Samasta asiasta.

Karl Popper ja Thomas Kuhn ovat varmaan tunnetuimmat tieteen luonnetta käsitelleet herrat. Heihin referoidaan myös tieteen kannalta maallikoiden parissa useiten. Tämä johtuu osittain siitä, että he molemmat ovat hyvin keskeisiä ja tärkeitä. Heidän näkemyksensä ovat kuitenkin melko erilaisia. Vaikka he molemmat ovat älykkäitä ja suosittuja, he ovat hyvinkin erimielisiä monista asioista.

Molempien kautta saadaan lähestymistä demarkaatioon ; Tieteen ja eitieteen erottamiseen;
1: Popperille tiede oli metodi, jossa oli yritystä ja erehdystä. Oli teorioita, niiden haastamista, koettelua ja kenties jopa niiden kumoamisia. Kaiken kaikkiaan ylitiivistämällä Popperin näkemys voidaan tiivistää kätevästä kolmeen sanaan ; "conjectures and refutations."
2: Kuhn taas lähti siitä, että tiedettä ei voida tehdä yksin. Tätä kautta keskiöön nousee tiedeyhteisö. Sen roolina on se, että jäsenet hyväksyvät ja moittivat toistensa töitä. Tätä kautta syntyy rationaalinen suhde, joka on tieteelle olennaista. Sen ytimessä on peer rewiev, ei pelkkä teorioiden tietynlainen looginen rakenne.

Suhde objektiivisuuteen oli yllättävänkin erilainen.
1: Popper keskittyi siihen että on enemmän tai vähemmän objektiivisia tosiasioita. Hänestä tieteellistä teoriaa voi kokeilla ja koetella. Hänestä esimerkiksi kommunismi ja psykoanalyysi olivat epätieteellisiä, koska niitä ei voisi havainnoin kumota. Ne voivat sovittaa minkä tahansa tapahtuman omaan teoriaansa. Erimielisyys voidaan selittää pois, jopa sitä kautta että kommunisti syyttää kommunistinvastaista luokkaintresseistä ja psykoanalyytikko selittää että kriittinen kanta johtuu alitajunnan kautta erilaisista psyykkisistä henkilökohtaisista ongelmista.
2: Kuhnilla taas ei ollut mitään mistä tieteen voisi suoraan tunnistaa. Kuhnillakaan ei kuitenkaan mikä tahansa ei ole tiedettä. Hän otti suosion mittariksi. Tällöin aletaan puhumaan paradigmasta. Tiedettä on se, kun on suosittu tai dominoiva paradigma. Epätiedettä on se, että tieteentekijät ovat marginaalissa. Kuhn jaotteli suosion kautta teorian (1) infantiiliseksi, joko huonoksi tai kypsymättömäksi tieteeksi ja (2) kypsäksi tieteeksi, joka on tehnyt työtä niin että tiedemiehet ovat alkaneet arvostamaan sitä. Hänelle vallitseva paradigma ei ollut jotain joka olisi automaattiseti kumottava tai jota vastaan pitäisi taistella, vaan jopa saavutus jossa teoriaa oli kasvattaneet sekä havainnot, kritiikki että tehtyjen tutkimusten määrä ja laatu. Kuhn ei kuitenkaan erottanut tiedettä objektiivisuuden kautta. Tiede alkaa muistuttamaan enemmän tutkimusohjelmaa.

Myös dogmaattisuuteen herrat suhtautuivat hyvin eri tavoin:
1: Popperille tieteen tuli olla vapaa dogmatiikasta ja uskomuksista. Hän korosti että tiede toimii koska sillä on hyvä metodi. Tätä kautta tieteellisyys muuttui enemmän mekaaniseksi suoritteeksi. Oli asioita jotka oli tehtävä oikein ja tarkasti ja lopputuloksena oli hyvää tiedettä. Tässä prosessissa kritiikillä -etenkin itsekritiikillä- oli kullanarvoinen suhde. Toiset auttoivat löytämään järjen kautta virheitä, pukkeja ja aukkoja kokeista ja teorioista. Ja tätä kautta huonot ratkaisut saatiin poistettua. Ilman itse -epäilyä virheet korjataan helposti erilaisilla kikkailuilla ja venkoiluilla, joten itsekriittisyyttä tarvittiin tämän estämiseksi. Popperin tiede oli selvästi kumuloituvaa, koska jokainen virhe ja teorian roskikseen heittäminen oli oppimistapahtuma. Popperille tosi teoria ei menetä falsifioimattomuuttaan. Popperille Tiede oli struktuurissa.
2: Kuhn taas korosti että ennakko -oletus, taustateoria, ja taustateorian suojaaminen olivat enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Vakiintunut tiede oli dogmaattista ja sen pitikin olla. Se oli saavutus, joka oli selviytymistensä kautta jotain jonka ongelmanratkaisukykyä ei tarvitse heittää romukoppaan pienten virheiden vuoksi. Kuhnin mukaan paradigma voi tätä kautta menettää pikku hiljaa arvonsa, se kerää anomalioita ja sen ennustuskyky heikkenee vahvasti. Kehitys muuttuu vaikeammaksi ja vähemmän ilmiselväksi. On vaikeaa sanoa suoraan, onko tiedemiesten dogmaattisuuskin ongelma. Se on lähinnä vallitseva tila. Eikä ole mitään takeita, että kyseessä ei olisi vain muoti -ilmiöt; Vallitseva teoria voi yleistyä myös siksi että sitä on muodikasta ja siistiä kannattaa. Tai koska siitä saa rahaa. Tiede ei ole enää välttämättä kumulatiivista. Kuhnille Tiede oli instituutiossa.

