jäljellä. Tosin ei kvanttifysiikka -termistön ylikäyttönä. Mutta kuitenkin. Se on se ero jonka vuoksi tietokone saattaa joskus olla tietoinen, vaikka nykyisin tässä ei onnistutakaan.)
Se missä vaiheessa se, että asia A aikaansaa asian B muuttuu pelkästä reagoimisesta reseptoriksi on tietysti mutkikas asia. Mutta eivät ne välttämättä aivan sama asiakaan ole. Ja tätä kautta päädytään tietysti puhumaan toimintayksikköjen sijasta kokoonpanoista, järjestyksestä. Ja tämä johtaa huomion siihen mikä usein unohtuu kun fysiikkaa lainataan hautajaispuheissa. Niissäkin usein ajatellaan että fysiikka tuo lohtua, jos siinä viitataan aineen ja energian säilymislakiin. Sen voidaan ajatella pysyvyyttä ja ikuisuutta. Ja totta onkin että kyseisen ihmisen sisältämä aine ei katoa mihinkään. Eikä energiakaan. (Vaikka niitä voikin jossain määrin vaihtaa toisikseen.) Mutta kokoonpanot voivat muuttua. Hiili voi olla osa muurahaista. Ja energian kanssa jakauman kanssa käy samoin. Jos tietoisuus ymmärretään kokoonpanokysymykseksi, kysymys on toimintaperiaatteista. Ja tässä särkyminen ja tuhoutuminen on nimenomaan se jota voidaan odottaa tapahtuvaksi maailmassa jossa entropian lait toimivat miten toimivat. Ja jossa ikiliikkujat ovat mahdottomia. Tässä maailmassa kivet eivät nuku. Ja kuolleet eivät tiedä mitään.
maanantai 28. huhtikuuta 2014
Nostetaan kädet ylös
Filosofiassa epistemologian ytimessä on tieto. Tällöin joudutaan vastaamaan siihen, miten ihmiset hankkivat tietoa ja miten tämän pohjalta sitten muotoillaan erilaisia väitelauseita. Tässä kohden on usein korostettu sitä, että otetaan a prioriseksi oletukseksi ihmisen tiettyjen kokemusten luotettavuus ja a priori -tasolla tapahtuva "ilmiselvyys ja varmuus".
Tätä klassista mallia edusti esimerkiksi G. E. Moore, joka "Proof of external world":issä (1939) mietti ulkoista maailmaa. Hän lähestyi tätä ruumiillisuuden kautta.1 Moore otti esimerkiksi oman kätensä. Hän esittelikin ulkoista maailmaa koskevaa varmuutta sanomalla "Here is one hand, and here is another" nostaen ne ilmaan. Myöhemmin Wittgenstein otti aiheeseen kantaa "On Certainty" -otsikolla (1969). Hän mietiskeli Mooren temppua, ja hän näki sen puutteellisena ; Hän ihmetteli sitä että miten kukaan ylipäätään tietää sitä, mitä koko kysymys tarkoittaa jos sen kyseenalaistamista ei oikeastaan edes ymmärretä. Wittgensteinin mukaan Mooren kohdalla ei ollut kysymys tiedosta, koska ilman mahdollisuuttakaan kyseenalaistaa ei ole mitään selvittämistä. Miten voi olla kysymys tiedosta (knowledge) jos mukana ei ole edes mahdollisuutta epäilyyn (doubt). Mooren temput olivatkin enemmän vakaasti pidettyjä uskomuksia (dogma). Arkijärki luottaa käsiin. Kyseessä on dogma joka on päätetty todeksi niin vahvasti että tätä ei edes sallita kyseenalaistettavaksi.
Näitä miettiessä on kenties hedelmällisintä mennä neurologian pariin.
Tunnetaan monia aivovammoja, leesioita, jotka aikaansaavat erikoisia häiriöitä. Käsien kannalta kiinnostava on asomatognosia. Kyseinen vamma johtaa siihen, että henkilö ei tunnista omaa raajaansa omakseen. Asomatognosiassa ei ole kysymys epäilystä, vaan varmuudesta siitä että oma käsi ei kuulu itselleen. Vaivaan liittyy hyvin vahva konfabulointi. Eli tila johtaa siihen että potilas ei voi ymmärtää että raaja todella kuuluisi hänelle, vaan sen sijaan häneltä löytyy, usein ulkopuolisesta hyvin absurdi, "päivän selitys" raajan läsnäololle ; Potilas voi selittää lääkärilleen että raaja on oikeasti lääkärin käsi, tai että edellinen potilas oli unohtanut kätensä sänkyyn. Joskus tilanne tiedostetaan siinä määrin, että raaja tunnistetaan omassa ruumiissa kiinniolevaksi, mutta silloin selitetään että raaja on oikeasti kuollut, kuoliossa ja mahdollisesti mätänemässä. Tämä on hyvin domeenispesifi häiriö ; eli muutoin tilasta kärsivät voivat harjoittaa hyvinkin "tervettä järkeä" ja olla aivan rationaalisia ihmisiä. Toisin sanoen yleisesti aivan järkevänoloisilla ihmisillä on aivovamman vuoksi tämänlainen hyvin tarkasti rajautunut ongelma. Syynä on se, että tilan aikaansaava vamma ikään kuin amputoi käden. Ei oikeasti raajana, vaan sisäisesti. Hermosto ei sen jälkeen enää tunnista että käsi olisi jotain jolla voitaisiin tehdä asioita.
1: Tämä ei toki ole ainut erikoinen konfabulointia tuottava häiriö joka liittyy raajoihin. Anosognosia on häiriö jossa ihminen on puoliksi halvaantunut, mutta ei tiedosta tätä. Jos hänen käsketään nostamaan halvaantunutta kättä, hän ei tietysti nosta tätä. Mutta hän selittää että miksi häntä ei nyt vain huvita totella tohtoreita. Ihmiset rationalisoivat ja uskovat näihin itse.
Toki tälle on myös käänteisilmiöitä.
Amputoiduilla esiintyy aavesärkyä, jossa he tuntevat raajan joka on leikattu pois. Kokemus on heille aivan yhtä todellinen kuin asomatognoosikon kokemus siitä että eiamputoitu raaja ei kuulu heille itselleen. Paitsi, että he tietävät että tämä mielikuva ei ole totta. Haamusärkyyn ei liity konfabulointia. Harha sen sijaan on sisäinen. Olemattoman paikan särky johtuu jäsenen katkeamiskohdan hermojen impulsseista, jotka aivot tulkitsevat olevan lähtöisin kadonneesta jäsenestä. ; Kiputiloja voidaan poistaa visuaalisesti laatikolla jossa on peilejä. Henkilö laittaa kätensä laatikkoon ja katsoo peiliin. Peilin ansiosta näyttää että raajoja on kaksi. (Oikea käsi ja peilikuva.) Jos henkilö nyt katsoo käsiään ja yrittää avata ja sulkea molempia käsiään samanaikaisesti (hänellä ei toki ole sitä amputoitua kättä mutta tämän käden käyttämistä on ajateltava) kiputilat haamuraajassa voivat parantua.
Ilmiölle läheistä sukua on illuusio, jonka voi tehdä ilman raajojen irtileikkaamista. Illuusio ei toimi aivan kaikille, mutta hyvin useilla se on tehokas. K. C. Armell ja V. S. Ramachandran tekivät vuonna 2003 klassikkokokeen "Projecting sensations to external objects" jossa koehenkilö asettuu tilaan jossa hänen toinen kätensä peitetään sermin taakse. Sermin eteen sitten laitetaan aidon näköinen kumikäsi, jossa kiinni oleva kangas laitetaan koehenkilön olkapäälle. Kun kättä ensin vähän aikaa "koulutetaan" siten että koehenkilö näkee tämän kumikäden mutta ei omaa kättään ja sekä kumikättä että koehenkilön omaa kättä sivellään samanaikaisesti samalla tavalla, saadaan aikaan illuusio jossa henkilö samastuu kumikäteen ja voi jopa tuntea hieman kipua jos hän näkee että kumikättä pistetään neulalla (vaikka hänen oikeaa kättään ei samalla pistetäkään).
Molemmat puolet kertovat jotain tiedosta ja tietoisuudesta.
Daniel Dennett on vuonna 1991 kuvannut "Conciousness explained":issa sitä, miten ihmisen ruumiinkuva syntyy. Hän liittää sen aistimuksiin ja kontrolloimiseen. Idean voi karkeasti ottaen tiivistää hänen lauseeseensa "I am what I control and care for". Ihminen oppii tuntemaan raajansa koska ihminen voi liikuttaa ja kontrolloida niitä ja saa palautukseksi erilaisia aistimuksia. Tämä selittää miksi aivojen yhteys raajan käyttämiseen johtaa siihen että koemme että raaja on osa meitä, ja tämän osion katoaminen voi saada meidät aivan varmoiksi siitä että "joku nyt vaan unohti kätensä tuohon minun olkapäähäni bussissa, ihan totta!" Samoin selviää miksi hermoimpulssit ylläpitävät illuusiota haamukädestä. Hermot tarjoavat palautetta jotka tulkitaan tulevaksi jostain.
Ja kenties tässä selittyy jopa sen, miksi miekkailuun liittyy hyvin usein ajatus siitä että miekkamiehen tulee olla osa aseensa kanssa. "Be one with sword" on siis paitsi "kung fu -klisee", myös jotain joka pitää itse asiassa paikkaansa. Kun saksalaisessa miekkailussa puhutaan teräkontaktin tuntemisesta (fühlen) kyseessä on juurikin tilanne joka tuntuu siltä kuin miekka olisi jonkinlainen osa itseä. Miekka on jotain jota kontrolloidaan. Ja tästä tulee palautetta käsiin. Usein hoetaan että "aivot ovat plastinen elin" - ja sitä ne nimenomaan ovat. Kämmeneen tuleva paine miekasta tulkitaan "jostain ulkopuolelta tulevaksi". (Tämä vaatii tietysti aivan hirveästi harjoittelua.)