Tieteen eri teorioiden kiistelyyn suhde oli hyvinkin erilainen.
1: Popperille tiede oli vertailtavaa. Hyvä teoria joko kestää falsifiointiyrityksiä, tai sitten kaatuu. Tai jos paikkaa ongelman, sen falsifioituvuus voi heikentyä. Tätä kautta teorioille saadaan arvojärjestys. Toiset kestävät isompia haasteita, ennustavat enemmän ja ovat muutenkin "kovasti rohkeita". Hyvä teoria kertoo että jotkin asiat ovat jotenkin kun taas ei toisin. Vertailu on siis rationaalisen maailman sisäinen ratkaisu.
2: Kuhnille kilpailevat teoriat olivat usein yhteismitattomia. Niiden näkökulmat olivat hyvinkin erilaisia. Yksi ikään kuin katsoo samaa asiaa puiden kautta ja toinen metsänä. Kuhnin mukaan vertailuun tarvittaisiin jokin kolmas standardi jonka mukaan vertailu tehtäisiin. Tällöin tämä kolmas näkemys olisi vallitseva paradigma. (Kilpailevia teorioita kuvaa termi incommensurability.) Ratkaisut tehdään tätä kautta myös tieteen ulkoisin syin.

Näin ollen Popperille tiede oli rationaalista. Kuhnille se oli sosiaalista.

Kuhnin näkemys on sinänsä hankala, koska se antaa tilaa erilaisille kikkailuille. Tieteestä syntyy vain sosiaalista kinastelua, jolla ei ole totuusarvoa. Se muuttuu helposti valtapeliksi. Tätä kautta Popperin näkemys voi kannustaa tekemään töitä tarkemmin chattailyn sijasta. Kuhn ei ole kuitenkaan suoraan ristiriidassa Popperin näkemyksen kanssa, koska tiedeyhteisö luultavasti arvostaa teorioita muutenkin kuin mieltymystensä ja maailmankuviensa kautta ;

Esimerkiksi ID -kreationistien kohdalla on huomattu, että he arvostavat omaa näkemystään ja haluavat tehdä tutkimusta. Heillä vaikeutena on kuitenkin se, että kun heidän teoriansa ei oikeastaan ennusta miten tilanteen pitäisi olla, he ovat jääneet puhtaasti evoluution moittimisen tasolle. ID -tutkimusten määrä vuodessa ei ole mainittava. Eikä asiaa auttanut se, että he ovat perustaneet omia tutkimuslaitoksia, joiden kautta he ovat halunneet kiertää peer rewiev -prosessin tuoman pullonkaulan. Peer rewiev tarjoaa helposti syyttelykeinon : Sen voidaan nähdä edustavan tiedeyhteisön vainoa, jota tehdään muodinomaisten mielipiteiden vuoksi. Kiertotie näyttää, että ongelmana onkin yleisempi tutkimusohjelmien hedelmättömyys ; Tutkimusten vähyys, teorian infantiilius, johtuukin siis ulkoisen vertaisarvoinnin lisäksi pakosti myös teorian sisäisistä syistä.

Heille jää toki suojaksi vielä relativistinen puhe. Mutta tämä tavallaan vie merkityksen koko tieteellisyydeltä. Jos mikä tahansa on yhtä hyvää, ei tieteellisyydellä ole hitonkaan väliä. Tästä kertoneekin jotain se, että sekä Kuhn että Popper paiskaavat tässä kohden kättä. Heistä kumpikaan ei hyväksyisi Intelligent Designiä.

Kritiikin siivet ~ Miksi nykytiede on ateistista.

"Elämään tarvitaan siivet ja juuret / sekä unelmat suuren suuret".
(Anna Jääskeläinen, kirjattuna Tuomo Hämäläisen muistopelikortteihin, joulukuu 2001)

Jalkapallo on joukkuepeliä. Silti monet nostavat esiin yksittäiset jalkapalloilijat, kuten David Beckhamin. Toki Beckham on erittäin taitava jalkapalloilija, mutta ihman tiimiä hän ei olisi mitään. Hän ei olisi myöskään mitään, jos hän vain säätäisi omiaan, olisi luovasti jalkapalloilija siten että ei välittäisi tuomareiden ja muiden pelaajien mielipiteistä ja jäähyistä. Jalkapallo on kuitenkin joukkuepeliä. Yksi sankari ei vielä pelivoittoa tee. Tiede on hieman samanlaista. Esiin nostetaan ajat jolloin joku nero tuo esiin uuden teorian, hän kohtaa vastuksia ja voittaa. Muut ajat ovat tylsää "perustutkimusta". Käsittääkseni paradigman muutos ja perustutkimus ovat molemmat erittäin tärkeitä vaiheita ; Uuden keksiminen ja vanhan kehittäminen. On vaikeaa sanoa kumpi on tärkeämpää. Oliko ensimmäisen auton tekijä hienompi innovaattori kuin se työ, joka on tehty autojen tehojen ja turvallisuuden eteen? Minusta molemmat ovat tärkeitä ja niiden arvottaminen on jonkinlaista sankarinpalvontaa, joka palvelee lähinnä herooista draaman kaarta eikä totuuden etsimistä.

Siksi totuus löytynee jostain välistä. Puhdas mielipiteenvaihdos on takinkääntöä, järkähtämätön jääräpäisyys taas on dogmaattisuutta. Emme halua kumpaakaan puhtaana.

Päiviö Latvus on tullut tunnetuksi internetvaikuttajana. Hänen kirjansa "miksi tiede on länsimaista" sisältää argumentteja, jotka viittaavat siihen että tiede on länsimaista, koska tieteen kehitys vaatii tietyt ehdot, ja että juuri tietynlainen yksijumalainen maailmankatsomus johtaa siihen että nuo ehdot täyttyvät erittäin hyvin. Ja tämä on sattunut tapahtumaan länsimaissa. Hänen kirjansa on luettava, huonompiakin olen tullut tavanneeksi. Tosin edellisestä lukukerrastakin on jo aikaa. Mutta hänen ajattelussaan on minusta ainakin jonkinasteisia puutteita. Esitän niitä. Alkuun pääsemme lainaamalla hänen omia ehtojaan. Latvuksen esittämät ehdot tieteen kehitykselle ovat seuraavat (lainaus "ajatuksia olemisesta" -blogista):

"Ennen jatkamista tällä kentällä - teen karkean listan faktoista, joiden väitän olevan eräänlaisia *universaaleja portteja*, joiden kautta on kuljettava, jos mieli tehdä tiedettä. Nämä portit ovat perättäisiä (järjestys ei tässä nyt ole kohdallaan, mutta ei merkitse tässä yhteydessä mitään) - siis *eivät vaihtoehtoisia*. Jos kaverille ei aukea, vaikkapa vain yksi näistä porteista, hänestä ei tule tiedemiestä luontoa tutkimaan.

A) Necessity / possibility-gate: Yksilöllä on oltava *sisäinen* vapaus valita. Hänen maailmankuvaansa ei saa sitoa välttämättömyyksien maailma (luonto), kuten antiikin yhteisöjä. Necessity-probleeman, ja siis portin sulkijoita uusplatonismin ja gnostilaisen maailmankuvan lisäksi ovat myös fatalismi, luonnon magian pelko jne.
B) Motivaatio tutkia luomakuntaa. Tämä on yleensä seuraus kiinnostuksesta tai ihastumisesta luonnon rikkautta kohtaan.
C) Logiikan välttämättömän arvon ymmärtäminen.
D) Yhteisön (laajemman, tai ainakin lähiyhteisön - ainakin mikroyhteisön, siis lähimpien) suoma vapaus ja mieluummin myös tuki.
E) Kyky tehdä ajatustyötä sekä deduktiivisesti että induktiivisesti. Tähän porttiin voisi liittää jatkeeksi - toimivan intuition, vapaat assosiaatiot. Prof. Matti Bergström: Mahdollisuuksien pilvet, leikkivä lapsi.
F) Rohkeus. Tämä on rinnakkainen itseluottamukselle. On kyettävä uskomaan, että kohteen tutkiminen on mahdollista. Vertailu: Einstein: "maailman ikuinen mysteeri on sen ymmärrettävyys... se on ihme". "Tietämyksemme lisääntymisen myötä tämä ihme tulee yhä syvemmäksi."
J) (Needhamin mukaan) Kiinalaiset eivät (aina 1900-luvulle asti) uskoneet ihmisen voivan käsittää vajavuudessaan jumalallisia, aiemmin määrättyjä lakeja.
G) Uskallus itsekritiikkiin. (Sukua F:lle, mutta ei vältämättä sama tekijä vaikuttamassa taustalla)
H) (Sukua F:lle) Lapsenmieli - "identifioituminen lapseen" (Vrt. Einstein, Faraday) - Tämän nimeän sivuportiksi, jonka normaalitieteissä voi ohittaa, mutta on mitä ilmeisimmin uuteen paradigmaan astumisen edellytys.

Muutamat näistä porteista on tieteen historian mukaan ohitettu paradoksien kautta. Esimerkiksi "rohkeus" voi korvautua arassa luonteessa äkisti ilmenevällä "tilannerohkeudella", joka seuraa esim. intuition tai muun oivalluksen - "metafyysisen" avun myötä. Lisääkin voitte miettiä näitä ehtoja - portteja, mutta sanokaapa näistä jotain.

Minä siis väitän, että jos yksikin näistä puuttuu kaverilta - hommasta ei tule mitään - tai jos tulee niin ehkä vain ns. kuhnilaisittain rankattua "normaalitiedettä". Jos väitteeni on totta - silloin meidän tulisi aloittaa tieteenfilosofinen tutkimuksemme näistä porteista ja alkaa selvitellä, mitkä tekijät ovat avanneet nämä portit ns. "länsimaisen tiedeyhteisön" edustajissa. Samalla ehkä selviäisi se, miksi muslimit ajoivat meistä ohi - ja taas se, miksi muslimit hävisivät meille 1100-luvusta eteenpäin."

Latvus on esittänyt että monoteistinen näkemys, jossa avataan naisille oikeus tarjoaa tälle hyvät edellytykset. Minusta hän ei kuitenkaan suorastaan väitä, että tämä on välttämätöntä näiden ehtojen täyttymiselle. Hänen mukaansa tälläinen monoteismi antaa oikean maailmankuvan, sellaisen jonka seuraaja todennäköisesti kulkee portit auki. Hänen listassa on monia hienoja asioita, ja tosiasioita. Mielestäni tässä kohden on kuitenkin kiinnitettävä huomiota siihen, mitä jää ulkopuolelle. Minä väitän että jos se puuttuu, ei ole asiaa kuin pseudotieteiden alati kasvaville markkinoille. Jos sitä ei hyväksy, ei sovi enää edes normitiedettä tekemään.

Tästä myöhemmin: Ensin listaan muutamia kritiikkejä, joita Päiviön listasta löytyy. Näillä päästään hieman alkuun ja voimme kenties haistella joitain taustamotivaatioita, jotka ovat johtaneet siihen mitkä portit on valittu, ja miksi jotkut melkoisen ilmiselvät portit on jätetty listan ulkopuolelle.