Mooren käsien pystyyn nostaminen näyttääkin tämän jälkeen hyvin erilaiselta. Se ei itse asiassa ole juurikaan mitään muuta kuin arkijärkeen vetoamista. Se ei kuitenkaan ole a priorisesti päätetty dogma vaan on itse asiassa hyvinkin syvällisesti a posteriorista tietoa. Tämä johtaa siihen, että Mooren lausunnossa eniten järkeä olikin siinä että hän usein nosti kätensä ylös asiaa demonstroidessaan. Juuri kontrolli ja kyky liikuttaa käsiä on tässä se joka painaa.
Tämä toki pakottaa myös nöyryyteen epistemologian kanssa. Kaikki warrant -tyyliset ajattelut - eli sellaiset joissa ihmisen tieto olisi jotenkin ihmisen näkökulman ulkopuolisesta Jumalaperspektiivistä luotettavaa on jotain joka kuuluu loogisen positivismin kuolleisiin karsinoihin. Loppujen lopuksi kaikki tieto on puutteellista, kaikessa on metafysiikkaa ja maailmankuvallisuutta. Tieteen harrastama tieto redusoituu tällöin inhimilliseksi toiminnaksi, ihmiskognition kykyjen rajat ovat myös tieteen rajat. Tietoisuus ja tieto ovatkin tällöin se, jonka pohjalta tiedeasioita tehdään.2 Mooren olisi kannattanut kenties nostaa kätensä varmuusprojektinsa edessä hieman toisella tavalla.
1 Tämä on oleellista, koska esimerkiksi Descartesin cogito -oivallus takaa että jos me ajattelemme, me myös olemme, mutta tämä ei tarkoita että ruumiimme ei olisi illuusio tai harhaa. Kuitenkin helposti laajennamme subjektin myös ruumiiseemme. Tässä on melko paljon järkeä. Jos ajatellaan vaikka sitä miten Michio Kaku on sitä mieltä että tietoisuuden ydinyksikkö on reseptori. Tietoisuutta ei siis oikeastaan ole ilman jonkinlaista ruumista. Tieto ja tietoisuus taas ovat jossain määrin sotkeutuneita toisiinsa. Ja esimerkiksi tässä blogauksessa tämä juuri on se punainen lanka joka kulkee koko tekstin läpi.
2 Ei se, että heittäydytään johonkin sellaisen vaatimiseen että jotta tiedolla olisi mitään arvoa sen pitäisi olla metafysiikatonta, ehdottoman luotettavaa, jotain joka esimerkiksi olisi ihmisillä siksi että evoluution sijaan olisimme ehdottoman rakastavan Luojaolennon luomuksia. Ja että tämä on antanut meille ehdottoman luotettavat aistit ja järjen, ja näin tiedeprojekti jotenkin ilmiselvän varmasti tulisi onnistumaan.
Tätä klassista mallia edusti esimerkiksi G. E. Moore, joka "Proof of external world":issä (1939) mietti ulkoista maailmaa. Hän lähestyi tätä ruumiillisuuden kautta.1 Moore otti esimerkiksi oman kätensä. Hän esittelikin ulkoista maailmaa koskevaa varmuutta sanomalla "Here is one hand, and here is another" nostaen ne ilmaan. Myöhemmin Wittgenstein otti aiheeseen kantaa "On Certainty" -otsikolla (1969). Hän mietiskeli Mooren temppua, ja hän näki sen puutteellisena ; Hän ihmetteli sitä että miten kukaan ylipäätään tietää sitä, mitä koko kysymys tarkoittaa jos sen kyseenalaistamista ei oikeastaan edes ymmärretä. Wittgensteinin mukaan Mooren kohdalla ei ollut kysymys tiedosta, koska ilman mahdollisuuttakaan kyseenalaistaa ei ole mitään selvittämistä. Miten voi olla kysymys tiedosta (knowledge) jos mukana ei ole edes mahdollisuutta epäilyyn (doubt). Mooren temput olivatkin enemmän vakaasti pidettyjä uskomuksia (dogma). Arkijärki luottaa käsiin. Kyseessä on dogma joka on päätetty todeksi niin vahvasti että tätä ei edes sallita kyseenalaistettavaksi.
Näitä miettiessä on kenties hedelmällisintä mennä neurologian pariin.
Tunnetaan monia aivovammoja, leesioita, jotka aikaansaavat erikoisia häiriöitä. Käsien kannalta kiinnostava on asomatognosia. Kyseinen vamma johtaa siihen, että henkilö ei tunnista omaa raajaansa omakseen. Asomatognosiassa ei ole kysymys epäilystä, vaan varmuudesta siitä että oma käsi ei kuulu itselleen. Vaivaan liittyy hyvin vahva konfabulointi. Eli tila johtaa siihen että potilas ei voi ymmärtää että raaja todella kuuluisi hänelle, vaan sen sijaan häneltä löytyy, usein ulkopuolisesta hyvin absurdi, "päivän selitys" raajan läsnäololle ; Potilas voi selittää lääkärilleen että raaja on oikeasti lääkärin käsi, tai että edellinen potilas oli unohtanut kätensä sänkyyn. Joskus tilanne tiedostetaan siinä määrin, että raaja tunnistetaan omassa ruumiissa kiinniolevaksi, mutta silloin selitetään että raaja on oikeasti kuollut, kuoliossa ja mahdollisesti mätänemässä. Tämä on hyvin domeenispesifi häiriö ; eli muutoin tilasta kärsivät voivat harjoittaa hyvinkin "tervettä järkeä" ja olla aivan rationaalisia ihmisiä. Toisin sanoen yleisesti aivan järkevänoloisilla ihmisillä on aivovamman vuoksi tämänlainen hyvin tarkasti rajautunut ongelma. Syynä on se, että tilan aikaansaava vamma ikään kuin amputoi käden. Ei oikeasti raajana, vaan sisäisesti. Hermosto ei sen jälkeen enää tunnista että käsi olisi jotain jolla voitaisiin tehdä asioita.
1: Tämä ei toki ole ainut erikoinen konfabulointia tuottava häiriö joka liittyy raajoihin. Anosognosia on häiriö jossa ihminen on puoliksi halvaantunut, mutta ei tiedosta tätä. Jos hänen käsketään nostamaan halvaantunutta kättä, hän ei tietysti nosta tätä. Mutta hän selittää että miksi häntä ei nyt vain huvita totella tohtoreita. Ihmiset rationalisoivat ja uskovat näihin itse.
Toki tälle on myös käänteisilmiöitä.
Amputoiduilla esiintyy aavesärkyä, jossa he tuntevat raajan joka on leikattu pois. Kokemus on heille aivan yhtä todellinen kuin asomatognoosikon kokemus siitä että eiamputoitu raaja ei kuulu heille itselleen. Paitsi, että he tietävät että tämä mielikuva ei ole totta. Haamusärkyyn ei liity konfabulointia. Harha sen sijaan on sisäinen. Olemattoman paikan särky johtuu jäsenen katkeamiskohdan hermojen impulsseista, jotka aivot tulkitsevat olevan lähtöisin kadonneesta jäsenestä. ; Kiputiloja voidaan poistaa visuaalisesti laatikolla jossa on peilejä. Henkilö laittaa kätensä laatikkoon ja katsoo peiliin. Peilin ansiosta näyttää että raajoja on kaksi. (Oikea käsi ja peilikuva.) Jos henkilö nyt katsoo käsiään ja yrittää avata ja sulkea molempia käsiään samanaikaisesti (hänellä ei toki ole sitä amputoitua kättä mutta tämän käden käyttämistä on ajateltava) kiputilat haamuraajassa voivat parantua.
Ilmiölle läheistä sukua on illuusio, jonka voi tehdä ilman raajojen irtileikkaamista. Illuusio ei toimi aivan kaikille, mutta hyvin useilla se on tehokas. K. C. Armell ja V. S. Ramachandran tekivät vuonna 2003 klassikkokokeen "Projecting sensations to external objects" jossa koehenkilö asettuu tilaan jossa hänen toinen kätensä peitetään sermin taakse. Sermin eteen sitten laitetaan aidon näköinen kumikäsi, jossa kiinni oleva kangas laitetaan koehenkilön olkapäälle. Kun kättä ensin vähän aikaa "koulutetaan" siten että koehenkilö näkee tämän kumikäden mutta ei omaa kättään ja sekä kumikättä että koehenkilön omaa kättä sivellään samanaikaisesti samalla tavalla, saadaan aikaan illuusio jossa henkilö samastuu kumikäteen ja voi jopa tuntea hieman kipua jos hän näkee että kumikättä pistetään neulalla (vaikka hänen oikeaa kättään ei samalla pistetäkään).
Molemmat puolet kertovat jotain tiedosta ja tietoisuudesta.
Daniel Dennett on vuonna 1991 kuvannut "Conciousness explained":issa sitä, miten ihmisen ruumiinkuva syntyy. Hän liittää sen aistimuksiin ja kontrolloimiseen. Idean voi karkeasti ottaen tiivistää hänen lauseeseensa "I am what I control and care for". Ihminen oppii tuntemaan raajansa koska ihminen voi liikuttaa ja kontrolloida niitä ja saa palautukseksi erilaisia aistimuksia. Tämä selittää miksi aivojen yhteys raajan käyttämiseen johtaa siihen että koemme että raaja on osa meitä, ja tämän osion katoaminen voi saada meidät aivan varmoiksi siitä että "joku nyt vaan unohti kätensä tuohon minun olkapäähäni bussissa, ihan totta!" Samoin selviää miksi hermoimpulssit ylläpitävät illuusiota haamukädestä. Hermot tarjoavat palautetta jotka tulkitaan tulevaksi jostain.