1: Päiviö valittaa antiikin tieteen huonoutta. Tosiasiassa antiikissa tiede kehittyi paljon. Tämä ei ole kenellekään mikään salaisuus. Antiikin kreikkalaiset selvittivät matematiikkaa, ja mm. todistivat että maa on pyöreä. Laskivat yllättävän tarkasti jopa sen mitat. He olivat monijumalaisia, mutta heidän tiedettään ei voinut laskea alhaiseksi tai kehittymättömäksi. Heidän demokratiansa koski vain vapaita miehiä. (Toki Sokrateen vaimolla oli suuri vaikutus siihen että Sokrates vietti aikaa kadulla eikä kotona. Mutta tukena tätäkään on vaikea nähdä. Tai sitten puolisoni tukee yllättäviä vuosittaisia baarireissujani kovasti..) Ajattelijan ei missään vaiheessa tarvitse "erota luonnosta" siinä mielessä että miettisi mitään yliluonnollisia. Hänen tarvitsee arvailla erilaisia lakeja.
2: Päiviö käyttää itsepäisesti sanaa "luomakunta" itse kieltäydyn käyttämästä sitä, koska siinä on dogma, maailmankuvaväite. Sanavalinta voidaan korvata vähemmän maailmankuvasidonnaisella, esimerkiksi sanalla fysikaalinen todellisuus tai havaintomaailma. Tai luonto. Hieman samaa sukua on myös Päiviön tapa käyttää sanaa "metafyysinen" heittomerkeissä. Näillä sanavalinnoilla assosiaatiot muuttuvat. Tosiasiassa irtautuminen normitieteen kaavasta ja uuden kaavan keksiminen tilalle ei ole mitään "metafyysistä". Tästä myöhemmin, motivaation kohdalla.
3: En voisi olla enempää erimielinen monoteistisyyde eduista. Sillä teidemaailmassa yksinkertaisesti selviävät parhaiten ne maailmankuvat, jotka tuottavat eniten tiedettä. Tieteessä pääsee eteenpäin, johtoportaaseen, palvottuun eliittiin, vain yhtä tietä. Se on tulos tai ulos "publish or perish" sanoisi Amerikan tutkija. Nykytieteessä valtaosa on ateisteja ja nykyään tiede edistyy valtavasti, oikeastaan ennätystahtia. Jos siis joku väittää että "tieteenkehityksen portit" muka vaatisivat monoteismiä, voimme vain katsoa nykytilannetta ja sanoa että näkemys ei ole uskottava. Etenkin, kun ateistejen määrä vain nousee ylös päin mentäessä. (Ateismista on etua pitkin matkaa, mutta jostain syystä erityisesti huipulla.) Erityisen ongelmalliseksi tilanteen tekee se, että Latvus korostaa kuinka nykytiede kukoistaa, vaikka ei ole monoteistinen, koska se vain ylläpitää tiedettä. Samalla hän kuitenkin korostaa kuinka oikeanlaisesta monoteismistä luopuminen selittää sen miksi muslimien tieteen johtoasema menetettiin.
4: Latvus vastaa moneen kritiikkiin sillä, että hän ei selvitä tieteen jatkuvuutta vaan tieteen syntyä. Hänen ominaisuuslistansa koostuu kuitenkin yksilöiden ominaisuuksista (yhteiskunnat eivät esim. assosioi) Voidaan kuitenkin sanoa että tiedettä, taidetta tai tekniikkaa kehitetään vain siellä missä yhteiskunnassa johtoporras päättää että asiasta voidaan tietää, sitä voidaan tehdä ja sitä voidaan kehittää ja panostaa tästä jonkinlaista resurssia. Siksi tieteen synnyn selitykset eivät ole yksilön, vaan yhteiskunnan asioita. Tuntuukin hieman siltä, että Latvus korkeintaan huomaa seurauksia, eikä kiinnitä huomiota merkkeihin niiden takana. Tieteen tekijät ominaisuuksineen ovat seuraus siitä että tieteen tekoon panostetaan yhteiskunnan tasolla. Yhteiskuntaa tarvitaan tiedeyhteisön rakentamiseksi ja tieteen tekijöiden elättämiseksi. Siksi tiedekulttuurin yksilöiden ominaisuudet ovat enemmänkin kuin kuumeen lasekeminen kertoo paranemisesta ; Kuume johtuu sairaudesta, on sen oire. Se ei kuitenkaan ole sairaus itse.
5: Fundamentalistit protestantit kreationistit eivät Nobeleilla tanssi. (Jännittävää kyllä, sekulaarit kristityt edustavat enemmistöä, jonka varpaille juutalaiset hyppivät. Onko maailmankuvan valinta siis keskeisin kysymys kun mietimme miten voisimme kehittää tiedettä? Niin, toki voidaan sanoa että juutalaisten keskivertoa rikkaampi ja parempi yhteiskunnallinen asema selittää erot, jolloin heidänkään uskonsa ei ole ratkaiseva tekijä, tieteenteon tehostaja. Mutta juutalaisiin viittaavat tuntuvat luottavan korrelaatioonsa, joten miksi ei käyttää sitä heitä vastaan, kun se kerran heistä on pätevä.) Lisäkysymyksiä herättääkin siksi se, miksi valita juuri juutalaiset? Vain yhden tietyn monoteismin valitseminen tuntuu vahvasti cherry -pickaamiselta, ja sitä eivät harrasta miehet vaan marjanpoimijat. (Erikoista: Juutalaistenkin tilastolliseen määriin laskijat harvemmin itse ovat juutalaisia. Pysyvät kristittyinä. Toivon mukaan sekulaareina.) Eivätkä he ole edes huomioineet sitä, että tieteen teossa on tilastollisesti ollut aikaisemmin "rikkaiston vesoja" muita enemmän. Ja tällä on juutalaisuuden kanssa jännittäviä korrelaatioita, jotka tulisi laskelmissa ottaa huomioon. Sillä maailmankuvan vaikutushan on "tieteentekijöiden vakaumusosuus/tieteen huippujen, kuten nobelistien, vakaumusosuus" uskonnossa tai vakaumuksessa. (Näitä laskelmia ei juutalaisten mahtiasemaan nähden ole tehty.) Mutta tämä ei tietenkään tarkoita että uskovainen ei voisi täyttää hyvän tieteen tekemisen ehtoja. Ehdottomasti voi. Mutta on muistutettava, että välttämättömyydeksi sitä ei tällä keinoin saada. Syynä tähän on kuitenkin enemmän se, minkälaisia tulkintoja asiasta liikkuu.