Ja kenties tässä selittyy jopa sen, miksi miekkailuun liittyy hyvin usein ajatus siitä että miekkamiehen tulee olla osa aseensa kanssa. "Be one with sword" on siis paitsi "kung fu -klisee", myös jotain joka pitää itse asiassa paikkaansa. Kun saksalaisessa miekkailussa puhutaan teräkontaktin tuntemisesta (fühlen) kyseessä on juurikin tilanne joka tuntuu siltä kuin miekka olisi jonkinlainen osa itseä. Miekka on jotain jota kontrolloidaan. Ja tästä tulee palautetta käsiin. Usein hoetaan että "aivot ovat plastinen elin" - ja sitä ne nimenomaan ovat. Kämmeneen tuleva paine miekasta tulkitaan "jostain ulkopuolelta tulevaksi". (Tämä vaatii tietysti aivan hirveästi harjoittelua.)
Mooren käsien pystyyn nostaminen näyttääkin tämän jälkeen hyvin erilaiselta. Se ei itse asiassa ole juurikaan mitään muuta kuin arkijärkeen vetoamista. Se ei kuitenkaan ole a priorisesti päätetty dogma vaan on itse asiassa hyvinkin syvällisesti a posteriorista tietoa. Tämä johtaa siihen, että Mooren lausunnossa eniten järkeä olikin siinä että hän usein nosti kätensä ylös asiaa demonstroidessaan. Juuri kontrolli ja kyky liikuttaa käsiä on tässä se joka painaa.
Tämä toki pakottaa myös nöyryyteen epistemologian kanssa. Kaikki warrant -tyyliset ajattelut - eli sellaiset joissa ihmisen tieto olisi jotenkin ihmisen näkökulman ulkopuolisesta Jumalaperspektiivistä luotettavaa on jotain joka kuuluu loogisen positivismin kuolleisiin karsinoihin. Loppujen lopuksi kaikki tieto on puutteellista, kaikessa on metafysiikkaa ja maailmankuvallisuutta. Tieteen harrastama tieto redusoituu tällöin inhimilliseksi toiminnaksi, ihmiskognition kykyjen rajat ovat myös tieteen rajat. Tietoisuus ja tieto ovatkin tällöin se, jonka pohjalta tiedeasioita tehdään.2 Mooren olisi kannattanut kenties nostaa kätensä varmuusprojektinsa edessä hieman toisella tavalla.
1 Tämä on oleellista, koska esimerkiksi Descartesin cogito -oivallus takaa että jos me ajattelemme, me myös olemme, mutta tämä ei tarkoita että ruumiimme ei olisi illuusio tai harhaa. Kuitenkin helposti laajennamme subjektin myös ruumiiseemme. Tässä on melko paljon järkeä. Jos ajatellaan vaikka sitä miten Michio Kaku on sitä mieltä että tietoisuuden ydinyksikkö on reseptori. Tietoisuutta ei siis oikeastaan ole ilman jonkinlaista ruumista. Tieto ja tietoisuus taas ovat jossain määrin sotkeutuneita toisiinsa. Ja esimerkiksi tässä blogauksessa tämä juuri on se punainen lanka joka kulkee koko tekstin läpi.
2 Ei se, että heittäydytään johonkin sellaisen vaatimiseen että jotta tiedolla olisi mitään arvoa sen pitäisi olla metafysiikatonta, ehdottoman luotettavaa, jotain joka esimerkiksi olisi ihmisillä siksi että evoluution sijaan olisimme ehdottoman rakastavan Luojaolennon luomuksia. Ja että tämä on antanut meille ehdottoman luotettavat aistit ja järjen, ja näin tiedeprojekti jotenkin ilmiselvän varmasti tulisi onnistumaan.
keskiviikko 16. huhtikuuta 2014
Kuinka "naturalistinen" vapaan tahdon ongelma on yllättävän avoin ongelma - mutta ratkaistavissa
Sielusta pitävät ihmiset loukkaantuvat usein jos mielenfilosofia muuttuu liian mekaaniseksi. (Siinä mikä sitten on liian mekaanista on se, missä on suurta vaihtelua.) Kuitenkin melko moni lähestyy ajattelua, tietoisuutta ja vapaata tahtoa fysikaalisina kohteina. Tässä kohden voidaan ottaa karkeasti esiin se, miten ihmiset jakautuvat.
1: Indeterministit ovat usein fyysikoita. Esimerkiksi Kaku korostaa että deterministit ovat kuin Einstein joka selitti että "Jumala ei heitä noppaa" ja että kvanttimaailma ei ole satunnainen. Mutta että Einstein oli väärässä kvanttifysiikan kohdalla. Ja näin indeterminismi yltää myös meidän tietoisuuteemme asti. Samoin Penrose on kuuluisa siitä, että hän miettii miten aivot voisivat heijastella kvanttifysiikan ilmiöitä.
2: Deterministit sitten harjoittavat enemmän neurologiaa ja psykologiaa. 1985 vuonna Benjamin Libet järkytti maailmaa tutkimuksillaan joissa hän havaitsi, että ihmiset päättävät jonkun valinnan asian aikaisemmin kuin he tekevät tietoisen päätöksen asiasta.
Toki tästä ei voi sanoa että kaikki fyysikot ryhtyisivät selittämään tietoisuutta kvanttifysiikalla. Kari Enqvist esimerkiksi moittii "Olemisen porteilla" -kirjassaan Penrosea, koska tämän argumentit lähinnä tarinoivat sen sijaan että osoittaisivat että aivot toimivat kvanttifyysisten ilmiöiden vahvistajana. Ja että jos kvanttifyysisiä ilmiöitä vahvistetaan, aivoista ja ihmiselämästä tulisi hyvin haurasta. Sillä pienikin epäpuhtaus veressä voisi johtaa valtaviin muutoksiin lopputuloksissa. Tämänlaiset aivot voisivat olla jopa hauraita, ne voisivat helposti mennä rikki. Tai ainakin tämä olisi haaste aivojen kehitykselle.
Syyseuraus onkin enemmän niin, että jos olet indeterministi, haet argumenttisi helpommin kvanttifysiikasta. Ja deterministin kohdalla fysiikka ei perustasollaan tarjoa tukea, joten on syytä katsoa enemmän aivoja aivoina.
1: Tässä on kenties toinenkin syy. Nimittäin näiden selitysmallien suhde ad hoc -saivarteluun. Ja siihen että tieteessä tämänlainen "voi olla" -ajattelu on yleensä jotain jota pidetään jotenkin nolona ja naurettavana. Koska se on sitä. Nämä eivät ole lähtökohtaisesti ylittämättömiä esteitä, mutta käytännössä ne ovat haasteita. Lisäksi totuuskin saattaa näissä kohdissa pistää kapuloita rattaisiin. Kuvastan tätä törkeällä karkeistuksella joka raiskaa molempien näkemysten hienostuneita vivahteita. Mutta liioittelevassa muodossaan se demonstroi esiin sen vivahteen jonka halusin tähän tuoda.
1.1: Determinismi on muotoutunut enemmänkin muotoon "jos samanlainen lähtötila toistetaan, seuraa sama lopputulos", ja tällöin jos saadaan eri lopputulos voidaan helposti syyttää sitä että lähtötila ei ollut aivan sama. Kaaosteorian luonne antaa tälle usein tilaa. Tämä johtaa kuitenkin "eipäs-juupas" -vääntöön joka ei ole minkäänlaisen hedelmällisen tutkimusohjelman tekemistä. Kvanttifysiikassa indeterminismi on menestynyt hyvin. Ja "tämä itsessään antaa pohjaa koko projektille".
1.2: Indeterminismillä on aivojen kohdalla hieman samantapainen ongelma. Sillä jos ihminen saadaankin tiettyjä aivon osia ärsyttämällä nostamaan kätensä ja tuntemaan tämä pakotetuksi käden nostoksi, ja toista kohtaa ärsyttämällä saadaan hänet nostamaan kätensä mutta kokemaan tämä omaksi valinnakseen, ja näin osoittamaan että vapaan tahdon kokemus ei missään tapauksessa ole sama kuin vapaa tahto. (Joka vie voiman intuitioiltamme asiaan liittyen.) he voivat viitata siihen että tässä on havaittu yksi efekti. Että kenties aivoissa on muunlaistakin. Eli vaatimuksena olisi että deterministi peittäisi kaikki tiedon aukot. "Aukkojen indeterminismi" ei ole hyvä. Toisaalta deterministinen vaikutus saadaan, se on helpompi testata.
Kuitenkin peruskysymys on hyvin selvä. Ja se redusoituu fysiikkakysymykseksi tavalla joka tekee siitä tavallaan hyvin vaikean. Sillä jos mietimme kvanttifysiikkaa, kysymys on "mikroskooppisesta maailmasta". Makroskooppisessa maailmassa klassinen fysiikka sen sijaan toimii todella hyvin. Kun pudotat tiilen, voit antaa sille "putouskiihtyvyyden" ja tästä poikkeaminen on todella äärimmäisen mahdotonta.