Mutta sitten päästään niihin lisäportteihin, Ne ovat kaikki ympäristöstä. Voidaan sanoa että tähän astinen oli sormiharjoittelua, jolla valmistauduttiin tähän.

1: Tärkeä portti on yhteiskunnan tietynlainen vauraus. Yhteiskunta, jossa ei ole resursseja tutkimukseen, ei voi tuottaa lisää tietoa. Tutkiminen vaatii vapaa -aikaa, ja sen että yhteiskunta on riittävän vakaa. Siksi tiedettä ei voida tuottaa tietyssä yhteisöissä. Mikään yhteiskunnankaan avomielisyys tiedolle ei riitä, jos tutkimukseen ei saa tai ole resursseja. Siksi sotaa käyvissä maissa voidaan rakastaa vaimoja ja palvoa yhtä Jumalaa, mutta ollaan silti tekemättä tiedettä. Resurssiportti puuttuu Latvukselta. Onhan talousasiat tietysti hieman makaaberejä. Eikä yksilö voi vaikuttaa siihen. Mutta jos käsitellään sitä miksi tietyt yhteiskunnat tuottavat tiedettä paremmin kuin toiset eivät, on koko rakenne syytä ottaa huomioon.
2: Päiviö korostaa avomielisyyttä, sitä että muut eivät hauku. Täytyy olla tukea. Kuitenkin tieteessä vähintään yhtä tärkeää kuin ajatusten hyväksyntä, on ajatusten kritiikki. Tieteessä huonot ideat ammutaan alas. Tämä on totuudenetsijälle pakollista, koska se miten jotkin asiat ovat pakottavat sitä, miten ne eivät ole. Informaatio on pohjimmiltaan vaihtoehtojen karsimista: Tiedemaailma ei voi tuottaa informaatiota, jos se ei karsi vaihtoehtoja.

Korostaisinkin "kivakiva avomielisyyttä" -asenteen sijasta enemmänkin paksunahkaisuutta ja kritiikin ja sterssin sietoa. Ehkä se johtuu siitä minkälaista elämää olen elänyt ja minkälaista Latvus.

Näiden pohjalta värkkään oman hieman vaihtoehtoisen "tieteenfilosofisten porttien" listaukseni, portit ovat hieman erilaiset. Toki, kuten kaikki varmasti huomaavat, monissa osissa olen Latvuksen kanssa erittäin samaa mieltä. Mutta kuten sanoinkin, olennaiset puutteet Latvuksen käsityksessä eivät mielestäni ole siinä mitä hän laskee mukaan, vaan niissä jotka hän on jättänyt ulkopuolelle. Ja kun ne otetaan mukaan, asiat voidaan järjestää hieman eri tavalla.