Makrotasolla on "indeterministisimmilläänkin" aimo annos klassista lainomaisuutta. Termodynamiikassakin yksittäisiä liikkeitä ei arvioida mutta kun kaasussa on atomeja pirusti, saadaan kaaoksesta estimoitavissa olevaa satunnaisuutta ja mallinnettavia todennäköisyyksiä - ja ylitsepääsemättömiä trendejä, kuten se että ikiliikkujaa ei voi valmistaa.
Kysymys onkin siis oikeastaan aivojen mekaniikasta, sen suhteesta fysiikkaan. Kvanttitietokoneita suunnittelevat ihmiset tietävät että makrotason ilmiöt voidaan saada yhteyteen mikrotason kanssa. Siksi tärkein kysymys onkin siinä onko aivojen toiminta ja valintojen tekeminen hyvinkin säännönmukaista ja säädeltyä vai pelastavatko satunnaiset aivotoiminnot vapaan tahdon.
Tietoisuus ja vapaa tahto ja muut mielenfilosofiset konseptit, silloin kun ne nähdään tieteellisenä ongelmana jota yritetään ratkaista, ovat siis sekundaarisesti fysiikan filosofian ongelma, koska fysiikka selittää mitkä vaihtoehdot ovat mahdollisia. Mutta loppujen lopuksi kaikki päättyy siihen mitä tuloksia saadaan aivojen ronkkimisella.
1: Indeterministit ovat usein fyysikoita. Esimerkiksi Kaku korostaa että deterministit ovat kuin Einstein joka selitti että "Jumala ei heitä noppaa" ja että kvanttimaailma ei ole satunnainen. Mutta että Einstein oli väärässä kvanttifysiikan kohdalla. Ja näin indeterminismi yltää myös meidän tietoisuuteemme asti. Samoin Penrose on kuuluisa siitä, että hän miettii miten aivot voisivat heijastella kvanttifysiikan ilmiöitä.
2: Deterministit sitten harjoittavat enemmän neurologiaa ja psykologiaa. 1985 vuonna Benjamin Libet järkytti maailmaa tutkimuksillaan joissa hän havaitsi, että ihmiset päättävät jonkun valinnan asian aikaisemmin kuin he tekevät tietoisen päätöksen asiasta.
Toki tästä ei voi sanoa että kaikki fyysikot ryhtyisivät selittämään tietoisuutta kvanttifysiikalla. Kari Enqvist esimerkiksi moittii "Olemisen porteilla" -kirjassaan Penrosea, koska tämän argumentit lähinnä tarinoivat sen sijaan että osoittaisivat että aivot toimivat kvanttifyysisten ilmiöiden vahvistajana. Ja että jos kvanttifyysisiä ilmiöitä vahvistetaan, aivoista ja ihmiselämästä tulisi hyvin haurasta. Sillä pienikin epäpuhtaus veressä voisi johtaa valtaviin muutoksiin lopputuloksissa. Tämänlaiset aivot voisivat olla jopa hauraita, ne voisivat helposti mennä rikki. Tai ainakin tämä olisi haaste aivojen kehitykselle.
Syyseuraus onkin enemmän niin, että jos olet indeterministi, haet argumenttisi helpommin kvanttifysiikasta. Ja deterministin kohdalla fysiikka ei perustasollaan tarjoa tukea, joten on syytä katsoa enemmän aivoja aivoina.
1: Tässä on kenties toinenkin syy. Nimittäin näiden selitysmallien suhde ad hoc -saivarteluun. Ja siihen että tieteessä tämänlainen "voi olla" -ajattelu on yleensä jotain jota pidetään jotenkin nolona ja naurettavana. Koska se on sitä. Nämä eivät ole lähtökohtaisesti ylittämättömiä esteitä, mutta käytännössä ne ovat haasteita. Lisäksi totuuskin saattaa näissä kohdissa pistää kapuloita rattaisiin. Kuvastan tätä törkeällä karkeistuksella joka raiskaa molempien näkemysten hienostuneita vivahteita. Mutta liioittelevassa muodossaan se demonstroi esiin sen vivahteen jonka halusin tähän tuoda.
1.1: Determinismi on muotoutunut enemmänkin muotoon "jos samanlainen lähtötila toistetaan, seuraa sama lopputulos", ja tällöin jos saadaan eri lopputulos voidaan helposti syyttää sitä että lähtötila ei ollut aivan sama. Kaaosteorian luonne antaa tälle usein tilaa. Tämä johtaa kuitenkin "eipäs-juupas" -vääntöön joka ei ole minkäänlaisen hedelmällisen tutkimusohjelman tekemistä. Kvanttifysiikassa indeterminismi on menestynyt hyvin. Ja "tämä itsessään antaa pohjaa koko projektille".
1.2: Indeterminismillä on aivojen kohdalla hieman samantapainen ongelma. Sillä jos ihminen saadaankin tiettyjä aivon osia ärsyttämällä nostamaan kätensä ja tuntemaan tämä pakotetuksi käden nostoksi, ja toista kohtaa ärsyttämällä saadaan hänet nostamaan kätensä mutta kokemaan tämä omaksi valinnakseen, ja näin osoittamaan että vapaan tahdon kokemus ei missään tapauksessa ole sama kuin vapaa tahto. (Joka vie voiman intuitioiltamme asiaan liittyen.) he voivat viitata siihen että tässä on havaittu yksi efekti. Että kenties aivoissa on muunlaistakin. Eli vaatimuksena olisi että deterministi peittäisi kaikki tiedon aukot. "Aukkojen indeterminismi" ei ole hyvä. Toisaalta deterministinen vaikutus saadaan, se on helpompi testata.
Kuitenkin peruskysymys on hyvin selvä. Ja se redusoituu fysiikkakysymykseksi tavalla joka tekee siitä tavallaan hyvin vaikean. Sillä jos mietimme kvanttifysiikkaa, kysymys on "mikroskooppisesta maailmasta". Makroskooppisessa maailmassa klassinen fysiikka sen sijaan toimii todella hyvin. Kun pudotat tiilen, voit antaa sille "putouskiihtyvyyden" ja tästä poikkeaminen on todella äärimmäisen mahdotonta.
Makrotasolla on "indeterministisimmilläänkin" aimo annos klassista lainomaisuutta. Termodynamiikassakin yksittäisiä liikkeitä ei arvioida mutta kun kaasussa on atomeja pirusti, saadaan kaaoksesta estimoitavissa olevaa satunnaisuutta ja mallinnettavia todennäköisyyksiä - ja ylitsepääsemättömiä trendejä, kuten se että ikiliikkujaa ei voi valmistaa.
Kysymys onkin siis oikeastaan aivojen mekaniikasta, sen suhteesta fysiikkaan. Kvanttitietokoneita suunnittelevat ihmiset tietävät että makrotason ilmiöt voidaan saada yhteyteen mikrotason kanssa. Siksi tärkein kysymys onkin siinä onko aivojen toiminta ja valintojen tekeminen hyvinkin säännönmukaista ja säädeltyä vai pelastavatko satunnaiset aivotoiminnot vapaan tahdon.
Tietoisuus ja vapaa tahto ja muut mielenfilosofiset konseptit, silloin kun ne nähdään tieteellisenä ongelmana jota yritetään ratkaista, ovat siis sekundaarisesti fysiikan filosofian ongelma, koska fysiikka selittää mitkä vaihtoehdot ovat mahdollisia. Mutta loppujen lopuksi kaikki päättyy siihen mitä tuloksia saadaan aivojen ronkkimisella.
lauantai 12. huhtikuuta 2014
Terminatorin yllätysmomentti
"Terminator 3 -koneiden kapina" elokuvassa Arnold Schwarzenegger näyttelee hyväksi uudelleenohjelmoitua tappajarobottia. Sen loppuvaiheessa tämä robotti saa kolhuja ja tämä palauttaa pintaan alkuperäisen ohjelmoinnin. Tästä seuraa robotillinen kognitiivinen dissonanssi. Ja luonnollisesti tähän liittyy vahvaa epävarmuutta. Ja luonnollisesti tällä on suuri merkitys elokuvan tapahtumille. ; Toki elokuva samalla on siitä erikoinen, että se näyttää että ennustuksesta tietäminen ei auta muuttamaan historiaa.
Kyseinen epävarmuuden hetki on tietysti mielenkiintoinen. Sen voi liittää Robert Kanen kehittämään mielenfilosofiseen konseptiin nimeltä torn decision. Sen katsotaan olevan hieman buridanin aasia muistuttava filosofinen tilanne. Mutta siinä missä buridanin aasi nääntyy kahden heinäpaalin välille siksi että paalit ovat identtisiä - joten ei ole mitään syytä valita yhtä toisen yli - torn decision kuvaa valinnan hetkeä jossa vaihtoehdot ovat erilaisia ja merkityksellisiä - niiden väliltä on vain vaikeaa valita. Näin voidaan sanoa että valinnan vaikeus on merkitykseltään hyvin erilaista kuin buridanin aasin kohdalla. Sillä buridanin aasilla valintaa kuvaa merkityksettömyys kun taas torn decision on juuri niitä tilanteita joissa valinta koetaan äärimmäisenkin merkitykselliseksi.
Toki ihmisten kohdalla on hyvä muistaa, että valitsemme useinkin merkityksettömien välillä. Ja itse asiassa ohitamme buridanin aasi -tilanteet elämässämme hyvinkin vahvasti. Matt Ridley on kuvannut miten joissain mielenterveydellisissä häiriöissä voi seurata mahdottomuus valita, kun henkilö jäätyy konkreettisesti sellaisten neutraalien asioiden edessä kuin laittaako voita näkkileivän kummalle puolelle. Mutta että normaalit ihmiset ohittavat nämä varsin automaattisesti ja miettimättä. "Aivopelit" niminen televisio -ohjelma leikittelikin tällä ominaisuudella tuoden esiin valitsemispsykologisen klassikon. Kun koeryhmien annettiin arvioida tuotteita ja heille annettiin haluamansa määrä aikaa arvioida tuotteita, sitten nämä vietiin pois ja annettiin heidän arvioida toinen tuote, valveutuneiksi asiakkaiksi itsensä kokeneet keksivät paljonkin eroja, merkittäviä eroja. Täsmälleen samanlaisten housujen väliltä.
Torn decisionit sen sijaan ovat niitä jotka todella repivät meitä. Ne ovat lisäksi siitä mielenkiintoisia, että ne ovat tärkeitä konsepteja vapaan tahdon ongelmassa. Torn decision on nimittäin karkeimmillaan puhtaasti eksistentiaalinen konsepti, jossa ei ole suoraan mitään kommentointia siitä miten maailma toimii. Kun ihminen kokee valinnan, hän tekee valinnan. Kun ihminen kokee olevansa vapaa ja tahtovansa, hän on vapaa ja tahtova... Tämä vastaa tilannetta jossa oikeudenistunnossa joku selittää että syytetyllä on ollut valinnanvapaus jossain tilanteessa ja siksi hän on syyllistynyt rikokseen tai heitteellejättöön. Tässä kuvataan yleensä ulkoisen pakon puutetta ja sitä että henkilö on kokenut että hänellä on vaihtoehtoja.
Argumentti on tässä "juridisessa muodossaan" erikoinen.
1: Se ei välttämättä esioleta minkäänlaista indeterminismiä. Se viittaa vapaaseen tahtoon jonain jonka koemme meillä olevan. Kompatibilisti voisi iloita siitä miten vapaa tahto tässä muodossaan voi yhteensopia determinismin ja indeterminismin kanssa.
2: Kuitenkin toisaalta indeterminismiä vapaan tahdon ytimessä puolustava voisi sen sijaan korostaa että argumentti toimii koska ihmsiet tosiasiassa piilo-olettavat indeterminismin ja siksi tulkinta on järkevä vain siksi koska todellisuuskin on indeterministinen.
3: Ja kovan determinismin ystävä, mielenfilosofian tietyn koulukunnan edustaja, sen sijaan saattaisi kysyä että eikö tärkeintä olisikaan tarkastaa että onko maailma deterministinen. Eli jurya voidaan ohjata ulkoamäärätysti epäfilosofisella humpuukilla. Vapaata tahtoa ei ole, ja siihen vedotaan koska ihmiset eivät ole niin vapaita kuin voisi kuvitella.
Mutta mitä tämä liittyy rikkimenneeseen terminaattoriin?
Ensimmäinen ajatus terminaattorista on todennäköisesti se, että ohjelmointi on mekaanista. Siksi jos kone menee rikki, se saa syötteitä joiden lopputulos näyttää ennakoimattomalta. Kenties se onkin vain vaikeasti ennakoitavissa. Näin ollen terminator olisi "piilodeterministinen" laite. Tämänlaatuinen ajattelu on mielenfilosofiassa tavallista ja se liittyy usein siihen miten determinististä tietoisuuden luonnetta kannattavat vetoavat erilaisiin piilomuuttujateorioihin.
Tämä taas on tärkeää. Sillä determinismikysymys tiivistyy fysiikkaan. Michio Kaku on tässä kohden tuonutkin esiin ajatuksen, jossa korostetaan sitä miten indeterminismi on hyvin tärkeää. Hän viittaa siihen miten Einstein korosti että Jumala ei heitä noppaa. (Einsteinin Jumala tässä kontekstissa oli tietenkin hänen universuminjärjestystään, eikä mikään tietoinen persoonallinen Jumala.) Kaku korostaa että Einstein oli tässä kohdassa väärässä. Kvanttifysiikan indeterminismi nimittäin tarkoittaa sitä, että laplacen demoni on mahdoton. Einsteinin aikana oli vielä järkevää uskoa siihen että jos universumin lähtötilan tai jonkin välitilan tuntee täydellä tarkkuudella, lopputuloskin olisi aivan ennustettava. Tästä seuraisi esimerkiksi se, että se mitä syöt vuoden päästä olisi jo nyt determinoitu. Kakun mukaan kvanttifysiikka on kuitenkin tuonut systeemiin ylitsepääsemätöntä indeterminismiä, jonka seurauksena lopputulokset ovat ennakoimattomia. Se mitä syöt vuoden päästä ei ole determinoitu. Luonnonlait ovat tilastollisia kvanttifyysisten ilmiöiden massakasautumisia joten ne ovat likiarvoja ja karkeistuksia.
1: Henkilökohtaisesti tämä muistuttaa siitä miten erikoista on, että tulevaisuutta ennustavat huuhaaveikot pitävät kvanttifysiikkaa jonain joka tukee heidän ennustustaitojaan. Kvanttimystiikan ei nimenomaan pitäisi miellyttää heitä, koska heisenbergin epätarkkuusperiaate ja se, että tarkkailija vaikuttaa systeemiin johtaisi siihen että tulevaisuuden ennustamisyritys epäonnistuisi hyvin syvällisin syin.
Kaku onkin demonstroinut ajatustaan tietoisuudesta ja vapaasta tahdosta. "I have a new theory of consciousness based on evolution. And that is consciousness is the number of feedback loops required to create a model of your position in space with relationship to other organisms and finally in relationship to time." Hän kuvaa tätä termostaattivertauksella. "So think of the consciousness of a thermostat. I believe that even a lowly thermostat has one unit of consciousness. That is, it senses the temperature around it. And then we have a flower. A flower has maybe, maybe ten units of consciousness. It has to understand the temperature, the weather, humidity, where gravity is pointing." Tämä tietysti johtaa siihen, että terminatorkin voi olla paitsi determinoitu robotti, niin myös tietoinen. Ja itse asiassa Kakun määritelmissä ihminen on jo nyt rakentanut tietoisuuksia. (Esimerkiksi minun patterini joka on aivan selkäni takana on Kakun määritteissä aivan rippusen tietoinen.) Ja itse asiassa tässä määrittein on mahdotonta että terminator -robotti ei nimenomaan olisi melko vahvastikin tietoinen.
Myös terminatorin valinnan hetkessä on varmasti ollut kysymys jostain jossa kvanttifyysinen tapahtuma on voinut johtaa sähkökipinän lentämiseen tavalla 1 sen sijaan että se olisi lentänyt tavalla 2. Ja näin myös terminatorin torn decision olisi ollut nimenomaan indeterministisen yksikön sisältävä valinnan hetki. Terminatorin rikkoutumistilaan liittyvän häiriötymisen yhdistäminen ihmisten indeterminoituun vapaaseen tahtoon on siksi hyvinkin vahva.
Kuitenkin jos tämänlaisen tarinan esittäisi eksistentiaalisella tasolla elävälle jurylle, se voisi järkyttyä. Sillä eihän se, että päämme heittää noppaa tarkoita vapautta tai valintaa. Indeterminismi ei nimenomaan ole hallittua. On melko varmaa että erilaiset piilomuuttujamallit keräisivät suosiota nopeammin kuin liukaskielinen lakimies ehtii sanoa hilirimpsis.
Tosin sama ongelma on tunnettua kaikessa mielenfilosofiassa. Itse asiassa eräs suurimpia vaikeuksia mielenfilosofian peruskursseilla on tiettävästi se, että ihmisillä on hyvin vahvoja ja hyvin eisatunnaisia intuitioita. Esimerkiksi kompatibilismi on jotain jota ei pidetä helposti edes rationaalisen ihmisen vaihtoehtona. Tätä joutuu ikään kuin ajamaan läpi hartiavoimin. Siksi jos esitetään determinististä mallia ihmiset ovat heti päättämässä että jos maailma on deterministinen, ei syytetylläkään ole oikeasti ollut mitään vapaata tahtoa. - ja indeterminismi nousee heti suosioon. Sillä ihmiset ovat sitä mieltä että heillä on vapaa tahto, joten vapaan tahdon olemassaolo falsifioi sen kanssa ristiriitaisen determinismin. Tai siis ei, mutta heidän kouluttamattomissa mielissään tapahtuu näin. Toistuvasti, ennustettavasti ja lähes poikkeuksetta. Jännittävää miten vapaa tahto on taipuvainen toistuvaan kaavamaiseen käyttäytymiseen ja kliseisiin.
Ja kenties niitä ainoita tapoja jolla voidaan intuitioihin sopivasti korostaa sitä että kenties onkin ihan sisäisesti koherenttia esittää että determinismi onkin jotain jota tarvitaan vapaaseen tahtoon oleellisesti. Silloin indeterministinen terminator -robotin torn decision voi olla hyvä demonstroiva esimerkki siitä miten indeterminismi ei sittenkään helposti ole välttämättä aivan sama kuin aito vapaa valinta. Nopanheittoproseduuri on satunnaisuutta, mutta sattuma ei ole samaa kuin vapaus tai valinta. (Se on enemmänkin samaa kuin yllätyksellisyys ja tulevaisuuden ennustamisen rajallisuus.)
Sen jälkeen Kakunkin malli tietysti herättää uusia filosofisia kysymyksiä. Kuten kysymyksiä siitä että jos Kakun malli on tosi, niin olisiko meillä silloin lainkaan oikeaa vapaata tahtoa, vai johtuisiko tahdon vapaus vain siitä että olisimme huonoja ennustajia. Ja olisiko tämän ennustamisen parantamisen ainut tapa tunkea lisää determinismiä systeemiin liittämällä prosessiin yhä enemmän ja enemmän erilaisia termostaatteja.