1: Tiedettä haittaavien dogmien karsinta. Jos henkilöllä on esimerkiksi fundamentalistinen maailmankuva, joka estää tiettyjen ratkaisuvaihtoehtojen tutkimisen, hän ei voi tuottaa sen mukaisia tuloksia. Tämä estää tutkimuslinjoja. Jos joku kiistää sen mahdollisuuden että eliökunnalla voisi olla luonnollinen syntymä, hän ei voi tuottaa teoriaa joka selittää sen luonnollisesti. Tämä näkyy erinomaisesti Einsteinissä, jonka kommentti kvanttifysiikkaan oli se, että "Jumala ei heitä noppaa". Hän ei voinut hyväksyä vaihtoehtoa, jossa asiaa ei selitetty lailla vaan tapahtumalla, josta voidaan tietää vain tilastollinen tarkkuus. Einstein jäi tässä kohden tappiolle, koska ei voinut hyväksyä kuin juuri tietynlaisen selityksen. (Tosin Einsteinin oma selitysmalli seurasi tätä Einsteinin rakastamaa kaavamaisuutta äärimmäiseen eleganssiin asti. Hänen heikkoutensa oli vahvuutensa ja toisin päin.)
2: Motivaatio tutkia. Tässä kohden on korostettava että motivaatio tutkia ei välttämättä synny pelkästä ihailusta, vaan motivaatio voi syntyä monella muullakin tapaa. Se voi syntyä esimerkiksi jonkinlaisesta tarpeesta. Tämä on tärkeää, koska ennen kuin voidaan edes ideoida yhtään mitään, on löydettävä tutkimusaihe. Tämä tarkoittaa että on löydettävä jokin ongelma, joka halutaan ratkaista. Tässä kohden Kuhnilainen normitiede on arvokkaassa asemassa, sillä anomalioiden kasautuessa myös niiden löytyminen helpottuu. (Einstein ratkaisi sähkömagneettisen kentän ja galileon epävarmuusperiaatteen välisen, jo tunnetun, paradoksin.) Toisaalta on huomattava että toki innostus luonnosta esimerkiksi Jumalan kautta motivoi. Unohtamatta tietenkään "ateistista skientismiä", jossa lähtökohtana on se, että kaikelle on olemassa selitys. Niitä ei vain tiedetä. Tämä tarkoittaa sitä että "ateistinen skientisti" on toki dogmaattinen, mutta hänen dogmansa pakottaa hänet etsimään ratkaisuja. (Mikrotasolla tämän voi havaita etsimällä verkosta pseudoskeptikon joka penkoo tuntikaupalla internettiä löytääkseen selityksen jossa uskovainen kysyy "miten keuhko muka voi mitenkään syntyä evoluutiolla".) "Ateistinen skientisti" etsii ongelmiin nimen omaan tieteellisiä ratkaisuja vaikka apinan raivolla, ja jos se on mahdollista, sellainen myös löytyy. Koska hän todellakin uskoo että tieteellinen vastaus löytyy, hän myös tekee työtä tämän eteen, lannistumatta, onhan hänen maailmankuvansa sidottu tieteen mukisemattomaan voittokulkuun. (Selitys ei vain tipahda taivaalta, Einsteinillä meni näkemyksiensä hiomiseen vuosia. Hän ei vain keksinyt kaavaa ja testannut sitä. Hän teki pirusti töitä.) He eivät eroa luonnosta, "välttämättömästä maailmasta" millään tasolla, mutta se ei heitä haittaa. Jos haittaisi, ateistit karsiutuisivat tieteestä, heitä olisi vähemmän kuin ympäröivässä yhteiskunnassa. He eivät koskaan olisi edes saavuttaneet etuasemaa. Tämä tarkoittaa sitä että motivaatio ja pakote etsiä vastauksia voi olla mikä vain, kunhan se on. Eniten motivaation löytyminen näkyy tieteen sovelluksissa: Kreikkalaisilla oli höyrykone, jonka kehitti Heron Aleksandrialainen. se vain toimi leluna. Koska kreikkalaisilla oli orjia, tiedettä tekevä, resurssisysteemin vuoksi yhteiskunnassa vapaa -aikaa omistava, ylhäinen ja vapaa mies ei nähnyt ongelmana sitä, että työtä pitäisi tehdä koneellisesti. Vasta jos orjat olisivat olleet erityisen kalliita, harvinaisia tai tehottomia, olisi ylhäinen kreikkalainen tarvinnut muutakin kuin orjatyötä. (TS: En korosta nerouden merkitystä vaan työntekoa.)
3: Kyky pitäytyä tutkintalinjoissaan. Einstein kohtasi vaikeuksia, hänen teoriansa kehittäminen ei ollut päivän juttu. Hän tutki kaavojaan vuosia. Tämä tarkoittaa taatusti sitä, että hän oli löytänyt siitä vaikeuksia. Hän ei näiden vuoksi hylännyt teoriaansa vaan muutti ja kokeili miten saisi muunneltua siitä paremman. Tässä kohdalta onkin selvää, että teorian kehittäminen on ollut hänelle ikään kuin normitieteen tekemistä. Voidaan siis sanoa, että paradigman kehittäjälle hänen teoriansa kehittäminen on "normaalitieteen tekemistä yksin". Ainut olennainen ero tieteen tekemisessä vallitsevassa paradigmassa ja nousevassa paradigmassa on seuraajien määrä. (by definition: Paradigman muutos havaitaan tiedeyhteisön juuri teorian alan asiantuntijoiden yleisen mielipiteen muutoksena. Yksilö ei tee tieteen vallankumousta, sen tekee yhteisö.)
4: Vapaa assosiointi. Tämä korostuu jo siinä, että ajatus on erilainen. Feyerabend oli sitä mieltä että mikä tahansa lähde hypoteesin muodostukselle käy. Tässä suorastaan korostuu metodittomuus. Jos kaikki ajattelisivat jollain samalla tavalla (esimerkiksi kannattaisivat tietynlaista Jumalaa) sillä, joka ajattelee poikkeavasti tässä kohden on mahdollisuus assosioida erilaisia asioita, koska hänen lähtökohtansa ovat erilaiset. Tässä kohden on siksi tärkeää huomata, että jos väittää että uskontotyyppinen assosiointilähde olisi ainut oikea lähde, se itse asiassa sotisi Feyerabendin näkemystä vastaan. Assosiaatioille tärkeintä on vapaus, systeemittömyys. Emme siksi oikein voi sanoa että olisi jokin tietty metodi johon assosiointi olisi pakotettava. Tärkeintä onkin se, mitä tälle tehdään sen jälkeen.
5: Tiedemaailman kritiikille alistuminen. Kuhnin paradigmaoppi tuli tunnetuksi siitä, että se osoitti myös sen, että tiedemiehet eivät juurikaan vaihda mielipiteitään. Henkilö ei voi yksin tuottaa tiedettä. Mielestäni Latvuksen käsitys tukee eräänlaista sankarinpalvontakäsitystä, jossa henkilöt nähdään "niin itsekriittisinä". Tosiasiassa tiede näyttää pikemminkin siltä, että paradigman kehittäjät ja pseudotieteiksi haipuvien teorelmien tekijöiden olennainen ero ei ole siinä, että paradigman vaihtajat muuttaisivat mielipiteitään ja hylkäisivät teorioitaan, vaan siinä että he kehittävät niitä eteenpäin, kritiikin mukaan. Paradigman muutos tapahtuu siten että näkemykset korvautuvat, uudet tutkijat oppivat uudet tieteet. Yksikään tietämäni paradigmanmuutos ei ole syntynyt hylkäämällä yhteisön kritiikki. Päin vastoin, tieteen kehitykselle on tyypillistä että uudet ajatukset saavat aina paljon haukkua, josta heidän on selvittävä. (Huonot ajatukset ammutaan alas, niitä uuden sukupolvenkaan tiedemiehet eivät ota omakseen. Tapahtuu vaihtoehtojen karsimista, informaation kasvua.) Jos haukkumisen puute, suvaitseva ympäristö, olisi jokin pakollinen ehto, tieteen tekeminen ei voisi mitenkään voinut kehittyä. (Paradigman ja pseudoteorian ero onkin siinä, että pseudoteoreetikko tyypillisesti haukkuu kriitikoitaan vainoajiksi ja kutsuu tiedemaailman diskurssikenttää rajoittuneeksi. Einstein kannattajineen kohtasi vastustusta, mutta ei jäänyt huitomaan epätieteellistä ad hominem -korttia vainosta, vaan keskittyivät tämän sijasta tutkimuksen tekemiseen. Nousevan paradigman eräs tunnusmerkkihän on räjähdysmäinen uusien tutkimuskenttien löytäminen: Löytyy paljon uutta tutkittavaa, ja tämä on uuden paradigman kautta helppoa. Pseudotieteissä uusia tutkimustapoja ei sen sijaan löydy, he keskittyvät vain haukkumaan normitiedettä, eivät rakentamaan omaa uutta tiedettään. Pseudotieteen voi siksi tunnistaa "happamia sanoi kettu" -asenteestaan tiedettä kohtaan. Pseudotieteissäkin kuitenkin on lähipiiriä, joka seuraa ja on myötämielinen. Heillä voi olla avomielinen hippisuhtautuminen naisiin ja he korostavat rauhaa ja rakkautta. Mutta silti heidän värähtelyharmoniansa ei ole ikinä tieteellistä: Kaikki uudet näkemykset tai vanhojen perinteiden uudelleenlämmitykset eivät ole uusia paradigmoja.) Lisäksi on huomattavaa, että useimmiten tieteen teoriat tehdään nuorina, kun ei vielä olla naimisissa. Einsteinkin teki kaavansa nuorena, hän vain oli vanhempi siinä vaiheessa kun "kahdenkymmenen vuoden paradigmamylly" oli pyörähtänyt. Siksi kuvissa näkyy aina keski -ikäinen Einstein, ei se nuori, joka teki ne tutkimukset. Naisten antama "rivientakaistuki" ei tämän vuoksi vaikuta hirvittävän uskottavalta, teorioilla pikemminkin isketään naisia. (Keksin juuri että aika on suhteellista - ja tämän jälkeen naiset ovat ympärillä hame korvissa.) Tässä kohdassa on huomattava, että tiedeyhteisö määrää diskurssin, ja teorian on kyettävä alistumaan sille. Tämä tarkoittaa sitä että teorian falsifioitavuus tai muu kritiikille alistuvuus on yhteisölle alistumista, ei suoraa itsekritiikkiä. (Mikä näkyykin siinä, että teoriankehittäjät eivät luovu teorioistaan, vaan yrittävät säätää niitä paremiksi, korjata anomalioita ja niin edes päin. Kuhnhan huomasi, että tieteilijät eivät yleensä luovu omasta näkemyksestään, paradigma vaihtuu kun uusi tutkijapolvi on hyväksynyt uuden teorian.)

Yksikään tieteellinen vallankumous ei ole syntynyt sillä että tiedemaailmaa olisi vastustettu. Sen kritiikille on alistuttu ja diskurssiin osallistuttu. Ja tämä taas vaatii yhteisen kielen, jonkin yhteisen logiikan heidän kanssaan. Muuten eri logiikkojen incommensurability estäisi keskustelun. Siksi, jos sinulla on teoria joka perustuu erilaiselle, yhteensopimattomalle, tieteenfilosofialle, sinun on vakuutettava tiedeyhteisö ensin tästä. Ja vasta tämän jälkeen voidaan vakavasti edes miettiä siihen nojaavia teorioita.

Loppukevennyksenä voisin sanoa sen, että hassuin koskaan Latvuksen juttuihin liittyvä kommentti, joka itselläni on tullut vastaan oli ei toki Latvuksen itsensä, vaan jonkun toisen esittämä esitys, joka oli sellainen, että uskovaisuus on tärkeää, koska muutoin ihminen ei voi miettiä eri vaihtoehtoja kunnolla. Että jos ihminen miettii onko jokin asia noin, hän joutuu olemaan kriittinen näkemystään kohtaan, mikä tarkoittaa jonkinlaista jakomielisyyttä, skitsofreenisyyttä. Jumala oli tämän lausujan mukaan keino, jolla henkilö asetti itselleen ulkopuolisen kritisoijan, joka ei ampunut näkemystä alas ja salli väärässä olon. Tässä kohden on siis huomattava, että persoonallisen erimielisyyden luominen pään sisälle olisi jotenkin vähemmän skitsofrenista kuin persoonattoman erimielisyyden rakentaminen. Itse en oikein hyväksy tätä näkemystä, siinä on jotain hieman ristiriitaista, sillä mielestäni skitsofrenia ei ole sitä että kykenee punnitsemaan eri vaihtoehtoja, pikemminkin skitsofrenian tunnusmerkki on se, että päässä puhuu ymmärrettävää kieltä toisen persoonan ääni silloinkin kuin muita ihmisiä ei ole paikalla.

Ja muutoinkin:Tässä kohden on muistettava myös se, että "Jokaista väärin ymmärrettyä neroa kohtaan on kuitenkin satoja tuhansia aivan oikein ymmärrettyjä hulluja." Assosiaatioilla on kenties siivet, mutta kritiikki pakottaa ne toimivuuden tasolle. Latvuskin toki myöntänee tämän.

Ymmärrys.

Erilaiset selitysmekanismit, metafysiikan tulkintatavat, ovat yhteismitattomia (incommensurability). Tämä tarkoittaa sitä että niiden erilaiset loogiset systeemit eivät ole pelkästään määrällisesti erilaisia vaan myös laadullisesti erilaisia. ; Niitä ei voi vertailla suoraan. Eri metafysiikkoja vaihtamalla saadaan kenties selville mistä ne ovat samaa mieltä ja mistä eri mieltä. Koska totuus todellisuudesta puuttuu, emme voi selvittää kuin määrälliset erot. Koska muutoinhan eri metafysiikat noudattaisivat jotain yhteistä kieltä, joka olisi metafysiikkojen metafysiikka. Tällöin olisi jokin kieli, joka tekisi laadullisesta määrällistä. "Silmälasien vaihtoa" eli objektiivisesti eri tulkintatapojen vertailua ei tässä kohden voida täydellisesti tehdä. Sillä tämä täytyisi tehdä vertailussa suoraan Totuuteen, ja tähän emme pysty muuta kuin ottamalla sen premissiksi. Joka taas on sama asia kuin vain päättää dogmaattisesti että se on totta.

Tämä tarkoittaa sitä, että mikä tahansa metafysiikka muodostuu sisäisesti loogiseksi,
yhtenäiseksi, maailmanselitykseksi. Se sulkee käsittelystä pois laadullisesti erilaiset yritelmät. Näkökantoja voidaan ottaa, mutta vain niiltä kohdin, jossa niissä on yhteistä kontaktipintaa.