Kyseinen epävarmuuden hetki on tietysti mielenkiintoinen. Sen voi liittää Robert Kanen kehittämään mielenfilosofiseen konseptiin nimeltä torn decision. Sen katsotaan olevan hieman buridanin aasia muistuttava filosofinen tilanne. Mutta siinä missä buridanin aasi nääntyy kahden heinäpaalin välille siksi että paalit ovat identtisiä - joten ei ole mitään syytä valita yhtä toisen yli - torn decision kuvaa valinnan hetkeä jossa vaihtoehdot ovat erilaisia ja merkityksellisiä - niiden väliltä on vain vaikeaa valita. Näin voidaan sanoa että valinnan vaikeus on merkitykseltään hyvin erilaista kuin buridanin aasin kohdalla. Sillä buridanin aasilla valintaa kuvaa merkityksettömyys kun taas torn decision on juuri niitä tilanteita joissa valinta koetaan äärimmäisenkin merkitykselliseksi.
Toki ihmisten kohdalla on hyvä muistaa, että valitsemme useinkin merkityksettömien välillä. Ja itse asiassa ohitamme buridanin aasi -tilanteet elämässämme hyvinkin vahvasti. Matt Ridley on kuvannut miten joissain mielenterveydellisissä häiriöissä voi seurata mahdottomuus valita, kun henkilö jäätyy konkreettisesti sellaisten neutraalien asioiden edessä kuin laittaako voita näkkileivän kummalle puolelle. Mutta että normaalit ihmiset ohittavat nämä varsin automaattisesti ja miettimättä. "Aivopelit" niminen televisio -ohjelma leikittelikin tällä ominaisuudella tuoden esiin valitsemispsykologisen klassikon. Kun koeryhmien annettiin arvioida tuotteita ja heille annettiin haluamansa määrä aikaa arvioida tuotteita, sitten nämä vietiin pois ja annettiin heidän arvioida toinen tuote, valveutuneiksi asiakkaiksi itsensä kokeneet keksivät paljonkin eroja, merkittäviä eroja. Täsmälleen samanlaisten housujen väliltä.
Torn decisionit sen sijaan ovat niitä jotka todella repivät meitä. Ne ovat lisäksi siitä mielenkiintoisia, että ne ovat tärkeitä konsepteja vapaan tahdon ongelmassa. Torn decision on nimittäin karkeimmillaan puhtaasti eksistentiaalinen konsepti, jossa ei ole suoraan mitään kommentointia siitä miten maailma toimii. Kun ihminen kokee valinnan, hän tekee valinnan. Kun ihminen kokee olevansa vapaa ja tahtovansa, hän on vapaa ja tahtova... Tämä vastaa tilannetta jossa oikeudenistunnossa joku selittää että syytetyllä on ollut valinnanvapaus jossain tilanteessa ja siksi hän on syyllistynyt rikokseen tai heitteellejättöön. Tässä kuvataan yleensä ulkoisen pakon puutetta ja sitä että henkilö on kokenut että hänellä on vaihtoehtoja.
Argumentti on tässä "juridisessa muodossaan" erikoinen.
1: Se ei välttämättä esioleta minkäänlaista indeterminismiä. Se viittaa vapaaseen tahtoon jonain jonka koemme meillä olevan. Kompatibilisti voisi iloita siitä miten vapaa tahto tässä muodossaan voi yhteensopia determinismin ja indeterminismin kanssa.
2: Kuitenkin toisaalta indeterminismiä vapaan tahdon ytimessä puolustava voisi sen sijaan korostaa että argumentti toimii koska ihmsiet tosiasiassa piilo-olettavat indeterminismin ja siksi tulkinta on järkevä vain siksi koska todellisuuskin on indeterministinen.
3: Ja kovan determinismin ystävä, mielenfilosofian tietyn koulukunnan edustaja, sen sijaan saattaisi kysyä että eikö tärkeintä olisikaan tarkastaa että onko maailma deterministinen. Eli jurya voidaan ohjata ulkoamäärätysti epäfilosofisella humpuukilla. Vapaata tahtoa ei ole, ja siihen vedotaan koska ihmiset eivät ole niin vapaita kuin voisi kuvitella.
Mutta mitä tämä liittyy rikkimenneeseen terminaattoriin?
Ensimmäinen ajatus terminaattorista on todennäköisesti se, että ohjelmointi on mekaanista. Siksi jos kone menee rikki, se saa syötteitä joiden lopputulos näyttää ennakoimattomalta. Kenties se onkin vain vaikeasti ennakoitavissa. Näin ollen terminator olisi "piilodeterministinen" laite. Tämänlaatuinen ajattelu on mielenfilosofiassa tavallista ja se liittyy usein siihen miten determinististä tietoisuuden luonnetta kannattavat vetoavat erilaisiin piilomuuttujateorioihin.
Tämä taas on tärkeää. Sillä determinismikysymys tiivistyy fysiikkaan. Michio Kaku on tässä kohden tuonutkin esiin ajatuksen, jossa korostetaan sitä miten indeterminismi on hyvin tärkeää. Hän viittaa siihen miten Einstein korosti että Jumala ei heitä noppaa. (Einsteinin Jumala tässä kontekstissa oli tietenkin hänen universuminjärjestystään, eikä mikään tietoinen persoonallinen Jumala.) Kaku korostaa että Einstein oli tässä kohdassa väärässä. Kvanttifysiikan indeterminismi nimittäin tarkoittaa sitä, että laplacen demoni on mahdoton. Einsteinin aikana oli vielä järkevää uskoa siihen että jos universumin lähtötilan tai jonkin välitilan tuntee täydellä tarkkuudella, lopputuloskin olisi aivan ennustettava. Tästä seuraisi esimerkiksi se, että se mitä syöt vuoden päästä olisi jo nyt determinoitu. Kakun mukaan kvanttifysiikka on kuitenkin tuonut systeemiin ylitsepääsemätöntä indeterminismiä, jonka seurauksena lopputulokset ovat ennakoimattomia. Se mitä syöt vuoden päästä ei ole determinoitu. Luonnonlait ovat tilastollisia kvanttifyysisten ilmiöiden massakasautumisia joten ne ovat likiarvoja ja karkeistuksia.
1: Henkilökohtaisesti tämä muistuttaa siitä miten erikoista on, että tulevaisuutta ennustavat huuhaaveikot pitävät kvanttifysiikkaa jonain joka tukee heidän ennustustaitojaan. Kvanttimystiikan ei nimenomaan pitäisi miellyttää heitä, koska heisenbergin epätarkkuusperiaate ja se, että tarkkailija vaikuttaa systeemiin johtaisi siihen että tulevaisuuden ennustamisyritys epäonnistuisi hyvin syvällisin syin.
Kaku onkin demonstroinut ajatustaan tietoisuudesta ja vapaasta tahdosta. "I have a new theory of consciousness based on evolution. And that is consciousness is the number of feedback loops required to create a model of your position in space with relationship to other organisms and finally in relationship to time." Hän kuvaa tätä termostaattivertauksella. "So think of the consciousness of a thermostat. I believe that even a lowly thermostat has one unit of consciousness. That is, it senses the temperature around it. And then we have a flower. A flower has maybe, maybe ten units of consciousness. It has to understand the temperature, the weather, humidity, where gravity is pointing." Tämä tietysti johtaa siihen, että terminatorkin voi olla paitsi determinoitu robotti, niin myös tietoinen. Ja itse asiassa Kakun määritelmissä ihminen on jo nyt rakentanut tietoisuuksia. (Esimerkiksi minun patterini joka on aivan selkäni takana on Kakun määritteissä aivan rippusen tietoinen.) Ja itse asiassa tässä määrittein on mahdotonta että terminator -robotti ei nimenomaan olisi melko vahvastikin tietoinen.
Myös terminatorin valinnan hetkessä on varmasti ollut kysymys jostain jossa kvanttifyysinen tapahtuma on voinut johtaa sähkökipinän lentämiseen tavalla 1 sen sijaan että se olisi lentänyt tavalla 2. Ja näin myös terminatorin torn decision olisi ollut nimenomaan indeterministisen yksikön sisältävä valinnan hetki. Terminatorin rikkoutumistilaan liittyvän häiriötymisen yhdistäminen ihmisten indeterminoituun vapaaseen tahtoon on siksi hyvinkin vahva.
Kuitenkin jos tämänlaisen tarinan esittäisi eksistentiaalisella tasolla elävälle jurylle, se voisi järkyttyä. Sillä eihän se, että päämme heittää noppaa tarkoita vapautta tai valintaa. Indeterminismi ei nimenomaan ole hallittua. On melko varmaa että erilaiset piilomuuttujamallit keräisivät suosiota nopeammin kuin liukaskielinen lakimies ehtii sanoa hilirimpsis.
Tosin sama ongelma on tunnettua kaikessa mielenfilosofiassa. Itse asiassa eräs suurimpia vaikeuksia mielenfilosofian peruskursseilla on tiettävästi se, että ihmisillä on hyvin vahvoja ja hyvin eisatunnaisia intuitioita. Esimerkiksi kompatibilismi on jotain jota ei pidetä helposti edes rationaalisen ihmisen vaihtoehtona. Tätä joutuu ikään kuin ajamaan läpi hartiavoimin. Siksi jos esitetään determinististä mallia ihmiset ovat heti päättämässä että jos maailma on deterministinen, ei syytetylläkään ole oikeasti ollut mitään vapaata tahtoa. - ja indeterminismi nousee heti suosioon. Sillä ihmiset ovat sitä mieltä että heillä on vapaa tahto, joten vapaan tahdon olemassaolo falsifioi sen kanssa ristiriitaisen determinismin. Tai siis ei, mutta heidän kouluttamattomissa mielissään tapahtuu näin. Toistuvasti, ennustettavasti ja lähes poikkeuksetta. Jännittävää miten vapaa tahto on taipuvainen toistuvaan kaavamaiseen käyttäytymiseen ja kliseisiin.
Ja kenties niitä ainoita tapoja jolla voidaan intuitioihin sopivasti korostaa sitä että kenties onkin ihan sisäisesti koherenttia esittää että determinismi onkin jotain jota tarvitaan vapaaseen tahtoon oleellisesti. Silloin indeterministinen terminator -robotin torn decision voi olla hyvä demonstroiva esimerkki siitä miten indeterminismi ei sittenkään helposti ole välttämättä aivan sama kuin aito vapaa valinta. Nopanheittoproseduuri on satunnaisuutta, mutta sattuma ei ole samaa kuin vapaus tai valinta. (Se on enemmänkin samaa kuin yllätyksellisyys ja tulevaisuuden ennustamisen rajallisuus.)
Sen jälkeen Kakunkin malli tietysti herättää uusia filosofisia kysymyksiä. Kuten kysymyksiä siitä että jos Kakun malli on tosi, niin olisiko meillä silloin lainkaan oikeaa vapaata tahtoa, vai johtuisiko tahdon vapaus vain siitä että olisimme huonoja ennustajia. Ja olisiko tämän ennustamisen parantamisen ainut tapa tunkea lisää determinismiä systeemiin liittämällä prosessiin yhä enemmän ja enemmän erilaisia termostaatteja.
maanantai 14. lokakuuta 2013
Lapsiluvusta, universumin koosta ja absurdista nöyryydestä
Otin asian esiin toista kautta. Nimittäin sitä kautta että lapsiluku on kaltaiselleni lapsettomaksi tahalleen jättäytyvälle iso kysymys. Ja että lapsilukuun liittyy aika paljon Foucaultin kuvaamaa vallankäytön muotoa, biovaltaa. Sen kiistäminen on omituista, ja tosiasiassa biovaltaa löytyy muualtakin kuin lestadiolaisten parista.
Biovallassa yksilön ruumista hallitaan hienovaraisesti ; sääntöjen ja luokittelujen, hyväksynnän ja hylkäämisen kautta. Ja tähän kaikkeen liittyy normit ja se mitä pidetään normaalina.
Selvää on, että suureen lapsilukuun kannustaminen "lapsilahja" -termien käyttämiseen liittyen on biovaltaa. Samoin yliseksualisoitunut yhteiskunta on biovaltaa. Ja toisaalta biovaltaa on siinäkin että mielessä on jokin lapsiluku johon terveet osuvat. Itse olen törmännyt tähän hieman erikoista kautta. Olemme päättäneet että mitään mato-olmeja tässä ei tarvita tai kaivata tassuttelemaan. Näyttävätkin humalaisilta kääpiöiltä (ainakin jos isäänsä tulisivat). Tätä lapsettomuutta pidetään aika usein jotenkin sairaana, epänormaalina, ohimenevänä sairautena jota katuu vanhana kun lapset ei vieraile (kuten ne ei tiemmä muutenkaan tuppaa vierailemaan). Selitys vaatii vähintään trauman. Joko oikeasti haluan lapsia ja olen vaan laiska (laiskuus toki on osuva attribuutti) tai sitten päässä on isosti vikaa (toki myös osuva attribuutti.) Vika ei ole attribuuteissa joita edustan vaan syy-yhteyksissä jotka sidotaan aiheeseen käytännössä puskasta. Kyseessä on biovallan yksi ilmentymä.
1: Taustalla on enemmänkin kokemus. Olen isohkosta perheestä lähtöisin, ja äitini oli perhepäivähoitaja. Sain kakaroista ihan tarpeekseni. Osaan kaikki tarvittavat toimenpiteet, kysymys ei ole taidoista. Minulla on kohtuu hyvä käsitys siitä mitä lapset vaativat. (Enkä ahdistu vauvoista, vaan 3+ -vuotiaista.) Tiedän mistä tykkään ja mistä en. (En pidä lapsista ja tykkään ihmisten lyömisesti isokokoisilla teräaseilla. Enkä tässä tapauksessa halua yhdistää vihan ja rakkauden kohteita kotoa oppimaani muottiin.) Toisaalta ymmärrän että monista vauvat ja lapset ovat parasta elämässä. Heille tilanne on varmasti aivan toinen kuin itselleni.
Tavallaan ajatuksena on jopa se, että ei ole perhettä jos ei ole lapsia. Maailma toimii tältäosin kuten hikipediaan kirjoitin. perheen perustamisesta. Tokihan sitä voidaan vinoilla, että "ateisti nauraa lestadiolaisia lapsitehtaiksi, mutta hänellä itsellään on nolla lasta." Mutta naureskelu on omituinen kaksoisstandardi, kun oikeasti jotain vikaa olisi vain jos niitä lapsia olisi niin pirusti itsellä ; Selvästi mielessä on jokin "normaali ja terve" lapsiluku johon nähden halveksitaan joko ateisteja tai vielä todennäköisemmin sekä ateisteja että lestadiolaisia. Kysymys ei siis ole siitä onko iso perhe itsessään hyvä vai huono asia. Kysymys on siitä, että millä asenteella siihen perhekokoon suhtaudutaan. Tässä olisi puolin ja toisin parantamisen varaa.
Lestadiolaisista saa tietoa vaikkapa aiheen tutkijan kautta ; "Uskontososiologi, tutkijatohtori Valdemar Kallunki määrittelee vanhoillislestadiolaista herätysliikettä määritteleviksi avainsanoiksi rajat, yhteisön ja identiteetin. Selkeät rajat ovat hänen mukaansa seurausta lestadiolaisten seurakuntaopista: liike on pitänyt itseään ainoana todellisena seurakuntana, jonka ulkopuolella ei ole pelastusta. Kallunki huomauttaa, että pelkkä oppi ei kuitenkaan riitä, vaan erojen täytyy tulla myös konkreettisesti näkyviin. Erottavat tekijät liittyvät suuriin lapsiperheisiin ja tiettyihin elämäntapavalintoihin, jotka koskevat esimerkiksi televisiota, meikkaamista ja alkoholin käyttöä. Kallunki sanoo, ettei usko lestadiolaisten itsekään uskovan oppiinsa kirjaimellisesti. Hän arvioi, että seurakuntaoppi palvelee yhteisön sisäistä elämää ja vahvistaa erottelua "meidän ja muiden" välillä. Yksi tapa korostaa omaa erityislaatua ja vahvistaa yhteenkuuluvuutta on Kallungin mukaan se, että yhteisö näkee itsensä uhrin asemassa suhteessa muuhun yhteiskuntaan. - Yhteisöllisellä uhriutumisella voidaan torjua ulkopuolinen kritiikki, jolloin sitä ei tarvitse oikeasti käsitellä. Uhriutumisen pahin vihollinen on aidosti moniarvoinen yhteiskunta, jossa erilaisuus - myös lestadiolaisten elämäntapa - hyväksytään. Silloin liike ja sen jäsenet eivät enää voi nähdä itseään uhreina." Tässä on toki ongelmana se, että tosiasiassa kaikkia uskontoja ei voi suvaita. Ja lestadiolaisilla on de facto -toiminnassaan käytänteitä joita ei saa eikä pidä suvaita. Suvaitseminen on aina ansaittava, sillä että noudattaa Harm principleä eikä esimerkiksi suojele rikollisia viittaamalla siihen että uhrissa on vikaa jos hän ei anna syylliselle anteeksi.
Kuitenkin Kallunki osuu asian ytimeen. Uhriutuminen ei nimittäin ole vain lestadiolaisten omaisuutta - kuten ei biovaltakaan, jota löytyy kaikesta mitä kutsutaan kulttuurin yliseksualisoitumiseksi. Uhriutumista on paljon. Feminismi rakentuu uhrimentaliteetille. Samoin moni vasemmistolainen ideologia nojaa alemmuuteen ja "uhrina olemiseen" ja "luuseriksi identifioitumiseen". PerusSuomalainen oikein rypee siinä. Samoin machomaskulinisti. Ja mikä hupaisinta, voin ottaa filosofian puolelta Jukka Hankamäen joka on tunnettu siitä että hän nostaa oman asemansa akatemiassa uhriuden teemojen kautta. Ja itseäni kovempaa ruikuttajaa ei jumalauta olekaan!
Uhriutumisen ytimessä on valta. Ja toinen teema. Se, minä valta yleensä nähdään. Nimittäin kohtuuttomuutena. Tämä johtaa hyvin erikoiseen puoleen. Nimittäin nöyryyteen. Jos glorifioi itsensä, niin se että ei saa hyväpalkkaista työpaikkaa muuttuu kokemukseksi vainosta. ~ Karkeasti ottaen voidaan rakentaaa nyrkkisääntö, jossa nöyryyden puute tekee uhristatukseen lietsomisesta yhä helpompaa ja helpompaa. Tämä korostaa tietysti sitä ikävää puolta että aika monesti vainossaolemisesta ei ole kysymys siitä mitä asiat ovat vaan mitkä ovat siihen liittyvät asenteet. Tämä tekee biovallasta vaikeasti havaittavan. Lapsiluku kun voi olla biovaltaa tai ei, riippuen ihmisten asenteista. Vielä pahemmaksi menee kun tämä nöyryyden puute nostetaan esille. Sillä se muuttaa vallan ja vainoamisen abstraktiksi "vainon kokemukseksi", joka ei ole enää sidoksissa asenteisiin vaan siihen miten kukin näkee itsensä ja maailman ja mikä on näiden väliin syntyvä kontrasti.