1: Mystillinen : Tulkinta uskonnon(kristinusko, islam...) syvemmästä sanomasta. Tästä näkökannasta yritetään selittää kaiken olennaisen maailmankaikkeuden toiminnasta. Yksi selvästi tiedettävä, eisubjektiivinen Totuus, joka omistetaan. Oppiminen on asioiden ulkolukua, muistamista ja muuta tietoa. Tietolähteenä "tietäjät", kuten Aristoteles tai Raamattu tai Koraani, tai jokin muu taho, joka on Ehdoton Totuus - ja tämä tiedetään. Ero Totuuteen ja Valheeseen ovat selvärajaisia. Maailmankuva selkeä, erittäin yksilöriippumaton. "Tässä on maanpiiri, otukset, taivaanpallo, ja GODDIDIT." Tässä näkemyksessä ymmärrys on lukeneisuutta (Osaa ulkoa Kalevalan tai Koraanin) ja sitä, että puhutaan metafyysisistä asioista ja ilmiöistä kuten tuonpuoleisuudesta ja henkimaailmasta.

2: Mekanistinen : Tietäminen on erotettu uskonnosta. Aine on todellista, mieli on seurausta. Subjekti tarkastelee objektia, näkemys objektiivista jos yritetään noudattaa lainomaista metodia. Muutoinkin ymmärtäminen tiivistyy toistettaviin selkeisiin sääntöihin. Nämä säännöt tulee löytää, niitä ei omisteta suoraan. Tutkimus voi kuitenkin periaatteessa selvittää todellisuuden erittäin tarkasti. Tässä näkemyksessä ymmärrys on sitä että on systeemiin sidottua tietoa, ymmärtää lainomaiset periaatteet ja osaa näiden pohjalta yleistää niin että mahdollisimman suuri osa havaittavasta todellisuudesta sopii tähän kaavaan.

3: Postmoderni : Irtiotto mekanismista, subjektiivisuus ja objektiivisuus kohtaavat. Maailmankaikkeus nähdään kokonaislaatuisena verkkona. Todellisuuden tulkinta tarkastelunäkökulmakohtaista, siinä on mukana yllätyksellisyyttä. Kaikkea ei voidakaan selittää eikä ymmärtää. (yleinen suhteellisuusteoria, kvanttimekaniikka, kaaosteoria). Tässä syvällinen osaaminen menee yhä lähemmäs siitä että keskustellaan siitä mistä keskustellaan. (Kenen näkökannasta jokin suhteellisuusteorian lasku lasketaan, hermeuneettinen kehä..) Keskustelun keskustelu. (Syvällisimmillä tasoilla väitellään väittelemisen väittelemisen.....väittelemisestä.)

Ongelmana tässä selityksessäni on tietysti se, että tässä esityksessä on tarkkaan rajattuja osa -alueita, joiden eroja voidaan selvittää. Tämä onnistuu kuitenkin sitä kautta, että niissä kaikissa on keskenään joitain samoja piirteitä ja osa eroista ei ole laadullisia vaan määrällisiä. Kuitenkin on huomattava, että mitä ylemmäs mennään portaissa, sitä vähemmän voidaan moittia muita huonommiksi. Totuuden absoluuttisuus logiikan sisällä muuttuu koko ajan pikku hiljaa objektiivisesta subjektiiviseksi, ja samalla myös dogmaattisesta henkilökohtaiseksi. Tosin samalla metodi muuttuu koko ajan vähemmän kiveen kirjatuksi ja tulokset tulkinnanvaraisemmiksi. Eksaktius, tiettyys, katoaa. (Uskonnossa on yksi Pyhä Kirja ja yksi Totuus. Mekanistisessa katsotaan että lakejen oikeudellisuus tulee voida testata ja kyseenalaistaa ja holistinen salliikin jo sen että on monenlaista erilaista logiikkaa, ja niitä saa käyttää, kunhan vain seuraa niitä.)

Tosin erot luokkien välillä ovat myös osittain joustavia. Esimerkiksi Newton oli okkultismin harjoittamisineen 1 luokkaa ja 2 luokkaa. Einstein taas sopii sekä 2 että 3 luokkaan. Näidenkin erot ovat hiuksenhienot, ja niiden erot johtavat siihen että erilaisia tulkintoja näiden 3 yhdistelminä on todella paljon. Määrälliset erot luovat suuren määrän näkemysten kirjoa ja näitä voidaan esittää, ja mahdollisesti jopa "paremmuusvertailla" keskenään. Näistä asioista voidaan keskustella.

Postmodernisteilla erilaisten loogisten järjestelmien käyttö on mahdollista. Sen piirissä onkin vaikeaa moittia esimerkiksi kristinuskoa tai mekanistista todellisuusnäkemystä. (Ja tämän vuoksi fundamentalistiset tahot viittaavatkin mielellään postmodernisteihin, vaikka heidän näkemyksensä edustaakin dogmaattista ääripäätä. Syykin on oikeastaan aika selvä; Mitä suvaitsemattomampi jokin vähemmistön näkemys on, sitä enemmän ympäristön tulee suvaita, jotta se säilyisi. Kaikista suvaitsemattomimmat tarvitsevat sitä että suvaitaan suvaitsemattomuuttakin.)

Tärkeintä on kuitenkin huomata näiden näkemysten yhteismitattomuus. Monilta osin keskustelu ei kohtaa, koska ei olla yhtä mieltä siitä mistä keskustellaan ja millä ehdoilla. Näiltä osin voimme vain puhua toistemme ohi. Tätä voi kutsua vaikka inttämiseksi.

Inttäminen on hauskaa, mutta keskustelua se ei ole. Koska makuasioista ei voi kuin kiistellä. Ja hedelmälliset kysymykset ovat niitä joihin voidaan saada jonkinlainen vastaus.