Minun on tässä yhteydessä pakko nostaa huomioon eräs yritys luoda eettinen maailma jossa ei ole jumalaa mutta jossa ei luovuta klassisen teismin parissa annetuista merkityksen määritteistä. Dan Weijersin näkemys perustuu tekno-optimismiin. Siihen, jota yleensä vastustetaan hyvinkin kovasti. Weijers nostaa esille Tolstoin näkemyksen jossa ateisti ei voi olla merkityksellistä elämää koska elämä on pituudeltaan äärellinen "Tolstoy's version of this criticism is that Naturalist theories do not describe really meaningful lives because they do not require that we connect our finite lives with the infinite." Samoin haasteeksi otetaan absurdi "Another criticism of Naturalist theories is that they cannot adequately resolve the Absurd - the vast difference between how meaningful our actions and lives appear from subjective and objective viewpoints." Weijers ei luovu näistä lähtökohdista. Tämä on melko poikkeuksellista, yksilöllistä, ajattelua. Perinteisesti kun ollaan tehty joko niin että naturalisti heittäytyy jonkinlaiseen fenomenologiseen intellektuelliaan jossa rajallisuus luo merkityksen ikään kuin Heideggerin hengessä. Tai sitten ollaan Albert Camu's kamuja ja hyväksytään sankarillisesti absurdi osaksi elämää. Tai sitten ollaan kuten Sartre, joka määrittelee koko merkityksen uudestaan kiistäen edellämainitut kulmat joksikin merkityshaasteeksi joka pitäisi jotenkin ottaa vastaan ja päihittää sen omilla ehdoilla.
Weijers ei luo teismistä poikkeavaa määritelmää. Se, mikä on uskovaisella paratiisia on hänellä tekno-utopiaa. Merkitys syntyy siitä että tekemisten ketjut ulottuvat tulevaisuuteen - jopa äärettömyyteen asti. Optimistisuutta tarvitaan kun haaveena on teknoutopia, jota täydellistetään. Tieto jota saa tiivistettyä säilyy jälkipolvien iloksi hamaan ikuisuuteen. Kaikki ongelmat voidaan kenties ratkaista riittävän hienolla teknologialla. ; Itse asiassa Weijersin argumentit todella kumoavat väitteet siitä mihin materiaalinen maailmankatsomus ei millään voisi ratkaista. Tässä mielessä hänen argumenttinsa on osuva. ; Hyvin monesta tuntuu aika luonnolliselta ajatukselta, että ihminen yrittää luoda Jumalan uudestaan teknologian avulla ja elää ikuisesti jonkinlaisessa teknoparatiisissa. Tämän tyyppistä ajattelua edustaa myös Paloheimon megaevoluutio-käsite.
 |
| Kuvien "orbit" ovat Rannosta enkeleitä. Siis enkelit ovat digikameroiden tavallinen reaktio pahaan vastavaloon ja heijastumiin esimerkiksi sadepisaroista, pölystä ja lumesta? Yht'äkkiä enkelien yliluonnollisuus redusoituu materialismiksi ja valon taittumiseksi. Tai sitten orbit eivät ole enkeleitä. Se, menettääkö enkelikokemus merkityksensä tämän reduktion myötä onkin sitten tämän blogauksen lujinta ydintä. |
"Philosophical Disquisitions" -blogi analysoi Weijersin argumentin.
1: Siellä havaitaan että universumi on äärellinen, joten Weijers joutuu tosiasiassa harjoittamaan pseudotieteitä jotta tiede olisi juuri hänen tarvitsemansa laista. Nykytiedon valossa universumi on rajallinen siinä mielessä että ääretön rohajtaakin äärelliseksi. Biljoona vuotta mitä tahansa - vaikka biljardinpeluuta - on paljon, mutta ei se äärettömyyttä ole. "My problem with this is that it is a little bit too optimistic. Sure, Kaku and Kurzweil could be right, and so could Eternal Inflation, but they could also be wrong. To render a theory of meaning beholden to unknown scientific facts in this manner seems far too fragile for my liking."
2: Jotenkin argumentti tuntuu monesta vieraalta. Ja kysymys ei ole pelkästä teknologian fanittamisesta tai sen vihamisesta "I’m all for techno-optimism. But for some reason I find the existentialist willingness to work within the (present) realities of death and finitude much more admirable than the utopian leap of faith that Weijers theory seems to command." Minä olen samoilla linjoilla. Paitsi siitä tekno-optimismista.
3: Ikävintä onkin oikeastaan se, että merkitys lokeroidaan aika tiiviisti dogmaattiseen pakettiin joka ei itsessään tunnu vastaavan todellisuutta. Tolstoi onkin ihan mahdollisesti irrelevantti elämän merkityksen kannalta. ; Se on kenties yksi tapa luoda merkitystä (jos sitäkään) mutta missään tapauksessa se ei ole ainut tapa luoda merkitystä. Ja kuten alussa huomautin merkityksen kokemuksen ja ulkomaailman välinen kontrasti johtaa absurdiin kokemukseen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin merkityksen rappeutuminen. Kysymys on pohjimiltaan vähän samasta kuin Tolstoinkin kohdalla.
Itse näkisin että absurdi kokemus vihjaa että kenties odotat ja vaadit maailmalta liikaa tai olet egoistisesti paisunut jonkinlaiseen kuplaan joka ei enää kestä todellisuutta. Merkityksen katoamisen sijasta kokemuksen ahdistavuus, siihen taatusti liittyvä kognitiivinen dissonanssi, voitaisiin paikata myös nöyryydellä. Nähdäkseni sekin on tärkeä osa hyveellistä tervejärkisen ihmisen elämää. (Toki myönnän että käsite "tervejärkisyys" minun suustani ei tarkoita juuri mitään.) Nykyaikana pitää kuitenkin olla optimisti ja itseluottavainen siinä määrin että mielipiteenvapaus tarkoittaa sitä että kukaan ei moiti jos tekee huonosti perusteltuja mielipiteitä. Jonka jälkeen eletään maailmassa jossa kaikki juoksevat juoksukisan ja kaikki saavat kultamitalin jotta kukaan ei tuntisi oloaan toista huonommaksi juoksijaksi. Mielestäni voimme olla erilaisia, taidollisesti erilaisia, mutta samanarvoisia.
Onkin ironista, miten puheissa korostamme että ulkoisilla asioilla ei ole väliä. Kuitenkin tasapuolisuutta vaaditaan juuri ulkoisiin piirteisiin tuijottaen. Siksi on syntynyt niinkin pinnallisia ilmiöitä kuin kompensaatiopakko. Jonka tarkoituksena on korostaa että jos on ulkoisesti ruma, niin pitää korostaa sisäistä kauneutta jota vihjataan että sillä ulkoisesti kauniilla ei ole. Tai että ulkoinen rumuus johtaisi jotenkin todennäköisemmin sisäiseen kauneuteen. Tai että jos on älykäs, on pakko olla onneton. Tai jos tietää paljon tieteestä, täytyy olla huono sosiaalisissa taidoissa. Ja tässä maailmassa kaikki on vain pintaa. Pintaa joka itse asiassa hivelee sitä että absurdi peitetään. Että kukaan ei huomaisi että odotusarvoinen käsitys omasta merkityksestä universumin ja maailmankaikkeuden kanssa ei koskaan osoittautuisi ylimitoitetuksi. Tälläisessä maailmassa nöyryys olisi merkityksen rojahtamista. Ja tämän huomion jälkeen voi aivan oikeasti miettiä, kuinka relevantti filosofinen tai eksistentiaalinen tai hyve-eettinen haaste absurdi on kenellekään "materialistille". (Ei juuri minkäänlainen.) Uhriutuja ei yksinkertaisesti saavuta onellisuutta tai eksistentiaalista terveyttä ; Onkin tavallaan liian pitkälle vietyä rinnastaa merkitys (absurdin puutteen määritteessä) ja hyvä elämä samaksi asiaksi. Uhriutuja on varsin arkipäiväinen esimerkki ihmisestä, joka uhraa monta asiaa merkityksensä vuoksi. Ja aika harva pitää tätä tästä huolimatta samana kuin paras mahdollinen elämäntapa.
Näkisin että jumalattomassa ja uskonnottomassa elämässä on samanlaatuinen vaikeus kuin on minun suhteessa rukoukseen. Eräs uskovainen kertoi minulle kerran, että en voi haukkua rukoilua absurdiksi tai merkityksettömäksi vain siksi että olen kokeillut sitä monta kertaa enkä ole koskaan saanut siitä mitään. Koska kun moni kuitenkin tekee päinvastoin, ja on tyytyväinen, niin pitäisi nöyrtyä sellaisen vaihtoehdon edessä että on jotenkin rukoillut väärin tai väärin vaikuttimin tai väärässä elämäntilanteessa. Samoin uskonnottomuuden kohdalla monelle tilanne voi olla vaikea. Kuitenkin niin moni elää käytännössä tyytyväisenä että voidaan relevantisti kysyä, että eiköhän arvotyhjiöllä pelotteleva ole vain kokeillut asiaa jotenkin väärin. Että pitäisi nöyrtyä sen verran että ei aseta itseään eksistentiaalisen elämän keskiöön siten että jos jossain ei ole onnistunut, niin siinä ei ole kukaan muukaan koskaan missään onnistunut eikä tule onnistumaan jatkossakaan. (Tyytyväinen elämä? No en toki minä, tyytyväinen elämä ei taida olla se mitä olisin osannut tehdä oikein, olinpa sitten teisti, ateisti tai assassiini.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)